XIV LUKU.
Omaan huoneeseensa palattuaan Wharton istui parisen tuntia avoimen akkunan ääressä kuohuvain ajatusten pyörteissä. Aamurusko punasi taivaan ja aurinko heloitti jo suuren kaupungin tyhjien katujen yläpuolella, kun hän viimeinkin heittäytyi vuoteeseen ruumiillisesti ja sielullisesti niin perin uupuneena, että hän paikalla vaipui rauhattomaan uneen.
Noina yön joutuisina hetkinä hänen mietelmänsä pysähtyivät milloin Marcellaan, milloin herra Pearsonin ja heidän keskinäisen keskustelunsa käänteisiin ja lauselmiin. Tämän odottamattoman keskustelun aiheuttama valtava mielenliikutus, joka Raeburnin läsnäolosta vielä yltyi, se se hänet olikin syössyt hänen tahtomattaan tähän rakkaudentunnustukseen, joka nyt oli peruuttamaton.
Mutta kohta kun hän pääsi huoneeseensa, hän rautaisella tahdonvoimalla pyyhkäisi muistostaan Marcellan ja äskeisen kohtauksensa hänen kanssaan. Vieläkin hänen valtimonsa iski rajusti. Entä sitten! Nyt tässä kysyttiin älyä. Ja hän pani sen toimimaan kylmäverisesti ja terävästi punniten.
Herra Pearson? No niin! — Herra Pearson oli tehnyt lahjomisyrityksen; sitä ei käynyt kieltäminen. Hänen selvä järkensä ei hetkeäkään yrittänyt asiata peitellä. Eikä hän niinikään huolinut omaa käytöstänsä kaunistella. Vanhurskasten uneen ei hänellä nyt enää ollut oleva oikeutta.
Hän kertasi muistissaan tapahtuneet. Lady Mastertonin kutsuihin hän oli mennyt miehenä, joka tietää olevansa häviön partaalla, ja joka ranskalaisen pahantekijän tavoin on päättänyt tyystin vaatia sikarinsa ja paloviinansa, ennenkuin pyövelin kirves heilahtaa. Hänen asemansa oli kauttaaltaan toivoton, kaikki apukeinot olivat juurta jaksain tyhjennetyt. Hänen oli tehtävä vararikko parisen viikon kuluttua, ja elokuun loppuvaiheilla on hän mennyt mies niin valtiollisessa kuin yhteiskunnallisessa elämässä.
Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän täydellä todella kosisi Marcella Boycea. Yhtäkaikki oli hän lähtenyt lady Mastertonin kutsuihin Marcellaa tavatakseen, ja kun he kohtasivat toisiansa, ilmaisi hän käytöstavallaan sitä samaa tuttavallista omistusoikeutta häneen, mikä näiden kuuden viikon aikana oli tyttöä sekä kiehtonut että suututtanut.
Sitten oli herra Pearson tullut keskeyttämään. Ummistaessaan silmänsä Wharton saattoi vieläkin nähdä tuon mahtavan miehen seisovan akkunan nojassa samalla paikalla, missä neljännestuntia myöhemmin Marcella istui kukkien välissä — näki miehen sorean vartalon, pitkät, vaaleat viikset ja silmälaseilla leikittelevän käden.
"Minua on pyydetty — hm — hm", hitto vieköön tuon miehen itserakkaat eleet — "keskustelemaan kanssanne asiasta, joka koskee Damesleyn lakkoa. Suostuttehan siihen?"
Eikä kulunut kymmentäkään minuuttia, ennenkuin asianajaja oli saanut sanotuksi tärkeän sanottavansa, ja julkean lahjomisyrityksensä hän ymmärsi höystää koko joukolla painavia ja arkaluontoisia puolustussyitä, jotka oikeuttaisivat Whartonin vastaanottamaan lahjomisen.
Työnantajat olivat kuin olivatkin hankkineet itselleen lähettilään. He oivalsivat täydelleen, että Sotahuuto ja sen omistaja olivat vaarallinen mahti. Epäilivät he kumminkin, että lehti voisi iankaiken ylläpitää lakkorahastoa; lainautumisen oireita oli kenties jo näkyvissäkin. Mutta melko kauan se jo oli pysynyt pystyssä ja niin kauan kuin työntekijät luottivat siihen, he arvatenkin ovat itsepintaisesti lakossa, huolimatta laajalle levinneestä kurjuudesta ja hädästä.
Asiain näin ollen mahtavammat työnantajat olivat arvelleet viisaimmaksi lähennellä peloittavaa vastustajaansa ja esittää hänelle sellaisia asianhaaroja, jotka mahdollisesti saattaisivat vaikuttaa hänen menettelytapaansa. Herra Pearsonin he olivat valtuuttaneet selvittämään hänelle sitä ehdotusta, joka oli laadittu metalliteollisuuden uudelleen järjestämiseksi kuin myöskin niitä etuja, joita on koituva työmiehelle vastaisuudessa, jos mainittu ehdotus saadaan hyväksytyksi.
Muutamin sanoin herra Pearson luetteli hänelle suunnitelman eri kohdat. Wharton seisoi vastapäätä häntä, kädet taskussa hiukan kalvakkana, otsa rypyssä, ja silmäili hievahtamatta puhujaan.
Sitten herra Pearson vaikeni ja rykäisi.
No niin! — tämä oli siis suunnitelma. Hän otaksui, ettei Sotahuudon omistaja tämän selityksen jälkeen enää epäröine muuttaa kantaansa. Hänelle, Pearsonille oli annettu toimeksi selostella hänelle kaikki yksityisseikat, joihin hän vain halusi tutustua. Työnantajat olivat niin kauttaaltaan vakuutetut tämän hankkeensa järjellisyydestä, että jopa itse Sotahuudon omistajaakin ehdottivat rupeamaan syndikaatin osakkaaksi ja tarjosivat herra Whartonille kymmenen perustamisosaketta uudessa yrityksessä siinä tapauksessa, että hän suostuu myötävaikuttamaan sen hyväksi.
Tässä yksinään istuessaan ja tätä kaikkea mieleensä muistutellessaan Wharton vieläkin tunsi kaikissa jäsenissään tuon nytkähtävän vavahduksen, tuon pikaisen verenryntäyksen kasvoihin, kuin olisi häntä isketty ruoskalla.
Sillä parissa sekunnissa hän oli tajunnut asianlaidan. Eilen viimeksi oli eräs hänen City-tuttavistaan virkkanut hänelle: "Kun vain te ja kirottu sanomalehtenne saataisiin väistymään, niin tämä yritys pääsisi luistamaan ja osakkeet nousisivat vuorokauden kuluessa kahteen tuhanteen puntaan."
Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään. Sitten Wharton iski asianajajaan kumman, tutkistelevan katseen ja tunsi valtimonsa lujasti jyskivän.
"Kyllä älyän miltä kannalta moinen tarjoumus on otettava, herra
Pearson!"
"Herra Wharton!" puuttui siihen herra Pearson rivakasti, "sallikaa minun neuvoa teitä ennen kaikkea punnitsemaan asiata hyvässä rauhassa — ainakin punnitsemaan. Tässä on kyseessä monen ihmisen edut — ei vain teidän. Älkää tänä iltana antako minulle vastausta; sitä en mitenkään halua. Minä olen esittänyt teille ehdotukseni. Tuumikaa sitä! Huomenna on sunnuntai. Jos teitä haluttaa kehittää asiata edelleen, niin tulkaa minun puheilleni maanantaiaamuna — siinä kaikki! Voitte tavata minua mihin aikaan tahansa, ja silloin kykenen teille antamaan paljon seikkaperäisemmän selostuksen yhtiön suunnitelmista. Mutta nyt minun on mentävä, sillä vaimoni tahtoo lähteä kotiin."
Wharton seurasi häntä huoneen poikki puolittain koneellisesti. Raivo ja himo temmelsivät hänen sisässään. Äkkiä hän pysähytti asianajajan.
"Onko George Dennyllä mitään tekemistä tämän ehdotuksen kanssa, herra
Pearson?"
Herra Pearson tuumaili silmänräpäyksen.
"George Dennykö? Herra George Denny, Westroppin edustaja? Sen herrasmiehen kanssa ei minulla ole ollut mitään puhetta tästä asiasta."
Wharton rauhoittui.
Kun hän astui virvoitushuoneeseen, niin hänen katseensa osui ensimäiseksi Aldous Raeburniin, joka hiukan kumarassa puheli lady Winterbournen kanssa, ja tuohon pitkään, valkopukuiseen olentoon, joka seisoi oven läheisyydessä häntä odotellen.
Hänen aivonsa selkenivät siinä samassa. Hän oli täydellisesti perillä siitä, että tässä oli tehty lahjomisyritys mitä röyhkeintä ja kyynillisintä laatua, ja että hän oli sen vastaanottanut hyvin säveästi. Tämä solvaus häntä kohtaan paljasti näkösälle, mitä eräässä ovelassa piirissä ajateltiin hänen luonteensa moraalisesta puolesta, ja hänen omissa silmissään se halvensi häntä ikipäiviksi.
Yhtäkaikki oli hän selvillä siitäkin, että asia oli ratkaistu. Hän ottaa vastaan lahjat, heittää seuraukset kohtalon varaan. Raha-asioihin nähden hän on silloin taas riippumaton mies. Parissa minuutissa epäilyt olivat karkoitetut, päätös tehty.
Mielenliikutus ja itsehalveksuminen raastelivat häntä ja niiden sysäyksestä hän kiirehti Marcellalle tunnustamaan rakkautensa. Vaistomaisesti hän etsi turvaa intohimolta toivoen vaimennusta kivistykselle, jonka tämä uusi, perin epämieluisa kokemus toi muassaan.
* * * * *
Entä sitten! Mikä estäisi häntä suostumasta työnantajain tarjoumukseen?
Siitä hän oli yhtä lujasti vakuutettu kuin hekin, että koko lakko oli jo jonkun aikaa ollut lamassa. Työntekijät pitävät puoliansa niin kauan kuin yleisö kannattaa heitä raha-avustuksilla, sillä he vahvasti luottivat asiansa oikeuteen ja olivat jo heränneet parempia elinehtoja kaipaamaan. Toiselta puolen älysi hän täydellisesti, että työnantajatkin olivat joutuneet pahaan ahdinkoon lakon vuoksi ja että joukossa oli niitäkin, jotka ennemmin lopettaisivat liikkeensä tai siirtäisivät sen mannermaalle kuin antaisivat myöten. Pearsonin mainitsemien tosiseikkain joukossa oli ollut paljon uutta ja hämmästyttävää.
Silti hän myönsi peittelemättä itselleen, ettei tämä kaikki olisi merkinnyt hänelle niin vähääkään, ellei tuota luvattua 20,000 puntaa olisi ollut olemassa. Tähän iltaan saakka hän oli pitänyt lakon kannattamista ja työnantajain kiusaamista itselleen edullisena. Nyt oli lehti: kääntynyt, ja kummalla mielihyvällä hän keksi, että hänen älynsä suunnitteli jo ripein liikkein Sotahuudon keikahdusta vastakkaiseen suuntaan ja niitä puolustussyitä, joita siinä vaaditaan.
Osakkeet olivat tietenkin heti paikalla käteiseksi rahaksi muutettavat. Hankitaan jokin bulvaani häneltä ostamaan, minkä hän todenteolla vain nimellisesti omistaa. Ne miehet, jotka olivat rohjenneet hänet kiusaukseen houkutella, eivät arvatenkaan kuvitelleet hänen haluavan saattaa vaaraan valtiollista asemaansa ja tulevaisuudentoiveitansa pelkästä epävakaisen voiton toivosta.
Oliko hänellä sitten takeita siitä, että asia pysyy salassa?
Heille tietysti ei paljastus likimainkaan merkitse samaa kuin hänelle. Ja Denny, työnantajista mahtavin, oli hänen personallinen vihamiehensä. Asiain vielä tällä kannalla ollen oli hyvin luultavaa, ettei hän päästänyt nimeänsä näkymään tässä hommassa. Sitä ei kumminkaan saattanut kukaan järki-ihminen otaksua, ettei hänen kuuluvilleen olisi sattunut mitään tästä kaupanhieronnasta. Kun hän nyt kylmäverisesti harkitsi tätä, niin hänen pikainen kysymyksensä herra Pearsonilta tuntui hänestä mielettömältä.
Hän astuskeli edestaas tätä kohtaa pohtien. Siinä oli koko jutun karvain pilleri.
Nuoruuden uhkarohkeudella ja huolettomuudella hän lopullisesti päätti uskaltaa heiton. Vaara ei kaiketikaan liene kovin suuri. Liikemiesten ei ole tapana ääneen toitotella omia saastaisia toimiaan ja sitäpaitsi pitänee uusi syndikaatti kyllä varansa, ettei julkinen mielipide rupea sille vastaiseksi.
Jonkinverran vaaraa tässä tietysti sentään oli kyseessä. No niin! Vaarojen ympäröimä hän oli tässä joka tapauksessa. Hän valitsi pienimmän. Ei kumminkaan ilman kamppailua — ilman viiltäviä tunnonvaivoja. Aikoinaan hän oli tehnyt itsensä syypääksi moneen kunnottomaan ja epäilyttävään tekoon, mutta ei kumminkaan ikinä mihinkään näin siivottomaan. Hänen mieltänsä kirveli aika tavalla ajatus, minkälaiseksi hänen suhteensa eräisiin henkilöihin — varsinkin Dennyyn — oli muodostuva. Mutta toimen miehen on häikäilemättä työnnettävä luotansa arvelut ja pelko. Kyseessä oli hänen uransa menestys.
Craven? Kas siinä uhkasi pysty tulla eteen. Aamulla oli hänen kohta sähkösanomalla ilmoitettava hänelle haluavansa puhutella häntä maanantaiaamuna. Marcellan takia täytyy koettaa hyvällä selviytyä siitä miehestä — tavalla tai toisella.
Entä Marcella! Hänen tietoonsa ei tämä saa koskaan tulla, ei hiiskaustakaan siitä! Hän oli kaiken aikaa paheksunut Sotahuudon kiivasta hyökkäystapaa lakkotaistelussa. Niinpä hän arveli verrattain helposti voivansa puhdistautua hänelle siitä, mitä hän ja yleisö ennen pitkää tulisi näkemään.
Sitten hänen aatoksensa aivan huomaamatta siirtyivät rahoihin. Hän riuhtasi itselleen paperiliuskan ja täytti sen laskelmilla. Tuhat tulimmaista! tämähän vetelee oivallisesti! Työntäessään paperin syrjään ja astuessaan akkunan luo raitista ilmaa hengittämään, hän jo tunsi olevansa aiotun syndikaatin harras jäsen — oikeudenmukaisen ja viisaasti suunnitellun yrityksen julkinen suosija.
Pienellä, tarmoa ja sisäistä tyytymystä ilmaisevalla nytkähdyksellä singahutti hän paperossinsa pois ja aamuauringon ensi säteiden hiipiessä hänen tomuiseen kammioonsa istui hän kirjoittamassa Marcellalle hehkuvaa kirjettä.
Työlästäkö? Oli tietenkin. Marcellan valtaaminen ja kiehtominen on vievä häneltä aikaa — paljon kallista aikaa — niin hyvin nyt kuin vastaisuudessa. Etelän kuuma veri ja perinnäiset englantilaiset siveellisyyskäsitteet — siinä harvinainen yhdistys. Mutta Wharton hymähti sille suopeasti. Häntä hurmasi lähestyvän kamppailun monet vaikeudet.
Ja valtaansa hänen on se tyttö saatava! Marcellan vastustelemisesta tämä päätös tuntui vain tulistuvan ja terästyvän.
Pitkää mietintäaikaa ei Marcellalle ollut enää sallittava. Nyt hänen,
Whartonin, tulot ovat taas turvatut ja elämä kääntyy suopeaksi hänelle.
Ajatuksissaan hän jo ylvästeli Marcellan kauneudella.
Hänen ajatuksensa viivähtivät ohimennen lady Selinassakin synnyttäen osittain hilpeyttä, osittain sääliä — sellaista, jota nuori mies saattaa tuntea kolmenkymmenenviiden korvissa olevaa neitoa kohtaan, joka on ollut huomaavainen hänelle. Sekaantuipa siihen jonkin verran ylvästelevää itsetuntoakin, joka tällä hetkellä oli erittäin tervetullut. Sillä hän olisi tietenkin voinut naida lady Selinan, jos olisi tahtonut. Mutta miksikä hänen vaalinsa ei osunut johonkin toiseen varattomaan poikaan, joka armahtaisi hänen yksinäisyyttänsä. Olihan niitä vaikka kuinka monta ja rahaa hänellä kyllä lienee viljalti. Ukko Alresford kallistui jo loppuansa kohti ja vähäiseksi oli silloin käyvä lady Selinan vaikutusvalta ja mahti, kun ei niitä enää olleet tukemassa Alresford House, ei Busbrigde, eikä muutkaan entiset komeudet.
* * * * *
Aikaisin sunnuntaiaamuna Wharton sähkösanomalla kutsui Cravenin luokseen "neuvottelemaan". Loput päivää kului hupaisesti laivaretkellä rouva Lanen ja useiden muiden naisten seurassa, joiden joukossa oli nuori, kaunis herttuatar, joka lisäksi oli kirjallinen ja sosialisti. Illalla Sotahuudon omistaja meni toimistoon ja kyhäsi Damesleyn lakosta johtavan, jossa harjaantunut silmä saattoi äkätä yhden — vain yhden — lauseen, joka jo ennusti uuden politiikan valkenemista.
Paljon levotonta huolta tuotti hänelle tietenkin eri tapausten suhtautuminen toisiinsa. Hän tiesi kyllä, että kauppasopimus Damesleyn työnantajain kanssa ei sietänyt viivytystä. He menettivät joka päivä suunnattomia summia eivätkä arvatenkaan olisi taipuvaisia siirtämään sopimuksen päätöstä parisen viikkoa eteenpäin edistääkseen Whartonin aikeita.
Hänen vaikutusvaltansa oli ostettava nyt — ratkaisevalla hetkellä — tahi ei ollenkaan.
Mutta hän oli pahassa pinteessä. Kahden viikon kuluttua oli hänellä puoluekokous niskoillaan. Puoluetovereista oli usea ankarasti, paheksuva hänen muuttunutta kantaansa Damesleyn lakkoon nähden. Tässä kysyttiin ovelaa toimimista — ovelaa asiain punnitsemista.
Yhdentoista seutuvilla maanantaiaamuna hän ilmoittautui herra Pearsonin toimistossa. Pikainen hymyily väreili kuuluisan asianajajan suupielissä, kun vieraan nimi mainittiin, hymyily, jonka vaaleat viikset salasivat ja joka paikalla taas häipyi. Sitten alkoi kaupanhieronta, jossa molemmat asianosaiset esiintyivät mitä säädyllisimmin. Wharton huomasi, että häntä itse asiassa pidettiin hyvin lujalla. Sotahuudolle suotiin peräytymisen toimeenpanoon ja lakkorahaston lakkauttamiseen vain viikko aikaa.
Herra Pearson salli itselleen ensimäisen — näkyvän hymyn, kun Wharton hiukan myöhemmin anoi saada jonkinlaista varmuutta sopimuksen salassa pitämisestä.
"Mutta, hyvä herra Wharton, onko sitten tapana tällaisia asioita huutaa julkisuuteen? Muuta varmuutta en voi teille antaa kuin minkä itse asianhaarat suovat. Kirjallista sitoumusta en tottakaan teidän sijassanne hetkeäkään ajattelisi. Pitkällisen kokemuksen kautta olen tullut vakuutetuksi siitä, että mitä vähemmän kirjoitetaan arkaluontoisista asioista, sitä parempi."
Kun asiat jo olivat sovitut, Wharton tähysteli asianajajaa ja kysäisi äkkiarvaamatta:
"Mistä tiesitte minun olevan rahapulassa?"
Herra Pearson kohotti verkalleen kulmakarvojaan.
"Saa sitä melkein aina tietää mitä täydellä todella haluaa. Aikomukseni ei ole teitä jouduttaa — ei mitenkään — mutta sallittehan minun huomauttaa, että minulla on kohdakkoin tärkeä kokous. Entä jos nyt siirtyisimme asian päätökseen." Sisäinen raivo puistatti Whartonia ja hän kirosi asianhaaroja, jotka oikeuttivat tämän miehen — jota kohtaan hän ensi hetkestä alkaen oli tuntenut vastenmielisyyttä — kohtelemaan Länsi-Brookshiren edustajaa noin ylimalkaisesti. Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua, ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän poistui Lincoln Innistä vieden muassaan takkinsa povitaskussa asiapapereita, joita vastaan hänen pankkinsa oli vitkastelematta maksava hänelle kahdeksantuhatta puntaa käteistä rahaa. Jäännös kauppahinnasta oli hänelle maksettava heti kun hänen osansa kontrahdissa olisi loppuun suoritettu.
Pankkiinsa hän ei kuitenkaan oikopäätä mennyt, vaan Sotahuudon toimistoon, mihin hän oli kutsunut Louis Cravenin neuvottelemaan.
Astuessaan yksityishuoneeseensa ja nähdessään tuon pitkän, kaitahartiaisen miehen levottoman ja hätääntyneen näköisenä häntä odottavan, Wharton paikalla joutui ärtyiselle mielelle. Craven piteli kädessään päivän Sotahuutoa. "Eihän tämä toki tarkoittane" — sanoi hän lyhyen tervehdyksen jälkeen — "että lehden kanta on muuttumassa?"
Hän osoitti epäilyksenalaista kohtaa Whartonin kirjoituksessa. Hänen hienot piirteensä värähtivät mielenliikutuksesta, jota hän ei saanut tukahdutetuksi.
"Painakaa puuta ja keskustelkaamme rauhallisesti asiasta" — sanoi
Wharton sulkien oven — "sitä varten minä teille sähköitinkin".
Hän tarjosi Cravenille paperossin, jonka tämä hylkäsi, pani itse tupakaksi ja sitten molemmat kävivät istumaan Whartonin kirjoituspöydän ääreen vastapäätä toisiansa. Whartonia kiusasi toisin hetkin tietoisuus povitaskussaan olevista kovista papereista ja hän oli kenties hiukan kalpeampi kuin tavallisesti. Muuten ei hänen kasvoillaan näkynyt minkäänlaisia sielullisen tuskan jälkiä ja Craven, joka itse oli valvomisista ja rasituksista riutunut, ihmetteli mielessään seuralaisensa soreaa, melkeinpä poikamaista ulkonäköä.
Keskustelua kesti noin tunnin ajan. Craven teki voitavansa, hän todisteli järkisyillä, hän rukoili, vaikka hän vaivoin kykeni estämään vihastustansa myrskynä purkaantumasta, kun hän oivalsi, että tarkoitus oli kerrassaan lopettaa lakko. Hän oli vast'ikään lakkomailla nähnyt sellaista kärsimystä ja kestävyyttä, johon vain marttyyrit pystyvät. Nämä miehet ja naiset kamppailivat kahden päämäärän puolesta — inhimillisempien elämänehtojen ja vapaan yhdistysoikeuden puolesta — ja kummankin saavuttamiseksi Craven olisi miettimättä edes silmänräpäyksen vertaa uhrannut henkensä, jos hän olisi luullut siitä mitään apua olevan. Karkean pintansa alle kätki hän idealistin kiihkeyden, maailmanparantajan hehkuvan mielen. Hänen ei ollut mahdollista arvostella työnantajaa oikeudenmukaisesti. Uhrautua viimeiseen hengenvetoonsa kärsivän työväen hyväksi, kun tämä ponnistelee sortajaansa, kapitalistia vastaan, oli hänestä lähimäisen-rakkauden luonnollisin ilmaus.
Hänen älynsä terävyys oli täydelleen hänen intomielisyytensä veroinen ja sen lisäksi paljon silmäänpistävämpi. Whartonin kanssa puhellessaan hän karttoi, mikäli mahdollista, kaikkea tunteisiin vetoamista. Hän huomautti — ja sen Wharton jo ennaltaankin tiesi — että seuraavat kaksi tai kolme viikkoa tulisivat olemaan lakkohistorian ratkaisevin aika, että, jos työväki vain jaksaisi päästä niiden läpi, olisi voitto melkein varma. Omasta puolestaan hän oli täysin vakuutettu siitä, että työnantajain olisi lopulta pakko antautua, hän esitti todistuksia siitä, että heistä toiset jo alkoivat antaa myöten, ja todistuksia siitäkin, että kunnollisemmille oli jo täysin selvinnyt työläisten asema ja että he olivat siitä häpeissään. Syndikaattia vastaan hänellä ei ollut mitään muistuttamista, jos vain työläisten vaatimuksiin ensin suostutaan. Muussa tapauksessa on siitä koituva entistä tehoisampi sorron välikappale.
Whartonin vastaväitteet jätettäköön lukijan mielikuvituksen valtaan.
Mieluimmin olisi häntä haluttanut näytellä pomoa ja sanoa:
"Päätökseni on tehty, tässä ovat ehtoni — minulle on yhdentekevää jäättekö lehden palvelukseen vai luovutteko siitä."
Mutta Craven oli neiti Boycen ystävä ja lisäksi venturisti. Siinä kaksi tosiasiaa, jotka pakoittivat Whartonin esittämään hänelle syynsä.
Ja hän esitti ne tavanmukaisella taituruudellaan. Erikoista painoa pani hän "yksityistä tietä hänelle saapuneisiin tietoihin", joista kävi selville, että koko teollisuus joutuu lakkautettavaksi, jos vastustusta vielä jatketaan, ja että mahtavimmat työnantajat olivat jo antautumaisillaan välipuheisiin italialaisten tehtaiden kanssa.
"Minä tiedän", sanoi hän kaiken lopuksi, "että lakko olisi lopussa, ellei Sotahuuto vielä sitä kannattaisi. No niin! Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tämä edesvastuu on liian raskas. Meistä on lakkolaisille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Siinä asian ydin. Me olemme eri mieltä — sille en mahda mitään. Minä yksin olen vastuunalainen."
Craven kavahti seisoalleen nopealla, hermostuneella liikenteellä.
Profeetta hänessä heräsi puhumaan.
"Tietäkää", huudahti hän nojaten luisevan kätensä pöytää vasten, "että työväestö on katalassa asemassa tällä teollisuus-alalla! — ja että sovintolautakunnan päätös ja teidän menettelynne työntävät heidät takaisin olosuhteisiin, jotka ovat Englannille häpeäksi ja kiroukseksi!"
Wharton ei virkkanut mitään. Hänkin oli noussut istualtaan ja järjesteli papereita laatikoihin. Vihan purkaus puistatti Cravenia ja silmäillessään seuralaistansa, välähti hänen mielessään tuokion ajan epäilys asiain todellisesta laidasta. Hän työnsi sen syrjään voidakseen kylmäverisesti käsitellä omaa asemaansa.
"Sen te tietenkin käsitätte", sanoi hän tarttuen hattuunsa, "että näin ollen en enää voi pysyä Sotahuudon kirjeenvaihtajana. Teidän on etsittävä toinen mies siihen toimeen."
"Valitan suuresti päätöstänne", vastasi Wharton säveästi, "mutta tietysti minä ymmärrän sen. Toivoakseni ette kumminkaan tykkänään luovu meistä. Minulla on vaikka kuinka paljon töitä, jotka soveltuvat teille. Tässä esimerkiksi" — hän viittasi pöydälle läjättyihin työväenkomitean sinikirjoihin — "on aika paljon poimittavaa yleisön luettavaksi. Tätä työtä voitte suorittaa kaupungissakin joutoaikananne."
Cravenin sisässä riehui ottelu. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli survaista tarjoumus vasten Whartonin kasvoja. Sitten hän ajatteli nuorta vaimoansa, pientä, säästäväisyydellä ja monilla kieltäymyksillä perustettua kotiansa, vaimon väistämätöntä kohtaloa, lapsen tuloa.
"Kiitos vaan", sai hän käheällä äänellä sanotuksi; "tuumin asiaa ja kirjoitan teille".
Wharton nyykähytti ystävällisesti päätänsä ja Craven läksi.
Sotahuudon omistaja veti pitkän henkäyksen.
"Nyt lienee viisainta käydä heti paikalla kirjoittamaan Marcellalle.
Parasta on että minun selostukseni joutuu ensiksi."
Pari tuntia myöhemmin, toimitettuansa asiansa pankissa ja kirjoitettuaan moniaita kirjeitä, Wharton astui klubiinsa omituisen rauhattomassa mielentilassa. Pelivelat olivat maksetut ja muutkin raha-asiat oli saatu tyydyttävään kuntoon. Mutta poissa oli aamuinen virkeys ja voitonvarmuus, ja hänen mielensä oli haikea ja painuksissa.
Kaiken päivää hän kulki epämääräisten aavistusten kiusaamana, ja vasta iltamyöhällä, kun hän suuren kuulijakunnan läsnäollessa Rotherhithessa kiukkuisesti hätyytteli hallituksen lakiehdotusta ja ylähuonetta, tapasi hän taas entisen itseluottamuksensa, uskonsa onneensa ja menestykseensä.
Ennen kokoukseen lähtöä ojennettiin hänelle alihuoneessa kirje, jonka
Marcella oli kyhäissyt hänelle ennenkuin oli saanut Whartonin kirjeet.
— Mikä liikuttava kirje! — vaikka oli siinä toisin paikoin, niin
päättävä sävy, että Wharton joutui ymmälle.
"Unohtakaa, jos voitte, kaikki mitä minulle sanoitte eilisiltana. Eiköhän se liene — minä luulen, että se olisi — parasta meille kummallekin. Mutta jollette tahdo — jos vaaditte minulta vastausta, silloin on teidän suotava minulle aikaa. Vasta hiljakkoin minä olen täydelleen herännyt tajuamaan, miten tunnottomasti menettelin viime vuonna. Toista kertaa en enää saa panna alttiiksi elämääni — tai jonkun toisen elämää — sellaiseen vaaraan. Epävarmuus on minulle kova vaiva. Ja sittenkin tuntuu minusta kuin olisivat tunteeni alati sekanaiset, vailla sitä yksinkertaisuutta, joka ei epäilyksistä mitään tiedä. Minä olen häpeissäni ja katkeroitunut siitä. Mutta luonnostani en koskaan pääse irti."
"Suokaa minulle niinmuodoin harkinta-aikaa. Luullakseni te olette selvillä siitä, kuinka suuri vetovoima pyrinnöillänne, elämäntehtävällänne on minuun. Tosin en enää ole niin kerkeä hyväksymään kaikkea, mitä sanotte, kuin mennä vuonna. Pelkkä mielipide ei merkitse enää minulle läheskään sitä mitä ennen. Nyt voin jo käsittää ystävyyssuhdetta, johon ei mielipiteitten eriäväisyys vaikuta mitään. Olisin tyytyväinen kunhan vain tietäisin, että kaikesta sydämestänne olette kiintynyt työhönne ja kutsumukseenne, jotta voisin vielä ainakin ihailla ja rakastaa kaikkea sitä, mitä kenties en saata hyväksyä. Mutta — sillä nyt meidän on puhuttava asiat suoraan — siinähän juuri pulma onkin. Miksi teidän elämänne on niin täynnänsä ristiriitaisuuksia. Miksi te alinomaa puhelette köyhistä, työstä, kieltäymyksistä ja yhtäkaikki milloin vain voitte, etsitte joutilaiden rikkaiden seuraa, vaikka tiedätte heidän tuota kaikkea vihaavan. Te puhutte heidän kieltänsä, pilkkaatte, mitä he pilkkaavat, hyväksytte heidän kantansa. Oh! sille, ken sydämestään ja mielestään on pyhittänyt itsensä taisteluun, minä halusta uhraisin elämäni, voisinpa vaikka orjan uskollisuudella liittyä häneen! Maailmassa ei ole olemassa ketään heikompaa kuin minä. Minä tarvitsen tukea, johon saatan nojata — tukea, jota voin kunnioittaa ja seurata.
"Sairaanhoitajattarena liikun ihmisten parissa, jotka ovat oppineet tuntemaan elämän alastonta todellisuutta — usein tietysti surujakin. Ja tässä ympäristössä en enää ole sama olento kuin lady Winterbournen luona. Nyt kaikki esiintyy minulle toisessa valossa. Ei, ei! teidän on odotettava kunnes sisäinen ääni puhuu niin selvästi, että voin sitä kuulla — sen olen velvollinen niin teille kuin itselleni. Jos te itsepintaisesti vaatisitte minua nähdä ja puhutella, olisin pakoitettu nyt paikalla tekemään lopun kaikesta."
"Eriskummainen ilmiö on nykyajan nainen!" tuumaili Wharton jotenkin karvaalla mielellä, kun hän kotimatkalla kokouksesta, ajatteli Marcellan kirjettä. "Minä puhun hänelle rakkaudesta ja vastaukseksi minulta kysytään miksi teen sellaista, joka sotii vasten valtiollisia mielipiteitäni! sehän on tottakin moraalista katekismuskuulustelua! Hitto vieköön! mikä tästä kaikesta lopuksi tuikekaan! Onko sitten vanha, hyvä ars amandi jo kadonnut maailmasta!"
Seuraavat päivät muodostuivat Whartonille taistelun tuoksinaksi, jossa kysyttiin oveluutta ja tarmon kestävyyttä. Sotahuudon peräytyminen tapahtui taitavan suunnitelman mukaan; Englannin työväenpiireissä ei puhuttu muusta kuin tästä hämmästyttävästä uutisesta. Lakon johtajat tulivat Lontooseen, Whartonin täytyi ottaa heidät vastaan. Alihuoneessa kävivät puoluetoverit hänen kimppuunsa sekä yksityisesti että julkisesti. Bennett tuntui olevan levoton ja pahoillaan. Sanomalehdissäkin pohdittiin vilkkaasti tapausta. Vanhoillislehdet laskettelivat tapansa mukaan kansallistaloudellisia viisauksiaan, ja vapaamieliset lehdet, jotka kaiken aikaa olivat perin laimeasti kannattaneet lakkoa ja joilla ei itsellään sen enemmän kuin muillakaan ollut mitään hyötyä tästä kannatuksesta, olivat hyvillään asiain käänteestä ja asettuivat pontevasti sovintolautakunnan päätöksen puolelle.
Kaiken aikaa Wharton luovaeli vaikeuksien välissä tavattoman taidokkaasti. Sotahuudon palstat huokuivat osanottoa työntekijöitä kohtaan, ja Wharton perusteli kantaansa pitkissä selostuksissa, joissa puhuttiin "järkähtämättömistä tosiasioista" — ulkomaiden kilpailusta, työnantajain aikeista, ja muista herra Pearsonin hänelle auliisti hankkimista tiedonannoista. Korkeata peliä hän pelasi Bennettin ja muiden alihuoneessa olevien puoluetovereittensa kanssa; hän myönsi erikoisen ratkaisevalla hetkellä uskaltaneensa suositun asemansa niin hyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolella ja teki heille ymmärrettäväksi, joskaan ei sitä julki lausunut, että vielä nykyaikanakin on olemassa miehiä, jotka pystyvät itsenäisesti toimimaan, vaikkakin omaksi vahingokseen. Sen ohessa hän sekä sanomalehdessään että omassa julkisessa elämässään työnsi etualalle paljon muita asioita. Maaseudulla piti hän näiden päivien kuluessa ainakin kaksi huomattavaa puhetta ylähuoneessa viipyvästä lakiehdotuksesta; alihuoneessa otti hän puheeksi valtion virkamiehille maksettavat palkat ja iski tuimasti erään vanhoilliskomitean antamaan lausunnon kimppuun, joka oli suuresti katkeroittanut mieliä Etelä-Lontoon työväenpiireissä.
Kymmenen päivän kuluttua lakko oli lopussa; muristen ja kiukustuneina olivat työmiehet alistuneet ja syndikaatin suunnitelmat esitettiin jo kaikissa lehdissä. Katsoessaan ympärilleen Wharton omaksi ihmeekseen äkkäsi valtiollisen asemansa pikemmin vahvistuneen kuin heikenneen tässä tuokiossa. Hän kävi nyt miehestä, joka kansansuosion menettämisenkin uhalla rohkenee itsenäisesti astua omia latujansa. Hänen vastustajansa kohtelivat häntä suuremmalla kunnioituksella, ja jos kohta muutamat puoluetoverit olivat tällä haavaa katkeralla mielellä, ei Wharton sittenkään sanottavasti pelännyt kärsivänsä tappiota elokuun 10 p:nä pidettävässä puoluekokouksessa. Hän oli osoittanut olevansa riippumaton ja hän kulki pystyssä päin. Jos milloin puheeksi tuli hänen toiveensa johtajantoimeen nähden, puhui hän siitä tyynellä, huolettomalla äänellä, joka soveltui hänelle aika hyvin.
Näyttämön takana seisoi tietysti viisaita ja ovelia ihmisiä, jotka nauraen katselivat tätä peliä. Mutta he pitivät suunsa kiinni, ja Wharton, joka Pearsonin kanssa kauppoja hieroessaan oli huolellisesti karttanut nimien mainitsemista, teki kaiken voitavansa saadakseen heidät unohtumaan. Tuntui hänestä sentään koko ilkeältä kun ryhdikäs Denny alihuoneessa tai kadulla astui hänen sivutsensa. Dennyllä oli merkillinen tapa vilkaista Länsi-Brookshiren edustajaan pienillä raottuneilla silmillään. Näinä päivinä hän teki sitä useammin kuin muulloin ja Whartonilla ei ollut muu neuvona kuin tyytyä siihen lohdutukseen, että kaikesta on hinta maksettava — hyvä tai paha.
Wilkins oli pysynyt hämmästyttävän vaiteliaana aina siitä päivin kun Sotahuudon kurssi vaihtui. Wharton oli valmistautunut kiukkuiseen hyökkäykseen hänen puoleltaan. Mutta ihme kyllä, Wilkins asteli nyt alihuoneen käytävillä alistuvan ja tuumivan näköisenä; seikka, joka poliittisten tapausten yleisessä tuoksinassa jäi huomaamatta yksinpä hänen puoluetovereiltaankin. Pujahti hänen suustaan kumminkin tuon tuostakin Sotahuudosta ja sen omistajasta jokin pureva huomautus, joka sitten kulki edelleen miehestä mieheen.
Wharton puolestaan tunsi, niin toivovalla kuin levottomalla mielellä ollessaan, itsensä kaiken aikaa pelkäämättömäksi sotijaksi, jonka on pakko pitää kaikki lihaksensa jänteessä torjuakseen päällekarkaavan vihollisen iskuja. Kahden viikon kuluttua oli hän joutuva niiden kolmen rajapyykin luo, jotka hänen oli sivuutettava voittokulussa tai murskattuna: hänen nykyisen parlamentaarisen menestyksensä määräävä kokous, hänen kohtauksensa Marcellan kanssa, — tuo kirottu "Kansanpankin" vuosikokous kaikkine uhkaavine paljastuksineen.
Mikäli aika eteni, työntäytyi tämä seikka yhä enemmän etualalle hänen ajatuksissaan. Eikä hän voinut keksiä mitään pakokeinoa. Hänen oli ajettava asia loppuun ja onneksi hänellä nyt oli rahaakin.
Yhtiön vuosikokous oli kaksi päivää ennen työväenpuolueen vuosikokousta. Wharton ei ollut läsnä siellä, ja vaikka hän oli valmistautunut kuonoja viestejä kuulemaan, ei hän sittenkään voinut tukahduttaa kirouksiansa lukiessaan klubissaan iltalehden selostuksia tapahtumasta. Hänen nimensä mainittiin yhtenään niiden yhtiön entisten ja nykyisten johtajain joukossa, joita mukiloittiin vilpillisestä menettelystä; kursailematta mainittiin ne rahasummat, jotka hänen arveltiin muutamain muiden kanssa pörssissä voittaneen osakkeiden kauppaamisella, ja osakkaat olivat yleensä esiintyneet raivosta puhkuen. Hän kyhäsi paikalla sanomalehtiin kirjoituksen, julistaen itsensä syyttömäksi pahimpiin jutussa ilmenneihin säännöttömyyksiin ja vaatien tarkkaa tutkimusta asiassa — kirjoitus, joka tavallisuuden mukaan häntä rauhoitti ja liikutti.
Sitten hän läksi alihuoneeseen mieli rauhattomana ja kuohuksissa. Seurusteluhuoneeseen mennessään hän tapasi Bennettin, joka sivu kulkiessaan vilkaisi häneen levottomasti ja karttelevasti. Mutta Wharton iski kiinni häneen, kuletti hänet mukanaan kirjastoon eikä lakannut hänelle selittelemästä ennenkuin Bennett, joka, vaikka tavattoman ovela ja teräväjärkinen toisissa asioissa, oli raha-asioissa vallan lapsen kannalla, näytti jonkinverran rauhoittuneelta.
Yhdessä he sitten palasivat seurusteluhuoneeseen Wharton pää hyvin pystyssä.
"Torstaina minä puheessani selvittelen koko jutun!" sanoi hän äänekkäästi, kun he erosivat.
Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä hänelle ja hymähti.
Näiden miesten välillä oli olemassa ystävyyssuhde, tosin uusi, mutta silti syvä. Wharton oli yhtä hyvillään Bennettin osoittamasta suopeudesta heidän erotessaan kuin Bennett nuoremman toverinsa selityksistä.
Tästä lähtien Bennett pontevasti torjui kaikki Whartoniin suunnatut soimaukset ja koki kaikkialla häntä puolustaa ja puhtaaksi pestä, sillä välin kuin Wharton monien parlamenttitöittensä lomassa virkeänä, säikkymättömänä ja kekseliäänä julisti asianomaisille, että hänellä oli valmiina vastaus kaikkiin syytöksiin — vastaus, joka hänen asianajajansa arvelun mukaan oli täydelleen puhdistava.
Hetket vierähtivät. Keskiviikko kului Whartonilta suurimmaksi osaksi neuvotteluihin ja lopullisiin suunnitteluihin niin alihuoneessa kuin hänen klubissaan. Kun hän illalla aivan väsyneenä ajoi kotiinsa, oli kaikki hänen mielestään kunnossa ja hän oli miltei varma tulevansa valituksi puolueen puheenjohtajaksi.
Wilkins ja kuusi, seitsemän hänen hengenheimolaistaan tulisivat arvatenkin olemaan leppymättömiä, mutta suuri Nehemiah oli kesän kuluessa, milloin vain Whartonia oli vastustanut, esiintynyt niin kiukkuisesti ja vihamielisesti, että Wharton tavallaan oli siten tullut vahingoittamattomaksi. Ei personallinen kauna ole niinkään vaarallinen ase hänenlaisen miehen käsissä. Wharton olisi ollut tykkänään huoleton ellei Wilkinsin käytöksessä olisi ilmennyt jotain eriskummaista viimeisten kahden päivän kuluessa. Jos Wharton milloin parlamenttirakennuksen käytävissä joutui vastatusten Wilkinsin kanssa, kohtasi häntä tämän silmistä aivan uusi katse — röyhkeän hyvätuulinen katse, joka pani hänet ymmälle. Mutta hän yritti nähtävästi peittää tappionsa pöyhkeilyyn, eikä Wharton siitä sen enempää harmitellut.
Wharton ei voinut lakata ihmettelemästä verratessaan nykyistä vankistunutta asemaansa horjuviin tulevaisuudenkuvitelmiinsa kaksi viikkoa sitten. Olisipa vaikka itse pimeydenruhtinas tullut hänelle tarjoamaan tällaista sopimusta, niin hänen olisi ollut siihen suostuttava. Onni oli tottakin hänelle myötäinen! Vielä vain pari päivää — ja sitten hänen onnensa pursi kiitää tasaisesti myötävirtaa.
XV LUKU.
Seuraavalla iltapuolella Marcella palasi kuuden seutuvilla toiselta sairaskiertomatkaltaan. Viikon päivät hän oli ollut kovin uutterassa työssä, mutta nyt tällä haavaa oli rauhallisempi aika, ja hän oli juuri käynyt tervehtimässä paria sairasta osaksi vain siksi, että he asuivat niin lähellä Brown Buildingsiä. Kun ei toimistosta näkynyt tulleen mitään kirjettä tai sähkösanomaa, joka olisi kutsunut hänet uuteen työhön, laski hän luotaan laukkunsa ja viittansa lapsellisen hyvillään tästä ylimääräisestä lepohetkestä.
Kalpealta ja riutuneelta hän näyttikin. Jäljettömästi ei se moraalinen kamppailu ollut kadonnut, joka viimeisten kahden viikon aikana oli hänen sielunvoimiaan järkyttänyt. Eikä hän sittenkään ollut vielä täysin selvillä oikeasta polusta.
Hänen piironginlaatikossaan oli lopettamaton kirje — jos hän sen tänä iltana lähettää, ei Whartonin tarvitse huomenna vaivaantua näitä portaita nousemaan. Vaikka jos hän vaatimalla vaatii on Marcellan suostuttava häntä puhuttelemaan.
Illan hämärtyessä istui hän yhä paikallaan liikkumatta ja yksikseen, haikean alakuloisuuden vallassa, joka näyttäytyi raukeasti notkistuneen vartalon joka piirteessä. Hän tunsi olevansa häväisty omissa silmissään.
Nyt hän jo tajusi mitä laatua ne vaikutteet olivat olleet, jotka olivat saattaneet hänen suomaan Whartonille sellaisen vaikutusvallan häneen. Vain astemäärään ja ilmaisumuotoon nähden ne erosivat niistä huonoista vaikutteista, jotka ovat myrkyttäneet niin monen naisen elämän. Näitä hurjia heräämisen hetkiä oli seurannut jonkinlainen siveellisen kauhun aika.
Mistä sitten johtui tämä mielenmuutos hänessä? Mikähän oli syynä tähän kiivaaseen sielulliseen vastavaikutukseen, tuohon alati kalvavaan pelkoon, että hän nyt ainiaaksi menettää parhaan elämässä — itsekunnioituksen, ne jalostavat tunteet, minkä hyvän ja jalon yhteydessä oleminen meissä synnyttää? Nainen, turhamainen heikko nainen oli voitettu. Hän oli tuskin itse selvillä siitä. Mutta työstään, jokapäiväisestä, kovasta työstään hän oli kiitollinen. Niin kauan kuin kädet ja ajatukset toimivat kuoleman ja kipujen kaameassa todellisuudessa, tuntui täysin itsekäs elämänkatsomus olevan hänelle outo. Jokaisesta rakkaudentyöstä, jokaisesta kosketuksesta kärsivällisten ja alistuvien köyhien kanssa oli jumalallinen ääni puhunut ja salaperäisesti kuiskannut hänelle: "Pysy totuudessa! oman sydämesi totuudessa. Murhe, mihin se sinut johtaneekaan — on se ainoa ilo, joka sinulla on jäljellä."
Hän kuletti katseensa pitkin pientä huonettansa äkillisessä hellyyden puuskassa. Kesäilta tulvehti sisään avoimista akkunoista, ja pihalla leikkivien lasten kimakat äänet kuuluivat tänne ylös. Maljakossa tuoksui kimppu Mellorin ruusuja, pöydällä olevalla tarjottimella oli hänen yksinkertainen ateriansa ja sen vieressä lepäsi "Divina Comedia", yksi hänen äitinsä harvoja lahjoja hänen äidittömän nuoruutensa ajoilta. Viime aikoina häneen oli tullut kova runouden kaipuu. Rauhaa ja yksinkertaisuutta puhui koko pikku suoja eikä puuttunut siitä kauneuden vivahduksiakaan — personallisuuden leimaa. Siitä tuntui hänen työnsä hänelle puhuvan luvaten lohtua ja jalostumista. Ikävöiden ajatteli hän myös vanhempiaan ja niitä ihania syyspäiviä, joita hän oli viettävä heidän luonaan loma-aikanaan, ja haikea rakkauden kaiho lähimpiinsä täytti hänen sydämensä.
Jos kohta hänen päätöksensä olikin luja, ajatteli hän sittenkin pelon väristyksellä lähintä tulevaisuutta. Hänen puuttuva itsetuntemuksensa — hänen helposti kiihtyvä, turhamainen luonteensa olivat antaneet Whartonille toivomisen oikeuksia, se oli Marcellan myönnettävä itselleen. Ilman kamppailua ei hän tässä pääse Whartonista suoriutumaan ja siihen hänen oli voimansa koottava.
Viimeisten viikkojen tapahtumat — Louis Cravenin paluu ja "Kansanpankin" rettelöt — olivat häntä pahoittaneet ja huolettaneet, mutta ne eivät kuitenkaan missään suhteessa vaikuttaneet hänen hitaasti kypsyvään päätökseensä. Louis Craven oli allapäin ja katkeralla mielellä. Marcella oli hyvin pahoillaan hänen puolestaan, ja hänen kertomuksensa Damesleyn lakkomailta koskivat kipeästi tytön sydämeen. Mutta se käsityskanta, jonka Wharton toi julki Sotahuudossa samasta asiasta, oli hänen mielestään oikeutettu sekin, eikä hän mielestään ollut kyllin pätevä arvostelemaan tätä seikkaa. Pankkiyhtiön kokouksen jälkeen Wharton oli hänelle kirjoittanut kirjeen, joka koski Pankkiyhtiön levittämiä herjauksia; Marcella oli paikalla ylpein sanoin vastannut Whartonin kirjeelliseen pyyntöön, ettei hän kuulematta tuomitsisi häntä ja hän karkoitti koko jutun ajatuksistaan jääden odottamaan Whartonin omaa selostusta asiasta. Sen verran hän ainakin oli velkaa miehelle, joka oli tukenut häntä Hurdin oikeudenkäynnissä. Epärehelliseksi ei Marcella Boyce tahtonut uskoa häntä. Eikä hän itse asiassa sitä uskonutkaan. Mellorin aikuisen Whartonin personallisuus oli hänen mieleensä painanut vaikutelman, joka yhä vielä pysyi vahvana.
Kiivas naputus ulko-oveen havahdutti hänet. Hän kiirehti avaamaan ja näki edessään Anthony Cravenin — otsa hiessä, kalpeana ja poissa suunniltaan.
"Minun täytyy saada puhua kanssanne", alkoi hän muitta mutkitta. —
"Oletteko lukenut iltalehtiä?"
"En", vastasi Marcella hämmästyneenä. "Olin juuri lähettämäisilläni noutamaan niitä."
Sen enempää puhumatta seurasi Craven häntä arkihuoneeseen; sitten avasi hän kädessään olevan Pall Mallin ja viittasi vapisevin sormin paksuilla kirjaimilla painettuun uutiseen keskisivulla. Marcella luki:
"Myrskyisiä kohtauksia alihuoneessa. — Työväenpuolueen kokous. — Tänään kello kahden aikaan iltapuolella kokoontui joukko työväenedustajia alihuoneessa valitsemaan puolueelle puhemiestä ja muutamia johtomiehiä tarkoituksessa perustaa erikoinen parlamenttaarinen ryhmä. Tapausta seurattiin erikoisella mielenkiinnolla, sillä otaksuttiin yleisesti, että kokouksessa valittaisiin Länsi-Brookshiren edustaja, herra H. S. Wharton työväenpuolueen puhemieheksi ja johtajaksi. On helppo kuvailla mikä mieltenkuohu syntyi niin hyvin kokouksessa kuin parlamentissa, kun Pohjois-Whinwickin edustajan, herra Bennettin lausuttua muutamia sydämellisiä ja pontevia sanoja herra Whartonin eduksi, Derlinghamin kaivosmiesten edustaja, herra Wilkins nousi puhumaan ja toi julki joukon hämmästyttäviä syytöksiä herra Whartonin personallista kunniaa vastaan. Lyhyesti puhuen asia on tämä: äsken päättyneen Damesleyn lakon aikana lahjoivat työnantajat Sotahuudon — jonka omistaja ja julkaisija herra Wharton on — uuden syndikaatin osakkeilla, jotka käteiseksi rahaksi muuttuneina jo ovat vilahtaneet herra Whartonin yksityiseen povitaskuun. Tätä äkkikäännöstä Sotahuudon politiikassa, joka aiheutti lakon tukahduttamisen, ei niinmuodoin työväenpiireissä voida pitää muuna kuin häpeällisenä lahjomisena. Näiden paljastusten vaikutus oli suunnaton. Keskustelua jatketaan yhä ja reporttereilta on kielletty pääsy kokoussaliin. Toivomme voivamme myöhemmin antaa tarkempia tietoja."
Sanomalehti putosi Marcellan kädestä. "Mitä tämä tietää?" kysäisi hän.
"Sitä juuri, mitä siinä sanotaan", vastasi Anthony kykenemättä salaamaan hermostunutta kärsimättömyyttään. "Sallitteko nyt", lisäsi hän käyden istumaan, "että minä tästä hiukan juttelen kanssanne? Tehän te oikeastaan saatoitte Louisin sen miehen tuttavaksi. Louisin parasta te ajattelitte ja Wharton on ollut ystävänne. Siksipä me puolestamme arvelemme olevamme teille selityksen velassa. Sillä tämä uutinen tässä", hän osoitti sormellaan lehteä — "on Louisin ja minun työtä".
"Teidänkö?" kertoi Marcella koneellisesti. "Mutta Louis on yhä kirjoittanut Sotahuutoon — minähän hänet siihen kehoitin."
"Niin kyllä. Ei itse paljastus varsinaisesti ollutkaan meidän ansiota. Mutta me panimme erään ystävämme toimimaan. Louisilla on ollut epäluuloja kaiken aikaa. Ja viimein — ikäänkuin sattuman kautta — pääsimme kaikkein yksityiskohtain perille."
Ja niin hän kertoi Marcellalle koko jutun leimuavin silmin häneen tuijottaen ja kaiken aikaa hattuaan kuihtuneissa sormissaan pyörittäen. Jos hän aavisti, että neiti Boycen ja Harry Whartonin suhde oli ystävyyttä läheisempi, ei se taivuttanut häntä säälien seuralaistaan kohtelemaan. Hänen vihamielisyytensä ulettui Marcellaankin. Muodollisesti hän kyllä saattoi itselleen sanoa, että Marcella oli tarkoittanut hyvää, mutta itse asiassa piti hän Marcellaa tällä hetkellä jonkinlaisena kammottavana Candidana, jonka käsi oli suistanut veljen tähän onnettomuuteen. Siinä ei kyllä, että Louis oli näin äkkiä joutunut työttömäksi, Sotahuudon kirjeenvaihtajana oli hän lisäksi joutunut panettelun alaiseksi ja päällepäätteeksi oli hän ennättänyt mennä naimisiin ja — velkaantua.
Niinmuodoin Marcella sai kuulla Anthonyn uutiset tuimin, karvain sanoin kerrottuina. Olihan hänen vallassaan pysäyttää kertoja, jos häntä halutti! Mutta hän kuunteli sanatonna.
Asian laita oli näin: —
Marcella oli taivuttanut Louisin vaimonsa ja leipäkullan takia rupeamaan Sotahuudon kirjallisuusarvostelijaksi. Mutta Cravenin aivot askartelivat lakkaamatta kuumeentapaisella levottomuudella lehden äkillisessä peräytymisessä koettaen päästä perille sen syistä. Muistellessaan Whartonin lauselmia ja kirjeitä lakko-kamppailun aikana, hänelle selveni selvenemistään, ettei asian ratkaisuun olleetkaan ne syyt olleet vaikuttamassa, joita Wharton hänelle oli luetellut ja hän yhä vakiintui arvelussaan, että jotain hämärää piili tässä kätkössä.
Anthony ja hän pohtivat väsymättä tätä asiaa. Eräänä iltana Anthony palasi kotiin nuoren venturistin, lakkoseudun mahtavimman työnantajan pojan, George Dennyn seurassa, jonka nimeä hän jo ennenkin oli Marcellan kuullen maininnut. Denny oli näihin aikoihin erään työväen vaalipiirin ehdokkaana, palava venturisti ja kapitalisti perheensä pilkkakirves, vaikka kohta olikin omaistensa kanssa vielä koko hyvissä väleissä. Isä piti häntä parantumattomana narrina ja äiti veisasi valitusvirsiä hänestä ystävilleen. Mutta milloin hän vain suvaitsi tulla heitä tervehtimään, otettiin hänet avosylin vastaan eikä hyvää suhdetta häirinneet mitkään rettelöt raha-asioissa, Denny kun aikaa sitten oli kieltäytynyt vastaanottamasta mitään aineellista apua isältään, elättäen itseään luentojen pitämisellä ja kirjailemisella.
Dennylle veljekset uskoivat epäilynsä ja hänkin oli jo puolestaan hyvän aikaa pyöritellyt asiaa mielessään. Hän oli suurella mielenkiinnolla seurannut lakon kulkua ja oli sekä kiukustunut että tyrmistynyt lukiessaan Sotahuudossa ne kirjoitukset, jotka sittemmin johtivat lakon häviöön.
Keskusteltuaan Cravenien kanssa hän poistui sillä lujalla päätöksellä, että ensi tilassa söisi päivällistä kotonaan. Niinpä hän läksi Hertford Streetille, otettiin vastaan riemulla ja alkoi sitten päivällispöydässä ja myöhemminkin tahallisesti kiusotella isäänsä yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla kysymyksillä, joita he tavallisesti väistivät puheissaan.
Ukko Denny lankesi ansaan, tulistui ja menetti kerrassaan malttinsa, ja kun poika ovelasti — juuri otollisella hetkellä — vetosi Harry Whartonin kantaan jossain työväenpuolueen nykyistä ohjelmaa koskevassa kysymyksessä, heittäytyi hän taapäin tuolissaan pilkallisesti nauraa hohottaen.
"Wharton, Wharton? Vai puhut sinä minulle siitä miehestä?"
"Miksen puhuisi?" virkkoi poika rauhallisesti.
"Koska hän on petkuttaja, poikaseni — ei muuta kuin tavallinen petkuttaja — jopa minunkin näkökannaltani katsoen — saatikka sitten sinun."
"Työväenpuolueen johtajista sinä isä olet aina valmis uskomaan kaikkea ilkeyttä, sen tiedän vanhastaan", vastasi George Denny arvokkaasti.
Vastaukseksi isä työnsi kätensä povitaskuunsa ja vetäen esiin nahkasalkun, jossa hänen oli tapana säilyttää tärkeitä papereita, sieppasi hän sieltä nimiä ja numeroita sisältävän paperin ja piteli sitä hiukan tutisevin sormin poikansa silmäin edessä.
"Siinä! lue ja tuki suusi! Viime viikolla — minä ja liiketoverini ostimme tämän miehen — ja hänen mainion sanomalehtensä — 20,000 punnan pikkusummalla. Meidän kannatti se tehdä ja niinpä sen teimme. Sinä tietenkin tuomitset sitä katalaksi menettelyksi. Minä puolestani katson sen aivan oikeutetuksi ja luvalliseksi. Mies oli saattaa koko teollisuushaaran häviöön. Jotkut meistä olivat väijyksissä ja saivatkin onneksi urkituksi, että hän oli kovassa rahapulassa, velkoja oli vaikka minkälaisia — sanomalehtikiinnityksiä, pelivelkoja ja vaikka mitä. Hankimme ovelan miehen, joka otti viedäkseen perille meidän ehdotuksemme. Kärkkäämmin kuin olimme voineet aavistaakaan, tarttui hän ansaan. Sanomattakin ymmärrät" — lisäsi hän katsahtaen ylös poikaansa — "että tämä paperi on näytetty sinulle mitä suurimmassa salaisuudessa. Mutta arvelin isänä olevani velvollinen varoittamaan sinua luottamasta liiaksi muutamiin aatetovereihisi!"
"Jo ymmärrän", virkkoi George Denny kun hän, tarkastettuaan huolellisesti paperia — joka sisälsi uuden syndikaatin perustajain nimet sekä listan niistä summista, jotka perustamis-osakkeiden muodossa oli maksettu heille — antoi sen takaisin omistajalleen. "No niin, isä, kuulkaapas nyt mitä minulla on vastattavana. Tulin tänään tänne aikeessa houkutella sinut ilmaisemaan tätä huolellisesti kätkettyä salaisuutta, ja yleisen hyvän nimessä katson olevani en ainoastaan vapaa, vaan vieläpä velvollinenkin saattamaan asia julkisuuteen niin pian kuin mahdollista!"
On helppo kuvailla mikä pelästys ja hämminki tästä seurasi! Mutta uhkaukset olivat tehottomat, samoin rukouksetkin. George Denny oli noita aatteellisia jöröpäitä, jotka eivät haikaile mitään, kun on kysymyksessä oikea asia ja hän selitti, ettei mikään voinut eikä saanut estää häntä heti paikalla kertomasta Nehemiah Wilkinsille, Whartonin etevimmälle kilpailijalle, alihuoneessa tästä lahjomisjutusta, sillä työväenpuolue ja isänmaa oli pelastettava siitä onnettomuudesta ja häpeästä, että Wharton valittaisiin johtajaksi. Aika oli täpärällä, kahden päivän kuluttua oli kokous alihuoneessa.
Pitkän riitelyn jälkeen, joka uuvutti kaikkia asianosaisia ja kesti yömyöhään, taipui ukko Denny viimeinkin seuraamaan poikansa neuvoa ja kävi kirjoittamaan kirjettä Wilkinsille. Sen kautta toivoi hän kaiketi pelastuvansa pahemmista selkkauksista — eikä hän arvatenkaan, kun siksi tuli, ollut niinkään vastahakoinen suistamaan näin toisten pakottamana mokomata sankaria alas hänen uhkealta jalustaltaan. Kirjeessä käytettiin hyvin varovaista kieltä ja se oli muka kirjoitettu Whartonin etua silmällä pitäen tarkoituksessa saattaa "eräät rumat ja perättömät, minun tietooni tulleet huhut vaikenemaan". Itse kauppasopimus selvitettiin aivan kuivaan liikemiestapaan. "Kun me olimme selittäneet herra Whartonille kantamme syyt, suostui hän olemaan osallisena syndikaatin perustamisessa ja palkittiin tästä avusta kymmenellä uuden yhtiön perustamisosakkeella. Tämä kauppasopimus ei missään kohdassa eroa muista samanlaisista sopimuksista" — kuului viimeinen, sosialistipojan viekkaasti lisäämä lause, jonka isä, niin kettumainen kun olikin, aivan viattomasti hyväksyi.
Tämän jälkeen George-herra tuskin sai unta silmäänsä ja kello yhdeksän vaiheilla aamulla hän jo ajoi Wilkinsin asuntoon. Mahdotonta olisi kuvailla tämän mustapintaisen isänmaanystävän riemastusta. Hän tarttui käsiksi kirjeeseen niin ylenpalttisen ihastuneena, että George Denny katsoi parhaaksi kääntyä erään toisen, kylmäverisemmän anti-Whartonilaisen puoleen pyytääkseen häntä pitämään silmällä Derlinghamin edustajaa, ettei hän tekisi tai ilmaisisi mitään ennen tuota dramaattista hetkeä.
Seuraavat neljäkymmentäkahdeksan tuntia George Dennyltä kului väsymättömään puuhailuun ja uutterain ponnistustensa avulla hänen onnistuikin saada luotettavia tietoja uuden yhtiön perustamisosakkeiden käyvästä arvosta, Whartonin velkojen laadusta ja yhteissummasta j.n.e. Ja niinmuodoin, kun 10 p. oli käsissä oli kukin näyttelijä huolellisesti harjoittanut osansa odottaen jännittyneenä näytelmän alkamista.
* * * * *
Näin kuului pääpiirtein Anthonyn kertomus. Kiihtymys ja voitonriemu olivat saattaneet hänet niin haltioihinsa, ettei hän vähääkään tarkannut sen vaikutusta hänen kalpeaan, kiivaasti hengittävään toveriinsa.
"Entä mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Marcella äkkiä, kun Craven viimein vaikeni.
"No, johan sen luitte!" sanoi tämä kummastuneena viitaten iltalehteen — "ainakin alun. Louis on paraillaan alihuoneessa. Hän voi milloin tahansa olla täällä. Hän sanoi tulevansa tänne." Marcella painoi käsillään silmiään, ikäänkuin kovassa tuskassa. Anthony katsahti häneen myöhästyneen katumuksen pistos rinnassaan.
"Siinä Louis jo naputtaakin!" huudahti hän ponnahtaen pystyyn. "Saanko päästää hänet sisään." Ja vastausta odottamatta kiirehti hän ulko-ovelle minkä kainalosauvoiltaan pääsi. Louis astui sisään. Marcella nousi vaistomaisesti seisomaan. Tulija jäi kynnykselle seisomaan pinnistäen lyhytnäköisiä silmiään hämärässä. Marcellan nähdessään hänen katseensa heltyi. Hän astui ripeästi tytön luo.
"Kyllä tiedän, että meidän on pyydettävä anteeksi teiltä", virkkoi hän, "ja että tämä pahoittaa mieltänne. Mutta ei ollut aikaa valmistuksiin. Kaikki kävi niin nopeasti ja oli niin välttämätöntä pitää asia salassa."
Anthony nykäisi häntä kärsimättömästi käsivarresta. "Kuinka kävi,
Louis? Minä olen jo puhunut neiti Boycelle ensimäiset uutiset."
"Kaikki on lopussa", vastasi Louis lyhyesti. "Kokous oli juuri hajoamassa, kun läksin tänne tulemaan. Sitä oli kestänyt melkein viisi tuntia. Wharton ja Wilkins ottelivat tietenkin tuimasti. Sitten Bennett peruutti ehdotuksensa, kieltäytyi itse rupeamasta johtajaksi — sanottiin, että hän oli aivan nujertunut, hän oli aina ollut Whartoniin kiintynyt ja hänen lempiajatuksensa oli tehdä hänestä johtaja — ja kaiken lopuksi pitkien kiistojen ja ottelujen jälkeen valittiin Molloy puolueen puheenjohtajaksi."
"Hyvä!" kirkui Anthony kykenemättä intomielisyyttään taltuttamaan.
Louis oli sanaton. Hän katsoi Marcellaan.
"Puolustiko hän itseään?" kysyi tämä matalalla, terävällä äänellä.
Louis nykäisi hartioitaan.
"Puolusti kyllä. Hän puhui — mutta me kaikki olimme yhtämieltä siinä, että hänen puheensa oli kumman tehoton. Olisi tosiaankin luullut hänen ajavan asiaansa taitavammin. Mutta hän näytti aivan murtuneelta. Hän vastasi tietenkin olleensa vakuutettu ja sanomalehdessään todistaneensakin, ettei lakkoa enää kannattanut pystyssä pitää ja näin ollen arveli hän muka olevansa vapaa rupeamaan osakkaaksi vaikka mihin syndikaattiin. Mutta kokouksessa oli haudanhiljaista hänen puhuessaan, ja kun hän istahti paikoilleen, kuului salissa äänekästä voihkimista. Oh, eikä vielä tässä kyllä! Wilkins oli maustanut puheensa kaikilla häväistysjutuilla, jotka hän oli onkinut Kansanpankin johtokunnan toimista. Hänen häviönsä oli perinpohjainen."
"Eikä hän siitä koskaan nouse?" virkahti Marcella ripeästi.
"Ei hänestä ainakaan meidän miestä tule. Miten hänelle muualla käy, sitä en tiedä. Onhan Anthony kertonut teille kuinka päästiin asian jäljille?"
Marcella teki myöntävän liikenteen. Hän istui suorana ja liikkumattomana kädet polvien ympärillä.
"Aikomukseni ei ollut salata teiltä mitään", lausui Louis matalalla äänellä kumartuen hänen puoleensa. "Kyllä tiedän, että te häntä ihailitte — että teillä oli syytä siihen. Mutta minun sisuni on ollut tulessa siitä päivin kun palasin Damesleyn kurjuudesta."
Marcella ei vastannut. Pariin minuuttiin ei heistä kukaan virkkanut mitään; huone oli käynyt niin hämäräksi, että he tuskin saattoivat nähdä toisiaan. Tavantakaa kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin, hänen sydäntänsä kirveli. Nämät aatokset olivat siis kyteneet Whartonin mielessä sinä iltana kun hän purki sydämensä Marcellalle, kun hän niin ylväin sanoin puhui tulevaisuudestansa ja pyysi Marcellaa auttamaan häntä korkeata päämääräänsä saavuttamaan.
"Olen kuulevinani", virkkoi Louis Craven viimein koskettaen Marcellan käsivartta, "jonkun rappusilla kyselevän teitä — rouva Hurd kuuluu pyytävän hänet sisään".
Siinä samassa kavahti Anthony rivakasti seisaalleen, ja ulko-ovi aukesi.
"Louis!" huudahti Anthony, "se on hän!"
"Onko neiti kotona?" kysyi Minta Hurd pistäen päänsä ovesta sisään; "täällä on niin pimeätä, että tuskin mitään voi nähdä. Eräs herra täällä tahtoo puhutella neitiä?"
Hänen puhuessaan Wharton sivuutti hänet, mutta jäi seisomaan paikalleen kuin kiinninaulittuna nähdessään huoneessaolijat. Juuri samassa rouva Hurd sytytti kaasun pienessä eteisessä. Valo tulvi Whartonin kasvoille ja ilmaisi hänelle, ketkä olivat Marcellan vieressä seisovat miehet.
Unohtumattomasti tämä näky painui Marcellan mieleen — tuo nuorekkaan voimakas ja sulavaliikkeinen olento — synkeä päättäväisyyden ja turmion ilme kalvakoissa kasvoissa — kammottavasti leimuavat silmät. Marcella astui häntä vastaan. Anthony pysäytti hänet.
"Hyvää yötä, neiti Boyce!"
Hän ojensi kättä veljeksille tuskin tietäen mitä teki. Anthony ja Louis astuivat ovelle. Wharton astui peremmälle ja päästi heidät ohi kulkemaan.
"Teillä on ollut kova hätä kertomaan juttunne!" virkkoi hän Louisin sivuuttaessa häntä.
Halveksivaa vihaa puhuivat kasvot, mutta hän oli silti aivan kylmäverinen.
"Niin on", — vastasi Craven tyynesti. — "Nyt on teidän vuoronne."
Ovi oli parahiksi paukahtanut kiinni, kun hän riensi Marcellan luo ja tarttui hänen käteensä.
"He ovat kertoneet teille kaiken? Aah!" —
Hänen katseensa osui iltalehteen. Päästäen Marcellan menemään, hapuroi hän tuolia ja paiskautui siihen istumaan. Sitten ojentautui hän taapäin tuolin selkänojaa vasten, kietoi kätensä niskalleen, huoahti syvään ja ummisti silmänsä. Ensimäisen kerran elämässään Marcella näki hänet heikkona ja avuttomana, kuten muutkin ihmiset. Hänen vahvat hermonsa olivat lamassa viisituntisen ottelun jännityksestä. Silmät olivat kuopallaan ja mustareunaiset, otsa uurteinen, hipiä harmahtavalta vivahtava, kasvojen alaosa tuntui käyneen pitemmäksi ja suipommaksi — ja Marcellan sydäntä viilsi nähdä hänet siinä niin vanhettuneena ja surkastuneena. Hän kävi istumaan Whartonin viereen sairaanhoitajattaren viitta yhä yllään, vapisevat kädet helmassa.
"Voitteko sanoa minulle, miksi sen teitte?" kysyi hän, keksimättä muuta sanottavaa.
Wharton hätkähti ja avasi silmänsä.
Äsken eletty kohtaus oli uudelleen avautunut hänen eteensä siinä hänen liikkumattomana levätessään. Hän näki kiihtyneet, kiukkuiset kasvot kokoussalin pitkän pöydän ääressä — Bennettin kuluneessa, mustassa takissaan ja sinisessä kaulahuivissaan mielipahan ja suuttumuksen ilme kirkkaissa, kosteissa silmissään, Molloyn joustavana, asiallisena ja kylmäverisenä keskellä yleistä hämminkiä ja mellakkaa — ja Wilkinsin mustana ja pirullisena, takoen nyrkillään pöytää, syytäen suustaan leveintä Yorkshiren murrettaan ja lukien Dennyn kirjettä kolmellekymmenelle ällistyneelle ja henkeään pidättävälle kuulijalle.
Omaa puhettansa Wharton ei voinut ajatella kipeätä tuskaa, luihin asti syöpyvää vastenmielisyyttä tuntematta. Hänet oli niin armottomasti yllätetty — hän kadotti paikalla kylmäverisyytensä — eikä kohta löytänyt oikeata sävyä. Kylmä, halveksuva varmuus, peloton itsepuolustus olisivat kenties voineet pelastaa hänet. Mutta nyt — aah! Kuinka häntä sapetti!
Hän havahtui lamauksestaan vastatakseen Marcellan kysymykseen.
"Miksi sen tein?" toisti hän; "miksi — —"
Ääni katkesi ja hän painoi ohimoitaan käsillään. Sitten hän äkisti ojentautui suoraksi ja koetti koota ajatuksensa.
"Teetäkö tässä on?" sanoi hän koskettaen tarjotinta. "Voitteko antaa minullekin kupin?"
Marcella läksi keittiöön ja kutsui Mintaa. Sillä välin kuin kiehuva vesi tuotiin sisään ja Marcella valmisti teen, istui Wharton kumarruksissa kasvot käsien peitossa eikä nähnyt mitään. Marcella kuiskasi jotain Mintan korvaan tämän tullessa sisään. Rouva Hurd jäi paikalleen seisomaan, katseli Whartonia, jota hän ei ollut pimeässä tuntenut — kävi kalpeaksi — ja Marcella näki hänen teetarjottimella puuhaavien käsiensä tutisevan. Wharton ei huomannut eikä ajatellut Hurdin leskeä, mutta Marcellan mieltä tärisytti kumma mielenliikutus, kun hän näki nämä kaksi olentoa tässä vastatusten.
Wharton pakoitti itsensä syömään ja juomaan, mutta oli yhä sanaton. Kun hän jonkinverran alkoi toipua hervottomuudestaan, selvisi hänelle äkkiä kuka tuossa istui vastapäätä häntä ojentaen hänelle syötävää.
Hänen kätensä — hänen joustava, voimakas kätensä kouristi Marcellan kättä.
"Teiltä en saa salata totuutta — teille tahdon tunnustaa!"
Marcella väisti häntä vaistomaisesti, mutta niin hiljalleen, ettei Wharton sitä huomannut. Hän heittäytyi uudelleen taapäin tuolillaan, paiskasi toisen säären toisen päälle, sulki uudelleen silmänsä ikäänkuin lepoa etsien ja alkoi sitten kertoa Sotahuudon tarinaa.
Ihmeteltävän taitavasti hän sen kertoi. Arvatenkin oli sitä jo ennen ajatuksissa harjoiteltu. Hän selitti tekonsa johtuneen kaksinaisista seurauksellisista vaikutuksista; ensinnäkin hänen omain velkojensa ja tarpeittensa painostuksesta, — ja toiseksi hänen yhä lujittuvasta vakaumuksestaan, että lakon kannattaminen oli ollutkin erehdystä ja uhkasi turmiota työntekijöille.
"Silloin — juuri kun olin niin neuvoton, etten enää tiennyt mitä tehdä, ja kun sitäpaitsi olin päässyt selville siitä, että lehti oli väärillä poluilla, että se oli tavalla tai toisella ahdingosta autettava — tehtiin minulle tarjoumus syndikaatin puolelta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että hyljättävä se olisi ollut — kuunnellessani heitä uskalsin koko tulevaisuuteni. Mutta sen ohessa tulin varmaksi siitä, että tämä olisi työväestölle edullisinta — he antoivat minulle selviä todistuksia, että koko teollisuudenhaara oli joutuva häviöön minun kauttani. Mitä taas tulee vastaanottamaani rahaan — niin tapahtuu joka päivä — että suurta yhtiötä alulle pantaessa — niille ihmisille maksetaan, jotka ovat avullisina sitä perustamassa. Minulle ei tämä järjestelmä ole mieleen — ei enemmän kuin teille tai Wilkinsille. Mutta asettukaa minun tilalleni. Olin niin pahasti saarrettu, että vararikko olisi tullut minun ja valtiollisen urani väliin. Henkinen joustavuuteni ja tasapainoni olivat mennyttä, samoin unelmani. Tiesin tuskin mitä tein kun Pearson ensi kerran esitti minulle asiansa — —"
"Pearson!" huudahti Marcella ehdottomasti. Hänen muistiinsa vilahti asianajajan olemus; Frank Leveniltä hän oli kuullut hänen nimensä. Hän muisti Whartonin maltittomat sanat — "Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran — —"
Silloin siis! — sinä iltana! Jotain inhon tapaista hiipi Marcellan sydämeen.
Wharton suoristihe tuolillaan ja iski Marcellaan tutkistelevan katseen nuorista, loisteettomista silmistään. Himmeässä lampunvalossa Marcella oli kuin puhtauden ja ylevän kauneuden veretön haavekuva. Mutta hänen kasvojensa raskas surumielisyys täytti Whartonin kauhulla. Intohimo — voimaton tuska — hurja päättäväisyys ajelehtivat hänen sielussaan. Häviönsä näyttämöltä hän oli oitis rientänyt Marcellan luo etsimään häneltä lohtua ilkeämielistä maailmaa vastaan, jolta ei tästä puoleen ollut enää paljon hupia toivottavana.
"No niin, mitä on teillä minulle sanottavaa?" sanoi hän äkkiä matalalla, muuttuneella äänellä — "kasvoistanne minä luen —, ettette luota minuun — että olette jo langettanut tuomionne; äskeiset vieraanne ovat nähtävästi tehneet tehtävänsä! Mutta teiltä — juuri teiltä — on minulla syytä vaatia ei vain oikeutta — vaan — lempeyttäkin."
Marcella vapisi. Hän oivalsi Whartonin tarkoittavan Mellorin aikoja, ja hänen huulensa vavahtivat.
"Ei", huudahti hän melkein arasti — "Minä koetan uskoa parasta. Kyllä käsitän, että olitte kovassa ahdingossa."
"Ja ottakaa huomioon, mikä tämän ahdinkotilan oli aiheuttanut."
Marcella katseli häntä kysyvästi — vienompi ilme silmissään. Vaikeata on sanoa, mitä olisi saattanut seurata tästä kohtauksesta, jos Wharton tällä hetkellä olisi käynyt peittelemättä tunnustamaan kaikki, jos hän avonaisella luottamuksella olisi turvautunut Marcellaan ja paljastanut hänelle kaksinaisen luonteensa monet sokkelot — ja jos hän olisi pystynyt tekemään sen Rousseaun tapaisella taituruudella.
Mutta Marcella arkaili kysellä mitään. Jos hän sen tekisi, soisi hän itselleen oikeuksia, jotka puolestaan myöntäisivät toisellekin oikeuksia. Marcellan mieleen juolahti, mitä oli kuullut Anthonyn mainitsevan Whartonin "peliveloista", hänen ylellisistä tavoistaan ja tuhlaavista ystävistään. Mutta hän ei puhunut mitään. Vain hänen katseensa kehoitti Whartonia puhumaan.
Tämä arveli otollisen hetken tulleen.
"Tiedättehän", jatkoi hän samalla varmalla, itsetietoisella äänellä, "etten ole koskaan ollut hyvissä varoissa; että äitini käytti isäni säästöt julkisten harrastusten palvelukseen, että me yhdessä panimme toimeen koko joukon kokeiluja maatilallamme, että parlamenttiin tultuani menoni ovat nousseet melkoisen suuriksi ja että Sotahuuto on minulta niellyt tuhansia. Sotahuuto ja se aate, jonka puolesta se on taistellut, ovat olleet häviöni syynä. Omalta puolueeltani en saanut apua — mistä sitä olisi lähtenyt. Köyhiä miehiä he ovat kaikki. Omilla hartioilla oli kaikki kannettava, ja tämä ponnistelu on ollut raastaa minut palasiksi. Tuskalta ja levottomuudelta en useinkaan tietänyt mihin kääntyä, mihin tarttua. Silloin tuli ratkaisu — työni, päämääräni, tulevaisuuteni — kaikki oli uhattu. Vihamieheni arvelivat lankeemuksen hetken tulleen. Minä mieletön lankesin kuoppaan. He kiirehtivät käyttämään pulaani hyväkseen — armotta!"
Jäntevyyttä ja harrasta vakaumusta oli äänessä, eleissä. Marcellan tapaisen naisen kanssa, arveli hän itsekseen, on viisainta seuloa asiat selviksi pohjaa myöten. Tappion ja häpeän hetkellä hänen rakkautensa Marcellaa kohtaan ensi kerran paisui niin vahvaksi, että se upotti itseensä kaikki muut tunteet. Vallata hänet, riistää hänet irti Cravenien vaikutuksesta — siinä hänen järkkyneen mielensä ainoa selvä ajatus, kun hän parlamenttitalosta ajoi tänne. Ollappa hänellä Marcellan käsi omassaan ja vallassaan hänen henkinen voimansa — kauneutensa — yhä kasvava romanttinen maineensa — niin, ja ensimäinen askel toipumiseen olisi otettu, ja aina kai sittemmin jokin puhdistautumisen tie aukeaisi hänelle.
Mutta voi! hänen laskelmansa eivät käyneet yhteen! Onttoina ja teennäisinä hänen sanansa kumahtivat Marcellan korvissa. Hän olisi saattanut pelastavana enkelinä helliä heikkoutta ja onnettomuutta, jos se olisi puhunut vilpitöntä kieltä, jos se häikäilemättä ja luottavasti olisi vedonnut naissydämen ylevämielisyyteen. Mutta hän pysyi penseänä tämän jalon isänmaanystävän edessä, jonka olivat epäitsekkäät harrastukset niin tyyten kukistaneet! Tahtomattaankin tuli hän ajatelleeksi niitä monia tuhansia, joita Whartonin arveltiin voittaneen tuossa onnettomassa pankkikeinottelussa — nekin varmaan "kansan hyväksi" ansaittuja!
Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, Wharton polvistui hänen eteensä.
"Marcella! vastaa minulle! — Minä olen kukistunut ja onneton — ole nainen ja tule luokseni!"
Hän piteli Marcellaa käsistä. Tämä koetti riuhtaista itsensä vapaaksi.