Hän vaikeni äkkiä.
"Mutta nyt pyytäisin teitä lausumaan — mitä muistutuksia teillä on esiintuotavana tätä suunnitelmaa vastaan. Te olette varmaankin usein miettinyt näitä asioita."
Hän tuijotti hermostuneena eteensä eikä nähnyt Aldousin kasvoille solahtavaa, puolittain katkeraa, puolittain hellää ivan ilmettä. Hän muisteli menneitä aikoja, ja oudolta tuntui hänestä tämä nöyrä, pyytelevä ääni.
"Olen niinkin", vastasi hän. "No niin, nämä ovat luullakseni ne muistutukset, joihin teidän on pantava huomiota."
Niin selvästi kuin hän kykeni, mutta ilman erikoista lämpöä selosteli hän Marcellalle ne syyt, joiden nojalla jokainen kansallistaloustieteilijä olisi hyljännyt moisen ehdotuksen. Marcella ei niin paljoa kiinnittänyt huomiota siihen mitä hän sanoi kuin siihen, miten hän sanottavansa ilmaisi. Hän tunsi nuo molemmat äänet Aldousin sisässä — idealistin äänen, jota havaitsijan ja tutkijan ääni alati tukehutti ja ivasi. Vuosi sitten olisi tämä pikkanen puhe ärsyttänyt ja kiukustuttanut häntä. Nyt hän ikävöiden tunsi, että puhujan takana oli ihminen.
Mutta kun Aldous oli esittänyt kaikki vastaväitteensä, pysyi Marcella yhtäkaikki järkähtämättömänä mielipiteessään. Aldousin muistutukset eivät olleet hänelle uusia, ja hänen sisällinen innostuksensa nujersi ne.
"Minä puolestani" — sanoi Aldous ja hänen äänensä kävi araksi ja karttavaksi kuten aina kun hän puheli omista asioistaan — "maksan kaksi tai kolme shillingiä enemmän kuin lampuotini tavallisesti; ja sitten meillä on eläkekassa. Mutta minusta on aina tuntunut, että maatilani työväenolojen perinpohjainen mullistus saattaisi tuoda matkassaan siksi suuria vaaroja, ettei se oikeuta tällaista menettelytapaa. Luulenpa toisinaan, että lampuodit ne eniten hyötyisivät tällaisesta kokeesta."
Marcella väitti kiivaasti vastaan, ja Aldous oli ihastuksissaan nähdessään hänet jälleen entisessä ryhdissään — itsevarmana, itsepintaisena ja ylevämielisenä, nähdessään tuon vanhan, tutun päännytkähdyksen ja dramaattiset eleet.
Mutta sen ohessa oli hän kaiken aikaa kiusallisessa jännityksessä, sillä hänen kielellään paloi huomautus, joka oli sanottava, jos hän mieli täydellä todella olla tytön neuvonantaja.
"Mutta nähkääs", sanoi hän Marcellaan katsomatta, kun tämä viimeinkin lopetti sanatulvansa vetääkseen henkeänsä, "teidän on myös ajateltava niitä, jotka perivät tilan teiltä, ja teidän on myös ajateltava — että mahdollisesti voitte mennä naimisiin — ennenkuin sitoudutte lahjoittamaan muille puolet tuloistanne".
Nyt hän oli niin hermostuneessa mielentilassa, että hänen täytyi herkeämättä katsella Marcellaa. Hänellä oli niin kiusallista pukea tämä ajatus sanoihin, että ääneen tuli hänen tietämättään kova, kylmähkö sävy. Marcellasta tuntui äkkiä kuin olisi hänet kovalla kädellä työnnetty takaisin — hän loukkaantui siitä, mitä toinen oli pakoittavana velvollisuutena lausunut.
"Enpä luule, että minun on tarpeellista sitä ajatella — tässä yhteydessä", virkkoi hän ylpeästi. Ja nousten pystyyn, alkoi hän koota papereitaan yhteen.
Lumous oli murrettu. Aldous tunsi, että hän oli tarpeeton.
Vaitonaisena ja juhlallisena Marcella astui halliin Aldousin seuraamana. Kirjastosta kuului äänekästä puhetta.
Hämmästyneenä avasi Marcella oven, ja siellä istuivat takan ääressä vastatusten Betty Macdonald ja Frank Leven.
"Jumalan kiitos!" huudahti Betty rientäen Marcellan luo ja suudellen häntä. "Enpä tottakaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos sir Frank ja minä olisimme kauemmin jääneet kahden!" Tyttö oli hehkuvan punainen ja kuohuksissaan, ja hänen silmänsä liekehtivät suuttumuksesta. Frank sitävastoin näytti nololta ja nujerretulta.
"Niin, tässä sitä ollaan", puheli Betty hätäisesti yhä pidellen kiinni Marcellasta. "Minä houkuttelin neiti Raeburnin poikkeamaan tänne, että saisin nähdä teidät vaikka vaan vilaukselta. Hän tahtoi kävellä kotiin ja jätti vaunut meitä odottamaan. Eikö se ole nurinkurista kuten kaikki muukin nykymaailmassa? Kun minä olen hänen ikäisensä, rupean luultavasti uudelleen nukkieni kanssa leikkimään. Katsokaa toki, mitä meteliä nuo ponit tuolla pitävät — nehän kaapivat kavioillaan palasiksi koko pihanne. Entä mitä luulette kellon olevan?" — hän piteli sitä nuhtelevaisesti Marcellan silmäin edessä. "Te olette jutelleet niin kauan tuolla sisässä, että sir Frank ja minä olemme ennättäneet riitaantua kaikiksi elinpäiviksemme, ja nyt ei ole enää aikaa mihinkään järjelliseen puheluun. Hyvästi, rakas Marcella, hyvästi. Neiti Raeburnin ei ole vielä kertaakaan tarvinnut odottaa minua aamiaiselle, vai mitä, Aldous? enkä aio tänään tehdä poikkeusta. Tulkaa nyt, Aldous! Teidän on tultava kotiin minun kanssani. Minä pelkään niin hirveästi noita poneja. Ette te saa ajaa, mutta jos ne alkavat pillastua, annan teidän vetää ohjaksista. Rakas, rakas Marcella, saanko tulla takaisin pian — oikein pian!"
Vielä muutamia oikullisia huudahduksia ja suuteloita, muutamia vihaisia silmäyksiä Frankiin ja määräyksiä Aldousille, joka ei ollut niin kerkeä hänen kutsuilleen kuin tavallisesti, ja viimein istui Betty selkä suorana ja kuumoittavin poskin Aldousin vieressä ponivaunujen etuistuimella.
"Tuletko mukaan, Frank?" kysyi Aldous, "kyllä täällä on sinullekin sijaa".
Hänen otsansa oli suuttumuksen uurteessa. Puhuessaan hän ei katsonut Frankiin, vaan Marcellaan. Tämä seisoi hiukan syrjässä oven varjossa, hänen ryhtinsä oli ylpeä ja väistävä. Huokaus, puolittain tuskainen, puolittain alistuvainen, pusertautui Aldousin rinnasta.
"Kiitos vaan, minä kävelen", vastasi Frank kiukkusesti.
* * * * *
"No, suvaitsetteko nyt selittää minulle, miksi olette tuon näköinen ja puhutte tuollaista pötyä?" virkkoi Marcella purevan rauhallisesti, kun hän jälleen oli kirjastossa Frankin kanssa, joka punaisena kasvoiltaan hiusmartoon saakka puheli itsekseen katkonaisin sanoin.
"Etteköhän te sitä arvanne", sanoi Frank nuhtelevaisesti paiskautuen uudelleen takan ääreen istumaan.
"En rahtustakaan!" sanoi Marcella; "te olette töykeä Betylle ja ärtyisä minua kohtaan, ja se kaiketi tietää, että olette onneton. Mutta miksi juuri teillä olisi lupa purkaa tuultanne, kun ei se ole sallittu muille."
Frankilta pääsi ähkyvä ääni.
"No niin", sanoi hän heittäytyen traagillisen tyyneksi ja ottaen hattunsa, "pian te kaikki pääsette minusta rauhaan. Huomenna lähden kotiin, ja seuraavana päivänä lunastan piletin Kaliforniaan."
"Te!" huudahti Marcella, "tekö Kaliforniaan! Mikä oikeus teillä on
Kaliforniaan lähteä?"
"Mikäkö oikeus?" Frank tuijotti häneen äimistyneenä ja puhkesi sitten sanomaan: "Kun tyttö kiduttaa miestä kuten Betty on minua kiduttanut, ei ole muuta neuvoa kuin korjata luunsa. Ja sen minä tottakin teen, sanokoot muut mitä sanovat."
"Ja mitä aiotte siellä toimittaa? Arvatenkin — metsästää ja muuten huvitella?" Frank empi.
"Enhän minä tietenkään voi ristissä käsin maleksia", valitteli hän.
"Kai minä siellä metsästän."
"Onko teillä oikeutta siihen? Onko teillä sen enempää oikeutta siihen kuin virkamiehellä, joka laiminlyö tehtävänsä ja tuhlaa yleisiä varoja?"
Frankin silmät pyöristyivät.
"En totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän viimein harmistuneena, "enkä välitä arvata".
"Kyllä te sen pian käsitätte. Te olette perinyt isänne maatilan. Teidän lampuotinne maksavat teille arennin, jonka he ovat ansainneet kättensä työllä. Aiotteko antaa mitään tulojenne, kauniin talonne ja joutilaisuutenne korvaukseksi?"
"Oh! se on taas teidän sosialismianne!" huudahti nuori mies ärtyneenä hänen äänestään. "Korvausta muka? No, hehän saavat maata minulta."
"Jos minä olisin puhdasverinen sosialisti", sanoi Marcella tuikeasti, "niin sanoisin teille: menkää! Mitä ennemmin luovutte kaikista velvollisuuksista, jotka sitovat teidät maatilaanne, sitä selvemmin todistatte maailmalle, että te ja koko säätyluokkanne olette hyödyttömiä parasiitteja, ja sitä pikemmin pääsemme teistä. Mutta, ikävä kyllä, en ole kyllin vankka sosialisti puhuakseni näin. Minä horjun — en tiedä itsekään mitä tahdon. Mutta siitä ainakin olen varma, että jollette te tilanomistajat käsitä asemaanne viraksi ja kutsumustanne täydellä todella, ei koko sivistyneessä maailmassa ole olemassa hyödyttömämpää kuhnurijoukkoa kuin te."
Mahtoiko hän suomia poloista Frankia näin säälimättömästi päästäksensä eroon omasta rauhattomuudestaan ja tuskastaan. Jos niin oli asianlaita, ei ainakaan Frankilla ollut vihiä siitä. Hän oli vain siitä selvillä, että häntä kohdeltiin häpeällisesti. Hänen aikomuksensa oli ollut purkaa Marcellalle sydämensä, mutta sen sijasta saarnattiin hänelle nyt velvollisuuksista, joita hän tähän asti oli tuskin yhtään vaivaantunut ajattelemaan, surut ja huvitukset kun olivat kauttaaltaan vallanneet hänen harrastuksensa.
"Kyllä itsekin tiedätte puhuvanne pelkkää pötyä", murahti hän, mutta vältti samassa Marcellan liekehtivää katsetta. "Olkoon että olen joutilas, mutta on niitä paljon joutilaampiakin ihmisiä — ihmisiä, jotka elävät rahoillaan, ja joilla ei ole mitään maatilaa kiusanaan, — ei niin tikkua ristiin pantavana."
"Heitä päinvastoin voi puolustaa. Sillä heillä ei ole edessä mitään selvää, synnynnäistä kutsumusta kuten teillä, ja minä toistan vieläkin, että teillä ei ole oikeutta viettää lupa-aikaa ennenkuin olette sen ansainnut. Ensin teidän on kunnolleen opittava tehtävänne ja sitten ryhdyttävä tointanne hoitamaan. Ottakaa itsellenne kahdeksan tunnin työ-aika kuten muut ihmiset! Kuka te olette, että saisitte aina vaan kakkua syödä, kun muiden on tyydyttävä kovaan kannikkaan?"
Frank astui akkunan luo ja tuijotti ulos, selin Marcellaan. Marcellan sanat pistelivät ja kiukuttivat häntä, mutta hän tunsi olevansa liian viheliäinen kiistelemään.
"Minulle olisi aivan yhdentekevä", virkkoi hän viimein matalalla äänellä Marcellaan kääntyen, "syönkö kakkua vai kovaa kannikkaa, jos vain Betty huolisi minusta".
"Luulette siis todella, että hän huolisi teistä paremmin, jos pötkitte täältä tiehenne", sanoi Marcella säälimättömästi. "Onhan aivan ymmärrettävää, että Betty epäröi nähdessään mikä ero on teidän — ja — ja muiden ihmisten välillä."
Frank tarkasteli häntä synkkänä.
"Tarkoitatte varmaan lordi Maxwelliä?"
Seurasi kotvan äänettömyys.
"Tarkoitan jokaista", sanoi Marcella viimein tulta kohennellen, "joka niin ruumiillisella kuin henkisellä työllään rehellisesti maksaa sen, minkä yhteiskunta on hänelle antanut — ainakin mikäli hän kykenee".
"Kuulkaapa nyt", alkoi Frank ja kävi aivan kukistuneena istumaan Marcellan viereen. "Älkää enää minua näykkikö. Minä olen huono mies — laiskuri — en sentään luule huono olevani. — Mutta kaikki nuhdesaarnat ovat tehottomia niin kauan kuin Betty rääkkää minua tällä tavalla. Tiedättekö, miten hän vastikään käyttäytyi."
Marcella alistui kuuntelemaan. Frank vilkasi häneen tavantakaa syrjästä, mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä tytön mielessä liikkui. Hän istui aivan hiljaa Frankin kuvaillessa; Aldousin ja Betyn alituista yhdessäoloa ja neiti Raeburnin vehkeitä. Samoin kuin Lontoossa silloin, kun hän ensin teki Marcellan uskotukseen, oli Frankilla nytkin epämääräinen tunnelma, ettei hän menetellyt varsin hienotunteisesti. Mutta toiselta puolen oli hän liian onneton malttaakseen mielensä ja hän toivoi voivansa tavalla tai toisella taivuttaa Marcellaa liittolaisekseen.
"Niin, ei minulla ole tähän kaikkeen muuta sanottavaa", sanoi tämä viimein kärsimättömästi, kun Frank herkesi puhumasta, "kuin että kysykää Häneltä ja tehkää loppu asiasta! Ehkäpä hänessä silloin herää jonkinverran kunnioitusta teihin. Ei, auttaa teitä en tahdo, mutta kyllä säälin teitä, jollette onnistu — sen lupaan. Ja nyt on teidän mentävä."
Frank läksi, ja vaikka hän arveli joutuneensa perin sydämettömän kohtelun alaiseksi, tuntui hänestä sittenkin kuin olisi hän noussut virkistävästä, moraalisesta kylvystä.
Marcella jäi yksikseen ja istui kotvan aikaa aivan liikkumattomana vanhassa kirjastossa. Nuoren miehen vetoaminen häneen pulassaan harmitti häntä, mutta samassa hän jo katui olleensa niin suorasukainen häntä kohtaan. Mutta Frankin kertomusta ajatellessaan pusersi ahdistava tuska hänen rintaansa — tuska, jota hän ei rohjennut selvitellä itselleen ja joka tavantakaa kumminkin haihtui epäilyihin.
Mutta yksi asia ainakin oli varma ja se oli se, että Aldous oli hänelle puhunut "naimisista!". Hänen sieramensa laajenivat, povi huohotti, ja häntä kuohutti palava suuttumus, jonka hän tiesi epäoikeutetuksi, vaikka ei voinut sitä tyynnyttää. Mutta hän tiesi yhtäkaikki, ettei hänellä ollut mitään anteeksiannettavaa.
* * * * *
Seuraavana aamuna Marcella läksi kylälle ottaakseen selkoa muutamista, uusia työväenasuntoja koskevista seikoista. Matkalla hän poikkesi pappilaan ja naputti puutarhanovelle toivoen tapaavansa Mary Hardenin ja saavansa hänestä seuraa.
Melloriin tultuaan ei hän ollut usein tavannut Maryä. Mutta jo ensi näkemällä häntä oli huolettanut pastorin sisaren riutunut, veretön ulkomuoto ja alistuva vaitonaisuus, joka oli Marcellalle aivan uutta. Yksitoikkoinen elämäkö hänet oli murtanut? vai olivatko sisarukset kumpikin tapansa mukaan näännyksissä liiasta työstä ja niukasta ravinnosta, kuten usein ennenkin.
Pastori oli vastaanottanut Marcellan entisellä lempeällä, vaikka hieman viileällä ystävällisyydellään. Kaksi vuotta takaperin hän oli ravistanut päätään Marcellan mielipiteille ja parannusyrityksille, ja usein peittelemättä niitä moittinutkin, ainakin Marylle. Nyt hän oli painanut alas entisen arvosteluhalunsa ja oli hyvin kärkäs pysymään hyvissä väleissä Mellorin omistajan kanssa, sillä hänestähän tästä puoleen poloisen kylän vaurastus oli riippuva.
Marcellan naputukseen kuului vastaukseksi huoneen sisästä heikko "Tulkaa sisään". Hän astui ruokasaliin ja tapasi Maryn istumassa vesissä silmin pienen pöydän ääressä. Hänen edessään oli läjä kirjeitä, jotka hän kiireesti työnsi syrjään Marcellan tullessa sisään. Mutta hän ei yrittänyt salata mielenliikutustansa.
"Mitä nyt, Mary kulta? Kerrohan minulle", sanoi Marcella käyden istumaan hänen viereensä ja painaen lempeän suutelon Maryn kädelle.
Ja Mary kertoi. Se oli hänen elämäntarinansa — koruton, jokapäiväinen tarina, jommoisen kätkee sydämeensä moni yksinäinen, maailman poluilla huomaamattomana vaelteleva ristinkantaja. Kun Charles Harden jonkun aikaa luennoi Oxfordin yliopistossa omassa osakunnassaan, oli Mary, joka silloin oli aivan nuori, asunut hänen luonaan vuoden ajan. Charlesin ystävät, heistäkin useimmat pappismiehiä tai papiksi aikovia ja hänen laisiaan muutenkin, tulivat useasti sunnuntai-teelle heidän luokseen tai ottivat osaa heidän vaatimattomiin huvituksiinsa. Näistä oli muuan nuori pappi, joka juuri oli alkamaisillaan ensimäisen virkavuotensa, rakastunut Maryyn. Tämä ei vielä nytkään voinut puhua tästä rakkaussuhteesta, vapisevalla äänellä hän vain pyyhkäisemällä kosketti sitä ja kiirehti sitten jutun surulliseen kehitykseen. Herra Shelton sai toivomansa papintoimen eräässä Lincolnshiren pitäjässä ja nuoret toivoivat voivansa viettää häitä vuoden tai parin kuluttua. Mutta purevan kylmänä talvi-iltana, kun herra Sheltonin oli pakko, viedessään Pyhää Ehtoollista erään kuolevan pitäjäläisensä luo, kulkea nummen läpi, joka oli seudun tuulisimpia, oli hän vilustunut niin pahasti, että ankara nivelluuvalo oli seurauksena. Ja voi ihmiskohtalon salaisia oikkuja! Tästä kärsimyksestä, jonka hän oli itselleen hankkinut jalolla uhrautuvaisuudellaan, kehittyi ennen pitkää pahempi tauti — morfiinihimo, jonka hävittävä vaikutus pian alkoi näyttäytyä niin ruumiillisesti kuin sielullisesti. Sen huomasi ensin onnettoman veli, joka kuletti hänet Lontooseen parantumaan. Itse hän sillä välin kirjoitti Marylle ja antoi hänelle takaisin vapautensa. "Minulla ei enää ole minkäänlaista tahtoa, en ole enää mies", kirjoitti hän. "Minä solvaisisin sinua, ellen purkaisi liittoamme ja synnillistä olisi sinunkin siinä pysyä." Charles, joka arvosteli asiata heltymättömältä, askeettiselta näkökannalta, oli samaa mieltä ja niinpä Mary murtuneella mielellä alistui.
Mutta toivo leimahti vielä kerran eloon. Veljen huolet ja rakkaus eivät jääneet palkitsematta, huhuttiin, että hän oli perinpohjin parantunut ja että hän aikoi uudelleen ryhtyä työhönsä. "Juuri kaksi vuotta sitten, silloin, kun sinä tulit tänne, rupesin minä uskomaan, että kaikki saattaisi vielä kääntyä hyväksi" — Mary puhkesi uudelleen kyyneliin — "Mutta oltuaan kuusi tai kahdeksan kuukautta papillisessa työssä Lontoossa, sai hän vian keuhkoihinsa ja hänen morfiinin tuhoama ruumiinsa ei pystynyt lujaa vastarintaa tekemään."
"Viime joulukuussa hän kuoli Madeirassa", sanoi Mary hiljaan. "Minä tapasin hänet ennenkuin hän lähti Englannista. Me kirjoitimme toisillemme loppuun asti. Rauhallisena ja Herran tahtoon tyytyen hän täältä erosi. Tämä kirje on Madeiran kappalaiselta, joka oli hyvin ystävällinen hänelle ja on luvannut minulle pitää huolta hänen haudastaan."
Siinä kaikki. Se oli sentapainen tarina, jonka saattoi arvatakin pyöreäposkisella, haikeamielisellä Mary Hardenilla olleen, ja hän kertoi sen uskonnolliselle ja yhteiskunnalliselle käsityskannalleen ominaiseen tapaan, vanhentunein, kulunein lauselmin, jotka eivät ainakaan hänen silmissään olleet vielä kadottaneet alkuperäistä tuoreuttaan ja merkitystään.
Marcellan harras osanotto kuvastui hänen kasvoillaan. He puhelivat vielä puolen tuntia tästä, mutta sitten kietoi Mary käsivartensa ystävänsä kaulaan.
"Kas niin!" sanoi hän, "nyt ei puhuta enää siitä. Olen hyvilläni, että kerroin sinulle. Se oli minulle oikea lohdutus. Ja — en tarkoita pahaa — mutta ennen aikaan en olisi voinut kertoa sinulle tätä — on ihan kumma kuinka paljon enemmän sinusta pidän nyt kuin silloin, jos kohta mielipiteemme nytkin törmäävät yhtä paljon yhteen."
Molemmat nauroivat, vaikka vesissä silmin.
He läksivät yhdessä kylälle astelemaan. Kun he lähestyivät Hurdin entistä mökkiä, joka nyt oli tyhjä ja revittäväksi tuomittu, vetäytyi inhoa tietävä piirre Marcellan suun ympäri.
"Joko kerroin sinulle uutisen Minta Hurdista?"
Mary ei ollut kuullut mitään, ja niin Marcella kertoi hänelle tuon ihmeellisen ja tympäsevän uutisen, joka oli tullut hänen kuuluvilleen Amalfissa. Jim Hurdin leski oli menossa uusiin naimisiin sen merkillisen, roikelosäärisen "lausunnon professorin" kanssa, jolla oli italialainen nimi ja vilkkuvat silmät, ja joka asui Brown Buildingissä kerros alempana heitä. Marcella oli lujasti vakuutettu siitä, että hän oli veijari — että hän ansaitsi elantonsa kaikenmoisilla pikku petkutuksilla, että hän oli saanut vihiä Mintan eläkkeestä. Mutta joka tapauksessa, tuli hänestä kelpo aviomies tai Mintan rahoista eläjä ja vaimoaan lyövä heittiö, niin jo se seikka, että Minta saattoi ajatella uusia naimisia, oli tytöstä hirveä.
"Mennä naimiseen sen ihmisen kanssa!" sanoi hän. "Mennä uudelleen naimisiin! Eikö se ole uskomatonta?"
He olivat saapuneet mökin edustalle. Marcella jäi silmänräpäykseksi katselemaan sitä. Hengessään näki hän taas onnettoman vaimon tainnuksissa penkillä, näki kääpiön istuvan käsiraudoissaan vartiansa vieressä tylsällä katseella permantoon tuijottaen, ja uudelleen tunsi hän sen aamuhetken raatelevan sieluntuskan, jolloin hän oli tukenut vaimon avutonta sielua.
Ja tätä murhenäytelmää seurasi nyt tällainen loppu. Marcellaa oikein iljetti kun hän sitä ajatteli. Ja Mary, jonka uskonnolliset periaatteet eivät suvainneet toista avioliittoa, oli jotenkin samaa mieltä.
No niin — jos Minta olisi ollut täällä puolustautumassa, ei hän varmaankaan olisi voinut kilpailla Marcellan ja Maryn kanssa väittelyssä, eivätkä he arvatenkaan olisi ymmärtäneet tai hyväksyneet hänen selittelyjään.
"Mahtaneeko lordi Maxwell yhä jatkuvasti maksaa hänelle eläkettä?" sanoi Mary.
Marcella pysähtyi vaistomaisesti.
"Vai hänen tointaanko se sitten olikin?" virkahti hän. "Olisihan minun pitänyt se arvatakin."
"Sinä et siis tietänyt?" huudahti Mary hätääntyneenä. "Oh! silloin ei minun olisi pitänyt puhua siitä mitään."
"Kyllä minä oikeastaan sen aavistinkin", sanoi Marcella lyhyesti, ja he jatkoivat matkaa äänettöminä.
Pian he seisoivat rouva Jellisonin soman ja hauskannäköisen asunnon edustalla, kylän äärimäisessä reunassa, maantiestä vasemmalle. Kuistin kohdalla kukki jo päärynäpuu, ja kevään ensi vihanta peitti pienen puutarhan pensaat.
"Tuletko sisään?" sanoi Mary. "Tahtoisin tavata Isabella Westallin."
Marcella säpsähti nimen kuullessaan.
"Miten on hänen laitansa?" kysyi hän.
"Hän on entisellään. Hän ei ole koskaan tullut selväjärkiseksi siitä lähtien. Mutta hän on aivan harmiton ja rauhallinen."
He tapasivat rouva Jellisonin ja hänen tyttärensä lieden ääressä istumassa pienen kuusivuotiaan Johnnien häärätessä äidin ja isoäidin aloissa. Rouva Jellison palmikoi olkia kuten tapansa oli; hänen punaisen oljen värjäämät sormensa liikkuivat hämmästyttävän nokkelasti. Isabella istui jouten, kädet helmassa kuten aina. Hän töllisteli Marcellaa ja Maryä, kun he tulivat sisään, mutta ei muuten kiinnittänyt mitään huomiota heihin. Hänen voimakkaat, traagilliset kasvonsa olivat nyt jäykistyneet ja ilmeettömät ja niiden intohimoton tyhjyys säälitti ja kauhistutti Marcellaa.
Hän kävi istumaan lesken viereen ja otti häntä kädestä. Rouva Westall salli hänen hetken aikaa pidellä sitä, sitten hän äkkiä tempasi sen irti ja rypisteli synkästi silmäkulmiaan.
"Niin! niin! ei sitä koskaan tiedä kuinka paljon Isabella ymmärtää ja on ymmärtämättä", puheli rouva Jellison Marylle. "En minä aina tiedä mitä hänen mielessään liikkuu, mutta ei hänestä suurta vaivaa ole. Ja se poikaviikari, se on oikea kullanmurunen meille. Koulussa panee hän kaikki nauramaan. Opettaja kysyi häneltä tässä tuonoin Ananiaksesta ja Safirasta. 'Johnnie', kysyi hän, 'mikä sai heidät sellaista ilkeyttä tekemään?'. 'Tiedänkös minä', vastasi poika, 'mutta pöllöjä he vaan olivat' arveli hän. Niin, Herra paratkoon, ei hän sentään sitä pahalla sanonut. Kiitos vaan kysymästä, neiti, hiljakseen sitä eteenpäin mennään, vaikka talvella minulla oli se uusi tauti, jota sanotaan 'flunsaksi'. Kehno minä olinkin. 'Käykää vuoteeseen, rouva Jellison', sanoi tohtori Clarke,' tai teidän käy huonosti'. Mutta minä viis siitä, mitä hän sanoo. Olenhan minä tuntenut hänet siitä alkaen kun hän oli Johnnien pituinen. Minä vain retustelin ympäri täällä, mutta eräänä aamuna minä olin vähällä läkähtyä ja silloin minä hoipertelin huoneeseen ja otin aika siemauksen paloviinaa" — hän katsahti Maryyn anteeksipyytävällä katseella, sillä hän oivalsi, että pastorin sisar tietystikin paheksuen kuunteli häntä — "ja uskotte tai ei, mutta tauti meni menojaan siinä samassa. Ensin minä yskin niin että luulin olevani henkihieverissä, mutta — minä ryyppäsin pullon loppuun asti — apua siitä lähti, ja nyt olen taas hyvissä voimissa." Maryn onnistui pitää sisässään moisen parannuskeinon paheksuminen, ja vanhus jutteli edelleen kertoen kylänuutisia vilkkaasti ja lystikkäästi, joskin niistä vilahti tuontuostakin esiin hänen alhainen mielipiteensä ihmiskunnasta.
Kun tytöt hyvästelivät häntä, sanoi hän viekkaalla äänenpainolla
Marcellalle:
"Entä se oljenpalmikoiminen, neiti? — vai saako siitä kysyä?" Marcella punastui.
"Niin, sitä minun pitää tuumia, rouva Jellison. Meidän täytyy piakkoin pitää kokous kylässä ja keskustella siitä?"
Vanhus nyökähytti päätänsä ovelan näköisenä, mutta mitään vastaamatta ja seurasi poistuvia katseillaan.
"No kai Jimmy Gedge pysyy hengissä minun aikani", hihitti hän itsekseen.
* * * * *
Eipä Marcella itsekään tällä hetkellä sen paremmin kuin rouva Jellison luottanut omaan kykyynsä parannella olosuhteita, jotka "meidän Herramme ja luonto" vanhuksen arvelun mukaan olivat jo ammoisia aikoja sitten säätäneet. Kotimatkalla kulki hän kylän läpi ja hänen silmänsä viivähti synkällä katsella kaikessa — nuorissa tytöissä, jotka siistimättöminä istuivat kynnyksellä olkia palmikoimassa, kujilla leikkivissä lapsissa, kapakkain seutuvilla vetelehtevissä miehissä, vanhoissa ja nuorissa, jotka paljastivat päänsä hänelle.
"Mary!" puhkesi hän sanomaan, kun he lähestyivät pappilaa. "Kohta minä täytän neljäkolmatta. Paljonko pahaa luulet minun saaneen aikaan täällä, kun olen neljänseitsemättä vanha." Mary nauroi hänelle ja koetti rohkaista häntä. Mutta Marcellan mielikarvaus ei ollut poistettavissa.
"Väki täällä ei kaipaa", sanoi hän painokkaasti, "aineellista apua; sitä apua, jota minä voin antaa, ei väki täällä niin paljon kaipaa kuin henkistä kehitystä. Kunhan voisin opettaa heitä ottamaan itselleen — ottamaan vaikka ahnaasti ja itsekkäästi, jos vain ottavat. Eihän minun antamisillani ole mitään todellista ja pysyväistä arvoa." Mary oli kauhistunut.
"Sinä et ole parempi herra Cravenia", huudahti hän. "Hän sanoi eilen Charlesille, että häntä niin iljettää, kun kylän vanhat vaimot — jotka voisivat olla heidän isoäitejään — niiaavat heille ja että hän tekee voitavansa saadakseen vastaisuudessa sellaiset tavat täältä poistumaan. Ehkäpä oletkin vielä — herra Whartonin kannalla siinä, että Charlesin ja minun pitäisi heittää sikseen kaikki hyväntekeväisyyshommat. Mutta älä yritäkään. Me olemme vanhoillisia ja tulemme aina olemaan."
Whartonin nimeä mainittaessa Marcella kohotti ylpeästi päätänsä pystyyn ja hänen kasvoillaan aaltoilivat vaihtelevat ilmeet.
"Muistuttelen usein mieleeni, mitä herra Wharton sanoi, täällä kylässä ollessaan", virkkoi hän viimein. "Hänen puheessaan oli usein eloa, suolaa ja voimaa. Minä en tahdo unohtaa, mitä hän sanoi, vaan mitä hän oli!"
He erosivat samassa, ja Marcella astui verkalleen kotiinpäin. Heräävä kevät ja huhtikuun lauha ilma eivät milloinkaan ennen olleet tuottaneet hänelle niin haikeata ja painostavaa mielialaa kuin tänään.
VI LUKU.
"Voi! neiti Boyce, saanko tulla sisään?"
Ääni oli Frank Levenin. Marcella istui vanhassa kirjastossa ypö yksinään seuraavana iltana. Louis Craven, joka nyt oli hänen palkattu asiamiehensä ja neuvonantajansa, oli vast'ikään lähtenyt huoneesta, ja Marcella oli painunut laskujen ja kustannusehdotusten tarkastamiseen.
"Tulkaa sisään", sanoi hän hiukan säpsähtäen Frankin ääntä ja käytöstä, ja silmäillen häntä kysyvästi.
Frank sulki huolellisesti vanhan, raskaan oven, ja kun hän tuli lähemmäksi Marcellaa, huomasi tämä hänen kiihtyneillä kasvoillaan oudon — ilon ja pelon sekaisen ilmeen. Hän peräytyi taapäin ehdottomasti. "Onko jotain — jotain hullusti?"
"Ei", vastasi Frank rajusti, "ei! Mutta minulla on jotain teille kerrottavaa, mutta en tiedä kuinka pääsisin alkuun. Enkä edes tiedä, onko minulla lupa kertoa sitä. Minä olen melkein koko tien kulkenut juoksujalkaa."
Ja hän saattoi vaivoin hengittää. Hän kävi istumaan tuolille, jonka Marcella hänelle työnsi ja koetti tyyntyä. Marcellan sydän jyskytti lujasti, kun hän odotti, että toinen avaisi suunsa.
"Se koskee lordi Maxwelliä", alkoi Frank viimein käheästi ja Marcellaan katsomatta. "Tulen juuri pitkältä kävelyltä hänen kanssaan. Hän lähti kotiin, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että minä olin tänne menossa. Mutta jokin sisällinen voima pakoittamalla pakoitti minut tulemaan tänne; minusta tuntui, että se oli teille kerrottava. Lupaatteko olla suuttumatta minuun — ja uskotteko, että olen asiata ajatellut — että teen sen vain teidän parasta ajatellen."
Hän katseli Marcellaa hermostunut kysymys silmissään.
"Kunpa ette kiusaisi minua niin kauan odotuksella", virkkoi Marcella hiljaan, posket ja huulet aivan verettöminä.
"No niin — tänä aamuna olin aivan poissa suunniltani. Betty ei ollut puhunut kanssani eilisestä saakka. Hän on kieppunut alati Aldousin seurassa, ja neiti Raeburn antoi minun eilisiltana kerran tai kahdesti ymmärtää, että olin liikaa talossa. Yöllä en saanut unen hiventä silmiini ja koko aamun pysyttelin poissa heidän näkyvistään. Aamiaisen jälkeen astuin Aldousin luo ja pyysin häntä kanssani kävelylle. Hän loi minuun kummastuneen katseen — luulenpa, että näytin aika hurjalta. Sitten hän lupasi tulla. Ja niin me läksimme kulkemaan oikein pitkälle, puiston perälle. Ja silloin minä laskettelin. En tiedä, mitä kaikkea hoinkaan, kai minä käyttäydyin kuin hullu. Mutta yhtäkaikki tiukkasin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi ja sanomaan mitä hänellä oli mielessä, ja pyysin häntäkin puhumaan siitäkin, mitä hän tiesi Betyn tuumista. Sanoin, että tiesin kyllä olevani hävytön ja että hän voisi karkoittaa minut pois talostaan ja kieltäytyä joutumasta mihinkään tekemisiin kanssani, jos häntä halutti. Mutta hullusti minun käy, eikä minusta miestä tule koskaan, jollen saa urkituksi, millä kannalla tässä ollaan — ja jollei Betty anna minulle kunnollista vastausta — ja sanalla sanoen oliko hän, Aldous, itse rakastunut Bettyyn? sillä saattoihan sokeakin nähdä, mihin neiti Raeburn tähtää." Nuorukainen nielasi ikäänkuin nyyhkytyksen tukahuttaakseen, ja koetti sitte taas koota ajatuksensa, Marcella istui kivipatsaana.
"Kun hän kuuli minun sanovan — 'rakastunut itse häneen', seisahtui hän äkkiä kuin ukontulen iskemänä. Huomasin, että hän oli vihainen. 'Ei sinulla sen enemmän kuin muillakaan ole oikeutta sitä kysellä', sanoi hän tuikeasti. Silloin minä jouduin aivan päättömäksi ja annoin tulla suusta, mitä vain mieleen johtui. Sanoin, että kaikki puhuivat siitä — mikä tietenkin oli pelkkää valetta — ja lopulta minulta pääsi 'Kysy keltä tahansa, kysy Winterbourneilta, kysy neiti Boycelta —, kaikki he uskovat samaa kuin minä!' 'Neiti Boyce!' sanoi hän — 'neiti Boyce luulee, että minä aion mennä naimisiin neiti Macdonaldin kanssa?' Silloin en tietänyt mitä virkkaa, sillä eihän teillä ole ollut mitään sen asian kanssa tekemistä; mutta hän kävi istumaan nurmikolle sen pienen, puistoa kiertävän joen rannalle, ja pitkään aikaan ei hän puhunut mitään — viskeli vain kivisiruja veteen. Lopulta hän huusi minua, ja minä läksin hänen luokseen. Ja silloin — —"
Nuorukainen vapisi ylt'yleensä. Hän kumartui Marcellan puoleen ja kosketti kädellään Marcellan kylmiä sormia.
"Ja silloin hän sanoi, 'minusta on käsittämätöntä, Frank, miten sinä ja muut ihmiset olette voineet niin peräti väärin käsittää ystävyyttäni Betty Macdonaldia kohtaan. Sen ainakin tiedän, ettei hän itse ole minua väärin käsittänyt. Ja jos tahdot neuvoani seurata, niin mene ja puhu hänelle miehen tavalla, kerro hänelle miten on laitasi, ja odota hänen vastaustaan. Et sinä häntä ansaitse, et ainakaan vielä, se on varma. Mitä minuun tulee' — en voi selittää, miltä hänen kasvonsa näyttivät, toivoin että olisin voinut kadota hänen näkyvistään — 'sinä ja minä, me tulemme toivoakseni vielä kauan olemaan ystävyksiä, ja siksipä on parasta, että kerran kaikkiaan saat selville tämän asian. Koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa nainen — eikä ole koskaan olevakaan — jota voin — rakastaa. Ja sinä tiedät', lisäsi hän hetken kuluttua, 'tai ainakin sinun pitäisi tietää aivan hyvin, kuka se nainen on!' Ja sitten hän nousi ylös ja läksi tiehensä. Hän ei pyytänyt minua mukaan, enkä uskaltanut seurata häntä. Minä jäin ruohikolle loikomaan ja tuumin tuumimistani. Muistin, mitä olin teille sanonut kun viimeksi tapasimme — ja ajattelin mitä tavantakaa olin mielessäni kuvitellut — teistä. Eihän minun olisi ollut lupa kieliä teille, mitä hän on minulle uskonut! Mutta minun oli sittenkin pakko tulla — ei auttanut muu. Jollei minun tulostani tänne ole mitään hyötyä, niin ettehän siitä huoli puhua sanaakaan kenellenkään, ettehän? Mutta — mutta — nähkääs, neiti Boyce; jos te voisitte alkaa uudelleen ja tekisitte Aldousin onnelliseksi, niin tekisitte onnelliseksi monen muunkin ihmisen — sen takaan."
Hän sai töin tuskin selvästi puhutuksi. Vastustamaton tunnesysäys, jolla oli juurensa ystävyydessä, kiitollisuudessa ja katumuksessa, ja joka oli niin väkevä, että se hetkeksi haihdutti hänen omat rakkaudensurunsakin, johti hänet tähän tunnustukseen.
Mutta puhumaton oli Marcellakin, ja hänen kalpeutensa säikähytti
Frankia.
"Ettehän toki ole minulle vihainen?" huudahti hän.
Marcella siirtyi hänestä pari askelta kauemmaksi ja alkoi tutisevin sormin leikata auki uuninreunalla olevan kirjan lehtiä. Tämä koneellinen tehtävä näytti vähitellen palauttavan hänen mielentyyneytensä.
"Nyt en vielä voi siitä puhua", sai hän viimein sanotuksi.
"Kyllä ymmärrän", sanoi Frank katuvaisena, katsellen hänen surupukuansa; "teidän mielenne on järkkynyt, ja teillä on ollut niin paljon suruja ja huolia".
Marcella laski kätensä hänen olalleen. Frank ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kauniina, vaikka hän oli tavattoman kalpea.
"Suuttunut en ole — en vähääkään. Jonkun toisen kerran — saatte kuulla. Nyt kai menette Betyn luo!"
Nuorukainen hypähti pystyyn, ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kuin taikakosketuksesta.
"Neiti Raeburn ja Betty ovat tuota pikaa kotona", sanoi hän päättävästi napittaen päällysnuttuansa. "He läksivät jonnekin kylään. Ooh! kyllä tässä vielä pyöriä saan, ennenkuin Betty talttuu."
Viehättävä pikku hymyily väreili Marcellan kalvailla huulilla.
"Kai Betty tehtävänsä tietää", virkkoi hän, "mutta jos hän on liian äksy, niin lähettäkää hänet minun luokseni".
Riemastuksensa kuohussa poika tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä — olisipa halusta suudellut häntä itseäänkin, ja vaikka koko maailmaa. Mutta Marcella vain nauroi ja kiirehti häntä matkaan, ja Frank poistui luoden mennessään kujeellisen, tutkivan katseen Marcellaan.
Marcella vaipui tuolille ja istui siinä kauan liikkumattomana. Huhtikuun aurinko laskeutui verkalleen setripuiden taa, ja kirjaston etelään päin antavasta akkunasta huokui sisään kevätilmaa ja kukkaintuoksua. Lintujen loppumatonta livertelyä säesti hänen vieressään takkatulen hiljainen räiske. Vielä tunti sitten oli hänen mielensä ollut ilmikapinassa kevättä vastaan, kaikkia niitä kaihon ja rauhattomuuden tunnelmia vastaan, joita se nostatti eloon. Nyt hänestä tuntui kuin olisi ihmeellinen, uhkuva, luonnon heräämistä vastaava elämä virrannut läpi koko hänen olemuksensa.
Hän jättäytyi sen valtaan ihastuksesta huumautuneen sielunsa kaikella hartaudella; mitä kaunista ja syvää hän koskaan oli ajatellut tai tuntenut nousi pinnalle hänessä, ja sen ohessa Hallinin muisto — hänen uusi hapuileva kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan. Viimeisten valonsäteiden häipyessä hän nousi ylös ja riensi kiireesti kirjoituspöytänsä luo. Hän kirjoitti kirjelipun, istui kotvan aikaa sen yli kumartuneena kasvot käsissään, kirjoitti sitten osoitteen ja pani postimerkin päälle. Sitten hän vei sen itse hallissa olevaan kirjelaatikkoon. Lopun iltaa hän kulki ikäänkuin unessa; tavantakaa valtasi hänet ilonpuuska, jossa tuntui kuitenkin tuskan pistoksiakin. Aika tuntui hänestä seisahtuneen kulussaan, hän ikävöi unta, jotta hetket sukkelammin vierähtäisivät. Ajatuksissaan hän näki vanhan kirjeenviejän kulettavan hänen kirjettänsä Maxwell Courtiin ja Widringtoniin kulkevaa maantietä pitkin — ohi äänettömän, kuutamossa uinuvan metsän ja sen töyrään, missä Aldous oli hänelle lempensä tunnustanut tuona hehkuvana lokakuun päivänä.
Koko yön oli sen — hänen kirjeensä — oltava ikävässä postikonttorissa, ja kun se viimeinkin joutuu perille, ei se ilmaise mitään, vaikka arveli Marcella Aldousin hiukan kummastelevan sitä lukiessaan. Se ei sisältänyt muuta kuin pyynnön, että hän seuraavana aamuna kävisi Mellorissa neuvottelemaan erään virallisen asian johdosta.
Illalla rouva Boyce makasi sohvalla lukemassa. Tyttärestä tuntui aina kovin oudolta, kun hän näki hänet tässä lepäävässä asennossa. Sanoin ei rouva Boyce ikinä myöntänyt olevansa heikko, ja aina siitä hetkestä kun he tulivat kotiin, oli hänen mielentyyneytensä ollut yhtä järkkymätön, vaikka hänen miehensä kuolemasta ei ollut kulunut kahtakaan kuukautta. Toinen uusi piirre hänessä oli, että hän luki tavattoman ahkerasti, pääasiallisesti romaaneja. Hän ahmi kirjan toisensa jälkeen, laski luetun pois virkkamatta sanaakaan ja ryhtyi heti toiseen kirjaan. Jonkun kerran, vaikka hyvin harvoin, Marcella yllätti hänet syvissä mietiskelyissä käsi kirjalla leväten. Kovasta, ivallisesta piirteestä suun vaiheilla Marcella arveli tietävänsä, että hän tuumi sitä ristiriitaisuutta, mikä on olemassa kertomusmaailman ja todellisen elämän välillä.
Tänä iltana istui Marcella hyvin vaiteliaana — hän ompeli hametta köyhälle lapselle, jonka hän oli tuonut kotiinsa pahasti sairastuneen äidin luota — ja rouva Boyce luki. Mutta kun kello lähestyi kymmentä, aika, jolloin he tavallisesti menivät levolle, teki Marcella joitakin epäröiviä liikkeitä ja nousi viimein ylös, otti jakkaran ja kävi istumaan sohvan viereen.
Tunti myöhemmin astui Marcella omaan huoneeseensa. Kun hän sulki oven, puhkesi nyyhkytys hänen rinnastaan tahtomattakin, ja asetettuaan kynttilänsä pöydälle, riensi hän vuoteelleen, polvistui sen eteen ja itki siinä kauan. Eikä äiti kumminkaan ollut ollut tyly hänelle. Kaukana siitä. — Olipa rouva Boyce ylistellytkin häntä — muutamin sydämellisin sanoin — siitä, että hän oli ollut kyllin rohkea katkomaan tarvittaessa sovinnaisuuden siteet, oli kiitellyt lordi Maxwelliä, oli laskenut hiemasen pilaa Marcellan yhteiskunnallisista suunnitelmista ja toivottanut hänelle sen verran riippumattomuutta, että hän voisi pysyä niissä. Viimein, kun he erosivat maata mennäkseen, hän oli suudellut Marcellaa kahdesti ja sanonut:
"No niin, lapsi kulta, huomenaamuna en ole tielläsi, sen lupaan."
Rouva Boyce oli silminnähtävän tyytyväinen, mutta tässä tyytyväisyydessä ei ollut jälkeäkään äidin hellyydestä. Tytön sydän oli raskas, ja kolkon, rakkaudettoman menneisyyden varjot synkistyttivät hetkeksi nykyisyyden ja tulevaisuudenkin.
Hetken kuluttua hän nousi ylös, ja läksi huoneensa ulkopuolella olevaan käytävään. Se oli koko rakennuksen yksinäisimpiä ja merkillisimpiä suojia, sillä se oli yhteydessä vain hänen makuuhuoneensa ja niiden pienten kiertoportaiden kanssa, jotka veivät vanhaan kirjastoon ja jotka tuskin, koskaan olivat käytännössä. Hän veti vanhoista tuoleista yhden akkunan luo Ja avasi sen hiljaa. Ajelehtivat pilvet varjosivat tavantakaa taivaalla kumottavan kuukyrsän ja tuikkivat tähdet. Aika ajoin tuli sadekuura, se pyyhkäisi nurmikenttää ja liikutteli akkunalle ylettyviä köynnöskasveja, ja sitten seurasi jälleen liikkumaton hiljaisuus. Kosteasta ilmasta kohosi häntä vastaan hyasinttien ja tulpaanien tuoksu. Hän saattoi eroittaa pitkän, aavemaisen kalpean juovan esikkoja, josta kohosi Tudor-kyljen perusta synkkänä ja harmaana. Puutarhasta häämöittivät suihkulähteen ja auringonkellon epäselvät rajaviivat, ja niiden takana vartioina tummat setripuut; vasemmalla hänestä uinui pieni kirkko.
Niinpä Marcella siinä, istuessaan vastatusten luonnon, vanhan talon ja yön kanssa, kävi tuomiolle itsensä kanssa. Yksin ei hän nyt enää ollut oleva, ei milloinkaan! Toinen on nyt ottava haltuunsa hänen elämänsä ja huolehtiva siitä. Sillä siitä hetkestä alkaen, kun hän kirjeen kirjoitti, ei hän ollut silmänräpäystäkään epäillyt minkälainen Aldousin vastaus olisi oleva, ei silmänräpäystäkään pelännyt, että hänen tekonsa esiintyisi Aldousille vaikka vain ohimenevänä vaikutelmana oudossa tai moitittavassa valossa. Pelko ja ylpeys olivat hänestä hävinneet, mutta sittenkään ei hän uskaltanut ajatella Aldousin katsetta tai sanoja ratkaisevan hetken tullessa, niin väkevä oli tunteiden ryntäys hänen sisässään.
Kierosti oli maailma ehkä arvosteleva hänen palaustansa Aldousin luo. Hänen yhteiskunnallista asemaansa, hänen rikkauttansa pitänevät monet silmiinpistävänä vaikutteena — ja olivathan ne toden teolla siksi silmiinpistävät, että täytyi tällaisiin otaksumisiin alistua. Mutta ne eivät karvastelleet hänen mieltänsä, ei silmänräpäystäkään. Hänen nykyiselle ajatustavalleen oli vieras tällainen näkökohta samoin kuin Aldousillekin. Juuri se, että hän niin palavan kiivaasti ennen aikaan Mellorissa ahdisti rikkautta ja ylhäistä syntyperää, osoitti miten sanomattoman paljon ne itse asiassa merkitsivät hänelle. Mutta nyt oli elämä jo opettanut hänelle, että onnea ja hellyyttä saattaa löytyä kolmessakin huoneessa, tai kahdessa, kahdeksankolmatta shillingin viikkopalkalla; ja toiselta puolen oli Aldous hänelle todistanut, että rikkaus saattaa olla siveellisenä taakkana ja koetuskivenä, ihmisen huolien ja vaivojen lähteenä, ja sittenkin vaikuttaa jalostuttavasta. Ei yksin rikkaus ja köyhyys ihmistä ihmisestä eroita, Marcella mietti, vaan perin toiset asiat, omat vaihtelevat tunnelmamme, suhtautumisemme toisiin, ja inhimillisen tahdon monet äkkikäänteet.
Entä tuo entinen kiihkeä myötätunto köyhiä kohtaan — tuo hehkuva sorron viha? Oliko todellinen rakkaus nyt kuolettava hänestä nämä tunteet. Ei koskaan! Minkä hän ennen oli punnitsematta ja kiivaasti omaksunut, mikä oli ollut hänelle puolittain käsittämätön oppi, oli nyt lujittunut pysyväksi vakaumukseksi, jonka oli aiheuttanut jokapäiväinen oleskelu köyhien kanssa, tarkempi perehtyminen tosiasioihin, jalon ystävän vaikutus ja heräävä rakkaus. Venturistien tai jonkun toisen puolueen valmiiksi muovaeltua järjestelmää oli hän lakannut seuraamasta, hän ei enää ajatellut ylenkatsoen ja kammoten sivistyneen maailman ihmisluokkia, ja hänelle oli selvinnyt, että kunkin merkitsevän sivistysasteen suuret ilmaisumuodot, koskekoot ne sitten omaisuutta, lakia tai uskontoa, ovat tarpeelliset, jopa jossain määrässä pyhätkin.
Ikävöivinä, katuvan hellinä viivähtivät aatokset Aldousissa. Marcella muisteli, miten synkkä oli aina ollut Aldousin katsantokanta omaan työhönsä ja kutsumukseensa nähden. Entisaikaan Marcella oli usein pitänyt sitä luonnottomana, joskus teeskenneltynäkin. Häntä oli haluttanut survaista nuoli syvemmälle, saattaa hänet vielä haikeamielisemmäksi. Nyt hänen ensimäinen huolensa vaimona oli oleva rauhoittaa hänet itsensä ja elämän suhteen, kannustaa häntä eteenpäin, vuodattaa häneen uskoa omaan itseensä, ymmärtää, auttaa.
Mutta vapautensa hän, Marcellakin, silti säilyttää, hänellä on omat uhrinsa kannettavana, omat unelmansa toteutettavana. Vesissä silmin ja yhtäkaikki hymyellen hän ajatteli suunnitelmiansa sen maakaistan hyväksi, jonka kohtalo oli luovuttanut hänen haltuunsa; hän lupasi pyhästi muodostaa oman elämänsä sellaiseksi, että jokaisen miehen, vaimon ja lapsen elämä hänen maatilallaan rikastuisi siitä. Ja hän rukoili itselleen alati avointa, vastaanottavaista sydäntä ymmärtämään suuren, vaihtelevan maailman yhteiskunnallisia toiveita ja pyrkimyksiä.
Ja niin täällä pimeässä, yksin toiveittensa ja rakkautensa kanssa, Marcella teki itselleen pyhän lupauksen lannistumatta, mikäli hänen kykynsä ja voimansa sen sallivat, kamppailla jalomman, inhimillisemmän lähimmäisyyden puolesta ja väsymättä, kiihkeästi hankkia kunniaa, riippumattomuutta ja iloa niille, joille ei elämä ole mitään antanut. Mutta ei yksin, ei enää yksin! Koko hänen rikas olemuksensa väreili rakkauden ja antaumuksen huumauksessa. Oh! jospa yön hetket kuluisivat sukkelammin! sukkelammin! jospa hänen jalkainsa kapse jo pian kuuluisi tieltä ja Marcella saisi kuiskata hänen korvaansa katumuksensa.
* * * * *
"Toivoakseni en tule myöhään. Teidän kellonne, luulisin, edistävät hiukan. Yksitoistahan oli määräaikanne."
Käsi ojennettuna lähestyi Aldous Marcellaa. Hän oli hiukan ihmeissään siitä, että hänet oli viety vierashuoneeseen.
Marcella astui häntä vastaan. Hän oli mustissa ja hyvin kalvakka, mutta hänellä oli rinnassa vihkonen vaaleanpunaisia vuokkoja, jotka soveltuivat tummaan ympäristöönsä aivan tavattoman viehättävästi.
"Ajattelin uudelleen neuvotella kanssanne noista rautatieosakkeista", alkoi hän, — "kuinka voisin saada ne myydyiksi. Voisitteko te — voisitteko suosittaa minulle jonkun luotettavan henkilön nimen Cityssä?"
Aldous oli ilmeisesti hämmästynyt.
"Voin tietenkin", vastasi hän. "Jollette tahdo antaa asiata herra Frenchin toimeksi, saatte minulta sen toiminimen osoitteen, jota isoisäni ja minä aina olemme käyttäneet, tai voisin minäkin sen ottaa tehtäväkseni, jos vain haluatte. Olette siis varmasti päättänyt myydä ne?"
"Niin olen", sanoi Marcella koneellisesti. — "Ja — ja luulen, että voin itsekin sen tehdä. Tahdotteko kirjoittaa osoitteen minulle ja tahdotteko myös lukea mitä tuossa olen kirjoittanut?"
Hän viittasi pienelle kirjoituspöydälle ja asettui sitten seisomaan akkunan luo, selin Aldousiin. Tämä katsahti häneen levottomalla ja kummeksivalla katseella.
Sitten hän astui pöydän luo, laski hattunsa ja hansikkaansa luotansa ja kumartui lukemaan mitä oli kirjoitettu.
"Tässä huoneessa te sanoitte minulle, että olin pahoin menetellyt teitä kohtaan. Mutta syntisillekin annetaan toisinaan anteeksi, jos he pyytävät. Antakaa minulle merkki, katse, että tietäisin uskallanko pyytää. Jollette sitä voi, rukoilen teitä poistumaan mitään puhumatta."
Kuului huudahdus. Mutta Marcella ei katsahtanut ylös. Hän tiesi vain, että Aldous oli rientänyt huoneen poikki, että hänen käsivartensa ympäröivät häntä ja että hänen päänsä lepäsi Aldousin rinnalla.
"Marcella! — armas!" oli kaikki mitä Aldous sai sanotuksi ja senkin niin matalalla, tukahtuneella äänellä, että tyttö saattoi tuskin kuulla sitä.
Näin he seisoivat minuutin tai kaksi. Marcella nyyhkytti, kosteat olivat Aldousinkin silmät, ja Marcellan poski lepäsi yhä toisen raivokkaasti jyskyttävällä sydämellä.
Viimein Aldous kohotti Marcellan kasvoja, niin että hän saattoi nähdä ne.
"Vai — tätä — tätäkö sinä olet mielessäsi kantanut, sillävälin kun minä olen ollut toivoton, — olen taistellut itseäni vastaan ja vaeltanut ympäri pimeydessä. Oh, armas! selitä! kuinka se on mahdollista? Uneksinko? Sinunko nämä posket, nämä huulet ovat?" — hän suuteli niitä vavisten. "Oh! kun kiduttavista tuskista ja kaipauksesta äkkiä siirtyy ilon huumaukseen, ei löydy sanoja — —"
Poski lepäsi poskea vasten, ja jälleen oli kotvan aikaa hiljaista,
Aldousin taistellessa itsensä kanssa.
Lopulta Marcella katsahti ylös myhäillen.
"Sinun on tultava tänne istumaan", virkkoi hän taluttaen Aldousia kädestä huoneen perälle. "Tässä on tuoli missä istuit sinä aamuna. Käy istumaan!"
Aldous istahti ihmeissään, ja ennenkuin hän oivalsi mitä Marcella aikoi tehdä, oli tämä polvistunut hänen viereensä.
"Nyt minä sinulle käyn juttelemaan satoja asioita, joita en milloinkaan ennen ole kertonut sinulle. Sinun pitää kuulla tunnustukseni, sinun pitää antaa minulle rangaistukseni, sinun pitää tuimasti minua nuhdella. Jollet sitä tee, en luota sinuun."
Hän hymyili Aldousille kyynelten välistä.
"Marcella" huudahti tämä aivan hätääntyneenä ja yrittäen nostaa hänet ylös ja nousta itsekin pystyyn, "ethän otaksune, että minä sallin sinun polvistua minun edessäni!"
"Sinun täytyy", vastasi Marcella lujasti. "No niin, jos olet tyytyväisempi siihen, istahdan tähän jakkaralle viereesi. Mutta sinä olet sittenkin minua ylempänä — minä olen sinun jalkaisi juuressa — ja se on sama tuoli — ja sinä et saa liikkua" — hän painoi samassa kiihkeän suudelman Aldousin kädelle ikäänkuin hyvitykseksi sanasta "saa" — "ennenkuin olen kertonet kaiken — joka sanan!"
Ja niin hän alkoi pitkän tunnustuksensa — ensi ajoilta asti. Usein Aldous vääntelihe tuskasta, mutta Marcella ei hellittänyt. Säälimättä ja pienimpiin yksityiskohtiin asti hän jäsenteli suhdettansa Aldousiin ja Whartonin kihlausaikanaan, puhui vilpillisestä ja huolettomasta käytöksestään Aldousia kohtaan, vaikk'ei hän koskaan täydellä todella ollut ajatellut purkaa kihlaustansa, ennenkuin aivan lopulla, välinpitämättömyydestä, vieläpä ylenkatseestakin Aldousin elämää, harrastuksia ja aatteita kohtaan. Hän kertoi kuinka tyynesti hän oli suunnitellut avioliittoa, missä hän itse aina olisi johtavana puolena — hänen tahtonsa määräävänä — ja viimein sitä kurjuutta ja kamppailua, joka seurasi Hurdin oikeudenkäyntiä.
"Se oli ensimäinen todellinen kokemukseni!", lausui hän; "se teki minut rajuksi ja kovaksi, mutta se puhdisti minua. Minusta tuli ihminen. Sitten tuli se päivä — jolloin me erosimme — sairashuoneaika - sairaani — terassi-ilta. Minä olin ajatellut sinua — sillä tunnonvaivat — yksinäisyys — Hallin — kaikki loihti kuvasi eteeni. Toivoin niin hartaasti, että sinä olisit ollut ystävällinen minulle, ettet olisi ollut enää mistään tietävinäsi, sillä minä olisin silloin ollut onnellinen ja tyytyväinen, tai ainakin luulin niin. Mutta sinä et tahtonut olla ystävällinen — sinä et tahtonut unohtaa — sinä vaadit minua kärsimään rangaistukseni."
Otsa rypyssä tuijotti hän silmänräpäyksen Aldousiin ponnistellen kyyneliään vastaan, mutta toisen hellä katse karkoitti pilvet, ja säde puhtainta onnea puhkesi hänen silmistään. Aldous koetti vallata hänet, pysäyttää hänet, vaientaa kaikki itsesyytökset hyväilyillään. Mutta Marcella ei sitä sallinut, hän piteli Aldousia loitolla.
"Sinä iltana, vaikka astelin edestaas terassilla herra Whartonin kanssa myöhemmin ja kuvittelin mielessäni olevani rakastunut häneen — sinä iltana, rupesin sinua ensimäisen kerran rakastamaan! Kuinka halpamaista ja kurjaa, että kykenee pitämään arvossa lahjaa vasta silloin kun se on otettu pois. Minusta tuntuu kuin olisin ollut lapsi, joka vasta rangaistuna tulee kiltiksi, koska sen täytyy — —"
Hän laski päänsä Aldousin tuolille pitkään huoaten. Aldous ei voinut tätä kauemmin sietää. Hän nosti Marcellan syliinsä ja kuvaili hänelle intohimoisesti omia tunteitaan, ikävöimistään, mustasukkaisuuttaan, epätoivoaan — ennen kaikkea sieluntuskiaan Mastertonin kutsuissa.
"Hallin minut ymmärsi — hän yksin", sanoi hän; "hän oli kaiken aikaa selvillä siitä, että minä rakastaisin sinua kuolemaan asti. Hänen kanssaan saatoin tästä puhua."
Marcellalta pääsi pieni ilon nyyhkytys, ja työntäen Aldousin hiukan kauemmas, laski hän kätensä hänen olkapäälleen.
"Minä kerroin hänelle kaikki", sanoi hän — "samana iltana kun hän kuoli".
Aldousin liikutus oli niin vahva, ettei se voinut puhjeta edes hyväilyyn.
"Hän ei enää puhunut — ei selvästi — sen jälkeen kuin sinä läksit. Juuri ennen loppuansa viittaili hän minua lähemmäksi, mutta hän ei enää saanut puhutuksi. Jos minun olisi mahdollista rakastaa sinua enemmän, niin tekisin sen syystä, että valmistit hänelle sen ilon."
Hän piteli Marcellan kättä, ja kumpikin oli ääneti. Heistä tuntui kuin olisi Hallinin henki tällä hetkellä ollut läsnä.
Mutta vähitellen taas rakkaus, nuoruus ja onni astuivat etualalle ja
Aldous huudahti:
"Mutta enhän minä vielä ensinkään käsitä, mistä tämä kaikki johtuu, että minä olen täällä, tässä tuolissa, sinun vieressäsi? Paljon vanhoja juttuja sinä olet minulle kertonut! — mutta hämäräperäistä on minulle yhä kaikki, mikä koskee tämänaamuista tapausta. Kun sinut viimeksi näin, seisoit puutarhaovella niin ylpeännäköisenä, että minä vakuutin itselleni olevani yhä sama tyhmyri kuin ennenkin ja että minun olisi paista pysyä loitolla. Ole hyvä, ja yhdistä sillalla se helvetti tähän paratiisiin!"
Marcella nosti päänsä pystyyn ja rypisteli silmäkulmiansa.
"Sinä puhuit naimisista!" sanoi hän. "Minun naimisiin menostani näin ylimalkaisesti. Ja teit sen päälle päätteeksi sellaisella holhoojan äänellä, kuin lahjoittaisit pois minun käteni. Pitikö minun pitää hyvänäni sellaista?"
Aldous nauroi. Äänen iloinen sävy melkein kirvelteli Marcellaa.
"Näin meidän harvat hyveemmekin ovat meille kiusaksi", huudahti hän vallaten uudelleen Marcellan käden. "Mutta myönnä toki, että hyvin minä näyttelin osaani. Kun minä raivoisalla tuulella ajoin kotiin täältä, lohduttelin itseäni sillä, etten juuri olisi voinut esiintyä sen virallisempana. Mutta tuo on vaan verukkeita. Sanohan minulle suoraan, armas, mikä pani sinut kirjoittamaan minulle eilisiltana tuon kirjeen — vaikka edellisenä päivänä olit ollut niin kartteleva."
Marcella istui leuka käden varassa, ja kujeellinen hymy vilkkui hänen silmistään.
"Kenen kanssa olit eilen iltapuolella kävelemässä?" kysyi hän verkalleen.
Aldous oli ymmällä.
"Kas niin!" huudahti Marcella tehden äkkinäisen hurjan liikenteen. "Kun minä olen sen sinulle kertonut, on kaikki hukassa. Oh! jos Frank ei olisi koskaan maininnut minulle sanaakaan, jos minulla ei olisi ollut mitään takeita, ei mitään tukipuuta, vaan olisin epävarmana ja hapuillen kääntynyt puoleesi, niin silloin olisi siinä jonkinlaista hyvitystä. Mutta nyt varmaankin luulet, että ensin pikkumaisesti odotin varmuutta, sen sijasta että — —"
Hänen tumma päänsä painui jälleen Aldousin rinnalle.
"Vai oli se Frank", sanoi tämä — "Frank! Noin kaksi tuntia sitten näin akkunastani hänen istuvan Betyn kanssa lohipuron rannalla. He olivat kalastavinaan, mutta mikäli minä saatoin nähdä, juttelivat he käsikädessä puutarhurin ja koko maailman nähden. Minulla oli jo varalla ankarat torat heille, mutta antamatta ne nyt jäävät, ja jäisivät kai kuulemattakin. Frankin mentoriksi en enää kelpaa."
Hän veti Marcellan luokseen ja silmäili häntä kiinteästi.
"Sanonko sinulle", puhui hän hiljaan — "näytänkö sinulle jotain — jota kannoin sydämelläni tänne astuessani?"
Hän työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja veti esille pienen yksinkertaisen, mustan nahkasalkun. Kun hän avasi sen Marcella näki sen sisältävän kynäluonnoksen itsestään; sen oli muuan Maxwell Courtissa vieraileva nuori taiteilija tehnyt eräänä iltana, ja — pienen metsäköynnösoksan.
Onni ja haikeamielisyys vaihtelivat Marcellan kasvoilla kun hän katseli niitä. Ne muistuttivat hänen kylmistä, itsekkäistä ajatuksistaan, jotka Aldousin uskollisuuden rinnalla esiintyivät vieläkin räikeämpinä. Mutta Marcella oli luopunut kaikista oikeuksista itsensä suhteen — eipä hänellä niinmuodoin ollut oikeutta edes vihata itseään. Avuttomana, lapsellisen rukoilevin silmin ojensi hän Aldousille kätensä ikäänkuin mykkänä anoen häneltä vastausta tunnustuksensa viimeiseen sanaan.
Aldous tuskin kuuli hänen heikon kuiskauksensa.
"Suoda anteeksi?" virkkoi hän, melkein ylenkatseellisesti. "Käsi, joka vapauttaa, ääni, joka lahjoittaa uuden elämän, ei kaipaa anteeksiantoa. Valitse sopivampi sana — vaimoni!"