III LUKU
Nähdessään Marcellan Aldous astui etuhalliin ja jätti seuralaisensa etehiseen, missä he riisuivat päällysnutut yltään. Marcella juoksi häntä vastaan.
"Isä on sairas!" virkkoi hän hätäisesti. "Äiti on lähettänyt noutamaan tohtori Clarkea. Hän ei salli minun mennä isää katsomaan ja pyytää, ettemme olisi millämmekään, vaan joisimme teetä ilman hänen seuraansa."
"Miten ikävä! Emmekö voisi jotain tehdä? Minun hevoseni on hyvin vikkelä; se odottaa täällä. Jos sananviejä lähti täältä jalan — —"
"Ei, ei, poika on ihan varmaan lähtenyt ponilla tohtoriin. En tiedä mistä se johtuu, mutta minua on jo kauan aavistuttanut, että isä sairastuu."
Hän oli kalpea ja kiihtyneen näköinen. Toiset vieraat näyttivät tykkänään unohtuneen. Kun he seisoivat hallin päässä olevassa hämärässä holvikäytävässä, kumartui Aldous äkkiä hänen puoleensa ja painoi suudelman hänen kädelleen. Tämä kosketus — suudelma, puhui intohimoisen kiintymyksen kieltä. Siinä puhkesivat ilmoille kaikki ne tunteet, jotka pimeällä matkalla olivat värähdelleet miehen sisimmässä, hänen jutellessaan molempain seuralaistensa kanssa.
"Toivokaamme parasta, armaani! Kenties et nyt välitä vieraista? Lähetänkö pois Hallinin ja nuoren Levenin? Kyllä he heti sen käsittävät."
"Ei, ei, herra Whartonhan on täällä joka tapauksessa. Missä herra
Hallin onkaan? Olenhan hänet aivan unohtanut."
Aldous kääntyi ja kutsui Hallinia. Hän ja nuori Leven, jotka arvasivat, että jotain tavatonta oli tapahtunut, pysyttelivät loitolla ja katselivat tauluja hallissa.
Edward Hallin tuli kutsua noudattaen ja tarttui Marcellan ojennettuun käteen. He tarkastivat toisiaan tutkivasti, aivan erikoisella mielenkiinnolla. "Ystäväni elämä on tämän tytön kädessä. — Onkohan hän ystäväni arvoinen?" oli luonnollisesti se polttava kysymys, johon miehen arvostelu keskittyi. Tytön käytös oli ylpeän ujo. Oli kuin olisi hän tahtonut miellyttää, mutta jo samassa ollut puoleksi puolustusasemassa.
Aldous selitti ystävälleen asian laidan, ja Hallin lausui siihen muutamia osanottajia sanoja. Hänen äänensä oli erittäin tenhoava, se oli miehen ääni, joka on tottunut julkisesti puhumaan ja joka sanoihinsa tietää sovittaa sen painon ja väreen, minkä mikin tilaisuus vaatii. Hänen puhuessaan Marcellasta äkkiä tuntui, kuin he olisivat olleet tuttuja jo vuosikausia ja kuin hän voisi jo heti olla oma itsensä hänen seurassaan.
"Älkäähän toki salliko meidän kiusata itseänne, neiti Boyce", virkkoi nyt nuori Leven, joka tähän saakka oli seisonut äänetönnä Hallinin takana. "Lähettäkää meidät pois. Olen kovin pahoillani isänne puolesta."
"Ei, teidän on tultava sisään!" lausui Marcella hymysuin, vaikka vielä kalpeana ja ojentaen nuorelle miehelle kätensä. Frank Leven, joka hiljakkoin oli jättänyt Etonin ja nyt opiskeli Oxfordissa, ja joka vast'ikään oli saapunut kotiin joululomalle, oli Marcellan erikoinen suosikki. "Teidän täytyy juoda teetä täällä ja virkistää mieltäni kertomalla mitä kaikkea olette ampunut tämän viikon kuluessa. Vieläkö on mitään jäänyt henkiin? Viime viikolla olitte muistaakseni ennättänyt jo räkättirastaiden kimppuun."
Leven seurasi häntä nauraen ja vastaan väitellen salin ovelle. Samassa kun he olivat sisään astumaisillaan, äkkäsi Marcella äitinsä kamarineidin portailla seisomassa ja kiiruhti häntä puhuttelemaan.
"Isä on jo parempi", huudahti hän ilomielin palatessaan. "Hän näyttää jo tointuvan kohtauksestaan. Äiti ei voi olla seurassamme, mutta hän pyytää meitä olemaan aivan huoleti ja pitämään hauskaa."
"Kyllä koetamme parastamme", sanoi nuori Leven käsiään hykerrellen.
"Neiti Boyce, suvaitsetteko kieltää Aldousia ja Hallinia puhumasta
politiikkaa, kun minä olen seurassa. Kiistelkööt vertaistensa kanssa.
He ovat minut tuiki nujertaneet, ja minä etsin teiltä turvaa."
Nauraen ja jutellen astuttiin saliin.
"Jumaliste!" huudahti Leven pysähtyen äkisti Aldousin taa, joka yksin huomasi nuorukaisen harmistuneen kummastuksen. "Mitä Herran nimessä tuo täällä toimittaa?"
Sillä uunin edessä selin tuleen seisoi siinä Wharton hyvätuulisena ja hymysuin seuraa tarkastellen.
"Herra Hallin, tunnettehan herra Whartonin?" kysäisi Marcella.
"Herra Wharton ja minä olemme usein tavanneet toisiamme yleisissä kokouksissa", sanoi Hallin ojentaen Whartonille kätensä, jota tämä hyvin lämpimästi pusersi. Aldous tervehti häntä jäykästi, kuten tapansa oli, kurottamalla esille sormenpäänsä. Tämä jäykkä tervehdystapa oli hänessä synnynnäistä — vaikk'ei suinkaan isoisältä perittyä — ja vaikutti osaltaan siihen, että häntä paikkakunnalla pidettiin ylpeänä. Nuori Leven puolestaan nyökähytti hiukan vain päätänsä radikaalien ehdokkaalle ja valitsi sitten itselleen istumapaikan niin etäällä hänestä kuin mahdollista.
"Frank ja minä olemme jo tänään olleet yksissä", huomautti Wharton nauraen.
"Niin, olen koettanut jonkin verran paikata sitä vahinkoa, minkä sinä olet aikaansaanut", virkkoi nuorukainen ujostelematta. "Tietäkää, neiti Boyce, että tänään päivällisaikaan Tudley Endiin tullessani tapaan hänet lavertelemassa väkijoukolle kaikenlaista hullutusta metsästyslaista ja rikkaiden ilkivaltaisuudesta. Tällä hän tietenkin tarkoitti isääni, sillä Tudley End on meidän aluetta."
Wharton kohotti torjuen kätensä.
"Älähän kiellä! Meihin sinä tietenkin tähtäsit. No niin, kun hän oli lähtenyt tiehensä, nousin minä eräille rattaille ja pidin oman puheeni. Kyselin miehiltä, eikö heillä muka ollut melkein yhtä paljon hupia metsästyksestä kuin meilläkin. Kaikkihan he — yksin rammatkin — ovat jalkeilla, kun suuret metsästykset ovat käynnissä, ja kansakoulunopettaja ja postinkantaja tarjoutuvat tavallisesti kantamaan patruuneja. Kysyin eivätkö melkein vuoden umpeen saa lahjaksi kaniineja; kysyin eikö heidän veljillään ja pojillaan, jotka näiden metsästysten kautta tavalla tai toisella ansaitsevat leipänsä, ollut hyvä palkka ja kohtelu; luulivatko he, että yksikään mies koko kylässä joutuisi paremmille päiville, jos metsästys ja metsästyslait poistetaan, ja lopuksi kysyin, eikö olisi riivatun kuivaa elää Englannissa, jos pääsisi hallitsemaan moiset miehet" — hän viittasi Whartoniin. "Ja minun onnistui käännyttää kaikki puolelleni. Siinä naurettiin ja hurrattiin. Niin, kyllä vanha Dodgson saisi minusta kelvollista apua. Hän on pyytänyt minua monessa paikassa puhumaan. Ja kyllä minä puoleni pidän."
"Mutta eikö sinulle sitten Etonissa annettu mitään läksyjä joululomaksi?" kysäisi Wharton naurahtaen.
Vihan puna sävähti nuorukaisen poskille, mutta hän malttoi mielensä ja vastasi hilpeästi:
"Minä olen jo puoli vuotta opiskellut Oxfordissa, kuten aivan hyvin tiedät. Mutta olisipa minulla nyt kyhättävänä se aine, joka meille viime vuonna annettiin joululomaksi, niin kylläpä tietäisin mitä kirjoittaa. 'Kansanyllyttäjät!' Koko yön istuin silloin hikoilemassa saamatta kokoon enempi kuin puolitoista sivua. Mutta nyt minä toki jo tietäisin kertoa heistä jotakin."
Ja nuori ylioppilas kääntyi radikaalisen serkkunsa puoleen syvään kumartaen.
Kaikki nauroivat, Wharton etunenässä. Sitten syntyi yleinen tuolien siirtäminen, ja Marcella alkoi puuhata teepöydän luona Aldousin avustamana. Wharton yksin jäi seisomaan takan ääreen ja tarkkasi sieltä toisia.
Hallin, jonka terveydentila tätä nykyä oli niin arka, että kaikki ponnistukset, jopa pieni ajelukin, uuvuttivat häntä, oli vetäytynyt hiukan syrjään teepöydästä, hyvillä mielin siitä, että saattoi levätä ja olla puhumatta. Kaiken aikaa hän kumminkin piti silmällä nuorta emäntäänsä ja hänen vieressään istuvaa miestä — ystäväänsä, tytön sulhasta. Omituiset, surunsekaiset tunteet liikkuivat hänessä tällä hetkellä. Suhde hänen ja Aldousin välillä oli ollut niin läheinen, että ystävän kihlausilmoitus oli herättänyt hänessä tuon haikean tuskantunteen, mikä usein valtaa mielemme silloin kun näemme, että jotain kaunista on päättymäisillään. Lehti kääntyy, luku on päättynyt. "Suruisa sana ilo!" Hallin oli ikävissään ja sairas, kun Raeburnin kirje saavutti hänet, ja tämä vanha, tuttu Landorin säe ei jättänyt häntä rauhaan päivällä eikä yöllä. Hän kirjoitti Aldousille kirjeen ja tämän pyynnöstä myös neiti Boycelle, mutta tämä henkinen ponnistus maksoi hänelle kokonaisen yön levon ja unen. Nuoren tytön vastaus oli hänestä ollut jäykkä ja hyvin tyttömäinen, vaikka siinä tuontuostakin vilahti lauseita, joiden tyyli todisti ylevää ja hienoa ajatustapaa, ja mikäli niiden nojalla saattoi arvostella neiti Boycen luonnetta, oli Aldousin valinta ymmärrettävissä.
Marcellan kauneus, josta Hallin oli kuullut niin paljon puhuttavan, oli todellakin huomiota herättävä ja vaikutti erittäin kiehtovasti sen kautta, ettei se vielä ollut täysin kehittynyt, vaan lupasi vielä paljon tulevaisuuden varalle. Kypsymätön — epävarma — se oli Hallinin arvostelu Marcellasta, kun hän huomasi hänen käytöksessään tuontuostakin esiintyviä kömpelyyden vivahduksia, jotka todistivat, ettei hän vielä ollut täysin tietoinen vallastansa. Kuinka ihastunut Aldous tuntui olevan, ei yksikään Marcellan liike tai toive näyttänyt jäävän huomaamatta häneltä! Hetken kuluttua oli Hallin puolittain taipuvainen yhtymään siihen herra Boycen arvosteluun, että Aldousin kaltaiset miehet eivät milloinkaan esiinny edukseen tällä asteella — rakkauden ensimäisten, temmeltävien tunteiden asteella. Hän tunsi jonkinlaista kärsimättömyyttä, mustasukkaisuutta ystävänsä arvon puolesta. Tuntuipa hänestä väliin kuin olisi tyttökin näyttänyt hiukan vaivaantuneelta kaikesta tuosta huomaavaisuudesta, noista kiintymyksen osoituksista. Hallin huomasi odottavansa Marcellassa ilmaantuvan jotain, joka ei ottanut ilmaantuakseen, ja ensi kerran välähti hänen mieleensä levoton aavistus, että kaikki ei ollut oikealla tolalla.
"Sanokaa mitä sanotte", virkkoi Marcella äkkiä laskien teekuppinsa painokkaasti pöydälle, "mutta minun vakaumukseni on joka tapauksessa, että riistansuojelu tekee elämän maalla koko joukon vaikeammaksi ja että se lisäksi laajentaa ja katkeroittaa luokkaeroa tarpeettomasti".
Tämä huomautus oli tähdätty Frank Leveniin, joka juuri oli ensimäisessä metsästäjäinnossaan ja joka, vaikk'ei ollutkaan mikään lahjaton nuorukainen, ei tätä nykyä ollut huvitettu paljon mistään muusta kuin metsällä samoilemisesta ja ampumisesta.
Leven tuijotti Marcellaan. Neiti Boycen huomautus oli hänestä aivan ilman mitään yhteyttä siihen, mitä edellä oli puhuttu. Aldous silmäili morsiantansa hymyillen.
"Soisin ettet tuumisi niin paljon sitä asiaa", sanoi hän.
"Enhän voi sitä auttaa", sanoi Marcella nopeasti ja punehtui samassa huomatessaan, että kaikkien huomio oli heihin tähdätty.
"Tuumia sitä", toisti nuori Leven. "Kuulkaapas, neiti Boyce, lähdettekö joskus minun kanssani kävelemään? Minä käännytän teidät samaten kuin käännytin väkijoukon Tudley Endissä."
"Tekö!" sanoi Marcella nykäisten hiukan olkapäitään; "mitäpä te siitä tiedätte? Yhtä hyvin voisin kysyä ensi menestyksensä huumauksessa olevalta pelaajalta, onko pelaaminen hänestä oikeutettua. Kymmenen kertaa paremmin minä kykenen arvostelemaan tätä asiaa kuin te. Minä voin pysytellä tasapuolisena ja tarkata satoja seikkoja, joita te ette ikinä huomaisi. Elämä täällä maalla on minulle aivan uutta, ja ensi seikka mikä pistää silmään, on että koko laki- ja järjestyskoneisto näyttää olevan olemassa yksinomaan teidän fasaaninne varjelemiseksi! Teillä on poliisit — jotka ottavat kiinni sala-ampujat — teillä on tuomarit — jotka heitä tuomitsevat. Sanomalehdistä päättäen ei heillä näy olevan paljon muuta tekemistä. Ja kun te, herra Leven, tyydytätte metsästyshimoanne, on se teille vain kunniaksi ja teitä ihaillaan. Mutta jos joku Mellorilainen suutarinpoika tekee samaa, niin hän on varas ja roisto, ja poliisit ja viranomaiset ovat heti kohta hänen kimpussaan."
"Mutta enhän minäkään varasta hänen kananpoikiaan!" huudahti nuorukainen aivan epätoivoissaan kaikesta tästä todistelusta; "miksi hän sitten saisi varastaa minun fasaanejani? Minä olen maksanut munat, minä olen maksanut hautovat kanat, minä olen maksanut aitaukset, missä ne elätetään, minä olen maksanut vartiat, minä olen maksanut ohrat, jota ne syövät, millä oikeudella hän siis saisi anastaa minun omaisuuttani, vaikka minä joudun linnaan, jos otan häneltä mitään."
"Omaisuutta!" toisti Marcella halveksuvasti. "Kaikkea ei enää ratkaista tuolla mahtisanalla. Kansan yhteinen etu on nyt astumassa etusijaan. Jos kansa näkee hyväksi supistaa teidän niin sanottua 'oikeuttanne', niin se tekee sen, eikä siinä auta teikäläisten parkumiset."
Hän oli kietonut käsivartensa tuolinsa selkänojan ympäri, ja Hallin huomasi ihmeekseen, että hänen notkea, hoikka vartalonsa värähti innostuksesta tai paremmin mielenliikutuksesta, johon mahtoi olla jokin syvempi syy kuin tämä keskustelu.
"Neiti Boyce, jos te kuvittelette että riistansuojelun poistamista tervehdittäisiin maassa riemulla, erehdytte te tosiaankin suurenmoisesti", huudahti Leven. "Ettehän tekään saattane sitä uskoa, vai mitä, herra Hallin?" lisäsi hän vedoten umpimähkään häneen.
"En tiedä", vastasi Hallin hymyillen tyyntä hymyään; "minusta melkein tuntuu, että metsästyslakien lievennys olisi varsin tervetullut. Lampuodeista monet alistuvat niihin, mutta suurin osa on tyytymätön. Asiat ovat tosin paljon parantuneet vanhan metsästyslain ajoista, mutta kyllä on vieläkin valittamisen varaa."
"On toki!" sanoi Marcella innokkaasti kumartuen Hallinin puoleen. "Puhuttelin tuonnoin erästä lampuotiamme, jonka maat ovat lordi Winterbournen metsien rajalla. Eivät he itse elätä fasaanejansa, neiti', sanoi hän, 'vaan minä. Minun ohriani ne syövät. Ellen minä tuleentumisen aikana kello puoli kuudesta alkaen vartioitsisi peltojani, ei meille jäisi mitään tähteeksi.' 'Miksi ette valita isännöitsijälle?' kysyin minä. 'Valita! Kylläpä kannattaisi, neiti. Kolmekymmentäkaksi vuotta minä olen asunut täällä — pienestä pojasta pitäen — ja aina on tapahtunut — että lordi Winterbourne on voittanut oikeudessa.' Siinä kuulette. Se on sortoa — rikkaiden sortoa."
Hehkuvana ja ivallisena hän tarkasteli Frank Leveniä. Mutta Hallin ei voinut karkoittaa mielestään epämieluista tunnetta, että iva oli tähdätty erääseen toiseen henkilöön. Aldous istui kädet polvilla ja pää hiukan kumarassa. Kerran keskustelun aikana Hallin näki hänen kiinnittävän katseen harmaista silmistään vieressään istuvaan nuoreen tyttöön, mutta tämä ei sitä huomannut eikä nähtävästi sulhastansa ajatellut. Raeburnin kasvot ilmaisivat tuskaa ja neuvottomuutta, mutta myöskin jotain muuta — kaipausta, ymmärtämyksen ikävöimistä, joka syvästi koski ystävän sydämeen.
"Eipä ole ainakaan Aldous samaa mieltä kuin te, neiti Boyce", huudahti
Leven, joka harmissaan etsi ratkaisevaa puolustusta väitteelleen.
"Ethän ole, Aldous? Ethän sinä usko, että olot maalla siitä
paranisivat, jos huomispäivänä metsästysasetukset saataisiin pois."
"En usko", sanoi Aldous rauhallisesti, "että siitä olisi enemmän apua kuin jos kaikki kultakorut ja valetukat saataisiin häviämään. Leivättömiä kultaseppiä ja peruukintekijöitä olisi silloin joukottain kaduilla vetelehtimässä."
Marcella kääntyi häneen leppeämpi katse silmissään, mutta kumminkin taistelunhaluisena.
"Sinä perustat kaikki huomispäivään", vastasi hän. "Siinä olet kyllä oikeassa. Ei mitään uudistuksia saada aikaan riistämällä viattomilta ihmisiltä heidän leipänsä. Kysymys on vain siitä, mitä meidän on tehtävä päästäksemme alkuun? Eiköhän metsästyslakia saattane pitää niin räikeänä vääryytenä, että sitä olisi ensiksi ahdistettava suuressa taistelussamme — siinä taistelussa, joka on jälleen palauttava vapauden ja itsetietoisuuden tunteen maaseutuväestöömme, ja joka on työntekijälle opettava, että hänen ihmisarvonsa on yhtä suuri kuin tilanomistajankin."
"Onpa siinä päätä, on ryhtiä!" mietti Hallin, puoleksi paheksuen, puoleksi viehättyneenä. "Mutta kuinka voi nuori tyttö täydellä todella jutella sulhasensa kanssa politiikkaa — ja päälle päätteeksi kiistellä hänen kanssaan — vai kenties olenkin aivan erehtynyt? onko hän itse asiassa niin huvitettu sulhasestaan, että tahtoo rakentaa pientä riitaa."
Aldous katsahti ylös. "En ole siitä oikein varma", vastasi hän. "Niin minun aina käy, kuten tiedät" — ja hän hymyili Marcellalle. "Omasta puolestani en ole mieltynyt siihen yksityisomaisuuden muotoon, jota sanotaan riistansuojeluksi, mutta se on mielestäni yhtynyt niin moneen muuhun muotoon, että tahtoisin ensin tietää, mihin sitä vastaan tehty hyökkäys johtaa meitä. Mutta kärsimään joutuneita lampuoteja — siihen voit luottaa — puolustan samalla innolla kuin sinäkin."
Hallin huomasi kärsimättömän värähdyksen tytön huulissa. Teevehkeet oli juuri korjattu pois, ja Marcella oli muuttanut istumaan vanhalle takanviereiselle sohvalle, jonne Aldous seurasi häntä. Wharton, joka tähän asti ei ollut virkkanut mitään, oli jättänyt tähystyspaikkansa uunin edessä ja istui nyt lampun alla kiinnittäen kaiken huomionsa paperiveitseen, jota hän koetti pysyttää tasapainossa kahdella sormellaan. Puolihämärässä Hallin sattumalta näki Raeburnin käden tavoittelevan Marcellan kättä, joka oli hameen poimujen kätkössä — näki myös tytön ensin kärsimättömästi vastustavan, mutta sitten myöntyvän. Hallin oli hyvillään tästä ystävänsä pienestä voitosta.
"Aldous ja minä olemme jauhaneet näitä kysymyksiä lukemattomat kerrat", sanoi hän, kääntyen emäntänsä puoleen. "Ettepä tiedä kuinka kiltisti hän kuuntelee, kun puhelen unelmistani. En ole metsästäjä enkä liioin maatilanomistaja, niin että hänellä olisi hyvä syy pyytää minua tukkimaan suuni. Mutta hän antaa minun hourailla. Minä näen vain sen yksinkertaisen tosiasian, että riistansuojelu synnyttää rikoksia. Maanviljelijän elämä on luonnostansa paljon yksinkertaisempi kuin teollisuusalalla työskentelevän, ja senvuoksi on minusta aina tuntunut, että siinä voisi helpommin toteuttaa siveyden ja veljellisyyden periaatteita. Mutta nyt se pirstataan ja myrkytetään sillä, että metsästyshuvi on sallittu vain yhdelle etuoikeutetulle luokalle. Sanotaan että metsästyshalu on meissä synnynnäinen. Kenties se onkin — kenties se on jonkin alkuperäisen vaiston jätteitä pohjolaisessa veressämme — mutta mikseivät rikkaat silloin soisi siitä osaa köyhillekin? Minulla on omat pikku suunnitelmani — unelmani. Joskus yritän tyrkyttää niitä Aldousillekin, mutta hän ei jaksa nousta niiden tasalle."
"Ei, mutta onko moista kuultu", pisti väliin Frank Leven, joka ei tosiaankaan voinut tätä kauemmin sietää. "Kuulkaapa, neiti Boyce — mitä luulette herra Hallinin vaativan? Se on sulaa hulluutta — on kuin onkin — vaikka hävytöntä on minun tällaisia sanoja käyttää kuuluisasta miehestä. Hän vaatii Aldousin antamaan suuren maakaistaleen Girstonessa — lordi Maxwellin alueella — työmiehille metsästysmaaksi. Mitäs siitä sanotte! Hän ei muka voi käsittää, mikseivät he voisi fasaaneja kasvattaa, jos he lyöttäytyvät yhteen ja maksavat niistä. No niin, Aldousin kunniaksi sanottakoon, ettei hän siihen suostunut, vaikk'ei hän likimainkaan ole kylläksi vanhoillinen kelvatakseen minulle parlamenttiehdokkaaksi. Hassutusta koko juttu! Sanotaan että metsästys raaistaa meitä ja kumminkin tahdotaan työmieskin työntää samaan kadotukseen. Mutta me emme huoli tätä edesvastuuta niskoillemme. Meillä on omat paheemme ja niistä emme luovu. Me olemme niihin tottuneet, mutta emme tahdo niitä muihin istuttaa, se olisi meille häpeäksi."
Tulistunutta nuorta barbaaria oli mahdoton vastustaa. Marcella purskahti sydämelliseen nauruun, ja Hallin taputteli häntä olalle ystävällisesti ja rauhoittavasti kuin vikuria hevosta.
"Niin, muistan kyllä, että Hallinin ehdotuksen yksityiskohdat panivat pääni pyörälle", virkkoi Aldous suupielissä leikikäs hymy. "Minä tahdoin tietää, kuka maksaisi lupakirjat, kuinka niin suurelle metsästysjoukolle saataisiin tarpeeksi riistaa, kun ei mitään riistansuojelua saanut tulla kysymykseen, ja millä varoilla nämä ihmiset, jotka ansaitsevat kaksitoista tai neljätoista shillingiä viikossa, maksaisivat metsänvartian palkan. Kysyin metsästysalueen läheisyydessä asuvalta pastorilta, mitä hän tuumasta arveli. 'No niin', hän sanoi, 'ensimäisenä päivänä he ampuvat kaikki otukset, toisena päivänä he ampuvat toisiaan. Yleinen verilöyly — se siitä, minä luulen, tulisi lopuksi.' Tämä kaikki ei tietenkään merkitse mitään — ne ovat vain pikku asioita."
Hallin pudisti vakavana päätänsä.
"Luulenpa sittenkin", sanoi hän, "että hiukkanen käytännöllistä kekseliäisyyttä tekisi mahdolliseksi tuumani toteuttamisen."
"Ja siinä minä teitä kannatan", sanoi Wharton, laskien paperiveitsen kädestään ja kumartuen Hallinin puoleen, "enkä suotta. Kolmen vuoden ja parin kuukauden aikana on tämä tuumanne ollut käytännössä omalla maatilallani, ja se on mielestäni luonnistunut aika hyvin."
"Siinä näette!" huudahti Marcella. "Siinä näette! Tiesinhän, että jotain voisi tehdä, kun vain olisi halua. Se on aina ollut ajatukseni."
Hän kääntyi puoleksi Aldousiin päin, mutta kumartui sitten eteenpäin kuullakseen mitä muuta Whartonilla olisi sanottavaa. Hänen säteilevät kasvonsa todistivat, miten innostunut hän oli asiaan.
"Siellä ei tietenkään ollut mitään ammuttavaa!" huudahti Frank Leven.
"Päinvastoin", sanoi Wharton hymyillen. "Meidän seutumme on kuuluisa peltokanoistaan."
"Kylläpä mahtavat naapurisi olla ihastuneet sinuun!" huudahti nuorukainen. Mutta Wharton ei ollut häntä kuulevinaan.
"Ja isäni oli hyvin ankara riistansuojelun suhteen", jatkoi hän. "Koko juttu on aivan yksinkertainen. Periessäni kolme vuotta takaperin isäni maatilan iletti minua koko metsästyslaki, ja minä päätin olla noudattamatta sitä, työntääkseni edesvastuun ainakin omilta hartioiltani. Kutsuin siis kaikki alustalaiset kokoon — lampuodit ja työntekijät — ja niin me yhdessä laadimme suunnitelman. Meillä on kyllä metsänvartioita, mutta ne ovat tilan palveluksessa, ei minun. Sääntöjen mukaan saa jokainen metsästää vuorotellen — minä ja ystäväni samassa järjestyksessä kuin muutkin. Tietysti ei jokainen voi joka vuosi metsästää, mutta kullakin on vuoronsa, ja sitäpaitsi on osa ammuttua riistaa yhteistä omaisuutta ja jaetaan vuotuisesti määrätyssä vuorojärjestyksessä kullekin."
"Kuka maksaa metsänvartiat?" keskeytti Leven.
"Minä", vastasi Wharton hymähtäen jälleen. "Saanenhan — toistaiseksi — tehdä omallani mitä haluttaa? Tällä tavoin joutuu heillekin osa siitä voitosta, joka ansiottani lankee minulle — tilanomistajana. Se on tietysti vain hätävaraksi."
"Ymmärrän!" huudahti Marcella nyykähyttäen päätä Whartonille — "ette voinut yhtä haavaa olla venturisti ja metsästyslain kannattaja".
Wharton kohtasi hänen säteilevän katseensa puoleksi karttavalla silmäyksellä.
"Olette tietysti oikeassa", vastasi hän kuivasti. "Olisipa melkein liikaa, jos sosialisti panisi metsänvartiansa vangitsemaan jonkun kuristetun kaniinin tähden miehen, jolla on kaksitoista shillingiä viikossa. Ei kukaan minun asemassani — eikä yleensä kukaan tilanomistaja — voi olla johdonmukainen. Se on mahdotonta. Mutta, Jumalan kiitos, pahempia epäkohtia voi toki lieventää. Mutta, kuten herra Raeburn äsken huomautti, metsästysoikeus on vain pieni yksityiskohta nykyisessä maanomistus-järjestelmässä. Tästä saatte sitten kuulla minun tarkemmin puhuvan siinä kokouksessa, johon lupasitte tulla."
Hän kumartui eteenpäin ja silmäili Marcellaa hymyillen kunnioittavasti. Silmänräpäyksen verran tunsi Marcella, että Aldousin käsi kouristi lujasti hänen kättänsä. Sitten hän äkkiä päästi Marcellan vapaaksi, nousi ja astui takan luo.
"Neiti Boyce, ettehän toki aikone mennä hänen kokoukseensa!" huusi
Frank suuttuneena ja epäillen.
Marcella empi tuokion puolittain suuttuneena Whartoniin. Sitten hän punastui ja heitti päänsä ylpeästi taaksepäin, liike, jonka Hallin jo oli huomannut hänelle ominaiseksi.
"Enkö saa mennä sinne, mihin kuulun?" kysyi hän — "minne vakaumukseni johtaa minut?"
Seurasi hetkinen kiusallista hiljaisuutta. Sitten Hallin nousi.
"Neiti Boyce, saammeko katsella taloa? Aldous on kertonut paljon siitä."
* * * * *
Heidän kierrellessään puutarhanpuoleisissa huoneissa, jotka olivat ainoastaan puolittain kalustetut ja joita hyvin niukasti valaisi ujon, edellä kulkevan palvelijan kantama lamppu, Marcella äkkiä huomasi jääneensä Aldousin kanssa muista jälelle. Niin pian kuin he olivat kahden, tunsi tyttö, että heidän keskinäinen välinsä oli epävireessä. Aldousin käytös häntä kohtaan ei ollut paljon muuttunut, mutta siinä piili jotain pakollista ja pidätettyä, mikä ei jäänyt huomaamatta Marcellan herkältä mieleltä. Siinä samassa hän jo tunsi katumusta. Sisäistä kehotusta totellen hän hiipi Aldousin luo, ja kun he astuivat hänen äitinsä pienen arkihuoneen läpi, laski hän kätensä herra Raeburnin käsivarrelle.
"En ollut oikein ystävällinen sinulle äsken", änkytti hän. "Se ei ollut tahallista. En käsitä mikä minut aina panee vastustamaan — sotajalalle — vaikka sinä olet minulle niin hyvä — aivan liian hyvä!"
Marcellan ensimäiset sanat kuullessaan Aldous kääntyi. Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin mieli sanomattomasti keventyneenä ja sulki tytön syliinsä rajusti ja kiihkeästi. Tähän asti Marcellan käytös Aldousia kohtaan oli ollut neitseellisen arkaa heidän kahdenkesken ollessaan, eikä Aldous hienotunteisessa ritarillisuudessaan ollut muuta vaatinutkaan häneltä. Jokainen uusi askel tuttavallisuuteen ja lähestymiseen Marcellan puolelta tuotti hänelle ihastusta, ja tytön käytöksessä ilmaantuva arkuus ja jäykkyys enensivät vain Aldousin ihailua häneen. Mutta tänä iltana ei herra Raeburn kysynyt Marcellan lupaa, ja tyttö oli niin ällistynyt, ettei ajatellutkaan vastarintaa.
"Päästä minut!" huudahti hän viimein koittaen kietoutua irti sulhasensa syleilystä.
"En päästä!" sanoi Aldous tarmokkaasti pidellen tytön kättä lujasti omassaan. "Käy istumaan tähän, vieraat kyllä pitävät itsestään huolta."
Lempeällä väkivallalla hän työnsi Marcellan nojatuoliin ja polvistui itse hänen viereensä.
"Oliko sinusta oikein ystävällistä", alkoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää väräjämästä, "että vierasten läsnäollessa annat minun ensi kerran kuulla luvanneesi mennä tuon miehen kokoukseen, vaikka kerta kerralta olet kieltäytynyt tulemasta ainoaankaan minun pitämääni."
"Aiotko kieltää minua sinne menemästä?" kysäisi Marcella nopeasti. Hänelle olisi tällä hetkellä ollut miltei helpotus, jos toinen olisi vastannut: aion.
"En suinkaan", vastasi Aldous päättävästi. "Eihän sopimuksemme ollut sellainen. Mutta etkö itse arvaa mitä minä toivon. Etkö usko" — hän vaikeni silmänräpäykseksi — "etkö usko, että panen hiukan omaa itseäni julkiseen toimintaani — puhuessani ihmisille, jotka ovat tunteneet minua pienestä pitäen. Luuletko, että se kaikki on minulle vain pelkkää muodollisuutta — joka ei liikuta tunteitani ja omaatuntoani? Sitähän et voine uskoa? Mutta ellei niin ole, kuinka voin minä kestää sitä, että niin suuri osa elämästäni jää sinulle oudoksi? Kyllä tiedän — kyllä tiedän — sinähän varoitit minua — sinä et voi omaksua mielipiteitäni. — Mutta onhan paljon muuta kuin käsityskannan yhtäläisyys, joka paljon voisi auttaa ja opettaa meitä molempia — jos vain pysymme yhdessä — emme vieraannu toisistamme — emme kulje eri teitä."
Hän vaikeni ja tarkkasi Marcellan kasvojen vaihtelevia vivahduksia.
Katuva mieliala oli syvästi vallannut nuoren tytön, hän ajatteli
Aldousin jalomielisyyttä, hänen kärsivällisyyttänsä ja hellyyttänsä.
"Milloin ensi kerran puhut?" sanoi hän kuiskaamalla.
Huoneen puolihämärässä heltynyt ääni ja kasvonpiirteiden lempeä, pehmennyt sävy vaikutti huumaavasti.
"Ensi viikolla — perjantaina — Gairsleyssa. Hallin ja Neta tätikin tulevat sinne."
"Luuletko että tätisi huolii minut mukaansa?"
Aldousin harmaat silmät välähtivät, ja hän suuteli Marcellaa kädelle.
"Herra Hallin ei tietenkään tule sinua kannattamaan!" virkkoi Marcella hetken kuluttua kujeellisella äänellä.
"Älähän vielä iloitse! Hän on ollut minulle arvaamattomaksi avuksi lakiehdotukseni valmistamisessa. Ellen nimellisesti kuuluisi vanhoillisiin, äänestäisi hän minua jo huomispäivänä. Sepä se juuri onkin niin hullunkurista. Kas niin, siinäpä toiset jo ovat tulossa takaisin."
"Odota hetkinen", sanoi Marcella nopeasti, lähestyen Aldousta, mutta samassa vetäytyen takaisin ikäänkuin kavahtaen sitä tunteiden hehkua, jonka tiesi niin helposti voivansa herättää sulhasessaan. "Minun täytyy siitä puhua sinulle. Sinun ei pidä antaa minulle niin paljon rahaa. Se on liikaa. Mitä jos minä sillä rupeisin puuhaamaan sellaista, josta et lainkaan pidä."
"Sitä sinä et tee", vastasi Aldous hilpeästi.
Marcella tahtoi edelleen väitellä asiasta, mutta Aldous esti häntä.
"Kyllä minä yleensä suosin vapaata sananvaihtoa", jatkoi hän samalla äänellä, "mutta toisinaan on kiista keskeytettävä. Ja sen minä teen nyt."
Ja hän kumartui Marcellaa suutelemaan, hellävaroen ja arasti. Hänen käytöksensä ilmaisi Marcellalle taas uudelleen mitä hän oli Aldousille — kuinka pyhä — kuinka kallis. Ensin syvä liikutus valtasi hänen mielensä, mutta sitten hän äkkiä kavahti pystyyn, sillä hän ei voinut vapautua ahdistavasta tunteesta — joka häneen iski ties mistä — että Aldous oli häntä henkisesti paljon etevämpi. Siinä silmänräpäyksessä haihtui hänen mielestään äskeinen suurellinen kuva nuoresta, jalomielisestä ja epäitsekkäästä naisesta, joka vierashuoneessa piti keskustelua vireillä.
Toiset palasivat kiertomatkaltaan, palvelija lamppuineen etummaisena. Wharton, joka häntä seurasi, tarkasteli uteliaasti kihlattuja sinisillä, sädehtivillä silmillään.
"Me olemme lasketelleet mitä hurjimpia arveluja esi-isistänne, neiti Boyce," sanoi hän. "Frank väittää tuntevansa kaikki taulut, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän tietänyt niistä niin mitään. Minun on huomenna saatava toinen opas. Uskallanko pyytää teidän seuraanne huomenna kymmenen ajoissa?"
Marcella antoi välttävän vastauksen, ja he astuivat hiljalleen vierashuoneeseen.
"Aiotko huomenna olla työssä, Raeburn?" kysäisi Wharton.
"Enköhän", vastasi Aldous kuivasti. Marcellaa ihmetytti sulhasen ääni; hän katsahti taaksensa ja näki vilahdukselta puhujassa ilmeen ja ryhdin, jotka olivat hänelle aivan uutta. Johtuikohan se vaikutusvaltaisen ylimyksen luontaisesta kopeudesta kutsumatonta vierasta kohtaan, joka päälle päätteeksi on valtiollinen vastustaja.
Siinä tuokiossa pääsi taistelunhaluinen ja kriitillinen tuuli uudelleen valtaan Marcellassa, ja häntä halutti näyttää mahtiansa ottamalla Wharton suojaansa. Keskustelun aikana vierashuoneessa oli Wharton hänen mielestään käyttäytynyt kaikin puolin moitteettomasti — vaatimattomasti ja hillitysti. Tuskinpa oli hänessä jälkeäkään siitä poikamaisesta nuoresta herrasta, joka niin vallattomasti oli jutellut hänen kanssaan kahdenkesken.
* * * * *
"Kas siinähän on isäntämme", huudahti Wharton kiirehtien herra Boycen luo, kun he saapuivat vierashuoneeseen.
Sohvalla lepäsi kuin lepäsikin talon isäntä, tummana ja verettömänä kuin aave ja valmiina vaatimaan kaikkea sitä ympäristön huomiota ja osanottoa, johon sairaus hänet oikeutti. Hän ojensi kylmästi kätensä Aldousille, joka ystävällisesti ja tyynesti kysyi hänen tilaansa.
"Voithan jo nyt paremmin, isä?" sanoi Marcella tarttuen hänen käteensä.
"Voin kyllä — morfiinin avulla. Mutta vähät minusta. Minä olen saanut kuolemantuomioni, mutta kaiketi minä jaksan sen rauhallisesti kantaa. Evelyn, enkö nimenomaan pyytänyt sinua tuomaan alas pukuhuoneestani ohuen selkätyynyni. Merkillistä ettei kukaan pidä väliä toivomuksistani."
Rouva Boyce, joka seisoi tulen ääressä juttelemassa Hallinin kanssa, nouti läheiseltä istuimelta kaivatun tyynyn ja sovitteli sairasta mukavampaan asentoon. Marcella huomasi nyt, että hän oli miltei yhtä kalpea kuin isäkin.
"Pieni muutos saa usein aikaan suurta huojennusta, eikö totta?" sanoi
Wharton lempeästi asettuen istumaan sairaan viereen.
Herra Boyce kääntyi puhujaan lauhtuneena, jakun eivät tuskat tällä haavaa olleet häntä kiusaamassa, kuunteli hän ilahtuneena vieraansa puhetta. Wharton omisti nyt huomionsa yksinomaan hänelle ja pani parastaan pitääksensä hänet hyvällä mielellä.
"Tohtori Clarke ei ole huolissaan hänestä", sanoi rouva Boyce kuiskaamalla Marcellalle palatessaan paikalleen. "Hän arveli, ettei äskeinen kohtaus uudistu pitkään aikaan, ja antoi neuvoja siltä varalta, että se palaisi."
"Kuinka te näytätte uupuneelta!" sanoi Aldous, liittyen heidän seuraansa ja puhuen samalla matalalla äänellä kuin hekin. "Sallittehan Marcellan saattaa teidät levolle?"
Häntä ei mikään niin liikuttanut kuin stoalaisuuden ja hillityn kärsimyksen näkeminen naisissa. Rouva Boyce oli osoittanut sitä jo monet kerrat. Aldousin osanottoa hän ei tänä iltana näyttänyt haluavan, mutta jäi kuitenkin juttelemaan hänen kanssansa. Hallin, joka hiukan etäämpää tarkkasi emäntäänsä, kiinnitti ensin huomionsa tämän pitkään, solakkaan, yhäti soreaan vartaloon ja ihmeteltävän arvokkaaseen ryhtiin ja sitten hänen sydämelliseen tapaansa kohdella tulevaa vävypoikaansa. Marcella seisoi äitinsä sivulla hiukan kankearyhtisenä eikä puhunut mitään. Käsittämätöntä kyllä, rouva Boycen peittelemätön ihailu ja kunnioitus Aldousia kohtaan ei ollut hänelle varsin mieluista, se ikäänkuin yllytti häntä vastaväitteisiin.
Hallin ja Aldous erosivat Frank Levenistä Mellorin veräjällä ja alkoivat taivaltaa kotiin päin. Ilta oli tähtikirkas, ja taivaanrannalla heijastuva kalvakka valo ilmaisi jo kuunkin olevan tulossa.
"Tiedätkö, että tuolla Whartonilla on nykyisin aika suuri vaikutusvalta Lontoon työväenpiireissä?" alkoi Hallin. "Kerran ennen olen kuullut hänen kertovan tuota samaa juttua alustalaistensa metsästysoikeuksista. Se oli Hackneyssa, missä hän puhui erään radikaaliedustajan puolesta, ja minä satuin olemaan kuulijana kokouksessa. Yleisö oli haltioissaan. Mahtanee olla varsin mieluista näytellä tuollaista sosialismia ja maanjakoa haaveksivaa ylimystä ja tilanomistajaa."
"Ja suhteellisesti helppoa", arveli Aldous, "kun tietää, ettei sosialismista eikä yleisestä maanjaosta tule totta meidän aikanamme".
"Onko hän sitten mielestäsi pelkkä tuulenpieksijä?"
Aldous empi ja naurahti sitten.
"Tunnustan, ettei hän ole antanut minulle minkäänlaista aihetta otaksua hänellä olevan periaatteita. Poikana ollessaan oli hänellä omatunto hyvin venyvää laatua."
"Kenties et arvostele häntä oikein", sanoi Hallin nopeasti. Hetken kuluttua hän jatkoi: "Kauanko hän aikoo viipyä Mellorissa?"
"Viikon päivät, luulisin", vastasi Aldous lyhyesti. "Herra Boyce tuntuu olevan hyvin mieltynyt häneen."
He astuivat eteenpäin kappaleen matkaa äänettöminä, ja sitten Aldous äkkiä kääntyi huolestuneena ystäväänsä.
"Hallin, tiedäthän että tällainen vinha tuuli on sinulle haitallinen. Sinä olet itsepintaisin ihminen maailmassa. Miksi piti sinun kaikin mokomin lähteä jalan?"
"Älä lörpöttele, hyvä herra, mutta kuuntele mitä minulla on sanomista. Marcellasi on mielestäni kaunis ja päälle päätteeksi yhtä huvittava kuin kaunis. Siinä sait!"
Aldous säpsähti, sitten hän heitti ystäväänsä kiitollisen katseen.
"Sinun pitää tutustua häneen lähemmin", kuului hänen hieman pakollinen vastauksensa.
"Tietysti. Tahtoisinpa tietää, mitä tuttavuuksia hänellä lienee venturistien piireissä", virkkoi Hallin mietiskellen. "Arveletko voivasi käännyttää hänet pois siitä, Aldous?"
"En!" vastasi Aldous hilpeästi. "Seuratkoon hän sitä suuntaa, mihin hänen tunteensa ja vakaumuksensa kulkevat."
Kylän läpi kulkiessaan hän alkoi puhella aivan toisista asioista — ylioppilastovereista, äsken ilmestyneestä nidoksesta filosofisia tutkielmia ja sen semmoista. Hallin, joka tähän asti oli tottunut olemaan ainoa, jolle Raeburn peittelemättä uskoi ajatuksensa, ei olisi tänä iltana tahtonut sanoa tai tehdä mitään voittaaksensa lujaluontoisen ystävänsä luottamusta. Mutta hänen mielensä oli täynnä levottomia aavistuksia.
IV LUKU.
"Tämä rappeutunut loisto on todellakin ihastuttavaa!" huudahti Wharton seisoen selin oveen, jonka vasta oli sulkenut. "Ja samassa se sytyttää minussa hurjan halun viskata päällysnuttuni nurkkaan ja käydä käsiksi johonkin rehelliseen ammattiin — kipsinvalajan, nikkarin tai maalarin. Kylläpä me yläluokkalaiset olemme aika hyödyttömiä kuhnureita! Tuota kattoa tai lattiaa ette voisi te paremmin kuin minäkään paikata — olipa vaikka henki kysymyksessä."
He olivat entisessä kirjastossa. Se oli viimeinen länteen päin antava huone puutarhakylkirakennuksessa ja kuului alkujaan vanhaan rakennukseen. Tuo italialainen Marcella, jonka rahoja oli niin tuhlaamalla käytetty hänen englantilaisen puolisonsa kotitalon kaunistamiseen, oli sen uudestaan rakennuttanut kahdeksannentoista vuosisadan tyyliin. Poistamalla muutamia pieniä huoneita yläkerroksesta oli huoneen kattoa korotettu kaarimaisesti. Rococo-tyyliset ovet ja ikkunat olivat myös samalta ajalta peräisin. Mutta jäljellä olivat vielä vanhat kirjat ristikoilla varustetuilla hyllyillä, jotka suvun puritaanilainen perustaja oli "Pitkän parlamentin" aikana ostanut. Samoin tuolit, joilla tuo kelpo mies oli lukenut Miltonin tai Baxterin uskonnollisia kirjoituksia, ja pöytä, jota oli käytetty kirjeitä kirjoitettaessa Hampdenille ja Fairfaxille tai vanhalle ystävälle Edmund Verneylle, lipunkantajalle. Mutta toukankaivertamat hyllyt olivat hajoamistilassa, ja kirjat viruivat kurjassa sekamelskassa. Rikkinäisestä katosta, johon yölepakot olivat pesineet, roikkui suuria säleitä, ja peittämättömällä lattialla näkyi useita lahonneita kohtia.
"Olen tehnyt voitavani", sanoi Marcella alakuloisesti kumartuen tarkastamaan lattiassa olevaa reikää. "Hankin itselleni laudanpätkän ja vähän nauloja ja yritin itse korjata rikkonaisia kohtia. Mutta lahonnut, puu mureni käsissäni, ja isä suuttui ja väitti minun vain tekevän vahinkoa. Sitten sain puusepän tuoleja korjaamaan, mutta eihän täällä tiedä mistä alottaa. Kirjojakin olen puhdistanut ja korjaellut, mutta —"
Allapäin hän kuljetti katseensa ympäri ränstynyttä huonetta.
"Mutta ette tietenkään yhtä hyvin kuin jokin oppipoika jossain nurkkakirjakaupassa", sanoi Wharton päätään pudistaen. "Kylläpä me vallasväki olemme aika kunnotonta joukkiota."
"Miksi tuota alinomaa hoette", kysäisi Marcella ripeästi. Hän oli kulkenut Whartonin kanssa taloa näyttelemässä eikä ollut vieläkään oikein selvillä siitä, mitä hän miehestä piti.
"Siksi että ennen aamiaista lueskelin muutamia kauppa-asiain ministeriön kertomuksia, jotka pääasiallisesti koskettelivat joitakin Birminghamin teollisuudenhaaroja. Armias taivas! Ollappa meillä tuon niin sanotun alaluokan tiedot, taitavuus ja kestävyys. Kauanko he mahtavat antaa meikäläisten komennella itseään!"
"Luulisinpä sentään, että henkinen kyky ja sivistys yhä vielä merkitsevät jotain?" huomautti Marcella puolittain harmistuneena.
"Minua ilahuttaa, että maailma niin ajattelee", virkkoi Wharton painokkaasti, "ja ilahuttaa varsinkin se seikka, että se tietää pitää arvossa minun henkistä kykyäni. Se uskomaton taituruus ja työvoima, mitä Birminghamilaiselta kultasepältä vaaditaan niiden pikku ihmeiden valmistamisessa, joita Rue de la Paix'n puotien ikkunoissa ihailemme 'ranskalaisen maun' tuotteina, on tiettävästi sulaa lastenleikkiä minun vaatimattomiin lakitieteellisiin tietoihini verrattuna. Minulle on onnellista, että maailma näin arvostelee. Kelpaa minun elellä — ja vastaanottaa birminghamilaisen kultasepän pokkuroimisia."
"Oh! Vähät taitavasta käsityöläisestä! Kyllä hän pitää huolen itsestään eikä enää kauankaan teitä pokkuroi. Mutta mitä on tehtävä taitamattomille — meidän kyläläisille esimerkiksi. Puhutaan niin paljon siitä, että heidän on itse hallittava, sitä me toivomme ja sen eteen teemme työtä. Mutta uskooko meistä yksikään, että he siihen pystyvät tai että he voivat koskaan suoriutua ilman meikäläisten kykyä."
"Tuskinpa. Sääli poloisia!" virkkoi Wharton, lempeä liikutuksen väre äänessään. "Heidän haavansa ovat tehneet meidät terveiksi, heidän kuolemansa on meidän elämämme! Vieläkö muistatte Carlylea?"
He olivat siirtyneet akkunakomeroon, josta oli laaja näköala isolle lehtokujalle ja jota kummaltakin, sivulta ympäröivät kirjahyllyt. Akkunan vieressä riippui kaksi pienehköä muotokuvaa — toinen kuvasi vanhanpuoleista miestä tekotukka päässä, toinen nuorta, tummahiuksista naista.
"Muistanpa hyvinkin, vaikk'en tällä hetkellä mitään erikoista", nauroi
Marcella. "Osaatteko jotain ulkoa?"
Wharton nojautui kirjahyllyn ja seinän väliseen soppeen. Hänen siniset silmänsä tähystivät Marcellaa puolittain totisella, puolittain ärsyttävällä katseella, joka oli ristiriidassa huolettoman, sorean ryhdin ja puvun kanssa.
"Kahta miestä minä pidän arvossa, mutta en ketään kolmatta", lausui hän verkalleen ja sointuvalla äänellä. "Ensinnä raatavaa käsityöläistä, joka maisilla työaseilla uutterana valloittaa maan ja tekee sen ihmisen omaksi. — Kurja vaivaantunut veli! Meidän tähtemme koukistui selkäsi, meidän tähtemme suorat jäsenesi ja sormesi vääntyivät vaivaisiksi. Sinä olit uhri, jolle arpa lankesi, ja meidän taistelumme taistelijana sinä sait julmat arpesi! Taivas! Mikä sointu ja rytmi näissä sanoissa! Mutta hullutustahan on, että me kaksi venturistia — te ja minä — tällä tavalla vaikeroimme. Armeliaisuutta — hyvänsuopaisuutta — muuta ei Carlyle vaadi. Hän tahtoo meitä tekemään hiukan hyvää. Mutta meidän vaatimuksemme ovat paljon epämieluisemmat! Pitäkää almunne — luovuttakaa omaisuutenne — ja alkakaa tehdä työtä! Meidän aikalaisemme koettavat pelastua näistä vaatimuksista tekemällä mitä Carlyle heiltä vaatii."
"Toivotteko todellakin sitä?" kysäisi Marcella.
"Enpä tiedä", vastasi Wharton nauraen. "Ei siitä mitään tule meidän eläessämme."
Marcella nyrpisteli ylenkatseellisesti huuliaan.
"Niin me kaikki ajattelemme, mutta myöntäkää toki, että hiukkanen hyväntekeväisyyttä voitelee pyöriä."
"Se on teidän ajatuksenne, sillä te olette nainen, ja naiset ovat luotuja hyväntekeväisyyttä ja — ylimyselämää varten."
"Näyttepä tarkalleen tuntevan naiset?" sanoi Marcella hiukan tulistuneena. "Olen pannut merkille, että niin luulevat aina ihmiset, jotka useimmiten erehtyvät."
"Kyllä tunnen heitä sen verran, että osaan pitää puoliani!" hymähti Wharton hieman kumartaen kutrista päätänsä Marcellaa kohti ikäänkuin lepytykseksi. "Kuinka te olette tuon kuvan näköinen!"
Hän osoitti akkunan vieressä riippuvaa kuvaa ja siirsi katseensa siitä vertaillen emäntäänsä.
"Se on muuan kantaäitini", virkkoi Marcella kylmästi, "eräs italiatar. Hän oli rikas ja soitannollinen. Hänen rahoillaan rakennettiin nämä puutarhanpuoleiset huoneet, ja tässä ovat hänen nuottinsa."
Hän viittasi viereiseen hyllyyn, jolle oli vanhoja nuottikirjoja kasattu.
"Italiatarko!" sanoi Wharton kohottaen silmäkulmiaan. "Niinkö? Sitten ymmärrän. Tiedättekö — teillä on kaikki puoluejohtajan ominaisuudet!" — ja hän peräytyi Marcellasta pari askelta voidakseen paremmin häntä silmäillä — "muukalaista verta — se on välttämätöntä sitkeän englantilaisen taikinan nousemiseen — ja sitten vielä — mutta ei! en rohkene! — voisitte pahastua."
Marcellaa suututti miehen kasvava tuttavallisuus. Häntä halutti tukkia Whartonin suu tai lähettää hänet äidin luo, joka kyllä olisi pystynyt pitämään hänet kurissa. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, vaan katseli huolettoman näköisenä ulos sanoen:
"Oh, antakaa tulla."
"No niin", hän oikaisi äkkiä itsensä suoraksi ja käännähti Marcellaan päin. "Teillä on taito tehdä kompromisseja. Se on korvaamaton lahja — se auttaa teitä pitkälle."
"Kiitos", sanoi Marcella, "kiitos vaan. Kyllä ymmärrän mitä te venturistina sillä tarkoitatte. Olen mielestänne katala, petollinen olento."
Wharton säpsähti, mutta tointui samassa ja tuli Marcellan viereen seisomaan.
"Se ei ollut tarkoitukseni", hänen äänensä vaihtui lempeäksi ja rauhoittavaksi. "Mutta sallittehan minun puhua suuni puhtaaksi lämmitetyssä huoneessa, neiti Boyce? Vallanhan te värisette turkiksistanne huolimatta."
Sillä pakkasen valta ulkona oli vielä luja, ja huurteiset puut kajastuivat kylminä ja valkeina autioon kirjastohuoneeseen. Marcellan mielessä pyrki suuttumus pääsemään vallalle, mutta hän kukisti sen ja vei Whartonin sivuovesta pienenlaiseen, talon vanhimpaan osaan kuuluvaan vierashuoneeseen, missä roihuavan takkavalkean ympärille oli asetettu muutamia tuoleja. Marcella asettui istumaan ja pudotti olkapäiltään suuren nahkapuuhkansa, jota hän oli kantanut kylmien huoneiden läpi vaeltaessaan. Rikkaissa, ruskeissa poimuissa se kiertyi hänen ympärilleen luoden aivan erikoista arvokkuutta solakalle varrelle ja ylpeäryhtiselle päälle. Wharton silmäili uteliain ja tutkivin katsein, kuten tapansa oli, milloin haalistuneita tauluja, milloin seiniä, milloin vanhoja tammituoleja ja pöytiä, milloin Marcellaa ja mietti mielessään, että hän oli aika kaunis ja innostusta herättävä nuori neitonen. Huvitti häntä sekin seikka koko lailla, että Marcella alinomaa näytti olevan närkästymäisillään häneen. Aldous Raeburnin morsiamena neiti Boyce yritti nähtävästi nyt jo näytellä hänelle ylhäistä naista. Mutta tähän asti oli hänen, Whartonin, onnistunut se estää — ja sen hän aikoi vastakin tehdä.
"Olin teille sanomassa", alkoi hän asettuen seisomaan vanhan uunin nojaan, josta saattoi Marcellaa katsella, "mutta älkää toki loukkaantuko minulle. Te olette sosialisti ja ennen pitkää teistä on tuleva — lady Maxwell. Sentapainen yhdistys on mahdollinen vain naismaailmassa, syystä että heidän toimintaansa ohjaa mielikuvitus — ei logiikka."
Marcella punastui.
"Entä te itse", vastasi hän kiivaasti hengittäen, "te olette sosialisti ja tilanomistaja. Onko siinä mitään eroa?"
Wharton alkoi nauraa.
"Mutta minullahan ei ole mitään taipumusta siihen — minä en pystyisi kunnialla ratsastamaan kahdella hevosella — kuten te. Siinä on se ero. Ja siitä on seurauksena, että oma säätyluokkani on karkoittanut minut piiristään, että kaikki minua vihaavat. Mutta teillä on oleva valtaa lady Maxwellina — ja valtaa sosialistina — te kun olette antava ja ottava. Te olette toimiva kahtena henkilönä: lady Maxwellina ja venturistina. Ja tuo, näettekö, lisää valtaa. Mutta me miehet emme pysty tällaisissa asioissa olemaan yhtä ovelia."
"Ettehän väittäne", keskeytti Marcella hänet äkisti, "että olette luopunut säätynne elämänmukavuuksista ja etuoikeuksista?"
Wharton muutteli hiukan asentoaan.
"Se on aivan toinen asia", sanoi hän tuokion kuluttua. "Luulisinpä että me sosialistit olemme siinä yhtä mieltä, ettei yksikään ihminen sinänsä voi olla puhdaskarvainen sosialisti. Mukava elämä on nykyisin jotain yksilöllistä — mieskohtaista. Ei muusta pidetä paljon väliä kuin miehen julkisesta esiintymisestä. Ja siihen, kuten sanottu, minulla ei ole älyä! — Ei sitä sukulaista tai vanhaa ystävää, joka ei olisi kääntänyt minulle selkäänsä — kuten varmaankin itse eilen huomasitte. Minun säätyluokkani on hyljännyt minut."
"Te siis säälitte itseänne?" sanoi Marcella.
"En laisinkaan! Kaikkihan me valitsemme elämässä sen osan, joka meitä huvittaa — joka eniten meitä kiihottaa. Minun tunteilleni antaa aina kiihoketta, kun ottelen työmiesten rivissä — tietenkin paljon suuremmassa määrässä kuin jos kilttinä serkkuna pokkuroisin arvoisia sukulaisiani. Äidiltäni olen perinyt silmää dramaattisiin tapahtumiin. Englanti on tätä nykyä rutiköyhä draamoista, ja siksipä minua huvittaa syvien rivien suuri traagillinen ilveily. Aamusta iltaan se minua huvittaa, kannustaa ja pitää alituisessa jännityksessä. Siinä tunnen valtavien, hillittömien, alkuvoimaisten intohimojen temmeltävän, ja minä riemuitsen siitä ajatuksesta, että kukin päivä vie meitä jonkin verran lähemmäksi tuota suurta kumousta, lähemmäksi tapahtumia ja otteluita, jotka ravistavat eloa kaikkiin meikäläisiin. Minä olen kuin lapsi, joka on tyytyväinen siihen kakkuosaan, joka on kädessä, vaikka tietää, että paras osa on vielä saamatta. Oh! — istukaa hiljaa hiukan aikaa, neiti Boyce!"
Marcellan kummastukseksi Wharton äkkiä kumartui häntä kohti, ja katsellessaan alas hän huomasi köykäisen, mustan, matalalle uuniristikolle valahtaneen hameensa ilmitulessa ja Whartonin sammuttelevan sitä käsillään. Marcella liikahti aikoen nousta, sillä hän pelkäsi, että liekit nousisivat hänen kasvoihinsa ja hiuksiinsa.
"Älkää liikkuko! Tuli sammuu tuossa tuokiossa. Ette te pala."
Ja siinä samassa Marcella tapasi itsensä tutkistelemassa pukuunsa ilmaantunutta ruskeata, ryysyistä reikää. Sitten hän loi katseensa Whartoniin, joka myhäillen seisoi uunin luona käärien nenäliinaa vasemman kätensä sormille.
"Herra Wharton, oletteko saanut palohaavoja?"
"Hiukan."
"Minä menen noutamaan teille jotain — mitä haluatte?"
"Hieman oliiviöljyä, jos talossa on, ja vähän pellavannöyhtää — mutta älkää vaivaantuko."
Marcella katosi sisähuoneisiin etsien ja huudellen rouva Boycea, vaikka turhaan. Rouva Boyce oli kadonnut aamiaisen syötyään ja oli nyt nähtävästi miehensä luona auttamassa häntä pukeutumaan.
Tuokion kuluttua Marcella taas kiiti sisään tarvittavat rohdot käsissään. Hänen poskiaan poltti, hänen silmänsä säihkyivät.
"Sallikaa minun auttaa teitä."
"Olkaa hyvä", sanoi Wharton nöyrästi.
Marcella koetti parastansa, mutta hänen sormensa olivat taitamattomat, ja kosketellessaan Whartonia hän tuntui hiukan kiihtyneeltä.
"Kas niin", naurahti hän päästäen potilaansa. "Jos olisin työläisnainen, olisin tietysti paljon taitavampi. Toivoakseni ette saa kauan kitua."
"Mistä, palohaavoistako? Vielä mitä! Käteni on entisellään paljon ennemmin kuin teidän pukunne."
"Voi poloista hamettani! Minun on mentävä muuttamaan pukua."
Hän astui askeleen ovea kohti, mutta käännähti samassa ja virkkoi oudosti naurahtaen:
"Luulenpa että pelastitte henkeni."
"Niin, hyvä oli että satuin olemaan täällä. Olisitte saattanut hätääntyä — niinpä niin — tekin olisitte saattanut sen tehdä — ja silloin olisi vaara ollut lähellä."
"Ainakin olisivat kasvoni saattaneet vioittua", lausui Marcella epävarmalla äänellä, "vioittua koko elinajaksi".
"Mitäpä sitä enää maksaa tuumia, kun kaikki jo on ohi", sanoi Wharton hymyillen.
"Enhän toki voi olla sitä tekemättä, sattuuko tällaista joka päivä?"
Hän kurotti pelastajalleen kätensä: "Minä olen kiitollinen — nähkääs."
Nuori tilanomistaja naurahti ja kumarsi syvään ja arvokkaasti, ikäänkuin mikäkin kahdeksannentoista vuosisadan Chevalier de Grieux.
"Sallitaanko minun anoa jotakin?"
"Pyytäkää."
"Saanko tulla seurassanne kylään? Tiedän että olette menossa sinne. Sieltä jatkan matkaani asemalle, sillä aikomukseni on päivällisjunassa lähteä Widringtoniin, missä minun kahden seutuvilla on tavattava eräs henkilö. Mutta sitä ennen olisin halukas, jos vain suostutte, tutustumaan muutamiin köyhiin holhotteihinne."
Marcella suostui ja riensi ylös pukua vaihtamaan ollen kaiken aikaa puolittain taipuvainen kiusaamaan äitiä heidän seuraansa. Hän oli hieman epävarma ja kiihtynyt, tuntuipa melkein siltä, kuin olisi hän joutunut luvattomille poluille ja rikkonut tavalla tai toisella Aldousia vastaan. Mutta miksi ja miten? Ei hän siitä päässyt selville. Mutta häntä vainosi kaiken aikaa eriskummainen tunto siitä, ettei hän ollut ollut kyllin arka arvostansa, ja selittämätön toivo, ettei herra Wharton viipyisi poissa koko päivää. Kaikki epäilykset ja tuumimiset päättyivät kuitenkin siihen, että hän päätti heittää äitinsä rauhaan.
* * * * *
Puolimatkassa kylään Marcellan epämieluinen tunnelma oli jo kokonaan haihtunut. Hänen itse tietämättään hyörivät hänen ajatuksensa niin ahkeraan talon vieraassa, ettei hän tämän seurassa pystynyt arvostelemaan omia tunteitaan. Mutta ennenkuin he olivat kulkeneet pariakaan sataa askelta, oli hän huomaavinaan, että Wharton alkoi käyttää hyväkseen äskeistä tapausta lähentelemällä häntä yhä enemmän. Häikäilemättä hän loukkasi puheillaan Marcellan makua, ylpeyttä, omanarvon tunnetta. Alinomaa oli tytön oltava puolustusasemassa, Whartonin puoli-ivalliset kysymykset kun hätyyttivät milloin hänen unelmiaan, milloin hänen toimiaan ja mielipiteitään, suomatta hänelle aikaa siirtää sotaa vihollisen omalle alueelle. Hän oli joutunut keskeytymättömään ristikuulusteluun, tekemään selkoa kylästä, asukasten toiminnasta ja tuloista, seudun hyväntekeväisyys-yhdistyksistä ja laitoksista, siitä mitä hän halusi tehdä heidän hyväkseen, mitä hän tekisi, jos voisi, ja mitä hän ylimalkaan katsoi mahdolliseksi saada aikaan. Ensin Marcella vastaili vastahakoisesti, mutta eipä aikaakaan, niin hän jo kiihtyi haluten näyttää, ettei hän ollut tietämätön eikä pintapuolinen. Mutta eipä siitä ollut suurta apua. Wharton — samoinkuin Anthony Craven oli alati tehnyt — antoi hänen ennen pitkää tuntea, ettei hänellä ollut mitään perusteellisia tietoja, ettei hän ollut kunnolleen perehtynyt yhteenkään niistä sosiaalisista kysymyksistä, joista hän jutteli, ettei hänen oleskelemisensa ollut mistään kotoisin ja ettei hän edes pystynyt syvällisemmin käsittämään ja arvostelemaan näiden maalaisten elämää, joiden parissa hän eli.
Nuoren tytön hyväntekijättärenä-esiintymistä, joka antoi hänen mielikuvitukselleen niin runsaasti liikkumisalaa, Wharton säälimättä ivasi, ei niin paljon sanoin kuin käytöksellään. Hän antoi Marcellan ymmärtää, ettei hän nähnyt kaikessa siinä huolehtimisessa, neuvomisessa ja johtamisessa, jota Maxwellin tuleva emäntä niin suurella mielihyvällä harrasti, muuta kuin yrityksen kaunistella asioita. Mitä varakkaat kansanluokat, nykyolojen vallitessa, pystyivät köyhälistön hyväksi tekemään, oli laskettava vain kurjaksi maksuvähennykseksi; eikä yläluokan hapuilevat yritykset tukkia rappeutuneen yhteiskuntarakennuksen lovia ansainneet pienintäkään tunnustusta. Huonosti on heidän käyvä, kun syvät rivit pääsevät valtaan, elleivät sitä tee; mutta ei velkataakka paljon sittenkään vähenny, vaikka sen tekevätkin. Hirttonuora heillä on kaulassa yhtäkaikki.
Marcella itse oli pari kertaa neiti Raeburnin kuullen pahanilkisellä mielihyvällä saarnaillut samaa oppia. Mutta kovinpa epämieluisalta se nyt tuntui tähdättynä häneen itseensä. Tällaisissa tapauksissa kukin arvelee itse olevansa poikkeuksena, ja Marcellan oli nyt pakko tarkastaa asiaa joka puolelta. Siksipä Whartonin sanat kuohuttivatkin hänen tunteitaan, ja hänestä tuntui, että seuralaisensa kaiken aikaa kohdisti puheensa henkilökohtaisesti häneen. Sen ohessa hän huomasi ihmeekseen tuttavallisen suhteen hänen ja Whartonin välillä olevan alati kasvamassa. Aldousin seurassa Marcella oli usein tietoinen henkisestä alemmuudestaan. Mutta kuinka syytön olikaan Aldous siihen ja kuinka runsaasti sen korvasi miehen rakkauden kiihkeä idealismi, tulkitsemalla rakastetun pienimmänkin sanan ja teon ylevästä mielestä lähteneeksi. Whartonin ivaavat kysymykset ja huomautukset saivat usein Marcellan sisun kuohuksiin, ja hän oli vähällä — kuten muinoin lapsena — huutaa ja raivota kiukusta. Kun he tulivat kylään, ja kaikki, nuoret ja vanhat vikkelästi notkistivat polvea heidän ohi kulkiessaan, niin häntä halutti sivaltaa heitä korvalle siitä, mutta samassa hän jo tunsikin jonkinlaista kuumeentapaista mielihyvää, kun sai näyttää mahtiansa tälle mestaroivalle, kaikkea runollisuutta puuttuvalle miehelle, jolla nähtävästi ei ollut minkäänlaista ymmärtämystä maaelämää, sen rakkaita, vanhoja, luonnollisia tapoja kohtaan.
He menivät ensin rouva Jellisonin luo, jolle Marcella aikoi esittää työsuunnitelmansa.
"Älkää huoliko minusta", sanoi hän kylmästi Whartonille, kun he lähestyivät mökkiä. "Teidänhän on jouduttava junalle!"
Wharton katsoi kelloansa.
"Vielä on aikaa", sanoi hän, "sallikaa minun tulla seurassanne, neiti Boyce. Tähän asti ovat nämä ihmiset olleet minulle pelkkiä valitsijoita — nyt haluaisin nähdä minkälaisia ovat teidän alamaisinanne. Tietäkää että teen havaintoja. 'Kokoelen' talonpoikia. Ne ovat minun tutkimusalanani."
"Ystäviäni ne ovat, ei alamaisiani", virkkoi Marcella yhä samalla jäykällä äärellä.
He tapasivat rouva Jellisonin puolista syömässä. Vilkasluontoinen vanhus istui hiiltyvän takkansa luona, vasemmalla sivulla pieni petäjäinen pöytä, jolla oli hänen ateriansa, kylmät perunat ja kylmä sianliha. Oikealla oli vähäinen akkuna, jonka kapealle akkunalaudalle tuvan omistaja vast'ikään työstä noustuaan oli jättänyt oljenpalmikoimisensa ja sen pienen koneen, jolla hän olkia halkaisi. Marcella kävi istumaan tuvan toiselle tuolille, eikä Whartonille jäänyt muu neuvoksi kuin painautua suoraksi ovenpieltä vastaan.
"Ikävä etten voi tarjota tuolia", sanoi rouva Jellison, "mutta minkäs sille mahtaa, kun ei ole, niin ei ole".
Tähän Wharton kohteliaasti myönteli ja Marcellan puhellessa hän alkoi käsivarret ristissä tarkastaa mökkiä. Se mahtoi olla noin kymmenen jalan levyinen ja kahdeksan jalan pituinen. Katto oli parisen tuuman verran korkeammalla hänen päätänsä. Jyrkät portaat nurkassa olivat kappaleiksi hajoamassa, ja hän ihmetteli, että vaimo iltasin pääsi kömpimään niitä ylös makuuhuoneesensa. Mutta tottumus oli mahtanut tehdä eukon vanhat sääret ketteriksi.
Tällä välin Marcella istui selittämässä sitä suunnitelmaa työhuoneen perustamisesta oljenpalmikoimistöitä varten, jota lady Winterbourne ja hän puuhasivat. Rouva Jellison pisti rillit nenälleen nähtävästi paremmin kuullakseen, heitti syöntinsä kesken vieraittensa vastustelemisista huolimatta ja kuunteli silmissä eloisa, tarkkaava katse.
"Ettäkö minulle sitten maksetaan shillinki ja kuusi penceä siitä, mistä ennen annettiin yhdeksän penceä. Eikä muka enää tarvitse kanneskella niitä kaupunkiin — ettäkö palkkaatte miehen töitä perimään. Mutta saapikos udella, kuka maksusta huolen pitää, neiti?"
"Lady Winterbourne ja minä", hymähti Marcella; "aikomuksemme on antaa työtä meidän kylälle ja vielä kahdelle muullekin ja ansaita hyvästi rahaa. Työntekijöille annetaan heti alussa paremmat palkat, ja tuonnempana panemme kaiketi toimeen opetusta hienommissa töissä."
"Laupias taivas!" huudahti rouva Jellison, "mutta minäpä en ole kovin kärkäs muutoksille". Hän tarttui uudelleen palmikoimistyöhönsä ja tarkasteli sitä tuumivan näköisenä. "Nuorena ollessani oli taksa kahdeksantoista penceä. Siitä lähtien ovat hinnat alati laskeneet. Penny vähennetty siellä, toinen täällä, kunnes ei enää ole saatu suuhun paljon mitään purtavaa."
"Teidät saan siis myöskin merkitä työntekijöittemme joukkoon, rouva Jellison", lausui Marcella nousten ylös ja ystävällisesti hymyillen vanhukselle.
"Älkää toki, en minä sitä tarkoittanut", virkkoi rouva Jellison ripeästi. "Mielestäni ei ole oikein käydä käsiksi teidän varoihinne. Viisikolmatta vuotta, kesät, talvet olen vienyt työni Jimmy Gedgelle — tiedättehän, se, joka poikansa kanssa omistaa puodin oikealla kädellä kaupunkiin tullessa — minä ja kolme muuta naista, joilta saan pennyn siitä, että kanneskelen matkassani heidänkin työnsä. Kylläpä minut paha perisi, jos Jimmy Gedgen suututtaisin — enpä silloin rohkenisi öisin nukkua rauhassa, pelkäisin että hän käy kimppuuni äkkiarvaamatta. Niinpä niin, ei sitä tiedä, mihin kaikkeen se mies pystyy. Kiitos vaan, neiti, mutta kyllä minä pysyn vanhassa."
Ällistynyt Marcella ryhtyi asiaa uudelleen selostamaan, esittäen uuden suunnitelman monenlaatuiset edut. Hänen kiusakseen Whartonkin, muka auttaaksensa, sekaantui heidän puheeseensa ja vakuutti uutta yritystä tuottavaksi ja edulliseksi niin liukkain ja sulavin sanoin, että Marcellan kiukustunut mielikuvitus epäili niissä piilevän koko joukon ivaa. Mutta rouva Jellison oli järkähtämätön, ja vaikka hän kapaloi kieltonsa tavanmukaiseen, hilpeään puhetulvaansa, pysyi hän lujana. Marcellalla, jos mieli arvonsa säilyttää, ei lopulta ollut muu neuvona kuin lähteä tiehensä, keksittyään sitä ennen jonkin muun puheenaineen, jottei rouva Jellison pitäisi "hyväntekijätärtä" pikkumaisena tyrannina.
"Johnko? kiitos kysymästä, neiti — se on pahin pikku riiviö auringon alla — mutta sukkela — Herra Jumala, olisipa tarpeen silmät niskassakin, että saisi häntä silmällä pidetyksi. Ja kyllä se mairitella osaa. 'Eikö sinulla ole mitään makeisia, mummo?' 'Ei ole, poikaseni', vastaan minä. 'Mutta etsippäs kumminkin, mummo — kopeloippas taskujasi — annahan kun minä etsin?' Terävä se poika on. Isabella ei suosi makeisia — sanoo niitä tyhjänaikaisiksi. Johnin ikäisenä hän itse oli syödä itsensä pilalle. Eikös pojan sitten pitäisi saada jotain iloa niinkuin äitinsäkin? Eipä siinä talossa ole paljonkaan hupia lapsen mielelle. Westall on kiukuissaan Tudley Endin salametsästäjistä, kotonaan hän on kuin villipeto ikään. Minä sanoin Isabellalle, että kyllä hänen miehensä vielä häneltä selän pehmittää, vaikka oli niin maire ja simakielinen kosiessaan. Mutta kyllä Isabella jo tietää, minkälainen hän on, sen olen huomannut", puhui rouva Jellison merkitsevästi. Wharton huomasi, että hänellä kaikkiin asioihin nähden oli sama hilpeä maailmankatsomus.
"Joutavia, tuo on jo vanha juttu — tuo puhe salametsästäjistä", sanoi Marcella nousten ylös. "Vieläkö Westall huolii tuosta asiasta harmitella?"
"Ei, neiti kulta, hän väittää, että he mellastavat nyt pahemmin kuin koskaan. Hän sanoo tietävänsä, että he ovat lintuja väijyksissä hovin toisella puolella Mellorin kohdalla — hän on saanut siitä vihiä — ja nyt hän valvoo yötä päivää koko tämän kuukauden, etteivät pääsisi taas metsää perkaamaan ennen suurta tammikuun metsästystä. Ja herrajesta, kuinka hän haukkuu eräitä ihmisiä", sanoi rouva Jellison nähtävästi hyvillä mielin. "Jonkun niistä tekin tunnette, neiti, vai mitä?" Ja eukko viittasi kahvelillaan olkapäänsä yli Hurdin mökkiä kohti, jonka luminen katto näkyi tuvan pienestä akkunasta.
"En usko sanaakaan siitä", sanoi Marcella kärsimättömästi. "Hurdilla on lokakuusta alkaen ollut tuottavaa työtä, eikä hänen tarvitse harjoittaa salametsästystä. Westall kantaa vihaa häntä kohtaan. Se on minun luuloni. Ja saatte sen hänelle sanoakin, jos teitä haluttaa."
"Kyllä sanon", sanoi rouva Jellison tyytyväisenä avaten ovea vierailleen. "Minä yksin uskallan puhua hänelle totta vasten silmiä. Kiusoittelen häntä usein huvikseni. Hän on niin vallanhimoinen. Mutta minulle hän ei mitään mahda."
"Iloluontoinen vanha eukko", virkkoi Wharton sulkiessaan veräjää, "millä mielihyvällä hän elämää tarkastelee. Ja kuinka itsepintainen! Mutta nuoret naiset lienevät taipuvaisemmat."
"Tiettävästi", sanoi Marcella arvokkaasti. "Listallani on jo nimiä vaikka kuinka monta. Vanhat ovat aina epäluuloisia. Mutta kyllä rouva Jellison vielä myöntyy."
"Tännekö mennään?"
"Tänne."
Wharton naputti Hurdin ovelle, ja rouva Hurd avasi.
Tupa oli savua täynnä. Uunissa oli vetoa vain silloin kun ovea pidettiin auki. Mutta tuuli oli tänä päivänä niin kirpeä, että äiti ja lapset pelkäsivät vetoa enemmän kuin savua. Marcellan silmä erotti pian savun keskeltä pienen, sairaan pojan, joka yskien istui uunin luona, ja rouva Hurdin, joka oli vaatteita pesemässä. Marcella esitti seuralaisensa, joka samoin kuin äskenkin seisoi hattu kädessä tupaa tarkastamassa. Se ei jäänyt huomaamatta Marcellalta, ja hänen poskensa rusottivat, kun hän puheli rouva Hurdin kanssa. Sillä tämä raihnainen mökki oli, kuten rouva Jellisoninkin, hänen isänsä aluetta, ja niistä maksettiin aimo vuokra.
Minta Hurd oli heti paikalla halukas yhtymään uuteen oljenpalmikoimis-yritykseen. Hätäisesti ja sekavasti hän sopersi jotakin nykyisestä huonosta työansiosta pyyhkien kaiken aikaa käsiään pyyheliinaan, jonka hän oli ottanut naulasta vierasten sisään astuessa.
Hän tuntui tätä nykyä aina olevan hermostunut ja levoton. Tyytyväiseltä ei hän koskaan näyttänyt, mutta Marcella arveli sen johtuvan osittain sairaloisuudesta, osittain taipumuksesta raskasmielisyyteen. Silminnähtävästi olivat hän ja lapset nyt paremmalla ruualla, sillä kaikki näyttivät virkeiltä, Willieä lukuunottamatta, jonka voimia keuhkotauti jäyti.
Marcella oli joka tapauksessa ylpeä työstänsä, ja hänen myötätuntonsa näitä ihmisiä kohtaan, joiden kohtaloa hän oli ottanut ohjatakseen, oli hartaampi kuin milloinkaan. Hurd oli kyllä useasti vaitelias ja salakähmäinen, mutta Marcella syytti heidän keskinäisessä seurustelussaan usein esiintyvää kankeutta tuon vihatun luokkaeron aiheuttamaksi, jota vastaan hän taisteli. Sanomattomasti häntä ilahutti se seikka, että Hurdissa alkoi näkyä kasvavaa harrastusta työväenasiaan, josta Marcella tuon tuostakin keskusteli hänen kanssaan, samoinkuin siihen mehevään, kuohuvaan kirjallisuuteen, jota hänelle Mellorista lainattiin. Lisäksi hän kävi kaikissa kokouksissa, joita Wharton piti Mellorin lähiseutuvilla, ja Marcella oli ilkamoiden kertonut Aldousille riistäneensä vanhoillisten ehdokkaalta yhden äänen palkaksi siitä, että herra Raeburn oli hankkinut hänen suojatilleen työtä.
Wharton kuunteli tuokion Marcellan ja Mintan pakinoimista ja hymähti huomaamatta nähdessään, kuinka alistuvasti nuori äiti vastaanotti nuoren tytön opetuksia ja neuvoja. Sitten hänen huomionsa kääntyi pieneen, köyryssä istuvaan ja rykivään poikaan.