Hänen ristissä olevat käsivartensa liukuivat alas saarnastuolin nojaan, ja vaieten hän kuljetti eloisan, sytyttävän katseensa rivistä riviin. Katkeraa, pilkallista naurunhohotusta kuului joukosta. Sitten se puhkesi taputuksiin.
"Entä minkälaiset ovat asumuksenne?"
Hänen katseensa välähti Marcellaan ja sivuutti rouva Boycen, joka jäykkänä ja liikkumattomana istui tyttärensä vieressä. Puhuja ojentautui suoraksi, mietti silmänräpäyksen, sitten hän kurottautui eteenpäin saarnastuolin ylitse, ikäänkuin saadakseen vauhtia sanottavalleen. Kovalla, päättävällä äänellä hän puhui edelleen.
Hän sanoi olleensa kaikkialla vaalipiirissä, nähneensä kaikkea, tiedustelleensa kaikkea. On myönnettävä, että suurilla maatiloilla oli tehty jo aika paljon viime vuosien kuluessa — olihan yleinen mielipide saanut jotakin aikaan —; tilanomistajat olivat pakotetut luovuttamaan osan anastamastaan työvoitosta kunnollisten asumuksien hankkimiseksi työmiehille. Mutta mahtoiko kukaan arvella, että oli tehty kylläksi? Vai kylläksi, luolia hän oli nähnyt — ja juuri suurilla tiloilla — luolia, jotka eivät olleet kyllin hyvät niille sioille, joita tilanomistajat kielsivät lampuoteja pitämästä peläten heidän varastavan olkia niille — joissa ihminen on lapsineen pakotettu eläimen elämää viettämään!
Pitkä, luiseva mies noin kuudenkymmenen korvissa nousi seisaalle ja viittasi pitkällä, vapisevalla sormella puhujaan.
"Mikä on, Darwin? puhukaa suunne puhtaaksi!" sanoi Wharton kumartuen eteenpäin kuunnellakseen ja antaen äkkiä äänelleen tuttavallisen sävyn.
"Minun makuusuojani on kuusi jalkaa leveä ja yhdeksän jalkaa pitkä. Kun sataa, tippuu sisään katosta, ja meidän täytyy muuttaa sänkymme, vaikka kyllä jokainen ymmärtää, ettei siinä paljon muuttamisen varaa ole. Ja meidän huoneemme takana on samankokoinen huone lapsille, jossa ei ole ikkunaa, vain ovi meidän huoneeseen. Ja kesällä lapset — niitä on kolme kappaletta — ovat vallan hikipäässä ennenkuin saavat nukkua. Eikä pientäkään puutarhatukkua, ei niin mitään. Ja jos pyydät hiukan korjauksia, saat kirouksia vastaukseksi. Sitä lajia Mellorin herra kyllä osaa antaa."
Kiireistä sipinää ja supinaa kuului yleisön joukosta, ja moni pää kääntyi katsomaan kahta takapenkillä istuvaa naista. Jotkut kohosivat puolittain istualtaan ja koettivat vetää puhujan takaisin penkille. Wharton katseli Marcellaa, joka istui pää pystyssä, ja hän oli näkevinään tytön kasvoilla intohimoisen tyytymyksen ilmeen. Sitten Marcella kumartui äitinsä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa pari sanaa. Rouva Boyce pudisti päätään ja istui hievahtamatta paikallaan. Tämä kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.
"Nimiä ei kannata mainita", sanoi Wharton, "ei siitä ole mitään apua. Henkilöt jääkööt toistaiseksi rauhaan, heidän vuoronsa tulee sitten, kun saamme lait enemmän puolellemme. Järjestelmään me nyt käymme käsiksi. Tarkoitan tuota väärää rikkaudenjakoa. Te ja lapsenne teette lakkaamatonta raatajantyötä, ja tästä orjailemisesta hyötyvät vain ne, jotka eivät tee työtä, jotka paisuvat teidän köyhyydestänne! Me vaadimme kohtuullista jakoa. Tässä viljavassa maassa pitäisi löytyä kylläksi rikkautta kaikille — ja sitä kyllä löytyykin. Sitä antaa maa, sitä antaa aurinko, sitä työ kartuttaa ja kokoo. Onko sitten yhdellä ihmisluokalla oikeus ottaa kolme neljännestä siitä ja jättää teille ja kaupunkilaistovereillenne kurjat nälkäpalkat — juuri sen verran, että säästytte nälkäkuolemasta? Miksi? — miksi? kysytään. Miksi! — koska te olette kateellista, ynseätä, hidasta pelkurijoukkoa, koska ette pysty yhtä köyttä vetämään, ette toisiinne luottamaan, ette kieltäytymään yhdestä ainokaisesta olutlasista lapsienne, vapautenne tai luokkaetujenne hyväksi — siinä sen kuulitte — ja kursailematta sen teille sanon."
Hän oikaisihe suoraksi ja käsivarret ristissä rinnalla hän katseli heitä; — suuttumusta ja halveksumista leimusivat hänen siniset silmänsä, sitä ilmaisi hänen nuorekkaan vartalonsa joka piirre. Hiljainen supina kulki kautta huoneen. Jotkut nauroivat äänekkäästi. Darwin oli jälleen pystyssä.
"Jos te vaan lupaatte suojella meitä poliisilta ja sallitte meidän hakata maahan heidän koreat puistonsa, on se tehty yhdessä käden käänteessä", huusi hän.
"Siitähän kai olisi suurta apua nykyaikaan", sanoi Wharton ylenkatseellisesti. "Kuulkaapa nyt tarkkaan, mitä teille sanon."
Ja taas hän kurottautui eteenpäin, alkoi uudelleen selittää sosialistien ohjelmaa, pääasiallisesti niitä kohtia, jotka koskivat maaväestön olosuhteita. Kylähallinto oli siirrettävä muutamilta henkilöiltä monelle, tilanomistajia oli verotettava yhä raskaammin vaiheaikana ja rahoilla hankittava työntekijöille parempia asuntoja, vettä, valoa, sivistystä ja huvituksia, ja lopuksi oli maa ja pääoma jätettävä valtion käytettäväksi, joka pyydettäessä jakaisi sitä työntekijöille mitä kohtuullisimmilla ehdoilla. Tilanomistajani, valtiokirkon ja kapitalistien hävitessä on työmieskin joutuva ihmisarvoon, orjantyöt lakkaavat ja hänestä tulee oman maan ja konnun isäntä.
"Ja ensimäinen askel tätä uutta Jerusalemia kohti on — järjestyminen! — Teiltä vaaditaan uhraavaisuutta perustamaan ja ylläpitämään oma yhdistys, äänestämään radikaalien ja sosialistien ehdokkaita, vaikkapa sen kautta joutuisittekin niiden vihoihin, joilla on hiiliä ja peitteitä teille antaa."
"Pelkäätte kaiketi, että teidät siinä tapauksessa häädetään asunnoistanne, että joudutte työttömiksi tai muulla tavalla kärsimään. Koettakaapa kerta! Kautta koko maan ollaan alttiit auttamaan teitä, jos vaan itse tahdotte auttaa itseänne. Mutta te ette tahdo. Te ette tahdo taistella — se on onnettomuutenne; eikä kannata tulla tänne pitkän matkan takaa teitä puhuttelemaan. Ette edes kahta ja puolta pennyä huoli uhrata viikkopalkastanne yhdistyksen jäsenmaksuksi — ei, ennemmin viedään rahat kapakkaan —; ja kumminkin olisi tämä yhdistys ensimäinen pieni askel vapauteen ja huolettomaan elämään. Minkävuoksi sitten nurisette? Kaiketi aiotte edelleenkin samaan tapaan nurista, nälkää kärsiä ja madella — ja suurellisesti puhella mitä kaikkea saisitte aikaan, jos vain tahtoisitte; — mutta sillä välin ei uskalleta yhtä ainoata rehellistä ponnistusta — joka parantaisi kohtaloanne ja vapauttaisi niskanne ikeestä! Kautta Jumalan! Onpa tottakin häpeällistä tässä seisoa puhumassa moisille miehille kuin te!"
Marcella säpsähti, kun viimeiset sanat kimposivat miehen suusta katkeralla, tärisyttävällä äänenpainolla.
Sileänaamainen pappi rykäisi äänekkäästi ja kohottautui puoleksi istualtaan, ikäänkuin keskeyttääkseen puhujaa, mutta malttoi samassa mielensä. Tiheän huntunsa takaa rouva Boycekin ensi kertaa osoitti kiihtymyksen merkkiä. Hänen silmänsä seurasivat Whartonia nopealla tarkkaavaisuudella.
Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, mitä miehet arvelivat puhujan sanoista; toiset tuijottivat jäykästi eteensä, toiset puhelivat ja nauroivat keskenään. Oli miten oli, Whartonia ei heidän arvostelunsa näyttänyt liikuttavan. Hänen verensä oli päässyt kuohumaan, väsymys oli poissa.
Suorana hän siinä seisoi heidän edessään, kädet taskuissa, kiihtymyksestä kalpeana, kiharainen pää selvästi kappelin valkeaksi kalkittua seinää vastaan kuvastuen, ja vitsoi sanansa voimalla noita jännitettyinä kuuntelevia työmiehiä. Hän käytti heidän puhetapaansa, vieläpä heidän murrettansakin, paljasti heidän heikkoutensa, heidän paheensa, heidän päättämättömyytensä ja maalasi heidän kolkon elämänsä kaamean todellisuuden valossa mitä synkimmillä väreillä.
Marcella saattoi tuskin hengittää. Nyt vasta, istuessaan tässä näiden mökkiläisten parissa, noiden liekehtiväin silmäin — tuon värähtelevän äänen vaikutuksen alaisena, tuntui elämä hänestä alkavan. Ei milloinkaan ennen hän ollut niin selvästi käsittänyt tämän merkillisen miehen suurta vaikutusvaltaa. Näitä työnuurtamia työmiehiä puhuja oli ruoskinut ja rikki repinyt samalla tapaa kuin häntä itseäänkin sitä ennen. Häntä huumasi nuoren sosialistin tyrannillinen valta vangita ihmisten mieliä, hän nautti hänen armottomista, repivistä sanoistaan. Ja sitten hänen mieleensä äkkiä johtui, kuinka Wharton oli istunut Hurdin mökissä takan ääressä pidellen kuolevaa lasta polvellaan.
"Tässä" arveli hän tykkivin sydämin, "on johtaja. Kutsukoon, minä olen häntä seuraava!"
Tuntuipa kuin olisi puhuja seurannut hänen ajatuksenjuoksuansa, sillä äkkiä, juuri kun kuulijat vähimmin sitä odottivat, ääni lauhtui, ja sanojen riehuva myrsky asettui. Nyt seurasi rauhallisia myötätunnon ja toivon sanoja sekä rohkaisevia neuvoja. Hän selitteli perusteellisesti, mihin käytöllisiin toimenpiteihin kukin läsnäoleva saattoi heti ryhtyä yleisen hyvän edistämiseksi, vakuutti, että koko Englannin kansanvaltainen ryhmä oli antava heille apua ja turvaa, jos he vain olisivat hiukankin tarmokkaita ja esiintyisivät miesten tavalla; ja kuvaili viimein tulevaisuudessa heijastavaa rikkauden, sivistyksen ja yhteiskunnallisen rauhan aikaa. Puheensa lopuksi hän virkkoi muutamia hyväntahtoisia kompasanoja vastustajastaan Dodgsonista ja antoi tarkkoja määräyksiä, kuinka ja missä heidän oli äänilippunsa jätettävä. Seurasi muutamia muita puheita, muun muassa astui Hurdkin esiin änkyttämään joitakin sanoja. Marcella oli peräti mielissään ja taputteli käsiään tuntiessaan parisen viimeviikkoisesta "Sotahuudosta" lainattua lauselmaa. Sitten tehtiin, suuren innostuksen vallitessa, kokouksessa yksimielinen päätös kannattaa vapaamielisten ehdokasta. Tällaista ei ollut milloinkaan ennen Mellorin seutuvilla tapahtunut.
* * * * *
Kotimatkalla oli rouva Boycen käytös vierastaan kohtaan muuttunut. Hän kohteli häntä kunnioituksella, johon kumminkin oli kätketty paljon entistä ivallisuutta. Tarkka ihmistuntija olisi tästä tehnyt sen johtopäätöksen, ettei hänen suosionsa nuorta miestä kohtaan nyt ollut entistä suurempi, vaikka hän ei voinut kieltää tunnustustaan mieheltä, joka pystyi niin hyvin hoitamaan tehtävänsä.
Marcella puolestaan puhui vähän, tuskinpa mitään. Mutta vaunujen pimennossa Wharton oli tuntevinaan, että nuoren tytön katse oli usein häneen kiinnitetty ja että hänen ajatuksensa liikkuivat hänen ajatustensa rinnalla, ikäänkuin sähkövirran yhdistäminä.
Kun hän oli auttanut Marcellaa vaunuista ulos ja he seisoivat kahdenkesken etehisessä — rouva Boyce oli jo kadonnut miehensä luo — sanoi Wharton väsymyksestä sortuneella äänellä:
"Noudatinko käskyänne? Sainko heidät virkoamaan?"
Äkillinen arkuus valtasi Marcellan.
"Kyllä he saivat kunniansa kuulla."
"Paheksutte kenties sitä?"
"En, en! se kai on teidän tapanne."
"Ystävyyden osoitusta se oli minun puoleltani. Voinenko parempaa antaa?
Tahdotteko te puolestanne osoittaa huomenna ystävällisyyttä minulle?"
"Mitenkä niin?"
"Tahdotteko arvostella minua? — sanoa milloin oli puheeni mielestänne hupsu tai tekopyhä? Äitinne varmaan sen tekisi."
"Ehkäpä", vastasi Marcella nopeasti hengittäen, "mutta älkää minulta sitä pyytäkö!"
"Miksei?"
"Sillä — sillä en saata teeskennellä. En tiedä saitteko vauhtia miehiin, mutta ainakin saitte minuun!"
Vastausta odottamatta hän pyyhkäisi Whartonin sivu pimeään halliin, tempasi kynttilän käteensä ja katosi.
Samassa Whartonkin alkoi kompuroida portaita ylös omaan huoneeseensa. Kynttilä hänen kädessään valaisi säteileviä, maahan tähdättyjä silmiä ja tyytyväisesti myhäileviä huulia.
VII LUKU.
Wharton istui yksinään Mellorin avarassa vierashuoneessa päivällisen jälkeen. Huoneen suurista nojatuoleista hän oli siirtänyt yhden takan ääreen ja jalat uuninristikolla, muuan herra Boycen ranskalainen romaani kädessä, hän oli hetkeksi asettunut nauttimaan ruumiillisen hyvinvoinnin rauhaa. Viime viikkojen ankara agiteeraus oli kysynyt paljon voimia, ja hän oli luonteeltaan mukavuutta rakastava. Tässä takkavalkean ääressä nyt istuessaan hän saattoi silmäillä toimintaansa ikäänkuin syrjästä katsoen, ja hän ihmetteli mielessään, että mitkään vaikutteet — yksityistä tai yleistä laatua — olivat pystyneet houkuttelemaan hänet talvi-iltain pimeään ja rapakkoon puhuakseen äänensä käheäksi ällisteleville maaukoille.
"Mitä varten kaikki tämä puuha?" tuumi hän itsekseen, "ja mitä varten taas huomenna sama puuha?"
Kello oli kymmenen. Herra Boyce oli lähtenyt makuulle. Hänelle ei siis enää tarvinnut pitää seuraa, ja sepä tosiaankin oli siunattu seikka. Pian kai rouva Boyce ja hänen tyttärensä saapuvat alas. Yhdeksän tienoilla he olivat kadonneet yläkertaan pukeutumaan. Tänä iltana oli Maxwell Courtissa tanssiaiset ja puoli yhdeksitoista oli rouva Boyce tilannut vaunut. Hetkisen kuluttua hän oli näkevä neiti Boycen uudessa puvussaan Raeburnien sukuhelmet kaulassaan. Whartonilla oli tavattoman terävä huomiokyky, eikä häneltä alun pitäen ollut jäänyt huomaamatta joukko Marcellan jokapäiväisessä elämässä ilmaantuvia, naismaailmaan kuuluvia pikku tapauksia ja yksityisseikkoja. Niinpä hän tiesi, että myötäjäiset valmistettiin kotona ja että nuori nainen, jolle ne oli määrätty, osoitti äitinsä hiljaiseksi harmiksi tämän työn edistymiseen nähden mitä suurinta haluttomuutta ja välinpitämättömyyttä. Eriskummallinen nainen tosiaan, tuo rouva Boyce!
Nuori tilanomistaja tapasi itsensä kuuntelemassa joka oven avautumista talossa, ja hän näki jo hengessään Marcellan seisovan edessään valkopukuisena. Häntä ei oltu pyydetty tanssiaisiin. Hän oli aikaisemmin uskonut neiti Boycelle, että neiti Raeburnin ja hänen välit olivat olleet rikki jo vuosikausia. Vihamielisyyden syyn hän tietenkin oli jättänyt Marcellan itsensä arvattavaksi. Eikä tuo Marcellasta vaikeata ollutkaan — ikäänkuin ei tuollaisen järjettömän "Naisliiton" suvaitsemattomuus ja ulkokultaisuus antaisi kylläksi selitystä vaikka minkä sukuylpeän vanhan neidon suuttuneeseen käytökseen! Ja Marcella oli liian ylpeä sekä omasta että Whartonin puolesta, huomauttaakseen sanallakaan lordi Maxwellia tai hänen sisartaan kutsumaan isän vierasta tanssiaisiin.
Mutta sattuipa Whartonin tiedossa olemaan muutamia toisia asianhaaroja, jotka selittivät hänen karkoituksensa Maxwell Courtilaisten seurasta. Siitä ei tietenkään ollut tarpeellista jutella mitään neiti Boycelle. Mutta tässä Marcellaa odotellessa vaelsivat miehen ajatukset muutamiin menneisyyden tapahtumiin. Silloin oli Raeburn pidellyt häntä kovalla, hän oli esiintynyt moraalisena kurittajana, säätäen nöyryyttävän rangaistuksen pahasta teosta tavatulle nuorelle huimapäälle. Wharton ei mielestään kantanut mitään erikoista vihaa Aldousille siitä. Mutta hän ei poikanakaan ollut muistaakseen koskaan pitänyt Aldousista, ja tuon vanhan jutun jälkeen hän luonnollisesti piti hänestä vieläkin vähemmän. Juuri noiden menneitten tapahtumain tähden oli hänen asemansa Mellorissa alun pitäen ollut hänelle varsin mieluinen. Olipa se kenties jonkun verran vaikuttanut siihen, että hän oli päättänyt vastaanottaa vapaamielisten vaaliliiton tarjouksen ruveta vanhan Dodgsonin vastaehdokkaaksi.
Ja viimeisten viikkojen kuluessa oli hänen asemansa käynyt yhä huvittavammaksi ja jännittävämmäksi. Hän oli syrjäyttämäisillään Maxwellien ehdokkaan paikasta, joka oli tälle kuulunut jo vuosikausia, ja lisäksi — Wharton oli täysin selvillä siitä, että hän toisellakin tolalla — ja paljon tärkeämmällä ja arkaluontoisemmalla alalla — oli polkenut Aldous Raeburnin oikeuksia! Vaalikamppailun aikana eivät hän ja Raeburn olleet usein tavanneet toisiaan Mellorissa. Kumpikin oli ollut toimissaan kiinni. Mutta kun jonkun kerran olivat sattuneet yhteen, oli Wharton selvästi huomannut, että hänen oleskelunsa talossa, hänen kasvava tuttavallisuutensa Marcella Boycen kanssa, heidän mielipiteittensä yhteensulautuminen, Marcellan osoittama harrastus hänen vaalitaisteluunsa ja heidän yhteiset kylätuttavuutensa olivat peräti kiusallisia Aldous Raeburnille.
Tapahtumain kehitys oli itse asiassa viime aikoina saattanut Whartonin aivan erikoiseen kiihotustilaan. Hän oli tullut Brookshireen toivossa saada — niin valtiollisessa kuin personallisessa suhteessa — elää vaihtelevaa ja huvittavaa elämää. Mutta hän huomasikin asemansa paljoa kärjistyneemmäksi ja mieskohtaisemmaksi kuin oli odottanut. Tuota kaunista, ylvästä, kypsymätöntä tyttöä hänen tietysti oli ensi sijassa kiittäminen siitä, että päivät olivat lentäneet niin nopeaan. Nuori sosialisti tiesi vallan hyvin salaiseksi mielihyväkseen, että neiti Boycen ajatuksia vallitsi nykyisin hän eikä Aldous Raeburn. Heidän keskustelunsa ja kiistansa johtuivat hänen mieleensä, herättäen ensin hilpeätä tuulta, sitten toisia tunnelmia. Iloinen hymyily väikkyi hänen huulillaan, kun hän muisteli Marcellan kiivaita suuttumuksen purkauksia keskustelujen aikana, hänen vastaväitteitään, vetoomisiaan — ja lopuksi hänen vastahakoista alistumistaan Whartonin murrettua hänen vastustushalunsa tosiasiain avulla tai ivansa voimalla. Niinpä niin! Marcella Boyce menee tanssiaisiin tänä iltana; Aldous Raeburn ylpeillen esittää hänet omanaan, mutta ne ajatukset, harrastukset ja ihanteet, joita tämä tyttönen nyt mielessään hautoo, tulevat aikaa voittaen, päästyään kypsymään, antamaan tuollaiselle Raeburnin kaltaiselle ylimykselle koko joukon päänvaivaa. Ja näissä ajatuksissa ja harrastuksissa — sen Wharton kyllä tiesi — oli jo annettu merkitsevä sija sille miehelle, joka kuuden viikon ajan oli ollut hänen kiusanhenkensä, opettajansa ja seuralaisensa. Hän oli kannattanut ja ylläpitänyt Marcellassa jo ennaltaan kytevää tyytymättömyyttä, oli opettanut häntä muovailemaan sitä, oli selvittänyt hänelle syyt siihen, joten tulevan lady Maxwellin tahto nyt oli paljon selvempi ja jyrkempi kuin ennen. Wharton ei ollut itsekään selvillä siitä, minkävuoksi hän oli niin mielissään, mutta mielissään hän vain oli. Tämä nykyinen asiaintila huvitti ja virkisti häntä aika lailla.
Askeleita eteisessä — kahiseva puku — hän sulki nopeasti kirjan ja kuunteli.
Ovi aukeni ja Marcella astui sisään — valkea ilmestys seinän tummaa sineä vastaan. Häntä seurasi vahva kukkastuoksu, sillä hän kantoi kädessään Aldousin lahjaa, upeata ruusuvihkoa, jonka hänen lähettinsä juuri oli tuonut Maxwell Courtista. Wharton kavahti pystyyn ja työnsi hänelle tuolin. "Aloin jo tuumia, että tanssiaisenne ovatkin vain minun mielikuvitukseni tuotteita!" sanoi hän hilpeästi. "Olettepa tottakin hyvin myöhänen."
Sitten hän huomasi, että Marcella näytti huolestuneelta.
"Isä minua huolettaa", sanoi nuori tyttö astuen takan luo.
"Hänellä on taas ollut tuollainen kohtaus — vaikka äiti sanoo, ettei se nyt paha ollut. Äiti tulee paikalla alas. Mutta minua haluttaisi tietää, miksi hän näitä kohtauksia saa ja miksi hän pitää itseään niin sairaana — tiedättekö te?" lisäsi hän äkisti, kääntyen seuralaiseensa.
Wharton ällistyi ja viivytteli vastausta. Siitä mitä herra Boyce oli hänelle uskonut ja mitä hän itse tarkkanäköisyydellään oli huomannut, oli hänelle täydelleen selvinnyt, mitä tautia herra Boyce sairasti. Mutta häntä ei haluttanut tyttärelle siitä puhua.
"Luulisin että isänne tarvitsee hyvää hoitoa — ja että hän on hyvin hermostunut tilastaan", sanoi hän tyynesti. "Mutta saahan hän huolellista hoitoa — ja äitinne kyllä tietää, mikä häntä vaivaa."
"Hän kyllä tietää", sanoi Marcella. "Kunpa minäkin tietäisin."
Tytön kasvoille kohosi äkillinen tuskan varjo ilmaisten sisäistä levottomuutta — tunnonvaivoja. Wharton tiesi, että hän oli usein ollut isälleen kärsimätön eikä ollut ottanut uskoakseen hänen valituksiaan. Hän luuli käsittävänsä tyttären tunteet.
"Sairasta saattaa monesti paremmin hyödyttää, jollei tunne hänen sairautensa laatua", sanoi hän. "Toivo ja pirteä mieli merkitsee paljon tällaisissa tapauksissa. Hän kyllä toipuu tästä."
"Jos hän toipuu, ei se ainakaan ole — —"
Hän vaikeni yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. "Minun ansioni", oli hän sanomaisillaan, mutta sitten hän kavahti sitä liiallista tuttavallisuutta, jota tällainen tunteiden purkaus olisi osoittanut. Wharton seisoi hänen vieressään vastaamatta, mutta käsitti ja rauhoitti häntä, ikäänkuin Marcella olisi pukenut itsesyytöksensä sanoihin.
"Tehän aivan rusennatte kukkanne", sanoi hän äkisti.
Ja ruusuvihkonen riippui tosiaankin hänen kädessään aivan kuin unehtuneena.
Marcella kohotti huolettomasti ruusut ylös ja piteli niitä pystyssä
Whartonin kumartuessa haistelemaan niitä.
"Kesä!" huudahti hän syvällä, nauttivalla henkäyksellä kätkien kasvonsa niihin. "Hiukan lämpöä, hiukan rahaa, ja ihminen vallitsee vuodenaikojakin. Sallitteko minun lausua filosofisen huomautuksen?"
Hän peräytyi parisen askelta Marcellasta. Hänen nopea, tutkiva, mutta yhä kunnioittava katseensa tarkasteli pienintäkin seikkaa Marcellan upeassa puvussa.
"Ellen anna teille lupaa, teette sen luvatta, se on minun kokemukseni!" sanoi tyttö puolittain nauraen, puolittain suuttuneena, ikäänkuin entisiä, vanhoja otteluja muistellen.
"Myönnättehän toki, että kiusaus on kova? Minun huomautukseni on varsin yksinkertainen, ei kukaan voi olla sitä tekemättä. Ei sitä kuolevaista ole, jonka veret ei joutuisi liikkeelle, kun hän näkee jotain korkeimmassa kehitysmuodossaan. Kuten esimerkiksi kauneutta, menestystä, onnea?"
Hän vaikeni hymyssä suin. Marcella nojasi hennon kätensä uuninreunaa vasten ja kääntyi pois. Aldousin helmet soluivat taaksepäin hänen valkealla käsivarrellaan.
"Luuletteko sitten, että tänä iltana olen oleva niin kovin onnellinen?" sanoi hän viimein ylenkatseellinen vivahdus äänessään. "Minua eivät tuollaiset tilaisuudet voi lumota."
Wharton oli purskahtaa nauruun — niin nuorekas ja itsetiedoton oli tytön pedanttisuus. Mutta hän hillitsi hilpeyttänsä.
"Enemmistö on oleva minun mielipidettäni tänä iltana", huomautti hän vakavan näköisenä. "Olkoon se minun puoleltani sanottu."
Marcellan poskille kohosi puna. Ennen ei ollut yksikään mies uskaltanut puhutella häntä noin rohkeamielisesti tai tarkastella häntä noin kylmän tutkivasti. Hänen olisi mielestään pitänyt suuttua, ja siinä samassa hän jo olikin suuttunut, mutta itseensä siitä, että oli niin pikkumaisen sovinnainen.
"Kuulkaapa", alkoi Wharton jälleen, nyt aivan toisella äänellä. "Näin teidän ennen päivällistä kiireesti rientävän kylälle. Onko jotain ikävää siellä tapahtunut?"
"Vanha Patton on hyvin sairas", virkkoi Marcella huoaten. "Minä kävin kuulustelemassa, miten hänen laitansa on. Hän saattaa kuolla vaikka koska. Ja huono on Hurdin poikakin."
Wharton nojausi uuninreunaa vasten ja alkoi puhella molemmista sairaista rauhallisesti ja järkevästi. Hän ei ollut tyly, ei liioin tarpeettoman hellätunteinen eikä mahtava — tällaisina hetkinä hän eniten miellytti Marcellaa. Kun he joutuivat köyhistä puhumaan, puhutteli nuori sosialisti Marcellaa toverinaan, vertaisenaan, ja poissa oli silloin miehen iva ja ylimielisyys.
"En ole tullut teille ennen maininneeksi", sanoi hän äkkiä, "mutta minusta näyttää varmasti, että Hurdin vaimo pelkää teitä, että hän salaa jotain teiltä?"
"Minultako! Se ei ole mahdollista. Minä tiedän kaikki, mitä heillä tapahtuu."
"Sittenkin. Minä kuuntelin hänen puhettansa sinä päivänä, kun olimme yhdessä heidän mökissään, kun minä pitelin poikaa polvellani. Minä tarkkasin vaimon kasvoja, ja olen aivan varma siitä, että hän kätkee mielessään salaisuutta ja kätkee sen juuri teiltä."
Marcella näytti ensin levottomalta, mutta sitten hän naurahti.
"Ei, ei", vakuutti hän hyvin tietävän näköisenä. "Uskokaa pois, minä tunnen hänet paremmin kuin te."
Wharton ei virkkanut sen enempää.
"Marcella!" kuului etäinen ääni huutavan.
Nuori tyttö tarttui nopeasti valkean hameensa laahustimeen ja kukkiinsa.
"Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä! Minä kuuntelen, milloin palaatte kotiin, ja ajattelen, minkälaiselta siellä mahtaa teistä tuntua. Vielä sananen, jos suvaitsette! Näytelkää osaanne loistolla. Alamaiset eivät siitä ole hyvillään, että kuningatar kieltäytyy hänelle tulevasta arvosta."
Marcella punehtui ja naurahti hiukan epävarmasti ja kiirehti ulos huoneesta mitään vastaamatta. Sulkiessaan oven valtasi hänet äkillinen tyhjyyden tunne. Hän astui läpi pimeän sivuhuoneen ja oli yhä näkevinään edessään tuon lujarakenteisen, notkean miesvartalon — poikamaisena ja keskikokoisena, mutta aina huomiota herättävänä — oli näkevinään vaaleat, kiharaiset hiukset, kirkkaansiniset silmät ja teräväpiirteiset kasvot, joiden ilmeissä saattoi olla niin paljon viehätystä ja veitikkamaisuutta. Mutta sitten alkoi omatunto nuhdella häntä. Hän kiirehti askeleitaan ja riensi halliin ikäänkuin peloissaan tai häpeissään.
Hallissa odotti häntä uusi vaikutelma. Rouva Boyce seisoi iltapuvussa vanhan biljardipöydän luona odotellen kamarineitsyttänsä, joka oli lähtenyt noutamaan hänen vaippaansa.
Marcella pysähtyi tuossa tuokiossa ällistyneenä ja ihastuneena, sitten hän juoksi äidin luo.
"Äiti, sinähän olet viehättävä! Tuollaisena en ole sinua nähnyt sittenkuin olin lapsi. Muistan että silloin tulit kerran lastenkamariin valkoisessa, avokaulaisessa puvussa, jossa oli paljon kukkia. Mutta tuo mustahan soveltuu sinulle aivan erinomaisesti, ja Deacon on saanut hiuksistasi ihmeitä aikaan!"
Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli häntä poskelle selittämättömän liikutuksen vallassa. Tämä hellyyden purkaus tuotti sanomatonta huojennusta, oli ikäänkuin hän sen kautta olisi jälleen löytänyt oman itsensä.
Rouva Boyce vastaanotti rauhallisesti suudelman. Hän oli kalvakka ja hiukan kiusaantuneen näköinen, mutta komea katsella juhlatamineissaan. Runsaan, pitkän, kullanvaalean tukan oli Deaconin taidokas käsi kammannut siromuotoiseksi, paljaat hartiat ja kaula olivat melkein yhtä soreat kuin tyttären, ja samettipuvun upeat poimutelmat lisäsivät vartalon ylhäistä ryhtiä. Marcella ei voinut estää ihastustaan ja mielihyväänsä sanoihin puhkeamasta. Rouva Boyce näytti tuskaiselta ja huuteli kärsimättömästi Deaconia.
"Mutta äiti", sanoi Marcella tyytymättömästi, "tuosta pienestä kaulakoristeesta en voi pitää. Se ei sovellu pukuusi ja näyttää aivan liian halvalta."
"Muuta ei minulla ole, rakas lapsi", sanoi rouva Boyce kuivakiskoisesti. "Deacon, joutukaahan toki!"
Muuta ei! Mutta sittenkin saattoi Marcella silmänsä ummistaessaan selvästi nähdä timanttien välkkyvän tuon lapsuutensa aikuisen valkean olennon kaulalla ja käsivarsilla — saattoi nähdä itsensä pikku tyttönä leikittelevän äidin jalokivillä.
Nykyisin rouva Boyce oli hyvin umpimielinen ja vaitelias omien tavaroittensa suhteen. Marcella ei koskaan astunut kutsumatta hänen huoneeseensa eikä olisi mitenkään rohjennut äidin luvatta vapaasti liikkua siinä.
Tuo mitätön, kallisarvoiseen pukuun niin huonosti soveltuva ketju johdatti Marcellan mieleen äidin kuluneen elämän kaiken toivottoman kurjuuden ja hänen oman raskaan, ilottoman nuoruutensa hetket. Mitään virkkamatta hän seurasi rouva Boycea vaunuille — mieli jälleen kapinallisten tunteiden riehussa.
* * * * *
Vain neljä viikkoa hääpäivään! Nämä sanat soivat hänen korvissaan vaunujen vieriessä eteenpäin. Kuinka käsittämättömältä, melkein uskomattomalta se tuntui. Paljonko hän tunsi Aldousia, tulevaa elämäänsä — paljonko ennen kaikkea omaa itseänsä? Onnellinen hän ei ollut — ei ollut moneen päivään ollut onnellinen eikä tyytyväinen. Mutta hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän pystynyt sekavia ajatuksiaan selvittämään. Joskin Marcellan mielipiteet olivat nykyaikaiset ja hänen vaikutteensa useasti käsittämättömät, oli hänen luonteensa pohjasävynä vissi peritty yksinkertaisuus. Jo hurjana, tottumattomana lapsena Marcella Boyce oli aina ollut luotettava, järkähtämättä hän pysyi sanassansa — sen koulutoverit kyllä tiesivät. Niinpä nytkin. Kapinallisilta tunteiltaan ja tyytymättömyydeltään hän ei koskaan ollut unohtanut olevansa Aldousiin sidottu. Mutta tänä iltana tuntui niin oudon levottomalta ajatella, että hänen neljän viikon kuluttua oli oltava herra Raeburnin vaimo? Miksi! Kuinka? — mitä tulisi se itse asiassa merkitsemään Aldousille ja hänelle itselleen? Olipa ikäänkuin hän keskellä ryöppyävää virtaa olisi hetkeksi koettanut pysähtyä pidättääksensä sitä vuolasta vauhtia, joka tähän asti oli temmaissut heidät kaikki mukaansa, mutta samassa huomannutkin mielipahakseen, että veden voima ja nopeus on vastustamaton.
Mutta tämän ohessa Marcella kaiken aikaa oli täysin tietoinen siitä, että häntä tällä hetkellä puoli kreivikuntaa kadehti, että sadat uteliaat ja arvostelevat silmät tulisivat häntä tähystämään kymmenen minuutin kuluttua. Hänen ylpeytensä virkosi. Tuo pieni kaulaketjujuttu tavallaan lisäsi sitä hupia mitä hän mahdollisesti odotti illan tanssiaisista ja omasta osastaan siinä.
* * * * *
He olivat parahiksi päässeet ulos vaunuista, kun Aldous joka odotti ulkohallissa, astui ilomielin heitä vastaan. Tähän saakka hän oli päämäärättä samoellut vieraittensa keskellä aina vain saman ajatuksen vallassa: milloinkahan Marcella tulee ja mitähän hän pitää kaikesta tästä? Tämä loistava juhla oli ollut isoisän keksimä, itse hän ei koskaan olisi ajatellut sellaista. Mutta hän tajusi aivan hyvin isoisän toivomuksen näin julkisella tavalla esittää perillisensä morsian sille seurapiirille jonka johtavana henkilönä tämä ennen pitkää oli oleva. Älysipä hän senkin, että lordi Maxwellilla oli toinen syvempi syy tämän kaiken takana, että hän tällä juhlalla tahtoi huomauttaa menneet asiat menneiksi, että hän katsoi Maxwellien vaakunan kyllin tukevaksi peittämään Boycen perheen heikkoudet. Hän tahtoi julkisesti tehdä tiettäväksi, että Marcella oli täysin tervetullut uuteen sukuunsa.
Kaiken tämän Aldous käsitti ja hän oli siitä kiitollinen. Mutta kuinka hän sen käsittäisi? Miltähän tuntunee hänestä joutua täten näyteltäväksi ja katseltavaksi — mitä hän mahtaa pitää kaikista noista ihmisistä, joille hän oli esitettävä? Aldous oli hyvin rauhaton.
Viime viikon aikana hän oli ollut verrattain keveällä mielellä. Marcella oli ollut lempeä ja ystävällinen hänelle — olipa itse neiti Raeburnkin ollut tyytyväinen häneen. Whartonia ei oltu ensinkään mainittu, kun tavattiin, ja herra Raeburn oli ottanut avukseen kaiken filosofisen mielenmalttinsa saadakseen hänet unohtumaan. Hän luotti järkähtämättömästi morsiameensa, ja neljän viikon kuluttua oli Marcella oleva hänen vaimonsa.
"Voitko tätä kestää?" sanoi Aldous naurunsekaisella kuiskauksella, kun äiti ja tytär olivat heittäneet vaipat yltään.
"Sanohan, mitä minun on tehtävä", vastasi Marcella rusottavin poskin. "Koetan parastani. Mikä ihmisjoukko! Pitääkö meidän olla hyvin kauan täällä?"
"Tervetullut, rakas rouva Boyce", huudahti lordi Maxwell, joka sisähallissa astui heitä vastaan — "sydämellisesti tervetullut! Suokaa minun viedä teidät sisään. Marcella! Aldousin luvalla!" hän taivutti valkeata päätänsä ritarillisesti ja suuteli tyttöä poskelle. — "Muista että olen vanha mies, saat siis vastustelematta tyytyä kohteliaisuuden-osoituksiini!"
Ryhdikkäänä ja muhkeana, Bath-ritarikunnan merkki rinnassaan, hän tarjosi rouva Boycelle käsivartensa. Tämän poskilla helotti kirkas puna, jota ei hänen itsehillitsemiskykynsäkään voinut pidättää.
"Poloinen", ajatteli lordi Maxwell mielessään astuessaan hänen rinnallaan, — "poloinen! — vielä noin ylhäisen näköinen ja ihastuttava! Saattaa tänä iltana nähdä, minkälainen hän on ollut tyttönä!"
Aldous ja Marcella kulkivat jäljessä. Heidän oli astuttava läpi leveän koridoorin, joka kulki tuon neliskulmaisen talon ympäri. Molemmin puolin seisovat antiikkiset marmoripatsaat olivat tänä iltana kukkien peitossa, ylt'ympäri oli sijoitettu punaisella päällystettyjä istuimia, joissa tanssijat parhaillaan lepuuttivat itseään. Tanssisalista aaltoili valssin säveliä; vanha linna oli täynnä väriä ja tuoksua sekä soiton lomasta kuuluvaa keveätä naurua ja puhelua. Koridoorin peittämättä jätetyistä akkunoista nähtiin kuun kirkkaasti valaisemana tuo Tudorien aikuinen puutarha suihkukaivoineen, jotka täyttivät koko sisäpihan. Ja eriväristen lamppujen, verhojen, pukujen ja kasvojen välistä kohosivat pitkin seiniä marmorisarkofaagien vieressä kylmän majesteetillisina muinaiset suuruudet — täällä Marcus Aurelius, tuolla Trajanus, tuolla Seneca.
Marcella kulki edelleen Aldousin taluttamana. Vieraat tulvivat nyt koridooriin kaikista sivuhuoneista, ja kaikkien silmät olivat tähdätyt rouva Boyceen ja Marcellaan.
"Kas tuossa hän on!" kuuli hän kiihkeän tytönäänen sopottavan saapuessaan lordi Maxwellin kirjastohuoneeseen, joka nyt oli heitetty vieraitten haltuun samoin kuin muutkin huoneet. "Joudu! Näetkö — enkö sanonut että hän on viehättävä!"
Tuontuostakin lähestyi joku vanha ystävä hymyhuulin heitä tervehtimään, ja Aldous esitti hänelle morsiamensa.
"Arvostansa tarkka", huomautti muuan vanha tilanomistaja tyttärelleen, kun kihlatut olivat päässeet ohi. "Ujo nähtävästi — eikä kummakaan! Mutta nykyajan tyttö, jos hän on ujo, ei enää punehdu ja hihitä kuten minun nuoruuteni aikana, nyt he ovat sen näköisiä kuin odottaisivat loukkausta, jota eivät aio sallia! Kaunis on — hyvin kaunis — on kuin onkin. Ja kyllä näkyy, että etevä hän on — ja noin hiukan — kuinka sanoisin — hiukan omituinen — naisasianharrastaja varmaankin ja muuta sen sellaista. Olisipa hullunkurista nähdä sinuakin siinä hommassa, Nettie, heh?"
"Tavattoman kaunis hän on", huokasi hänen punaposkinen, mitätön tytönnypykkänsä, kurottaen yhä niskaansa Marcellaan päin, — "ja kuinka yksinkertaisesti vaatetettu, lukuunottamatta noita ihania helmiä. Merkillisesti hän kampaa hiuksensa, niin matalalle — ja noin palmikkoihin. Ei kukaan enää pidä hiuksiaan tuolla tapaa."
"Koskei kellään ole sellaista päätä", sanoi vieressä seisova veli, nuori husaariluutnantti, tuntijan äänellä. "Kunniani kautta, onpa hän sorea — hän on kaunein tyttö, minkä pitkään aikaan olen nähnyt. Mutta äksy hän on — usko pois — siltä hän ainakin näyttää."
"Kaikki sanovat, että hänellä on niin kummallisia mielipiteitä", sanoi tyttö innokkaasti. "Hän pitää miehensä kurissa, etkö sinäkin luule? Herra Raeburn on varmaankin hyvin lempeä ja taipuvainen."
"Enpä juuri tiedä", arveli nuori luutnantti viiksiään punoen. "Raeburn on kelpo mies — erinomainen mies — näkisit vaan hänen ampuvan. Luulisinpa, että hän osaa olla hyvin luja kun siksi tulee. Kaunis on äitikin ja ylhäisen näköinen. Isää ei ole päästetty näkyviin, huomaan. Siunattu asia Raeburnilaisille. Ei juuri mahda olla hauskaa saada sukuunsa tuollainen ilmiö, jolta täytyy varoa hopealusikoitansa."
Tällä välin seisoi Marcella pitkän tanssisalin yläpäässä neiti Raeburnin vieressä ja teki voitavansa ollakseen edukseen. Hän kumarteli kumartelemistaan ja pudisti kättä kreivikunnan merkkihenkilöiden kanssa — herrat olivat punaisessa hännystakissa, naiset uusissa, lontoolaisissa puvuissaan. Kaikki nämä ihmiset tiesivät Marcellasta vähän tai ei mitään, sen vain olivat kuulleet, että hän oli silmiinpistävän kaunis, että hän oli tuon pahamaineisen Dick Boycen tytär ja että hän oli sangen "omituinen". Toiset, varsinkin miehet, jotka lausuivat muutamia kohteliaita sanoja hänelle, olivat osittain huvitettuja osittain ihmeissään siitä, että hän niin vikkelästi ja taidokkaasti oli pystynyt kaappaamaan itselleen seudun rikkaimman naimaiässä olevan miehen, toiset, varsinkin naiset, olivat jo kateellisia. Siellä täällä oli joitakin vanhempia vieraita — miehiä ja naisia — jotka näyttivät käsittävän, missä kovassa tulikoetuksessa tämä nuori tyttö mahtoi olla, ja he silmäilivät häntä ystävällisin, osanottavaisin katsein.
Mutta näitä viimemainitulta ei Marcella ensinkään huomannut. Hän ajatteli itsekseen, että vaikka tämä väkijoukko ei hänestä tietänyt paljon mitään, tiesi hän kumminkin heistä aika paljon. Jutellessaan Whartonin kanssa hän oli tältä oppinut tuntemaan melkein kaikki ympäristön maatilat — suuret ja pienet — sillä radikaalien ehdokas oli omain, vaalimatkoilla tekemäinsä havaintojen ja äskettäin julaistun, seudun työväenoloja koskevan sinikirjan avulla hankkinut itselleen hyvin laajaperäiset tiedot seudun tilanomistajista. Antautumalla jutteluihin työmiesten kanssa milloin kapakkatuvassa, milloin heidän omissa mökeissään, oli hänelle karttunut loppumaton varasto kaskuja, joilla hän omalla, ivallisen pirteällä tavallaan oli edelleen huvittanut Marcellaa. Näin ollen tämä tunsi jotenkin tarkkaan kreivikunnan säätyläiset, ennenkuin oli vielä nähnytkään heitä. Hän tiesi, että noilla miehillä, jotka häntä tervehtivät, useimmilla oli hyvät aikomukset korjata pahimmat epäkohdat, ja että työväenoloja paranneltiin koko lailla. Mutta räikeitä epäkohtia oli kuitenkin vielä olemassa, ja niiden rinnalla eivät parannusyritykset merkinneet paljon mitään Marcellalle. Itse asiassa oli tuo hänen ympärillään tungeskeleva ihmisjoukko hänelle vain joukko hyödyttömään ihmisluokkaan kuuluvia jäseniä. Kai kansa vielä aikanaan pääsee heistä eroon! Olisi heiltä kuitenkin sillä välin vaadittava, että täyttäisivät isännän-velvollisuuksiaan tunnollisemmin ja suuremmalla ymmärtämyksellä. Hän olisi sormellaan voinut osoittaa niitä tilallisia, joiden kunnoton hoito oli häpeäksi koko seudulle.
Kerran tai pari hän näki edessään Minta Hurdin kaiken päivää kosteassa mökissään pyykkiä pesevänä ja vanhoja vaatteita paikkaavana tai vanhat Pattonit, jotka kuusikymmentä vuotta raatajan osalla oltuaan olivat nyt kiitollisia siitä, että saivat olla vaivaistalossa, vuotavassa hökkelissä, missä olivat savuun läkähtyä, ellei — niin hyvin kovalla pakkasella kuin lämpimällä säällä — saatu ovea auki pidetyksi. Miksi juuri näille ihmisille oli annettu kauniita vaatteita, kukkia, jalokiviä ja hyvää ruokaa — kaikkea mahdollista ylellisyyttä ja nautintoa? Eikä mitään noille toisille. Hänen sielunsa oli kapinassa tätä loistoa vastaan, vaikka hän ulkonaisesti hoiti näyttelemistään. Whartonin sanat, jopa äänensävykin kaikuivat tämän hilpeän näytöksen kuorona hänen korvissaan.
Mutta kun yleinen esittely oli loppumaisillaan ja Marcella oli saanut kaikille sanotuksi muutamia sisällyksettömiä sanoja, alkoi hän innokkaasti etsiä katseillaan Mary Hardenia. Tuossa hän istui syrjäisessä sopessa rauhallisena, kasvot yhtenä tyytyväisyyden hymynä, pienet jalat tanssisoiton tahdissa liikkuen valkean musliinihameen alla, jonka hän niin suurella touhulla oli itse ommellut Marcellan auliilla johdannolla. Neiti Raeburnin oli hetkeksi poistuttava hankkiakseen mukavan istuimen eräälle vanhalle leskikreivittärelle, ja kun tanssi samassa taukosi, käytti Marcella hyväkseen tätä keskeytystä ja kiiruhti huoneen poikki Maryn luo. Aldous, joka parin askeleen päässä jutteli Frankin isän, vanhan Sir Charles Levenin kanssa, nyykähytti hänelle hymyillen päätään nähdessään hänen lähtevän liikkeelle.
"Oletko tanssinut, Mary?" kysyi Marcella ankaralla äänellä.
"Kaikkea vielä! Enkä mistään hinnasta tahtoisikaan. Minulla ei ole koskaan eläessäni ollut niin hauskaa. Katsoppas noita tyttöjä — noita sisaruksia — joilla on hihat kuin värilliset ilmapallot! — ja tuota vanhaa rouvaa punaisessa tyllissä ja jalokivissä. — Hän on vaipan tarpeessa! Entä lansierikatrilli! En toki olisi uskonut, että ihmiset voivat tanssia sillä tapaa. Se ei ollut tanssia — se oli riehumista! Ei se kaunista ollut — vai oliko?"
"Luuletko sitten, että kokonainen seurue englantilaisia pystyy tekemään mitään kaunista?"
"Mutta paljon täällä sittenkin on kaunista, pilkkakirves!" huudahti
Mary vetäen ystävää viereensä. "Kuinka sieviä tyttöjä täällä on! Entä
jalokivet! Ne ovat aivan satumaiset! Olisipa sentään ollut hauskaa, jos
Charles olisi tullut mukaan!"
"Eikö hän tahtonut?"
"Ei" — hän näytti hieman vaivaantuneelta — "hän ei pitänyt sitä aivan oikeana. Mutta en tiedä — minua kaikki virkistää ja saattaa hyvälle tuulelle."
"Sinä olet sellainen kultainen ja kiltti sielu!" sanoi Marcella pujottaen kätensä Maryn käteen, joka lepäsi penkillä.
"Kas vaan, ei sinun kannata olla noin mahtava!" huudahti, Mary, — "ei ainakaan vielä. Luulenpa että tämä on sinulle melkein yhtä uutta kuin minullekin!"
"Jos arvelet, etten milloinkaan ennen ole ollut mukana näin loistavissa ja suurellisissa kemuissa, lienet oikeassa", virkkoi Marcella.
Ja hän kuljetti katseensa ympäri salia kylmän ja välinpitämättömän näköisenä, ikäänkuin olisi seisonut ulkopuolella koko komeutta. Tämä kiukustutti Maryä.
"No nauti sitten vähän siitä!" huudahti hän nauraen, mutta kärsimätön sävy äänessä. "Se on sinun velvollisuutesi ja paljon suurempi velvollisuus kuin kotiinjääminen Charlesille — siinä kuulet. Oletko jo tanssinut?"
"En, herra Raeburn ei tanssi. Mutta hän luulee suoriutuvansa ensi lansierikatrillissa, jos minä häntä ohjaan."
"Sitten on minun etsittävä paikka, mistä voin nähdä teitä", virkkoi Mary päättävästi. "Kah, tuossahan herra Raeburn jo tuleekin. Hän aikoo esittää sinulle jonkun. Kyllä sen arvasinkin, ettet saisi kauan täällä istua."
Aldousin seurassa oli nuori kaartinupseeri, joka rohkeni pyytää itselleen kunnian saada tanssia neiti Boycen kanssa. Marcella suostui, ja he poistuivat erääseen huoneeseen, missä ei vielä ollut paljon väkeä, uutta tanssia kun vasta alettiin soittaa, ja missä juuri tällä hetkellä oli runsasta tilaa tämän siron parin sulaville liikkeille. Lontoossa ollessaan Marcella oli ollut väsymätön tanssija, ja hänen leijaillessaan eteenpäin oivallisen orkesterin tahdissa, muistuivat mieleen entiset ylioppilaskarkelot pestyine hansikkoineen ja limonaati-illallisineen. Tanssihalu heräsi hänessä uudelleen, ja hän heittäytyi tanssin pyörteeseen koko sydämellään. Mutta tanssin väliajalla, nojautuessaan upseerinsa vieressä seinään, hän kiusasi aivojaan keksiäkseen jotain puhuttavaa hänelle. Nuoren upseerin pakina — puhuipa hän sitten Ascottin kilpa-ajoista, viimeisestä taidenäyttelystä, uusista näytelmistä, metsästyksistä tai vaaleista — kaikki oli hänestä yhtä ikävää ja väsyttävää.
Sillä välin seisoi Aldous Mary Hardenin vieressä pitäen silmällä tanssivaa paria. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Marcellan tanssivan. Mary vilkaisi häneen tuontuostakin hiukan arasti.
"No", lausui Aldous viimein kumartuen naapurinsa puoleen, "mitä mietitte?"
"Minusta hän on kuin unelma!" sanoi Mary ja punastui samassa mielihyvästä, kun sai sen sanotuksi. Herra Raeburn ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tänä iltana ei Mary ensinkään ujostellut häntä.
Aldousin silmä välähti hetkeksi. Sitten hän silmäili Maryä ystävällisesti.
"Älkää suinkaan kuvitelko, että sallin teidän istua täällä koko illan. Marcella on antanut minulle tarkat ohjeet. Käyn heti noutamaan tanssikumppanin teille."
"Herra Raeburn — älkää toki!" huusi Mary hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo kadonnut tungokseen, ja Mary jäi sydän kurkussa odottamaan sitä pelottavaa nuorta miestä, joka oli tuleva häntä tanssiin noutamaan.
Tanssin päätyttyä Marcella palasi neiti Raeburnin luo, joka seisoi koridoorin oven suussa ja viittasi häntä luokseen. Hänelle esitettiin useita uusia vieraita, ja omasta mielestään hän suoriutui tehtävästään aika hyvin. Mutta neiti Raeburn ei ollut yhtä tyytyväinen.
"Miksei hän voi puhella ja nauraa kuten muutkin tytöt?" tuskitteli Neta täti. "Sitä kai eivät hänen aatteensa salli. Hassutusta kaikki! Kas niin, siinä sen näkee — mikä ero!"
Sillä juuri nyt lady Winterbourne tuli heidän luokseen, ja siinä samassa oli Marcella aivan muuttunut. Hän jutteli ja naureskeli, pidellen kiinni ystävästään molemmin käsin, ikäänkuin peläten hänen poistuvan.
"Oh, käydään tänne istumaan!" sanoi hän kuljettaen lady Winterbournea erääseen syrjäiseen soppeen. "Täällä on niin paljon väkeä, ja minä vastaan aina takaperoisesti kaikkeen. Kas niin", huoahti hän, "nyt olen turvassa".
"En kai minä saa pidättää teitä", virkkoi lady Winterbourne hiukan hämmästyneenä tästä sydämellisyyden purkauksesta. "Kaikki pyrkivät teitä puhuttelemaan."
"Niin juuri! Ja tuossa neiti Raeburn jo heittää minuun tuimia silmäyksiä. Mutta täytyyhän minun edes jokunen hetki tehdä mitä itse tahdon."
"Teidän on tehtävä mitä Aldous tahtoo", virkkoi lady Winterbourne äkisti syvällä, traagillisella äänellään. Nyt tuntui hänestä olevan sopiva hetki varoitusten antamiseen, ja hän tarttui joutuisasti kiinni siihen.
Marcella katseli häntä ihmeissään. Tosin hän tiesi, että lady Winterbourne ollessaan hyvin ankaran näköinen oli ujoimmillaan, mutta sittenkin häntä ihmetytti.
"Mikä teidät panee noin puhumaan?" kysäisi hän nuhteleva sävy äänessään. "Minä olen käyttäytynyt aika hyvin — uskokaa pois; ainakin niin hyvin kuin olen voinut."
Lady Winterbournen kasvoista hävisi juhlallisuus, ja hän hymyili suopeasti.
"Te olette viehättävän näköinen, rakas lapsi. Valkea väri soveltuu teille mainiosti, samoin nuo helmet. Ihmekös se, että Aldous aina tietää missä te olette."
Marcella kohotti silmänsä ja kohtasi salin toisessa päässä seisovan
Aldousin katseen. Hän punehtui, hymähti ja kääntyi jälleen lady
Winterbournen puoleen.
"Kuka on tuo ryhdikäs herrasmies, joka nyt häntä puhuttelee?" kysäisi hän.
"Se on lordi Wandle", sanoi lady Winterbourne, "tuo ruma nainen hänen takanaan on hänen toinen vaimonsa. Edward aina toruu minua, kun en sitä miestä ihaile. Hän sanoo, etteivät naiset pysty arvostelemaan miesten ulkonäköä ja että lordi Wandle oli aikansa komeimpia miehiä. Mutta vastenmieliset hänen kasvonsa minusta ovat."
"Lordi Wandle!" huudahti Marcella rypistäen otsaansa. "Voi, hyvä lady Winterbourne, tulkaa pois! Nyt hän nähtävästi pyytää Aldousia esittämään itseään minulle, mutta en tahdo — en tahdo — tutustua häneen."
Ja kiskoen hämmästynyttä seuralaistansa käsipuolesta hän työntäytyi kiireesti ulos läheisestä ovesta ja jatkoi pakomatkaa kahden seuraavan huoneen läpi, kunnes lopullisesti lordi Maxwellin kirjaston sohvassa löysi itselleen ja lady Winterbournelle tyyssijan.
"Tuollainen ihminen! — ei, se olisi tosiaankin ollut liikaa!" huudahti
Marcella liikutellen kiivaasti suurta sulkaviuhkaansa.
"Kultaseni, mikä teitä vaivaa?" puhkesi hämmästynyt lady Winterbourne sanomaan; "ja mitä on lordi Wandle tehnyt?"
"Tottahan te sen tiedätte!" huudahti Marcella vihaisesti. "Ettekö ole viime viikon lehdistä lukenut siitä — tuosta tärisyttävästä tapauksesta! Muuan nainen ja hänen kaksi lastansa kuolivat myrkytykseen eräässä lordi Wandlen työväenasunnossa — eikä siihen ollut mikään muu syynä kuin hänen huolimattomuutensa — hänen sydämetön huolimattomuutensa!" Marcellan povi kohosi ja laskeutui, hän oli itkuun purskahtamaisillaan. "Ensin käännyttiin isännöitsijän puoleen — hän ei tehnyt mitään. Sitten kirjoitti hänelle seurakunnan pappi ja saikin vastauksen. Vastaus julkaistiin. Moista kieltä — niin julmaa ja julkeata — en ole eläissäni lukenut! Vankilassa hänen pitäisi istua murhaajana — ja nyt hän on täällä! Ja kaikki vain juttelevat ja nauravat hänen kanssaan!"
Hän lakkasi puhumasta mielenliikutuksesta melkein tukahtuen.
Lady Winterbourne tuijotti häneen neuvottomana.
"Ehkäpä se ei ole tottakaan", tuumi hän. "Sanomalehdet sisältävät niin paljon valeita, varsinkin meistä — tilanomistajista. Edward sanoo, ettei niihin koskaan voi luottaa. Kas, tuossahan Aldouskin on."
Siinä Aldous tulikin etsiskellen morsiantansa hiukan huolestuneen näköisenä. Marcella sulki äkisti viuhkansa ja oikaisihe suoraksi. Vihanpuna hänen poskipäillään vaihtui syvään kalpeuteen.
"Armaani! Tännekö katositkin joukostamme! Saanko esittää sinulle lordi Wandlen? Hän on vanha perhetuttava ja lisäksi minun kummini. Vaikka enpä siitä juuri ylpeile", lisäsi hän matalalla äänellä kumartuen Marcellan yli. "Hän on nyreäluontoinen ja epämiellyttävä ihminen, ja minä olen usein vihoissani hänelle. Mutta se on vanha perheside, ja isoisä on hyvin tarkka, että sellaisessa pysytään. Vain pari sanaa ja sitten koetamme päästä hänestä."
"Aldous, minä en voi", sanoi Marcella kohottaen katseensa Aldousiin. "Minä en voi. Olen lukenut tuon kirjoituksen. Minun täytyisi olla epäkohtelias hänelle."
Aldous näytti hyvin avuttomalta.
"Sepä paha", lausui hän hitaasti. "En tietänyt, että olit lukenut sen.
Mitä on tehtävä. Lupasin tulla häntä noutamaan."
"Lordi Wandle — neiti Boyce!" kuului ohut terävä ääni Aldousin takana. Aldous vetäytyi äkkiä syrjään ja näki säikähdyksekseen Neta tädin hyvin päättäväisen näköisenä esittelevän heidän ryhdikästä naapuriaan, joka teki syvän, vanhanaikuisen kumarruksen sohvassa istuvalle nuorelle tytölle.
Lady Winterbourne silmäili hätääntyneenä Marcellaa. Mutta seurusteluvaisto oli vahvempi kuin tunteiden kuohu. Sadasta naisesta tuskin yksikään pystyisi todellisuudessa panemaan täytäntöön sitä, mitä lady Winterbourne tiesi Marcellan sisässään uhanneen tehdä. Marcella epäröi; sitten hän vastasi lordi Wandlen tervehdykseen kopealla, tuskin huomattavalla päännyökähdyksellä.
"Kuumuutta kaiketi läksitte pakoon tänne?" kysäisi lordi Wandle. "Mutta pelkäänpä, ettette tänä iltana saa paljon levätä. Kaikille on annettava silmäys tai sana."
Marcella ei virkkanut mitään. Lady Winterbourne pisti väliin pari hätäistä sanaa suuresta väentungoksesta.
— "Niin kyllä, tungos on suuri", sanoi lordi Wandle. "Olemme tiettävästi kaikki tulleet katsomaan, kuinka onnellinen Aldous on. Kauanko olette jo Mellorissa asunut, neiti Boyce?"
"Kuusi kuukautta." Vastatessaan Marcella katseli jäykästi eteensä eikä puhujaan, ja hänen äänensä saattoi neiti Raeburnin veret kuohuksiin.
Lordi Wandle — raakaluontoinen, elähtäneen, mutta vielä uljaannäköinen mies kuusissakymmenissä — tarkasteli nuorta tyttöä silmät sirrillään, sitten hän vei kätensä viiksilleen ja hymähti.
"Pidättekö maaelämästä?"
"Pidän."
Tyttö ei itse asiassa saattanut aavistaa, miten vihamielinen hänen käytöksensä oli, kun hän antoi tämän yksikantaisen vastauksen. Hän oli päinvastoin kiukustunut omaan itseensä raukkamaisuudestaan.
"Entä pidättekö ihmisistä?"
"Muutamista."
Ja siinä samassa hän kohotti liekehtivät, mustat silmänsä kysyjään, ja tämä oivalsi yhtä selvään, kuin jos se olisi sanoin lausuttu, ettei ainakaan hän, lordi Wandle, kuulunut niihin, joista neiti Boyce piti, ja ettei tämä halunnut enempää keskustelua sulhasensa kummin kanssa.
Lordi kääntyi yhä vielä hymyillen Aldousin puoleen. "Kiitos, kiitos, Aldous poikani. Sallikaa minun nyt poistua. En uskalla kauemmin pidättää suloista morsiantasi."
Ja hän kumarsi uudelleen syvään, tällä kertaa peittelemättömän ivallisesti.
Lady Winterbourne näki hänen astuvan vaimonsa luo, joka pysyttelihe hiukan etäämpänä, ja purkavan kiukkuansa hänelle. He lähtivät huoneesta, ja kirjaston toisesta, koridooriin johtavasta ovesta näki vanha rouva heidän poistuvan hallia kohti ikäänkuin poismenoa hankkien.
Marcella nousi pystyyn. Hän silmäili ensin neiti Raeburnia — sitten
Aldousia.
"Vie minut pois täältä", pyysi hän Aldousin luo tullen. "Olen niin väsyksissä — mennään sinun huoneeseesi."
Herra Raeburn pujotti hänen käsivartensa omaansa ja he raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi. Käytävässä he tapasivat Hallinin. Hän ei ollut vielä nähnyt Marcellaa ja ojensi kätensä tervehdykseksi. Mutta tyttö huomasi hänen tervehdyksessään jotain vierasta ja kylmää, joka vielä enemmän kiihdytti hänen jo ennestään jännitettyjä hermojaan. Hänen mieleensä juolahti, ettei Hallin kotvaan aikaan ollut enää yrittänyt lähestyä ystävänsä morsianta, ettei hän milloinkaan enää lausunut mitään toivomusta, että heistä tulisi läheisiä ystäviä, ja että Marcellan liittyminen kolmanneksi hänen ja Aldousin ystävyydenliittoon oli ikäänkuin itsestään rauennut — ainakin vastaiseksi. Marcella puraisi huultaan ja joudutti Aldousia kiirehtimään eteenpäin sivu hilpeitten ja juttelevien vierasten, jotka olivat ryhmittyneet käytävään ja leveitten portaitten kummallekin puolen. Taas tervehdyksiä, esittelemistä — taas tuota kiusallista näyttelemistä.
"Ei hän kursaile — katsos miten hän kulettaa sulhastansa mukaansa", virkkoi muuan rovasti vaimolleen hyväntahtoisesti hymyillen, kun kihlatut katosivat yläkalteriin. "Eipä hänen tarvitse kauan odottaa, pianhan he pääsevät yhteen."
* * * * *
Aldous sulki työhuoneensa oven. Marcella tempasi sukkelasti kätensä hänen käsivarreltaan ja astuen uunin luo, hän nojasi käsivartensa sen reunalle ja peitti kasvot käsiinsä.
Herra Raeburn seisoi hiukan syrjässä katsellen häntä huolestuneena ja ihmeissään. Sitten hän huomasi, että tyttö itki. Veret ryntäsivät hänen poskilleen, hän astui Marcellan luo, tarttui hänen käteensä — enempää ei hänelle suotu — painoi sen huulilleen ja kuiskasi morsiamensa korvaan kaikkia niitä helliä ja lohduttavia sanoja, joita rakkaus johti hänen mieleensä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän vakuutteli itselleen ja Marcellalle, että hän rakasti ja kunnioitti häntä vain sitä enemmän tuon äskeisen tapauksen johdosta. Hänellä yksin oli ollut uskallusta näyttää, miten ankaran tosikristityn on meneteltävä sellaista ihmistä kohtaan. Ja mitäpä siitä, vaikkapa heille kummallekin vastaisuudessa koituisi ikävyyksiä tuosta uskalluksesta — vaikkapa hänen rakkaat omaisensakin ottaisivat tuosta loukkaantuakseen — mitä siitä? Tällaisissa seikoissa oli hänen, Marcellan tahto johtava.
Mitä muuta saattoi lempi enää vaatia? Mutta Marcellan itku olikin itse asiassa epätoivon itkua. Juuri tuo sulhasen hellyys, hänen oikeutensa lohduttaa häntä ja ilmaista hyväksymisensä hänen käytöksestään painostivat häntä kahlehtivina siteinä, joita ei hänen olisi tullut ikinä solmia ja joita nyt oli liian myöhäistä katkaista. Vihdoin viimein hän nyt kaikki tajusi. Ei hän vavahtanut Aldousin kosketuksesta, ei hän vavissut hänen vihansa edessä. Hän oli suostunut rikkaan tilanomistajan naimatarjoukseen rakastamatta häntä, ajatellen vain niitä kaikkea hän tällä kaupalla voittaisi. Ja nyt tuntui hänestä kaikki, mitä Aldous pystyi hänelle antamaan, tyhjältä, arvottomalta — tuntui ikäänkuin hänen eteensä aukeava elämä ei olisikaan muuta kuin yhtäjaksoista, pikkumaista kinaa ja taistelua hänen ja hänen ympäristönsä välillä, taistelua, jossa hän lopulta väkisinkin oli joutuva alakynteen ja josta ei hänen sydämensä sen paremmin kuin kunnianhimonsakaan vähääkään hyötynyt. Hän oli toivonut mahtavaa asemaa saadakseen itselleen vaikutusalaa. Mutta mitä hän kykenee vaikuttamaan? Hänen täytyisi alistua — oh! vieläpä hyvin nopeastikin — seurustelemaan ylhäisten ihmisten kanssa, liikkumaan heidän ylhäisissä kodeissaan ja elämään tässä tyhjänpäiväisessä loistossa, komeudessa ja rikkaudessa. Kaikki tuo, mikä oli ennen niin houkuttelevana väikkynyt hänen mielessään, kuinka hän korkeasta asemastaan astuisi kyläläisten luo sitomaan heidän haavojansa, kaikki tuo näytti hänestä nyt pintapuoliselta ja alhaiselta. Toisia ihanteita — toisia harrastuksia oli nyt avautunut hänelle — ja vieläkin tuntui raju sykähdys valtimossa, kun hän muistutteli mieleensä sen miehen pelottomuutta ja miehekästä, kekseliästä jäntevyyttä, joka hänet oli ohjannut uusille urille. Tyhjää ja onttoa oli hänestä nyt kaikki, mitä hän ennen oli tavoitellut, loistavaa ja houkuttelevaa kaikki mitä hänen osalleen ei ollut tuleva. Köyhyydestä, seikkailuista, lemmentulesta, oman personallisuutensa kasvattamisesta — tuosta kaikesta hän oli nyt jäävä osattomaksi. Hänestä oli tuleva lady Maxwell, ja neiti Raeburnin kanssa hän oli joutuva hyviin väleihin ja kantava Maxwell suvun jalokiviä!
Mutta kesken tätä hillitöntä raivoaan itseään ja kohtaloa vastaan, hän katsahti äkkiä ylös ja kohtasi Aldousin surullisen ja hellän katseen. Hänen omatuntonsa heräsi siinä samassa. Mikä oli tuo elämä, jonka kanssa hän oli uskaltanut leikitellä, — tuo mies, jota hän oli uskaltanut kohdella kuin mitäkin tunteetonta esinettä. Säikähtyen omaa kelvottomuuttaan hän puhkesi uudelleen itkuun ja käyttäytyi katuvan lapsen tavoin. Aldousin, jota hänen kiihkeä tunnepurkauksensa ja rajut, sekavat itsesyytöksensä ihmetyttivät ja säikähyttivät, sai hänet lopulta viihtymään ja hän sai itse nauttia hetkisen taivaallista onnea, kun Marcella vapiseva kätensä Aldousin käteen suljettuna, istui alistuvana sulhasensa vieressä sallien hänen kuiskata korvaansa mitä hellimpiä hyväilysanoja.
VIII LUKU.
Kotimatkalla Marcella ja äiti vaihtoivat tuskin sanaakaan keskenään. Elleivät Marcellan ajatukset olisi olleet niin toisaalla, olisi häntä huvittanut udella, millä mielellä hänen äitinsä oli ollut illan kuluessa. Olihan tämä Richard Boycen vaimolle ensimäinen juhlatilaisuus kuuteentoista vuoteen. Rouva Boycen ilta oli itse asiassa kulunut varsin rauhallisesti. Astuttuaan saliin lordi Maxwellin taluttamana hän oli istuutunut erääseen nurkkaan, jossa hän huvittelihe tarkkaamalla kaikkea, missä hänen terävä silmänsä mahdollisesti oivalsi naurettavia puolia. Moniaat vanhat tuttavat, jotka olivat nähneet hänet Mellorissa vastanaineena, olivat hieman epäröiden tulleet puhuttelemaan häntä. Hän oli jutellut heidän kanssaan seurusteluun tottuneen naisen kohteliaalla välinpitämättömyydellä, ja he saivat hänestä sen käsityksen, että hän oli mielestään saavuttanut entisen asemansa seuraelämässä tyttärensä upean naimiskaupan kautta. Lady Winterbourne oli häntä ujostellut ja senvuoksi ollut ylenpalttisen ystävällinen, ja lordi Maxwell samoin kuin neiti Raeburnkin oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen sitä kiusallista osaa, jota hän oli ollut pakotettu suorittamaan. Kaiken aikaa hän piti silmällä Marcellaa — välikohtaus lordi Wandlen kanssa jäi kumminkin huomaamatta — ja Aldousin ja Hallinin kanssa jutteleminen tuotti hänelle hiukan todellista hupiakin.
Levoton hän kumminkin oli koko illan, ja kun tanssiaiset olivat loppumaisillaan, oli hän niin kovassa tuskassa päästä kotiin, ettei hänen silmänsä ollut yhtä havaitseva kuin tavallisesti, eikä hän niinmuodoin ollut pannut huomiolle, kuinka muuttuneelta Marcella oli näyttänyt sen jälkeen, kuin hän Aldousin seurassa palasi tanssisaliin. Sen äiti kumminkin huomasi, että Marcellan käytös oli ollut jonkun verran pehmeämpää kuin alussa, että tyttö tervehti ystävällisemmin, myhäili lempeämmin ja että hän oli ponnistellut, aivan ilmeisestikin ponnistellut, päästä puheisiin Hallinin kanssa. Lordi Maxwell, joka ei Wandlen jutusta mitään tiennyt, oli täynnä ihastusta pojanpoikansa morsiameen eikä — sydämellinen ja avomielinen kun oli — sitä salannut tytön äidiltä eikä lady Winterbournilta. Neiti Raeburn yksin pysyttelihe kiukustuneena syrjässä, tyytyväisyyttä ei hän voinut teeskennellä, ei edes Marcellan äidille.
Ja nyt Marcella oli väsynyt — kuolemaan asti väsynyt niin sielun kuin ruumiin puolesta, tuumi hän itsekseen. Hän nojautui vaunujen tyynyihin ja koetti tykkänään vajota väsymyksensä valtaan, unohtaa kaikki ja olla ajattelematta mitään. Yö oli lauhkea ja kuutamoinen. Pitkällinen pakkanen oli vaihtunut rankkasateeseen, jota oli kestänyt pari päivää. Nyt oli sade tauonnut, ja ilmassa tuntui jo varhaisen kevään makua.
Kun he olivat saapuneet kotiin ja yhdessä astuneet yläkertaan, kysyi rouva Boyce tyttärensä puoleen kääntyen: "Autanko sinua pukuasi riisumaan, Marcella?"
"Ei kiitos. Tarvitsetko sinä apua?"
"En tarvitse. Hyvää yötä."
"Äiti!" Marcella riensi juoksujalkaa äitinsä jälkeen. "Tahtoisin tietää, miten isä jaksaa. Odotan täällä, kunnes olet käynyt katsomassa."
Rouva Boyce näytti kummastuneelta. Sitten hän katosi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Marcella odotti ulkopuolella nojautuen vanhaan tammikalteriin, joka kulki ympäri koko hallin. Hänen kädessään palava kynttilä muodosti ainoan valoisan kohdan tuossa suuressa, pimeässä talossa.
"Hän näyttää nukkuneen hyvin", kuiskasi rouva Boyce näyttäytyessään jälleen kynnyksellä. "Hänellä ei ole voinut olla tuskia, sillä opiumiin, jonka varasin hänelle, ei ole koskettu. Hyvää yötä."
Marcella suuteli häntä ja poistui. Hänen mielensä oli painuksissa, eikä häntä haluttanut olla yksin. Yön äänettömyys, varsinkin siinä osassa rakennusta, jossa hänen huoneensa oli, tuntui ahdistavalta. Hän hätkähti ja tuskaantui, kun vanhat lattiahirret narahtelivat hänen jalkainsa alla ja kun kylmä viima kulki suhisten pimeissä käytävissä oikealla ja vasemmalla. Hänet valtasi lapsellinen pelko, että kynttilä voisi sammua.
Tuskin hän sitä tarvitsikaan, sillä laskeutuessaan alas niitä paria porrasta, joista tultiin hänen huoneeseensa vievään käytävään, tulvehti kuuvalo sisään sen peittämättömistä akkunoista. Hän astui akkunan ääreen.
Ikäänkuin hopeanhohtava palatsi lepäsi siinä hänen edessään tuo Tudorien aikuinen kylkirakennus, joka hirsi, joka akkuna, joka kohoke valohohteessa kylpien ja terävänä taustaa vastaan kuvastuen. Silmäillessään ulos setripuistoon päin hän näki edessään syvän kolmiomaisen varjon siitä osasta rakennusta, jossa hän oli; ja tuuheat, tummat setriryhmät, jotka puutarhan puolelta sulkivat näköalan, loivat vieläkin aavemaisemman leiman tuohon kuutamossa kimaltelevaan, synkkään rakennukseen, joka oli niiden kupeella. Tuokioksi hän jäi liikkumattomana seisomaan näköalan harvinaista ihanuutta ihaillen. Tudor-kylki näytti lumotulta linnalta, jonka keijukaiskädet olivat valaisseet kummitus-ritarien yöllisiä kemuja varten. Sitten hän pyörähti omaan huoneeseensa. Hän halusi maltittomasti päästä vapaaksi puvustaan ja koruistaan niin pian kuin mahdollista ja joutua sänkyyn nukkumaan.
Mutta kiirettä hän ei pitänyt. Hän putosi istumaan ensimäiselle tuolille, joka sattui eteen. Tuon pimeän huoneen monia synkkiä varjoja ei hänen takanaan palava kynttilä kyennyt poistamaan, mutta se valaisi hänen oman vartalonsa piirteitä vastapäätä olevan vaatekaapin peiliovessa.
Kädet polvien ympäri kiedottuina hän siinä istui ja tuijotti hajamielisenä kuvaansa, joka valkeana, solakkana haamuna pisti näkyviin pimeästä. Hänen päässään pyöri vain yksi ainoa toivomus — kiihkeä, yhä kasvava, kaikki muut ajatukset syrjäyttävä toivomus.
Herra Whartohin täytyy lähteä tiehensä — hänen täytyy — tätä hän ei enää voi kestää.
Levottomana kuohuna hänen mielessään nousi ja laski milloin muistelmia, milloin itsetarkastuksia, milloin taas omantunnonsoimauksia. Viimein sentään ruumiillinen väsymys tempasi hänet takaisin toimivaan elämään. Hän kohotti kätensä riisuakseen helmet kaulaltaan.
Mutta sitä tehdessään hän säpsähti, sillä hän oli kuulevinaan liikettä. Ulkopuolella olevasta koridoorista, juuri hänen ovensa luota veivät pienet kiertoportaat toiseen, alakerrassa olevaan käytävään, joka kulki vanhan kirjaston sivu ja johti setripuistoon.
Askeleita — selvästi — keveitä askeleita — ensin pitkin hänen käytäväänsä ja sitten portailla. Ja yhä niitä jatkui. Istuen liikkumattomana, kuulo jännitettynä, hän saattoi edelleen seurata niiden kulkua — kun ne verkalleen poistuivat alakäytävään.
Hänen sydämensä, joka oli melkein lakannut lyömästä, alkoi nyt rajusti tykkiä. Kaikki Mellorista kerrotut kummitusjutut liikkuivat itsepintaisimmin siinä osassa rakennusta, missä hänen huoneensa, molemmat käytävät ja kiertoportaat olivat. Tämä puoli taloa oli alkujaan peräisin Tudorien ajoilta, käytävät ja portaat taas olivat kahdeksannellatoista vuosisadalla lisätyt yhdistämään tuota vanhaa puolta puutarharakennukseen. Turhaan Marcella kerta kerralta koetti todistella, että se Boyce, jonka arveltiin pistäneen itsensä kuoliaaksi näillä portailla, kuoli ainakin neljäkymmentä vuotta ennen kuin portaat rakennettiin. Ei yksikään palvelijoista rohjennut pimeässä yksinään liikkua näillä käytävillä; ja palvelijain huoneessa oli loppumatonta päivittelemistä ja ihmettelemistä siitä, kuinka neiti uskalsi nukkua siinä huoneessa, jonka hän oli itselleen valinnut. Deaconilla riitti alati juttuja siitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt — jalankopsetta, ähkyviä huokauksia, valoa kirjastossa ja sen semmoista. Marcella vain naureskeli hänelle.
Salassa hän kumminkin ahkerasti pyrki päästä kummituksen jäljille, ja häntä harmitti, että se pysyi lymyssä häneltä, vaikka hän oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa suvun perheasioita kohtaan. Hän oli valvonut yöt sitä odotellen, hän oli kuljeskellut ja viipynyt koridoorissa ja portailla toivoen näkevänsä vilahduksen siitä. Erään kirvesmiehen kanssa hän oli pannut toimeen tutkimuksia välikatossa, vesijohtoputkissa, paneelissa ja vanhoissa kaapeissa, arvellen löytävänsä jonkinlaisen käytöllisen selityksen sen olemassaoloon. Kaikki turhaan.
Mutta tässä ne askeleet nyt olivat — säännöllisinä, keveinä, erehtymättöminä. Veret karkasivat hänelle poskiin. Poissa olivat nyt huolet ja uupumus, tulinen, voimakas nuoruus sai ylivallan, hän ikävöi seikkailua, paljastusta. Hän hypähti pystyyn, viskasi turkikset hartioilleen ja avasi hiljaan oven kuunnellen.
Ei hiiskaustakaan ensin — sitten heikkoa, epämääräistä liikettä alhaalla — varmaan kirjastossa. Ja sitten taas askeleita. Murtovarkaita ei tämä mitenkään voinut olla. Noin huolettomasti ei varas astu. Hän sulki ovensa, kokosi valkean silkkipukunsa liepeet ja astui alas portaita.
Alakäytävä kylpi säteilevässä kuunvalossa, joka leikitteli sen harvoilla, vanhoilla huonekaluilla ja seinällä riippuvilla muotokuva-maalauksilla. Ensi näkemältä hänen tutkivat, kiihtyneet silmänsä eivät voineet erottaa mitään. Mutta siinä samassa hän jo keksi puutarhaoven luona Whartonin seisomassa akkunaa vasten nojautuneena. Hän oli nähtävästi vajonnut kuunvalaiseman talon katselemiseen, ja Marcellan nenään tuntui heikko paperossintuoksu.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kääntyä ja paeta. Mutta jo oli Wharton hänet nähnyt. Kuullessaan Marcellan vaatteiden kahinan hän käännähti, ja samassa kuunsäteet osuivat suoraan tummien portaitten varjoihin, joiden keskessä nuori tyttö seisoi. Wharton huudahti hämmästyksestä.
Arvokkaisuus — luontainen ylpeys pakoitti Marcellan astumaan edelleen.
Wharton lähestyi häntä kiireesti.
"Kuulin askeleita", lausui tyttö äänessä kylmä sävy, jossa toinen ilmeisesti huomasi hänen hämmentyneen mielentilansa. "En voinut ajatella, että joku vielä valvoisi, ja niin läksin alas katsomaan."
Wharton ei heti vastannut, vaan silmäili Marcellaa kujeellinen katse silmissä.