"Ei!" huudahti hän kiihkeän tarmokkaasti, "se on mahdotonta. Ennenkuin te tulitte, ennenkuin olin sanaakaan kuullut tästä, olin jo kirjoittanut teille. Päästäkää minut, voi, päästäkää minut!"

"En, ennenkuin olen kuullut selityksenne!" — sanoi Wharton yhä pidellen häntä mielenliikutuksesta tutisten — "miksi se olisi mahdotonta? Kerran sanoitte minulle, ja kaikesta sydämestänne, että olitte minulle kiitollisuuden velassa, että olin opettanut teitä, auttanut teitä. Meitä yhdistää vahva side, sitä ette voi kieltää! Ja olettehan vapaa. Minulla on oikeus puhua teille — te ikävöitte pelastaa — tehdä hyvää — tulkaa pelastamaan onnetonta, joka rukoilee teiltä apua! — teille hän tunnustaa — rehellisesti ja peittelemättä, että hän on tehnyt auttamattoman hairahduksen — auttakaa hänet jälleen oikealle tielle!"

Marcella poukahti äkkiä pystyyn ja kiskoi itsensä vapaaksi voimakkaalla tempauksella, niin että Whartonkin nousi, kalpeana ja huuliaan purren.

"Kun minä sen sanoin", huudahti Marcella, "niin olin petollinen" — hetkeksi ääni katkesi — "me olimme kumpikin kierot — unohdimme velvollisuutemme. Ei ei! vaimoksenne en tule koskaan. Me vain loukkaisimme toisiamme — katkeroittaisimme toistemme elämän."

Rajut kyyneleet kimalsivat hänen silmissään.

"Mitä tarkoitatte?" — kysyi Wharton tuimasti.

Marcella ei vastannut.

Wharton tulistui uudelleen.

"Muistatteko?" virkkoi hän lähestyen jälleen Marcellaa, "että olette antanut minulle toivomisen aihetta. Nuo molemmat fanaatikot ovat käännyttäneet teidät — vallanneet teidän mielenne vihallaan."

Marcella loi häneen arvokkaan katseen.

"Otaksuin, että kirjeistäni jo olisitte huomannut", sanoi hän yksinkertaisesti. "Jos olisitte tullut huomenna — onnellisena voittajana — saman vastauksen olisitte heti saanut. Tänään — äsken — olin heikko — olin horjuvainen silmänräpäyksen, koska en tahtonut lisätä tuskaa tuskalla. Mutta nyt olen oma itseni — näen jälleen selvästi. Minä en rakasta teitä — siinä totuus — koristelemattomana ja peittelemättömänä — en voi seurata teitä!"

Wharton tuijotti häneen tuokion katkerana ja sanattomana.

"Olisihan minun todella pitänyt olla valmistautunut tähän", virkkoi hän viimein pitkään — "ja luulenpa nyt käsittäväni! Te kadutte viimevuotista tekoanne. Käyhän se selvästi ilmi kirjeestänne. Te haluatte vallata takaisin menettämänne alueet. No niin! — sehän on aivan luonnollista! — aivan ymmärrettävää! Kun asiat ovat selvillä — ja minä olen päässyt hiukan toipumaan tästä iskusta — silloin kai sallitte minun toisen kerran teitä onnitella! Sillä välin —"

Marcellalta pääsi heikko parahdus, ja sitten hän äkkiä puhkesi kiihkeään kyyneltulvaan. Mutta kun Wharton äkillisen häpeän valtaamana yritti puolustautua — lepyttää häntä — peräytyi Marcella hänestä melkein kauhun eleellä.

"Te ette tunnustanut" ja hän kiinnitti Whartoniin niin merkitsevän katseen, että tämä väisti sitä — "mutta te pakoitatte minut tunnustamaan. Niin, minä kadun" — hän hengitti rajusti. "Näiden viimeisten viikkojen kuluessa olen koettanut pettää itseäni — paeta tuskaani — ja kun sinä iltana puhuitte minulle rakkaudestanne — olisin halusta uhrannut mitä vain minun vallassani oli, jos olisin voinut tuntea samalla tavalla kuin nuori tyttö, joka onnellisena ojentaa kätensä rakastetulleen. Minä koetin päästä siihen tunteeseen. Mutta onneton ja häikäilemätön vaikka olinkin, tunsin jo silloinkin sydämessäni — että se oli mahdotonta! Jos te otaksutte — jos teitä haluttaa otaksua — että minulla — minulla on toiveita ja suunnitelmia, yhtä halpamaisia kuin mahdottomia — en sille tietysti mahda mitään. Mutta oikeutta ei kellään ole ajatella tai sanoa sitä. Herra Wharton — —"

Kooten kaiken mielenmalttinsa hän ojensi Whartonille valkean kätensä.

"Pyydän — lausukaa minulle jäähyväiset. Meidän ei olisi pitänyt ensinkään tutustua toisiimme — kaikki on alun pitäen ollut pelkkää turhamaisuutta — ja erehdystä — ja kurjuutta. Olen kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, ja olen aina oleva kiitollinen. Minä toivon — oh! kuinka hartaasti minä toivon, että jollain tavalla suoriudutte tästä ahdingosta. Minä en tahdo tehdä kuormaanne raskaammaksi. Jospa voisin jotain tehdä puolestanne! Mutta en voi. Nyt teidän on mentävä. On myöhä. Minun täytyy kutsua tänne ystäväni, rouva Hurd."

Heidän silmäyksensä iskivät yhteen, Marcellan lujana, mutta samalla surumielisenä, Whartonin kuumeisena ja verestävänä.

Sitten Wharton teki rajun liikkeen — ikäänkuin pyyhkäistäkseen Marcellan iäksi pois tieltään — ja siepaten hattunsa astui hän ovelle ja katosi.

Marcella lyyhähti tuolille melkein tajuttomana ja istui siinä kauan pää käsien varassa. Mutta Whartonin ääni ei nyt kajahtanut hänen korvissaan.

"Pahoin olet minua kohtaan menetellyt — rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa!"

Yhä uudelleen nämä unohtumattomat sanat syöpyivät hänen sisäiseen haavaansa — ja hän nautti sen kirvelevästä tuskasta. Ja lamauttavan uupumuksen ja epätoivon vähitellen poistuessa, tuntui hänestä kuin hän hiipisi erään rakastetun olennon luo, joka tästä puoleen oli oleva hänen sielunelämänsä ainoa ja salainen seuralainen.

NELJÄS KIRJA

                            "You and I —
    Why care by what meanders we are here
    I' the centre of the labyrinth? Men have died
    Trying to find this place which we have found."

I LUKU.

Kuinka puhtaan ihana oli syksyinen auringonnousu! Lontoon tukahduttavasta ja löyhkävästä ilmasta oli Marcella viimeinkin päässyt Melloriin, ja nyt hän seisoi huoneensa akkunan edessä janoisella mielihyvällä ahmien kostean maan, ilman, ja puiden tuoksua. Kaipaus ja muistelmat vaihtelivat hänen mielessään, kun hän siinä aamun kuultavassa hiljaisuudessa tarkkasi lintusten rattoisaa suhahtelemista puissa.

Ensimäiset auringonsäteet hyväilivät etäisen, vasemmalta siintävän kukkulan harjaa, verhoten äsken leikatun sänkipellon kullan punervaan valoon. Ajotien pyökit olivat jo syksy-väreissä, ja oikealta häämöittävän, pienen kirkkomaan kastanjat olivat jo niin varistaneet lehtiänsä, että kirkontorni pilkisti näkyviin. Kello löi puoli kuusi — se vanha kello, jonka Hampdenin ystävä, John Boyce oli kirkolle lahjoittanut, ja samassa kajahti lehtokujassa fasaanin kutsuva huuto. Siinä se uhkea lintu jo astua tepsuttelikin, mutta jo seuraavassa tuokiossa se taas levitti siipensä ja pyrähti lentoon.

Tänään oli Mary Hardenilla ja pastorilla oleva paljon puuhaa kirkossa, sillä huomenna oli elonkorjuujuhla. Kaksi vuottako siitä vain oli aikaa? — vai lähtisikö hän tunnin tai parin kuluttua setripuistosta astumaan kukka vasuineen kirkolle, missä muuan ruskeaan metsästyspukuun verhottu olento seisoi Hardenien kera.

Ei! — ei! — hänen päänsä kallistui käsien varaan. Niin muuttunutta oli kaikki nyt! Kolme viikkoa sitten oli pienen kirkon kello kumahtanut miehen muistolle, joka aikakautensa jaloimman käsityksen mukaan oli ollut Jumalan palvelija ja ihmisystävä — joka oli ollut Marcellankin ystävä ja vielä kuolinvuoteellaankin Edward Hallinin kautta lähettänyt hänelle herttaiset jäähyväiset.

"Sanokaa hänelle", oli lordi Maxwell omin käsin Hallinille kirjoittanut, "että hän on valinnut kauniin työalan, ja että hänestä Jumalan avulla on tuleva jalo nainen. Luulen, että hän aina piti minusta, vanhasta ukosta, eikä niinmuodoin halveksu siunaustani."

Genovassa hän oli kuollut Aldousin ja neiti Raeburnin käsiin. Sillä elokuussa, kun hänen oli määrä palata kotiin, hänen terveydentilansa oli äkkiä käynyt niin huonoksi, että lähetettiin Aldousia noutamaan. Hän tuotiin Maxwell Courtiin haudattavaksi, ja uusi lordi Maxwell oli melkein heti hautajaisten jälkeen lähtenyt Lontooseen, suuresti huolestuneena ystävänsä, Edward Hallinin riutuvasta terveydestä.

Hallinin palattua sisarensa kanssa Lontooseen elokuun puolivälissä, oli Marcella ollut usein yhdessä sisarusten kanssa. Hallin oli näköjään koko lailla virkistynyt maalla, mutta kun hän oli ollut viikon tai kaksi kaupungissa, alkoivat voimat jo taas huveta. Aldous oli Genovassa; neiti Hallin oli aivan suunniltaan levottomuudesta, ja Marcella huomasi, että tässä tarvittiin sekä ystävää että sairaanhoitajatarta. Lopetettuaan sairaskäyntinsä hän joka ilta pistäysi Hallinille, söi illallista heidän kanssaan ja kirjoitti sitten Hallinille tai teki yhdessä hänen sisarensa kanssa voitavansa pidättääkseen hänet työnteosta ja ajattelemisesta.

Itse hän ei tahtonut myöntää olevansa sairas, ja hän keskitti kaiken tarmonsa niiden kolmen, maanjako-kysymystä koskevan esitelmän valmistuksiin, jotka hänen oli määrä lokakuussa pitää suurelle joukolle Lontoon työväenedustajia. Hallinin nimeä pidettiin niin suuressa arvossa ja hänen personallisuutensa oli niin rakastettu, että heti kuin hänen kantansa tuohon uuteen, Lontoon työväestössä niin suunnatonta kannatusta voittaneeseen maanjako-kysymykseen kävi tunnetuksi laajemmissa piireissä, useat johtavat sosialistiset ja radikaaliset klubit lähettivät hänelle kehoituksia pitämään lokakuussa kolme esitelmää Lontoon työväestön edustajain kongressille. Esitelmän jälkeen oli päätetty varata aikaa siitä aiheutuville kysymyksille ja keskusteluille.

Hallin oli kiihkeän halukkaasti suostunut tarjoumukseen, ja nyt hän valmisteli näitä kolmea esitelmäänsä niin uupumattoman sitkeästi, että Susie paran levottomuus yltyi päivä päivältä, hän kun oli mielestään huomaavinaan tässä ylenmääräisessä ponnistelussa murtuneen sielun viimeisen tarmoleimahduksen, jäähyväistervehdyksen, johon ei sisaren harras rakkaus vielä voinut alistua. Sillä Hallinia vaivasivat kaiken aikaa kova sydämenheikkous ja hermoärtyisyys, joka olisi tehnyt työkyvyttömäksi jokaisen, ken ei sielunvoimiltaan ollut yhtä jäntevä kuin hän.

Lordi Maxwell oli vielä elossa, ja töittensä keskessä Hallin huolestuneella jännityksellä odotti Aldousin joka päivä saapuvia tietoja, jotka hän säännöllisesti ojensi Marcellalle luettaviksi, ikäänkuin sen kautta tahtoen ilmaista, että hänessä oli kehittymässä uusi ja vakiintuva luottamus Marcellan, myötätuntoon. Mutta heidän sydämellinen seurustelunsa katkesi äkkiä, sillä eräänä iltana, kun Marcella palasi kotiin, ojensi Minta Hurd hänelle ovella sähkösanoman äidiltä: "Isä vaarallisesti sairastunut. Tule heti kotiin." Myöhään samana iltana hän saapui Melloriin.

Samana päivänä lordi Maxwell kuoli. Viikko myöhemmin hän haudattiin pieneen Gairsleyn kirkkoon. Herra Boycen tila oli silloin hyvin huolestuttava, ja Marcella pysyttelihe kaiken päivää sisässä, pimeässä sairashuoneessa tai omassa huoneessaan, mutta hänen ajatuksensa vaelsivat Maxwell Courtiin ja hän näki uhkean linnan surupuvussa — ja haudan ympärillä seisovat ihmiset. Hallinkin oli tietysti tullut vanhaa lordia saattamaan viimeiseen leposijaan. Oli sateinen, kolkko syyspäivä, ja Marcella tuskitteli itsekseen ajatellessaan mitä kosteutta ja rasituksia Hallinin oli kestettävä.

Siitä päivin hän oli vähän väliä saanut neiti Hallinilta kirjeitä. Asiat olivat näennäisesti entisellään. Edward oli yhäti ankarassa työinnossa, yhä raihnainen, yhä hyvällä mielellä. "Aldous" — neiti Hallin ei ollut vielä tottunut uuteen arvonimeen — asui kaupungintalossa Curzon Streetillä, aivan uppoutuneena ja nähtävästi tuskastuneenakin niihin moninaisiin toimiin, jotka johtuivat osaksi erinäisistä, perinnön yhteydessä olevista lakimääräyksistä, osaksi piakkoin tapahtuvista vaaleista hänen omassa vaalipiirissään. Alisihteerin virastaan sisäasiainministeriössä hänen oli luovuttava, mutta ensi istuntokaudella, virkoja uudelleen miehitettäessä, varattaisiin hänelle arvatenkin toinen paikka ministeriössä. Kaiken vapaa-aikansa vietti hän sisarusten luona, ja neiti Hallin arveli, että Aldousin omaa ikävää ja alakuloisuutta hälvensi hänen vilkas osanottonsa Edwardin työhön ja huoli tämän horjuvasta terveydestä.

Pariin päivään ei nyt ollut tullut kirjettä veljeltä eikä sisarelta, ja hän alkoi jo käydä levottomaksi. Sillä tänään oli 4 p. lokakuuta ja 2 p:nä olisi Hallinin ensimäinen esitelmä ollut pidettävä. Kuinka lie nääntyvän profeetan käynyt. Hän aavisti pahaa. Sillä "vastaanottoiltoinaan" Brown Buildingsissä hän oli tullut huomaamaan, kuinka intohimoisesti ja voimakkaasti työväenluokka oli takertunut tähän kansallistaloudelliseen haavekuvaan. Tuskinpa edes Lontoon työväestö pysyisi maltillisena Hallinin selostaessa kantaansa. Louis Craven oli varmaan oleva siellä. Ja hän oli luvannut kirjoittaa siinä tapauksessa, ettei Susie Hallinilta riittäisi aikaa. Illalla Marcella niinmuodoin varmasti odotti tietoja.

Poloiset Cravenit! Louisin nuori vaimo, joka odotti pienokaista, ei ollut antanut huolten masentaa uljasta mieltänsä. He möivät harvat huonekalunsa maksaakseen velkansa ja vuokrasivat itselleen kalustetun huoneen Anthonyn läheisyydessä. Veljensä suosituksella Louis oli saanut hankituksi sieltä täältä piirustustyötä ja sen lomassa hän kirjoitteli sanomalehtiin. Marcella oli tutustuttanut heidät Hallinin sisaruksiin ja Susie tunsi jo äidillistä osanottoa odotettua pikku kansalaista kohtaan. Aina nyreä Anthonykin teki kaikkensa keventääkseen veljen tukalaa tilaa. Mutta kova aika oli sittenkin edessä, ja Marcella oli viime aikoina huomannut, että Louisilla samoin kuin Anthonyllakin oli vaarallisia taipumuksia raskasmielisyyteen ja eriskummallisuuteen. Marcellan sydän oli usein raskas heidän tähtensä, ja hän suri omaa kykenemättömyyttään, kun ei voinut auttaa heitä.

Eräät toiset haavat oli aika lääkinnyt odottamattoman nopeasti. Kun Marcellan viimeisestä kohtauksesta Whartonin kanssa oli tuskin kolmea päivää kulunut, ja kun työväenpuolueessa tapahtunut loppuratkaisu oli vielä kaikkein suussa ja katkeria sanoja ja syytöksiä yhä sateli Whartonin päälle, hätkähti Hallin eräänä iltana äkisti sanomalehteä lukiessaan ja työnsi sen sitten Marcellalle. Marcella luki seuraavan uutisen:

"Kihloihin ovat menneet herra H. S. Wharton, Länsi-Brookshiren edustaja ja lady Selina Farrell, lordi Alresfordin ainoa elossa oleva tytär. Häät vietetään luultavasti pääsiäisen aikaan. Herra Wharton, jonka terveyttä uuttera työskentely parlamentissa on suuresti heikontanut, aikoo sillä välin lääkärinsä määräyksestä lähteä Itään matkustelemaan. Hän lähtee jo parin päivän kuluttua Ranskan Kokin-Kiinaan, ystävänsä, sir William Ffolliotin kera. Heidän tarkoituksensa on tutkia kuuluisan Kambodjassa olevan Angkor temppelin raunioita, ja jos vuodenaika on suotuisa, on heillä aikomus kulkea Mekongia ylös. Herra Whartonille on myönnetty virkavapautta istuntokauden loppuun."

"Tiesittekö tästä mitään?" kysyi Hallin teeskennellyn huolettomasti, kuten ainakin arveluttavia kysymyksiä tehtäessä.

"En niin mitään", vastasi Marcella rauhallisesti. Mutta äkkiä vastustamaton tunnesysäys pakotti hänet Hallinille uskomaan salaisuutensa. Hän pani sanomalehden pöydälle ja virkkoi oudosti naurahtaen:

"En kai minä voinut sitä tietää. Kaksi viikkoa sitten herra Wharton kosi minua."

Hallin ponnahti huudahtaen ylös tuoliltaan. "Ja hän sai teiltä rukkaset?"

Marcella nyökähytti päätänsä ja sitten hän harmikseen huomasi silmänsä vettyvän hänen tahtomattaan ja suostumuksettaan ja aivan mielettömästä syystä.

Hallin astui oikopäätä hänen luokseen.

"Sallitteko minun paiskata kättä kanssanne?" sanoi hän puolittain häpeissään tunnepurkauksestaan, mutta loistavin kasvoin. "Kas niin! pöllö minä olen! Nyt emme enää puhu sanaakaan siitä — paitsi lady Selinasta. Oletteko nähnyt hänet?"

"Kolme tai neljä kertaa?"

"Minkä näköinen hän on?"

Marcella epäröi.

"Onko hän lihava — ja neljänkymmenen korvissa?" uteli Hallin innokkaasti. "Antaako hän Whartonille selkään?"

"Vielä mitä. Hän on hyvin laiha — kolmenkymmenenviiden vanha, hyvin hieno, julman varma omista mielipiteistään — ja ylvästelee kovasti isällään."

Hän katsahti Halliniin epävarmalla, mutta hilpeällä katseella.

"Oh! ymmärrän", virkkoi Hallin pettyneenä, "silloin on hänen vain varottava, ettei Wharton anna hänelle selkään — vaikka se kenties ei haitanne, jos oikein oivallan sananne. Entä hänen politiikkansa?"

"Lordi Alresford sivuutettiin viime ministeristöstä", sanoi Marcella kujeellisesti. "Hän ja lady Selina arvelivat sitä korvaamattomaksi tappioksi isänmaalle."

"Alresford — Alresford? Niin tottakin! Hän oli Yksityisen sinetin hoitaja viimeisen vanhoillisen hallituksen aikana — ahdasmielinen vanha narri! — sai paljon häiriötä aikaan ylähuoneessa. Hm!" — Hallin tuumaili tuokion — "Wharton siirtyy vihollisen puolelle".

Marcella ei puhunut mitään. Viimeisen kamppailun mainingit eivät olleet vielä tyyntyneet. Whartonista ei hän vielä kyennyt puhumaan, ei arvostelemaan hänen äskeistä selittämätöntä tekoansa eikä hänen tulevaisuuttansa.

Hallin puolestaan antautui mieluisain unelmain valtaan. Hengessään hän jo näki puhtaaksi pestyn Whartonin tyytyväisenä istuvan kalterin alla vanhoillisten puolella singahuttaen ympärilleen kaikkia vanhoja iskusanojaan jonkinverran muuttuneessa asussa ja eläen iloista elämää lady Selinansa kustannuksella. Hajanaisina katkelmina ajautui hänen mieleensä keskustelu Nehemiahin — onnellisen ja voitollisen Nehemiahin — Bennett raukan ja muiden kanssa, jotka olivat pistäytyneet hänen luonaan puhumassa Whartonin kukistumisesta. Heidän suustaan oli hän kuullut monta samansuuntaista ennustusta kuin ne, jotka hän oli Marcellalle lausunut. Vielä samana iltana hän päätti kirjoittaa Raeburnille, onnitella häntä ja hänen puoluettansa, heillä kun oli toivossa kartuttaa rivejänsä näin etevällä puoluelaisella — ja aikoi hän myös siinä samassa panna menemään erään toisenkin uutisen. Marcella oli sen hänelle uskonut ilman mitään vaitiolonlupausta — seikka, josta Hallin oli hänelle kiitollinen ja palkitsi hänet kohtelemalla häntä lämpimämmällä, luottavammalla ja vilpittömämmällä ystävyydellä kuin milloinkaan ennen.

* * * * *

Mutta tällä varhaisella aamuhetkellä monikin näistä äskeisistä Lontoon tapauksista ja muistelmista tuntui Marcellasta perin kaukaiselta. Hänen ajatuksensa palasivat nykyhetkeen, viimeisten kolmen viikon huoliin, levottomuuteen ja tunnonvaivoihin. Hän oli valvonut yön isänsä luona, että äiti saisi kerrankin levätä. Hän poistui akkunan äärestä, veti verhot eteen ja kävi vuoteeseensa nauttiakseen neljän tai viiden tunnin virkistävää unta.

* * * * *

Aamupuolella oli hän jälleen pystyssä virkeänä ja joustavana kuten tavallisesti. Rouva Boycen kamarineitsyt istui sairaan luona, joka tällä hetkellä oli rauhallinen ja tuskaton. Rouva Boyce oli vetäytynyt vierashuoneeseen talouskirjoineen. Marcella läksi häntä etsimään.

Tuo rappeutunut, vanhanaikuisen siro huone oli vielä entisessä asussaan, ja nyt, auringonsäteitten leikkiessä seinillä ja permannolla, näytti se hilpeältä ja kodikkaalta. Sitä näivettyneemmältä näytti tässä kirkkaassa valaistuksessa akkunan ääressä kirjoitteleva laiha olento. Rouva Boyce oli huomattavasti vanhentunut. Vartalo, oli kutistunut ja käynyt kulmikkaaksi, vielä kaksi vuotta sitten niin tuuheat ja keltaiset hiukset oli nyt vähällä vaivalla saatu peittymään tiukan, valkean myssyn alle, jota hän oli ruvennut käyttämään melkein heti Marcellan lähdettyä Mellorista. Puku oli yhä huolellinen ja soma, mutta entistä hiukan yksinkertaisempi ja karkeampi. Vain kauniit kädet ja hieno, upea ryhti muistuttivat enää mennyttä kauneutta, josta sen omistaja ilman mielikarvautta oli eronnut.

Marcella kierteli levottomana hänen läheisyydessään ja katseli häntä tavantakaa kaihoava sääli silmissään. Rouva Boyce näkyi tuntevan sen ja olevan siitä vaivaantunut.

"Äiti, etkö antaisi minun kirjoittaa noita kirjeitä? Olen aivan reipas."

"Ei kiitos. Ne ovat kohta valmiit."

Lopetettuaan kirjeensä ja varustettuaan ne postimerkillä, rouva Boyce vei täsmälliseen tilikirjaansa joitakuita maksueriä ja nousi sitten lukitsemaan pienen kirjoituspöytänsä laatikoita.

"Arvelen, että on parasta pitää lontoolainen sairaanhoitajatar täällä vielä yhden viikon ajan", sanoi hän.

"Se on tarpeetonta", virkkoi Marcella ripeästi. "Voisimmehan me Emman kanssa valvoa vuorotellen, niin että sinä saisit kokonaan levätä. Tiedäthän, että minä saan unta milloin vain haluan."

"Isä tuntuu olevan tyytyväisempi sisar Wenlockin hoitoon."

Marcella otti vaieten vastaan tämän pienen pistoksen. Epäilemättä hän sen ansaitsikin. Kahtena viimeisenä vuonna hän oli viettänyt Mellorissa tuskin kahtakaan kuukautta. Hän oli lähtenyt Lontooseen vastoin isänsä tahtoa ja palatessaan kotiin oli hän ollut vieraampi kotonaan kuin milloinkaan ennen. Herra Boycen sairaus, hitaasti, mutta varmasti etenevä halvaantuminen, kiivaine ja vaarallisine tuskankohtauksineen, oli viime aikoina arveluttavasta yltynyt. Mutta vasta pari päivää kotiintulonsa jälkeen oli Marcella saanut jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä hänen äidillään oli ollut kestettävää hänen poissa ollessaan.

Hän pisti väliin aran huomautuksen "kustannuksista", jotka lontoolaisen sairaanhoitajattaren pitkällinen viipyminen tulisi tuottamaan.

"Oh! sillä ei ole väliä!" sanoi rouva Boyce hajamielisen näköisenä lämmitellen jähmettyneitä sormiaan vasta sytytetyn takkatulen ääressä.

"Onko isä nyt sitten paremmissa varoissa?" uskalsi Marcella udella. Ja polvistuen äitinsä viereen hän alkoi hellästi hieroa tämän kylmiä käsiä.

"Varamme vastaavat kyllä tarpeitamme", vastasi rouva Boyce, joka kärsivällisesti alistui tyttären hellyyden osoituksiin. "Isän on onnistunut vapauttaa tila melkein kaikista veloista. Kiitos, lapsi kulta. Nyt ei minulla enää ole kylmä."

Ja hän veti leppeästi kätensä pois.

Marcella olikin jo pannut merkille, että puutarhankäytävistä oli rikkaruohot kitketty pois, että puutarhureita oli nyt kolme yhden sijasta, että vanhaa kirjastoa oli korjaeltu ja paranneltu, että talossa oli yksi palvelija lisää, että Williamista oli muodostunut aika näppärä lakeija ja että häntä oli asemalla ollut vastassa yksinkertaiset, mutta heidän arvonsa mukaiset vaunut. Ja hänen säälivä sydämensä oivalsi niinikään, että isän ärtyisyys johtui osaksi siitäkin, että hän, päästyään nyt viimeinkin toiveittensa perille, tunsi olevansa kykenemätön nauttimaan vaivojensa hedelmistä.

Äkkiä pujahti Marcellan huulilta kysymys, joka oli parahiksi lausuttu, kun hän jo puolittain katui sitä.

"Onko isä voinut tehdä mitään työväenasuntojen parantamiseksi?"

"Sitä en usko", vastasi rouva Boyce rauhallisesti. Sitten hän tuokion kuluttua lisäsi: "se jää sinun toimeksesi, lapsi kulta".

Marcella tunsi pistoksen sydämessään.

"Isä on jo parempi, äiti — en käsitä mitä tarkoitat. Ilman sinua en tule koskaan täällä vallitsemaan."

Rouva Boyce käänteli rauhattomana sormuksiaan.

"Kun Mellor ei enää kuulu isällesi, on se sinun omaisuuttasi", virkkoi hän omituisen terävästi ja painokkaasti; "se on jo aikaa sitten sovittu. Minä tahdon olla riippumaton — ja jos sinä haluat saada jotain aikaan tällä paikalla, on sinun uhrattava sille nuoruutesi ja voimasi. Eikä isä ole parempi — hän on vain tilapäisesti hiukan virkeämpi. Jo kaksi vuotta sitten, kun pontevasti vaadin tohtori Clarken puhumaan suunsa puhtaaksi, hän ilmaisi minulle taudin laadun ja kehityksen. Isä saattaa elää neljä kuukautta — ehkä kuusi, jos saamme hänet hyvissä ajoin etelään viedyksi."

Kammottavalta tuntui rouva Boycen kuiva kylmäverisyys. Marcella tarttui uudelleen hänen käteensä ja painoi sen vavahtavalle, nuorelle poskelleen.

"Ilman sinua en voisi täällä elää, äiti!"

Tällä kertaa rouva Boyce ei voinut kokonaan masentaa mielensä sisäistä kuohua.

"Tuskinpa sinä minua paljonkaan kaivannet, kultaseni." Marcella vavahti.

"En ihmettele, että niin sanot!" lausui hän hiljaisella äänellä. "Arveletko erehtyneeni, tehneeni pahoin, kun puolitoista vuotta sitten jätin teidät yksin tänne?"

Rouva Boyce kävi rauhattomaksi.

"En käy ketään tuomitsemaan, ellei minua siihen pakoiteta. Kuten tiedät suosin personallista toiminnanvapautta — ja oli miten oli — tarpeetonta on ruveta menneitä asioita penkomaan. Luulisinpa, että olet tottunut suoriutumaan maailmassa ilman meitä. Nyt on minun mentävä isän luo."

Mutta Marcella ei vielä häntä päästänyt.

"Muistatko, äiti, muistatko sitä kohtaa Kiirastulessa, jossa puhutaan pelissä kadonneesta miehestä: 'Kun noppapeli on päättynyt, jää pelin kadottanut murhemielin paikalle; hän tekee heitot toistamiseen ja mielikarvaudestaan viisastuu hän vastaisuuden varalle."

Rouva Boyce katsahti häneen puolittain uteliaana, puolittain levottomana ja nyökähytti päätään myönnytykseksi. Kautta koko elämänsä hän oli ollut harras Danten tutkija. Jo nuoruutensa onnellisina aikoina tämä runoilijoista voimakkain ja intohimoisin oli ollut hänelle rakas, ja tämä mieltymys oli pysynyt muuttumattomana hänen elämänsä myöhemmälläkin jaksolla. Hän ei tietenkään siitä mitään puhunut, se kun koski hänen omia personallisia tunteitaan, mutta nuo pienet, kuluneet kirjat äidin pöydällä oli Marcella nähnyt siellä aina lapsivuosiltaan asti.

"E tristo impara?" toisti Marcella värähtelevällä äänellä. "Äiti" — hänen kasvonsa painuivat uudelleen äidin vaatteisiin — "Viimeisenä kahtena vuotena olen menettänyt enemmän heittoja kuin arvaatkaan. Etkö luule, että olen saattanut oppia jotain?"

Hän kohotti silmänsä äitinsä kuihtuneisiin ja ilmeettömiin kasvoihin. Rouva Boycen huulet liikahtivat ikäänkuin kysymykseen valmistuen. Mutta hän ei mitään kysynytkään — huoahti vain salavihkaa kuten ihminen, joka on tarkoin punninnut vastustuskykynsä kestävyyden eikä uskalla panna sitä alttiiksi oudoille mielenliikutuksille.

"No niin, sinun luontoisesi ihmiset tietenkin aina jotain oppivat", ja kylmä, huoleton äänensävy riisti sanoilta hellän tuttavallisuuden leiman. Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään, sitten rouva Boyce, nähtävästi päästäkseen Marcellasta irti, pyyhkäisi kevyesti hänen hivuksiaan.

"Tuletko puolen tunnin kuluttua ylös, isän luo? Kello lyö jo kaksitoista, eikä Emma koskaan oikein täsmällisesti tuo hänen ruokaansa."

* * * * *

Määrättynä aikana Marcella läksi isänsä luo. Hän tapasi hänet istumassa pyörätuolissaan auringonpuoleisen, avatun akkunan ääressä setripuistoa silmäillen. Huone oli entisaikoina ollut talon vieraiden makuusuojana. Seinäpaperit olivat harvinaisia, niissä oli eriskummaisia, monihaaraisia puita, papukaijoja ja punakauhtanaisia kiinalaisia, samantyylisiä kuin alakerrassa olevassa arkihuoneessa. Huonetta kaunisti leveä, leikelty telttavuode, punaisista, hollantilaisista tiileistä kyhätty uuni, jonka reunalla oli rivi pienoiskuvia Boycen suvun jäsenistä, ja vastakkaisella seinällä telineelle sovitettuina vanhoja miekkoja ja keihäitä. Korko-ompeluilla kaunistetut sängynverhot olivat kauttaaltaan reikäiset, Chippendalen-tuolien topatut istuimet olivat kuluneet tai paikatut. Mutta tämän makuusuojan ylhäinen ja arvokas leima tuotti sittenkin Richard Boycelle jonkinlaista katkeraa tyydytystä, vieläpä hänen sairautensa aikoinakin. Puhukoot ihmiset mitä puhuvat, täällä hän sittenkin oli kuninkaana isänsä ja isoisänsä konnulla; siinä hän hallitsi missä hekin ja — kuolee missä he kuolivat samat perhekuvat silmäänsä edessä, sama hautaholvi häntä odottamassa.

Tyttären astuessa sisään, herra Boyce käänsi hiukan päätänsä, ja hänen kuopalle painuneista, mustista silmistään välähti eloisampi ilme. Mielikarvaudekseen Marcella oli tehnyt sen huomion, että isän ajatukset kiertelivät alinomaa hänessä, että tyttären tulevaisuus täytti hänen mielensä apeudella ja huolilla ja että hän, vedoten surkuteltavaan tilaansa ja siihen vakaumukseen, että kuolevalla isällä on oikeus puhua suunsa puhtaaksi tyttärelleen, ennen pitkää ottaisi puheeksi asian, joka täytti Marcellan mielen salaisella levottomuudella.

"Oletko nyt hiukan parempi, isä?" sanoi hän astuen herra Boycen luo.

"Sairaanhoitajattaren ei pitäisi kysellä tuollaista", murahti herra Boyce. "Kun ihminen on niin sairas kuin minä, ovat moiset tiedustelut sulaa ivaa!"

"Mutta voihan sairaalla olla hetkiä, jolloin tuskat ovat kovemmat tai lievemmät", vastasi Marcella lempeästi. "Ajattelin, että tohtori Clarken eilinen hoito olisi kenties suonut sinulle jonkin verran hoivaa."

Herra Boyce ei suvainnut vastata. Marcella otti työnsä ja kävi istumaan hänen viereensä. Rouva Boyce, joka oli siistinyt pientä pöytää, missä potilaan lääkkeet olivat, ehdotti nyt että hänet vietäisiin hallin toisella puolella olevaan huoneeseen, joka oli laitettu kuntoon hänelle. Herra Boyce ravisti maltittomasti päätänsä.

"En jaksa nyt. Näethän sen itsekin? Sitä paitsi tahdon puhua Marcellan kanssa."

Rouva Boyce läksi tiehensä. Marcella odotti hätääntyneenä, mitä tuleva oli. Hän istui päivänpaisteessa pää kumarassa ja päärmäsi valkeita musliininauhoja sairaanhoitajatarmyssyynsä. Akkuna oli selki selällään, lauha tuuli riipi varisseita lehtiä setripuiston punertavien ja keltaisten syyskukkien joukkoon. Toiselta puolen ylenivät setrien vankat rungot, toiselta kirjastokyljen harmaa kivimuuri.

Herra Boyce silmäili tytärtänsä otsa rypyssä, liikutteli huuliaan kerran tai pari ennenkuin sai mitään puhutuksi ja rohkaisi viimein mielensä.

"Mahdat sinä Marcella nyttemmin usein katua sitä askelta, jonka otit puolitoista vuotta sitten."

Marcella kalpeni.

"Mitenkä katua, isä?" sanoi hän katsomatta ylös.

"No herra Jumala!" ärähti herra Boyce; "luulisinpa, että katumisen syyt ovat päivänselvät. Sinä hylkäsit miehen, joka rakasti sinua ja olisi voinut korottaa sinut koko kreivikunnan huomatuimpaan asemaan. Ja miksi? Että saisit seurata päättömiä oikkujasi — joita varmaankin nyt häpeät."

Hän näki Marcellan vavahtavan ja oli hyvillään, että tauti soi hänelle tällaisen mahtioikeuden. Terveytensä päivinä hän ei olisi koskaan uskaltanut puhutella näin Marcellaa. Mutta yksinäisinä sairashetkinään hän oli kuumeisella itsepäisyydellä pohtinut asiata kunnes hänessä kypsyi päätös ottaa Marcella kuulusteltavaksi.

"Etkö muka häpeä niitä?" toisti hän kun ei vastausta tullut.

Marcella katsahti ylös.

"En häpeä mitään, jota tein Hurdin pelastukseksi, jos sinä sitä tarkoitat, isä."

Herra Boyce kiukustui.

"Tottakai sinä tiedät, mitä kaikki sinusta puhuivat."

Marcella kumartui työnsä yli vastaamatta.

"Ei sinun kannata tuosta käydä yrmeäksi", huudahti herra Boyce kuohuksissaan. "Minä olen isäsi ja hetkeni ovat luetut. Minulla on oikeus tiedustella asioitasi. Velvollisuuteni on katsoa, että olet turvattu, ennenkuin täältä erkanen. Onko siinä perää, että kaiken aikaa ahdistaessasi Raeburnia hänen valtiollisista mielipiteistään, metsästyslaista ja Jumala ties mistä kaikesta, sinä olitkin ihastunut Harry Whartoniin ja keimailit hänen kanssaan?"

Herra Boyce puhui merkitsevällä ja lujalla äänellä, kouristaen näivettyneellä kädellään Marcellan käsivartta.

"Mitä hyödyttää menneisiin kajota, isä?" sanoi tämä vuoroin punehtuen, vuoroin kalveten. "Olkoonpa että olen ollut väärässä ja moitittava niin toisessa kuin toisessa suhteessa, mutta sinä et ole koskaan oivaltanut todellista syytä, sitä että — että — en rakastanut herra Raeburnia."

"Miksi sitten menit kihloihin hänen kanssaan?"

"Siihen kysymykseen saat peittelemättömän vastauksen", virkkoi Marcella värähtelevin huulin kyynelten himmentäessä hänen silmiään. "Minä lupauduin hänelle, koska minua houkutteli se, mitä sinä juuri äsken sanoit huomattavaksi asemaksi — vaikka ei kumminkaan juuri siinä merkityksessä kuin sinä tarkoitat."

Herra Boyce oli kotvan ääneti, mutta sitten hän puhkesi puhumaan surkealla, uikuttavalla äänellä.

"Kuuleppas nyt rauhallisesti mitä sanon! Minä olen paljon mietiskellyt tätä seikkaa — ja Jumala paratkoon, kyllä minulla on ollut miettimisen aikaa tässä kurjuudessani — ja miettimisen syytäkin — ja minulle on tässä selvinnyt, että minun olisi koetettava saattaa tämä juttu oikealle tolalle — ennen kuolemaani. Mies oli sinuun rakastunut, silmittömästi ja mielettömästi sinuun rakastunut. Minun oli tapana pitää häntä silmällä ja minä sen tiedän. Sinä tietenkin syvästi loukkasit ja suretit häntä. Sellaista käytöstä hän ei olisi koskaan voinut odottaa sinulta sen enemmän kuin muiltakaan. Mutta ei hänenlaisensa mies hevillä muuta mieltänsä tai etsi lohdutusta muualta. No niin, jos sinä kadut viimevuotista tekoasi ja käytöstäsi — en totta tosiaan käsitä mikä estäisi minua — kuolevaa miestä — antamasta hänelle hienoa viittausta?"

"Isä!" huudahti Marcella pudottaen käsistään työnsä ja iskien herra Boyceen niin tulistuneen ja kauhistuneen katseen, että tämä vuosi takaperin olisi siitä paikalla mykistynyt. Mutta nyt hän vain nosti torjuen kätensä.

"Salli minun puhua loppuun. Ei kannata ruveta tätä asiaa hommaamaan ensin siitä sinulle ilmoittamatta, sillä pääsisit sinä kumminkin sen perille ja silloin koko puuha menisi myttyyn. Hiton ylpeä sinä aina olet ollut, Marcella, jo vähäisenä lapsenakin, mutta jos sinä nyt nöyrtyisit sen verran, että sallisit minun sanoa hänelle katuvasi — ei muuta — tekisit onnelliseksi hänet ja itsesi — sillä jaloluontoinen mies hän on, sen kyllä tiedät — ja vielä isä raukkasikin, joka ei sinä ilmoisna ikinä ole tuottanut sinulle harmia!" Ääni katkesi. "Kyllä minä voin sovittaa asiat niin, että sinulta säästyy nöyrtymiset. Entä mitä nöyryyttävää tällaisen erehdyksen tunnustamisessa sitten muka olisi? ja paitsi sitä, ei sinulla olisi mitään hävettävää. Et sinä ole köyhä. Mellorin olen ahertanut velattomaksi, vaikka te, äiti ja sinä, ette arvele minun juuri mihinkään pystyvän!"

Uupumuksesta läähättäen hän vaipui istuimensa selkämystä vasten ja tuijotti herkeämättä Marcellaan oudosti kimaltelevin silmin. Marcellaa peloitti, että tämä kohtaus saattaisi turmiollisesti vaikuttaa isän voimiin, mutta sittenkin itsepuolustuksen vaisto kannusti häntä pontevaan vastarintaan.

"Isä, jos vaan sinä sen teet, niin vastaan siitä, että herra Raeburn saa tietää sen tapahtuneen minun suostumuksettani — ja sen annan hänen tietoonsa tavalla, joka vastedes tekee mahdottomaksi hänen lähestyä minua. Isä rakas, älä enää sitä ajattele. Pahoin minä kohtelin herra Raeburnia viime vuonna, mutta eihän meidän silti ole lupa nyt häntä kiusata ja vainota. Ennemmin minä vaikka lähden iäksi pois — jätän sinun ja äidin ja Englanninkin — enkä koskaan anna tietoja itsestäni."

Tuokioksi hän vaikeni ja koetti malttaa mielensä, ettei sairas ylen kiihtyisi.

"Sehän olisi sitä paitsi aivan järjetöntä! Et ota huomioon, että viime aikoina — lady Winterbournen luona asuessani tapasin hänet useinkin. Minua hän ei enää ajattele. Ei edes oma turhamaisuuteni voinut olla sitä selvästi huomaamatta. Hänen ystävänsä otaksuvat hänen menevän naimisiin erään vilkasluontoisen, viehättävän pikku olennon kanssa, jonka tapasin useasti James Streetillä — eräs neiti Macdonald."

"Neiti — mikä?" kysäisi herra Boyce tuikeasti.

Marcella toisti nimen ja jutteli sitten hänelle kaikki, mitä itse tiesi tämän avioliiton mahdollisuuksista. Mutta kaiken aikaa häntä kalvoi salainen tietoisuus, ettei hän sisimmässään ollut lähimainkaan varma siitä, mitä koetti uskotella itselleen ja isälleen.

Herra Boyce kuunteli hänen puhettansa allapäin ja puolittain pettyneenä, mutta samassa puolittain epäuskoisena. Itsepintainen hän oli ollut kautta elämänsä, ja kuoleman lähestyessä tämä ominaisuus esiintyi hänessä entistä vieläkin jyrkempänä. Hän hoki itselleen, että toimeen tässä oli sittenkin ryhdyttävä tavalla tai toisella Marcellasta huolimatta. Kyllä hän vielä neuvon keksii.

Sillä välin Marcella varovaisesti johti puheen vähemmän arkaluontoisiin asioihin ja hän otaksui jo päässeensä varmoille vesille, kun herra Boyce äkkiarvaamatta tokaisi väliin:

"Entä se toinen — Wharton. Äiti kertoi sinun tavanneen hänet
Lontoossa. Hän oli kai rakastunut sinuun?"

"Entä jos en tahdokaan joutua kuulusteltavaksi", virkkoi Marcella hilpeästi. "Sinä, isä, et muuten taida perin tarkkaan lukea perheuutisten osastoa sanomalehdissä. Jo kolme viikkoa sitten oli kaikissa lehdissä komea uutinen herra Whartonin kihlauksesta lady Selina Farrellin kanssa, joka on kaukaista sukua Winterbourneille."

Samassa astui rouva Boyce sisään ja silmäili levottomasti kumpaakin, Marcellaa puolittain nuhtelevasti. Ahdistunein mielin Marcella nousi paikaltaan ja poistui huoneesta.

Pitkin päivää kiusasi Marcellaa hämärä pahan enne, arvattavasti johtuen tuosta isän sietämättömästä uhkauksesta, johon nähden hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa aivan suojaton.

Oli miten oli, hänen rauhattomuutensa ja huolensa Hallinin suhteen siitä vain yltyivät, Hallinin, joka oli hänen ainoa todellinen ystävänsä, jolle hän hiljakseen, puhumattakin oli avannut sydämensä, jonka henkinen lujuus oli häntä opastanut ja tukenut, jonka ruumiillinen raihnaus oli Marcellassa edelleen jalostanut hänen sairaanhoitajatar-toimessa niin runsaasti kehittynyttä äidillistä vaistoaan.

Hän samoeli rauhattomana tiellä postia odottaen. Mutta Lontoosta ei tullut yhtäkään kirjettä, ja hän palasi kotiin puolittain suuttuneena Louis Cravenille, joka ei ollut pitänyt sanaansa. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä ajatuksella, että hänelle olisi tieto annettu, jos jotain olisi hullusti.

Vähäistä myöhemmin, kun lokakuun ilta jo kallistui loppuansa kohti, Marcella istui vierashuoneessa hiiltyvän takkatulen ääressä. Herra Boyce oli koko päivän ollut hyvin uupunut ja melkein horrostilassa. Äiti oli hänen luonaan, yövalvojaksi oli määrätty lontoolainen sairaanhoitajatar, ja Marcella tunsi itsensä hyljätyksi ja tarpeettomaksi.

Äkkiä katkaisi talon hiljaisuutta kellonsoitto ulko-ovella. Hallissa kuului askeleita — hän kavahti ylös — ovi aukeni ja hätääntyneenä ja touhuissaan William ilmoitti — "Lordi Maxwell!"

Hämärissä hän eroitti ryhdikkään tulijan hahmoviivat — näki hänen äkisti seisahtuvan, kun hän huomasi Marcellan — sitten heidän kätensä sattuivat yhteen, ja ensi hetken lamauttava hämmästys oli haihtunut Aldousin vakavan ja liikutetun katseen edessä.

"Suottehan anteeksi", sanoi hän, "että tulen näin myöhään? Mutta pelkään, että pahat uutiseni eivät ole vielä tulleet kuuluvillenne — ja Hallin itse toivoi hartaasti minun lähtevän sitä teille kertomaan. Neiti Hallin ei ole voinut kirjoittaa, ja Louis Craven kuuluu vilustuneen ja jo viikon päivät olleen vuoteessa. Ettehän mahdollisesti ole lehdistä lukenut mitään selostusta esitelmäillasta?"

"En; eilen ja tänään etsin kyllä lehdistä, mutta ei niissä ollut mitään — —"

"Jotkut radikaaliset lehdet sisälsivät selostuksia. Toivoin että olisitte sattunut ne lukemaan. Mutta kun iltapuolella saavuimme Lontoosta tänne eikä teistä kuulunut mitään, niin neiti Hallin ja Edward olivat vakuutetut siitä, ettette ollut kuullut — ja niin minä läksin tänne tulemaan. Se oli kiusallinen, sydäntävihlova kohtaus ja hän — on hyvin sairas."

Marcella vapisi, ja nyt olivat ajatukset yksinomaan Hallinissa.

"Mutta te olette tuonut hänet Maxwell Courtiin?" kysyi hän henkeään pidättäen. "Mitenkä hän jaksoi kestää matkan vaivat? Kertokaa minulle kaikki — istukaa, olkaa hyvä."

Aldous kiitti kiireisesti ja kävi istumaan vastapäätä Marcellaa, niin lähelle takkavalkeaa, että hänen surun ja kärsimyksen uurtamat kasvonsa näkyivät selvästi.

"Koko tapaus oli niin perin outo — tuskinpa pystyn sitä kuvaamaan", alkoi hän pidellen hattua käsissään ja tuijottaen tuleen. "Alku oli hyvinkin suotuisa. Sali oli täynnänsä kuulijoita. Bennett johti puhetta, ja Edward tuntui olevan aika virkeä. Edellisenä päivänä hän oli ollut kurjan näköinen, mutta hän väitti, että hän oli nukkunut hyvin ja että hänen sisarensa ja minä hemmottelimme häntä. No niin, hän oli parahiksi päässyt alkuun, kun minä jo älysin, että kuulijakunta oli hyvin vihamielinen. Ja hän siitä tuli ilmeisesti heti selville, ja puheen aikana se selveni hänelle yhä enemmän. Monesti hänet keskeytettiin, hyvä-huutoja ei kuulunut paljon yhtään — eikä aikaakaan kun jo huomasin hänen masentuneen — istuin jotenkin lähellä — ja kuulijain käyneen tunteettomiksi hänen äänelleen. Oli ilmeistä, ettei heitä ollut kokoukseen houkutellut Hallinin esitelmä, vaan väittely, jonka piti sitä seurata. Hänen oli lupa puhua tuntinsa loppuun — mutta ei minuuttiakaan kauemmin. Pidin silmällä vierustovereitani ja näin heidän lakkaamatta katselevan kelloa — intomielin odotellen vuoroaan. Puhui hän mitä puhui, ei mikään tuntunut heihin pystyvän. Hän oli heille vain kuin keila, joka oli kaadettava kumoon. En ole eläessäni nähnyt toista sellaista kokousta — se oli kuin noiduttu — niin se oli fanaattisen vakaumuksen läpitunkema."

Hän vaikeni ja tuijotti surullisena maahan. Marcella liikahti, ja
Aldous havahtui paikalla muistoistaan.

"Puuttui vain parisen minuuttia esitelmän loppuun — huokasin helpotuksesta! — kun äkkiä kuulen hänen äänensä kummasti muuttuvan. En vieläkään ole perillä siitä mitä tapahtui — mutta luullakseni hän sillä hetkellä ei nähnyt eikä muistanut missä oli — jännitys — rasitus — tieto että hänen puheensa oli ollut tehoton — olivat olleet ylivoimaiset. Hän alkoi puhua jonkinlaista tunnustusta — unelmoi yleisölle — itsestään, elämästään, ajatuksistaan, rukouksistaan, toiveistaan — enimmäkseen uskonnollisista toiveistaan — työväestöstä, Englannista —. En ole koskaan ennen kuullut hänen mitään sentapaista puhuvan — tiedättehän kuinka itseensäsulkeutunut hän oli. Se oli niin tuttavallista — niin tuskallista — oh! niin järisyttävää!" Aldousia puistatti tahtomattakin. "Ja lisäksi tämän ihmisjoukon, tämän vihamielisen, intoisan joukon edessä, joka vain ikävöiden odotti hänen viimeistä sanaansa — saadakseen itse suunvuoroa. Vieressäni istuvat miehet jo iskivät silmää toisilleen ja tirskuivat. Kummasteltiin, miksi hän lasketteli 'tuollaista lemmon lorua' joksi kuulin vierustoverini sitä nimittävän. Minä repäsin muistikirjastani paperiliuskan ja kirjoitin Bennettille pari sanaa, pyytäen häntä tavalla tai toisella saattamaan Edward vaikenemaan. Mutta Bennett näytti joutuneen aivan ymmälle, sillä hän katseli vain minua silmät seljällään ja ravisti päätänsä. Samassa oli hänen puhevuoronsa lopussa ja salissa ruvettiin viheltämään."

Marcellalta pääsi kauhun huudahdus. Aldous kääntyi häneen päin.

"Elämässäni en ole elänyt toista niin traagillista hetkeä", jatkoi hän salaamatta liikutustansa. "Mahdotonta oli keksiä hituistakaan ymmärtämystä tai myötätuntoa tuossa kirkuvassa, kiihtyneessä, hohottavassa ihmisjoukossa, jonka keskellä hän kalpeana kuin kuolema ja oudolla, kaikuvalla äänellä yhä antoi käsittämättömän sanatulvansa virrata. Viimein näin Bennettin nousevan pystyyn juuri kun olin itse aikeessa rientää hänen luokseen. Mutta tulimme kumpikin liian myöhään. Hän kaatui permannolle jalkaimme juureen!"

Marcella nyyhki ääneensä. "Kuinka hirveätä!" huudahti hän. "Marttyyrin kohtalo on hänen palkkansa!"

"Niin on", vastasi Aldous matalalla äänellä — "marttyyri hän juuri on. Vuosikausia hän on hallinnut näitä suuria kokouksia, ja nyt, kun hän kieltäytyy tyydyttämästä heidän intohimojansa, oikkujansa — nyt ei ystävällisyydestä jälkiäkään — ei sääliä — ei muuta mitään kuin sokeata, kiukkuisaa raivoa! Mutta kaiketi he otaksuivat hänet petturiksi. Oh! oli se sydäntä vihlovaa!"

Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Sitten Aldous jatkoi:

"Kuljetimme hänet viereiseen huoneeseen. Onneksi oli salissa saapuvilla muuan lääkäri. Se oli tietenkin kova sydänkohtaus. Meidän onnistui viimein saada hänet kotiin, ja Susie Hallin ja minä valvoimme hänen luonaan. Kaiken yötä hän houraili, mutta eilen hän hieman toipui ja illemmalla hän pyysi meitä viemään hänet pois Lontoosta. Niinpä hankimme kaksi lääkäriä ja sairasvaunut, ja tänään tultiin kolmen tienoissa Maxwell Courtiin. Tätini oli laittanut kaikki kuntoon — hänen sisarensa seurasi mukana — ja sairaanhoitajatar. Clarke oli linnassa meitä vastaanottamassa. Hän arvelee, että Edward voi mahdollisesti elää pari viikkoa — mahdollisesti vain pari päivää. Isku vei riutuneista voimista viimeisetkin."

Marcella oli kääntynyt hänestä pois ja surunsa valtaamana peittänyt itkettyneet kasvonsa nenäliinalla. Sitten hän äkkiä jollain salaperäisellä tavalla tuli selville siitä, ettei Aldous enää ajatellut Hallinia, vaan häntä.

"Hän ikävöi hartaasti saada tavata teitä", sanoi Aldous kumartuen hänen
puoleensa; "mutta onhan teillä itsellännekin heikko sairas kotona.
Suokaa anteeksi, etten ole ennen tiedustellut herra Boycen vointia.
Toivoakseni hän on jo virkeämpi."

Marcella oikaisihe tuolillaan näennäisesti jo taas hillittynä ja arvokkaana. Hänestä tuntui kuin olisi Aldousin ääneen viimeisten sanojen ohessa pujahtanut kylmä vivahdus.

"Kiitos kysymästä — kyllä hän nyt on parempi — ainakin tällä hetkellä. Äitini ei salli minun paljon hoitaa häntä. Meillä on myös sairaanhoitajatar. Milloin minun pitää tulla?"

Aldous nousi.

"Voisitteko tulla huomenna iltapuolella? Aamupuolella tutkitaan hänet vielä kerran, ja lääkärien poistuttua on hänen levättävä. Kuuden tienoissa kenties? — niin hän itse arveli. Hän on hyvin heikko, mutta täydessä tajussa ja hengenvoimissa. Tätini pyysi minua sanomaan, että häntä ilahuttaisi — —"

Hän vaikeni ja molemmat kävivät samassa hyvin hämilleen. Marcella ikävöi puhua hänen kanssaan lordi Maxwellista, mutta hänellä ei ollut uskallusta.

Aldousin lähdettyä Marcella jäi vielä seisomaan takkatulen ääreen mieli katkerain, surullisten ajatusten repelemänä. Näinkö haikean tuskaisella asialla heidän siis piti toisiansa kohdata tässä huoneessa, missä Aldous oli hänelle puhunut viimeiset rakkauden sanansa. Mutta sitten hän tarmokkaasti riistäytyi irti näistä muisteluista ja siirsi ajatuksensa kuolevaan ystäväänsä.

II LUKU.

Rouva Boyce osoitti suurempaa myötätuntoa Marcellan uutisen kuullessaan, kuin hänen tyttärensä oli uskaltanut toivoa eikä lausunut mitään huomautusta Aldousin käynnin johdosta — hienotunteisuus, josta Marcella oli hänelle kiitollinen.

Kun he illallisen syötyään olivat menossa ruokasalista yläkertaan herra
Boycen luo, pysäytti Marcella äitinsä silmänräpäykseksi.

"Äiti, etköhän olisi isälle kertomatta, että lordi Maxwell kävi täällä tänä iltana? Ja selitäthän hänelle, minkä vuoksi huomenna menen sinne?"

Rouva Boycen kalvakat posket sävähtivät punaisiksi. Marcella näki, että hän oivalsi.

"Sinun sijastasi en sallisi isän toistamiseen puuttua noihin asioihin", virkkoi hän ylpeän maltittomasti.

"Kunhan voisin sen estää", huudahti Marcella. "Äiti, kerro hänelle
Hallinista — ja kuinka hyvä hän on ollut minua kohtaan!"

Ääni katkesi, ja ylimmällä portaalla hän kiireesti erkani äidistänsä saadakseen yksinäisyydessä etsiä lohtua kivistävälle tuskalleen.

Yö kului Maxwell Courtissa rauhallisesti. Hallin houraili aika ajoin, joskaan ei niin usein kuin edellisenä yönä, ja aikaisin aamulla hänen huoneessaan valvonut nuori lääkäri vastaanotti Aldousin sillä tiedolla, että hän oli rauhallisempi ja hiukan virkeämpi. Mutta sydänvamma oli entisellään ja saattoi vaikka millä hetkellä puhaltaa tuon heikosti liekehtivän elämän sammuksiin.

Vuoteessa häntä ei kumminkaan saatu pysymään, häntä kun vaivasi kova hengenahdistus ja rauhattomuus, ja niinpä hän keskipäivällä kuletettiin Aldousin arkihuoneen akkunan luo, josta hänellä oli ihastuttava näköala yli aavain metsäkukkulain ja ketojen.

Sateista syyskuuta seurasivat nyt lokakuun päivät poutaisina ja heloittavina. Chilternin laajat metsät, pyökkipuille ominaisessa kullankellertävässä väriloistossaan, kaartuivat aaltomaisina kukkuloina tasangon rajalle. Puistossa, akkunan alapuolella, oli syksy värittänyt silkosen nurmen yllä huojuvat kirsikkapuuryhmät ja hentolehtisen vaahteran purppuranpunalla ja kuulakalla kellalla; saksanhirvet hyppelivät ruohikolla ja pyökkien oksilla kisailivat oravat terhoja nakerrellen.

Siitä lähtien kun Aldous ja Susie raukka olivat vieneet hänet kotiin maanjakokysymystä koskevalta luennolta, ei Hallin ollut puhunut montakaan tajullista sanaa ja nekin harvat olivat olleet syvän ja haikean surumielisyyden läpitunkemat. Mutta kun Aldous tänään sairaanhoitajattaren kutsusta tuli huoneeseen, missä Hallin istui tyynyjen välissä akkunan luona aukeaa näköalaa ihaillen, äkkäsi Aldous paikalla silmäänpistävän muutoksen Hallinin kasvoilla. Kuolema kyllä jo pilkisti esiin, hänen sinisistä silmistään niin erehtymättömän selvästi, että Aldousin oli sisäänastuessaan koottava kaikki tahdonvoimansa ja jäntevyytensä voidakseen säilyttää mielenmalttinsa. Mutta lähestyvän vapahduksen tietoisuus ja siitä johtuva luopuminen kaikesta niin ruumiillisesta kuin sielullisesta kamppailusta — kamppailusta, jota hän oli käynyt halki elämänsä — näytti palauttaneen Halliniin osan tuosta entisestä tasaisesta hilpeydestä ja sielunrauhasta, joka oli tehnyt hänet ylioppilastovereittensa johtajaksi Oxfordissa ja Aldousin eroamattomaksi ystäväksi.

Aldousin nähdessään Hallin myhäili kohottaen voimattoman kätensä kohti puistoa ja syksyisiä metsiä.

"Ystävällisempää jäähyväistervehdystä ei luonto olisi voinut antaa minulle", puheli hän kuiskaavalla äänellä.

Aldous kävi istumaan hänen viereensä ja painoi hänen kättänsä. Vaiti oli kumpikin, mutta viimein Hallin virkkoi:

"Aldous, onhan tämä huone aina oleva sinun työhuoneesi?"

"Aina."

"Olen hyvilläni siitä. Täällä olen niin kauan nähnyt sinut. Mitä kaikkea olemmekaan täällä keskustelleet ja kiistelleet nuoruutemme kiihko-aikoina. Minä ainakin olin kiihkeä ja sinä olit pitkämielinen minua kohtaan. Maalain uudistaminen — kirkkolain uudistaminen — palkkauslain uudistaminen — kaikki me pohdimme täällä tässä huoneessa. Muistatko erästä iltaa, kun minä juttelin sinulle kirkkosuunnitelmistani ja valvoimme niin kauan, että lopulta oli liian myöhäistä mennä levolle. Kuinka haltioissani minä silloin olin siitä! Kirkko ja kansa sulautuisivat yhteen, hallitsisivat toisiaan — kasvaisivat ja menestyisivät yhdessä. Sinua ei haluttanut liittyä meihin — meidän pieneen, poloiseen yhdistykseemme!"

Aldousin huulet vavahtivat.

"Puhukaamme mieluummin asioista, joissa olin yhtä mieltä kanssasi", sanoi hän.

Hallinin katse päilyi hänessä selittämättömän hellänä.

"Onko ollut jotain muutakin, jossa et ole minua avustanut? Muistaakseni ei. Minä olen raastanut sinut mukaani melkein kaikkiin puuhiini. Etkä sinä ollut milläsikään vaikka ei luonnistunutkaan. Ja luonnistuihan minulta usein — nyt viimeksi vain ei. Mutta niinpä tämä tappio olikin täydellinen ja lopullinen."

Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä sama valoisa ilme. Levollisesti hymyillen hän silmäili akkunasta ulos.

"Luuletko todellakin, että kukaan, joka nykyhetkeä kauemmas tähystää, sanoisi tätä tappioksi?" sai Aldous vaivoin sanotuksi. Hallin pudisti lempeästi päätänsä ja istui hetken äänettä, raskaasti henkeään vetäen.

"Kärsimykseni on ansaittua", sanoi hän äkkiä. "Viime viikolla ajattelin ja pelkäsin paljon enemmän omia tunteitani tappion sattuessa kuin itse tappiota. Mutta eilisestä alkaen — eilisillasta olen tuosta kaikesta vapautunut. Nyt oivallan, että voimani ovat murtuneet — etten enää kykenisi taistelua jatkamaan — en siinäkään tapauksessa, että jäisin eloon. Minä olen joutunut rivistä jälkeen. Minut hylkäsivät ne, joita rakastin ja joita pyysin palvella. Niihin taas en halua ryhtyä, jotka minua kutsuvat. Niinpä minä vaivun — alas syvyyteen ja juhlasaatto liikkuu eteenpäin ilman minua. Mutta kumma sentään — että kärsimykseni nyt ovat lopussa. Ja tulevaisuuteen nähden — muistatko Jowettin johdatusta Phædoniin — —"

Hän osoitti raukeasti vieressään olevaan avattuun kirjaan. Aldous otti sen ja luki:

"Kun ihmisen viimeinen hetki on tullut, alistuu enin osa luonnon järjestyksen ja Jumalan tahdon alle. He eivät ajattele Danten 'Helvettiä' tai 'Paratiisia' tai 'Kristityn vaellusta'. Taivas ja helvetti eivät ole heille konkreettisia tosiasioita, vaan sanoja tai käsitteitä — suuren, tuntemattoman salaperäisyyden ulkonaisia vertauskuvia."

"Niin käy minunkin", sanoi Hallin hymyillen, kun Aldous hänen viittauksestaan laski kirjan pois, "vaikka ei juuri niin. Järjelleni on tämä salaisuus käsittämätön ja tuntematon — mutta sydämelleni se tuntuu paljastuneen — sydämelläni näen." Hetken kuluttua Aldous säpsähti kuullessaan hänen selvällä ja lujalla äänellä sanovan:

"Muistatko, että tänään on lokakuun 5 päivä?"

Aldous siirsi tuolinsa aivan kohdalle, ettei hänen tarvitsisi korottaa ääntänsä.

"Muistan, Ned."

"Juuri tänään on siitä kaksi vuotta aikaa? Sallinethan minun puhua hänestä?"

"Sinä saat puhua mitä mielesi tekee."

"Panitko merkille, mitä kirjoitin sinulle Genovaan viime kirjeessäni?
Mutta panit tietenkin. Ilahuttiko sinua uutiseni?"

"Kyllä, se ilahutti minua", sanoi Aldous lyhyen vaitiolon jälkeen, "se ilahutti minua suuresti. Hän on minun luullakseni välttänyt suuren vaaran."

Hallin tähysteli kiinteästi hänen kasvojansa.

"Hän on vapaa, Aldous — ja hän on ylevä ja jaloluontoinen nainen — elämä on häntä kasvattanut, samoin kuolema — näiden viimeisten kahden vuoden kuluessa. Ja — sinä rakastat häntä yhä. Etkö arvele olevan syytä vielä kerran yrittää?"

Aldous näki hikipisarain helmeilevän kuihtuneella otsalla ja olisi halulla antanut vaikka oman onnensa, jos olisi kyennyt antamaan hänelle tyydyttävän ja viihdyttävän vastauksen, mutta hän ei mistään hinnasta maailmassa olisi tällä hetkellä voinut olla uskoton omille tunteilleen tai pettää ystäväänsä.

"En luule", vastasi hän pitkään, — "että tekisin oikein, jos yrittäisin. Ensinnäkin ei minulla ole syytä — ei pienintäkään syytä — otaksua että hänen tunteensa minua kohtaan olisivat nyt muuttuneet näiden kahden vuoden kuluessa. Hän on ylimalkaan ollut herttainen ja ystävällinen minulle milloin vain Lontoossa satuimme yhteen. Puhuipa hän kerran viime vuoden tapahtumistakin ja lausui katuvansa käytöstänsä — ja mikäli minä ymmärsin tarkoitti hän sillä niitä suruja ja kärsimyksiä, jotka olivat johtuneet siitä, ettei hän tuntenut omaa sydäntään. Hän toivoi että olisimme ystäviä. Ja", hän käänsi päänsä syrjään — "aikaa voittaen kai minä voinenkin olla hänen ystävänä… Mutta näetkös — tuo kaikki ei silti oikeuta minua häntä lähentelemään. Nyt minä tajuan, että viime vuonna tein onnettoman erehdyksen siinä, että tyydyin — ja niin halukkaasti, jopa kiitollisenakin, siihen vähään, mitä hän minulle antoi. Siinä minun syyllisyyteni, minun sokeuteni ja — häntä kohtaan se oli vääryys — ja oman asemani se teki toivottomaksi. Sillä hänen luonteensa on niin muovaeltu", hänen silmänsä etsivät ystävän katsetta ja ääni lujeni voimakkaaksi ja pontevaksi — "että se antaa kaikki tai ei mitään, ainakin rakkaudessa — eikä hän koskaan tule onnelliseksi, eikä saata tuottaa onnea, ellei hän sitä voi tehdä. Sen opetti minulle viime vuosi. Siinäkin tapauksessa että hän — hyvyydestä tai kärsimystäni säälien — olisi taipuvainen uudistamaan vanhaa sidettämme — olisin minä hänen ja itseni pahin vihamies, jos lähestyisin askeltakaan sitä kohti. Senlaatuinen avioliitto olisi minulle nöyryyttävä, eikä se hänellekään olisi miksikään onneksi. Mies, joka ei pysty häneltä mitään vaatimaan", ääni raukesi liikutuksesta, "ei ole hänen silmissään paljon arvoinen. Vaadittakoon häneltä parasta mitä hänessä on — koko hänen minuutensa. Sen jos hän antaa, voi mies tietää, mitä hänen lempensä merkitsee."

Hallin oli kuunnellut häntä hartaan tarkkaavasti. Tuska ja hämmennys kuvastui hänen kasvoillaan Aldousin viimeisten sanojen aikana. Hänen mielensä oli täynnä himmeitä ja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa Aldousin esiintuomain väitteiden kanssa. Mutta ne eivät olleet sanamuotoon puettavaksi kyllin selvät. Eikä hän herkästi tuntevana ja ritarillisena, kuten ainakin, tässä heikkoudentilassaankaan unohtanut, mikä traagillinen merkitys aina liittyy kuolevan sanoihin, ja hän päätti vaieta ettei tekisi enemmän vahinkoa kuin hyvää.

Sitten hän levähti hiukan. Hänelle tuotiin ruokaa, ja Aldous istui hänen vieressään ja oli lukevinaan, että Hallin malttaisi levätä. Hänen sisarensa pistäysi hänen luonaan, samoin lääkäri, mutta kun he taas jäivät huoneeseen kahden, tapaili Hallin ystävänsä käsivartta ja kosketti sitä heikosti.

"Mikä on, Ned?"

"Vielä yksi asia, ennenkuin jätämme tämän seikan. Siinäkö siis kaikki, mikä nyt on välillänne? Kesällä puhuit kerran olevasi suuttunut, paljon suuttuneempi kuin olisit voinut odottaa. Olin minäkin tietysti suuttunut. Mutta äsken juuri sanoit, että kaikki on yksin sinun syysi. Onko mielesi nyt muuttunut?"

Aldous epäröi. Hänestä oli tavattoman kiusallista puhua menneisyydestä, ja hänen mieltänsä karvasteli, että sen piti Halliniakin surettaa ja huolettaa erohetkellä.

"Muuttunut ei ole mikään, Ned, mutta aika saa aina jonkinverran muutosta aikaan. Nyt en enää" — hän yritti hymyillä — "tahdo siirtää kärsimyksiäni toisten niskoille. Mutta toisin hetkin kummastelen kenties nyt vieläkin enemmän, että hän eräässä suhteessa menetteli kuten menetteli."

Äänessä samoin kuin kasvoissa kuvastui hänen sisäistä olentoansa järisyttävä mahtava mielenliikutus.

Hallin huokaisi.

"Usein olen miettinyt", sanoi hän, "että hän oli harvinaisen kypsymätön — paljon kypsymättömämpi kuin useat hänen ikäisensä — tunteisiin nähden. Järki hänellä vain oli toiminnassa."

Aldous nyökkäsi vahvistaen, mutta ei virkkanut mitään.

"Mutta nyt on toisin", kuiskasi sairas innokkaasti. "Aivan toisin.
Kasvi kasvaa ja varttuu korkeaksi ja reheväksi runsaalle elämälle."

Aldous sulki riutuneen käden rakkaasti omaansa. Tämä Hallinin viimeinen kamppailu toisen murheen tähden oli selittämättömän liikuttavaa. Aldousin sydäntä pisteli nähdä sitä, ja hän ikävöi vapahtaa ystävänsä tästä kuormasta niinä harvoina, kalliina hetkinä, jotka hänelle oli elon aikaa suotu. Viimein hänen onnistui, oman luulonsa mukaan, riistää irti hänen ajatuksensa siitä. He vaihtoivat puheenainetta. Hallin ei enää puhunut paljoa mitään. Hän oli kovin rauhaton ja raukea, vaikka vasituisia tuskia ei sanottavasti ollut. Aika ajoin Aldous luki hänelle kohtia Jesaiaasta ja Platosta, ja sairaan kimaltelevat, unettomat silmät seurasivat tarkkaavina joka sanaa.

Kello oli juuri lyönyt kuusi, kun hän käännähti akkunaa kohti.

"Nyt kuulin hänen askeleensa terassilla!" sanoi hän ilon välke silmissään. "Tahdotko lähteä noutamaan tänne hänet?"

* * * * *

Marcella soitti Maxwell Courtin ovikelloa lujasti sykkivin sydämin. Hänen arkaan tervehdykseensä vastasi ovea avaava, vanha hovimestari hänen mielestään tylysti, ja vei hänet ensin vierashuoneeseen. Pieni, surupukuinen olento nousi huoneen perältä ja astui jäykästi häntä vastaan. Marcella tapasi itsensä pudistamassa neiti Raeburnin kättä.

"Suvaitsetteko käydä istumaan ja levähtää hiukan ennenkuin menette yläkertaan?" kysyi vanha neiti huolellisen kohteliaasti, "vai ilmoitanko nyt heti, että olette tullut? Huonompi hän tuskin on — mutta heikko — perin heikko."

"En ole rahtustakaan väsynyt", sanoi Marcella ja neiti Raeburn soitti.

"Ilmoittakaa lordi Maxwellille, olkaa hyvä, että neiti Boyce on täällä."

Uusi arvonimi viilteli Marcellan korvaa. Mutta se oli tuskin päässyt kuuluville, ennenkuin Aldous astui sisään korkea vartalo hiukan kumarassa, ja rauhallisesti, melkein yksitoikkoisesti puhuen.

"Hän odottaa teitä — tahdotteko heti tulla?"

Vaiti ja hiukan edellä kulkien hän johti Marcellan leveitä pääportaita ylös ja pitkin tuttuja käytäviä. Yläkalterissa he kulkivat muotokuvien pitkän jonon sivu kunnes Aldous seisahtui oman arkihuoneensa ovella.

"Hänen ei pitäisi puhua paljoa", sanoi hän viivytellen, "mutta sen te — tietenkin — tiedätte paremmin kuin yksikään meistä".

"Kyllä minä olen varovainen", vastasi Marcella tuskin kuuluvasti. Aldous avasi hiljalleen oven ja sulki sen uudelleen Marcellan pujahdettua sisään.

Hallinin vieressä istuva sairaanhoitajatar nousi ylös Marcellan astuessa huoneeseen ja viittasi häntä istumaan matalalle tuolille toiselle puolelle leposohvaa. Susie Hallinkin nousi istualtaan ja suuteli tulijaa kiireisesti, sanaakaan sanomatta, ettei puhkeaisi nyyhkytyksiin. Sitten hän sairaanhoitajattaren kanssa katosi syrjäovesta. Syyshämärä tulvi sisään peittämättömistä akkunoista, mutta huoneessa oli sytytetty pari kynttilä, ja niiden valossa Marcella saattoi vain epäselvästi nähdä kuolevan. Sittenkin kävi hänelle selväksi, kun hän istahti Hallinin viereen, ettei hänellä ollut enää monta päivää elettävänä.

Yhtäkaikki, kun Marcella kumartui hänen ylitseen, näki hän kujeellisen tuikkeen Hallinin sammuvissa silmissä.

"Ettehän ole minulle äkäinen?" puhui hän muuttuneella äänellään — "te varoititte minua — te ja Susie — mutta — minä pidin oman pääni. Parasta olikin niin!"

Marcella painoi huulensa hänen käteensä ja sai vastaukseksi heikon likistyksen Hallinin kylmistä sormista.

"Jospa minä olisin saanut olla siellä!" sanoi Marcella.

"Ei — olen kiitollinen ettette ollut. Enkä tahdo enää muistella sitä tai muita ikävyyksiä. Aldous on hyvin katkera — mutta kaiketi hänkin aikaa voittaen — tyytyy — ja oppii heitä oikeudenmukaisemmin arvostelemaan. Eivät he pahaa tarkoittaneet. He olivat yhtä lujasti kiinni omassa käsityksessään kuin minäkin. Kun minä ensin havahduin tajuttomuudestani — oli kaikki pelkkää epätoivoa. Minä tunsin kauhistusta itseäni kohtaan ja elämää kohtaan. Nyt se on kaikki hävinnyt — en tiedä miten. Oma tahtoni ei ole tässä mitään saanut aikaan — näkymätön käsi siirsi pois painon. Tuntuu kuin liukuisin — ilman tuskia."

Hän ummisti silmänsä ja voimakkaalla tahdonponnistelulla kokosi hän uusia voimia — muistutellen himmenevässä mielessään, mitä hänellä vielä oli sanottavaa. Estääksensä häntä puhumasta Marcella sillä välin jutteli hänelle puoliääneen, kertoen hänelle isästään, äitinsä väsymättömästä hoidosta — itsestään — jos jotain. Miten outoa, luonnotonta, että hän, Marcella, istuu tässä puhelemassa tällaista joutavaa hänelle — kirkastetulle, tomumajastaan erkanevalle sielulle, jolle suuren salaisuuden portit jo olivat raoitetut.

Hallin lepäsi yhä vaitonaisena; Marcella ei voinut kokonaan estää oman tunne-elämänsä liikehtimistä. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta — Aldousin tuttua huonetta. Tuossa kirjoituspöydällä kirjeiden ja kirjojen kohdalla oli Hallinin valokuva, siinä vieressä hänen oma kuvansakin oli ennen seisonut; nyt oli paikka tyhjä.

Kaikki oli muuten entisellään — kukat, kirjat, sanomalehdet ja sadat luonnetta ja personallisuutta kuvaavat pikkuseikat, jotka eron tultua käyvät murheelliselle ja kaipaavalle sydämelle niin tuskaisen paljonpuhuviksi. Päivämäärä — kihlauspäivä eli vereksenä muistona hänen mielessään.

Sitten hänen ajatuksensa kivistävillä tunnonvaivoilla palasivat nykyisyyteen ja Halliniin. Samassa hän näki, että tämä oli avannut silmänsä ja tähysteli häntä tuskaisella, odottavalla katseella. Sairas teki liikkeen ikäänkuin vetääkseen hänet luokseen, ja Marcella kumartui hänen ylitseen.

"Minusta tuntuu", sanoi Hallin, "kuin hupenisivat voimani nopeasti. Sallikaa minun tehdä teille kysymys — rakkauteni tähden teihin — ja häneen. Viime aikoina — olen ollut huomaavinani — että tunteenne ovat muuttuneet. Voitteko — tahdotteko — uskoa minulle — vai pyydänkö kohtuutonta?" — nyt oli äänessä melkein entinen, eloisa voima — "Onko sydämenne — vielä entisellään — vai voisitteko ehkä — hyvittää menneet? — —"

Hän piteli Marcellan kättä ja kouristi sitä odottamattoman lujasti. Marcella katsahti säikähtyneenä ylös, ja hänen huulensa vapisivat kuin lapsen. Sitten hänen päänsä painui tuolinselkämystä vastaan, hän näytti ikäänkuin tulevan sanattomaksi.

Hallin liikahti levottomasti ja huoahti.

"Minun ei olisi pitänyt", puheli hän itsekseen; "minun ei olisi pitänyt — se oli väärin tehty. Kuolevat ovat tyranneja."

Alkoipa hän vielä anteeksipyyntöäkin sammaltaa. Mutta silloin Marcella ravisti päätänsä.

"Älkää!" sanoi hän taistellen sisäisesti, "älkää sanoko niin! Teille — minä halusta avaan sydämeni — —"

Kirkastuksen hymy lehahti Hallinin kasvoille.

"Siis!" — sanoi hän — "tunnustakaa!"

* * * * *