Ääni raukesi ja sammui. Betty Macdonald tuijotti häneen haaveksivalla ihailulla. Lady Winterbourne näytti hämmentyneeltä ja onnettomalta, mutta oli samoin kuin Bettykin aivan Marcellaan uppoutunut. Lady Selina tarkasteli kaikkia kolmea myhäillen ja suurimmalla mielentyyneydellä, sitoessaan harsoa silmilleen ja huolellisesti korjaellessaan otsatukkaansa ja hivusneulojaan. Ermyntrude taas oli kadonnut sohvalta; melkein samassa kun Marcella alkoi puhua, oli hän muiden huomaamatta hiljaan noussut paikaltaan, sormi huulillaan uutta vierasta tervehtiäkseen. He jäivät seisomaan huoneen perälle talvipuutarhan oven kohdalle, mistä ei kaariakkunan ääressä istuvain ryhmästä kukaan heitä huomannut.
"Ettekö luule", sanoi lady Selina kevyesti yhä sovitellen valkoisilla sormillaan harsoansa, "että olisi hyvin viisasta lähettää kaikki radikaalit — varakkaammat radikaalit tarkoitan — joksikin ajaksi köyhien pariin? Se näyttää opettavan ihmisille niin paljon hyödyllistä!"
Marcella oikaisihe suoraksi ikäänkuin epämieluisan kosketuksen vaikutuksesta. Hän iski nopean silmäyksen seuralaisiinsa.
"Mitähän sitten luulette siellä opittavan?"
Lady Selina joutui hiukan ymmälle ja viivytteli vastausta.
"No", virkkoi hän, "kai ihmiset oppivat tyytymään kohtaloonsa — ja lakkaavat vaatimasta mahdottomia!"
"Luuletteko", sanoi Marcella pitkään, "että köyhien parissa eläminen voi opettaa tyytyväiseksi ketään, jolla on inhimillisiä tunteita?"
Ja hänen sanoissaan ja käytöksessään oli taaskin sitä vauhtia, sitä dramaattista voimaa, joka oli hänessä perinnäistä etelän kuumasta verestä. Olisipa vain joku muu nainen puhunut tuolla äänellä, niin se olisi varmaan tuntunut teeskennellyltä — teatterimaiselta. Mutta sitä vaikutusta ei Marcella tehnyt ainakaan Bettyyn, joka istui häntä katsellen ja ihaili häntä "suurenmoisena olentona".
Lady Selinaa pistelytti, että yhteiskunnallisessa asemassa häntä koko joukon alempana oleva henkilö oli puhutellut häntä epäkunnioittavasti. Hän oikaisihe suoraksi.
"Mikäli minä äsken käsitin puhettanne", sanoi hän jäykästi, "myönsitte itse, että olitte oppinut järkevämmin arvostelemaan rikkautta, köyhien keskuudessa eläessänne".
Huoneen perältä kuuluva liikahdus sai puhujan äkkiä kääntämään päätänsä. Hän huomasi ovella seisovan parin, näytti hämmästyneeltä ja hymähti sitten.
"Kas, herra Raeburn! missä te olitte kätkössä tämän jännittävän keskustelun aikana? Itse asiassa — hyvin lohdullista meille Länsi-Lontoon asukkaille — vai mitä?"
Hän iski läpitunkevan katseen Marcellaan. Lady Ermyntrude ja Raeburn astuivat peremmälle.
"Minä pyysin häntä olemaan alallaan", sanoi Ermyntrude hiukan nolona; "olisi ollut sääli keskeyttää".
"Olisi niinkin!" virkkoi lady Selina painokkaasti. "Hyvästi, lady Winterbourne kulta, hyvästi neiti Boyce! Te olette täydellä todella rauhoittanut minua! Tottakai minäkin säälin köyhiä, mutta hyvin viihdyttävää on kuulla henkilöltä, joka on niin perehtynyt heidän oloihinsa kuin te, ettei — kun kaikki ympäri käy — olekaan mikään rikos omistaa hiukan maallista tavaraa."
Hän silmäili hymyillen Marcellaa — siirsi hänestä katseensa Raeburniin ja lehahti sitten ulos huoneesta tämän saattamana.
Palatessaan saliin — hiukan viivytellen ja empien — Aldous lähestyi Marcellaa, joka äänettömänä seisoi akkunan, luona ja tiedusteli hänen vioittuneen kätensä tilaa. Hän lausui mielipahansa sen johdosta, että se oli vielä siteessä. Hänen äänensä kuulosti hieman jyrkältä. Lady Winterbourne yksin näki hermostuneen räpähdyksen puhujan silmissä.
"Oh! kiitos vaan", sanoi Marcella kylmästi, "ensi viikolla minä jo pääsen takaisin työhöni".
Hän kumartui kirjaansa ottamaan.
"Anteeksi, mutta minun täytyy vielä kirjoittaa muutamia kirjeitä", sanoi hän vastaukseksi lady Winterbournen levottomaan katseeseen.
Ja hän poistui huoneesta. Betty ja lady Ermyntrude lähtivät niinikään päällysvaatteitaan riisumaan.
"Aldous!" virkkoi lady Winterbourne ojentaen hänelle kätensä.
Raeburn tarttui siihen, katsahti vanhan ystävänsä huolestuneihin, kiihtyneihin kasvoihin ja päästi sitten hänen kätensä.
"Eikö ole surkeata nähdä hänen noin ypö yksinään kamppailevan elossaan — omia ajatuksiansa vastaan? Eikö se ole surkeata?"
"On kyllä", vastasi Aldous. Sitten hetken vaiettuaan: "Miksei hän lähde kotiinsa? Rouva Boyce on kerrassaan käsittämätön äiti."
"Oh! ei se ole rouva Boycen syy", huudahti lady Winterbourne toivottomasti. "Enkä oikeastaan voi käsittää, mikä minut panee häntä niin syvästi säälimään ja toivomaan, että hän muuttaisi elämäntapaansa. Suurenmoisestihan hän kutsumuksensa täyttää. Se vain aina mieltäni kalvaa, ettei hän koskaan tunnu onnelliselta."
Siinä se taas oli tuo sama väite, jonka Hallinkin oli lausunut.
Aldous ei kotvaan virkkanut mitään, sitten hän hymähti väkinäisesti.
"No niin! sille emme mahda mitään, ette te sen paremmin kuin minäkään?" sanoi hän. Hänen harmaat silmänsä kohtasivat lady Winterbournen katseen kylminä — katkerina. Vanha rouva vaihtoi nopeasti puheenainetta. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä törmännyt kalliota vastaan.
Sillä välin astuskeli Marcella yläkerrassa rauhattomana edestaas. Hänen teki mieli rynnätä tiehensä — palata oitis Mintan luo. Hän huoneessa Marcellan puhellessa tuollaisia asioita! Lady Selinan sanat kohisivat hänen korvissaan. Hänen ylpeytensä kuohui ja kapinoi. Katumusta — nöyrtymistä — taitavasti sommiteltua anteeksipyyntöä — mitähän herra Raeburn oikein mahtoi ajatella moisesta esiintymisestä? Tietenkin! nyt kun lordi Maxwell on kuolemaisillaan ja hyljätty kosija oli saamaisillaan mahtavan arvonimen ja aseman. Hupsu tyttö oli katunut mielettömyyttään — ja koetti saattaa sen asianomaisen tietoon — sehän oli niin perin yksinkertaista?
* * * * *
Hänen hermonsa olivat ylen ärtyneet. Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä ja ylpeä, vaivattu sydän parka etsi hoivaa kiihkeissä nyyhkytyksissä.
Sillä välin oli lady Selina palannut kotiin outojen, epämieluisten tunnelmien vallassa. Hän ei saanut Marcella Boycea ajatuksistaan poistumaan. Hänelle ei ollut mieleen se ajatus, että tuollainen merkitsemätön ja naurettava tyttönen saattaisi himmentää hänet — tai ruveta hänen kilpailijakseen. Mutta hänen lojuessaan pienen arkihuoneensa sohvalla ennen päivällistä, kiiteli hänen aivoissaan viiltävänä pistoksena se ajatus, ettei häntä ollut yksikään ihmisolento kolmenkymmenenviiden vuoden aikana kertaakaan silmäillyt sellaisella innostuneella ja tyydytetyn mielihyvän katseella, jonka hän oli huomannut Harry Whartonin silmissä hänen astellessaan edestaas neiti Boycen kanssa terassilla — eikä edes sellaisella ihailulla, joka säteili tuon hupsun pikku Betty Macdonaldin silmistä, kun hän istui jakkaralla sankarittarensa jalkain juuressa.
Lady Selina odotti päivällisvieraita, ja Whartonkin oli kutsuttujen joukossa. Hän oli nykyisin ahkera vieras talossa ja usein hän muiden vieraiden lähdettyä jäi kahdenkesken juttelemaan lady Selinan kanssa lordi, Alresfordin rauhallisesti torkkuessa syvässä lepotuolissaan.
Iltahämärä oli jo tulossa, mutta lady Selina makasi yhä liikkumatta samassa asennossa, ja hänen ajatuksensa, jotka omalla, tutulla alallaan liikkuen tekivät työtä tavattoman sukkelasti ja voimakkaasti, siirtyivät tulevaisuuden kuviin.
Hänen unelmansa häiriytyivät kamarineitsyen sisääntullessa, joka hätääntyneenä ja kuumottavin poskin kertoi pelätylle valtiattarelleen, että yksi nuorimmista sisäköistä oli pahasti sairastunut. Lady Selina tiedusteli sairauden laatua, sai tietää, että palvelijoita hoitavaa lääkäriä oli lähetetty noutamaan ja arveli taudin mahdollisesti olevan nuhataudin alkua. "Lähettäkää hänet paikalla sairashuoneeseen!" sanoi lady Selina. "Käskekää rouva Stewartia heti huomen-aamulla käymään tohtori Briggsin puheilla ja pitäkää huolta siitä, että kaikki on valmiina lähtöön."
Tyttö epäröi, ja kun kynttilät olivat sytytetyt saattoi lady Selina nähdä, että hän oli itkenyt.
"Jos armollinen neiti vaan sallisi hänen jäädä tänne", sanoi hän arasti, "niin me kaikki vuorostamme hoitaisimme häntä. Hän on Irlannista kotoisin, kuten armollinen neiti varmaan tietääkin. Hänellä ei ole yhtään ystävää Lontoossa, ja hän pelkää sairashuonetta kuin kuolemaa."
"Turhaa puhetta", sanoi lady — Selina tuikeasti. "Pitäisikö muka kaikkien töiden jäädä takapajulle siksi, että joku palvelijoista sairastuu. Ja vaikka vielä kuoleekin — eihän sitä koskaan voi tietää. Rouva Stewart maksakoon hänelle hänen palkkansa ja hankkikoon sitten paikalla toisen tytön hänen sijaansa."
Nyrpeännäköisenä ryhtyi tyttö työhönsä; ja asettaessaan järjestykseen lady Selinan pukineeseen tarvittavat moninaiset esineet — kimaltelevan atlaspuvun, jalokivet, hivusneulat, käherrysraudat, erilaatuiset puuterit ja kaunisteet, hänen korvissaan soi lakkaamatta pienen irlantilaistytön sydäntäsärkevä ruikutus, kun hän lapsen tavalla kävi kiinni ainoaan ystäväänsä. "Voi, Maria, Maria kulta, koeta saada hänet taipumaan — pyydä että saisin jäädä — minä teen kaikki, mitä tohtori käskee — minä kyllä joutuun paranen — ei minusta ole paljon vaivaa. Ja kova työhän se minut sairaaksi teki — ja yläkerran kosteat huoneet — niin tohtori sanoi."
Tunti myöhemmin seisoi lady Selina Alresford Housen upeassa vierashuoneessa vieraitaan vastaanottamassa. Hän oli pahalla tuulella ja vaikka Wharton saapui ajoissa ja hän päivällispöydässä — hänen täytyi luonnollisesti istua arvollisimpain vieraitten rinnalla — koetti lohdutella itseään sillä toiveella, että hän myöhemmin saa kahdenkesken jutella Whartonin kanssa, olivat päivälliset hänestä sietämättömän ikävät. Hänen pöytäkumppaninsa, toinen herttua, toinen tuomiorovasti, olivat hänestä kumpikin yhtä väsyttäviä. Ei maistunut hänestä ruoka eikä viinit, ja kerran, kun hänen katseensa puhelun lomassa osui hänen pöydän toisessa päässä istuvaan isäänsä, joka viikko viikolta kävi raihnaisemmaksi ja tylsemmäksi, hänet valtasi suuttumus ja vastenmielisyys. Hänen isänsä ikävystytti ja kiusasi häntä. Elämä oli usein surullista ja kolkkoa tässä suuressa talossa. Mutta hän tiesi sittenkin, että kun vanhus lepää haudassansa, ei hän enää ole yhtä merkitsevä henkilö kuin nyt, ja silloin on elämä oleva vieläkin sietämättömämpää.
Eikä ollut Whartonkaan niin eloisa kuin tavallisesti. Lady Selina tuumi itsekseen, että hän oli sen näköinen kuin ei olisi yökausiin nukkunut. Silmien nuorekas välke oli sammunut ja katse oli huolestunut ja rauhaton. Ja lady Selina tiesikin, että hänen asemansa alihuoneessa ei enää ollutkaan niin suotuisa ja tanakka kuin vielä pari viikkoa sitten — että Wilkinsin ja hänen hengenheimolaistensa vähäinen ryhmä yhä itsepintaisesti jarrutti puolueen yhteenliittymistä ja Whartonin pääsemistä johtomieheksi. Kai tuo iljettävä lakko Keski-Englannissa myös osaltaan uuvutti hänen voimiaan. Sotahuuto oli niin kuumeentapaisella kiihkolla heittäytynyt tähän työriitaan, että lady Selina oli useinkin nuhdellut häntä siitä.
Kun kaikki vieraat, Whartonia lukuunottamatta, olivat poistuneet talosta ja lordi Alresford nuokkui makeassa unessa lepotuolissaan, tiedusteli lady Selina syytä hänen hajamielisyyteensä.
"Oh, se on vaan sitä tavallista!" vastasi Wharton uunin reunaan nojaten. "Maailma on kurja paikka ja minun nukkeni on sahajauhoilla täytetty. Oletteko koskaan nähnyt nukkea, joka olisi muusta aineesta tehty?"
Lady Selina silmäili häntä tutkivasti mitään vastaamatta.
"Toisin sanoen", sanoi hän, "asiat eivät teiltä luonnistu oikein hyvin alihuoneessa".
"Ei", virkkoi Wharton miettiväisesti ja tarkasteli saappaitansa. "Ei — ei vielä."
"Te luulette kumminkin, että ne joskus luonnistuvat?"
Wharton katsahti ylös.
"Luulen niinkin!" sanoi hän; "tiettävästi! — joskus".
Lady Selina naurahti.
"Parasta on, että siirrytte meidän puolellemme."
"No niin, sitähän sopii miettiä, eikö niin? Myöntäkää, että kaikki nuoret voimat, jotka voitte saada käsiinne, ovat teille tervetulleet."
"Jos ymmärtäisitte ottaa varteen oikean hetken", jatkoi lady Selina nopeasti, "niin tekisitte sen nyt oitis".
Wharton iski häneen vihamielisen katseen.
"Onpa teillä torylaisilla pienet ajatukset meidän rehellisyydestämme."
"Ei ensinkään. Se merkitsee vain, että olemme terveen järjen puoluetta.
No niin, tiedättekö, että olen jutellut ystävänne, neiti Boycen kanssa."
Wharton säpsähti.
"Missä?"
"Lady Winterbournen luona. Aldous Raeburnkin oli siellä. Kaunis sosialistinne oli hyvin mieltäkiinnittävä — ja hämmästytti meitä aika tavalla. Hän puheli rikkauden hyödystä; sanoi tulleensa käännytetyksi — köyhäin parissa elellessään — muuttaneensa katsantokantaa monessa kohden. Me olimme tietysti kaikki — herra Raeburn varsinkin — hyvin mielissämme siitä. Kauanko luulette vielä heidän välinsä pysyvän rikkoutuneena? Enpä totta tosiaan ole ennen nähnyt kenenkään nuoren naisen niin avomielisesti osoittavan katuvansa erehdystänsä." Sitten hän lisäsi verkalleen: "Lordi Maxwellin terveydentila käy päivä päivältä huolestuttavammaksi."
Wharton tuijotti häneen leimuavin silmin. "Kylläpä te vähän häntä tunnette!" virkkoi hän ylenkatseellinen sävy äänessään.
"Ehkä kyllä", sanoi lady Selina ja nytkäisi tuskin huomattavasti valkeita hartioitaan.
Wharton kääntyi uuniin päin ja alkoi leikitellä pikku esineillä, joita oli sen reunalla.
"Kertokaa, mitä hän jutteli", lausui hän äkkiä. Lady Selina kuvaili hänelle heidän keskustelunsa omalta kannaltaan. Wharton rauhoittui.
"Kas vaan!" sanoi hän kun lady Selina oli lopettanut. "Niin, niin — eipä tiedä — ehkä saamme vielä nähdä toisen näytöksen. No niin, hyvää yötä, lady Selina."
Tämä ojensi hänelle kätensä tavallisella ylimyksellisellä välinpitämättömyydellään ja nuori sosialisti poistui. Mutta lady Selina valvoi vielä myöhään yöhön koettaen päästä selville siitä, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oikeastaan oli tehnyt Whartoniin.
Kotimatkalla Whartonin valtasi niin hurja mustasukkaisuus Marcella Boycea ja Raeburnia ajatellessaan, ettei hän itseltäänkään enää yrittänyt salata sitä. Se muistutti vaarallisen selvästi rakkauden intohimoa. Hän ei uskonut lady Selinaa, mutta sittenkin hän tunsi, että tämä uutinen saattoi helposti johtaa hänet varomattomaan tekoon, jota hän tähän asti oli kaikella tarmollaan karttanut. Siitä hän niinikään oli selvillä, että Alresford Housen emännän vastenmielisyys Marcellaa kohtaan johtui kateellisuudesta. Kuinka sulottomalta hän oli tänä iltana näyttänyt komeasta pukineestaan huolimatta, ja kuinka sietämättömäksi vanha lordi alkoi käydä.
XII LUKU.
Mutta eipä olisi luullut Whartonilta tällä haavaa liikenevän aikaa sellaisiin joutaviin asioihin kuin naisiin ja rakkausjuttuihin. Hän oli kertonut lady Selinalle, että hänellä oli alihuoneessa huolia. Itse asiassa hänen asemansa olikin vaan vankistunut siellä. Mutta hänen yksityiset asiansa työnsivät hänet hurjaa vauhtia peloittavaa ratkaisua kohti uhaten temmaista kaiken muunkin mukanaan.
Hän ei ollut vielä koskaan eläessään ollut niin pahassa pinteessä raha-asioiden tähden kuin nyt. Ensinnäkin hänen pelivelkansa olivat kasvaneet huimaavan suuriksi. Hänen peliystävänsä olivat kyllä hyväluontoisia ja suvaitsevaisia maksuun nähden. Mutta mikäli he olivat suvaitsevia, sikäli hän tunsi olevansa velvoitettu yhä edelleenkin käymään heidän luonaan. Ja häntä oli jo jonkun aikaa vainonnut alinomainen paha onni. Ennen — pitkää oli nämä velat maksettava ja niistä muutamat — jotka olivat kohonneet niin suuriksi, ettei hän rohjennut niitä ajatellakaan — olivat kiireellistä laatua.
Sitten Sotahuutokin puolestaan kävi hänelle viikko viikolta raskaammaksi taakaksi. Sen menot olivat suunnattomat, tulot tykkänään riittämättömät. Ilmoitukset vähenivät vähenemistään, eikä huonoa rahallista tulosta näyttänyt mikään voivan parantaa; se pysyi yhä samalla kannalla, vaikka kustannuksia supistettiin miten voitiin ja vaikka lehden kirjeenvaihtajaksi oli saatu niin sopiva ja kyvykäs mies kuin Louis Craven, jonka kirjeitä lakkomailta luettiin suurella mielenkiinnolla kautta koko maan. Olipa jo viikkopalkkojen maksustakin Whartonille syntymässä paha kiusa, ja kadonnut oli hänen tavallinen hilpeä mielialansa aina kun hän astui Sotahuudon toimiston kynnyksen yli. Toimittajat olivat ärtyisällä päällä ja nyreännäköisinä juoksupojatkin astuskelivat toimiston suojissa.
Lehden lakkauttamista hän ei voinut ajatella, se olisi ollut yhtä vaikeata kuin ylläpitää sitä. Lehteä vahingoittavia huhuja oli jo päässyt liikkeelle ja ne tuntuvasti alensivat sen myyntiarvoa. Wharton olikin jo itse selvillä siitä, ettei hän voisi myydä sitä ilman suurta tappiota. Lisäksi olisi lehden äkillinen lakkauttaminen vain vahingoittanut sen omistajan jo ennaltaan huonoa rahanluottoa ja valtiolliseltakin kannalta katsoen olisi tällainen toimenpide näin ratkaisevalla hetkellä ollut yhtä kuin vaarallinen tappion tunnustus. Sillä harmillisinta koko jutussa oli se, että Sotahuuto nyt oli täydellä todella tullut merkitseväksi sanomalehdeksi valtiollisessa suhteessa, että sitä nyt lukivat sellaisetkin henkilöt, joista Whartonin parlamenttaarinen tulevaisuus nykyhetkellä riippui; Damesleyn lakkoa puolustaessaan oli Wharton työväenedustajana tullut tunnetuksi laajoissa piireissä.
Lakkoa oli jo kestänyt seitsemättä viikkoa, ja intoa ja rohkeutta puhalsivat edelleen Whartonin "johtavat", Cravenin sotatantereelta lähetetyt kirjeet ja sanomalehtikirjoitusten vaikutuksesta syntynyt Sotahuudon lakkorahasto. Taistelussa oli jo ollut kaksi eri vaihekautta. Alussa kysymyksenalaiset metallityöntekijät, niin miehet kuin naiset, olivat vaatineet vanhoja palkkoja säilytettäviksi entisellään ja ylpeästi he olivat hyljänneet kaikki sovittelu-yritykset. Mutta noin kolmen tahi neljän viikon kuluttua, kun puute alkoi käydä tuntuvaksi jo ennaltaan puolittain nälkääntyneessä väestössä, työntekijät olivat suostuneet ottamaan osaa erääseen sovittelulautakuntaan. Tämän lautakunnan, johon kuului työväenedustajiakin, saivat työnantajat todisteluillaan niin vakuutetuiksi siitä, että mannermaalta uhkaava kilpailu teki palkkojen vähentämisen välttämättömäksi, että se puolittain säikähtyneenä kehoitti työntekijöitä myöntymään sopimusehtoihin, jotka olisivat olleet yhtä kuin työnantajain voitto.
Niin pian kuin tämä päätös oli päässyt leviämään työväenpiireihin herätti se työntekijöissä suuttumuksen niin myrskyisän, ettei sillä ollut mitään rajoja. Kokouksia pidettiin jos jossain, työmiesten edustajat sovintolautakunnassa erotettiin ja Craven, joka nuoren vaimonsa kanssa väsymättä matkusteli lakkomaat ristin rastin, kirjoitti päätöksestä kirjoituksen Sotahuutoon, jossa erinomaisen taitavasti selitettiin työntekijäin nykyinen asema. Se vastaanotettiin lakkolaisten piirissä kiitollisuuden ja innostuksen kyynelillä, ja sitä seurasi paikalla leimuava "johtava" Whartonin kynästä.
Siitä lähtien kaikki sovittelut olivat rauenneet. Sotahuuto oli asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle niin työnantajiin ja sovintolautakunnan päätökseen kuin kaikkinaisiin neuvotteluihin nähden. Lehdessä oli päivittäin palstoja pitkä lista niiden henkilöiden nimistä, jotka Sotahuudon kaunopuheisuuden hellyttäminä olivat sitoutuneet lakkorahastoa avustamaan.
Sillä välin oli outoja huhuja päässyt liikkeelle. Kerrottiin koko metalliteollisuuden sen kaikkine eri ammattihaaroineen olevan perinpohjaisen mullistuksen partaalla — kunhan vain tämä työriita ensin saataisiin päättymään. Pienemmät työnantajat olivat jo jonkun aikaa työskennelleet häviön uhalla ja suuremmat tehtaanisännät suunnittelivat — niin huhuiltiin — koko teollisuutta käsittävän suojelusliiton perustamista, jolloin tuotantokustannukset alennettaisiin ja työt järjestettäisiin pysyvästi.
Mutta tähän tarvittaisiin suurta pääomaa. Saataisiinko se kokoon? Työnantajain lausunnon mukaan oli tämä teollisuudenhaara ollut kurjassa tilassa jo vuosikausia, Saksan ja Belgian työtuotteet kun olivat olleet pahoja kilpailijoita suurimmalle osalle työtuotteita. Vuosia oli kuluva ennenkuin tällainen suojelusliitto — olkoonpa vaikka rahallisesti turvattukin — voisi päästä taattuun asemaan. Siinä tapauksessa että työntekijät myöntyisivät sovintolautakunnan päätökseen ja työnantajat voisivat varmasti luottaa siihen, että rauhallinen työkausi ainakin parin vuoden aikana seuraisi tästä puoleen, saataisiin eräiltä rahamiehiltä kyllä tarvittava apu ja kaikki kääntyisi silloin oikealle tolalleen. Suojelusliiton työssä olevat tehtaalaiset saisivat aikaa voittaen hyvät palkat, paremmat nykyisiä. Mutta ensin oli sovintolautakunnan päätös hyväksyttävä, muussa tapauksessa raukeaa suunnitelma tyhjiin ja koko teollisuushaara on suistuva perikatoon.
"Kai arvelette työläisten siihen ansaan menevän?" sanoi Wharton ylenkatseellisesti nuorelle vanhoillis-edustajalle, joka parlamentinkirjastossa koki Whartonille tätä kaikkea selvitellä. "Siitä, että teidän mainiosta suojelusliitostanne todella tulee jotain, ei ole niin mitään takeita, ja vielä vähemmän siitä, että se menestyy. Ja tähän utuiseen, tuhatvuotiseen valtakuntaan luottaen pitäisi työntekijäin nyt yhteisvoimin avustaa työnantajia, jotta näiden asema kävisi vain entistä vankemmaksi. Ei kiitos! Sotahuuto seuraa entistä kurssiaan — perään ei anneta!"
Vanhoillis-edustaja nousi suuttuneena paikaltaan.
"Arveluttaisi minua ottaa vastuulleni kaikki ne poloiset, jotka teidän toimestanne ennen pitkää joutuvat mieron tielle!" sanoi hän kooten papereitaan yhteen.
Kirjaston avoimesta ovesta nähtiin siinä samassa Dennyn astuskelevan käytävää ylös pulleana ja tyytyväisenä.
"Vähät siitä, jos minä vain siitä kostun yhtä paljon kuin Dennykin!" vastasi Wharton purevan hyvätuulisesti kuten tapansa oli.
Ja kotimatkalla hänelle oli hyvin mieluista, ajatella että Denny, joka viime aikoina taas oli pari kolme kertaa alihuoneessa esiintynyt hävyttömästi Whartonia kohtaan, arvatenkin oli tämän hyljätyn sopimusehdotuksen takana ja luultavasti juuri näihin aikoihin oli saanut tietää sen raukeamisesta.
Sitten kutsutti hän Cravenin luokseen Lontooseen neuvotellakseen hänen kanssaan.
Craven saapuikin työmaalta kalpeana, laihana ja seitsemänviikkoisen lakkaamattoman työn ponnistuksista ja kiihoituksista peräti uupuneena. Mutta Whartonista hän oli kuivahko ja epämiellyttävä kuten ainakin, ja häntä harmitti Cravenin tyly kaksinainen käytös enemmän kuin milloinkaan. Mutta lakkoon nähden he olivat täydelleen yhtä mieltä. Lakon kohtalo riippui Sotahuudosta tai oikeammin Sotahuudon rahastosta, joka yhä karttumistaan karttui. Jos se vain jaksaisi pysyä pystyssä, ei lakkolaisilla olisi hätää. Kun Craven kuuli suojelusliitto-hankkeesta puhuttavan, niin hän taas uudelleen tuomitsi kiivain sanoin sovintolautakunnan päätöksen aivan kunnottomaksi. Hän oli sitä mieltä, että työntekijäin asia on hukassa, ellei heidän ehtojaan saada hyväksytyksi ennenkuin suojelusliitto pääsee toimimaan, ja hyvillä mielin Wharton lupasi loppuun asti tukea tätä pyrkimystä.
* * * * *
Se on, jos Sotahuuto itse kykenisi pinnalla pysymään — seikka, josta häntä ei haluttanut Cravenin kanssa keskustella. Elokuussa oli maksettavaksi lankeava suuri laina, joka hänelle pari vuotta sitten oli myönnetty uutta kirjapainoa vastaan. Maksuaikaa oli jo pidennetty ja Wharton oli varma siitä, ettei sitä enää käynyt tekeminen.
No niin! Olisihan vararikko kylläkin hermoja kiihoittava välinäytelmä kesken näitä moninaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia yrityksiä. Mitä oli hänen tehtävä? Rikkaita ja mahtavia ystäviä hänellä oli runsaasti Cityssä ja muuallakin, mutta ei sittenkään ketään, joka tässä tapauksessa olisi voinut olla hänelle avuksi. Sillä rahasumma, jonka hän tarvitsi, oli suuri — paljon suurempi kuin mitä hän uskalsi itselleen myöntääkään — ja hänellä tarjona oleva takuu yhtä kuin ei mitään.
Tultuaan parlamentinjäseneksi hän oli yhden ainoan kerran koetellut rahaonneaan liike-elämän liukkaalla jäällä, mutta tämäkin yritys oli kääntynyt hänelle vakavaksi huoleksi, uhkasipa käydä hänelle aika vaaralliseksikin, ellei hän tarmokkaalla ja taitavalla menettelyllä voisi pulasta selviytyä.
Parlamenttikautensa ensiaikoina, kun hän oli kovassa rahantarpeessa pääasiallisesti Sotahuudon takia, oli hän erään uuden ja rikkaan tuttavan välityksellä, joka oli mieltynyt nuoreen edustajaan, tullut hyvin lupaavan kauppayhtiön johtajaksi. Tämän yrityksen erinomaisesta menestyksestä pidettiin suurta jyminää, ja perustamisosakkeet olivat antaneet aika hyvän osingon. Wharton oli ansainnut kaksi tai kolme tuhatta puntaa ja oli toteuttanut useita yhtiön aikaisempia suunnitelmia.
Mutta kuusi kuukautta myöhemmin pyysi hän vapautusta johtajantoimestaan pelvon ahdistamana, joka sittemmin osoittautui täysin oikeutetuksi. Asiat olivat todellakin joutuneet hunningolle; useat pienet rahamiehet olivat joutuneet yhtiössä kärsimään ja kymmenen päivän kuluttua pidettävä vuosikokous uhkasi käydä hyvin myrskyisäksi. Wharton äkkäsi omaksi ihmeekseen — sillä hän unohti helposti tällaiset asiat — että hän johtajana ollessaan oli omin päin suunnitellut ja hyväksynyt sellaisiakin toimenpiteitä, jotka ihan varmasti saattavat osakkaat tyytymättömiksi, jos ne vain kaivetaan esille.
* * * * *
Hänen valtiollinen asemansa, joka oli samalla lupaava ja huolestuttava, oli ratkaisun kohdalla.
10:ksi päiväksi elokuuta oli määrätty yleinen työväenpuolueen kokous ja siinä yhteydessä oli ajateltu ottaa keskusteltavaksi työväkeä koskeva lakiehdotus, joka niihin aikoihin odotettiin ylähuoneesta palautettavaksi ja johon siellä oli tehty monta muutosta. Ne tulisivat arvatenkin saamaan aikaan suurta riitaisuutta. Istuntokauden jälellä olevat kuusi viikkoa näyttivät monessa kohden muodostuvan puolueelle paljon ratkaisevammiksi kuin edelliset kuukaudet, ja siksipä Bennett aikoi mainitussa kokouksessa ehdottaa, että puolueelle valittaisiin yhteinen puheenjohtaja, odotettavana oleva taistelu kun oli vaativa yhtenäistä ja tarmokasta johtoa.
Wharton ja hänen ystävänsä tiesivät varsin hyvin, että Bennett oli tähän toimeen ehdottava Länsi-Brookshiren edustajan. Ja tiedettiin sekin, että Wilkins ja pieni ryhmä hänen kannattajiaan oli tekevä kaiken voitavansa estääkseen tämän tuuman toteutumista.
10 päivä elokuuta, se siis oli Whartonille oleva hänen parlamenttaarisen ratansa käännekohta. Tämän päivän menestyksestä ja tappiosta riippui välillisesti kaikkien hänen yritystensä — niin rahallisten kuin yhteiskunnallisten — lopullinen kohtalo.
Mutta omituisinta tässä miehessä oli, että vaikka uhkaavat vaarat häntä näin joka kulmalta saarsivat, hän ei silti ollut yhtenään huolestunut tai allapäin. Milloin vaan oli mahdollista, hän fatalistin huolettomuudella karkoitti ajatuksistaan elämän vastukset ja tavoitteli kiihkeästi niitä harrastuksia, missä onni vielä tuntui olevan hänelle myötäinen.
Milloin hän vaan kunniahimoltaan, vehkeilyiltään, sanomalehtitoimiltaan ja tuloksettomilta lainayrityksiltään sai loma-aikaa, hän mietti Marcella Boycen kauneutta ja omaa suhdettansa häneen. Mitä harvemmin hän näki neiti Boycea, sitä enemmän hän ajatteli häntä ja hänen ajatuksensa etsivät vaistomaisesti hänestä sitä hupia ja tyydytystä, mitä hän nykyisin ei tavannut muilla aloilla.
Mutta, jos kohta hänen tunteensa Marcellaa kohtaan oli käynyt niin vahvaksi, että hän itsekin alkoi nimittää sitä "intohimoksi", oli hänen rahallinen asemansa sen ohessa siksi painostava, ettei hän voinut sitä läheskään syrjäyttää laskelmistaan. Hänen tietoonsa oli tullut, että herra Boycen oli aivan odottamatta onnistunut viime vuonna vapauttaa maatilansa veloista. Hän oli taitavasti käyttänyt hyväkseen rautatietä, joka hiljakkoin oli rakennettu Mellorin rajalle; hän oli myynyt pienen maaseutukaupungin läheisyydessä olevaa rakennusmaata radan varrella, oli parannellut moniaita arentitalojaan ja antanut ne vuokralle entistä edullisemmilla ehdoilla, ja Whartonille oli eräs paikkakuntalainen kertonut, että sairaaloisuudestaan ja kirjavasta menneisyydestään huolimatta Richard Boyce oli tulemaisillaan yhtä rikkaaksi kuin isoisänsäkin. Wharton tiesi tai luuli ainakin tietävänsä, ettei hänellä ollut pitkältä elonaikaa ja että Marcella oli hänen perijänsä. Loistava ei tämä tulevaisuudenkuva ollut, mutta sieti sitä kumminkin ajatella.
Myönnettäköön kumminkin, että juuri Marcellaa itseään hän halusi ja tavoitteli. Ellei tämä olisi joutunut Whartonin tielle, hän olisi jo aikaa sitten ruvennut rikkaan perijättären ajoon. Mutta näin ollen hänen päätöksensä voittaa Marcella kypsyi kypsymistään ja tämä päätös ynnä Damesleyn lakko ne vielä ylläpitivät hänen uskoaan omaan itseensä ja maustivat hänen elämäänsä.
Niin kyllä! intohimon liekin herättäminen Marcella Boycessa oli todellakin sellainen tehtävä, joka panee miehen veret kuohahtamaan. Ja pitäisikö hänen nyt — kun hän jo mielihyväkseen oli päässyt selville siitä, että Marcellan mielikuvitus, ajatukset, sydänkin olivat hänen vallassaan — kiltisti luovuttaa hänet Aldous Raeburnille — sille miehelle, jonka kasvava menestys parlamentissa yhä kartutti Whartonin vastenmielisyyttä häneen. Ei! ainakin tässä oli ensin kovasti oteltava!
Lady Selinan sanat olivat hänessä herättäneet sellaisen harmin ja mustasukkaisuuden kuohun, että hän muuttui melkein huokailevaksi rakastajaksi. Sillä Marcellaa hän ei voinut tavata. Hän ei enää tullut rouva Lanen teekutsuille ja Winterbournein koti ei ollut avoin Whartonille. Hän oivalsi varsin hyvin, ettei häntä siellä kaivattu.
Viimein rouva Lane, ovela pikku nainen — joka Whartonista piti, joskaan ei niin paljon häntä kunnioittanut — ilmoitti hänelle kuulleensa lady Ermyntrudelta, että Winterbournit aikoivat tulla Mastertonin kutsuihin 25 päivänä heinäkuuta. Sinne oli neiti Boycekin luvannut heidän kanssaan lähteä ja vasta seuraavana maanantaina oli hänen määrä palata työhönsä. Wharton vastasi siihen huolettomasti, ettei hän vielä voinut päättää, sopisiko hänen sinä iltana olla Mastertonin kutsuissa. Hänen oli kenties lähdettävä maalle pariksi päiväksi.
Rouva Lane katsahti häneen ja naurahti.
"Oh! todellako!" virkkoi hän.
* * * * *
Lady Mastertonin mies oli siirtomaanministeri ja hänen laaja kotinsa Grosvenor Squaren varrella oli kuten Alresford Housekin puolueen vieraanvaraisimpia. Hänen vastaanottoiltamansa 25 p:nä heinäkuuta oli oleva tämän pitkälle venyneen huvikauden viimeinen merkitsevä tapahtuma.
Marcella, joka vastoin tahtoaan oli yhä ollut pakoitettu oleskelemaan James Streetillä, tohtori kun oli kieltänyt häntä vielä käyttämästä vioittunutta käsivarttansa, oli viimeinkin saanut luvan ryhtyä työhönsä 27 p:nä heinäkuuta ja Betty Macdonaldin mieliksi hän oli suostunut menemään Winterbournein kanssa Mastertonin kutsuihin lauantaina. Betyn ihailu ja kiintymys hiveli kuin balsami Marcellan haavoittunutta sydäntä ja puolittain uteliaana, puolittain tuskaisella mielenkiinnolla piti hän silmillä Betyn kursailematonta, lapsekasta käytöstä Aldous Raeburnia kohtaan, voimatta päästä selville kummankaan todellisista tunteista.
Kun Betty uteli, mitähän aikoi panna yllensä, ja sitten väänteli naamaansa ylenkatseelliseen irvistykseen nähdessään Marcellan puvun, ei Marcellan auttanut muu kuin nöyrästi antautua lady Ermyntruden kamarineitsyen somisteltavaksi. Hän osti kaikki mitä Betty määräsi ja seisoi kiltisti alallaan sillä välin kun Betty, joka oli oikea nero pukuasioihin nähden, jutteli, poimutteli ja antoi hyviä neuvoja.
"Muotinukkea ei teistä saa tulla ei mistään hinnasta maailmassa", huudahti Betty sovitellessaan suu täynnä nuppineuloja pitsejä ja harsokangasta valkean atlassin päälle, jonka Marcella hänen mielikseen oli hankkinut. "Mitä sanoikaan minulle Worth tuonnoin? — 'Ce qu'on porte, Mademoiselle? O, pas grand' chose! — presque pas de corsage, et pas du tout de manches!' — Ei, sellaiset laitokset eivät teille sovellu. Mutta ylhäiseltä teidän pitää näyttää, vaikkapa vaan koko yön valvoisin tätä tuumien."
Lopulta sentään Betty oli niin tyytyväinen kättensä työhön, että saattoi tuskin olla rajusti syleilemättä Marcellaa, kun he lady Winterbournen seurassa astuivat kappahuoneesta Mastertonin talon suureen halliin. Mielissään oli Marcellakin nähdessään peilikuvansa leveitä portaita ylös astuessaan. Alinomaiset pukuhommat, joissa hän oli elänyt viime päivinä, olivat osittain hälventäneet hänen raskasmielisyyttään, jopa tuottaneet hänelle hupiakin, sillä naismaisia piirteitä hänessä oli paljonkin, vaikka hän nyt puoleentoista vuoteen oli uhrannut tuskin yhtäkään ajatusta ulkonaiseen asuunsa. Niinpä hän tänä iltana näytteli osaansa hyvin sirosti, nipisteli Bettyä käsivarresta tukkiakseen pikku keijukaisen suun ja liikkui väki tungoksessa hyvin suorana, jotta Betyn hellät huolet saisivat täyden tunnustuksen. Mutta sisäisesti oli hän allapäin ja kiusaantunut. Hän ikävöi takaisin työhönsä, ikävöi Minta Hurdin nyreitä kasvoja ja lapsia, jotka häntä pitivät maallisena kaitselmuksenaan.
Vaikka Lontoo jo alkoikin tyhjentyä, olivat lady Mastertonin salit kuitenkin täynnänsä vieraita. Marcella tapasi tuttuja. Kaikki olivat hartaat uudistamaan tuttavuutta hänen kanssaan — rouva Lanen teekutsuissa olleet vieraat, molemmat ministerit, joihin hän oli tutustunut Whartonin päivälliskutsuissa alihuoneessa, jopa itse herra Lanekin. Marcella seisoi lady Winterbournen vieressä ja jutteli ujostelematta — ujo hän ei ollut koskaan ollut, — mutta hänen ajatuksensa vaelsivat muualla; hänen mustat silmänsä näyttivät etsivän jotain. Väentungoksessa kimalteli joukko upeita virkapukuja, sillä alihuoneen puhemiehellä oli tänä iltana vastaanotto ja hänen luotaan alkoivat vieraat myöhemmällä tulvia lady Mastertonin iltamaan. Betty, joka tähän asti oli kulkenut nenä pystyssä, kaikki miehiset vieraat kun muka olivat kaljupäisiä tai seitsemäntoistavuotisia, kävi nyt hiukan suopeammaksi, muuten olivat kutsut hänestä aika kuivat.
"No, totta toisen kerran", huudahti hän äkisti niin vauhdikkaasti, että
Marcella kääntyi katsomaan häntä. Pää pystyssä ja heloittavin poskin
tyttönen nojasi ovenpieleen raivokkaasti liikutellen viuhkaansa Frank
Levenin ojentaessa nöyrästi kättänsä hänelle.
"En voi sietää säikähyttämistä", toruskeli Betty. "Älkää ensinkään kieltäkö — te säikähytitte minua — niinpä teitte! Ja sitten alatte paikalla väitellä vastaan ennenkuin minä olen saanut sanaakaan sanotuksi. Tietysti olette jo portaitakin ylös astuessanne väitellyt vastaan — ja miksi ette tervehdi neiti Boycea?"
Frank Leven, joka näytti hyvin onnelliselta ja hyvin hermostuneelta, tervehti Marcellaa jotenkin häpeissään ja jättäytyi sitten uudelleen Betyn valtoihin.
Marcella tarkkasi heitä mielenkiinnolla, jonka syytä hän tuskin kykeni itselleen selittämään. Frank oli kokonaan masennettu Betyn seurassa eikä hänen silmänsä näyttäneet huomaavan mitään muuta eikä ketään muuta kuin Bettyä. Marcella arvasi tai oikeammin tiesi, etteivät he olleet tavanneet toisiaan kotvaan aikaan, ja häntä liikutti nuoren miehen kasvoilla eleilevä kiihkeä onnen ilme. Entä Betty? Tuo kissamainen, ärsyttävä käytös — kätkeytyikö siihen kenties jokin salaisuus? Hän piteli pientä päätänsä hyvin pystyssä ja lörpötteli nopeasti ja pysähtymättä — mutta hänen puheensa ei ollut sitä samaa, mitä hänen oli tapana jutella Marcellan tai, mikäli Marcella saattoi päättää, Aldous Raeburnin kanssa. Siinä ilmeni aivan uusia luonteenominaisuuksia, itseluottamusta, oikullisuutta, hallitsemishalua. Frankilla ei ollut lupa pitää omaa mieltä missään asiassa, hänelle naurettiin vasten silmiä, ennenkuin sanat vielä olivat kerinneet hänen huuliltaan kirpoamaan, ja häntä näykittiin ja ivattiin tavalla, joka näytti häntä vuoroin ihastuttavan, vuoroin suututtavan. Tällainen käytöstapa tietää tavallisesti, että nuori tyttö on suosiollisella mielellä ihailijaansa kohtaan, mutta Betystä ei kukaan voinut olla varma. Tuo pikku olento oli täydellinen arvoitus Marcellalle; lähemmässä seurustelussa hän oli näyttäytynyt paljon umpimielisemmäksi kuin mitä Marcella oli osannut aavistaa. Aldous Raeburnille Betty kylläkin avomielisesti jutteli rakkausasioistaan, mutta uudelle ystävälleen hän ei ollut koskaan niistä kertonut. Ja Marcella puolestaan oli tällaisissa asioissa muita nykyajan naisia paljon suljetumpi.
"Betty!" huudahti lady Winterbourne, "minä lähden eteenpäin kulkemaan."
Sitten virkkoi hän matalammalla äänellä Marcellalle:
"Auttakaa minua saamaan hänet täältä pois."
Marcella huomasi että hänen vanha ystävänsä oli tuskainen. Taivuttaen hiukan ylvästä päätänsä, sanoi hän myhäillen:
"Mutta ettekö sitten näe miten hauskaa hänellä on?"
"Rakas lapsi! — sehän se juuri on! Jospa vain tietäisitte mitä hänen äitinsä — se ikävä ihminen — on minulle jutellut! Ja herra Leven on tähän asti käyttäytynyt niin mallikelpoisesti — ei Ermyntrudella eikä minulla ole ollut mitään kiusaa hänestä."
Senkö vuoksi Betty mies poloista noin armottomasti kohteli? Marcella ei voinut hänen käytöstään toisin selittää — sitten häntä äkkiä alkoi koko ympäristö iljettää — niin hyvin Betyn rakkausjutut — kuin hänen oma kiihkeä uteliaisuutensa — ja ennen kaikkea iljetti häntä hänen oma itsensä. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat hajamielisinä avaruuteen ohi jalokivien ja valomeren; koko hänen olemuksensa jännittyi äkilliseen sokeaan kamppailuun epämääräistä, kaikki voittavaan tuskaa vastaan, katkeraa mielenmasennusta vastaan, jolle hän ei tietänyt mitään nimeä antaa.
Betyn ääni sai hänet havahtumaan.
"Herra Raeburn! te kai voitte sanoa minulle, kuka mikin on? Herra Levenistä ei ole enemmän apua kuin tästä viuhkasta. Ajatelkaapa — minä kysyin häneltä tuon naisen nimeä, jolla on otsa-tiaara tukassaan — ja hän vakuuttaa olevansa yhtä tietämätön kuin minäkin! Minusta tuntuu melkein siltä kuin olisi hän jättänyt kaiken järkensä Oxfordiin! Ja ikävintä on", Betty oli vähän epäröivinään — "että se on kenties ikiajoiksi sinne jäänyt! — Mutta tuossa — katsokaa! — Voi sentään! — nyt hän taas pääsi häviämään — nyt en tietysti saa koskaan tietää kuka se oli."
"Odottakaa hetkinen!" hymähti Raeburn. "Kyllä me hänen jäljilleen pääsemme. Hän läksi vain virvoitushuoneeseen."
Hänen kätensä kosketti Marcellan kättä.
"Kenties hiukan parempi", vastasi hän tykkänään toisella äänellä, lady Winterbournen kysyessä lordi Maxwellin terveydentilaa. "Tänä iltana sain todellakin jo hiukan lohdullisempia tietoja. Olisin jo pari päivää sitten lähtenyt sinne, mutta he kielsivät minua. Ja ensi viikolla, Jumalan kiitos, he ovat jo kotona."
"Miksi minä tässä seison niin luonnottoman kylmänä ja äänettömänä?" — kyseli Marcella itseltään. "Miksi en voi rohkaista mieltäni — yhtyä keskusteluun — osoittaa hänelle myötätuntoani?" Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Onni toki, ettei hänen tämän illan jälkeen arvatenkaan tarvitse enää nähdä häntä.
Raeburn kyseli hänen terveydentilaansa kuten tavallisesti. Mutta ollessaan juuri poistumaisillaan Betyn kanssa toiseen huoneeseen, kääntyi hän äkkiä jälleen Marcellan puoleen.
"Teitä ehkä haluttaa kuulla Hallinista", sanoi hän lempeästi. "Hänen sisarensa kirjoittaa minulle olevansa rauhallisempi hänen suhteensa, ja hän toivoo voivansa pidättää hänet maalla vielä parisen viikkoa. Nyt he ovat Keswickissä."
Tuokioksi Marcellan mieli ilahtui — olihan tässä edes yksi yhtymäkohta heidän yhteisille harrastuksilleen. Mutta tämäkin ilon vilahdus haihtui siinä samassa haikeaan mielipahaan, sillä hämmentyneenä Raeburnin odottamattomasta huomaavaisuudesta, antoi hän tälle jotenkin kömpelön ja yksinkertaisen vastauksen.
Raeburnin silmät viivähtivät silmänräpäyksen verran Marcellassa. Niistä välähti hänen tahtomattaankin ilme, jota ei tyttö huomannut — sillä hän oli kääntynyt pois — ja jonka yksin Betyn tarkka silmä äkkäsi. Hiukan kalpeana ja miettivänä seurasi hän sitten Aldousia virvoitushuoneeseen.
Marcellan katse seurasi heitä.
Kesken äänten sorinaa, kesken viereisessä virvoitushuoneessa soittavan unkarilaisen orkesterin hurjia ja pauhuisia säveleitä, hän äkkiä joutui muistelmain pyörteeseen. Hänen silmänsä eivät hellinneet noista kahdesta olennosta, jotka hiljakseen raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi — mies mustassa hovipukineessaan jalopiirteistä, harmahtavaa päätänsä tytön puoleen taivuttaen ja tuon tuostakin tervehtien ohikulkevia sydämellisesti ja ystävällisesti, mutta ei koskaan iloisesti, ei hymyillessäänkään, tyttö kohottaen pienet kasvonsa toveriansa kohti, kullanhohtavat hiukset tämän mustalle samettiliinalle kuvastuen. Mutta hänen sisässään ajelehti kuvia menneistä tapahtumista, jotka nyt tuntuivat hänestä melkein uskomattomilta.
Kokonainen sarja muistelmia virkosi eloon: se pieni kohtaus, jolloin Aldous oli lahjoittanut hänelle aikaa sitten takaisin annetut helmet — niin! hän oli vieläkin tuntevinaan sulhasensa käsivarren vyötäisillään heidän seisoessaan siinä leimuavan takkatulen ääressä! — ajomatka kotiin Gairsleyn kokouksesta — se hetki tanssiaisyönä, kun hän mielenliikutuksensa murtamana itki Aldousin huoneessa — hänen katseensa, hänen huolestunut, hellä katseensa, kun Marcella astui linnan portaita alas sinä kammottavana iltana, jolloin hän turhaan koetti taivuttaa Aldousia ja hänen isoisäänsä — oliko tuo kaikki — nuot tapahtumat, suhteet, olleet todellisessa elämässä elettyjä? Mahdotonta! Niin, tuossahan hän seisoo — tuskin kymmenen metrin matkan päässä hänestä — mutta yhtäkaikki niin etäällä kuin lepäisi koko Saharan erämaa heidän välillään. Raeburnin käytöksessä ilmenevä kylmähkö kohteliaisuus pysytti Marcellan hänestä loitommalla kuin ventovieraan.
Äkilliset kauhun väreet puistattivat Marcellaa hänen siinä lady Winterbournen seurassa liikkuessaan; hänen jalkansa tutisivat, ja kun hänen seuralaisensa puuttui puheisiin talon isännän kanssa, vetäytyi hän kiireesti syrjäiseen kolkkaan, saadakseen silmänräpäyksen verran istua yksikseen.
Mitä merkitsikään tällainen kiusallinen tappion ja mielettömyyden tunto, tämä kirvelevä tyhjyys, katkeruus häntä itseä Ja elämää kohtaan? Sen hän vain tiesi, että silloin, kun hän täydelleen omasi Aldousin koko sydämen ja elämän, ei häntä pannut vavahtamaan Raeburnin kosketus, eikä tenhonnut hänen katseensa — mutta nyt — kun Marcella ei saanut vaatia silmäystä eikä hyväilyä — nyt kun hän ei Aldousille ollut eipä edes ystävän veroinen, kun tämä jo varmaankin oli päättänyt toiselta anoa sitä mitä Marcella oli häneltä kieltänyt? — nyt, kun oli auttamattomasti myöhäistä, nyt hän olisi voinut? — —
Voinut mitä? Olipa hän oikullinen, kiihkeätunteinen tyttö raukka! — Istuessaan siinä nurkassaan kalpeana ja suoraselkäisenä, naura vain ja juttelevain silkkipukuisten ihmisten vilistessä hänen ympärillään, hänen sielunsa kärsi tuskaa, niin kirvelevää, että hänestä tuntui kuin ei elämä voisi enää milloinkaan suoda hänelle iloa ja rauhaa.
Mutta vain hetken verran! Liha ja veri nousivat kapinaan. Hän hypähti pystyyn istuimeltaan, sanoi olevansa sairas tai hullu; näki herra Lanen suuntaavan heitä kohti ja hymyili hänelle suloisinta hymyänsä viekoitellakseen hänet luokseen.
"Kuinka kalpea te olette, rakas neiti", virkkoi tämä hyvätuulinen herrasmies isällisellä äänellä. "Kiusaako teitä käsivartenne yhä? Niin, niin, älkää te toiste ruvetko sankarittareksi."
XIII LUKU.
Sillä välin seisoi Betty virvoitushuoneessa Aldousin vieressä maistellen viiniä pienin siemauksin kädessään olevasta lasista.
"Ei", sanoi hän tyynesti ja silmäili tutkivasti tarjoilupöydän luona seisovaa tiaarapäistä naista, "ei hän olekaan kaunis, ja minä kun juoksin rikki hameeni hänen tähtensä. Täällä on vain yksi kaunis nainen tänä iltana."
Aldous haki heille kummallekin tuolit hiukan syrjässä pahimmasta tungoksesta. Mutta Betyn huomautukseen hän ei virkkanut mitään.
"Eikö niin teistäkin, herra Aldous?" intti Betty ja hänen sydämensä tykytti vähän levottomasti.
"Tarkoitatte neiti Boycea?" vastasi herra Raeburn levollisesti kääntyessään hänen puoleensa.
"Häntä tietenkin!" huudahti Betty välähdys kauneissa silmissään; "mitä hänen kasvoissaan oikeastaan on? Kun vaan olen hänen läheisyydessään, joudun aivan haltioihini. Tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että hänen on täytynyt elää kaksi sen vertaa mitä me muut poloiset, kun hän on päässyt elämänsä loppuun. Ettehän pane pahaksi vaikka juttelen hänestä, herra Aldous?"
Kotvaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten virkkoi Aldous väkinäisellä äänellä Bettyyn katsomatta: "En pane pahaksi, mutta en aio uskotella teille, että mielelläni käyn juttelemaan hänestä."
"Sehän olisi häpeällistä, jos te rupeaisitte minulle jotain uskottelemaan", huudahti Betty kiivaasti, "kaiken sen jälkeen mitä minä olen teille itsestäni kertonut! Minä tunnustin teille kaikki hassutukseni ja paljastin teille hairahtuvaisen sydämeni kaikki kopukat — taikka melkein kaikki" — oikaisi hän itseään äkisti punastuen — "ja te olette ollut minulle kiltti kuin mikäkin iso veli. Mutta te olette niin hirveän ylpeäluontoinen, herra Aldous! Te sulkeudutte vaan itseenne. Se ei ole ensinkään kaunista."
Aldous nauroi.
"Mutta Betty neiti, ettekö ole vielä päässyt selville siitä, että minä olen hyvä kuuntelija, mutta huono puhuja. Itsestäni en kernaasti puhu enkä" — hän epäröi — "enkä siitäkään, mikä lähinnä sydäntäni koskee — ensinnäkin, koska se ei ole minulle helppoa — ja sitten näettekös, en voi tehdä sitä koskettelematta toisten asioita".
"Voi, taivas!" huudahti Betty, "mitähän te sitten oikein olette minusta ajatellut! Tästä puoleen en kerro teille enää niin mitään, siitä saatte olla varma!" — ja hehkuvan punaisena kasvoiltaan nakutteli hän permantoa pienellä jalallaan.
Aldous kiirehti häntä lepyttämään minkä kykeni. Betty oli ollut hänelle hupainen ja virkistävä seuralainen sekä Maxwell Courtissa, missä he olivat yhdessä viettäneet pääsiäistä, että Italian matkalla. Tytön peittelemätön avomielisyys oli ensin saattanut hänet aivan ymmälle, mutta eipä aikaakaan kun se jo alkoi häntä miellyttää ja huvittaa. Naisen, joka tahtoo ruveta Raeburnin tapaisen umpimielisen ja herkkäluonteisen miehen ystäväksi on uskallettava itse käydä ohjaamaan suhdetta tuttavallisuuden asteelle. Sen Betty olikin arvelematta tehnyt heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen, joskin hän oli täysin perillä niistä hankkeista, mitä hänen äitinsä mielessään punoi. He olivat kaukaista sukua keskenään ja ikäerokin oli melko suuri. Betylle oli jo aikaa sitten selvinnyt, että äiti saattaa olla kultainen vanha hanhi ja että Aldousista ja hänestä pitää tulla aimo ystävykset — ja sitä he tavallaan kyllä olivatkin.
Aldousin yhä lepytellessä häntä astui lady Winterbourne tarjoiluhuoneeseen Marcellan seurassa. Vanha rouva iski pikaisen eikä varsin tyytyväisen katseen nurkassa istuvaan pariskuntaan. Marcella jutteli vilkkaasti nuoren sanomalehtimiehen kanssa, jonka Raeburn tunsi, eikä katsonut heihin päin.
"Vielä yksi asia!" kuiskasi Betty innokkaasti puhuen Aldousin korvan juureen. "Sehän oli kaikki pelkkää erehdystä, eikö ollutkin? Nyt kun hänet tunnen, olen aivan selvillä siitä. Ettehän — ettehän ole hänelle vihoissanne — ette täydellä todella?"
Aldous kuunteli hänen puhettansa vastahakoisesti. Hän oli suunnannut katseensa Betystä huoneen perälle ja Betty näki äkkiä muutoksen hänen kasvoissaan — huulet tiukkenivat lujasti yhteen ja silmiin tuli kova, vihamielinen katse.
"Pian kai neiti Boyce lakkaa olemasta arvoituksena meille kaikille!" virkkoi hän nopeasti ikäänkuin sanat olisivat suhahtaneet suusta hänen tahtomattaan. "Emmekö lähde liikkeelle tästä tukahuttavasta nurkasta?"
Betty seurasi hänen katsettansa ja näki erään nuoren miehen tervehtivän Marcellaa niin kiihkeästi ja tuttavallisesti, että sanomalehtimies oli paikalla vetäytynyt syrjään. Tällä nuorella miehellä oli vaalea, kutrinen tukka ja valkea, sirosti kaareva otsa.
"Kuka se on, joka nyt puhuu neiti Boycen kanssa?" kysyi Betty Aldousilta; "olen nähnyt hänet ennenkin, vaikk'en voi muistaa hänen nimeänsä?"
"Se on herra Wharton, yksi vaalipiirimme edustajia", sanoi Aldous nousten seisomaan.
Betty hätkähti hiukan ja hänen otsansa vetäytyi ryppyihin. Sitten hän puhkesi loukkaantuneena sanomaan:
"Kylläpä nyt oikein nolasitte minut!"
Tapansa mukaan Raeburn ei tähän keksinyt sattuvaa tai älykästä vastausta.
"Se ei ollut aikomukseni", vastasi hän koruttomasti, mutta kun Betty syrjästä vilkaisi häneen, pani Aldousin kasvoilla elehtivä ilme hänen sydämensä kouristumaan. Itku oli häneltä päästä.
"Lähdetään Ermyntrudea etsimään!" sanoi hän
* * * * *
Wharton oli parahiksi ryhtynyt puheisiin Marcellan kanssa, kun muuan buffettiin pyrkivä herrasmies kosketti häntä käsivarteen. Wharton käännähti harmistuneena ja ihmetellen. Hän näki edessään nuorehkon, sievämuotoisen miehen, ja tunsi hänet yhdeksi Lontoon merkitsevimmäksi asianajajaksi, joka oli varsinkin rikkaiden ja mahtavien suosiossa.
"Saanko puhua parisen sanaa kanssanne?" kysyi herra Pearson hiljaan ja ystävällisesti. "Minulla on teille tärkeätä asiaa ja olin melkein vakuutettu siitä, että tapaisin teidät tänään täällä. Anteeksi, että häiritsin."
Hän heitti ihailevan katseen Marcellaan, joka oli kääntynyt hänestä pois.
Wharton epäröi levottomana silmänräpäyksen. Mutta sitten hän äkkäsi, että herra Pearsonin käytös olikin peräti hyvänsuopa.
"Odottakaa hetkinen", sanoi hän, "eiköhän tuossa toisessa huoneessa löytyne jokin soppi, missä voimme häiritsemättä jutella".
Hän viittasi päällään kohti pientä naishuonetta, joka oli virvoitushuoneen takana.
Herra Pearson nyökähytti päätään ja astui eteenpäin.
Wharton palasi Marcellan luo, joka oli saanut Frank Levenin toverikseen. Lady Winterbourne ja hänen tyttärensä olivat kiireesti laittautuneet huoneen perälle Länsi-Brookshiren edustajan lähestyessä heidän ryhmäänsä.
"Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran", sanoi hän; sitten hän lisäsi alentaen ääntänsä, "mutta minä olen ikävöinyt päiväkausia tätä iltaa — tätä tilaisuutta — tapaanko teidät täällä viiden minuutin kuluttua?"
Marcella, jonka poskia kuumensi helakka puna, vastasi sen riippuvan ajasta ja lady Winterbournesta. Wharton pyörähytti kädellään pienen, epätoivoa ilmaisevan eleen ja kiirehti matkoihinsa. Frank katseli ivallisena hänen jälkeensä.
"Niin hän touhuaa kuin olisi jo itse pääministeri. Milloin hänet vain tapaa, on hänellä aina jotain kiireellistä tekeillä. Miksikä se mies käyttäytyy tavalla kuin olisi koko maailma hänen hartioillaan? Todellisesti suuri mies esiintyy aina ikäänkuin hänellä ei olisi mitään tekemistä."
"Tunnetteko tekin ahkeria ihmisiä?" kyseli Marcella viattoman näköisenä.
"Oh, neiti Boyce, ei kannata tehdä pilaa minusta!" huudahti Frank työntäen kätensä taskuihinsa. "Minä aion ensi talvena tehdä työtä kuin mikäkin juhta, uskokaa tai olkaa uskomatta. Mutta sanokaa, eikö hän ole kerrassaan hurmaava tänä iltana — Betty?"
Ja väännellen viiksiänsä voimattomassa mustasukkaisuudessaan, hän mulkoili huoneen perälle Aldousiin ja Bettyyn, jotka seisoivat rinnan ja olivat vasta liittyneet Winterbournien ryhmään.
"Mitä te oikein tahtoisitte minun vastaavan?" virkahti Marcella kylmästi naurahtaen. "Jos minä alan häntä ylistää, niin siitä mustasukkaisuutenne vain yltyy. Olkaa hyvä ja pankaa pois kuppini."
Siinä samassa hän näki Whartonin palaavan — tyytyväisesti myhäilevä ja kellonperiään hypistelevä herra Pearson kintereillään. Whartonin kiihtynyt ulkomuoto vangitsi paikalla Marcellan katseen, eikä häneltä jäänyt huomaamatta se pikainen syrjäkatse, jonka Wharton lennätti Winterbournein puoleen, tullessaan hänen luokseen.
"Tässä vieressä on pieni, viehättävä soppi — ja siellä tuntuu niin viileältä tästä kuumuudesta päästyä", sanoi hän kumartuen Marcellan puoleen. "Saanko viedä teidät sinne?"
Hänen säteilevistä silmistään tulviva tarmo kiehtoi Marcellan. Hän seurasi Whartonia. Hänen hameensa oli vähällä sipaista Aldous Raeburnia heidän astuessaan sivu.
Wharton kuletti hänet pieneen sivuhuoneeseen. Se oli aivan tyhjä ja he kävivät istumaan avoimen akkunan ääreen kukkapöydän taa, jossa olivat melkein kätkössä uteliailta silmiltä.
Marcella oivalsi samassa, että ratkaiseva hetki oli tullut ja hän kävi melkein yhtä kalpeaksi kuin hänen valkea pukunsa. Oh! mitä tehdä! Vaistomaisesti hänen sydämensä huusi apua korkeammalta voimalta tukea saadakseen, mutta siinä samassa hän taas jättäytyi tuon oikullisen onnenjanonsa opastettavaksi.
Wharton painoi lujasti hänen kättään omissaan ja Marcellan puoleen kumartuneena hän keskellä kukkain väriloistoa ja tuoksua antoi intohimonsa kuohun vapaasti virrata. Aina siitä hetkestä alkaen, kun hän ensi kerran Mellorin pyökkien varjossa oli nähnyt Marcellan, näin hän puheli, hän oli tuntenut häntä kohtaan sitä voimakasta, verratonta vetäymystä, jota saattaa mies tuntea vain yhtä naista kohtaan. Tuo kuusiviikkoinen oleskelu herra Boycen katon alla oli hänessä kypsyttänyt tämän tunteen, ja häneltä puuttui voimia tukahuttamaan sitä, vaikkakin tiesi sen olevan luvattoman. Muuanna mielettömänä hetkenä hänen lempensä vei häneltä kaiken mielenmaltin ja katkerasti hän tätä hetkeä katui, koskapa se oli pahoittanut Marcellan mieltä. "Vaikka" — tässä ääni aleni kuiskaukseksi ja värähteli, hänen kätensä pusersi tytön kättä — "kuukausia tämän tapauksen muistot vielä ylläpitivät ja elvyttivät minua". Mutta hän oli pitänyt kunniassa Marcellan kärsimyksiä, hänen sisäistä kamppailuansa ja suonut hänelle sitä ruumiin ja sielun hoivaa, jota hän sillä hetkellä kaipasi. Marcellan tähden hän oli ääneti poistunut; hän oli pitänyt tunteensa kurissa, ja kohdistanut kaiken henkisen voimansa parlamenttityöhönsä.
Mutta heti kun hän näki hänet uudelleen tuossa pienessä kodikkaassa huoneessa — niin muuttuneena, mutta niin sanomattoman viehättävänä yksinkertaisessa sairaanhoitajatar-asussaan! — palasivat vanhat tunteet — ihailu, kiihkeä lemmentuli kaksinkertaisella voimalla. Arvatenkin oli hänen käytöksensä monesti mahtanut tuntua oudolta Marcellan mielestä ja outoa se hänestä itsestäänkin oli ollut. Hänen elämänsä oli ollut yhtäjaksoista, eriskummaisten tapausten vaihtokulkua. Hän ei ollut oma herransa; hän palveli asiaa, johon hän oli sitonut elämänsä ja kunniansa, jos kohta hänen hupsu tapansa lasketella pilaa kaikesta, oli toisinaan saattanut houkutella häntä vitsomaan omaa innostustansa ja Marcellankin. Monenlaatuiset vaikeudet ja ikävyydet olivat olleet jarruttamassa tätä asiaa, ne olivat himmentäneet hänen selvänäköisyyttänsä ja arvostelukykyänsä, mutta hän ei ollut voinut keskustella niistä Marcellan kanssa — ne olivat pääasiallisesti olleet käytöllisiä ja rahallisia ikävyyksiä, jotka johtuivat osittain Sotahuudosta, osittain hänen maatilallaan toimeenpanemistaan kokeiluista ja muista kiusallisista seikoista. Oli hän tuhansia kertoja tuntenut, että hänen valtiollinen asemansa ja yksityiset olosuhteensa olivat siksi vaaralliset ja epävakaiset, etteivät ne sallineet hänen pyytää ketään naista jakamaan niitä kanssaan. — Mutta tänään — hän oli nähnyt Marcellan ja hänen päätöksensä, kaikki epäilyt olivat menneet menojaan.
No niin, huolista ei hän kumminkaan vieläkään ollut vapaa. Mutta ne eivät enää päässeet häntä nujertamaan. Nyt hän rohkeni niistä välittämättä heittäytyä Marcellan jalkoihin, anoa häntä jakamaan työlle ja taisteluille pyhitetyn elämän ja kauneudellaan ja älyllään edistämään heidän yhteistä, suurta pyrkimystänsä. Hänestä saattaa mies toivoa itselleen ymmärtävää työtoveria — häneltä hän saattoi odottaa sitä myötätuntoa, jota hän turhaan etsii vähäpätöisemmiltä naisilta.
Äkkiä häneltä katkesi puhe. Hän ei saanut enää sanaa lausutuksi. Vain hänen silmänsä — kiihkeämpinä ja läpitunkekevampina kuin milloinkaan ennen — katselivat anoen Marcellaan — hänen kätensä etsivät nuoren tytön käsiä.
Marcella istui siinä kuin kivettyneenä, mielenliikutus piti vankina hänen järkensä ja tunteensa. Hän tunsi olevansa Whartonin lumossa nyt kuten aina ennenkin. Jo rakkauden läheisyys, jo sen pelkkä mainitseminen pani viimeinkin kaikki naiselliset vaistot hänessä vavahtamaan. Hänen sydämensä vaikerteli, että kadotetun onnen tuskan saattoi vaimentaa vain tämä — että menneisyyden muistot saattoivat upota vain uusiin vaikutelmiin ja nykyisen elämän lämpimiin tykähdyksiin.
Mutta taas oli siinä omatunto arkailemassa! — mitä epäluottamusta hän tunsikaan itseään kohtaan ja Whartonia kohtaan! Ja ensimäiset sanat, jotka hän vaivoin sai sammaltaneeksi olivat melkein samat, jotka hän aikaa sitten oli lausunut Aldousille — nyt vain paljon katkeramman vakaumuksen ilmaisuna.
"Paljonko me sitten tunnemme toisiamme! Te ette tunne minua — ette sisäistä minuani. Ja minä tunnen — —"
"Epäilyjä?" virkahti siihen Wharton hymyillen. "Sehän tietenkin on aivan selvä. Minä en voi epäillä, mutta te — — Emmehän itse asiassa olekaan lapsia enää, te ja minä; me olemme kumpikin eläneet! Mutta kyselkää itseltänne — eikö kohtalo ole vienyt meitä yhteen? Ajatelkaa mitä kaikkea olemme kokeneet!"
Heidän silmäyksensä sattuivat uudelleen yhteen. Tytön katse ei kestänyt toisen silmissä salamoivaa hehkua. Mutta Wharton oli kaiken aikaa selvillä siitä, mitä ympärillä tapahtui ja hän piti varalla oikealla olevaa ovea, ihmisiä, jotka myötäänsä kulkivat siitä sivu. Hänen oma kaunopuheisuutensa oli häntä itseään vakuuttanut ja syvästi: liikuttanutkin. Mutta nähdessään Marcellan taipuvaisena, hänet valtasi kumma pettymys — intohimon ja halveksumisen sekainen tunne. Melkeinpä hänestä tuntui siltä, että jos Marcella olisi kääntynyt hänestä pois tuolla hänelle niin hyvin soveltuvalla ylevyydellä, hänellä olisi ollut suurempi nautinto rakkauden runsaudesta — ja hänen tunteilleen olisi tarjoutunut moninaisempi kiihoitusala.
Ei silti, ettei asema nytkin olisi ollut aika ärsyttävä — ja yhdessä suhteessa kerrassaan mainiokin. Mahtoiko Raeburn vielä olla siellä — tuossa läheisessä huoneessa?
"Vastauksenne?" sanoi hän Marcellalle likistäen hänen kättänsä.
Marcella havahtui liikkumattomuudestaan.
"Minä en voi", sanoi hän ja liikahti aikoen nousta, mutta Wharton painoi hänet lujalla kädellä uudelleen istumaan. "Minä en voi vastata teille tänä iltana, herra Wharton. Tässä on niin paljon ajattelemista — niin paljon! Minä en ole vielä lainkaan selvillä. Teidän on suotava minulle aikaa."
"Huomiseksi?" virkahti Wharton levollisesti.
"Ei!" vastasi Marcella rajusti, "ei huomenna; minä palaan takaisin työhöni ja minun täytyy saada rauhaa ja aikaa. Kahden viikon kuluttua — ei ennen. Minä kirjoitan."
"Se on mahdotonta!" sanoi Wharton otsaansa rypistellen.
Ja yhä pidellen Marcellaa veti hän hänet luokseen. Katse liukui tytön kasvoille, pitsin takaa häämöittävän ihon lämpimälle valkeudelle, soreille käsivarsille. Marcella kavahti taapäin tämän katseen edessä, äkillinen inho ja pelko valtasi hänet. Mutta ennenkuin hän pääsi vapautumaan, painoi Wharton nopeasti huulensa hänen puoleiseensa Marcellan käsivarteen.
"Siihen teillä ei ollut lupaa!" huudahti tyttö kiivastuen, vaikka sai vaivoin puhutuksi.
Wharton kohtasi hänen leimahtavan silmäyksensä nöyrän hellästi.
"Marcella!"
Se oli vain kuin hengähdys ilmaan! Marcella horjahti — mutta oli kuin kolea tuulahdus olisi sattunut häneen. Lumous oli voitettu.
"Ei huomenna", toisti hän lujalla äänellä, vaikka pelkäsi puhkeavansa kyyneliin, "eikä ennenkuin minulla on kaikki selvillä — ennenkuin voin — —" Hän veti henkeään. "Nyt minun täytyy mennä lady Winterbournea etsimään."