* * * * *
Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uudisasukkaat Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen ensimmäisestä uudistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta ja aitta, ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa pärevasussa.
Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempien mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen uudesta vierretty kaski. Mutta harjun takana vesisuon reunassa kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimmäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan edemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuon tuostakin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monesti oli pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.
— Viepä Liisa lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin, niin päästään tästä nuotalle, Paavo huusi saunanharjalta eukolleen, kun näki Pietarin siellä melovan myötävirtaa rantaa kohden.
— Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.
— Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.
Kalanpyynnistä ei uudisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyytivät kumpainenkin omalla puolellaan salmea, mutta iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Mutta juuri rantaan saavuttaessa airot yht'äkkiä pysähtyivät ja kaikkien silmät tähystelivät samaan suuntaan.
Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulenliekki katsojia vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin, ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uudisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta, Vihdoin Paavo virkkoi:
— Eiväthän lie ryssänpuoleisia lapin verottajia, niitä kuuluu täällä takavuosina liikkuneen.
— Eikä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroi jo Liisa pelästyneenä.
— Älkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas kerran lähteneet hauenpyyntiin, lohdutteli Pietari.
— Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.
Isompaan veneeseen kalamiehet lappoivat nuotan, jättivät sen saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohti. Etäämpää he jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Mutta keitä sitten? Ystäviäkö vai vihamiehiä?
Niemen toiselle rannalle he laskivat ääneti veneensä ja lähtivät hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Mutta jo etäämmälle he tunsivat tulella olijain tutun murteen, kohta erottivat tuttuja ääniäkin, — ne olivat iiläisiä hauenpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille, tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet uudisasukkaita Kitkan rannalta arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.
Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva sotaväki asettui kuukausimääriksi talonpoikain luo elämään kiskoen heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki-isäntä kepertynyt ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut Pudasjärvelle ja nyt lähtenyt mukaan Kitkan retkelle sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perhekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille, — siellä kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja verottaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotakin syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.
Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö, ja päivä nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uudisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen vierailemaan.
— Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä samankokoisia, puhui Paavo, kun veneisiin laskeuduttiin ja lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.
Päivä vietettiin juhlapäivänä, uudismökkien emännät keittivät ja paistoivat parasta mitä oli heidän vähissä varastoissaan, ja sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta, sen verran kuin näiltä riitti luovuttaa, hamppuja, suoloja, kirveitä ja kangasta. Mutta kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:
— No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta sitten et uskaltanut etkä hennonut?
— Nyt jään.
— Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois. Ja aluksi ainakin tulet ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Mutta yksinkö aiot jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle…?
— Saanenhan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähän muitakin toiveita, mutta hän piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän Pudasjärvellä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkalla. Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen kuolemaan, — Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen ehdottaakaan.
Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimpia koristelematta Sannalle äkin kysymyksen:
— Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida lappalaistyttären?
Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Mutta Paavo kiirehti nuorille avuksi:
— Vai jäätkö, Sanna, uuden mokin emännäksi?
Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä Tapani tajusi, että tämä oli jo voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei ollut siunaamaan liittoa eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.
— Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta pappi, jos näille maille joutuu.
Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta ja rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedettiin jo ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahailtiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.
Illastettuaan uudistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville salolaisille kalamatkalaiset sitten lähtivät soutamaan takaisin verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän jo käännyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa laiminlyötyjä maatöitä. Mutta Virransalmen toisella rannalla istui uuden tuvankehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä veneitä. He katsoivat niitä kaivaten ja kaihoten, ne tuntuivat ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämää. Mutta kun veneet katosivat kaukaisen saaren taa, he nostivat silmänsä, katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yht'aikaa molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.
KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.
Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa laululinnut lirittivät kimakoita aamusäveliään leikkien siellä iloisina lehvien lomassa. Mutta kylän väki nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää, — siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.
Sitävastoin näkyi läheisen Hämeenkylän herraskartanon talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, mutta todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä hänen sileäksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, mutta kulmakarvain alituinen rypistyminen ja vihaiset vinkeet suupielissä osoittivat, että siellä sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka hän seisoikin selin rakennuksen pääoveen, hän tunsi kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:
— No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mielimme olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.
Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen tekeytyä tyyneksi:
— Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette aina.
— Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.
Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntättyjä naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, mutta nyt se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.
— Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kun he istuvat meidän paikoilla, — ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.
Niin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin vihaisena toruen poikaansa.
— Aina sinä peräydyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan sallinut, mutta sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitsi jo sovittu.
— Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti.
Nyt vasta Eerik Henrikinpoika kääntyi naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen melkein vapisevin äänin.
— Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaasti ja varkain asettumaan isäni sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme. Ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuten kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan, — arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.
Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan; jälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:
— Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen … sinä tahdot tahallasi nöyryyttää minut ja sukuni.
— Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi arvo, säesti vanha rouva.
Mutta uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja virkkoi:
— Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä puolustamaan. Ei sanaakaan enää — hän kohotti ankaraksi äänensä, kun naiset taas rupesivat vastaan väkättämään, — minä tässä olen käskijä, kirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!
Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas tuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja naiset, älyten että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.
Jo kauan tämä kysymys oli huolestuttavana ja hermostuttavana painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjää, melkein siitä asti kun Ruotsista tullut eversti Henrik Sass, mentyään naimisiin Mälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären, Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisellä sijalla Perniön pitäjässä. Venäjän sodassa saavutettujen ansioitten vuoksi Juhana III oli antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja nimen sekä laajat tilukset tässä hänen kotipitäjässään, ja niin kauan kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarle Kustaan sodissa oli voittanut jonkin verran mainetta ja mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kun nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona maalla elänyt, tuo kilvoittelu kävi Hämeenkylän isäntäväelle kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa naimisissa, ja molempain rouvat varsinkin koettivat kiihoittaa miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki kirkossa. Mutta nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.
Tämän riidan johdosta naapuri- ja sukulaisvälit olivat tietysti jo aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, mutta selvää tulosta ei ollut saatu, — katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta tosin useimmat olivat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan, mutta Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen eversti oli uhannut väkisin pitää sen, mikä hänelle oikeuden mukaan oli tuleva — ja niin oli erottu.
— Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, — tuo ajatus kaiveli Eerik Henrikinpojan mieltä, hänen seisoessaan siinä portailla mustissa mietteissään, — hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet. Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan. Mutta miten … miten Herran nimessä!
Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan — oli aika valmistautua lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa hän ilmestyi taas pihalle ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin koko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa koko perhe istui juhlapukimissaan ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.
Mälkilästä oli kirkolle aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, vaunuissaolijain silmät tähystelivät mitä jännittyneimmin, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan kirkkoon, — nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Mutta juuri silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä myöskin Mälkilän vaunut ja pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarle Kustaan aikaiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan alas vaunuista.
Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä päästääkseen herrasperheet edellä kirkkoon. Mutta niistä ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä, ja vasta veräjällä he yhtyivät vastakkain, kylmin ja kankein kumarruksin toisiaan tervehtien.
Kirkon ovelle tultaessa vasta astui eversti Sass, joka rouvaansa käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti kursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva tarttui päättävästi Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:
— Näin sinä annat sittenkin heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä oikeutemme!
Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku kurkussa:
— Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi penkkiin…
— Eerik, tee velvollisuutesi, varoitti vanha rouva vielä, kiirehtien askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.
Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa hänen hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen lankomies hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempien perheiden muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perässä.
Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla, sukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina arvoasteen mukaan. Mutta lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla, — ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota ensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden, — kahta perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoin askelin käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.
Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monesti oli miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan tapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin eversti ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä hänen rinnallaan ja niin seisottiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osoittivat vihaisinta uhkaa. Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan; molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät pelästyneinä henkeään.
— Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin aatelisrouva Sass koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan ohi penkin ovelle. Mutta tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:
— Penkki on meidän, se on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä, tuo toinen penkki on joutilas.
— Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan aatelissuvuista vanhin.
— Ulkolainen nousukassuku, — tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.
— Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei ole arvokkaampia…
Näihin asti rouvat olivat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella äänellä miesten vielä seisoessa äänettöminä vastakkain. Mutta tuo keskustelu oli yhä tulistunut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt rouva Sass kääntyi jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:
— Henrik, avaa tuo ovi!
Eversti Sass teki liikkeen lähemmäksi.
— Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan minä perheeni tähän penkkiin.
Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik
Henrikinpoika hänen eteensä.
— Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.
Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yht'aikaa kirkuivat sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä kuulumaan. Eversti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän huusi kuin lipullistaan komentaen:
— Syrjään, maamoukka, taikka opetan sinulle sotilastapoja. Minä en ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole miekkaansa paljastaneet.
— Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. — Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, mutta toisella hän tempasi voimakkain liikkein penkin oven auki ja huusi: — Sisään, naiset, Sabelstjernain paikalle.
Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan avattuun penkkiin. Mutta siinä oli Sassin rouvakin ääressä, ja epätoivon kiivaudessa tämä tyrkkäsi vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoin ja nyrkein, itkien ja huutaen tapellessaan.
Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan, lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt aloittaa virsi, tyrehtyi ääni kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään, uskaltamatta mennä palauttamaan häiriintynyttä kirkkorauhaa. Silloin astui seurakunnan vanha, valkopäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus, sisään sakastista.
Hän pysähtyi kauhistuneena alttarin luo nähdessään, kuinka hänen temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevin äänin varoittamaan:
— Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka…
Mutta kukaan ei häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Mutta herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli kimakasti… Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä, Sassin harjaantunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja verestävänä hän vetäytyi syrjään. Mutta Mälkilän isäntä pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana penkin ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.
Mälkilän suku oli voittanut, anastanut ensimmäisen sijan kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana Sabelstjerna istui erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, mutta vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa…
Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun nojaten pystyyn, ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja, ennenkuin ääni lähti kulkemaan.
— Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta pitää, hän puhui vapisevin äänin. — Ulos, ulos kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!
Ja ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautaisilla teljillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.
Mutta kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin Mälkilän isäntä astui perheineen kenenkään kieltämättä ensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.
KÄRÄJILLÄ.
Nuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta. Kyytikoni hölkkäsi verkalleen lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen torkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein surumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista, matalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä katkaissut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta, ja siksi kai nekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja alakuloiset.
Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen tulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen joutuvan. Se oli noitajuttu, — niitä samoja, joita nyt monen vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin…
Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan tyrkkäämällä häntä niskaan.
— Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.
— Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut tuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne kyyditsin … se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin…
Niin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia oli poltettu. Ja kumminkin… Olli muisti niin selvästi, mitä hänen isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut, raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta: "Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita … mutta heidän tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!"
Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä. Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin, pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan…
Hui, — Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen nojalla vedettiin oikeuden eteen… Hän näki, kuinka tuo kuihtunut ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti… Sekin oli viatonna kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas nukkuneen kyytimiehen.
— Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä
Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.
— Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan heräillen. — Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.
— Mutta hänhän oli viaton.
— Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.
Tämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä vakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen tuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen, ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo ruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä hetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan. Tuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja Ollissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko, oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he taistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen palveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua, kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.
Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi vaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi kyytimiehelle:
— Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?
Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:
— En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos. Mutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat, että hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa pitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.
Nuori lainlukija huoahti. — Roviolle, — hänhän juuri tahtoi tehdä kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi. Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan, oli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut myötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, — oli kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä naista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti olevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista, mikä oli hänelle raskauttavaa.
Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, — Olli oli siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku hän ei ollut, — eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään vuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle, — ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.
Hän tunnustaa itse… Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa, ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri todistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on luuloteltua, valhetta…
Niin, — täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli kiirehti ajajaa, ja nyt tämäkin toden teolla rupesi heräilemään ja parantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua ajettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa samalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä mustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari tervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja vakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies häntä vastassa, mutta melkoisen matkan päissä toisistaan ja toisiaan syrjinkarein katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu kalavesistä, ja siksi he toisiinsa vihaisia silmäyksiä heittivät. Heidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja miettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti käräjät aloitetuiksi.
* * * * *
Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä juttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet, iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs tuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten tuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla äänellä:
— Tuokaa syytetty sisään.
Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta nähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.
Hän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan talonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli punaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä punainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan poimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse ikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia, sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa. Mutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu, hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin saastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat sen katseet.
Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta ihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli lienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus, joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin kaikkien viholliseksi, — mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen sydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää katkeruutta jäljelle?
Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.
— Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin elämään?
Mariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin väkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:
— Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle, — liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt —, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen langoksi … jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin elämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä on ero alkuisin.
Mutta miehen vielä puhuessa kirkkoherra kohotti yht'äkkiä äänensä ja rupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiaa:
— Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt paholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa, saavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taiat, joita hän sitten on käyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on myynyt lapsensa pirulle ja antanut sielunsa pantiksi, ja sen jälkeen on hän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä yksinäisessä saunassaan hän on synnyttänyt sielunviholliselle sikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse tunnustaa polttaneensa…
Kärsimätönnä tuomari oli kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista sanatulvaa ja katkaisi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen syytetyn puoleen ja kysyen:
— Mariina, sinua syytetään siitä, että olet kohdannut paholaisen näkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta? Vastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?
Syytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:
— Olen.
— Syytetty Mariina Tuomaantytär — tuomari jatkoi nyt melkein kiivastuen —, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi riippuu tuomiosi, ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut, mitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt pirun?
— Minä olen hänet nähnyt.
— Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on totta.
Taas Mariinan katse vilkastui, ja melkein kuin reipastuneena hän rupesi kertomaan vaiheitaan, säikkymättä enää ympäröivien katseitakaan. Hän terästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin, ja tämä antoi hänen puhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.
Samana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, — niin kertoi Mariina —, hän oli nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa. Se oli hiipinyt seinää pitkin, nuolaissut hänen lastaan ja nuolaissut hänen käsivarttaan, ja sen kieli oli ollut kylmä kuin sisilisko. Samana yönä heidän lammaskarsinastaan hävisi karitsa, joka oli ollut aivan yhtä vanha kuin lapsi… Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi oli edellisenä sunnuntaina haudattu, sama koira tuli taas seinän läpi heidän pirttiinsä, ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yht'äkkiä hän tunsi silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa, pilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi ja suuren meren poikki ja tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka häntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren kupeella, ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden läpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja hämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi muutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja hääräsivät. Paljon siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui pöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs naapurin vaimo hänelle kuiskasi: "Älä ole milläsikään, Mariina, täällähän olemme mekin." Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle lihapalan syödä, ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli ja meni katon ja seinäin kautta, ja tuokion kuluttua tuli taas sama musta koira, joka oli tuon mustan miehen näköinen, ja vei hänet katon kautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon koira rupesi silloin haukkumaan, ja, kun hän tuli navetasta ulos, oli pihalla liikkeessä ihmisiä, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni saunaan ja on sen jälkeen asunut siellä…
Väkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut, jopa lopulta ottanut siihen äänekkäästi osaa, huudellen ja todistellen, kuinka Mariinan todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta keskellä yötä. Mutta tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen näitä kertoessaan, ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo onneton nainen saattoi moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli lukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista kasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnon vaivojen kiihoittama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet, ja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi. Ne olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat olivat ennen häntä niitä kertoneet, pienin vivahduksentapaisin toisinnoin vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli kansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat, jotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo helvetinretket ja paholaisenpidot, ja juuri siksi kaikkien läsnäolevain kasvot loistivat niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran saivat uusilta huulilta ja uutena toisintona kuulla nuo tutut tarinat, jotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihoittivat. Kirkkoherra risti kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle, ikäänkuin hokien: "mitäs minä sanoin!", ja nimismies vastasi kohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet supattivat vilkkaina ja virkkuina, akat ovensuussa löivät käsiään yhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja silmät selällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.
Mutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri tämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi näille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi kietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osoittaa, että hän puhui perättömiä itseään vastaan.
— Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sill'aikaa kun olit tällä retkellä olevinasi? kysäisi hän äkkiä tuokion kuluttua. — Sillä vuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?
Mariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi verkkaisesti:
— Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka jolloin menin naapurin navettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.
Olli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein huudahtaa, että "siinäpä nyt näette!" Mutta hän jatkoi:
— Mutta kuinka sinä saatoit lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen meren yli, jos vuoteellasi makasit…? Niin, sitä et voi selittää, se oli unta. Mutta mitä sinä teit naapurin navetassa, teitkö pahaa karjalle?
— En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se musta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä…
Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen jälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.
— Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?
Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, — ja hän vilkastui taas näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen saunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä, niin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.
Mutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka, jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen alla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta pitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään pitkiltä pöydiltä.
— Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä todistaisi sinun siellä olleen?
Taas Mariina typertyi.
— Tuonut … en … miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani…
— Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.
Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, — niin huudettiin väkijoukosta —, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse tunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja uhkaa eleillään meitä kaikkia.
Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta vaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti:
— Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?
Mariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:
— Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut … mutta kenellekään en ole pahaa tehnyt.
Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen tajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.
Eräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja herjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja. Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla isämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä parantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin riihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä liikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain miesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli kastellut verivedellä… Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja tuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin. Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan vahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään. Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena… Ja kansa murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:
— Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.
Kirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät taaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä käsivartensa varaan ja itki.
Nuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, — eikö voi hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?
Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa, — aamulla sitä taas jatketaan.
— Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle, nyt on ilta ja myöhä.
Vähän tyytymättömänä rahvas lähti, yhä äänekkäästi keskustellen, käräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli liian aikaisin katkaistu. Mutta Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edes takaisin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän päähän lakikirjansa ääreen miettimään.
* * * * *
Kauan hän oli jo niin istunut. Kievaritalossa ihmiset olivat jo laittautuneet levolle, ja hänellekin oli vuode valmistettu päätyhuoneeseen.
Mutta hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään, ja kuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin erehtynyt, oliko hänen varma vakaumuksensa sittenkin väärä, eikö ollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se oli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Mutta miten voi ihminen tuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa noin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo henkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties sittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla… Mitä? Onko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki noiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme voi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei, siitä täytyy saada selko…
Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn ja lähti rutosti kävelemään ovelle päin. Mutta hän pysähtyi, palasi takaisin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö yksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi hulluutta ja sitä paitsi tuiki vaarallista. Ja mitä varten hän tuota arvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen tuli vain tuomarina tutkia ja selville käyneen perustuksella tuomita, — muuta ei… Mutta tuomitako syytön, ihminen, jonka hän tiesi olevan vääräin mielikuvain eksyttämänä…? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin antautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehoittamista maassaan…? Ei!
Varmistuneena päätöksessään nuori tuomari lähti astumaan ulos autiosta käräjätuvasta. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraittia edes takaisin ja suuntasi sitten askeleensa suoraan vanhaa tuparakennusta kohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti tältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan huoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.
Ovelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä kierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat piirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan … tätä tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi pystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän valvoi eikä nukkunut.
Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän astui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja virkkoi:
— Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden asiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole mielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet kiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä tahdot kuolla, kuolla roviolla!
Vanki vapisi:
— Roviolla … kuolla … ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo palaa, en, en…
— Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle, ymmärräthän sen, — sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet omistavasi pahain henkien mahtivallan … älä kiellä, minä tiedän sen. Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä. Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden. Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on omaa keksintöäsi, kuvitteluasi…
Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.
— Herra tuomari, mitä te vaaditte?
— Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.
— En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli äskenkin luonani … on ehkä nytkin … enhän tiedä, kuka tekään olette…
Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta, ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen yhä peremmäs makuurahillaan.
Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.
— Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. — Mutta katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso silmiäni… Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena, elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana…?
Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen hän puhui:
— Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni… Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua puhutellut … ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut järvien kohdalla jäiset viimat … ei, ei, se ei ole ollut luulottelua. Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut hänen vieressään… Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta käsikiveä… Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta, kaikki hämärää, häilyvää…
— Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.
Mariina huokasi:
— Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut poissa. Se on varmaa, se on totta…
Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja repi tukkaansa ja huudahti:
— Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota tuttavaasi?
— Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en jaksa… Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!
— Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi, montako niitä on … lue ääneen!
— Kolme, neljä … kahdeksan, yhdeksän … ei, minä en tahdo häntä surmata … Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti … en koskaan…
— Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot roviota…
— Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani … ei, minä olen viaton, en tahdo kuolla… Ja kumminkin … hän kuolee … sitä ei voi enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään…
Hetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti.
Ja sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:
— Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana, tönkkönä … ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä…
Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.
Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen selvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut ja josta tuo onneton ei enää "jaksanut" vapautua. Hän huomasi, että hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki, rinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta poistui.
Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen ajatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän arvoitukselleen voinut löytää selvitystä.
— Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. — Mutta ehkä aamu vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä…
* * * * *
Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin, joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin etäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.
— Kuollut … yht'äkkiä … puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla tapettu… Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen…
Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa, että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen käsittelyyn.
— Kirkkoherra kuollut… Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen
Mariina eilen heitti… Hän se pappimme taioillaan tappoi…
Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään: puolenyön aikaan … juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa vaipui ja puhui sekavia sanoja… Sinä oikkuisa sattuma, oletko todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen…? Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki, mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata…? Ajatukseni tylsyy … onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija? Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat, joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme … te näkymättömät henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa vastarinnastamme…? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.
Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.
— Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna… Varjele meitä taivas, piruthan elämöivät keskuudessamme…! Hänet on poltettava, poltettava pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan… Avaimet se oli ottanut vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta… Ja sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli siellä nähty liikkuvan… Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!
Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:
— Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille … niin oli typerrytty … jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet olisivat hänestä saatanan nuolet…
Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea. "Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?", kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.
Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen. Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.
Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta. Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä syyttänyt…