"Oletko pahasti sairas, pikku mies?"
Kalpeaposkinen lapsi katsahti ylös kärsivän, kaihomielisen sielun raskas katse silmissään. Hän yritti vastata, mutta ei kyennyt yskimiseltä.
Wharton astui pojan luo ja nosti lattialta revityn valkean paperin, joka nähtävästi oli toimittanut käärepaperin virkaa.
"Näytänkö sinulle jotain hauskaa — uh, tuota savua! Tuleppas tänne, täällä ollaan hiukan turvassa. No mitä pitäisit pienestä koirasta — taikka kahdesta koirasta?"
Lapsi ällisteli vierasta, salli tämän nostaa hänet polvelleen ja koki, minkä taisi, pidättää rykimistään. Mutta vaikka hän siinä onnistui, pani nopea, läähättävä hengitys hänen pienen raihnaisen ruumiinsa yhä vielä tutisemaan Whartonin polvella.
"Hm — poloisella lienee tuskin kahta kuukautta elettävänä" — mietti Wharton. "Mikä viheliäinen luola! Samat suojat kuin äskeisessä mökissä — yksi ylhäällä, yksi alhaalla — hiukan tilavammat ehkä. Kosteat, epäterveelliset, kylmät — kehno vesi — kehno takka — kehnoa kaikki. Onpa tuolla tytöllä aika urakka, jos mielii jotain saada toimeen. Ja tuota Boycea minä mielistelin. Miksi? Mihin oikeastaan tähtään?"
Kaiken aikaa hänen sukkelat, taitavat hyppysensä repivät, käänsivät ja muodostelivat paperipalasia, ja ennen pitkää oli hänen vapaalla polvellaan mitä hupaisin, pitkäkorvainen halli sääret ojona juoksussa.
Poika pyöritteli silmiään ihastuksesta, ojensi kuihtuneen kätensä ja silitteli sitä. Sitten hän silmäili Whartonia hyväilevä katse silmissään.
"Onko se mieleesi, pikku heinäsirkka?" huudahti Wharton viehättyneenä pojan kauniista katseesta. "Sitten on sinun saatava toinenkin."
"Kaksi on niitä Westallillakin", kirkui poika käheästi ja kävi hurmaantuneena käsiksi aarteisiinsa.
Rouva Hurd, joka seisoi tuvan toisessa päässä, säpsähti kuullessaan Westallin nimeä mainittavan. Se ei jäänyt Marcellalta huomaamatta, ja ystävällisesti ja osanottavasti, kuten tapansa oli, hän heti alkoi puhua Hurdista ja hänen töistään Maxwell Courtissa. Hän sanoi kuulleensa, että laajasuuntaisia uudistuksia oli tekeillä, ja arveli työtä kestävän talven yli. Minta vastasi hätäisesti ja ilmaisi ajatuksensa jotenkin eriskummaisella tavalla. Hänen miehensä ei ollut valitellut. Työnjohtaja tuntui olevan tyytyväinen. Mintan puhe oli hyvin sekanaista ja Marcellan harmiksi vaikeroivaa, kuten tavallisesti. Wharton, joka istui yhä pitäen poikaa sylissään, kallisti hetkeksi korvansa kuunnellakseen.
Marcella oli ensin aikonut kertoa, nimiä mainitsematta, mitä rouva Jellison oli juoruellut salametsästyksestä, mutta nyt hän päätti heittää sen tekemättä. Olihan Hurd antanut hänelle lupauksensa, mietti hän hienotunteisesti, ja hänelle työmiehen sana merkitsi yhtä paljon kuin kenen hyvänsä.
Niinpä hän jälleen napitti tuvan tukahuttavassa ilmassa äsken avaamansa päällystakin ja kääntyi seuraajansa puoleen antaakseen sairaalle pojalle ystävällisen hymähdyksen.
Hän jäi aivan ällistyneenä seisomaan heidän eteensä. Pitkäsäärinen koira oli nyt saanut joukon tovereita, ja Marcella kävi ihmeissään niitä tarkastamaan.
"Ette kaiketi arvannut minua moiseksi mestariksi", virkkoi Wharton myhäillen.
"Kylläpä ovat oivallisia — taiteellisia!" Hän otti käteensä äsken valmistuneen laukkaavan hevosen ja silmäili sitä ihaillen.
"Muuan iso täti opetti minulle — hän oli nero — minä seurasin hänen jälkiään niin pitkälle kuin kykenin. Päästätkö minut nyt lähtemään, pikku mies? Saat pitää kaikki."
Mutta lapsi rypisteli silmäkulmiaan ja painautui lähemmäksi Whartonia, likistellen häntä kaulasta kapeilla luisevilla käsivarsillaan ja hellästi häntä silmäillen. Kuihtuneilla poskilla hehkui punainen täplä, ja silmät säteilivät suurina. Whartonin silmistä kohtasi häntä tyyni, tutkiva katse — lääkärin tai filosofin katse. Noiden kahden pään räikeä vastakohtaisuus — Whartonin nuorekkaat, reippaat, kiharain ympäröimät kasvot ja pojan näivettynyt, kituva ulkomuoto — tekivät tärisyttävän vaikutuksen Marcellan herkkätunteiseen mieleen. Sitten Wharton suuteli pikku poikaa, asetti valmistamansa eläimet huolellisesti viereiselle tuolille ja laski hänet lattialle. Heidän kulkiessaan jälleen yhdessä lumisella polulla oli heidän suhteensa muuttunut. Marcella oli liikutettu ja viehättynyt, eikä Wharton enää yrittänyt häntä kiusoitella.
Kun he tulivat vaivaistalolle, missä vanhat Pattonit asuivat, lausui
Marcella:
"Tänne menisin mieluummin yksinäni. Minulla on yhtä ja toista heille annettavaa — vanha Patton on ollut hyvin sairas viime aikoina — mutta minä tiedän, mitä ajattelette almuista — tiedänpä myös mitä ajattelette — mitä teidän täytyy ajatella isäni työväen asunnoista. Tuntuu kuin olisin teeskentelijä, mutta koetan sittenkin lieventää kurjuutta, missä voin. Meillä on erilainen luonne, teillä ja minulla — pelkäänpä pahoin, että tulette myöhään junalle!"
Hänen heltyneessä katseessaan ei enää ollut jälkeäkään mistään vihamielisyydestä tai taistelunhalusta.
Wharton tarttui hänen käteensä.
"Niin, minun on mentävä. Sanotte että minun seurassani tunnette olevanne teeskentelijä. Aavistattekohan, mitä tunteita te puolestanne minussa herätätte. Luuletteko, että teille puhuisin, kuten olen puhunut, ellette kuuluisi 'valittujen' joukkoon. Kannattaisiko minun, yhteiskunnallisen uudistajan, sitä tehdä? Ettekö te ole luotu suuriin toimiin? Kun tapaamme tulevaisuuden palvelukseen määrättyjä aseita, eikö meidän ole jätettävä kohteliaisuus syrjään ja koetettava näitä aseita teroittaa?"
Kiihtyneenä — hämillään — tenhottuna salli Marcella hänen pudistaa kättään. Sitten nuori mies alkoi nopeasti astua asemalle päin heikon hymyn väreillessä hänen huulillaan.
"Kokematon tyttö", mietti hän tyynesti itsekseen.
V LUKU.
Ennenkuin Marcella palasi kotiin, pistäysi hän pappilan pieneen puutarhaan jutellakseen Mary Hardenin kanssa parisen minuuttia. Hän oli niin läheinen tuttava talossa, että hän tavallisesti astui sisään puutarhanpuoleisesta takaovesta ilmoittaen tulonsa naputuksella tai huutelemisella. Talo oli hyvin pieni, ja Maryn huone oli juuri tämän oven kohdalla.
Mary näyttäytyi paikalla naputuksen kuullessaan.
"Astu vain sisään! Olemme juuri puolisella, mutta ethän siitä välitä. Charles on juuri ikään pois menossa. Jäähän tänne minun seurakseni vähäksi aikaa."
Marcella empi, mutta astui kuitenkin sisään. Pappilan ateriat huolestuttivat häntä, sisarusten ulkomuodosta saattoi nähdä jälkiä niistä. Moitteettomasti katetulla pöydällä näkyi tänään leipää, juustoa ja keitettyä riissiä — ei muuta. Takkavalkea aterioiden aikana oli kiellettyä ylellisyyttä. Nahkoihinsa kääriytynyt Marcella ei tuntenut kylmää, mutta Maryä nähtävästi puistutti saalin alla. Kahdesti viikossa he söivät lihaa, ja iltapuolisin Mary pani takkavalkean palamaan arkihuoneessa. Aamuhetket hän tyytyi olemaan kyökissä, missä hänellä oli työtä riittämään asti, hänellä kun oli apuna vain kasvava tyttö, jolle hän opetteli kaikkia taloustoimia.
Kirkkoherra poistui hetken kuluttua. Hänet oli kutsuttu kuolevan lapsen luo, ja hän piti kiirettä ennättääksensä, jos mahdollista, ennen pimeän tuloa kotiin. Marcella ihaili häntä, mutta ei mielestään lähemmin hänen tutustuttuaan käsittänyt häntä paremmin kuin ensi alussakaan. Charles Harden oli hentorakenteinen ja nuori eikä erittäin älykäs, mutta hänen olemukseensa liittyi poistumaton arvokkuus, joka toisinaan Marcellaa kiusasi. Tämä arvokkuus ei oikein tahtonut soveltua hänen pyöreihin kasvoihinsa, joista alakuloinen, riutuva ilme ei ollut pystynyt tykkänään karkoittamaan poikamaista ulkonäköä — mutta yhtäkaikki arvokas hän oli, eikä sitä käynyt kieltäminen.
Marcella piti häntä vanhoillisena ja hyvin vanhanaikaisena valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden. Mutta hän oli myöskin aivan selvillä siitä, että kirkkoherra oli pyhimys ja että hän Marcellalle ei ilmaissut sitä, mikä syvinnä liikkui hänen sielussaan.
Herra Harden virkkoi nyt parisen sanaa Marcellan oljenpalmikoimis-suunnitelmasta, jota hän lämpimästi kannatti — Marcella vertaili kiitollisena hänen ja Whartonin tapaa puhella samasta asiasta ja hurmaantui uudelleen tuumiinsa — sitten hän lähti matkaan jättäen tytöt kahden kesken.
"Oletko käynyt rouva Hurdin luona tänä aamuna?" kysäisi Mary.
"Olen, Willie on kovin huono."
Mary myönsi.
"Lääkäri ei luule hänen jaksavan talven yli, varsinkin jos tällaista säätä kestää. Mutta tiedätkö, että kylässä ei nykyisin puhuta paljon muusta kuin Hurdin ja Westallin välisestä riitaisuudesta? Charles kertoi eilen kuulleensa, etteivät he milloinkaan satu yhteen syytämättä toisilleen uhkauksia. Siitä lähtien kuin salametsästäjät ryöstivät Tudley Endin metsästysmaat, näyttää Westall hurjistuneen mielettömäksi. Hän väittää Hurdin olevan asiasta selvillä ja kuuluvan samaan liittoon. Hän on vannonut saavansa Hurdin kiinni, ja tämä taas on puhunut eräälle henkilölle, joka sen on kertonut Charlesille, käyvänsä käsiksi veitseen, jos Westall yhä vainoo häntä. Ja Charlesin mielestä on Hurd paljon muuttunut. Hän on aina ollut hiljainen ja kärsivällinen. Mutta nyt —"
"Hän on valpastunut ja saanut uusia aatteita sekä hiukan enemmän eloa olemukseensa, siinä kaikki", virkahti Marcella kärsimättömästi. "Viime talvena hän harjoitti salametsästystä eikä se niin kummaa ollut. Marraskuusta alkaen on hänellä ollut työtä Maxwell Courtissa — en luota noihin juttuihin. Hän tietää olleensa epäluulon alainen, eikä ole otaksuttavaa että hän kaiken päivää raadettuaan ulkotöissä pujahtaisi öisin ulos joutuakseen Westallin kynsiin. Eihän hänellä tätä nykyä ole ruuan eikä rahan puutetta!"
"En tiedä", sanoi Mary päätään pudistaen, "Charles sanoo, että kerran alulle päässyt salametsästäjä harvoin heittää luvattoman ammattinsa. Metsästäminen kuuluu olevan niin jännittävää ja kiihottavaa."
"Hän on antanut minulle lupauksensa", lausui Marcella ylväästi.
"He lupaavat Charlesille vaikka mitä", sanoi Mary arasti, "mutta eivät huoli lupauksistaan".
Vaikkakin Marcellan kiihkeä harrastus paikkakunnan oloja ja väestöä kohtaan oli tuottanut hänelle lämmintä kiitollisuutta sisarusten puolelta, ei Mary monesti voinut olla tuntematta hieman mustasukkaisuutta veljensä puolesta. Marcellan ehdoton luottamus omaan vaikutusvaltaansa ja oikeuksiinsa Mellorin väestöön nähden, hänen alati kasvava taipumuksensa syrjäyttää kaikkien muiden vaikutusvalta ja oikeudet panivat toisinaan Maryn mielen kuohahtamaan Charlesin takia, joskin hän hartaasti ja alistuvasti ihaili kaunista ystävätänsä.
"Minä puhun siitä herra Raeburnin kanssa", sanoi Marcella.
Puhuessaan sulhasestaan hän ei milloinkaan sanonut häntä Aldous'iksi, muodollisuus, joka ei ollut lempeän, tunteellisen Maryn mieleen.
"Äsken yläkerrassa ollessani näin teidän astuvan ohi. Hän oli seurassasi, eikö ollutkin."
Hänen kalpeille poskilleen nousi hehku ja hänen silmänsä loistivat. Tämä kihlaus oli aina ollut mitä ihmeellisin ja mieltäkiinnittävin tapaus Marylle, joka — käsittämätöntä kyllä — oli melkein sen alkuunpanija. Herra Raeburn edusti hänelle miehistä parhainta ja ylevintä, ja tämän mahtava, vastuunalainen asema kohotti Maryn silmissä vieläkin enemmän hänen personallisten ominaisuuksiensa arvoa. Oliko Marcella onnellinen? Oliko hän ylpeä sulhasestaan, kuten oli otaksuttava? Mary joutui usein ymmälle Marcellan takia.
"Ei ollut!" naurahti Marcella. "Ei se ollut herra Raeburn. Missä sinun silmäsi olivat, Mary? Se oli herra Wharton, joka asuu meillä. Hän lähti Widringtonissa pidettävään kokoukseen."
Maryn kasvot sumenivat.
"Charles sanoo, että herra Wharton vaikuttaa paljon pahaa kylässä", sanoi hän ripeästi. "Hän saattaa kaikki tyytymättömiksi eikä lopullisesti kumminkaan voi tehdä mitään heidän hyväkseen."
"Mutta sehän juuri onkin hänen tehtävänsä — saattaa heidät tyytymättömiksi", huudahti Marcella. "Ja jos heillä on ymmärrystä äänestää häntä, on jo otettu ensimäkien käytöllinen askel heidän tilansa parantamiseksi."
"Mutta se ei lisää heidän palkkojansa eikä estä heitä kapakkoihin menemästä", sanoi Mary hämmentyneenä. Hän oli syntyisin vaatimattomasta keskiluokan perheestä, jossa ei niin paljon mietiskelty elämän suuria kysymyksiä, mutta jossa aatteellinen katsantokanta näyttäytyi tositoiminnassa. Marcellan valtiolliset mielipiteet sekä kummastuttivat että kauhistuttivat häntä. Tavallisesti hän koetti väistää keskustelua joutumasta tähän kohtaan.
Marcella ei vastannut. Ei kannattanut jatkaa puhetta Maryn kanssa tällä alalla. Mutta tällä kertaa Mary ei päästänyt lankaa käsistään.
"Ethän toki toivone, että hänet valitaan?" sanoi hän verkalleen kulkiessaan Marcellan kanssa pieneen arkihuoneeseen ja ottaessaan työvasunsa kaapista. "Ei siitä ole kahtakaan viikkoa, kun herra Raeburn puhui koulutalolla herra Dodgsonin puolesta. Sinä et ollut siellä, Marcella?"
"En", sanoi Marcella lyhyesti. "Luulin sinun olevan selvillä siitä, Mary, ettemme herra Raeburnin kanssa ole yhtä mieltä valtiollisissa kysymyksissä. Toivon kuin toivonkin, että herra Wharton valitaan."
Maryn silmät lensivät selälleen ihmetyksestä. Hän jäi tuijottamaan
Marcellaan sukka toisessa, parsimaneula toisessa kädessä.
Marcella nauroi.
"Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kahden avioliittoon aikovan ihmisen on kaikissa asioissa aina ajateltava yhtälailla. Vai mitä — sinä herttainen pikku hanhi."
Hän asettui seisomaan Maryn viereen kauniina ja muhkeana avoimessa turkissaan. Hän pyyhkäisi sileitä, vaaleita hiuksia Maryn otsalta. Mary katsahti ylös häneen, pistos — ei äkisti sammuva kateuden välähdys sydämessään.
"Merkillistä olisi minusta", sanoi hän lujalla äänellä, "jos rakkaus saattaisi olla riidassa sen kanssa, jota se lempii".
Marcella asteli rauhattomana uunin luo ja alkoi tähystellä sen reunalla olevia esineitä.
"Eivätkö ihmiset voi suostua ajattelemaan eri tavalla, pikku hupakko? eivätkö voi kunnioittaa toisiansa olematta kaikissa kohden toistensa kaikuja?"
"Kunnioittaako!" huudahti Mary äkkinäisessä suuttumuksen puuskassa, joka ei oikein soveltunut hänen lempeään käytökseensä.
"Kas sinua, olethan repiä minut kappaleiksi!" sanoi Marcella nauraen, vaikka ääni vavahti hiukan. "Olisipa hauska tietää, minkälainen sinä olisit kihlattuna, Mary."
Mary pujotti nuolennopeudella langan neulaansa ja mutisi sitten puoliääneen:
"Minäpä en koskaan menisi kihloihin ilman rakkautta. Ja jos olisin rakastunut, niin, silloin menisin vaikka minne — tekisin vaikka mitä — ja uskoisin vaikka mitä — jos hän sitä vaatisi."
"Uskoisitko vaikka mitä? — Mary — ethän toki?"
"Uskontoa en tarkoittanut", sanoi Mary nopeasti. "Mutta kaikkea muuta — luopuisin kaikesta — itsenäisestä toiminnasta — itsenäisestä ajattelemisesta. Hän tekisi sen minun puolestani ja minä siunaisin häntä."
Hän katsahti ylös kasvot rusottavina ja hengähti syvään ikäänkuin havahtuen kiihkeästä, tuskaisesta unelmasta. Nyt oli Marcellan vuoro kummastua. Tällä tapaa ei Mary milloinkaan ennen ollut paljastanut hänelle sielunelämäänsä.
"Oletko koskaan rakastanut sillä tapaa, Mary?" kysäisi hän nopeasti.
Maryn pää kumartui paikalla työn yli, ja vastaus viivähti hetkisen.
"Katsoppas —" sanoi hän viimein muuttuneella äänellä, "meillekin on lähetetty kutsukortit".
Marcella oivalsi viittauksen ja hillitsi uteliaisuutensa, joka Maryn omituisen käytöksen kautta oli päässyt valloilleen. Kun niin sattui, saattoi tämä pieni taipuisa Mary sulkeutua kuoreensa yhtä varmasti kuin konsanaan hänen veljensä. Marcella alistui.
"Niinpä näkyy", sanoi hän ottaen kortin käteensä. "Olet kai kuullut, että siellä tulee olemaan suunnaton väenpaljous. Luulenpa että koko kreivikunta on kutsuttu."
Kirkkoherralle ja hänen sisarelleen osoitettu kortti sisälsi kutsun neiti Raeburnin nimessä saapua Maxwell Courtissa viidentenäkolmatta päivänä tammikuuta pidettäviin tanssiaisiin.
"Tulee hauskaa!" sanoi Mary silmät säteilevinä. "Olen vain kerran ennen elämässäni ollut tanssiaisissa. Se oli Chettenhamissa. Muuan täti vei minut — minä en tanssinut. Siellä oli tuskin yhtään herroja, mutta minulla oli sittenkin hauska."
"Vai niin, mutta näissä tanssiaisissa on sinun tanssittava", sanoi Marcella, "sillä minä pyydän herra Raeburnin esittämään sinulle kavaljeereja".
"Vielä mitä, ei sinulla ole aikaa minua ajatella. Sinä olet siellä kuningattarena — jokainen pyrkii puhuttelemaan sinua. Minä istun jossain sopessa sinua katselemassa — siinä on minulle kylläksi hupia."
Marcella astui nopeasti hänen luokseen ja suuteli häntä. Sitten hän sanoi yhä pidellen häntä:
"Sinä ajattelet, että minun tulisi olla hyvin onnellinen."
"Niinpä ajattelen!" huudahti Mary kummeksivalla äänenpainolla. "Niinpä minä ajattelen!"
"Onnellinen minä olenkin — ja minä tahdon tehdä hänetkin onnelliseksi. Mutta elämässä on niin monta seikkaa meitä kiusaamassa, niin paljon erilaatuisia tarkoitusperiä ja vaikutelmia, joihin takerrumme. Vaikeata on usein tietää, minkä verran omasta itsestään on annettava kullekin asialle ja —"
Hän seisoi siinä käsi Maryn olkapäällä ja tuijotti ikkunasta ulos lumiseen puutarhaan silmäkulmat rypyssä ja huolestuneen näköisenä.
"Niin, minä en sitä ymmärrä", sanoi Mary kotvasen kuluttua. "Mielestäni on niin yksinkertaista ja helppoa rakastaa ja antautua kokonaan tälle tunteelleen. Mutta sinä, Marcella olet minua niin paljon lahjakkaampi, sinä tiedät niin paljon enemmän. Ja se muuttaa asian. Minä en voi olla sinun kaltaisesi. Enkä kenties haluaisikaan!" Ja hän naurahti väliin. "Mutta minä voin ihailla ja rakastaa sinua ja alinomaa ajatella sinua. Siinä kuulit! Kerrohan nyt mitä panet yllesi tanssiaisiin?"
"Valkean silkkipuvun ja herra Raeburnilta saan hänen äitivainajansa vanhan helminauhan, jota hän on pyytänyt minun kantamaan. Luulenpa että tapaan hänet Mellorissa niitä tuomassa, kun palaan kotiin."
Äänessä ei ollut paljon tyttömäisen ihastuksen kaikua. Tuntuipa melkein siltä, kuin kertoisi hän uutisensa ystävälle yksinomaan tuottaakseen tälle mielihyvää.
"Eikö liene olemassa jokin taikausko, että ennen häitä ei saa kantaa tuollaisia sukukoristeita?" sanoi Mary miettivänä.
"Siitäkö minä välittäisin! Mutta ei mahtane olla, sillä muuten neiti Raeburn olisi sen taian perillä. Hänen päänsä on täynnä tuollaista lorua. No niin, toivon osaavani käyttäytyä hänen mielikseen tässä tilaisuudessa. Yleensä minä ani harvoin voin olla hänelle mieliksi. Jumalan kiitos, ettemme tule asumaan yhdessä. Lordi Maxwell on herttainen vanha herra, mutta neiti Raeburn ja minä emme koskaan tulisi vetämään yhtä köyttä. Sanoipa hän mitä tahansa, aina minussa leimahtaa vastustusinto, ja minä puolestani olen paha ohdake hänen risupellollaan. Kenties hän ei niin väärässä olekaan?"
Poski käden nojassa Marcella leikitteli mietiskelevän näköisenä uunin reunalla olevien esineitten kanssa.
Mary katseli häntä puolittain naurahtaen, puolittain huoaten.
"Minusta on hyvin hyvä, että menet pian naimisiin", sanoi hän. "Silloin sinulle itsellesi selviää mitä tahdot. Milloin häät vietetään?"
"Helmikuun loppupuolella — vaalien jälkeen."
"Vielä kaksi kuukautta", tuumi Mary.
"Sinusta kyllin pitkä aika asian mennä myttyyn, vai mitä?" sanoi Marcella huolettomasti ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä. "Kenties sinua huvittaa kuulla, että ensi viikolla aion mennä kokoukseen, missä herra Raeburn puhuu."
"Sepä hauskaa. Sinun olisi mentävä jokaiseen kokoukseen, missä hän puhuu."
"Todella, Mary! Mitenkä voinen kohottaa sinua tuosta alhaisesta katsantokannasta avioliittoon nähden? Salli minun ilmoittaa sinulle, että seuraavana iltana aion mennä kokoukseen missä — herra Wharton puhuu."
Ystävän paheksuminen huvitti häntä.
"Yksinkö, Marcella? Se ei ole soveliasta!"
"Joku palvelustytöistä tulee mukaan. Herra Wharton pitää esitelmän siitä, miten työväestö voi saada maata ja mitenkä heidän, sen saatuaan, on käytettävä ennen vuokriin mennyt raha verojen maksamiseen ja mukavaan elämään." Hän katseli Maryä ärsyttävästi hymyillen.
"En ensinkään epäile, ettei hän pysty antamaan kaunista nimeä moiselle varkaudelle", virkkoi Mary odottamattoman kiivaasti avatessaan ulko-ovea ystävälleen.
Marcella tulistui.
"Kyllä tiedän, että olet pyhimys, Mary", sanoi hän vielä polulla kääntyen, "mutta en ole oikein varma siitä, että olet kristitty!"
Sitten hän riensi pois jättäen Maryn kiihtyneenä ja äimistyneenä mietiskelemään tätä kaksinaista lauselmaa.
* * * * *
Marcella oli juuri kääntymässä Melloriin vievälle ajotielle, joka vasemmalta sivuutti kirkon, kun hän kuuli askeleita takaansa ja kääntyessään huomasi Edward Hallinin.
"Tuon teille viestin, neiti Boyce, ja palkkioksi pyytäisin teitä antamaan minulle aamiaista. Minä olen täällä Aldousin sijasta, joka on kovin pahoilla mielin ja saapuu hiukan myöhemmin. Minun olisi kerrottava teille, että hän lähti asemalle erästä rasiaa noutamaan. Rasia ei tullut, kuuluu saapuvan vasta iltapuolella. Niinpä Aldous jäi sitä odottamaan ja tuo sen tullessaan."
Marcella punehtui, hymähti ja sanoi ymmärtävänsä. Hallin astui hänen rinnallaan, ilmeisesti ilahtuneena siitä, että oli saanut tilaisuuden jutella hänen kanssaan.
"Ensi viikollahan olemme kaikki menossa Gairleyssa pidettävään kokoukseen, niinhän? Minua niin ilahuttaa, että tekin tulette. Aldous on tekevä parhaan voitavansa."
Hänen äänessään oli jotain hyvin kiehtovaa, kun hän puhutteli Marcellaa. Siitä puhkesi esiin miehen monivuotinen, altis ystävyys Aldousiin ja samassa harras toivomus voittaa uusi ystävä Marcellasta — kiinnittää hänet heidän ystävyyteensä. Selittämättömän kiehtova oli koko hänen olemuksensakin kiehtova hänen hintelä, herkkäliikkeinen vartalonsa — hänen säännöttömät, puoleensavetävät kasvonpiirteensä, hänen leppeät silmänsä. Yksinpä ruumiillinen raihnaisuuskin, joka oli kaikille ilmeinen, vaikkakin hän niin huolellisesti koetti sitä salata, lisäsi hänen personansa viehätysvoimaa. Hänen kanssaan puhellessa Marcellan ajatukset kääntyivät aivan toiselle suunnalle. Hän ei enää halunnut valloittaa pelkällä esiintymisellään, nyt hän tahtoi miellyttää.
"Olette kaiketi kotimatkalla kylästä", sanoi Hallin. "Aldous on minulle puhunut, kuinka paljon te puuhaatte kansan hyväksi täällä."
Hän katseli Marcellaa ystävällisesti ihmisen tavalla, joka näkee lähimmäisensä kaikissa toimissa yleviä vaikutteita.
"Kyllä puuhata voi kuka tahansa", vastasi hän tyytymättömällä äänellä, penkoen kädessään olevalla sauvalla lunta tieltä, "mutta ei sitä juuri saa mitään aikaan. Enkä minä tiedä mitään, en edes ole selvillä siitä mitä itse tahdon."
"Niin kyllä, emme voi tehdä juuri mitään. Ja kaikenmoiset järjestelmät ja teoriat eivät meitä auta, ei ainakaan paljon. Mutta kun te ja Aldous teette yhdessä työtä, on teillä oleva enemmän toimimisen varaa kuin usealla muulla. Teistä on tuleva kaksi onnellista ja vaikutusvaltaista ihmistä. Onni on kartuttava hänen voimiaan. Sen olen huomannut kuuluvan hänen luonteeseensa."
Marcellan yllätti omituinen arkuus, hän katsahti syrjään eikä virkkanut mitään. Viimein hän lausui katkonaisesti, pää yhä metsään päin kääntyneenä:
"Oletteko sitten niin varma siitä, että hän tulee onnelliseksi?"
"Onko minun näytettävä, mitä hän on minulle kirjoittanut?" ilkamoi Hallin. "Sillä minä tiesin jo koko paljon teistä ennen lokakuun viidettä päivää (heidän kihlauspäivänsä), ja aavistin, mitä oli tulossa jo paljon ennen kuin Aldous itse. Mutta en, en sittenkään voi. Nämä kirjeet ovat vanhan ystävyytemme viimeinen katkelma. Mutta uusi ystävyys alkoi samana päivänä", kiirehti hän hymyillen lisäämään. "Ja se saattaa käydä rikkaammaksi kuin edellinen. Enhän tiedä. Teistä se riippuu."
"Enpä usko — että ystävänä vastaan vaatimuksianne", mutisi Marcella yhä hämillään.
"No niin, se jättäkää minun huolekseni. Ei ainakaan Aldous pidä minua vaativana. Luulenpa että saisin häneltä hyvän todistuksen, vaikka toisinaan kiusaan häntä kovin. Sallinettehan minun joskus kertoa teille, mitä hän teki minun puolestani — mitä hän oli minulle Cambridgessä? Minä olen aina säälivä Aldousin vaimoa siitä, ettei hän ole tuntenut miestään tämän ylioppilasaikana."
Kuullessaan sanan vaimo — tuon tärisyttävän sanan — Marcella vavahti ikäänkuin tuskasta. Hallinin suusta lähteneenä sisältyi siihen sietämättömiä vaatimuksia.
"Tahtoisin niin mielelläni kuulla jotain siitä", sanoi hän heikosti.
Sitten hän äkkiä lisäsi vilkkaammin ystävällinen sävy äänessään:
"Mutta nyt on teidän tultava sisään ja levättävä. Aldous sanoi minulle, ettette siedä kävellä tänne asti Maxwell Courtista. Poikkeemmeko tälle oikotielle?"
Ja hän avasi pienen veräjän, astuen setripuiston halki talon takaovelle vievää polkua. Se oli niin kaita, että heidän oli astuttava peräkkäin. Kulkiessaan Marcellan takana Hallin ihaili hänen uhkeata, nuorekasta vartaloaan ja tummain hiusten ja valkean hipiän siroa vastakohtaa, nuoren tytön silloin tällöin kääntyessä seuraajansa puoleen lausuakseen sanasen. Nyt vasta Hallin täydelleen oivalsi Marcellan kauneudessa piilevän harvinaisen viehätyksen, ja hän myönsi Aldousin olevan oikeassa verratessaan morsiantansa firenzeläisen freskon pitkiin naishahmoihin. Mutta sittenkin hän tunsi olevansa pettynyt. Hän kyllä käsitti — mikäli mies, joka ei itse ole rakastunut, saattaa näitä asioita arvostella — mikä Marcellassa oli Aldousin rakkautta herättänyt, mutta toiselta puolen ei Marcella ollut likimainkaan sen kuvan kaltainen, jonka hän oli itselleen laatinut ystävänsä tulevasta vaimosta.
Ruokapöydässä vallitsi niin rattoisa mieliala, kuin oli mahdollista herra Boycen läsnäollessa. Kahtena viimeisenä kuukautenahan oli tykkänään heittäytynyt potilaaksi, vaikk'ei Marcellan kokematon silmä pystynyt näkemään hänessä mitään erikoisia sairauden oireita. Mutta oli sen asian miten oli, niin oli herra Boyce tietänyt taitavasti käyttää hyväkseen sairausaikaansa hankkimalla itselleen aivan muuttuneen aseman talossa. Vaimon ivallinen huolettomuus oli vähemmän ilmeinen, ja herra Boycen pelonalaisuus oli nähtävästi vähentynyt. Raeburnin perhettä kohtaan hän yhä kantoi entistä kaunaa, olematta vähääkään taipuvainen suopeasti arvostelemaan Marcellan tulevaa asemaa tai kohtelemaan ystävällisesti vastaista vävypoikaansa. Neiti Raeburn oli omakätisellä kirjeellä kutsunut häntä ja hänen vaimoansa Maxwell Courtissa pidettäviin tanssiaisiin, mutta hän oli paikalla pahantuulisesti selittänyt jäävänsä kotiin. Ihmetellen Marcella toisinaan muisteli, miten isä ensiaikoina Melloriin tultuaan oli ollut kärkäs pääsemään naapureittensa seuraan. Nähtävästi oli herra Boycelle epämieluista olla tyttärelleen kiitollisuuden velassa siitä, mitähän tällä alalla pystyi saavuttamaan, ja sairaudesta yhä karttuva ärtyisyys teki asian kaksin verroin epämieluisaksi. Sitäpaitsi oli herra Boyce nyt antautunut tilansa ja omien asioittensa hoitoon enemmän kuin ennen.
Mitä tuli kylässä vallitseviin epäkohtiin, eivät Marcellan rukoukset paremmin kuin hänen nuhteensakaan voineet tehdä mitään vaikutusta isään. Joskus, kun rappiotila oli niin ilmeinen, että häntä uhkasi sakotus viranomaisten puolelta, saattoi herra Boyce kuluttaa parisen shillingiä korjauksiin, muuten ei penniäkään. Ne hellemmät tunteet isää kohtaan, jotka aikaisemmin syksyllä olivat alkaneet Marcellassa versoa, olivat jälleen kadonneet. Peittelemättä ja katkeralla mielellä hän nyt myönsi itselleen, että herra Boycen tyttärellä ei ollut paljon ylpeilemistä, ja hän olisi sydämensä pohjasta säälinyt äitiään, jos tämä vain olisi sellaiselle tunteelle sallinut pienintäkään ilmaisua. Niinpä hän vain tyytyi ihmettelemään ja harmittelemaan outoa lempeyttä äitinsä käytöksessä.
Kun he pöydästä noustuaan siirtyivät vierashuoneeseen, astui Hallin
Marcellan luo ja veti hymähtäen taskustaan kokoontaitetun paperin.
"Pyysin Aldousia antamaan minulle puheensa näyttääkseni sen teille ennen huomista kokousta", sanoi hän. "Hän oli vastahakoinen sitä antamaan, väitti sitä ikäväksi eikä arvellut teidän sitä hyväksyvän. Mutta minä tahdoin teille osoittaa, kuinka hän näitä asioita hoitaa. Nykyisin hän puhuu keskimäärin kaksi tai kolme kertaa viikossa. Valmistamatta hän ei milloinkaan puhu, olipa kuulijakunta vaikka kuinka pieni — joskus kaksi- tai kolmekymmentä kyläläistä. Puhuessaan hän ei käytä mitään papereita. Tällä tapaa tulee hänestä aikaa myöten tottunut ja luotettava puhuja, vaikka hänellä ei ole suuria luontaisia taipumuksia siihen. Valitettavasti uhkaa hänen puheitaan usein se vaara, etteivät ole kylläksi yksinkertaisia ja kansantajuisia."
Marcella otti paperin käteensä puolittain vastahakoisesti ja silmäili sitä äänetönnä.
"Oletteko pahoillanne, että hän on tory, vai mitä?" kysäisi Hallin matalammalla äänellä, istahtaen Marcellan viereen.
Rouva Boyce, istuessaan huoneen vastakkaisella puolella työnsä ääressä, sattui kuulemaan nämä sanat ja katsahti ylös kummastuneena. Hän kummasteli Marcellan mielettömyyttä mutta vieläkin enemmän sitä, että Aldous Raeburnin ja Hallinin tapaiset miehet kohtelivat häntä tuollaisella kunnioituksella. Aina sama juttu — nuoruus ja kauneus vallitsevat maailmaa. Mutta äiti, joka ei itse ollut tyttären tenhovoiman alaisena, tarkkasi tapahtumia ympärillään terävän, kylmän järkensä valossa.
"Olen kai", kuului Marcellan typeränlainen vastaus. Mutta sitten hänen jäykkä arkuutensa suli Hallinin rauhallisen, herkkää myötätuntoa ilmaisevan katseen edessä.
"Olen pahoillani, ettei hän ole selvillä siitä, mitä suuria muutoksia tulevaisuuden täytyy tuoda tullessaan", virkkoi hän kiireesti. "Toivoisin, että hän olisi kärsimättömämpi."
"Tarkoitatte suuria valtiollisia muutoksia?" Marcella nyökkäsi päätään ja lisäsi sitten: "Joita tiettävästi seuraa suuret yhteiskunnalliset uudistukset."
Hallin mietiskeli tuokion.
"Aldous ei ole koskaan uskonut suurten uudistusten äkilliseen tapahtumiseen. Hän arvelee, että minä yleensä olen liian herkkäuskoinen. Mutta en tunne ketään Aldousin vertaista, kun on kyseessä rehellinen, uupumaton työskentely siinä yhteiskunnallisen koneiston osastossa, johon hän katsoo itsensä kuuluvan. Siinä on uhraavaisuutta — on kestävyyttä."
Marcella katsahti ylös. Hallinin kalvakkaat kasvot hehkuivat sisäistä tulta, hänen silmissään oli juhlallinen, melkeinpä ankara ilme. Marcellan mieletön ylpeys nousi vastakynteen.
"Siitä en tietenkään vielä tiedä paljon mitään", virkkoi hän verkkaisesti.
Hallinin katse oli silmänräpäyksen verran harmistunut ja epäilevä, mutta samassa se suli viehkeän vilkkaaksi.
"Mutta luonnollisesti tulette tämän kaiken pian huomaamaan. Joskus ajatellessani, että paitsi hänen isoisäänsä ja minua vielä eräs kolmaskin on tietävä, mikä mies Aldous on, olen valmis ääneen riemuitsemaan. Oh, alustalaiset tietävät sen, naapurit alkavat jo saada vihiä siitä, ja piakkoin, jahka hän nyt joutuu parlamenttiin, on koko maa siitä selvillä, jos vain äly ja työkyky yhä jotain merkitsevät. Mutta minä olen kärsimätön. Ensinnä — puhun teille peittelemättä, neiti Boyce — toivoisin, että Aldous vieraitten parissa luopuisi tuosta kylmän kohteliaasta käytöksestä, josta aito tory aina tunnetaan — muuta torylaisuutta ei hänessä olekaan. — Te yksin voitte hänet siitä vapauttaa, ei kukaan muu. — Kuinka pitkän ajan tarvitsette siihen? — Ja edelleen toivoisin, ettei maailma tuhlaisi kiitoksiaan arvottomille, kun se voisi ylistää Aldousia."
"Mahtaako hän tarkoittaa herra Whartonia?" oli Marcellan nopea ajatus.
"Mutta tämä maailma — meidän maailmamme vihaa ja vainoo häntä."
Mutta hän ei ennättänyt vastata, ennenkuin ovi aukeni ja Aldous astui sisään hengästyneenä ja sädehtivin silmin, etsien silmillään Marcellaa ja kantaen kääröä vasemmassa kädessään.
"Tokko hän Aldousia rakastaakaan?" mietti Hallin ahdistunein mielin, astuessaan huoneen poikki rouva Boycen luo, "vai rikkautta ja valtaako hän vain tavoitteleekin naimisiinmenollaan kauniista sanoistaan huolimatta".
Sillä välin oli Aldous vienyt Marcellan vierushuoneeseen ja seisoi nyt takkavalkean luona käsivarsi hänen vyötäisillään.
"Kaksi tuntia olen kadottanut seurastasi odottaessani myöhästynyttä kääröäni. Korvaa se nyt sillä, että pidät hiukkasen näistä kauniista helmistä äitini ja itseni tähden."
Hän avasi kotelon, otti siitä upeat, vanhat helmet — kaulanauhan ja rannerenkaat — ja asetti ne Marcellan käteen. Ne olivat Aldousin ensimäinen kallisarvoinen lahja morsiamelleen, ja hän oli ne valinnut, koska hänen äitinsäkin oli morsiamena niitä kantanut.
Kun Marcella näki välkkyvän koristeen, rusottivat hänen poskensa ensi hetkellä tyttömäisestä ihastuksesta. Sitten hän salli Aldousin suudella itseään, joka luonnollisesti kuului asiaan. Lopuksi hän käänneskeli helmiä yhä uudelleen käsissään, kunnes Aldous ei tietänyt mitä ajatella.
"Ne ovat liian suurelliset minulle. Sinun ei pitäisi minulle antaa niin kallisarvoisia lahjoja. Minä olen hirveän huolimaton ja muistamaton. Niin sanoo aina äiti."
"Sinun on kannettava niitä niin usein, ettet voi niitä unohtaa", virkkoi Aldous hilpeästi.
"Todella. Tahtoisitko minua niin usein esiintymään helmissä?" kysyi Marcella outo sävy äänessä. "Joka tapauksessa tahtoisin juuri näitä, en muuta mitään. Iloitsen siitä, ettei meillä ole yhtään tuttuja ja ystäviä, ja että saan niin vähän häälahjoja. Ethän anna minulle paljon jalokiviä, ethän?" puhkesi hän äkkiä sanomaan Aldousiin kääntyen. "En tietäisi mitä niillä olisi tehtävä. Ennen olin aivan hurjasti ihastunut niihin ja nyt — en tiedä, mutta ne eivät enää tuota minulle iloa. Nämä kyllä, tietysti — nämä kyllä!" kiirehti hän lisäämään ja alkoi sovitella rannerenkaita käsivarsilleen.
Aldous näytti hämmästyneeltä.
"Armaani!" sanoi hän naurahtaen, mutta anteeksipyytävällä äänellä. "Tiedäthän että meillä on kosolta kalleuksia. Ja pelkään, että isoisä tahtoo antaa kaikki sinulle. Eihän ole tarvis sitä niin paljon ajatella. Toista olisi, jos ne nyt vasta olisivat ostettavat. Ne soveltuvat kauniiseen pukuun ja ilahuttavat muita."
"Kyllä niinkin — mutta tarkoitan, että se edellyttää — rikkautta — yltäkylläisyyttä meikäläisillä toisten kärsiessä puutetta. Kaikki alkaa minua niin painostaa!" huudahti Marcella ja peräytyi vaistomaisesti pari askelta taapäin voidakseen vapaammin puhua sanottavansa. "Minä olen niin kiihkeästi mieltynyt loistoon ja komeuteen, ja nyt kun sitä saan, olen mielestäni kehno raukka, joka ei ole oikeutettu omia mielipiteitään sanomaan tai innostumaan hyvän asian puolesta. Älä salli minun siitä pitää — sinun on autettava minua siitä luopumaan."
Raeburnin katse säteili hellyyttä. Hän ei voinut lyödä leikiksi Marcellan sanoja eikä liioin jättää niitä huomioon ottamatta. Marcellan puheeksiottama kysymys, tuo kaikkein pulmallisin nykyajan personallisista kysymyksistä — yksilön siveellinen suhtautuminen maailman markkinoihin ja sen turhuuksiin — sattui Aldousille olemaan paljon vakavalaatuisempi ja syvällisempi kysymys kuin koskaan Marcellalle itselleen. Harjaantunut korva olisi hänen harvasanaisissa vastauksissaan oivaltanut pitkällisen, sisäisen kamppailun jälkiä.
Mutta Marcellasta hänen sanansa tuntuivat laimeilta. Hänen korvissaan soi erään toisen äänen kaiku, jota hän lakkaamatta koetti muistutella mielessään. Sulhasen hillitty ilmaisutapa teki hänet kärsimättömäksi.
Sitten Aldous alkoi kysellä, mitä Marcella oli toimittanut aamupuolella, ja kysellessä hänen silmänsä tutkisteleva katse ei heittänyt Marcellaa. Tämä vastasi, että hän oli herra Whartonille näyttänyt taloa, että he olivat yhdessä olleet kylällä ja että Wharton oli lähtenyt Widringtonissa pidettävään kokoukseen. Sitten hän huomautti, että talon vieras oli hupainen toveri ja erittäin älykäs, muuta ylen varma omista mielipiteistään. Lopuksi hän naurahti ja sanoi kuivanlaisesti:
"Ei häntä nyt kumminkaan enää voi välinpitämättömästi kohdella. En ole vielä puhunut siitä kenellekään, mutta hän pelasti henkeni tänä aamuna."
Aldous kävi kiinni hänen ranteisiinsa.
"Pelasti henkesi! Armas — mitä tarkoitat?"
Marcella kertoi tapahtuman värittäen hieman sen draamallista puolta.
Aldous kuunteli silminnähtävällä suuttumuksella ja seisoi ääneti mietiskellen Marcellan vaiettua.
"Siis arvelet, että minun pitäisi tästä puoleen kohdella häntä aivan toisella tavalla?" kysäisi hän pakollisesti myhäillen.
"Enpä usko hänen suurestikaan välittävän siitä, miten ihmiset häntä kohtelevat", huudahti Marcella ärtyisesti. "Itse hän arvostelee toisia säälimättömästi eikä pelkää puhua suutaan puhtaaksi."
Ja leikitellessään helminauhalla hän antoi Aldousille elävän kuvauksen aamullisesta keskustelustaan Länsi-Brookshiren radikaaliehdokkaan kanssa ja heidän kylämatkastaan.
Marcellalle oli jonkinlainen helpotus päästä kertomaan, millä halveksumisella tämä oli kohdellut hänen toimiaan ja ihanteitaan. Samassa hän naisellisella uteliaisuudella odotti, mitä Aldous siihen sanoisi.
"En todellakaan käsitä, mikä oikeus hänellä on olla niin suorapuheinen", sanoi Aldous huolellisesti tulta kohennellen. "Tuskin hän sinua tuntee — minusta hän on tunkeileva."
Hän seisoi suorana selkä tuleen kääntyneenä — voimakas, rehti, suuttunut englantilainen, joka pitää kiinni omasta arvostansa. Rakastuneen naisen silmä olisi varmaankin ihaillut häntä tällä hetkellä. Marcellan tunteet pysyivät kylminä.
"Ei, se on aivan luonnollista", kiirehti hän väittämään vastaan. "Kun joku ihminen on niin kokonaan harrastuksilleen antautunut, ei hän jouda sanojaan punnitsemaan. En ole koskaan tavannut ketään, joka sillä tavalla pystyisi ajatuksiani seulomaan."
Hänen kiihkeytensä ja koko hänen olennossaan ilmenevä äkillinen vastustushalu hämmästyttivät Aldousia. Hän ei juuri tällä hetkellä keksinyt mitään sanottavaa, ja niin syntyi kiusallinen äänettömyys. Sitten hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja alkoi puhua Marcellan oljenpalmikoimis-tuumista, Gairsleyn kokouksesta ja Hallinista. Mutta kesken hänen puhettaan Marcella äkkiarvaamatta puhkesi sanomaan:
"Sanoisit toki rehellisesti minulle, mikä syy sinulla on olla
Whartonista pitämättä — paitsi erimielisyyttä politiikassa?"
Hänen mustat silmänsä tarkastivat Aldousia kiinteästi ja läpitunkevasti.
Raeburn ei ensin saanut sanaa suustansa pelkästä hämmästyksestä, sitten hän sanoi:
"En tahdo kaivella esiin vanhoja juttuja."
Marcella nykäytti olkapäitään ja vetäytyi taaksepäin, kääntäen syrjään punehtuvat kasvonsa, kun Aldous kiirehti laskemaan käsivartensa hänen vyötäisilleen.
"Rakkaani", sanoi hänen sulhasensa, "sinä olet saattava minut suopeaksi koko maailmaa kohtaan. Mutta pahinta on", lisäsi hän naurahtaen, "että vastenmielisyyteni häntä kohtaan on siitä vain lisääntynyt, että hän oli se onnellinen, joka sai tuon tulen sammuttaa, enkä minä".
VI LUKU.
Muutamia touhuisia ja tapahtumista rikkaita viikkoja — aika, joka ei koskaan ollut häipyvä Marcellan mielestä — kului nopeasti. Parlamentti avattiin tammikuun kolmantena viikkona. Kuten yleisesti oli odotettukin, jätettiin ministeristön lakiehdotuksen johdosta epäluottamuslause, joka vähäisellä enemmistöllä hyväksyttiin. Sitä seurasi paikalla parlamentin hajoitus ja vetoaminen maahan. Vaalipiireissä, missä jo ennen oli ahkeraan pidetty kokouksia, tehtiin nyt työtä kaksinkertaisella tarmolla. Aldous Raeburnia vastaan oli Tudley Endin piirissä asetettu samoin maa-aateliin kuuluva vastustaja, jonka kiihko ja puhetaito antoivat hänelle paljon puuhaa. Tavallisten olosuhteitten vallitessa hän olisi kaikesta sydämestään antautunut tähän taisteluun, joka hänelle tarjosi niin monta kiihottavaa mahdollisuutta, sekä personallisia että julkisia. Mutta aikaa myöten hänen taisteluintonsa jäähtyi, ja vastustajan kiihkeys häntä enemmän väsytti kuin kannusti eteenpäin. Asian laita oli se, ettei hän saanut olla kylläksi Marcellan seurassa.
Hänestä tuntui lisäksi kuin olisi heidän keskinäiseen suhteeseensa hiipinyt jotain vierasta, epävarmaa, ja häntä alkoi sapettaa ja kiusata Whartonin viikkokausia jatkuva oleskelu Mellorissa. Kaiken joutoaikansa tämä saattoi viettää Marcellan seurassa ja yhä lujittaa tytössä vaikutusvaltaansa, joka nyt alkoi käydä ilmeiseksi ei ainoastaan Raeburnille itselleen, vaan muillekin, ja jolle hän, vaistomaisesta mustasukkaisuudestaan huolimatta, ei ollut tähän saakka tahtonut suoda yhtään ajatusta, ylpeä ja hienotunteinen kun oli.
Turhaan hän vietti Mellorissa jokaisen, taistelun tuoksinasta vapaan hetken, turhaan hän — päästyään viimeinkin selville siitä, että Whartonin pitkälliseen vierailuun Marcellan isän talossa oli syynä herra Boycen itsepintainen mieltymys radikaalien ehdokkaaseen ja vastenmielisyys tulevaan vävypoikaansa — koki voittaa herra Boycea puolelleen myöntyväisyydellä ja suvaitsevaisuudella, joka tälle voimakkaalle, pitkälliseen hallitsemiseen tottuneelle luonteelle oli aivan uutta. Herra Boycen suosio herra Whartonia kohtaan pysyi entisellään; ainakin kahdesti hän kehottamistaan kehotti häntä Raeburnin kuullen pitämään Melloria päämajanaan niin kauan kuin häntä halutti, eikä rouva Boycen suuttumus tai Marcellan mielipaha kyennyt estämään hänen pahanilkisiä juonittelujaan eräisiin häävarustusten yksityiskohtiin nähden. Silminnähtävästi hän luuli huomaavaisuudellaan radikaalien ehdokasta kohtaan osoittavansa riippumattomuuttansa Raeburnin perheen suhteen, ja tämä seikka näytti tätä nykyä anastavan kaiken hänen toimintakykynsä, vaikka tytär oli menemäisillään naimisiin Raeburnin suvun perillisen kanssa. Wharton oli aina valmis isäntänsä kanssa jaloittelemaan, juttelemaan tai biljardia pelaamaan, eikä niin ollen ollut ihme, että tuo toiveissaan pettynyt sairas mies sai paljon hupia hänen seurastaan. Rouva Boyce ei pitänyt vieraastaan, eikä hän yrittänyt sitä salatakaan, kaikkein vähimmin Whartonilta. Mutta hänelle ei enää näyttänyt olevan mahdollista — kuten ennen — ryhtyä mihinkään voimainponnistukseen Whartonin poistamiseksi kodistaan.
Turhaan neiti Raeburnkin teki voitavansa veljenpoikansa puolesta, johon hän yhä oli yhtä hartaasti kiintynyt tämän surkuteltavasta naimiskaupasta huolimatta. Aikaisemmin kuin kukaan muu hän oli perillä asian todellisesta laidasta, ja hän teki sankarimaisia yrityksiä houkutellakseen Marcellaa useammin Maxwell Courtiin ja valmistaakseen poloiselle, sokaistuneelle Aldousille tilaisuutta niin usein kuin mahdollista nauttia morsiamensa seurasta. Hän pistäysi usein Melloriin juttelemaan, mutta hänen käyntinsä ärsyttivät Marcellaa, ja ennen pitkää ne herättivät jonkinlaista epäluuloa nuoren tytön niskoitteluhaluisessa mielessä. Neiti Raeburnin ja rouva Boycen välillä vallitsi eriskummainen, keskinäinen ymmärtämys. Se oli aina sanaton eikä koskaan noussut ystävyyden tai tuttavallisuuden asteelle. Mutta Aldousin täti tunsi usein surumielistä lohdutusta huomatessaan, että tämä omituinen äiti oli yhtä varmasti vakuutettu kuin hän itsekin, että Aldous oli tehnyt pahan erehdyksen ja ettei Marcella ollut hänen arvoisensa. Mutta koska kihlaus nyt kerran oli päätetty tosiseikka — ja nähtävästi peruuttamaton — niin molemmat naiset panivat kaikki voimansa liikkeelle puolustaakseen sitä vihamielisiä voimia vastaan.
Hyvinpä hankalaa näyttikin olevan Marcellaa ohjata. Ensinnäkin oli hänellä monta rautaa tulessa. Oljenpalmikoimissuunnitelma vei häneltä paljon aikaa ja ajatuksia. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa, puuhaili opettajia, vuokrasi huoneita, hankki työntekijöitä ja piti luetteloa heistä, perusti paikallisia komiteoja ja muuta sellaista. Uusia luonteenominaisuuksia, uutta kyvykkäisyyttä ilmaantui nyt hänessä, ja päivä päivältä kehittyi uusia muotoja hänen suuressa, synnynnäisessä vaikutusvallassaan lähimmäisiinsä. Yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin nähden hän alkoi Whartonin yhtämittaisen vaikutuksen alaisena puhua, lukea, ajatella jonkinlaista järjestelmää, yhtenäisyyttä noudattaen, ja oli selvää, että se tuotti hänelle kiihkeätä henkistä nautintoa. Mutta mitä enemmän hän mieltyi tähän toimintaan, sitä haluttomammaksi hän kävi kaikelle, mikä oli jossain yhteydessä hänen kihlaukseensa tai tulevaan asemaansa, ja mikä aikanaan, kuten rouva Boycen terävä silmä oli älynnyt, oli hänelle häämöttänyt kylläkin houkuttelevana.
"Miksi sinä autat Marcellaa tuhlaamaan aikaansa joutaviin?" sanoi neiti Raeburn kärsimättömästi lady Winterbournelle, joka nyt oli Marcellan kuuliainen auttaja kaikessa, mihin hän vain suvaitsi ryhtyä. "Hän on aivan välinpitämätön kaikelle, mistä hänen tulisi välittää, eikä Aldous saa juuri koskaan tavata häntä. Rouva Boyce valittaa, että hänen on ihan yksin pidettävä huoli myötäjäisistä. Marcella ei edes suostu lähtemään Lontooseen hääpukuansa koettamaan."
Lady Winterbourne katsahti ylös hämmästyneenä.
"Mutta Agneta kulta, enhän minä sille mahda mitään! Minusta tuntuu aina, että sinä et oivalla mikä erinomainen tyttö hän on. Sinä et ymmärrä hänen sisäistä arvoansa. Miten käytöllisesti ja älykkäästi hän suunnittelee tätä työtä ja miten innostuneena hän siinä toimii."
"Siinäpä se!" sanoi neiti Raeburn harmistuneena. "Sepä se juuri onkin nurinkurista. Miksei hän huoli innostua Aldousista. Se olisi, minun ymmärtääkseni, hänen tehtävänsä — juuri tähän aikaan — jos hän olisi kuten muut nuoret tytöt. Mutta eikös hän vaan pysyttele loitolla kaikista sulhasensa toimista eikä ole koskaan saapuvilla, kun Aldous tahtoo häntä tavata. Minun kärsivällisyyteni on kuin onkin lopussa. Mutta tietysti minun täytyy", oikaisi neiti Raeburn nopeasti puhettaan, "täytyyhän minun koettaa olla kärsivällinen".
"Minä puolestani luulen, että kaikki kääntyy hyväksi, kun he ovat naimisissa", sanoi lady Winterbourne neuvottoman näköisenä.
"Sitä veljenikin vähän väliä hokee", huudahti neiti Raeburn kokonaan poissa suunniltaan. "Hän ei tahdo kuulla sanaakaan — arvelee, että Marcella on omituinen ja itsenäinen ja että Aldous kyllä aikaa myöten suoriutuu hänen kanssaan. Kyllä se hyvälle kuuluu, mutta tätä nykyä eivät miehet enää pysty vaimojansa kurissa pitämään. Se on ollutta ja mennyttä kuten kaikki muukin. Ja jos hän naimisissakin käyttäytyy samalla tapaa tuon iljettävän herra Whartonin kanssa — kävelee ja juttelee hänen kanssaan, käy hänen kokouksissaan, ajaa hänen aatteitaan — silloin ei hänestä ole suurta iloa miehelleen."
"Herra Wharton!" sanoi lady Winterbourne kummastuneena. Hänen uneksivat, mustat silmänsä näkivät vähän tai ei mitään siitä, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. "Niin, mutta hänhän asuu talossa, hän on sosialisti, niinpä Marcellakin — —."
"Rakkaani", sanoi neiti Raeburn painokkaasti, "jos — sinulla itselläsi — olisi kotona naimaton tytär — kihloissa tai ei — soisitkohan Harry Whartonin alinomaa riippuvan hänen liepeissään?"
"Harry Wharton?" sanoi toinen mietiskellen, "hän on Levenien serkku, eikö ole? Ennen hän oleskeli usein heidän luonansa. Luulenpa, etten ole nähnyt häntä siitä saakka. Niin kyllä, nyt muistan; hänestä kerrottiin — hänestä kerrottiin ikäviä juttuja?"
Hän vaikeni, epäröivä, kysyvä ilme kasvoillaan. Ei kukaan ollut haluttomampi häväistysjuttuja kuulemaan kuin lady Winterbourne, ei kukaan nopeammin kuin hän työntänyt luotaan elämän rumia puolia.
"Niin kyllä, erittäin ikäviä juttuja", sanoi neiti Raeburn oikaisten selkänsä suoraksi. "Sillä miehellä ei ole minkäänlaisia periaatteita — ei ole koskaan ollutkaan pienestä poikapahasesta asti. Tiedän, että Aldous pitää häntä tunnottomana niin politiikassa kuin muussakin. Ja nyt kun hän poloinen on työstä nääntymäisillään, kun hänellä on tuskin hetkeäkään uhrata omiin asioihinsa, on hänen siedettävä, että mokoma mies mielistelee hänen morsiantansa — imartelee häntä, uskoo hänelle mitä mielettömimpiä suunnitelmia, yllyttää häntä kaikenmoisiin liiallisuuksiin, joita hänen päänsä jo ennenkin on täpötäynnä, ja versottaa hänessä tyytymättömyyttä sulhasensa elämänkatsomukseen ja vastaiseen elämään — myönnä toki, ettei tämä kuulu kovinkaan lohdulliselta!"
"Aldous parka!" virkkoi lady Winterbourne miettivästi ja tuijotti hajamielisen näköisenä eteensä, "mutta näetkös, kyllähän hän tiesi, minkälaisia mielipiteitä Marcellalla oli. Enkä usko — ei, Agneta, en todellakaan usko — että voisin puhua hänelle tästä."
Asian laita oli se, että tämä seitsemänkymmenen korvissa oleva nainen — iältään vanha, mutta mieleltään nuori — oli tykkänään Marcellan lumouksen alaisena — tuttavallisemmissa suhteissa hänen kuin omien lastensa kanssa. Marcellasta hän sai tyydytystä kaikille niille vaistoilleen, jotka hänen omassa ympäristössään olivat surkastuneet, ja hän oli hyvin ihastunut ja kiitollinen tytön ystävyydestä.
"Nähtävästi ei kukaan voi sitä tehdä!" huudahti vanha neiti vastaukseksi ystävänsä selityksiin; "pelkäävätkö sitten kaikki häntä?"
Ja hän poistui kiukkuisena. Mutta hän tiesi, että kaikesta huolimatta hänkin pelkäsi Marcellaa yhtä paljon kuin konsanaan kukaan muu. Milloin hän liikkui omalla alallaan linnan emäntänä tai milloin hänen oli edustettava Raeburnin sukua ja varsinkin sen päämiestä, lordi Maxwellia, tämä terhakka, pieni neiti pystyi aika hyvin puoliaan pitämään Marcellaa vastaan, osasipa vielä ympäröidä itsensä arvokkaisuudella, joka piti kurissa itse Marcellaakin. Puolustusasemassa ollen neiti Raeburn oli pelkäämätön, mutta kun oli kyseessä Marcellan mielipiteiden tai toimien ahdistaminen, oli lordi Maxwellin sisar täysin tietoinen omasta heikkoudestaan. Häntä ei lainkaan haluttanut minkään yleisen kysymyksen alalla ryhtyä sanasotaan Marcellan kanssa. Tyttö on liian terävä, vakuutteli hän itselleen, ja puhuu minut pussiin.
Sillä välin kertyi ikävyyksiä ja vastuksia monella alalla. Marcella tutkiskeli itseään ennen Gairsleyn kokousta ja meni sinne lujasti päättäen osoittaa Aldousille niin paljon ymmärtämystä kuin kykeni. Mutta tämä kokous vain ärsytti mieltä, jossa Wharton päivä päivältä saavutti enemmän vaikutusvaltaa. Siellä oli pönäkkä paroni puheenjohtajana, siellä useita "yhdistysnaisia" istui lavalla ja yleisön joukossa, siellä oli melko paljon pappismiehiä, ja saapuvilla olevat työmiehet näyttivät Marcellasta taipuvaisilta ja mitättömiltä. Aldous puhui hyvin — sitä mieltä tuntui ainakin yleisö olevan — mutta Marcellaa eivät hänen sanansa voineet innostuttaa. Hän puolsi valtion asettamaa asumusten tarkastusta, ankarampiin varokeinoihin ryhtymistä eläintautien ehkäisemiseksi, parempaa teknillistä opetusta ja lopuksi maan runsaampaa paloittelemista pieniin palstoihin. Monta sydämeen käypää ja viisasta sanaa hän puhui rauhallisen, askel askeleelta tapahtuvan kehityksen puolesta, jota ei mikään vaarallinen taantumus ole uhkaamassa. Mutta kaikki mitä hän sanoi — Marcella arveli sisäiseksi harmikseen — perustui siihen olettamiseen, että rikkaat ja sivistyneet ovat määrätyt vallitsemaan, köyhät kuuliaisuuteen, että nykyisen luokkajaon etuoikeuksineen ja varsinkin yksilön kilpailuoikeuden pitäisi jatkua samaan tapaan kuin tähän asti, että suuret tilukset ja ylhäiset perheet, Englannin perintö- ja metsästysoikeudet, kaikki kuului yleiseen, järkkymättömään maailmanjärjestykseen.
Sulhasen koko katsantokanta hänen näitä kysymyksiä kehittäessään kiihotti Marcellaa rajuun vastarintaan. Ja kun tuo jalosukuinen paroni — tytön silmissä pöyhkeä, frakkipukuinen pölkkypää, joka tämän ainokaisen kerran oli uhrannut iltapuoliunensa, voidakseen sitä turvallisemmin nukkua vasta — ehdotti luottamuslausetta annettavaksi vanhoillisten ehdokkaalle, ja kun se annettiin hyvähuutojen ja jalkain töminän säestyksellä, kun "yhdistysnaiset" suopeasti myhäilivät kokoukselle kuten hyvätapaisille, kilteille lapsille, ja kun viimein ahavoituneita työmiehiä, vanhoja ja nuoria, keräytyi joukoittain Aldousin ympärille puhuakseen sanasen tai lyödäkseen kättä hänelle, silloin Marcella pysyttelihe syrjässä kasvoilla ivallinen, kylmä ilme. Neiti Raeburn, joka salavihkaa piti häntä silmällä, loukkaantui uudelleen hänen käytöksestään.
"Hänestä on oleva vastusta meille kaikille", ajatteli vanha neiti.
"Aldous on hupsu! — yleväluontoinen, sokaistu hupsu raukka!"
Kotimatkalla Aldous ja Marcella ajoivat yhdessä.
Marcella yritti kiistellä, tulistui ja käytti niin katkeraa kieltä, että Raeburn lopulta ei jaksanut sitä kuulla — uupunut, tuskaantunut ja syvästi loukkaantunut kun oli.
"Älä huoli, armas, älä huoli!" pyyteli hän tarttuen Marcellan käteen vaunujen vieriessä läpi myrskyisen talviyön. "Me hapuilemme pimeässä maailmassa — sinä näet joitakin valonsäteitä siinä, minä näen toisia — etkö tahdo ainakin uskoa, että minä seuraan vakaumustani — että teen mitä voin? Olenpa varma, että nämä erimielisyydet käyvät sinulle siedettävämmiksi silloin kun olemme aivan yhdessä — kun ei meidän välillämme enää ole mitään ikäviä velvollisuuksia, siteitä tai — henkilöitä."
"Henkilöitä! En käsitä mitä tarkoitat!" sanoi Marcella.
Aldous pidättäytyi juuri parahiksi. Pelkästä uupumuksesta ja hermojen raukeudesta hän oli ollut vähällä purkaa sisunsa Whartonia kohtaan, jonka haaveelliset puheet tuntuivat aina kajahtavan häntä vastaan Mellorin seinäin sisässä, milloin ikinä hän sinne astui. Mutta hän sai malttaneeksi mielensä ja oli siitä hyvillään. Itseltään hän ei salannut, että hän oli mustasukkainen ja levoton siitä hetkestä alkaen, kun Harry Wharton oli astunut Mellorin kynnyksen yli. Mutta maailman nähden mustasukkaisena esiintyä, sitä ei Raeburnin ylpeys suvainnut. Lisäksi häntä pelotti, että jokin varomaton sana hänen suustaan laajentaisi kenties juopaa heidän välillään vielä suuremmaksi.
Niinpä hän väisti Marcellan huudahdusta suuntaamalla puheen toisiin asioihin. Hän kysyi, oliko Marcellalla aavistusta siitä, kuinka monta kädenlyöntiä parlamenttiehdokkaan on annettava yhden päivän kuluessa, ja koetti sitten saada itsensä ja Marcellan hyvälle tuulelle lystikkäiden juttujen kertomisella päivän vaalikamppailusta. Marcella kuunteli puolella korvalla ja nauroi, mutta hänen silmänsä tuijottivat ulos akkunasta seuraten vaununlyhtyjen valojuovaa lumisella pensasaidalla, ja hänen kätensä lepäsi liikkumattomana Raeburnin kädessä. Kumpikin oli raskaalla mielellä. Aldousin mieli synkkeni yhä, sillä hänelle kävi nyt täysin selväksi, että tämä kokous — itse asiassa virkeä ja onnistunut kokous — hänen yksityiseltä kannaltaan arvosteltuna oli tappio.
"Eikö viimeinen puhe ollut mielestäsi hyvä?" puhkesi hän äkkiä sanomaan — "tarkoitan tuota työmiehen puhetta. Arvelin sinun pitävän siitä. Se oli tykkänään hänen oma tuumansa — ei kukaan pyytänyt häntä sitä tekemään."
Gairsley oli juuri se osa Maxwellin aluetta, josta Aldous oli erikoisesti huolehtinut. Paljon työtä ja aikaa hän oli uhrannut tämän hiukan rappiolle joutuneen kyläkunnan parantamiseksi, ja muun muassa hän oli siellä perustanut farmin, josta työmiehet saivat kantaa voitto-osuutensa. Tämä kokeilu oli menestynyt varsin hyvin, ja mainittu työmies, joka oli farmin väkeä, oli kokoukselle puhunut joitakin kiittäviä sanoja sen toiminnasta.
"Oh! puhuihan hän varsin siivosti ja kunnioittavasti!" vastasi Marcella nopeasti.
Vaunut vierivät eteenpäin kappaleen matkaa, ennenkuin Aldous vastasi.
Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä kylmänlainen.
"Sinä arvostelet miestä väärin, luullakseni. Hän on aivan riippumattomassa asemassa ja perin kelpo mies. Minä olin kiitollinen siitä, mitä hän puhui."
"Enhän minä tietenkään voi sitä arvostella!" huudahti Marcella paikalla jo katuvaisena. "Miksi kysyitkään minulta? Kaikki oli silmissäni nurinkurista; otaksun, että — nuo yhdistysnaiset olivat siihen syynä — he niin ärsyttivät minua. Miksi olit hankkinut heitä sinne? Tarkoitukseni ei ollut suututtaa ja loukata sinua — eipä ollutkaan — juuri päinvastoin — ja nyt minä kumminkin sen tein."
Hän kääntyi Raeburnin puoleen nauraen itkunsekaista naurua.
Aldous vakuutteli vakuuttelemistaan, ettei hän ollut loukkaantunut, ja alkoi uudelleen puhella muista asioista. He saapuivat Melloriin puhumatta sanaakaan Whartonista. Mutta sinä iltana pani Marcella maata kiukustuneena itselleen, ja yksinäiseltä kotimatkaltaan palattuaan mitteli Aldous vielä tuntikausia rauhatonna huoneensa lattiaa.
Kuinka toisin kaikki luonnistui seuraavana päivänä!
Marcella vietti iltapäivän Maxwell Courtissa, kuunteli kärsivällisesti neuvottelua tanssiaisvalmistusten viimeistelystä ja käyttäytyi neiti Raeburnia kohtaan niin säädyllisesti, että hän oli itsekin ihmeissään. Hän palasi kotiin velvollisuutensa täyttäneen ihmisen keveällä mielellä ja ilmoitti äidilleen aikovansa mennä illalla Whartonin baptistikappelissa pidettävään kokoukseen.
"Jotenkin tarpeetonta mielestäni!" sanoi rouva Boyce silmäkulmiaan kohottaen. "Mutta jos menet, seuraan minä mukanasi."
Joku toinen äiti olisi tässä tilaisuudessa yhdenkolmatta vuotiaalle tyttärelleen sanonut tahtovansa, että hän pysyisi kotona. Rouva Boyce ei koskaan käyttänyt sellaista puhuttelutapaa. Hän käsitti kyllä, että Marcellan kasvatus ja varsinkin hänen itsenäinen oleskelunsa Lontoossa olivat tehneet sen mahdottomaksi.
Marcella pani vastaan.
"Miksi tulisit mukaan, äiti. Isä varmaankin tarvitsee sinua. Deaconin otan kyllä mukaan."
"Ole hyvä ja käske laittamaan päivällinen neljännestuntia aikaisemmin ja pyydä Deaconia noutamaan ylhäältä päällysvaatteeni", kuului rouva Boycen vastaus.
Marcella astui pää pystyssä portaita ylös. Vai arvelee äiti — ja neiti Raeburn myöskin — tarpeelliseksi pitää häntä silmällä. Järjetöntä! Hän ajatteli vapaata taiteilijaelämäänsä Lontoossa ja ihmetteli mielessään, että koskahan muissakin Englannin piireissä alkaa levitä järjellisempi ja vapaampi seurustelu miesten ja naisten välillä.
Jopa herra Boycekin sanoi haluavansa lähteä kokoukseen.
"Tietysti hän laskettelee senkin joutavaa pötyä", sanoi hän kärttyisesti vaimolleen, "mutta hänen puhetapansa on niin mukaansa tempaava. Hänessä sitten ei ole hituistakaan Raeburnien hidastelevaisuutta."
Marcella astui huoneeseen, kun tästä asiasta keskusteltiin.
"Jos isä tulee mukaan", kuiskasi hän äidilleen, "on kokous aivan pilalla. Työmiehet eivät voi häntä sietää. Enkä ihmettelisi, vaikka sanoisivat tai tekisivät jotain epämiellyttävää. Enkä neuvoisi sinuakaan sinne tulemaan, äiti. Kyllä he puhuvat suunsa puhtaaksi työmiesten asunnoista — ja paljosta muustakin."
Omasta puolestaan ei rouva Boyce paljon välittänyt Marcellan sanoista, mutta tyynellä päättäväisyydellään onnistui hänen kuitenkin taivuttaa herra Boyce pysymään kotona nojatuolissaan takan ääressä sigaretti ja ranskalainen romaani seuranaan.
Kokous pidettiin pienessä baptistikappelissa, joka parisen vuotta sitten oli rakennettu kylän laitaan herra Hardenin mielipahaksi ja kiusaksi. Läsnä oli noin satakaksikymmentä työmiestä ja huoneen perällä näkyi muutamia puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat tulleet sinne tirskumaan ja räyhäämään — ei muita. Baptistien pappi, sileäksi ajettu nuori mies, joka mielipiteittensä jyrkkyyteen ja pontevuuteen nähden ei ollut paljonkaan Whartonista jäljellä, oli jo alkanut kokouksen. Muutamat myöhästyneet tulijat silmäilivät ohimennessään arasti Marcellaa ja hunnutettua, mustassa pukineessa olevaa naista, joka istui hänen vieressään viimeisellä penkkirivillä. Marcella nyökkäsi päätään Jim Hurdille ja joillekin muille tutuille. Muuten ei kukaan näyttänyt heistä välittävän. Rouva Boyce ei ollut milloinkaan ennen pistänyt jalkaansa mihinkään kylän alueelle kuuluvaan rakennukseen.
Wharton saapui myöhään. Hän oli ollut kaiken päivää ääniä hankkimassa eikä ollut yhtään näyttäytynyt Mellorissa. Nähtyään naiset hän hymyili heille ja pujahti penkkien välitse heitä tervehtimään.
"Minä olen rikkiväsynyt!" sanoi hän Marcellalle ottaen hatun päästään. "Ääni on lopussa, ajatuskyky samoin. Minä puhun puuta heinää puolen tuntia ja päästän heidät sitten menemään. Oletteko koskaan nähnyt uneliampaa joukkuetta?"
"Kyllä te heidät saatte virkistymään", sanoi Marcella.
Hänen silmänsä säteilivät, ja poskilla hehkui puna, eikä hän ottanut kuuleviin korviin Whartonin vakuutuksia uupumuksestaan.
"Te vaaditte minua taisteluun? Minun on herätettävä heitä — sitäkö tulitte katsomaan? Sitäkö?"
Marcella nauroi eikä vastannut. Wharton jätti hänet ja astui saarnaajan pöydän tykö miesten laimeasti tömistäessä jalkojaan ja siellä täällä kopistellessa sauvojaan lattiaan.
Nuori pappi esitti yleisölle puhujan. Hän puhui vahvaa Yorkshire-murretta, ja hänen puheensa oli kiivaita, raamatunkielellä höystettyjä hyökkäyksiä pääomaa ja etuoikeuksia vastaan — varsinkin suurtilallisia, valtionkirkkoa ja "joutilaita rikkaita" vastaan. Tuontuostakin hän pysähtyi henkeään vetämään, ikäänkuin itsekin kauhistuen omia solvauksiaan.
"Veljet, olkaamme maltillisia", sanoi hän jokaisen tällaisen kiihkeän purkauksen jälkeen, pannen erikoista painoa viimeiselle sanalle, "olkaamme ensi sijassa maltillisia!" — ja samassa ääni taas paisui ja levisi, kunnes uusi hyökkäys oli täydessä vauhdissa, jolloin se taas aleni toistamaan tuota samaa lammasmaista varoitusta. Rouva Boycen ohuet huulet värähtelivät, ja Marcella oli kiukuissaan tuolle kunnon miehelle siitä, että hän hankki äidille niin paljon ilon aihetta.
Whartonin puhe tuotti ensin Marcellalle pettymystä, hän puhui laimeasti ja melkein kömpelösti. Hän oli, kuten sanoi, uupunut eikä jaksanut pitää ajatuksiaan koossa. Hän alkoi selittelemällä puolueensa yleistä valtiollista ohjelmaa ja vakuutti itse kuuluvansa tämän puolueen äärimmäiseen vasemmistoon. Tätä ohjelmaa oli luonnollisesti jo tähän aikaan jauhettu niin puolelta kuin toiselta radikaalien lehdissä. Wharton itse esitti sen ilman mitään innostusta, eikä yleisössäkään näkynyt pienintäkään harrastuksen tai ihastuksen merkkiä. Silloin tällöin kuului papin suusta: "kuulkaa, kuulkaa", mutta miehet istuivat juroina ja liikkumattomina.
"Saattaisipa luulla heitä pannukakuiksi", ajatteli Marcella harmistuneena. "Mutta mitä se oikeastaan heitä liikuttaisikaan. Kai minun tässä heti on noustava kieltämään noita lapsia meluamasta."
Mutta kaiken aikaa Wharton vain odotteli aikaansa. Tuokion hän oli ääneti, sitten ääni äkkiä vaihtui, kuivuus ja virallisuus meni menojaan, ja tykkänään toisella äänenpainolla hän nyt puheli:
"No niin, toverit, olen vakuutettu, että nyt ajattelette: Kyllä tuo kaikki kauniilta kuulostaa! — eikä meillä ole mitään sitä vastaan — ja kyllä kai se tottakin lienee. Mutta mitä tuo meitä liikuttaa! Ellei sinulla ole muuta meille puhuttavaa, mahdoit jättää meidät rauhaan. Eipä meillä liikene paljon aikaa lepuuttamaan jäseniämme takan ääressä tai muijan ja lasten kanssa seuraa pitämään. Mikset antanut meidän istua rauhassa kotona, vaan houkuttelit meitä ulos kylmään?"
"Totta, mutta minä en olekaan teille vielä kaikkea sanonut — ja sen te kyllä tiedätte — sillä minä olen ennenkin puhunut teille. Kaikki on totta ja tärkeätä, mitä olen tässä teille sanonut, ja myöhemmin te vielä kyllä sen ymmärrätte. Mutta mitäpä teikäläiset näistä asioista tietäisivät tai piittaisivat? Mitä te muuta kaipaatte kuin leipää — —"
— Ääni jyrisi ukkosena —
"— hiukan mukavuutta — hiukan vapautta — vapautta sortajain vallasta, jotka luulevat olevansa teitä paremmat! — hiukan lepoa vanhuuden päivinä, kotia, joka on hiukan parempi koirankoppia, palkkaa, joka turvaa teitä nälkään kuolemasta, hiukkasen siitä rikkaudesta, jota te aamusta iltaan haalitte kokoon toisten mässättäväksi!"
Hetkeksi hän vaikeni nähdäkseen, tepsisikö tämä. Eräästä nurkasta, missä istui ryhmä nuoria miehiä, kuului vimmattua keppien kolistamista. Vanhemmat miehet silmäilivät häntä tarkkaavasti, ja pojat takapenkeillä olivat heittäneet tirskumisensa.
Nyt hän alkoi uudella voimalla. "Suuriko on viikkopalkkanne — yksitoista shillingiä?"
"Ei maar olekaan!" huusi ääni kuuntelijain joukosta. "Laskekaa oikein niinkuin se on. Minä jouduin työttömäksi viime viikolla kaksi päivää ja tällä viikolla kaksi päivää, se tekee jo neljä shillingiä vähemmän viikossa — se on kuin onkin ihmisten nylkemistä!"
Wharton nyökkäsi hyväksyen päätänsä. Hän tunsi jo kaikki kylän miehet nimeltä eikä koskaan unohtanut kenenkään kasvoja tai elämäntarinaa.
"Oikeassa olette, Watkins. Sanokaamme siis yksitoista shillingiä silloin, kun ei palkasta ole mitään vähennetty, enempää ei koskaan, mutta usein vähemmän. Lisäksi elonkorjuurahat — muka suurikin raha niiden mielestä, jotka mairittelevat teitä torylaisia äänestämään, vai mitä? — sitten sieltä täältä jotain pientä sivuansiota — siinä koko palkkanne. Kuusisataa shillingiä vuodessa tai sillä vaiheella, ja sillä on elätettävä vaimo ja lapset — ja työtä on teidän tehtävä sen edestä kymmenen tuntia päivässä, ruoka-aikaa lukematta — eikö niin? Niinpä niin, kylläpä olette hyvillä päivillä! — olette vainenkin?"