Pari minuuttia myöhemmin he istuivat vielä vieretysten. Marcella puuhasi jo lähtöä, mutta Hallin ei päästänyt häntä. Hänen kasvoillaan säteili mystillinen ilo — elävä usko, jonka täytyi etsiä ilmaisua.
"Kuinka käsittämätöntä, että teidän — ja minun — ja hänen piti näin läheisesti liittyä yhteen tässä eriskummaisessa elämässä. Nyt en kaipaa mitään — toivon kaikkea. Vielä yksi todistus — viimeinen kuulkaa! Me katoamme yksitellen — pimeään — mutta itsekukin saa jättää tovereilleen — merkin — ennen lähtöä. Te olette ollut kovassa sielun- ja mielenhädässä — olen sen nähnyt. Uskokaa minua, on olemassa vain yksi osviitta — yksi ainoa — hyvyys — alistuva tahto. Siihen sisältyy kaikki — kaikki usko — kaikki uskonto — kaikki toivo rikkaille ja köyhille. — Vähät siitä, saavutammeko tietoisesti kamppaillen sen tahdon — jolle meidän on uhrattava oma tahtomme. Aldous ja minä olemme usein olleet tässä eri mieltä — sanoissa vain — sydämestä ei koskaan! Minä osasin käyttää sanoja, vertauskuvia, joita hän ei voi — ja ne ovat antaneet minulle rauhan."
Hän oli taas hyvän aikaa puhumatta — mutta heikolla kädenkouristuksella hän yhä esti Marcellaa lähtemästä — ennenkuin saisi kaikki sanotuksi. Päivä oli jo mennyt mailleen; ulkona syttyivät tähdet puiston punertavassa hämärässä.
"Sen tahdon — me saavutamme — velvollisuuksien ja kärsimysten kautta", kuiskaili hän lopulta niin heikolla äänellä, että Marcella vaivoin kuuli mitä hän sanoi, "se on juuri, lähde. Se opastaa meitä elämässä — se — tukee meitä kuolemassa. Mutta heikkoina, horjuvaisina raukkoina me tarvitsemme apua — tarvitsemme ihmiselämää, ihmisääntä — johon nojata, — josta ammentaa juotavaa. Me kristityt — olemme orpoja ilman Kristusta! Ja tässäkin — yhdentekevä mitä hänestä ajattelemme — kunhan vaan häntä ajattelemme. Kaikki elämän salaisuudet ja kaikki tieto — sisältyvät yhteen tuollaiseen elämään — ja meidän isämme ovat valinneet puolestamme — —"
Harras ääni aleni alenemistaan kunnes se sammui — vaikka huulet vielä liikkuivat. Neiti Hallin ja sairaanhoitajatar tulivat sisään. Marcella nousi seisomaan ja loi kuolevaan ystäväänsä viimeisen, kiihkeän liikutetun jäähyväiskatseen. Sitten hän painoi sisaren kättä ja hiipi huoneesta ulos. Hän astui niin kuulumattomasti, ettei hänen askeleittensa kaiku joutunut edes kuuntelevan Aldousin korviin. Ulko-oven raskaan linkun siirsi hän hiljaa syrjään ja tapasi itsensä yksinään tähtitaivaan alla.
* * * * *
Marcellan poistuttua makasi Hallin useita tunteja kuumeisessa huumetilassa. Ei hän nukkunut, mutta ei hänessä liioin huomattu minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä. Mutta hänen mielensä olikin itse asiassa täynnä vilkkaita, joskin hajanaisia mielikuvia ja mietelmiä. Mutta hän ei enää pystynyt eroittamaan niitä huoneessa liikkuvien todellisten ihmisten hahmoista ja eleistä. Ne sekaantuivat toisiinsa ja sulautuivat yhteen. Kaiken aikaa hän tuntui kiihkeästi odottavan Aldousia tai etsivän häntä. Ajatukset harhailivat levottomina etsien — vielä oli jotain sanomatta, muuan lopullinen tehtävä suorittamatta. Mutta alati tuntui niinkuin jokin olisi kahlehtinut ja pidättänyt häntä, ja yhä tiheämmäksi tuli huntu hänen ja hänen vieressään valvovan, todellisen Aldousin välillä.
Yön lähetessä ei yritettykään häntä muuttaa istuvasta asennostaan leposohvalla hänen omaan vuoteeseensa. Kuolema oli jo liian lähellä. Hänen sisarensa ja Aldous ja nuori lääkäri, joka oli hänet Lontoosta tänne kulettanut, valvoivat hänen luonaan. Akkunaverhot oli vedetty syrjään, ja kuulakalla syystaivaalla heloitti kuunkiekko yli metsäin, hopeanhohtavain ruohokenttäin ja tasangon.
Hiukan päälle puoliyön Hallin kuvaili havahtuvansa virkeänä ja luja päätös mielessään. Omasta mielestään hän puhutteli Aldousia pyytäen saada olla kahden hänen kanssaan. Mutta Aldous istui hievahtamatta paikallaan, hänen murheinen, ystävätä vartioiva katseensa pysyi muuttumattomana. Silloin Hallinin valtasi äkillinen ahdistus ja hätä. Kolme sanaa — vain kolme sanaa hänen täytyi saada sanotuksi! Hän ponnistelihe uudelleen, mutta liikkumattomana istui yhä Aldous sanattomassa surussaan. Silloin Hallinin hämärtyvään tietoisuuteen välähti ajatus: "Puhekyky on poissa, minä en enää voi puhua."
Se oli kuin terävä pistos, se nostatti nopean kapinantunteen. Mutta siinä samassa tuska ja suuttumus haihtuivat, ja nöyrästi alistuen Hallin luopui viimeisestä toivomuksestaan.
Aldous ei nähnyt muuta kuin että kuoleva avasi kätensä ikäänkuin anoen ystävänsä kättä. Hän pujotti kätensä hapuileviin sormiin, ja Hallinin viimeisen yrityksen kohottaa se huulilleen katkaisi kuolo kesken.
* * * * *
Eikä Marcellan ylevän hetken sokeassa, intohimoisessa luottamuksessa tehty tunnustus niinmuodoin kantanut mitään hedelmiä. Se kätkettiin hautaan Hallinin kera.
III LUKU.
"Kirjeentuoja saapui luullakseni äsken", sanoi rouva Boyce tyttärelleen. "Ja tuossahan Donna Margherita jo meille viittaileekin."
"Salli minun mennä ne noutamaan, äiti."
"Ei kiitos, minun on mentävä sisään."
Ja rouva Boyce nousi istualtaan ja astui hiljakseen ravintolaa kohti pitkin kurjenpolvien ja ruusujen reunustamaa puutarhan pergolaa. Marcella silmäili hänen jälkeensä kunnes solakka, mustapukuinen hahmo katosi ovesta sisään.
He olivat istuneet Cappusiniravintolan mainehikkaassa puutarhassa Amalfissa. Vasemmalla Marcellasta, syvällä terassin alla, kimalteli Salernon lahden vihertävän-sininen pinta; oikealla yleni tammi- ja metsäomenapuu-metsä punertavaa kallioseinää vasten. Lehtevien tammien alta puski maa ilmoille kosteata, uhkuvaa tuoksua. Ilma oli höyryinen ja lämmin. Puutarhan yläpuolelta, näkymättömiltä korkeuksilta helähti jonkun luostarin kello, ja oliivilehdot ja viinitarhat kajahtivat työntekijäin ja lasten lavertelevista äänistä.
Oltiin maaliskuun alussa ja päivät alkoivat huomattavasti pidetä. Herra Boycen kuolemasta oli kulunut hiukan kolmatta viikkoa. Edellisen vuoden marraskuussa rouva Boyce ja Marcella olivat tuoneet hänet meritse Napoliin ja siellä, pienessä Posilipon huvilassa hänen kituva elämänsä kallistui loppuunsa. Raskas oli tämä aika ollut, ja Marcella uskalsi tuskin enää toivoa äitinsä siitä täydelleen toipuvan. Isän hoitaminen — joka tyttären oli vähitellen onnistunut tyvenellä kestävyydellään siirtää osalleen — oli hänelle suonut syvää moraalista tyydytystä: Hän oli sillä lepyttänyt omaatuntoansa, ja isän kuva väikkyi nyt hänen mielessään yksinomaan hellän säälin leppeässä muistossa.
Entä rouva Boyce? Marcellan täytyi mielikarvaudekseen nähdä, etteivät nämä viimeiset surun päivät olleet pystyneet häneen painamaan tuota samaa sovittavaa ja viihdyttävää vaikutelmaa. Puolisoiden väli oli viimeiseen asti ollut rikkonainen ja kurja — huolimatta kiihkeästä rakkaudesta, joka kahlehti heidät toisiinsa. Sairaan riippuvaisuus vaimostaan teki hänet nöyrän alistuvaksi, ja vaimon uhraantuva huolenpito oli ollut ihmeteltävä. Mutta eläessään läheisessä yhteydessä vanhempainsa kanssa ei Marcellalta jäänyt huomaamatta se itsepintainen, mutta sanaton taistelu, joka yhä oli käymässä heidän välillään ja jonka alkujuuret tuntuivat olevan menneisyydessä, vaikkakin sadat pikkutapahtumat nykyajassa pitivät ne yhäti tuoreina. Sielullisen ja ruumiillisen rasituksen painamana oli rouva Boyce kutistunut valkohapsiseksi varjoksi. Richard Boyce oli takertunut kiinni elämään ja pelännyt kuolemaa enemmän kuin on tavallista pitkällistä tautia potevien. Lopulta hän oli hiljaan nukahtanut vaimonsa syliin. Tämä oli sulkenut hänen silmänsä ja suorittanut kaikki viimeiset tehtävät kuivin silmin, eikä Marcella ollut nähnyt hänen kyyneltä vuodattavan ei silloin eikä jälkeenkään. Avaamatta lepäsivät vielä kirjeetkin matkalaukussa, jotka Marcella arveli enimmäkseen olevan hänen omaistensa kirjoittamia. Hän oli hyvin harvasanainen ja rauhaton, eikä Marcella ollut vielä ensinkään selvillä siitä, mitähän suunnitteli tulevaisuuteen nähden.
Hautajaiset pidettiin Napolissa, ja heti sen jälkeen rouva Boyce oli kirjoittanut miehensä asianajajalle pyytäen häneltä testamentin jäljennöstä ja selostusta heidän varallisuussuhteistaan. Sitten hän oli tahdotonna seurannut Marcellaa Amalfiin, ja joskaan hän ei myöntänyt olevansa sairas, oli hän nähtävästi päättänyt tehdä kaikkensa voimistuakseen sen verran, että kykenisi tekemään jonkun ratkaisevan päätöksen, ja vaikka Marcella ei tietänyt minkälainen tämä päätös oli oleva, oli hänellä yhtäkaikki pelokkaita aavistuksia.
Katkeramakuinen kaiho täytti tytön sydämen, kun hän siinä istui Italian lauhan merituulen leyhyessä. Häntä kirvelytti se ajatus, ettei hänen äitinsä rakastanut häntä, ettei hän ollut koskaan rakastanut häntä ja että hän kenties nytkin — niin tuiki uskomattomalta kuin se kuulostikin! — suunnitteli jättää hänet. Hallin oli kuollut — kuka muu nyt enää hänestä välitti? Betty Macdonald kirjoitti usein, kesyttömiä, haaveellisen ihailevia kirjeitä. Marcella odotti niitä jännityksellä ja kirjoitti hänelle helliä vastauksia. Mutta pian kai Betty joutuu naimisiin, ja silloin siitäkin tulee loppu. Marcella oli yhtäkaikki täysin perillä siitä, että Betyn uutiset huvittivat häntä paljon enemmän kuin Betyn ihailu. Aldous Raeburn — Marcella ei milloinkaan voinut ajatella häntä lordi Maxwellina — oli nähtävästi Lontoossa politiikkaan uppoutuneena ja tuntui olevan paljon yhdessä Betty Macdonaldin kanssa. Tuskinpa oli otaksuttavaa että heidän, Marcellan ja Aldousin, kohtalot sipaisisivat uudelleen toisiansa. Ajatellessaan tunnustustansa Hallinille Marcella oli ymmällä ja pahoillaan. Hän ei tietenkään ollut vaatinut mitään vaitiolon lupausta kuolevalta, sehän olisi ollut sula mahdottomuus. Kun hän uskoi Hallinille mitä tämä halusi tietää, oli hän seurannut sisäistä, salaperäistä rakkauden kehoitusta ja tämä sysäys oli ollut niin välitön, niin pulppuavan voimakas, ettei hän ollut tullut miettineeksi mitään muuta sen sivussa. Myöhemmin hänen ylpeytensä kyllä joutui piinapenkille. Olikohan Hallin hellivässä rakkaudessaan voinut olla antamatta ystävälleen mitään viittausta? Jos niin oli, ei viittaus suinkaan ollut mieleinen, sillä Hallinin hautajaispäivästä lähtien olivat Aldous ja hän olleet toisilleen entistä vieraammat. Lady Winterbourne, Betty, Frank Leven olivat kirjoittaneet hänelle isän kuoltua, Aldous vain ei sanaakaan.
Frank Leven oli jouluna, isänsä, sir Charles Levenin odottamattoman kuoleman kautta, joutunut hänen arvonimensä ja tilustensa perijäksi. Lieneekö tämä vaikuttanut edullisesti hänen toiveisiinsa Betyn suhteen? — mikäli mitään toiveita enää oli olemassa.
Omasta lähimmästä tulevaisuudestaan Marcella tiesi sen verran, että Mellor oli paikalla joutuva hänen omakseen. Mutta hän oli tällä hetkellä sielultaan ja mieleltään niin väsähtänyt, etteivät tämän perinnön edut suurestikaan häntä liikuttaneet, sitä seuraavaa raskasta vastuunalaisuutta hän vain ajatteli. Hänen synnynnäinen taipumuksensa rakentaa nopsasti tuulentupia oli nyt tykkänään lamassa. Valtaa ja vapautta oli hän kerran ikävöinyt voidakseen ripeästi luoda maallisen Taivaan Valtakunnan. Jonkin verran valtaa ja vapautta hän oli nyt saava, mutta eipä häntä nyt huvittanutkaan laatia uljaita maailman parantamis-suunnitelmia. Hän tunnusti itselleen, että kaikkinainen toiminta ulospäin kävisi hänelle mahdottomaksi, jollei hänen rakkautta etsivä sydämensä löytäisi olentoa, jonka puolesta elää, jota rakastaa. Kunpa äiti tekisi lopun noista luonnottomista epäilyistä, kunpa hän koettaisi kiintyä omaan tyttäreensä ja sallisi hänen rakastaa ja lohdutella itseään, niin, silloin kyllä kannattaisi ajatella kylää ja oljenpalmikoimista! Ellei — nuoren tytön uneksivassa asennossa kuvastui raskas alakuloisuus.
Hän havahtui mietteistään, kun kuuli äitinsä kutsuvan häntä pergolasta.
"Niin, äiti."
"Tahdotko tulla sisään? On tullut kirjeitä."
"Testamentti varmaan", mietti Marcella seuratessaan rivakasti rouva
Boycea sisään.
Rouva Boyce sulki heidän arkihuoneensa oven ja astui sitten tyttärensä luo niin levoton ja järkkynyt ilme kasvoillaan, ettei Marcella voinut olla säpsähtämättä.
"Testamentissa on muuan määräys, Marcella, jonka pelkään sinua suututtavan ja pahoittavan. Isä on sen siihen pistänyt neuvottelematta minun kanssani. Nyt tahtoisin tietää, mitä sinun mielestäsi olisi tehtävä. Hän on määrännyt lordi Maxwellin ja minut testamentin toimeenpanijoiksi."
Marcellan posket vaalenivat.
"Lordi Maxwellin!" sopersi hän hämmästyneenä. "Lordi Maxwellin —
Aldousin! Mitä sinä tarkoitat, äiti?"
Rouva Boyce pisti testamentin hänen käteensä ja osoitti sormellaan puheenalaista kohtaa. Sen sanamuoto oli puhtaasti muodollinen. "Täten määrään jne.", ei muuta; mutta kun Marcella oli lukenut tämän lakipykälän, työnsi rouva Boyce hänen kouraansa toisen paperin, perheen-asianajajalta, herra Frenchiltä tulleen kirjelmän, missä tämä äidille ja tyttärelle ilmoitti että herra Boyce, ennen Englannista lähtöään oli jättänyt hänelle lordi Maxwellille osoitetun ja sinetillä suljetun kirjeen sillä määräyksellä, että se olisi kirjoittajan tultua haudatuksi, viipymättä toimitettava määräpaikkaansa. "Tämän määräyksen", kirjoitti herra French, "olen täyttänyt". Ymmärtääkseni ei lordi Maxwellilta ennakolta kysytty oliko hän halukas ryhtymään testamentin toimeenpanijaksi. Joka tapauksessa antanee hän ensi tilassa tietoa itsestään, ja niin pian kuin olemme varmat hänen myöntymyksestään, voidaan käydä testamenttia valvomaan.
"Äiti, kuinka hän taisi?" puhalsi Marcella antaen testamentin ja kirjeen liukua polvelleen.
"Eikö hän antanut sinulle mitään viittausta siitä kun Mellorissa juttelit hänen kanssaan tästä asiasta?" kysyi rouva Boyce kotvan kuluttua.
"Ei niin minkäänlaista", virkkoi Marcella nousten rauhatonna seisomaan ja mittaillen askelin lattiata. Hän kyllä sanoi minulle tahtonsa olevan, että asiat joutuisivat ennalleen — anoipa minun suostumustanikin kirjoittaakseen lordi Maxwellille. Minä vakuutin hänelle, että kaikki oli mennyttä - ikipäiviksi! Omista tunteistani en maininnut mitään, eihän siitä kuitenkaan olisi mitään apua ollut. Mutta arvelin — luulin saaneeni hänelle todistetuksi, että lordi Maxwell oli kerrassaan heittänyt kaikki nuo tuumat sikseen, ja että oli lisäksi varsin todennäköistä, että hän menee naimisiin jonkun muun kanssa. — Sanoinpa hänelle vielä senkin, että ennemmin jätän teidät kaikki — ennenkuin suostun siihen — että pieninkin viittaus hänen puoleltaan nöyryyttäisi meitä auttamattomasti. Ja nyt, sittenkin!
Hän keskeytti rauhattoman astumisensa ja väänteli tuskissaan käsiänsä.
"Huoliiko hän meistä ja meidän perinnöstämme?" puhkesi hän uudelleen puhumaan. "Hän ei tietenkään tahdo enää olla missään tekemisissä meidän kanssamme. Ja nyt hänet pakoitetaan — niin juuri pakoitetaan tällaiseen tuttavalliseen suhteeseen meidän kanssamme. Mitä lieneekään isä kirjeessään puhunut? Mitä onkaan hän mahtanut sanoa? Oh! tämä on sietämätöntä! Meidän on nyt heti kirjoitettava!"
Hän painoi kädet silmilleen nöyryytyksen ja mielenkarvauden kiihkossa.
Rouva Boyce tarkkasi häntä kiinteästi.
"Täytynee meidän toki odottaa mitä hän kirjoittaa", tuumi hän.
"Huomenna aamuna voi jo kirje olla täällä."
Marcella vaipui avoimen lasioven vieressä olevalle tuolille, ja hänen katseensa harhaili yli kivibalkongin kaiteen ja köynnösruusujen kauvas meren hymyävälle ulapalle.
"Tiettävästi hän suostuu", sanoi hän aivan onnettomana. "Ei hän koskaan kieltäydy tällaisesta, se ei olisi hänen tapaistaan. Mutta, äiti, sinun pitää kirjoittaa. Minun pitää kirjoittaa ja pyytää ettei hän sitä tekisi. Sehän on aivan yksinkertaista. Me voimme kyllä itse pitää kaikesta huolen. Oh! kuinka isä taisi?" puhkesi hän uudelleen valittamaan, "kuinka hän taisi"?
Rouva Boycen huulet tiukkenivat lujasti. Kysymys oli hänestä järjetön. Hän kyllä olisi tietänyt siihen vastata, kaksikymmenvuotinen kokemus oli sen hänelle opettanut. Kuolema ei ollut hänen mieltänsä muuttanut. Hän arvosteli puolisonsa luonnetta ja omaa, murtunutta, särkynyttä elämäänsä yhä samalla traagillisella selvänäköisyydellä; hänen sydäntään kalvoi yhä sama rakkaus, jota eivät miehen kaikki heikkoudet ja viat olleet saaneet sieltä pois kiskotuksi. Hienotunteisuuden puutetta ja kohtuuttomuutta sellaista kuin tämä viimeinen teko todisti, oli hänen täytynyt myötäänsä nähdä ja kokea, eikä tällainen vehkeily hänen selkänsä takana ollut hänelle uutta.
"Luitko, mitä muuta testamentissa sanotaan?" kysyi hän hetken äänettömyyden kuluttua.
Marcella otti sen uudelleen käteensä ja rupesi haluttomana lukemaan sitä.
"Äiti!" hän äkkiä huudahti ja puna syttyi hänen kasvoilleen. "Siinä ei missään kohdassa mainita sinua. Tässä ei ole olemassa yhtään määräystä sinun hyväksesi."
"Ei ole", vastasi rouva Boyce tyynesti. "Sitä ei tarvittu. Minulla on omat tuloni. Me tulimme toimeen niillä vuosikausia ennenkuin isä peri Mellorin. Minulle ne niinmuodoin ovat tarpeeksi riittävät."
"Ethän toki otaksune", huudahti Marcella koko ruumiiltaan vavisten, "että minä käyn ottamaan itselleni koko isäni maatilan jättämättä mitään — ei niin mitään hänen vaimolleen. Se olisi mahdotonta — kerrassaan sopimatonta. Minua kohtaan se olisi yhtä väärin kuin sinua kohtaan, äiti", lisäsi hän ylpeästi.
"Niin en minä ole sitä ymmärtänyt", virkkoi rouva Boyce viileillä ja tyynellä äänellään. "Sinä et vielä käsitä, mistä on kysymys. Isäsi onnettomuus oli saattamaisillaan koko tilan häviöön. Isoisäsi sai kestää paljon huolta ja hänen oli saatava irti suuret rahasummat ennenkuin —" hän etsi sopivata sanamuotoa — "saimme selvitetyksi isän menettelystä johtuneet selkkaukset. Siitä oli tietysti minulla sama hyöty kuin hänellä. Tämä velkakuorma katkeroitti isoisäsi loppuiän. Hän oli mies, johon olin kiintynyt — jota kunnioitin. Mellor ei luullakseni ole ollut milloinkaan tätä ennen kiinnitetty. No niin, Robert setä sai velat jonkin verran hupenemaan — mutta hän oli itse asiassa hyvin leväperäinen. Isä sai aikaan paljonkin, ja sinä arvatenkin toimitat kaikki ennalleen ennen pitkää. Omasta puolestani olen luopunut kaikista vaatimuksistani Melloriin. Itse paikkaa" taas hän epäröi hetken, mutta tällä kertaa oli tunteitten kuohu liian voimakas — "minä kammoan. Minusta tuntuu, kuin olisin riippumattomampi, ellei minua siihen mikään sido. Ja lopulta minun onnistuikin taivuttaa isä ja hän salli minun seurata omaa päätäni."
Marcella kavahti hillittömästi pystyyn, astui sukkelasti poikki huoneen ja paiskautui polvilleen äitinsä viereen.
"Äiti, vieläkö aiot — nyt vielä, vaikka me kaksi olemme näin ypö yksin maailmassa — kohdella minua kuin olisin muukalainen — enkä oma tyttäresi."
Se oli hätähuuto. Rouva Boycen laihat, riutuneet kasvot vavahtivat äkisti. Hän karkaisi itseään sille, minkä tuleman piti.
"Älkäämme huoliko tehdä asiata näin traagilliseksi", virkkoi hän kepeästi sivellen Marcellan käsiä. "Jutelkaamme siitä järkevästi. Istuhan tähän näin. Eihän minun ehdotukseni ole niin kauhea. Mutta, näetkös, minullakin on samoin kuin sinulla, omat harrastukseni, ja nyt minä haluaisin seurata niitä — hieman. Osan vuotta tahtoisin viettää Lontoossa, tavatakseni toisinaan joitakin vanhoja ystäviä, joita en ole nähnyt vuosikausiin — kenties myös sukulaisiani." Ääni kävi huomattavan kuivaksi kun hän puhui heistä. "Ja minusta tuntuisi suloiselta, jos — pitkän ajan kuluttua — tulisin temmatuksi pois omasta itsestäni — saisin kuulla mitä maailmassa tapahtuu, ravita henkeäni jonkin verran."
Marcella näki äitinsä harmaansinisissä silmissä kuumeisen loisteen, joka häntä hämmästytti. Tunsiko hän oikeastaan juuri yhtään tätä eriskummaista olemusta, josta hänen oma elämänsä oli saanut alkunsa. Samaa lihaa ja verta — mikä luonnon ivailu!
"Minä tietenkin", puheli rouva Boyce edelleen, "kävisin joskus sinun luonasi ja sinä samoin minun luonani. Luulisin meidän sen kautta enemmän kostuvan toistemme seurasta. Tiedäthän, että tapani on punnita asiat sellaisina kuin ne ovat, huolimatta maailman arvostelusta. Siinäkin tapauksessa, että minä jäisin kanssasi asumaan, tarvitset sinä töitäsi ja suunnitelmiasi varten sopivan seuralaisen. Sillä minä en siihen kelpaa. Eikä liene vaikeata löytää jokin sopiva naishenkilö, joka ottaa sinut turviinsa minun poissaollessani."
Kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin. "Miksi lähetit minut lapsena pois luotasi, äiti?" huudahti hän. "Se oli väärin — julmasti tehty. Minulla ei ole veljeä, ei sisarta. Ja sinä suljit minut pois elämästäsi, kun olin liian nuori ymmärtämään."
Rouva Boyce vavahti, mutta ei puhunut mitään. Hän tuki otsaansa hennolla kädellään. Nykyisin hän oli vain varjo omasta itsestään, mutta hänen hauras raihnautensa oli aina tuntunut Marcellasta kukistumattomammalta kuin toisten vahvuus.
Itku pakkautui Marcellan kurkkuun.
"Ja nyt", jatkoi hän aivan epätoivoissaan, "oletko selvillä siitä, mitä nyt teet. Sinä työnnät minut pois luotasi — sinä katkaiset kaikki läheiset siteet välillämme juuri silloin kun kipeimmin kaipaan sinua. Sinä näyt arvelevan, että minulta ei puutu mitään, kun vain saan tilan haltuuni ja valtaa ja tilaisuutta toimia oman pääni mukaan. Mutta", — hän yritti uljaasti nielaista loukatut tunteensa ja puhua levollisesti — "minä en enää ole sellainen. Minä voisin luottavasti ja kaikesta sydämestäni käydä käsiksi työhön, kunhan sinä vaan jäisit olemaan kanssani ja sallisit — sallisit minun — rakastaa sinua ja pitää huolta sinusta. Mutta minusta tuntuu, etten yksin ollen voisi mitään saada aikaan! Onnelliseksi tuskin enää tulen — en ainakaan pitkään aikaan — vain työssä ja velvollisuudessa voinen tästä, lähtien tuntea onnea. Naimisiin en arvatenkaan mene. Usko minua tai ei, mutta totta se on. Murheellisia ja yksinäisiä olemme kumpikin. Eikä meillä ole maailmassa muita kuin toisemme. Ja yhtäkaikki sinä puhut noin kammottavan rauhallisesti, että tahdot minusta erota — päästä minusta."
Hänen äänensä värähti ja katkesi; intohimoisen rukoileva oli hänen katseensa.
Rouva Boyce istui yhä vaiti ja hievahtamatta tarkastaen tytärtänsä merkillisellä, jäykällä katseella. Hänen luonnottoman tyyneytensä alle kätkeytyi itse asiassa vaivoin hillitty maltittomuus. Tuollainen kauneutta ja nuoruutta uhkuva olento juttelee murheistaan, yksinäisyydestään! Mieletöntä kerrassaan! Mutta järkkynyt ja kuohuksissa hänen mielensä sittenkin oli.
"Nyt emme enää huoli siitä puhua!" sanoi hän rauhattomalla liikkeellä.
"Minä matkustan kanssasi kotiin — minä koetan tehdä mitä voin.
Jätetään tulevaisuussuunnitelmani sikseen, ainakin muutamiksi
kuukausiksi, ehkä sinä siihen tyydyt."
Hän liikahti ikäänkuin noustaksensa seisalleen matalalta tuoliltaan. Mutta Marcellassa kuohuivat syvät vedet, kuohuivat yli äyräitten. Hän lankesi polvilleen äitinsä viereen ja ennenkuin rouva Boyce sai sen estetyksi, oli hän kietonut nuoret, lujat käsivartensa laihan, kuihtuneen olennon ympäri.
"Äiti!" huohotti hän. "Äiti, ole hyvä minulle — rakasta minua — minulla ei ole ketään muita kuin sinä!"
Ja hän suuteli valjua otsaa ja poskea melkein hurjan hellästi, mutisten sen ohessa kiihkeitä, käsittämättömiä sanoja.
Rouva Boyce koetti ensin työntää hänet luotansa, mutta ollen ruumiillisesti liian heikko vastustelemaan, antoi hän sitten myöten. Lopulta hän sentään riuhtaisihe irti lyhyen sydäntä vihloovan nyyhkytyksen puistattamana. Hän nousi, astui akkunan luo ja saavutettuaan jonkinverran mielenmalttinsa, läksi hän huoneesta.
Mutta tänä iltana hän ensimäisen kerran salli Marcellan panna hänet sohvalle lepäämään, vaalia itseään ja lukea itselleen ääneen. Vieläkin ihmeellisempää oli, että hän Marcellan lukiessa nukahti. Lampunvalossa hänen kasvonsa näyttivät kurjan vanhoilta ja surkastuneilta. Kauan istui tytär käsivarret polvillaan tuijottaen häneen haikealla ja ikävöivällä katseella.
* * * * *
Marcella heräsi varhain seuraavana aamuna ja kuunteli meren mahtavaa ääntä, kun se kolmesataa jalkaa alapuolella halkaisi aaltojaan pienen kaupungin kalliorantoja vastaan. Hän makasi pienessä valkoisessa suojassa, joka muinoin oli ollut vanhan luostarin koppina ja Salernon vuorien takaa kohoava aurinko piirteli kultajuovia valkoiselle seinälle. Alhaalta kaupungista kajahtivat tuomiokirkon kellon lyönnit. Se löi varmaan kuusi. Vielä kaksi tuntia aikaa ennenkuin kannatti ruveta odottamaan lordi Maxwellin kirjettä.
Valveilla loikoessaan hän ajatteli tätä kirjettä — ikävöi sitä ja aikaa, jolloin hän voisi siihen vastata. Kaikki yön rauhattomat unet olivat kieppuneet tuossa samassa aiheessa. Ollappa hänellä tässä isän kirje nähtävänä! Oliko otaksuttava, että hän oli maininnut tyttärensä nimen siinä? Ehkäpä hän vain oli vedonnut molempain perheiden entiseen, keskinäiseen ystävyyssuhteeseen. Se oli kyllä mahdollista ja se olisi ainakin jonkinverran muistuttanut sopivaisuutta. Mutta kuka saattoi vastata isästä? Hän painoi kätensä ristiin niskalle ja otsa rypyssä hän suunnitteli keinoja jos joitakin, mitenkä saada Aldous Raeburn vakuutetuksi, ettei hän eikä äiti aikoneet tungeskella hänen rasituksekseen. Häntä painosti lakkaamatta ilkeä ajatus, että Raeburn saattoi epäillä, että hän tahtoi häntä ahdistaa ensin ystävällään, ja sitten isällään. Oh! milloin saapuneekaan kirje ja milloin saanee hän siihen vastata!
Hän koetti lukea, mutta todenteolla hän vain kuunteli joka liikettä, joka ilmaisi päivän toimien alkavan nukkuvassa talossa. Kun äidin kamarineitsyt viimein tuli häntä herättämään, hypähti hän kiireesti pystyyn.
"Deacon, onko tullut kirjeitä?"
"Kaksi on tullut rouvalle, mutta ei mitään neidille."
Marcella työntäytyi aamunuttuunsa ja pujahti äitinsä luo, jolla oli hallussaan melkein yhtäläinen suoja.
Rouva Boyce istui vuoteessaan kirje kädessään ja silmäili hajamielisen näköisenä etäistä meren selkää.
Hän katsahti säpsähtäen ylös, kun Marcella astui sisään.
"Kirje on tietysti kirjoitettu minulle", sanoi hän.
Marcella luki henkeään pidättäen.
"Arvoisa rouva Boyce!
"Asianajajaltanne, herra Frenchiltä sain tänä aamuna kirjeen, jonka herra Boyce itse on kirjoittanut viime vuoden marraskuussa. Siinä hän pyytää minua rupeamaan testamentin toimeenpanijaksi, joksi hän herra Frenchin ilmoituksen mukaan on minut testamentissaankin nimittänyt. Herra French tiedustelee sen ohessa, olenko halukas vastaanottamaan toimen ja pyytää minua kääntymään teidän puoleenne.
"Uskallan siis vaivata teitä näillä muutamalla rivillä. Liikuttavassa kirjeessään herra Boyce viittaa perheittemme välillä vallinneeseen vanhaan ystävyyssuhteeseen ja siihen tosiasiaan, että sukulaisemme ovat useasti toimittaneet samoja palveluksia toisilleen. Mutta tämä huomautus oli peräti tarpeeton. Jos minun apuni voi olla miksikään hyödyksi teille tahi neiti Boycelle, ette voi minulle suurempaa mielihyvää valmistaa kuin ottamalla vastaan sen.
"Tämä asia saattaa minut ymmärrettävästi hiukan epäröimään. Mikäli olen kuullut, on neiti Boyce isänsä perijätär ja tulee niinmuodoin heti Mellorin omistajaksi. Siinä tapauksessa, ettei hän halua minun myötävaikutustani testamentin toimeenpanemisessa, vetäydyn luonnollisesti paikalla syrjään; mutta harras toivomukseni on, ettei hän kiellä minulta tätä pientä palvelusta, jonka niin mielelläni ja vähällä vaivalla suoritan.
"En voi kirjettäni sulkea ilmaisematta syvää osanottoani sen johdosta mitä te ja tyttärenne olette saaneet kokea viimeisten kuuden kuukauden aikana. Välinpitämättömyys ei ollut syynä vaitiolooni, vaikka siltä kenties on näyttänyt. Toivon, ettette katso asiain vaativan teidän ja tyttärenne kotiintuloa, vaan että jäätte Italiaan, hoitamaan terveyttänne. Herra French ja minä voimme kyllä kahden selvittää asiat.
Syvällä kunnioituksella.
"Maxwell."
"Vaikeaksi käynee, rakkaani, kirjoittaa nyrpeä vastaus moiseen kirjeeseen", virkkoi rouva Boyce kuivakiskoisesti, kun Marcella laski kirjeen kädestään.
Marcella oli sävähtänyt tulipunaiseksi hämmennyksestä ja mielenliikutuksesta.
"Sietäähän tuota vielä miettiä", sanoi hän poistuen huoneesta.
Yksin jäätyään, rouva Boyce hyvän aikaa pohti asiaa mielessään. Oli ilmeistä, että Marcellan mielessä liikkui selviä katumuksen oireita. Mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä ja kuinka paljon tämä tunteiden jyrkkä muutos oikeastaan merkitsi. Marcellan otaksuminen, että Aldous Raeburnin tunteet jo olivat kääntyneet muualle, saattoi kyllä olla tosi sekin, mutta saattoi se myös olla hänen ärtyneen ylpeytensä kuvitelma. Oli miten oli, rakastettavalla mielialalla lordi Maxwell näytti olevan kirjeestä päättäen. Rouva Boycen kalvenneilla huulilla väreili taas vanha ivanhymy, kun hän tätä ajatteli. Aldous Raeburnin käytös ja esiintyminen olivat hänestä aina olleet hiukan liian hyvät tälle matoiselle maailmalle. Älköön nyt Herran tähden tällä kertaa — jos hän uudelleen aikoo koettaa onneaan — osoittautuko liian myöten antavaksi tai innokkaaksi. "Sellainen hän aina oli", ajatteli rouva Boyce muistaen pientä valkopukuista tyttöä — "jos tahtoi saada hänet mieltymään johonkin, oli se otettava häneltä pois".
Mutta jo pelkkä mahdollisuus, että asiat voisivat tätä tietä järjestyä, pusersi helpoituksen huokauksen äidin rinnasta. Yö oli häneltä kulunut kiusallisissa mietiskelyissä. Marcellan äidinrakkauden ja huolenpidon vaatimukset olivat riistäneet unen hänen silmistään. Kaksikymmentä vuotta tukahutettuaan kaikki omat pyyteet ja mieliteot, näki tämä viidenviidettä korvissa oleva nainen, joka luonnostansa oli älykäs, omaperäinen ja itsenäinen, vapauden lopultakin sarastavan. Nuoruutensa ensi aikoina hänet oli pettänyt uskoton puoliso ja hänen tähtensähän oli kadottanut arvossapidetyn yhteiskunnallisen asemansakin. Intohimo, jota hän ei ollut saanut masennetuksi sekä jonkinlainen stoalainen velvollisuuden tunto olivat tehneet hänet miehensä orjaksi ja hoitajattareksi, ja hänen ylpeytensä, joka hänen tyttöaikoinaan oli ollut niin vahva, oli myöhempinä aikoina ilmennyt vain siinä, että hän oli järkähtämättömästi pysyttäytynyt erillään kaikista muista ihmisistä, oma tytär heihin luettuna. Nyt miehen kuoltua kaikennäköiset lamassa olleet voimat ja toivomukset, enimmäkseen henkistä laatua, elpyivät horrostilastaan. Hän oli parahiksi päässyt kolkosta sairaanhoitaja-toimestaan, kun hän jo ikävöi vapautua kaikista muistoista — matkustaa, lukea, tutustua ihmisiin — hän, joka kolmattakymmentä vuotta oli elänyt nunnana. Se oli viimeinen, nuoruutta, elämää haparoiva kouristus. Eikä häntä mitenkään haluttanut alkaa tätä uutta elämää Marcellan seurassa. He olivat kumpikin itsenäisiä ja toisistaan perin eroavia luonteita.
Mutta tytön ääni ja pyynnöt eivät sittenkään olleet jättäneet koskemattomiksi hänen kuihtunutta sydäntänsä. Hän tunsi itsessään ennen tuntemattoman heltymyksen oireita ja hän pelkäsi antavansa myöten ja niin muodoin menettävänsä uudelleen vapautensa. Siksipä ei hänellä tällä haavaa ollut hartaampaa toivomusta kuin Marcellan kihlauksen uudistuminen.
Sillä välin seisoi Marcella pukeutumassa avatun akkunan ääressä auringonpaisteessa, joka täytti huoneen meren aaltoilevilla heijastuksilla. Rannalta, kolmesataa jalkaa hänen alapuolellaan, työntäytyi kalastajavenheitä ulapalle, ja hän saattoi kuulla keulain raapaisevan hiekkaa ja kalastajain laulut. Oikealla, pienellä satamasululla nähtiin muuan maalari istuvan valkean päivänvarjonsa alla vieressään pieni, puolialaston poika, joka hartaan odottavana piti silmällä sinisillä aalloilla liikkuvaa onkivapaansa. Kalliot, talot, meri kylpivät valossa ja lämmössä, ilma oli täynnänsä ruusu- ja oranssituoksua, ja pohjoismaalaisen silmälle oli luonnossa jo kesän koko taikavoima.
Ja kepeinäpä liikkuivat nyt Marcellan kädet hänen siinä mustia aaltoilevia hivuksiaan sukiessaan ja palmikoidessaan. Ensimäisen kerran isän kuoleman jälkeen paloi hänen silmissään taas vanha hehku, vaikka katseeseen tavantakaa tuli jotain aivan vienoa, naisellista. Ei! äiti on oikeassa, moisen kirjeen kirjoittaja ei tottakaan ansaitse nyrpeätä vastausta. Mutta mitä kirjoittaa! Mielikuvituksessaan hänellä jo oli valmiina kaksikymmentä erilaista vastausta. Aika pulmallista oli sentään sovitella kirje sellaiseksi, ettei hän, Marcella, näyttäisi vallan kärkkäältä ja innokkaalta, mutta että hän yhtäkaikki pystyi arvossa pitämään ja hyvittämään Aldousin ystävällisyyttä!
Ja kirjeestä tai oikeammin kirjeen yhteydessä ajatukset liitelivät hänen uuteen valtakuntaansa, Melloriin ja kaikkeen, mitä hän sen asujain hyväksi oli tekevä.
IV LUKU.
Oli kolea, tuulinen päivä maaliskuun lopulla. Aldous istui kirjoittamassa Maxwell Courtin kirjastossa isoisänsä kirjoituspöydän ääressä, missä hänen oli tapana suorittaa tiluksiansa ja yleisiä asioita koskevat työnsä. Entistä, vanhaa työhuonettansa käytti hän pääasiallisesti omia yksityisasioitaan varten.
Koko aamupuoli oli häneltä mennyt muuatta ikävystyttävää paikallista juttua koskevain, loppumattomain asiapaperien tutkimiseen. Asia oli riitakysymys lähikaupungin ylemmän alkeiskoulun rehtorin ja koulun johtokunnan välillä, johon Aldouskin kuului. Asia oli sotkuinen, personallinen, inhoittava. Kolmen tunnin ajanhukka tuollaisessa toimessa oli Aldousin laiselle miehelle menetetty päivä. Lisäksi puuttui häneltä isoisänsä kyky selvitellä tällaisia juttuja, ja hän oli täysin tietoinen siitä.
Se oli yhtäkaikki toimi, jota ei kukaan muu huolinut tai voinut ottaa tehtäväkseen kuin hän, ja hän oli urheasti tarttunut siihen kiinni. Tänään hän olikin tavallista taipuvampi pitkämielisyyteen, sillä joka kellonnaksutus hänen takanaan kuletti hänet lähemmäksi muuatta tapaamisen hetkeä, joka ei ainakaan ollut käyvä ikäväksi, kävi miten kävi.
Hän nousi viimein ylös ja astui akkunan luo ilmaa tähystämään. Tuuli oli yhä kirpeä, mutta sade oli tauonnut. Sitten hän läksi vierashuoneeseen tätiänsä etsimään. Ei siellä eikä talvipuutarhassakaan näkynyt ketään ja hän palasi kirjastoon ja soitti.
"Roberts, onko neiti Raeburn lähtenyt ulos?"
"On, mylord", vastasi vanha hovimestari. "Hän läksi neiti Macdonaldin kanssa ajelemaan ja minun käskettiin ilmoittamaan teidän armollenne, että neiti Macdonald poikkeaa Melloriin kotimatkalla."
"Onko sir Frank täällä jossain?"
"Hän oli vasta tupakkahuoneessa, mylord."
"Olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne."
"Kyllä, mylord."
Aldous kohautti kärsimättömästi hartioitaan, kun vanha palvelija sulki oven.
"Montako kertaa yhden minuutin kuluessa Robertsin onnistui sanoa minua mylordiksi?" mutisi hän, "mutta jos minä kieltäisin häntä sitä tekemästä, tulisi hän hyvin onnettomaksi".
Ja uudelleen astui hän akkunan luo, työnsi kätensä taskuihin ja tähysteli taivasta apean näköisenä.
Nykyoloissa enemmän kuin milloinkaan ennen hän oli pakoitettu vertailemaan tätä perintötiluksensa pikku maailmaa, kaikkine traditsioneineen ja läänityslaitoksen aikuisine oikeuksineen ja tapoineen, sen ulkopuolella olevaan suureen, voimakkaasti kohisevaan toimen ja ajatuksen maailmaan, ja räikeä vastakohta näiden kahden välillä kirveli ja kiusasi häntä alati. Teki hän mitä tekikään, hänen oli yhtäkaikki mahdotonta Maxwellin tilusten rajain sisässä luopua kuninkuudestaan. Omien alustalaistensa silmissä hän oli kaikista ihmisistä merkitsevin, oli heidän valtijansa ja maallinen kaitselmuksensa. Hän myönsi todella olevansa tarpeellinen, jos hän vain hoitaisi velvollisuutensa. Mutta tämä tarpeellisuus oli kehittänyt vuosisatain kuluessa alistuvaisuutta ja luokkaeroa, jota nykyajan ihmisen täytyi pitää peräti kiusallisena. Seisoessaan siinä akkunan luona otsa rypyssä mittaellen silmillään tilustensa laajoja aloja, hän kiroskeli itsekseen, että hänen päivät läpeensä, naurettavan typerästi oli näyteltävä ylhäistä mahtimiestä.
Hän tiesi esimerkiksi, että häntä perityssä valtakunnassaan pidettäisiin uskomattoman alentuvaisena, jos hän kutsuisi erään käsityöläisyhdistyksen sihteerin Maxwell Courtiin päivällisille, vaikka hänen oman rehellisen vakaumuksensa mukaan tuollaisella sihteerillä on luomakunnassa koko lailla merkitsevämpi ja mieltä kiinnittävämpi toimi kuin hänellä.
Niinpä hänellä lujaan juurtuneessa, vaikka visusti kätketystä sukuylpeydestään huolimatta oli tukena vain ani harvoja sellaisia harhaluuloja, jotka tekevät arvon ja rikkauden mieluisiksi. Mutta sitä vastoin hänellä oli tyrannimaisesti herkkä velvollisuuden tunne, joka piti hänet sidottuna hänen paikkaansa ja useinkin perin ikävystyttävään työhönsä. Tämä velvoituksen tunne pidätti hänet nykyisin erillään kaikesta tehokkaasta toiminnasta politiikan alalla. Vuoden alussa hänessä oli kypsynyt päätös omistaa tällä haavaa aikansa yksinomaan tilanhaltian tehtävilleen ja siitä syystä hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta hyvin mairittelevaa tarjousta, jonka pääministeri oli hänelle tehnyt. Hänen johdannollaan toimitettiin paraillaan maatilalla laajaperäisiä uudistuksia ja parannuksia; muutamat hänelle kuuluvat ja pääasiallisesti hänen ylläpitämänsä koulut rakennettiin uudestaan ja laajennettiin, sitä paitsi hommaili hän oppikurssien perustamista aikuisille — tuuma, joka hänen itsensä oli ohjattava ja perille vietävä, jos mieli saada se onnistumaan.
Siitä lähtien kun hän joulun aikaan oli päättänyt asettua Maxwell Courtiin asumaan, oli hänen elämänsä kaameaan yksitoikkoisuuteen välähtänyt yksi ainoa valonsäde, ja se oli herra Frenchin kirje. Hän oli tietenkin hyvin hämmästynyt saadessaan tämän kirjeen sekä sen ohessa herra Boycen muutamat rivit, jotka todenteolla eivät sisältäneet muuta kuin entisen Balkan-lähettilään parhaimpaan tyyliin sommitellun vetoamisen naapuruussuhteisiin ja vanhaan perheystävyyteen. Hän tajusi paikalla, mitä Marcella olisi siinä näkevä, ja hän välitti vähät siitä, mitä herra Boyce oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa hänelle merkitsi äärettömän paljon enemmän se seikka, mille kannalle Marcella asettuisi isänsä toimenpiteeseen nähden Hän ei elinpäivinään ollut kirjoittanut mitään niin tuskallisella huolellisuudella kuin kirjettänsä rouva Boycelle. Hänessä asusti vastustamaton kaiho päästä jälleen Marcellan läheisyyteen saada tietää, mitä hän toimiskeli. Se oli ensin vironnut eloon silloin, kun hän sai tietää Marcellan kohtalon lopullisesti irtautuneen Whartonin kohtalosta, ja pitkällisen yksinolon aikana maalla tämä kaiho oli yltynyt yhä vahvemmaksi.
Hän oli ihastunut ikihyväksi rouva Boycen vastauksesta, missä tämä valituin ja kiitollisin sanoin ilmoitti vastaanottavansa hänen tarjoumuksensa omasta ja tyttärensä puolesta Aldous luki sen yhä uudelleen ja uudelleen ja tuumiskeli mielessään, mitä osaa Marcellalla oli mahtanut olla siinä. Viimein hän lähti Lontooseen tapaamaan herra Frenchiä ja hankki itselleen tiedot siitä millä kannalla Mellorin asiat tätä nykyä olivat — seikka, joka tuotti hänelle outoa mielihyvää. Merkillistä miten paljon Mellorin sairas isäntä raukka oli saanut aikaan viimeisenä kahtena vuotena; mitä uuden haltiattaren levoton mieli oli keksivä seuraavana kahtena vuotena, oli ajatus, joka ei voinut olla häntä huvittamatta.
Mutta järkkymätön oli hänessä yhtäkaikki se päätös, josta hän Hallinillekin oli puhunut. Marcellassa tapahtunut runsas henkinen kehkeytyminen ja syventyminen ei ollut jäänyt häneltä näkemättä ja ihailematta, hän huomasi, että tyttö halusi olla hänelle ystävällinen. Mutta hän arveli voivansa vastata silta, ettei hän nyt eikä tulevaisuudessakaan pyrkisi uudistamaan sidettä, josta ei hänen mielestään ollut todellista tai kestävää onnellisuutta odotettavissa.
Marcella ja hänen äitinsä olivat nyt olleet kotona kolme tai neljä päivää ja Aldous oli juuri menossa Melloriin tapaamaan heitä. Hän oli tosin jo itse herra Frenchin kanssa saanut järjestetyksi enimmät, puhtaasti muodolliset, herra Boycen kuolemasta johtuvat asiat. Mutta hänen oli neuvoteltava Marcellan kanssa muutamista pääoman sijoituksistapa lisäksi oli Marcellalta tänä aamuna saapunut ystävällinen, vaikka kauttaaltaan virallinen kirjelippunen, missä hän mainitsi aikovansa pyytää Aldousin ohjausta joihinkin uusiin, tilaa koskeviin suunnitelmiin nähden. Tämä oli Marcellan ensimäinen kirje hänelle, sillä hän oli tähän asti ollut kirjeenvaihdossa yksinomaan rouva Boycen kanssa.
Missä viipyikään Frank? Aldous katseli maltittomana kelloansa, kun Robertsia ei näkynyt. Hän oli pyytänyt Leveniä mukaansa kävelylle Melloriin, ja nyt se kiusanhenki oli kadonnut jäljettömiin. Aldous vannoi mielessään, ettei hän aio minuuttiakaan odottaa, ja mennen halliin, pisti hän ylleen nuttunsa ja hattunsa hyvin liikemiesmäisellä kiireellä.
Hän oli jo lähdössä, kun Roberts hiukan hengästyneenä pitkällisestä etsimisestä tuli takaisin ilmoittamaan, että sir Frank oli etuterassilla.
Ja siellä Aldous nyt huomasikin tuon oikoselkäisen, vaikka hiukan raskasrakenteisen nuoren miehen, harmaissa pukineissa, leveä, musta surunauha käsivarressa.
"Halloo, Frank! Sinunhan oli noudettava minut kirjastosta. Roberts on kierrellyt kaikki nurkat sinua etsiessä."
"Ei kirjastosta ollut mitään puhetta", murahti nuorukainen, "eikä Robertsin olisi tarvinnut kauan etsiä. Tupakkahuoneessahan minä olen ollut melkein tähän asti."
Aldous ei huolinut sen enempää kiistellä, ja he läksivät kulkemaan. Aldous älysi heti, että hänen toverinsa ei ollut rakastettavalla päällä. Leskeksi joutunut lady Leven oli lähettänyt esikoisensa pariksi päiväksi Maxwell Courtiin, että Aldous juttelisi hänen kanssaan hänen tulevaisuuden hankkeistaan. Lady Leven oli pintapuolinen, tyhjänpäiväinen nainen, mutta hänellekin oli jo käynyt selväksi, ettei Frankin ura ollut ollut lupaava tähän asti, ja Raeburnin suusta lähtenyt neuvo painoi hänen silmissään paljon raskaammin kuin yliopiston opettajan Frankille antama. "Taivuttakaa hänet Herran nimessä ainakin luopumaan järjettömästä tuumastaan lähteä Amerikkaan!" kirjoitti hän Aldousille, "jollei hän kykene läpäisemään tutkintoansa Oxfordissa, täytynee hänen suoriutua maailmassa ilman sitä, ja hänen opettajansa tuntuvatkin todella hyvin kärttyisiltä. Mutta hänen pitäisi ainakin pysyä kotona ja pitää huolta minusta ja sisaristaan, kunnes hän menee naimisiin. Ei hän todellakaan milloinkaan ajattele Rachelia ja Fannyä tai mitä hänen olisi tehtävä saadakseen heidät turvatuiksi nyt kun heidän isä raukkansa on poissa."
Ei nuorukainen tottakaan paljon huolehtinut "Fannyn ja Rachelin" asioista. Puhuipa hän päinvastoin jotenkin huonosti kätketyllä kärsimättömyydellä sekä sisaristaan että äidistään. Kummako se, jos hän oli nurpea, kun kotolaiset alati vetivät vastaköyttä eivätkä antaneet hänen seurata omaa päätänsä. Vastaiseksi oli sovittu, että hän palaisi Oxfordiin ja opiskelisi siellä kesälukukauden loppuun — kauemmin hän ei enää suostunut olemaan sidottuna. Aldous säälitteli sydämensä pohjasta niitä poloisia opettajia, jotka joutuisivat hänen kanssaan tekemisiin. Frank vannoi menevänsä minne häntä halutti, hänen täytyi päästä maailmaa katsomaan, hän ei tahtonut kaiken ikänsä istua kotinurkissa. Tällaiset sanat kuulostivat varsin hämmästyttäviltä, kun ne tulivat nuoren miehen suusta, joka alati oli pitänyt kotiansa kaikkein huvitusten keskuksena, ja joka kahdesti oli ylpeästi kieltäytynyt lähtemästä omaistensa kanssa Roomaan, ettei häneltä menisi hukkaan paras taimenaika.
Mutta viime aikoina oli Aldousille verkalleen valjennut asian todellinen laita. Ilta jälkeen Frankin tulon Maxwell Courtiin, oli Betty Macdonaldkin saapunut sinne vierailemaan parisen viikkoa neiti Raeburnin luona, jonka erikoinen suosikki hän oli tällä haavaa. Frank, joka äreällä tuulellaan oli peräti tuskastuttanut isäntäänsä ja emäntäänsä, kirkastui silminnähtävästi kuullessaan ketä odotettiin talon vieraaksi, ja aamulla ennen Betyn tuloa läksi hän kalalle erään vartian seurassa melkein yhtä hyvätuulisena kuin ennenkin. Mutta Betty oli parahiksi päässyt taloon, kuin jo Frankin kiukku näytti päässeen uuteen vauhtiin; mitä lystikkäämmin Betty jutteli, tanssi ja kujeili, sitä kolkommaksi kävi Frankin muoto. Aldouskin, joka ei ollut näitä nuoria nähnyt paljon yhdessä eikä juuri ollut mikään teräväsilmäinen tähystelijä, alkoi lopulta saada vihiä salaisuudesta. Oliko poika tosiaankin rakastunut ja päälle päätteeksi Bettyyn? Hän urkki neiti Raeburnilta, mutta ei saanut arveluilleen lainkaan kannatusta tältä taholta — asia tuntui päinvastoin oikein harmittavan vanhaa neitiä, eivätkä hänen merkitsevät katseensa ja syvät huokauksensa saaneet tyhmää Aldousia mitään älyämään.
Pikku veitikka itse oli tutkimaton. Hän kiusoitteli heitä jokaista vuorostansa, Frankia kenties vähimmin. Aldous viihtyi erinomaisesti hänen seurassaan kuten tavallisesti. Aamuisin retkeili hän Aldousin kanssa tiluksen mailla miesmäisissä pukineissa ja jalkineissa, jotka vain tekivät hänen lapsekkaan sulonsa kahta ärsyttävämmäksi ja naisellisemmaksi. Hän oli huvitettu kaikista Aldousin alustalaisista, pisti nenänsä kaikkiin hänen asioihinsa ja vaati itsepintaisesti saada jäljentää hänen kirjeensä. Neiti Raeburnkin alkoi nähtävästi piristyä entiselleen, hän kävi päivä päivältä reippaammaksi ja häärääväisemmäksi; Frank vain oli umpimielinen ja vaitonainen, eikä syönyt mitään — ei ainakaan mitä hänen tomumajansa olisi vaatinut.
Lopulta tuntui Aldousista, että asia jo alkoi kaivata selvittelemistä, ja hän oli pyytänyt Frankin mukaansa tälle kävelymatkalle mielessään epämääräinen aikomus ahdistaa häntä kysymyksillään ja isällisillä nuhteillaan. Hänellä oli vanhaa rakkautta Frankia kohtaan, ja siihen lady Leven oli luottanutkin.
Ensimäinen vaikeus oli tietenkin siinä, ettei Frank tahtonut ensinkään puhella. Aldous yritti pitää puhetta vireillä kaikenlaisilla metsästysjutuilla, mutta ei sekään näyttänyt vetelevän. Viimein nuorukainen vilkastui jonkin verran, kun hän rupesi kuvailemaan täplikästä kärppää, jonka hän mennä viikolla oli tavannut metsästysretkellään.
Hän innostui kertomaan ja näytti hetkeksi unohtaneen huolensa.
"Olen ennenkin nähnyt samanlaisen otuksen," puheli hän edelleen — "vuosia sitten kun pienenä poikaviikarina olin kaniineja metsästämässä Harry Whartonin kanssa. Oletko muuten nähnyt", hän teki äkkiseisauksen, "että rakas serkkuni on palannut kotimaahan?"
"Luin uutisen tänä aamuna Timesissä", vastasi Aldous kuivakiskoisesti.
"Ja minä sain tänä aamuna kirjeen Fannyltä, missä hän kertoo, että Harryn ja lady Selinan häät vietetään heinäkuussa ja että lady Selina kulkee ympäri maalailemassa häntä martyyriksi ja pyhimykseksi, puhuu 'vainosta', jonka alaisena Harry raukka on ollut, ja että nuo raa'at ihmiset eivät ymmärtäneet häntä oikein arvostella ja sen sellaista pötyä. Oh! meitä ei kutsuta häihin, siitä saat olla varma. Koko juttu on tottakin hupainen. Tunsithan sinäkin Willie Fjolliotin — sen omituisen, mustanaamaisen miehen — joka palveli ennen 10:ssä husaarirykmentissä — joka niin hurjasti mellasteli Sudanissa?"
"Tunsinhan minä — pintapuolisesti."
"Hän kertoi minulle kaikki. Hän kuului tuohon Harryn klubin peliseurueeseen, josta on ollut niin paljon juttuja liikkeellä siitä alkaen kun Harryn kävi hullusti. No niin! — eräänä iltana mennä kesänä, hyvin myöhään yhdentoista ja kahdentoista välillä, hän astui pitkin Piccadillyä, kun Harry äkkiä takaapäin tarttui kiinni häneen. Willie luuli ensin, että hän oli joko järkensä menettänyt tai päissään. Hän sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt ihmistä niin merkillisessä mielentilassa. 'Tule kanssani', sanoi Harry, 'tule ja juttele kanssani, muuten ammun kuulan päähäni!' Silloin Willie luonnollisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut. 'Minä olen kihloissa', sanoi Harry, jolloin Willie huomautti, että Harryn käytöksestä ja ulkonäöstä päättäen oli se nuori nainen hyvin säälittävä. 'Nuori!' sähähti Harry ikäänkuin olisi tahtonut paiskata hänet maahan. Ja sitten häneltä pääsi tulemaan — että hän oli juuri — tällä hetkellä mennyt kihloihin lady Selinan kanssa. Ja se oli juuri samana päivänä kun hänet löylytettiin alihuoneessa — juuri samana iltana! Kaiketi hän läksi hänen luokseen lohdutusta saamaan ja arveli sieltä saavansa apua tavalla tai toisella ja tietysti lady Selina otti hänet. Eihän lady Selina enää ole mikään kananpoika ja ukko Alresford voi kuolla milloin tahansa. — Lahjoamisjutun hän arvatenkin myös oli käännellyt ja väännellyt niin, että hän lady Selinansa silmissä esiintyi syyttömänä uhrina. Kun Willie oli saanut hänet hänen asuntoonsa kuletetuksi, puhua pälpätti hän kaiken aikaa kuin raivohullu ja tiedäthän kuinka kylmäverinen hän aina muuten on, 'Fjolliot,' sanoi hän, lähdetkö ensi viikolla yhtä matkaa minun kanssani Siamiin?' 'Mitä?' vastasi Willie. 'Luulin sinun olevan kihloissa lady Selinan kanssa.' Silloin hän kiroskeli hetken aikaa ja vakuutteli sanoneensa lady Selinalle, että hänellä täytyy olla vielä vuosi vapauden aikaa. 'Tule kanssani tutkimaan noita temppeleitä Siamissa!', sanoi hän ja sitten hän mutisi jotain että 'Miksi tulinkaan yhtään takaisin?' Sitten hän yht'äkkiä rupesi puhumaan lakosta — ja sanomalehdestä — ja lahjomisesta ja muusta kaikesta. Hän oli ymmärrettävästi toiminut parhaimman vakaumuksensa mukaan ja kaikki muut olivat olleet konnia ja pettureita! Fjolliot väitti viimein aivan heltyneensä — sillä mies parka oli niin tykkänään murjottu, — ja lupasi lähteä hänen kanssaan Siamiin tai minne tahansa, kunhan hän vaan malttaisi mieltänsä jonkinverran. Ja he vetivät esille kartat, ja Harry alkoi rauhoittua, ja viimein Will sai hänet sänkyyn pannuksi. — Fanny sanoo Fjolliotin kertoneen, että oli täysi työ saada hänet takaisin kotiin raastetuksi. No niin, lady Selinalla on paha onni! — sillä täällä hän taas on."
"Oh! pian tulee hänestä yksi puolueemme kirkkaimpia valoja", sanoi Aldous alistuvaisena. "Olen kuullut huhuttavan, että hänelle puuhataan ensi parlamenttikaudeksi edustajan paikka Alresfordin naapuristosta. Ensi viikolla, luullakseni, puhuu hän jossain vaalikokouksessa toryjen työväenohjelmasta. Sotahuuto arvatenkin seuraa isäntäänsä."
"Senkin sotkua!" huudahti Frank innokkaasti. "Mutta merkillistä sentään, että hänen laisensa älykäs mies on voinut sillä tapaa takertua vehkeisiinsä. Melkeinpä voin olla hyvilläni siitä, että olen tällainen pöllö."
Hän naurahti katkeranlaisesti ja kasvoille palasi synkkä pilvi, joka hetken aikaa oli ollut kadoksissa.
"Niin kyllä, eivät pöllöt aina ole pahimmat", vastasi Aldous painokkaasti. "Mutta äreät ja ystäviään karttavat ihmiset ovat mielestäni paljon ikävämmät."
Frank karahti punaiseksi, ja iski Aldousiin puolittain epävarman, puolittain raivostuneen katseen. "Mitä tarkoitat?"
Aldous pujotti käsivartensa nuorukaisen kainaloon ja valmistautui mielentyyneydellä siihen kohtaukseen, jota ei nyt enää voitu välttää, kun Frank äkkiä huudahti: "Kas tuossa on neiti Boyce!"
Aldous hellitti silmänräpäyksessä seuralaisensa käsivarren ja ojentautui suoraksi vavahtaen joka jäseneltään. Hänkin näki Marcellan jonkun matkan päässä heistä Mellorin ajotiellä, jolle he olivat vast'ikään poikenneet. Hän oli kumartunut maata kohti eikä nähtävästi huomannut tulijoita. Kylmä auringonsäde pilkisti samassa pilvien raosta koskettaen nuoren tytön kumaraista vartaloa ja esikkojen kultamaa nurmikkoa hänen jalkainsa juuressa.
"En tiennyt sinun aikovan pistäytyä Melloriin", sanoi Frank ymmällä.
"Eikö se ole liian aikaista."
Ja hän vilkaisi seuralaiseensa hämmästyneenä.
"Minun on tavattava neiti Boycea ja hänen äitiänsä puhuakseni heidän kanssaan muutamista lakiasioista", kuului Aldousin vähäpuhuva vastaus. "Kaiketi sinusta on yhdentekevää, jos palaat yksin kotiin."
"Lakiasioista?" toisti nuorukainen ehdottomasti.
Aldous epäröi, sitten hän sanoi tyynesti: "Herra Boyce määräsi minut testamenttinsa toimeenpanijaksi."
Frank kohautti silmäkulmiaan ja jupisi itsekseen "tuhat tulimmaista".
Siinä samassa Marcella äkkäsi heidät ja astui heitä kohti. Hän oli verhottu surupukuun, mutta hänen käsissään oli esikkoja, jotka loistivat mustaa vasten, ja lehtikuusien hennon vehreän välistä pilkistävä aurinko kimalteli hänen silmissään ja kauneilla, henkevillä kasvoillaan.
He eivät olleet tavanneet toisiaan siitä lähtien kun molemmat seisoivat Hallinin haudan ääressä. Tämä hetki oli kummankin mielessä. Aldous luuli tuntevansa ilmaisun siitä Marcellan kädenpuristuksessa. Mutta hän ei arvannut, että tyttö ajatteli yhtä paljon hänen kirjettänsä rouva Boycelle ja mitä hän siinä oli lausunut. He seisoivat kotvan, aikaa puhellen päivänpaisteessa. Kun Frank alkoi hyvästellä, sanoi Marcella:
"Haluatteko odottaa — lordi Maxwellia vanhassa kirjastossa? Me pääsemme sisään sinne puutarhan puolelta ja minä olen tehnyt sen oikein viihtyisäksi. Äiti tietenkään ei tahdo tavata ketään."
Frank epäröi; mutta koska hän ei voinut vastustaa poikamaista uteliaisuuttaan ja koska hän lisäksi oli vakuutettu siitä, ettei hän pääsisi Betyn seuraan ennen toista aamiaista, suostui hän jäämään. Marcella näytti tietä, avasi alakäytävän puutarhanoven — paikka, missä hän oli nähnyt Whartonin seisovan kuutamossa tuona ikimuistettavana yönä — ja vei heidät kirjastoon. Kaunis, vanha suoja oli kunnolleen korjailtu, vaikk'ei suinkaan uudenaikaiseksi muutettu. Lovet olivat hävinneet laesta, ja seinien soreat, ennen pilkulliset ja kosteuden pilaamat kipsikoristeet, olivat nyt valkaistut, joten pienillä, neliskolkkaisilla lasiruuduilla varustettujen kaappien kirjat ruskeine ja kullahtavine värivivahduksineen näyttivät ihastuttavilta tätä taustaa vasten. Permannon peitti halpahintainen matto, ja kalustoa oli lisätty muutamilla yksinkertaisilla pöydillä ja tuoleilla. Vanhassa takassa paloi tuli. Marcellan kirjat ja käsityöt olivat esillä siellä täällä, ja jotkut mataloissa saviruukuissa kasvavat hyasintit täyttivät ilman suloisella lemulla. Aldous katseli ihastuneena ympärilleen.
"Tästä toivon aikaa myöten tulevan kyläläisten kokoussalin", sanoi Marcella Frankille kumartuessaan lisäämään puita takkaan. "Luulen että he piankin tottuvat tänne tulemaan, tässä kun on erityinen sisäänkäytävä."
"Vielä mitä!" huudahti Frank. "Tänne he eivät tule. Se on liian etäällä kylästä."
"Sepä nähdään", nauroi Marcella. "Herra Cravenilla on monenlaisia tuumia."
"Kuka on herra Craven?"
"Ettekö tavannut häntä luonani Lontoossa?"
"Oh! nyt muistan!" kirkaisi nuorukainen — "se hirvittävä sosialisti".
"Hänen vaimonsa on vielä hullumpi", sanoi Marcella hilpeästi. "He ovat asettuneet tänne asumaan. He tulevat minun apulaisikseni."
"Pitäkää heidät sitten Herran nimessä itsellänne", huudahti Frank. "Älkää antako heidän kulkea valloillaan kreivikunnan turmioksi. Ei sellaista väkeä täällä kaivata."
"Oh! kyllä teidän vuoronne vielä tulee. Lordi Maxwell" — ääni muuttui — araksi ja hiukan juhlalliseksi. "Suvaitsetteko tulla vierashuoneeseen? Äiti tulee kyllä alas, jos tahdotte tavata häntä, mutta hän arveli että — että — me voisimme kenties kahden suorittaa mitä on tehtävänä."
Aldous oli seisonut hattu kädessä häntä katselemassa kun hän puheli Frankin kanssa. Hän hätkähti hiukan, kun Marcella kääntyi hänen puoleensa.
"Kyllä me kaiketi voimme suoriutua ilman häntä", virkkoi hän.
"Tuhat tulimmaista", murahti Frank itsekseen, kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, ja sensijaan, että olisi käynyt istumaan tuolille sanomalehtiä selailemaan, kuten Marcella oli ehdottanut, rupesi hän kiihtyneenä mittailemaan lattiata. "Hänen isänsä määrää Aldousin testamentin toimeenpanijaksi — Aldous järjestää hänen raha-asiansa — he ovat niin maireita toisiansa kohtaan kuin ei milloinkaan mitään olisi tapahtunut. Mitä hittoa tämä tietää? Ja yhtäkaikki Betty — niin, Betty on kun onkin pikiintynyt Aldousiin — siitä ei päästä mihinkään! — Ja kyllä sen jokainen arvaa, mitä tuo vanha Raeburnin kissa mielessään hautoo aamusta iltaan. Ei vaan minun järkeni pysty tätä selittämään."
Ja paiskautuen takan viereiselle tuolille istumaan, tuijotti hän leuka käden varassa roihuaviin halkoihin.
V LUKU.
Sillä välin Marcella ja hänen seuralaisensa istuivat vastatusten pienen pöydän ääressä, jolle Aldous oli asettanut mukaansa tuomat paperit ja asiakirjat. Jouduttuaan kahden Aldousin kanssa, tuntui Marcellasta ensi alussa melkein tukahuttavalta — niin hän oli hämillään. Hänen ylpeytensä kiusaantui uudelleen; häntä olisi haluttanut pötkiä pakoon, — olihan tämä ennen kuulumatonta tungeskelemista heidän puoleltaan.
Mutta tällaista mielentilaa ei kestänyt kauan, sen teki mahdottomaksi, jopa naurettavaksi Aldousin käytöstapa. Selvästi ja nopeasti, kuten tapansa oli, selosti hän Marcellalle asioita. Eikä niistä paljoa päänvaivaa ollutkaan. Marcella oli samaa mieltä kuin neuvonantajansa, ja rouva Boyce oli valtuuttanut tyttärensä päättämään puolestaan. Aldous merkitsi muistiin muutamia hänen toivomuksiaan, jätti hänelle joitakin papereita hänen äitinsä allekirjoitettaviksi, ja sillä hän jo oli työstään suoriutunut. Hän käyttäytyi niin luontevasti ja huolettomasti, ettei Marcellan auttanut muu kuin rauhoittua.
Mutta kun virallinen keskustelu kallistui loppuunsa, ja heillä niinmuodoin oli tilaisuus muuhunkin juttelemiseen, valtasi kummankin outo mielenliikutus. Täynnänsä tuskaisia muistoja oli tämä vanha huone Aldousille. Tällä samalla paikalla, missä he nyt istuivat, oli hän antanut morsiamelleen äitinsä helmet ja palkaksi saanut suudella häntä poskelle, joka oli nyt taas niin lähellä häntä. Kuinka luontevasti ja pehmeästi aaltoili musta tukka valkealla otsalla. Kuinka sorea oli niska — käsi! Mikä kypsynyt, vieno sulo joka eleessä! Aldousille selvisi nyt, että Marcellan sairaanhoitajatar-toimi, viedessään hänet inhimillisen elämän rumimman todellisuuden yhteyteen — yhteyteen, jota Aldous oli usein kammoksuen ajatellut — oli lisännyt hänen olemukseensa taipuisuutta ja lempeyttä, uutta henkevää tunteellisuutta, joka oli ollut hänelle kauttaaltaan vierasta hänen ensi nuoruutensa säteilevinä vuosina. Äkkiä Marcella virkkoi hiukan epäröiden. "Vielä yhdestä asiasta tahtoisin puhua kanssanne. Voisitteko neuvoa minua edullisesti myymään joitakin näistä rautatieosakkeista?"
Hän osoitti sormellaan erästä kohtaa pääomansijoituksista laaditussa listassa.
"Mutta miksikä?" kysyi Aldous hämmästyneenä. "Ne ovat nyt jo hyvin arvokkaat ja kohoavat yhä arvossa."
"Niin, kyllä tiedän. Mutta minä tarvitsen nyt heti käteistä rahaa — enemmän kuin mitä meillä on — saadakseni kylän työväenasunnot uuteen kuntoon. Puhuin eilen erään rakennusmestarin kanssa siitä, ja teimme jo yhdessä ensimäisen suunnitelman. Vesijohtokin rakennetaan uudestaan. Töihin on jo ryhdytty, ja ne tulevat maksamaan aika paljon." Aldous oli yhäti kummissaan.
"Kyllä ymmärrän", sanoi hän. "Mutta eiköhän tiluksen tulot nykyisin, kun isänne on kuolettanut niin paljon lainoja, riittäne tällaisiin kustannuksiin ilman että teidän on pakko koskea pääomaan? Teidän on luonnollisesti joka vuosi pantava syrjään määrätty summa tilan korjauksia ja uudistuksia varten."
"Niin kyllä, mutta nähkääs tuloista pidätän vain puolet itselleni."
Marcella katsahti ylös hymähtäen.
Aldous seisoi nyt vastapäätä häntä, harmaat silmät, jotka Marcella oli nähnyt niin kylminä ja tunteettomina, jännityksessä Marcellaan luotuina.
"Vain puolet?" toisti hän? "Oh!" — hän myhähti leppeästi — "te olette niin sopinut äitinne kanssa?"
Marcella teki kädellään kevyen, epätoivoa ilmaisevan liikenteen.
"Ei!" sanoi hän — "ei toki! Äiti — äiti ei tahdo ottaa vastaan mitään minulta eikä koko maatilasta. Hänellä on omat tulonsa, ja hän aikoo asua osan vuotta minun luonani."
Sanojen ääni liikutti syvästi Aldousia.
"Osan vuotta?" lausui hän hämmästyneenä. "Eikö rouva Boyce sitten asetu
Melloriin asumaan?"
"Hän kiittäisi Jumalaa, jollei olisi koskaan nähnyt sitä", vastasi Marcella nopeasti — "eikä hän enää astuisi jalkaansa tänne, ellen minä jäisi tänne asumaan. Kauheata, miten paljon hänellä oli kestettävänä viime vuonna — minun Lontoossa ollessani."
Hänen äänensä katkesi. Ehdottomasti hän katsahti Aldousiin peläten kohtaavansa kylmän, paheksuvan katseen. Kaiketi hän Marcellaa tuomitsi ja oli aina tuominnut siksi, että hän oli hyljännyt kotinsa ja vanhempansa. Mutta hän näki pelkkää harrasta myötätuntoa toisen silmissä.
"Rouva Boyce on paljon kovaa kokenut", sanoi Aldous vakavasti.
Kyynel valahti Marcellan poskelle, ja hän kuivasi sen salavihkaa nenäliinallaan. Mutta jo samassa hänen aatoksensa kääntyivät itsekkäisiin mietelmiin. Hänessä heräsi hurjan ikävöivä halu kertoa Aldousille paljon enemmän kuin koskaan ennen heidän kurjista kotioloistaan hänen ensimäisen nuoruutensa aikana, kuvailla hänelle niitä surkeita oloja, jotka olivat lannistaneet häntä lapsivuosina ja surkastuttaneet hänen äitinsä luonteen. Usein hän salaisesti syytti menneisyyttä kun hän yritti puolustautua. Puolustautua mistä? Kihlausaikansa käytöksestä, kun hän oli osoittanut niin suurta hienotunteisuuden, vilpittömyyden ja sivistyksen puutetta.
Eikö hän sitten milloinkaan — ei milloinkaan — saa puhua siitä Aldousin kanssa! tyhjentää hänelle sydäntänsä — pyytää häntä tuomitsemaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi! — Hän tempautui irti näistä mietelmistä ja hänen mieleensä välähti äkisti juopa, mikä heidät eroitti. Betty Macdonaldin oleskelu Maxwell Courtissa — ja hänen tulokseton tunnustuksensa Hallinille tämän kuolinvuoteella, tunnustus, joka olisi pannut hänet sisäisesti häpeämään, jollei jotain viihdyttävää ja pyhittävää olisi aina hiipinyt hänen ajatuksiinsa, milloin hän vain Hallinia ajatteli.
Ei! hänellä ei enää saanut olla mitään itsekkäitä vaatimuksia tähän mieheen. Hänen oli oltava tyytyväinen, että oli ainakin voittanut hänen ystävyytensä.
Sekanaisena jonona kaikki nämä mietelmät kiitivät hänen aivoissaan. Aldous, kun näki hänen istuvan siinä vanhassa, tutussa asennossaan, pää kumarassa ja kädet polvilla, arveli että hänen ajatuksensa pyörivät yhä äidissä, vaikk'ei hän saanut niitä sanoihin puetuksi.
"Entä teidän tuumanne", virkkoi Aldous viimein lempeästi. "Oh! ei se ole mitään", sanoi Marcella kiireisesti. "Pelkään että te pidätte sitä mahdottomana toteuttaa — kenties vaaranakin. Nähkääs, koska kukaan ei ole riippuvainen minusta — koska minä oikeastaan olen aivan yksin maailmassa — sopisi minun hiemasen kokeilla. Neljä tuhatta puntaa vuodessa on paljon enemmän kuin mitä minä kulutan tai ainakin — mitä minun olisi lupa kuluttaa itseäni varten. Minulla ei ole nykyisin enää aivan samat mielipiteet kuin ennen. Minä aion pysyttää tämän talon hyvässä kunnossa — aion kaunistaa sitä ja jättää sen seuraajalleni ehkäpä vielä kauniimpana kuin se oli minun tänne tullessa. Ja minä aion pitää täällä niin paljon työvoimia, että voin tehdä sen koko seudun väestön yhteiskunnalliseksi keskustaksi — katsomatta siihen, mihin luokkaan he kuuluvat. Tahtoisin että se meille kaikille — varsinkin vallan köyhille — olisi oleva huvituksen, virkistyksen ja seurustelun tyyssija. Kun oikein ajatellaan" — hänen poskensa rusottivat innostuksesta — "on itse kukin maatilan-alustalaisista omalla tavallaan jo monen sukupolven aikana ollut jossain määrin osallisena tämän talon kehityksessä. Siksipä soisin, että se anastaisi sijan heidän elämässään — että se kuuluisi heille — olisi heidän ylpeytensä kuten minunkin. Mutta siinä ei vielä kaikki. Väki täällä ei voi mistään nauttia, ennenkuin sille annetaan inhimillisemmät elinehdot. Kuten tiedätte, ovat palkat, meillä hyvin alhaiset, paljon alhaisemmat" — lisäsi hän arasti — "kuin teillä. Ne ovat keskimäärin yksitoista, kaksitoista shillingiä viikossa. Nyt kuuluu tilalla olevan noin satakuusikymmentä työläistä — meidän ja lampuotien työväkeä yhteensä. Näistä ovat luonnollisesti toiset nuorukaisia, toiset vanhuksia, jotka työskentelevät vain puolella palkalla. Herra Craven ja minä olemme tehneet laskusuunnitelman ja olemme tulleet siihen tulokseen, että jos viikkopalkkaa enennetään viidellä shillingillä miestä kohti — jolloin täysin työkelpoinen mies voisi ansaita punnan viikossa — lisäisi se menoja kahdella tuhannella punnalla vuodessa."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi.
"Pahinta lienee teidän saada lampuotinne siihen tyytymään", hymyili
Aldous kotvan kuluttua.
"Niin tietysti! Mutta minä kutsutan heidät kokoukseen. Olen keskustellut asiasta herra Frenchin kanssa — hän tietysti luulee minua hulluksi! — mutta hän antoi minulle kumminkin muutamia neuvoja. Minun pitäisi heille ehdottaa aivan uudet kontrahdit, missä heille alennettua arentimaksua vastaan suodaan joitakin pieniä etuja, joiden Louis Craven arvelee houkuttelevan heitä, ja jotka varmasti tulevat korvaamaan palkankoroituksen. Mutta silloin heidän myös on sitouduttava maksamaan työmiehilleen kysymyksessä oleva palkankoroitus."
Hän katsahti Aldousiin kiihkeä kysymys silmissään.
"Teidän on otettava huomioon", vastasi tämä sukkelasti, "että vaikka kohta maatila on vaurastumassa ja vaikka lampuodit jo toista vuotta ovat kunnolleen suorittaneet maksunsa, saattaa minä hetkenä tahansa sattua huonoja aikoja, jolloin ette voi saada kaikkia saatavianne. Koska lampuodit tulevat maksamaan saman kuin ennenkin nyt toisessa muodossa, jää tämä teidän vahingoksenne kuten ennenkin. Oletteko tuuminut mitään tällaisen sattuman varalle?"
"Kyllä otaksun, että kaikki käy yhteen", sanoi Marcella innokkaasti. "Minä aion elää täällä hyvin vaatimattomasti ja koota niin suuren vararahaston kuin mahdollista. Tämä tuuma on minulle sydämen asia. Tiedän ettei monikaan voi toimia näin kuin minä — että heillä on toisia velvollisuuksia — joiden on astuttava etusijalle. Ja ehkäpä tämä koe ei onnistukaan. Mutta — kävi miten kävi — ja toivomme mitä toivomme tulevaisuudelta, sosialistit ja me muut, tässä sitä on ominetuntoineen ja rahoineen näiden ihmisten parissa, joilla, samoin kuin meillä itselläkin, on vain tämä yksi elämä elettävänä! Nythän kysytään kaikilla työaloilla kuinka paljon voi työntekijä voittaa työn tuotannosta työnantajalta? Näillä seuduin ei ole vielä olemassa mitään työväenyhdistystä, joka valvoisi työmiesten etuja — siksipä heillä ei ole mitään valtaa. Mutta on toivottava, että he tulevaisuudessa liittyvät yhteen, että he silloin ovat kyllin vahvat — vaatimaan itselleen korkeampia palkkoja. Mikä estää minua vapaaehtoisesti luomasta sellaista olotilaa — koskapa sen voin tehdä — johon me kaikki pyrimme?"
Hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, mutta Aldousin korva keksi siinä uuden vivahduksen — jotain syvempää ja vakavampaa kuin ennen.
"No niin — te suositte kokeita, kuten äsken sanoitte", vastasi Aldous lopulta verkalleen. Sitten aivan toisella äänellä — "sehän oli aina Hallinin unelma".
Marcella katsahti häneen vavahtavin huulin. "Niin oli. Muistatteko mitä hänen oli tapana sanoa — suuret mullistukset tulevat — suuret kollektivistiset muutokset. Mutta te ette saa niitä nähdä, enkä minäkään. Harras toivoni on, etten niitä näkisi. Mutta ennenkuin siihen päästään, on yksilö vielä vastuunalainen, kaikki riippuu vielä hänestä. Tässä te rikkaat olette, teillä on rahaa, teillä on valtaa; tuossa ovat nuo miehet ja naiset, joille voitte antaa osansa siitä — jo tänään."