Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni eivätkä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan, ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva nainen oli jonkin aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan seurustellut, he eivät häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisästi heidän omalla kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihania taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat, ja heidän lapsensa varsinkin juoksivat vieraan jäljissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän puhuikin aivan heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuuntelisivat ja sen käskyä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpöisemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin pirkkalaiset ja ruijalaiset ja Vienan karjalaiset eivät koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulva veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä lämpenivät kuullessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaisisi, ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.
Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen ympärillä vielä paljon muutakin, mikä heidän mieleensä painui. Hän kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkittaisiin siitä, mitä he nyt kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.
Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet, heidän ystävänsä, ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa, pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia kallokkaiksi, ja kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, he antoivat hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen palveluksessa ja että korkeampi voima suojeli häntä.
Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja. Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä, vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtänyttä vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalla nukkunut. Eivätpä edes pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioittavasti kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä hätyyttelemään. Muuan pirkkalainen oli jo tarttunut tyttöön kiinni ja ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykäissyt niin rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli siihen paikkaan. Eivätkä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.
Sanoma tästä kiertelevästä naisesta levisi vähitellen kaikkien lappalaisten keskuuteen, ja jokaisessa uudessa kylässä, mihin hän tuli, lappalaiset kuuntelivat häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan mieleensä. Hän ei käskenyt heitä lyömään rikki noitarumpujaan eikä särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, mutta kun häntä muutamina talvina oli kuunneltu, unohtuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he rupesivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja siksi he häneen luottivat.
— Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala, sanoivat he. Ja toiset toistivat:
— Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi häntä kuuntelemme! — —
Niin aloitti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa, ja hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden toisensa perästä. Kesät ja talvet hän lappalaisten luona viipyi, ensiksi eteläisimmissä Ruotsin Lapin kylissä ja sitten kaukaisemmissakin, edeten yhä pohjoisemmas ja idemmäs. Mutta Tornionjoen suupuolta hän retkillään vältti, hän ei tahtonut ensinkään esiintyä vanhoilla kotipaikoillaan, niitä hän ikäänkuin pelkäsi. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten mukaan, ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi takaisin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudesta asti olivat tutut, hän souti heidän kalaveneitään ja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi. Margareetan omassa mielessä vallitsi rauha ja vahva luottamus, ja iloisesti hän teki väsymätöntä työtään. Hänen ajatuskehänsä ja mielensä oli keskittynyt yksinomaan hänen suureen kutsumukseensa. Ulkomaailmaa tai entisyyttään hän harvoin muistikaan. Joskus sieltä vain vilahti jokin kelmeä kuva, jokin muisto luostarin ajoilta taikka vielä vanhempi, lapsuuden aikainen unelma. Mutta se värähti väritönnä ja kylmänä, ikäänkuin hiipyvä muisto jostakin vaarasta, joka häntä oli uhannut, mutta jonka hän onnellisesti ja ikipäiviksi oli väistänyt. Hän tunsi joka päivä toimivansa jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan, minne päin hänen oli kuljettava asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon hän ei joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeittoisia tunturirinteitä, joilla ei enää naavakoivukaan pensikoinut, joilta katsoen silmä ei saanut lumiaavikolta kiinni mistään, kun hallava taivaskin suli yhteen valkoisen tunturin kanssa. Kun poro väsyi, hän pysähtyi, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen jäkälikölle, söi itse kipenen evästään ja kaivautui ahkion alle nietokseen nukkumaan. Ja herättyään hän jatkoi valkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joilla temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta. Jumalanäiti oli hänet johdattanut perille.
Usein hänet lumimyrskykin yhdytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku alleen hautasi, ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä poro lyyhähti hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan, sen viluiset silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päällä. Lähes vuorokauden Margareeta makasi silloin kinoksessa kuin elävältä haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:
— Pyhä jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että olet minut kelvottomana hylännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta, jonka minulle olet osoittanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä sinä sen voit…
Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria sarviaan, ponnistautui pystyyn ja puski lunta kuin raivostuneena, kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä hän sitä ei voinut. Mutta kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin hänen hautaansa; poro oli puhkaissut lumihaudan syvät kattokerrokset, ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan astui hangelle, silloin juuri pilkisti kevättalven ensimmäinen arka auringonsäde ujona ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa ja valaisi ikäänkuin varoskellen Lapin kolmikuukautisen, yhtenäisen yön. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamuisen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa: — Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkoitustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleni, tahtosi täyttää koetan.
Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota poikki pehmeän lumen, pysähtyi lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun kuu taas kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, se toi emäntänsä yksinäiseen lapinkylään, jonka tutut asukkaat häntä ystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.
VIII.
Niin kului vuosia.
Margareeta oli jo moneen kertaan matkustanut läpi kaikki lapinkylät, jotka olivat maanselän etelä- ja itäpuolella, ja kaikkialla hän oli taivuttanut mieliä levittämänsä opin puolelle. Siten oli kristinusko, rauhallisesti ja vakuutuksen tietä, voittanut ensimmäiset voittonsa Lapin kansan keskuudessa. Mutta Margareeta huomasi surukseen, ettei hänen kylvönsä, kun hän yksin liikkui ja hänen alueensa oli niin laaja, jaksanut kantaa pysyväisiä hedelmiä. Kun hän jossakin kylässä oli saanut useita kotakuntia kumartamaan ristiä ja luottamaan niihin armon lupauksiin, joita hän kertoi uuden Jumalan heille tarjoavan, ja hänen sitten oli siirtyminen muihin kyliin, tapahtui melkein aina, että hän vuoden tai parin päästä palattuaan huomasi oppilaittensa jo unohtaneen, mitä hän heille oli opettanut, ja päästäneen rukousnauhat ruostumaan. He olivat pulan sattuessa taas turvautuneet noitarumpuihin ja kalmistoseitoihin ja hävittäneet ristin, jonka hän heidän kotansa ovelle oli pystyttänyt. Hän oivalsi silloin, ettei työ jää pysyväksi, ellei hän saa apumiehiä hoitamaan ja viljelemään kerran oraalle noussutta kylvöään. Ja silloin hän päätti palata takaisin kristittyyn maailmaan anomaan mahtavampain apua työlleen. Sanoessaan jäähyväiset lappalaisilleen hän lupasi pian palata takaisin, ja matkusti etelään päin. Mutta Tornion jokilaaksoa hän nytkin vältti, hän ei sanonut kenellekään miksi, eikä tunnustanut sitä itselleenkään, vaan ajoi viimeisellä kevätkelillä suoraan erämaiden halki Kemiin, jonka suulta hän kesän tultua kauppalaivalla pääsi kulkemaan Turkuun.
Siellä hän meni, vielä lappalaispukimissaan, mahtavan piispa Maunu Tavastin puheille ja esitti hänelle asiansa. Tämän Suomen uuden, voimakkaan piispan korviin oli jo ehtinyt useita viestejä Margareetan suurista ansioista ja siunausrikkaasta työstä lappalaisten keskuudessa, ja hän otti siis erittäin kunnioittavasti vastaan tämän pakanain käännyttämiseen uhrautuneen naisen. Ja hän lähetti hänet mitä lämpimimmin suosionosoituksin varustettuna Ruotsiin, pyytäen Upsalan piispaa ja Ruotsin hallitusta toimittamaan hänelle riittävästi apulaisia lappalaisten käännyttämiseen.
Taas siis Margareeta oli Upsalassa, mutta toisin häntä nyt kirkon korkeat herrat kohtelivat kuin hänen edellisellä käynnillään. Tuomioherrat ja kaniikit ja dekaanit puhuivat ylistäen hänen ihmeellisestä työstään ja halvemmat papit hänen helmojaan suutelivat. Ja kun kansa kirkollisina juhlapäivinä seisoi katujen kahden puolen katsomassa upeita juhlasaattueita, joissa papit ja munkit ja nunnat ja teinit ja kuorolaulajat soittaen ja liehuvin lipuin kulkivat kirkkojen ja luostarien väliä, viittoivat useimmat sormillaan Vadstenan sisarkunnan vaippaan puettua yksinäistä naista, joka piispan rinnalla nöyränä ja kainona kulki, ja he kuiskailivat toisilleen:
— Siinä menee jumalanäidin valittu suosikki, joka yksin on käynyt käännyttämään Lapin noitia ja pakanoita.
— Kunnia, kunnia Jumalan valitulle aseelle!
Ja he kumarsivat ja tekivät ristinmerkin.
Arkkipiispa ja tuomiokapitulit antoivat hänestä nyt mitä kauneimmat lausunnot, ja harmaittenveljesten priori, joka edellisellä kerralla epäili hänen näkyjään ja hänen kykyään uhrautua kokonaan kutsumukselleen, hänkin antoi nyt Margareetalle mitä juhlallisimmat siunaukset. Mutta Margareeta ei omistanut itselleen ylistyksiä, joita hänelle papit ja maallikot lausuivat, hän sanoi tahtovansa olla ainoastaan jumalanäidin halpa käskyläinen ja ikävöivänsä takaisin aukeille, lumisille tuntureilleen, hiljaiselle työalalleen. Mutta vaikka hän vaatimattomana pysyikin, ei hän voinut välttää, että hänen sydämensä hiljakseen paisui ja hänen itseluottamuksensa kasvoi ja vahvistui. Ja hän rupesi täällä vähitellen tuntemaan itsensä todellakin kypsäksi ja kykeneväksi työhön, jonka suuruutta ja tärkeyttä kaikki kehuivat.
Riittävästi apulaisia hänelle luvattiin käännytystyöhönsä; teinejä ja nuoria pappeja lähetettiin lapinkieltä oppimaan ja käännytystoimeen valmistautumaan, ja muutamien vuosien perästä niiden oli määrä Margareetan johdolla ryhtyä työhönsä Lapissa. Riittävästi määrättiin myöskin varoja Margareetan käytettäväksi, ja kuningas, joka hänet puheilleen kutsui — vanha kuningatar oli äsken kuollut ja hänen sisarentyttärenpoikansa hallitsi nyt kolmea pohjoista maata — luovutti kaikki pirkkalaisilta tulevat lapinverot tähän käännytystoimeen. Margareetalle itselleen hän määräsi annettavaksi muutamia viljavia tiloja jyväisessä Uplannissa, jonne tämä, kun kerran tuntisi väsyvänsä raskaaseen toimeensa, voisi vetäytyä elämäntyötään rauhassa muistelemaan ja kunniakasta vanhuutta viettämään.
Siten Lapinmaan käännytystyön johtajaksi määrättynä Margareeta erosi piispankaupungin upeista pidoista lähteäkseen taas kaukaisille, rakkaille tuntureilleen. Ja luostarien kronikkoihin kirjoitettiin kauniit kertomukset siitä suuresta ihmeestä, minkä Jumala taas oli antanut tapahtua, kun orvosta lappalaistytöstä oli tehnyt kansojen käännyttäjän ja valinnut hänet uskotukseen maan päällä. Ja Margareetan omassa rinnassa vallitsi varmuus ja rohkea mieli, hän oli mielestään jo töissään ja harrastuksissaan niin varmistunut ja kypsynyt, ettei luullutkaan enää voivansa uraltaan suistua. Eihän ollut enää mitään, mikä kykenisi kiinnittämään hänen ajatuksiaan taikka hajoittamaan hänen huomiotaan kutsumuksestaan, hän tunsi jo niin läheisesti pyhän neitsyen ohjauksen ja vaikutuksen askeleillaan.
Kesä oli vielä parhaillaan, kun hän nyt pohjoiseen päin kulki, ja tiettömät matkat Lappiin olivat vaikeat. Helpointa olisi ollut kulkea jokea myöten Torniosta ylöspäin, mutta hän sitä tietä vieläkin epäili; hän pelkäsi palata noille lapsuutensa kotiseuduille … pelkäsi vieläkin, vaikka hänen mielessään jo vallitsi sellainen varmuus ja rauha. Mutta hän päätti voittaa tuon lapsellisen, tarpeettoman pelkonsa, hän tunsi itsensä jo niin varmaksi, että hän huoletta saattoi uskaltaa tässäkin kohden panna entisen heikkoutensa koetteelle. Olihan hän jo itsetietoinen, kypsä nainen, suuren, korkean tehtävän tarmokas johtaja, hän oli koskematonna suoriutunut kaikista maallisten rientojen viettelyksistä ja tunteista, — mikäpä saattaisi häntä enää järkyttää! Ja hän ohjasi kulkunsa kohti Tornion pirkkalaiskylää.
Oudolta tuntui rannikko ja maisema, kun hän taas läntiseltä törmältä silmäili kirkon nientä ja Suensaaren rantaa; hän saattoi aivan kylmänä ja mielenliikutuksetta sitä katsella, ja ilman vähintäkään epäilystä lähti hän soutamaan poikki joen. Kirkko ja pappila olivat uudet ja hänelle oudot, pappikin oli uusi, uudet ja toisenlaiset kuin ennen olivat myöskin pirkkalaisten rakennukset rannikolla. Kauppilan tupa törmällä oli entistään uhkeampi, mutta ehkäpä se juuri siksi oli hänestä sitä vieraampi; sauna oli rakennettu ylemmäs rinteelle, ja entiset rantapellot näkyivät jääneen kesantoon. Ja hän kuuli saattajiltaan, että Kauppilassa ei ollut väkeä paljon ketään kotosalla, kaikki olivat lähteneet sisämaan järviin hauenpyyntiin ja metsästämään, — nämä alkuperäisimmät elinkeinot näkyivät taas entistään ehommin rehottavan pirkkalaiskylässä, jossa ei enää paljon luotettu maan muokkaamiseen. Varsin varmana siitä, ettei häntä kukaan tuntisi, hän nousi Kauppilan rannalle. Hänet tunnettiin kyllä maineeltaan laajalti näilläkin mailla kuuluisaksi lappalaisten käännyttäjänunnaksi, mutta ei kukaan tiennyt aavistaa, että hän oli Kauppilan entinen orjatyttö, tulvaveden tuoma lappalaistyttö, Leila. Sillä välin kun hänelle hankittiin saattomiehiä sauvomaan häntä jokea ylöspäin, Margareeta käveli yksin vanhoja tuttuja ahteita pitkin ja istahti tutuilla pientarilla ja veräjänsuilla. Hän käveli salollekin asti hetkeksi polvistumaan vanhalla rukousmättäällään ja palasi sieltä taas pihamaille. Ja vasta vähitellen muistot virkosivat ja haihtuneet kuvat palasivat tajuntaan ja hautaantuneet tunteet ja unelmat selkenivät ja kirkastuivat. Hän muisteli niitä kaikkia kaukaisen nuoruutensa menneinä, kuolleina kuvina, joita hän muka kylmästi katseli ja taas asetti syrjään. Mutta ennenkuin hän arvasikaan, hän istui kumminkin täydellisesti näihin muistoihinsa vaipuneena ja niiden vallassa ja eli ne uudelleen miltei vilkkaammin ja värikkäämmin kuin ennen todellisuudessa, tunsi niistä iloa ja surua yhtä syvästi kuin silloin. Ja nuo tunnelmat keskittyivät varsinkin eräisiin pisteisiin ja paikkoihin ja tuokioihin, joilla ei — niin hän oli itselleen monesti vakuuttanut — ollut hänelle ennen ollut mitään arvoa.
Kuinka selvästi hän muistikaan tuon tanhuan, missä se kiikku oli ollut, jossa Osmo häntä oli kiikuttanut — ja josta hän säikähtyneenä oli pois paennut papin opetuksia mietiskelemään. Hän oli lapsi silloin… Ja tuossa valkaman törmällä olivat toiset karkeloineet, kun hän nurkan takaa oli kadehtien katsellut — olihan hänkin nuori! —, ja tuosta rannalta se oli Osmo työntänyt veneen vesille ja ohjannut sen kosken kuohuja kohden… Ja tässä rinteellä hän seisoi silloin, kun hän hänet viimeksi näki, pitkänä ja rotevana, ja vaskivyö kimalteli uumilla…
Hämärät ja utuiset ja arat olivat hänen mietteensä silloin olleet, mutta siinä törmällä istuessaan hän nyt muisti varmasti monestikin uneksineensa elämänsä suloisimpana toiveena, että hän saisi tässä törmällä tätä isoa taloa emännöidä uljaan, urhean pirkkalaispäällikön rinnalla… Hän oli taistellut noita unelmiaan vastaan, karkoittanut nuo toiveensa, voittanut ne yksinäisessä kätkössään korven sammalikolla, mutta ne olivat sittenkin olleet niin väkevät, niin kauniit, niin huikaisevat… Elämä oli niissä kajastanut niin täyteläältä, niin sopusointuiselta … ja vaikea hänen oli ollut niistä luopua… kyynelet olivat aina virtavammin juosseet ja rukousten oli täytynyt olla yhä hartaampia… Ah, hänen nuoruutensa oli siihen taisteluun kulunut, ilman että yksikään sen unelmista oli toteutunut … hän oli itse niitä paennut, hautautunut haaveiluihinsa … ja hänen kukoistuksensa oli mennyt hänen saamatta kertaakaan sen loistosta nauttia… Hän oli taistellut sitäkin vastaan epätoivon tuskalla… Vieläkö hän tekisi niin, jos saisi nuo kuluneet vuotensa takaisin, jos tietoisesti saisi kohtalonsa valita…? Mutta ne olivat menneet, ne vuodet, ilman nuoruutta, ilman rakkautta…
Näin hän mietti törmällä istuen ja virran pyörteitä katsellen, ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut kämmenen varaan. Eikä hän huomannutkaan, että hänen silmästään pirahti kyynel ja toinen, eikä hän ajatellut, miksi hän itki…
Arastellen tuli silloin eräs talon naisista kysymään hartauteensa vaipuneelta, hurskaalta nunnalta, eikö hän tahtoisi nousta taloon.
— Huomenna miehet kai jo palaavat metsäjärviltä, ja silloin saadaan saattajia kyllä, nyt niistä on kylällä puute.
Margareeta havahtui mietteistään ja karahti säikähtyneenä pystyyn ja peitti kasvonsa hunnullaan. Missä hän oli ollut, millä tiellä kulkenut, mihin olivat hänen aatteensa ja toiveensa eksyneet? Mitä hän oli unelmoinut ja mitä kaivannut ja itkenyt?
— Huomenna … palaavat … ei, ei, tänään, minun täytyy päästä matkalle tänään, heti…
— Mutta käykäähän toki taloon yöksi.
— Ei, ei taloon, ei; matkalle, heti matkalle!
Kutsuja katsoi kummissaan Margareetan suurta levottomuutta ja mallittomuutta, kun hän melkein käsiään väännellen kiirehti rantaan ja tuskissaan vaati vaikka yhtä ainoata saattajaa sauvomaan itseään jokea ylöspäin … hänen täytyi päästä heti matkalle. Ja ihmiset ajattelivat, että häntä pyhä intonsa noin ajaa työalalleen, ja hankkivat kiireesti hänelle saattajia. Mutta Margareeta seisoi koko ajan veneen vieressä, hänen katseensa pälyili arasti ylt'ympäri ja valtavasti aaltoili povi.
Sillä hän oivalsi nyt, että hän sittenkin oli ollut liian heikko näitä lapsuutensa muistoja unohtamaan, ja että se entisyys unelmineen olikin paljon väkevämpi kuin hän koskaan oli luullut … sehän oli tempaissut hänet valtoimenaan mukaansa, riistänyt hänen ajatuksensa ja tunteensa kokonaan pois niiden varsinaiselta alalta luvattomille, rikollisille urille. Olihan hän langennut liitostaan jumalanäidin kanssa, kaihonnut ja itkenyt kadonneita maallisia unelmiaan, ja vieläkin, siinä seisoessaan, hänen oli niin vaikea niitä vastaan taistella, että hänen täytyi vääntää käsiään ja varoa silmiään sattumasta tuttuihin muistopaikkoihin. Pois, pois hänen täytyi päästä, pakoon noita voimakkaita muistoja, pakoon omaa heikkouttaan ja vietteleviä mietteitä, jotka uudelleen ja uudelleen salateitä hänen mieleensä kiertyivät!
Margareeta sauvoi itse miesten apuna, sitä välemmin ehtiäkseen etäälle Tornion suusta ja estääkseen muistojaan karkaamasta kielletyille aloille, mutta sitäkin tehdessään hän sai käydä alituisia käräjiä uppiniskaisten ajatustensa kanssa. Ja vasta kun venematka loppui ja hän taas yksin tunturin rinteitä myöten taivalsi vanhoja tuttuja lappalaiskyliään kohden, rauhoittui hänen mielensä ja asettuivat vähitellen kapinoitsevat tunteet. Mutta sittenkin hänen sielunsa tuntui ikäänkuin raukealta ja samealta, ei palannut siihen vanha, vahva luottamus eikä kirkas rauha, eikä hän tuntenut retkillään jumalanäidin läheistä apua eikä ohjausta niin selvästi kuin ennen. Hän koetti rukoilla usein ja pitkään, ja sillä hän mielelleen rauhan hankki, mutta harvoin hän niin hartaasti ja syvästi saattoi rukoukseensa vaipua, että hän olisi, niinkuin ennen, tuntenut välittömästi ja tuttavallisesti keskustelevansa korkean suojelijansa kanssa. Ja siksi hän nyt kaikkien voittojensa jälkeen raskain mielin ja masentunein toivein aloitti alusta vaikutuksensa lappalaisten joukossa.
IX.
Verestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten keskuudessa Margareeta eteni tänä syksynä ja talvena aina Uudelle Joelle asti, — oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti ajanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä hän ei ollut ennemmin käynyt kuin kerran, ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä kokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa taistelussaan elämisensä puolesta unohtaneet jokapäiväisiin ponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää luottaneet niininkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä auttaa paremmin kuin vanhatkaan, ja siksi Margareetan oli nyt niin vaikea saada uutta kylvöä idulle.
Hänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi, entistä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja tuskansa nosti kukkuroilleen. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä talvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät kiskoi aivan paljaiksi. Vienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut hiihtonsa aina tänne asti, missä sen yleensä ei ollut tapana liikkua. Vallattomina ja säälimättöminä nämä oudot miehet olivat kannattaneet lappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie minkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat ja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset. Mutta kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin, että he mäelle patsaiden huippuun rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat, joita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia vuotuisia verottajiaan pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät, että Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa saataviaan perimään — ja mitä heille silloin annetaan? Eivät ne taas ilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten ajoporojen selästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet. Siitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten vihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä kodissaan. He pudistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat edes takaisin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan istuessaan jalat ristissä lieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, mutta itkua teki kurkku.
Mutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella, kompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä saaneet vähän viinaa, kipenen kukin, mutta siitä oli heidän heikko luontonsa kiihoittunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat ryöstäjille kantaneet kintaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja suopunkinsa vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin he olivat panneet likoon ja kärttäen seuranneet ryöstäjiään aina tunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä täyteen he hoippuilivat nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta tai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.
Mutta toiset vielä valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden ulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä kinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä, ja nämä olivat pieksemällä ja pihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi heidän nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat lappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä suorastaan vastustellakin, ja nämä olivat siitä syystä heitä keihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että verta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten karvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta hoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän toivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja avusta. Mutta he eivät tahtoneet häntä kuulla, eivätkä hänen sanansa nyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut uusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti ahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtä hyvin heitä vanhat seidat suojelivat, ja ehkä paremmin.
Vainolaiset olivat lähteneet saaliineen, mutta heidän lähdettyään oli kuiva pakkanen sulanut kosteammaksi, ja seesteiselle, vaaleanharmaalle taivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä vasten tuuli oli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla, ja ennen pitkää kiersi vihainen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän pyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä lappalaisakat kantoivat kinoksiin uupuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja vuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskain, epätoivoisin mielin he hankkiutuivat levolle. Margareeta piti suurimmassa kodassa, johon hän oli asettunut asumaan, iltarukousta, kehoittaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, mutta kukaan ei hänen sanojaan kuunnellut.
Silloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja ääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina korviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja raskaat askelet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet auki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien nukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille ja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät peloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille ja kääriytyivät hätääntyneinä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä tylsästi uusia vieraitaan.
Nämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia veronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille tulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja kuivaamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää kuin jos näitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Mutta vähän jäljemmässä kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä, roteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven sepo selälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti leikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta lakeen asti ja pyöritteli häntä sitten kuin kerää pari kertaa kämmentensä välissä ja laski hänet kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen pölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita jääpuikkoja hän viskeli ympäri kodan, seinämillä kekottavain lappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät sill'aikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että lappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli leveään hymyyn.
— Niin, tuhat tulimmaista, — hän puhui sitten tovereilleen, — se oli aika rytyilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut, ja saivatpa taas kerran miehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta sitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.
— Pitkälleen se nyt pian vetää, — jatkoivat toiset, — mutta sitä ennen olisi iltanen syötävä.
— Niin, akat hoi, miksi ette ole jo juoksemassa, miksi ette pane poronmaitoa pataan kiehumaan, kuuma kulaus on nyt kuin rasva jähmettyneille jäsenille … so, vikkelämmin, akat!
Mutta surkein äänin lappalaiset uikuttivat vastaan:
— Ei ole nyt, väkevä mies, lappalaisten akoilla enää patoja, missä maitoa lämmittää, eikä maitoa, mitä padoissa lämmittää.
— Hä, eikö ole, pitääkö meidän opettaa löytämään. Leikki pois ja padat tulelle!
— Ei ole patoja, kaikki viety, padat viety, nahat viety, kaikki karjalainen korjasi.
Humina kuului silloin tulen ympäriltä.
— Mitä, karjalainenko? huudahti ruskeapartainen mies karahtaen pystyyn. Ja toisetkin pirkkalaiset kohottausivat istuimiltaan ja kysyivät hämmästyneinä:
— Hä, karjalainenko korjasi? Onko karjalainen käynyt täällä?
— Vasta juuri kävi, ryösti kodat tyhjiksi, ryösti aitat, peskit ryösti, porot tappoi…
Julmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies, jonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen lappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän kylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs noita vihasta liekehtiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti ja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa joukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja tulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli, mitä kodassa tapahtui. Mutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin meri ja hänen sydämensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen kuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana, ja hän peitti punehtuvat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään tuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli sellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten unohtunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän oli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat valtavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä saaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei uskaltanut sormeakaan liikahduttaa, ettei joku olisi häntä huomannut, mutta samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa kätensä tuolle vihaiselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa virran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin, mutta hän kuuli silti tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti suuttuman kiivaudella puhui ja riehui:
— Karjalaiset, nuo kurjat rihkaman kaupustelijat tunkeutuvat tänne meidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat veronahkamme, — mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät kautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet, niin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät … mutta taisitte polttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat… Te ette ole vielä saaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat keveämmät ja liukkaammat…
Mutta toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.
— Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia hakemaan? — he virkkoivat epäillen. Mutta ruskeapartainen mies heilautti halveksuen keihästään.
— Minkä se myrsky miehiselle miehelle voi, tuuli ja lumi, näitäkö säikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät tapaamme. Hei, miehet, pystyyn nyt ja noutamaan veronahat talteen! Mutta jos jonkun tekee mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka jääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!
— Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella säällä. Mutta kun lähdettäneen…
— Älä lähde, jos peloittaa. Uskaltajat vain mukaan!
Vaikkakin haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki nousseet pystyyn ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä kallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa lumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin häipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä tällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Mutta vastarinta ei siinä tullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät siis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö seisoi ovella ja hioi keihäänsä kärkeä, ja hänen silmänsä seurasivat maltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä.
Silloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan nainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä omituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun hiipi keihästä hiovan miehen luo. Ja hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:
— Osmo, olethan sinä Osmo?
— Olen minä Osmo ja mikä sitten…? Mutta … mutta kuka olet sinä suomalainen nainen täällä Lapin pimeillä perillä? Äänesi olen ennenkin kuullut ja silmäsi nähnyt minä olen.
— Älä hio keihästä, Osmo, älä lähde öiselle hiihdolle lumimyrskyyn, älä kiusaa Jumalaa!
— Mitä pakiset Jumalasta? Mutta näytähän, hä, tuon hipiän minä muistan, sinä olet Leila, Leila, jonka tulvasta pelastin, Leila, jonka vainolaiset ryöstivät. Mitä täällä kuljet sinä?
— Älä kysy, en ole enää Leila, äläkä minusta välitä. Mutta muista: neitsyt Maaria ei retkeäsi suojele, jos näin uhalla taisteluun käyt. Palaa kotiisi rauhassa!
— Enkä palaa, karjalaisilta veroni perin enkä neitsyttäsi säiky. Mutta sinäkö, Leila, se oletkin se lappalaisten naispappi … heitä hiiteen sinäkin Maariat ja maan kiertämiset ja tule kotiin Kauppilaan… Älä säiky, maltahan kun aamulla karjalaisten kimpusta palataan, niin otankin sinut mukaani kotiini, sillä sinä olet meidän talon väkeä, olet totta viekin.
Nyt Osmo, pirkkalaispäällikkö, kääntyi miestensä puoleen, jotka jo olivat vaatteissaan:
— No, noustaanpa suksille, miehet. Tuo vaimo tuossa on Kauppilan entisiä orjia, jonka samat karjalaiset senkin ryöstivät sinä suurena vainokesänä, sen otamme huomenna mukaamme Tornioon. Mutta nyt karjalaisten jäljille!
Miesjoukko työntyi ulos ja häipyi sinne pimeään yöhön ulvovan myrskyn sekaan. Mutta nurkistaan esiin ryömiväin lappalaisten keskelle jäi Margareeta kodan lattialle seisomaan ja ääneti oveen päin tuijottamaan. Hän ei tuntenut itseään, ei tiennyt tekojaan eikä sanojaan, eikä hän pitkään aikaan päässyt siitä liikahtamaan mihinkään. Miksi hän oli noussut kätköstään tuota miestä puhuttelemaan, miksi hän oli ilmaissut itsensä…? Olihan hän antanut vallan sydämensä rikollisille tunteille ja ne muillekin paljastanut, olihan hän säpäleiksi rikkonut pyhän lupauksensa, pettänyt jumalanäidin suuren luottamuksen… Hänkö, kypsä, kokenut nainen, joka niin paljosta muusta oli voinut kieltäytyä, joka oli nöyrästi alistunut tunturimatkain vaivoihin, valmiina kuolemaan minä hetkenä tahansa — hänkö, hurskas birgittalaissisar, joka korkean kutsumuksensa vuoksi oli kuolettanut kaikki muut toiveet ja harrastukset, voidakseen pyhän neitsyen käskyt arvokkaasti täyttää … hänkö oli niin syvälle langennut, että oli miehelle tunteensa ilmaissut ja siten tehnyt tyhjäksi liittonsa korkean suojelijansa kanssa…? Ei, se on mahdotonta, tämä on unta, pahaa unta, hetkellistä hairahdusta, josta hänen täytyy entiselleen tasaantua ja saada pyhältä neitsyeltä anteeksi. Hänen jalkoihinsa hän tahtoi hervotonna heittäytyä kaikkine synteineen ja huolineen, katuvaisena ja armoa anovana.
Ja Margareeta kätkeytyi taas makuulleen kodan pimeimpään nurkkaan, koettaen sydäntään myöten vaipua rukoilemaan saadaksensa rikoksensa anteeksi ja saadakseen vahvistusta ja tukea. Hän rukoili kiihkeästi, ajoi ajamalla ajatuksensa kokoon, koetti koota koko sielunsa rukoukseensa ja pyysi jumalanäidin apua siihen. Mutta hän ei enää voinut rukoukseensa hervotonna vaipua. Keskelle hänen palavinta pyyntöään saada mielensä taas vilpittömästi ja ehyeltään kiintymään yksinomaan suureen kutsumukseensa välähti tuon ruskeapartaisen, rohkeasilmäisen miehen kuva, ja hänen korviinsa soi alinomaa kuin kaukainen soitto tuo voimakas ääni, josta kajahti niin paljon hänelle outoa rattoisuutta ja rajuutta ja elämäniloa. Pyhä neitsyt ei ilmeisesti enää tahtonut tukea häntä hänen taistelussaan, ei auttaa häntä tasapainoon, hän oli kai jo hylännyt uskottoman aseensa…
Sanomaton tuska silloin valtasi Margareetan mielen, hän vääntelihe kuin mato poronnahkaisella vuoteellaan nukkuvien lappalaisten keskessä, ja kuumeisena kohisi hänen verensä ja ruumis oli kuin poltteissa. Hän tahtoi voittaa itsensä, väkipakolla hän tahtoi kuolettaa nuo uppiniskaiset mielikuvat … muutenhan oli kaikki lopussa. Hän tahtoi puhdistua tahrastaan ja vilpitönnä ja ehyenä taas astua uudistamaan liittonsa jumalanäidin kanssa, silloin ei tämä häneltä kiellä sitä välitöntä suojelustaan, jonka hän jo tunsi poistuneen. Hän ponnisti, hän kuritti itseään, niin että epätoivon hiki hänen otsaltaan pursusi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo tunsi ajattelevansa sitä, joka lumimyrskyyn oli lähtenyt öiselle hiihdolle. Ja hän tunsi yhä selvemmin, kuinka kaitseva käsi hänen luotaan loittoni.
— Miksi, korkea jumalanäiti ja te kaikki hurskaat pyhät, miksi tuon miehen näkeminen noin saattoi taittaa tahtoni ja murtaa valani ja tehdä minusta henkisen itsemurhaajan? Onko sitten tuo muisto lapsuuden hämäriltä ajoilta salaa sydämessäni kytenyt ja elinvoimaisena pysynyt, vaikka sen monesti olen perin pohjin sammuttanut? Sama tunneko se on, joka minut pienenä valtasi, kun kerran oudossa paikassa silmäni avasin ja edessäni näin reippaat, iloiset kasvot, jotka ikäänkuin luottamusta säteilivät … samako, joka nyt Tornion suussa oli rauhani mullistaa ja minut ajoi Lapin viimeisille perille…? Oi niin, tämä on sitä yhtä taistelua, joka riehui jo silloin, kuin vaelsin yksinäiselle sammalikolleni korpeen kuulemaan eräkuusten huminaa, ja josta silloin voitolla suoriusin, mutta johon nyt kypsänä naisena suistun … ehkä jo olenkin suistunut… Pyhät suojelijani, eikö armoa teiltä enää riitä, eikö hiukkaakaan lohdutusta…?
Hän odotti vielä apua, mutta hän tiesi odottavansa turhaan, sillä hänen korvissaan soivat yhtä mittaa sanat: "aamulla otankin sinut mukaani". Eikä hän voinut olla tunnustamatta, että ne hänet täyttivät toivolla. Ja hän tunsi, että kun aamulla tuo mies saapuu ja sanoo: "istu ahkioon nyt ja aja", hän ei jaksa sitä käskyä vastustaa, hän on voimaton, toisen vallassa, — kaikki on lopussa. Mutta vielä ei ole aamu, — ei, hänen täytyy paeta tuota viettelystä, paeta omaa syntiään, paeta tuota miestä näkemättä kauas, kauas … voidakseen siellä taistelemalla tasapainon ja sielun rauhan saavuttaa… Paeta, — mutta minne? Myrsky ulvoo ulkona, rajuina soivat tunturituulten vihurit ja yhtenä lumipilvenä savuaa taivas ja maa… Sinnekö? Niin, sinne, parempi paeta sinne kuin kukistua oman sydämensä ansoihin. Sinne, myrskyyn! Jos jumalanäiti tahtoo, jos hänet vielä aseenaan pitää, voi hän pelastaa hänet tuon myrskynkin lävitse jonnekin, missä uusi elämä vielä voi alkaa … jos taas hänet hukuttaa haluaa, hukuttakoon sinne tunturille, eikä omaan heikkouteen… Ulos, myrskyyn!
Horjuvana ja läähättäen Margareeta hiipi vuoteeltaan, pukeutui sääryksiin ja kallokkaisiin nukkuvassa kodassa, pujotti päälleen peskin ja punalakisen, neliskulmaisen lappalaislakkinsa ja kiiruhti ulos, paeten oman sydämensä pahuutta. Myrsky vonkui vihaisempana kuin koskaan, vaivoin hän pystyssä kesti, kun kodan suojasta siirtyi, ja hänen jalkansa vaipuivat syvälle pehmeään kinokseen. Höyryävältä lumelta hän ei voinut nähdä läheisiä kotia eikä vieressä olevaa metsänrintaa, jonne hän kahlasi poroaan hakemaan. Silloin hän kääntyi, otti suksensa kodan kupeelta ja lähti hiihtämään yksin lumipyryn keskelle tuntureita kohden. Mutta tahkeasti ja raskaasti liukuivat nyt hänen suksensa, tuuli häntä heitteli ja retuutti, ja jo hänen ensimmäisen tunturin rinnettä noustessaan hänet voitti outo väsymys; voimattomina herpausivat jäsenet.
Silloin hän ymmärsi, ettei pyhä neitsyt nyt, niinkuin ennen, tahtonut häntä tukea, ei hänen pakoaankaan auttaa. Ja tuskan valtaamana hän lankesi polvilleen suksilleen, risti kätensä ja huusi ääneensä ärjyvään myrskyyn:
— Älä hylkää minua, Jumala, älä heitä toivottomuuteen rikkonutta lastasi. Anna vaikkua jäseniini, pyhä neitsyt, jos tahtosi on, että vielä sinua palvelen, anna mielelleni lohdutusta ja rauhaa, johdata tieni, tue taisteluni, yksin en mitään voi. Taikka, jos olet minut hylännyt, anna minulle entinen uskallukseni nöyränä ja rauhallisena nietokseen kuolla.
Ja hän kohottautui taas pystyyn, lähti hiihtämään yhä huokaillen:
— Näytä minulle ihmeesi vielä kerran niinkuin niin monesti ennen, ja minä koetan sinua totella.
Mutta hän ei uskonutkaan nyt saavansa jumalanäidiltä viittausta, hän ei uskonut omaan rukoukseensa. Sillä hän muisti senkin aikana, että tässä samassa myrskyssä hiihti myöskin se rohkeasilmäinen mies, joka hänen rauhansa oli riistänyt, autioita tuntureita, mutta pelkäämättä mitään, huutelematta tuskissaan, luottaen yksinomaan kätensä jäntevyyteen ja mielensä reippaaseen voimaan. Ja koettaen turhaan karkoitella tuota muistoa mielestään hän hiihti eteenpäin, kunnes taas uupui ja hädissään vaipui tehottomaan rukoukseensa. Leväten ja taas ponnistaen hän jatkoi siten yhä voimattomampana matkaansa läpi yön. Mutta kun aamuinen hämärä kelmeänä sarasti läpi sakean lumipyryn, istui Margareeta jo erään aution tunturin rinteellä uuvahtaneena ja puoleksi kinokseen vaipuneena ja katseli tylsästi, kuinka myrsky hänen ympärilleen ja päälleen keräsi yhä paksummat lumikerrokset. Ja hän näki, kuinka siitä aamun tullen lumimyrsky vähitellen asettui ja taivas seestyi ja luonto asettui, mutta häntä se ei enää auttanut. Hänen voimansa olivat lopussa, hän oli taistelussaan joutunut tappiolle, hänen oli määrä siihen kuolla. Eikä hän kumminkaan voinut nöyränä ja kiitollisena odottaa kuolemaa niinkuin usein ennen, hänen mielensä kapinoi ja soimasi kohtalon kovuutta…
Hänen silmiään rupesi yhä enemmän hämärtämään, jäsenet olivat kankeat ja ajatuskin tuntui jähmettyvän, mutta hänen korvissaan soi vielä kuin kaukaa tuo läpi yön niissä kaikunut miehevä ääni, vaikka yhä heiketen ja loittoutuen. Ja sen mukana haihtui viimeinen usko ja viimeinen pelastuksen toivo.
Mutta vielä kerran hän avasi sammuvat silmänsä, ja silloin rupesi hänen raukeaan katseeseensa ilmestymään outoja kuvioita, ikäänkuin näkyjä etäältä aavikolta, mustia, lumipeittoisia haamuja, jotka liikkuivat ja ikäänkuin lähenivät. Hän ei jaksanut enää erottaa, mitä ne olivat, ajatus oli jo seisahtunut, hän oli vaipunut yhä syvemmäs lumeen ja peittynyt siihen. Mutta hänestä tuntui, että tuossa mustain kuvioiden joukossa läheni häntä se rotevakasvuinen mies, jota pakoon hän oli lähtenyt, ja että sen vilkkaat silmät omituisesti kiintyivät häneen, ja riemun virtaus tuntui silloin lehahtavan läpi hänen jäätyneen mielensä. Taas oli kaikki tyhjää. Mutta sitten hänestä tuntui, kuin hän voimakkaiden käsivarsien nostamana olisi kohonnut lumesta ja kuin ääniä ja huutoja olisi hänen ympärillään kaikunut. Mutta hän ei voinut vastata mitään, ei liikuttaa jäsentään, ei avata silmäänsäkään enää.
— Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. — Miksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä vielä?
Mutta hän ei voinut vastata, ja toinen ääni kuului virkkavan:
— Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.
— Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa… Niele, Leila, virkoa… Otan sinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien, omaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut… Leila, eläthän vielä…
Himmeä oli kinokseen jähmettyneen tajunta, eikä silmänluomi enää noussut eikä liikahtanut huuli, mutta sydämessä riehui taistelu vielä. Hän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut vaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois … ehkä jumalanäiti hänelle silloin vielä olisi suonut armon. Mutta hänen mielensä kapinoi, hän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että jumalanäiti, entisen suosionsa vuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin, vaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa tuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan lähti:
— Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!
Mutta mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja ohimokaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:
— Leila, eläthän vielä!
Ja Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä jähmetyksistään sulavan, ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:
— Elän, Osmo…
Taas tuntui elämä palaavan jäseniin ja sydän rupesi lämpenemään. Hänet peitettiin ahkioon pehmoisiin vuotiin, ja siinä häntä lähdettiin viemään yli lumisen aavikon. Ja Margareeta makasi hiljaa eikä taistellut enää, sillä sovinto ja rauha, jota hän jumalanäidiltä oli rukoillut, tuntui hellästi kietaisevan hänet vaippaansa. Ja hiljaa hän vain huokasi:
— Äiti Jumalan, näin olet tahtonut…
* * * * *
Upsalan ja Vadstenan luostarin kronikkoihin kirjoitettiin, että se hurskas birgittiläisnunna Margareeta, joka niin menestyksellisesti oli lappalaisten käännyttämisen aloittanut, kaatui keskelle siunausrikasta vaikutustaan, paleltui eksyneenä autiolle tunturille. Ja niiltä papeilta ja teineiltä, jotka olivat määrätyt hänen apulaisikseen Lappiin, jäivät matkat sinne tekemättä, ja koko käännytystoimi raukesi ja unohtui pois, kun ei ketään johtajaa ollut sitä vireillä pitämässä. Lappalaiskylistä ne touot, jotka Margareeta oli kylvänyt, pian kuivuivat ja kuolivat, ja hänen opetuksensa unohtuivat, kun ei kukaan niitä enää hoidellut. Muutamat Margareetan lähimmät lappalaisystävät häntä ensiksi kaipasivat, ihmetellen, ettei häntä enää ruvennut kuulumaan, mutta he tottuivat siihen hekin ja kääntyivät taas muiden mukana vanhojen noitiensa puoleen ja turvautuivat hädissään seitoihinsa ja pyhiin kalmistoihinsa. Ja näiden arvo säilyi vähentymättömänä Lapissa vielä useita vuosisatoja.
Mutta Kauppilassa Tornion jokisuulla eli pirkkalaisten reipas päällikkö kauan onnellisena toimekkaan ja ymmärtäväisen puolisonsa rinnalla, jonka hän eräältä talvihiihdolta oli tuonut mukanaan kaukaa tunturien takaa, ei kukaan tiennyt varmasti mistä. Täällä pirkkalaiskylässä hellämielistä Leila-emäntää kunnioitettiin ja rakastettiin, mutta arasteltiinkin samalla, sillä kuiske kävi kylällä, että hänellä oli tuttavuuksia muitakin kuin mitä näkyvissä oli. Aina toisinaan hän näet vetäytyi yksin erikoiseen kammioonsa ja viipyi siellä kauan, ja hänen kuultiin ääneensä puhuvan ja huokailevan. Ja kun hän sieltä tuli toisten pariin, hänen silmänsä olivat punaiset ja poskensa kalpeat, mutta ryhti oli suora ja varma ja käytös arvokas ja tyyni. Eikä sen vuoksi kukaan rohjennut kysyä, miksi hän oli itkenyt…
ERÄMAAN ASUTUS.
Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika, ajoi heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäisillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämötti kauempana edessäpäin lumisella tantereella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut erottaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä… Ei, hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin … jo lähteekin nousemaan törmälle… Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan, — se kuuluu poika siellä tuon tuostakin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.
Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin… Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohi mennen rihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.
Mutta Paavon jatkaessa sitä ajatusta hänen kasvonsa kävivät vakavammiksi ja synkemmiksi… Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi, ja meille taas … ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa… Ja kuka sen tietää toisekseen, kauanko meillä kolme poikaa säilyy kotosalla, — juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen…
Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena Paavo ajeli Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli saanireki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reen perässä; turkinkaulukset olivat pystyssä, mutta Paavo arvasi kyliä, ketä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväenosastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla…
Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle, ja silloin laskeutui Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta laitaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille appeen.
Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään hän näki isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, mutta sitten Paavo virkkoi melkein itsekseen:
— Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.
— Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä vero maksaa, ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Mutta eihän sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän antiakaan.
— Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.
— Ja joka hengen kohdalta menee vero.
Kului hetkinen äänettömyydessä.
— Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi
Paavo matalalla äänellä.
— Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki mitä talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen. Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.
— Sekö hopeavero?
— Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erikseen otettavan uusi sotavero. — Ukko vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten selin kääntyneenä: — Ja niin se nimismies tiesi, että tänne tänä keväänä tulee vielä muitakin kirjoittajia.
— Meillekinkö? Sotaväkeen? Mutta Iikkahan vietiin viime talvena.
— Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole kuulunut hänestä mitään.
— Ja nyt toisia sijaan, — meitähän tässä talossa Tapanin kanssa tuleekin neljä miestä, niin tottapa otetaan siis meiltäkin.
Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta kuin että juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uudesta sotaväenotosta oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous… Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.
Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vasten ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan hän kysyi tyynin äänin, ikäänkuin ohi mennen, isältään:
— Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?
— Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan. Se on Matin akka siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään mitään mahda. Ja aina se Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.
— Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!
Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Mutta ovelle he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.
— Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?
— Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.
— Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?
— Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille, ja painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.
— Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin. Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin yritys, Paavo, se lähtö salolle, — sitä älä unohda, kova on edessä sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta on täälläkin — tee tahtosi.
Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.
Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia verottamassa, monesti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille salojärville elämään. Mutta oli peloittanut se tuuma, siellä oli vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika, — vaan koettakoon! Se arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, ja tällä sitä juuri kysytäänkin.
* * * * *
Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla. Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen ja aika-ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaava sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana-kuninkaan ensimmäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uudisasukkaita aina Pudasjärven rannoille ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uudisasukkaina, mutta näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uudiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi, ja verottajan pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.
Paljon ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja maanselän kalaisilla järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia verottelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja he olivat näitäkin seutuja lukeneet takamaikseen, vaikka niiden omistamisesta ei vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat. Sittemmin oli lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä enää joutanut niin kauas kotoa kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.
Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikolla käyneet niin tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin. Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa, kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta mitä irti sai, — pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia miehiä vietiin vuosittain aina uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi tuli vähän väliä rutto ja kato. Niin kiusaantuneita olivat asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.
Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan muutosta takamaille, ja ne olot olivat vihdoin vaikuttimia Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa — pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on vastuu ja rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu, ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan. Mutta sitten hän oli kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin, — ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera hän yhtyi Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.
— No Tapani, nyt älä enää mieti lähdetkö vai et, se on sinun nyt päätettävä, — puhui Paavo puoleksi leikillä kulkiessaan ohi nuorimman veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä. Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille, mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin näinikään veljeään kehoitteli. Tapanin mieli kyllä olisi tehnyt mukaan, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, mutta hän oli muuten kiinni, — kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja virittämässä", mutta itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain Tapanille, että mene yksin jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko veljelleen vastata:
— Ei tullut minulta vielä lähtöä.
— Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo.
Mutta kun viimeiset jäähyväiset oli sanottu ja pieni pororaito lähti solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön silmiin ja virkkoi:
— Ehompi elämä niille siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.
— Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti pirttiin päin.
Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä, jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.
Mutta pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin arvelematta ja arastelematta, ja kuudentena vuorokautena se jo oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä asutuksesta, Kollajan uudiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella oli heitä saatellut, tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään asti, jolloin jonkun uudisasukkaista piti käydä sieltä veneellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut olemassakaan.
Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti maan, silloin tuo pieni retkikunta haki suvisella törmällä pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja talventakaista jäkälikköä. Mutta kun ilta vilpastui ja nietokset kovenivat, retkikunta lähti jälleen liikkeelle painamaan koillista kohden pitkin joen tasaista tannerta.
Etummaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa, joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja, joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarvikkeita, verkkoja, hamppuja, vaatteita, suoloja ja siemenjyviä, — pitihän jotakin olla, kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä, poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.
Päivä laski, tuli iltahämärä ja pieni pororaito liikkui myötään eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Mutta kun pimeimmilleen ehti keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään, mutta Elina, joka oli nuorin joukosta, nukahti usein lämpöiseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.
Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta Kitkan rannalle, johon he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla — sen jälkeen ei siellä Iistä ollut käytykään — ja hänellä oli siis vähän tietoa matkasta. Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että he jäisivätkin siihen, edemmäs pyrkimättäkään. Mutta he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, verottaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.
— Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.
— Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!
Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta kuin joskus vesakon rintaa koikkelehtiva jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka, uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpänä haikeasti ulvahti.
Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko kiillotti huikaisevaksi. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät pian iiläisten vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.
Mutta eivät kauaksi. Vielä edemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi uudisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään miehet hiihtivät tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Mutta kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.
Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikesihe uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetellen noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uudisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta isämeitänsä, — muuta eivät muistaneet. Hän tajusi, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten, silmästä sammui hehku, ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta edemmäksi ehti laakson pohjukkaan.