Levolle pantuani kuulin kartanossa vielä kauan hälinää, joka piti minua valveilla. Jostakin läheisyydestä kuulin astiain pesemisen kalsketta, josta ei näyttänyt loppua tulevan ja kolinaa veitsistä ja ottimista, joita yksittäin heitettiin laatikkoon, siksi kuin niitä tuntui olevan tuhansittain. Aamupuolella vallitsi kuoleman hiljaisuus ja silloin nukuin vähän; vaan niin pian kuin auringon ensimmäinen säde pilkisti sisään, nousin ja katsoin ikkunasta ulos. Ikkuna oli katolle päin ja niin kauas kuin silmä kantoi näin ainoastaan savusta ja liasta mustuneita kattoja ja takantorvia. Tämä oli ääretön ala taloja, suuri kaupunki, jonka läpi minun yksin tuli matkustaa, kotopaikkaa löytämättä.
SEITSEMÄS LUKU.
Kelloseppä ja filosofi.
Seuraavana aamuna en ollut hyvillä mielin. Jo aikaiseen menin alas suureen huoneesen, jonka eilen olin nähnyt ja huomasin olevani taas näkymätön muille paitsi miehille, jotka vieraita palvelivat. Toivoin näkeväni iloisen emännän, joka ystävällisesti puheli kanssani, samoin kuin "Aurinko" ravintolan emäntä. Olin ajatellut, kuinka hänelle kertoisin aikeistani ja kysyisin, tietäisikö hän, kuka tarvitsisi emännöitsiää maalta. Semmoista emäntääpä ei näkynytkään. Istahdin pöydän ääreen lähelle ovea, sillä minulta puuttui rohkeutta astua peremmäksi, ja eräs nuori mies toi minulle anotun eineen.
En ollut vielä päättänyt ensiksi mennä eno Simisterin luo, vaan koska ei ollut emäntää, jonka kanssa asiasta olisin voinut keskustella, ei minulla ollut muuta neuvoa. Tiedusteltuani tytöltä, jota eilen olin puhutellut, läksin etsimään enoni asuntoa pitkin noita kierteleviä katuja, jotka oikealla ja vasemmalla risteilivät toisiaan. Hälinä ja melu pyörrytti minua; tuhansittain rattaita jyrisi suurilla kivikaduilla, joka oli sangen häiritsevää. En koko maailmassa luullut löytyvän niin paljon kansaa. Tunsin itseni voimattomaksi seuraamaan tuota innokasta, meluavaa joukkoa, joka liikkui niin paljon sukkelammin kuin minä, joka kiirehtimään en ollut tottunut. Maito- ja voipyttyjen kuin myös muona-vasujen kantaminen päälaella oli ehkä saattanut käyntini hitaaksi ja jäykäksi, toisenlaiseksi kuin Lontoon kansan. Tuskin tiedän, missä suhteessa muista erosin, vaan erilaiseksi tunsin itseni ja moni vastaan tulijoista katsoi tuimasti minuun, ikäänkuin olisi nähnyt, että olin outo senkaltaiselle liikkeelle. Lienen kulkenut kierto teitä ennenkuin Ludgatemäelle tulin. Verkalleen astuin sitä eteenpäin ja huomasin edessäni Pyhän Paavalin kirkon. Sen torni kohosi korkealle toisten tornien yli ja sen kupeva katto esiytyi selvästi taivasta kohti. Tätä en paljon katsellut, sillä sydämeni sykki kovasta ahdistuksesta ja silmäni etsivät kaikkialla Pyhissävaeltajain-katua. En missään voinut sitä löytää ja vaikka monta kulki edes ja takaisin, näytti jokaisella olevan niin kiire, ett'en uskaltanut heiltä kysyä. Vihdoin näin kolme pientä lasta leikittelevän kovilla sileillä katukivillä; he olivat laihoja ja ryysyisiä, mutta tirkistelivät suuriin myymälöiden ikkunoihin sitä arkuudetta, jota minä tunsin. Vanhin heistä oli noin yhdeksänvuotias poika, jolla ei ollut muuta yllänsä kuin kulunut paita ja housut, jotka olivat niin suuret, että hänen oli täytynyt kääriä ne alhaalta ja sitoa ne seililangan säikeellä. Minua kummastutti nähdä tuommoisten lasten seisovan ja katselevan suuria jalokiviä ja kallisarvoisia silkkivaatteita myymälöiden ikkunoissa. Poika huomasi minun vakaasti katselevan heitä ja sysäsi toista käsivarteen. "Katso", sanoi hän, "tuolla seisoo eräs nainen ja hymyilee meille."
"Poikani", sanoin ottaen rahaa kukkarostani, "tiedätkö missä
Pyhissävaeltajain-katu on?"
"Jos minä tiedän", sanoi hän, "sen kyllä luulen tietäväni; jokainen, jolla on silmät päässä, tietää missä se on."
"Neuvo se minulle", sanoin, "niin saat tämän rahan."
Tuossa paikassa syöksi hän kadun poikki, kiertelihe ajajain välitse ja seisoi jo toisella puolella, käskien minun seurata. Vaan välillämme oli ikäänkuin tulvaileva virta ja kumpikin seisoi puolellaan. Näen hänet vielä vilkkaan ja terävän näköisenä, mustana ja likaisena, vaan hyvin suloisesti hymyillen. Hän olisi ollut kaunis lapsi, jos hän olisi ollut herrasmiehen poika. Mielistyin heti häneen, sillä hän oli ensimmäinen, joka minulle hymyili astuttuani Lontoon kaduille. Hän tuli heti takaisin ja seisoi vieressäni, siksi kuin tie tuli vapaammaksi, jolloin juoksimme kadun poikki pitäen toisiamme kädestä.
"Tässä on Pyhissävaeltajain-katu", sanoi hän ja pujahti kahden huoneuksen välissä olevaan holvikkaasen solukkaan, joka oli niin leveä, että yhdet rattaat pääsivät siitä kulkemaan. Holvin toisessa päässä oli kapea polveileva katu kartanoine molemmin puolin, joiden katot melkein koskettivat toisiaan, tai ainakin näyttivät estävän taivaan näkymästä. Täällä tunsin itseni levollisemmaksi, kuin noilla suurilla kaduilla, ja voin taaskin kuulla oman ääneni.
"Tässä on rahasi, poikani", sanoin. "Mikä nimesi on?"
"Miksikä sitä tahdotte tietää?" kysyi hän jotensakin kiivaasti.
Tuskin tiesin, mitä vastaisin. Kun joskus joku lapsi Kondoveristä tuli kartanoomme, kysyin aina nimeänsä, vaan heidäthän tunsin melkein kaikki. Mitä hyödyttikään kysyä tuolta Lontoon pojalta nimeänsä.
"En pelkää sitä sanoa", sanoi hän ja katsoi suoraan minuun; "nimeni on Korpral ja äitini nimi on Bell. Minä olen Korpral Bell, kun se on oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."
"Vaan eihän Korpral ole ristimä-nimesi", sanoin, "lienee sinulla toinenkin nimi?"
"Toista en ole saanut", vastasi hän vakaasti; "Korpral Bell, kun se on oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."
Verkalleen astuin eteenpäin epätasaista kivikatua, jonka kivet jalkojani haavoittivat, ja poika seurasi minua.
"Mitä etsitte?" kysyi hän.
"Etsin kelloseppää, jonka nimi on Simister", vastasin.
"Miksi ette sitä heti sanoneet!" huudahti Kor; "hän kuuluu ystävieni lukuun. Sillä tarkoitan, että olen se poika, joka harjaa hänen saappaansa ja takkinsa. Hänet luulen kyllä tuntevani; hän asun tässä lähellä."
Nyt oli minun vuoroni seurata, sillä poika tallusti eteenpäin paljain jaloin, vähän matkaa edelläni, ja osoitti sitten erään kellosepän myymälän ikkunaan. Se oli pieni puoti, jossa oli vähäpätöinen, tomuinen ikkuna, jonka sisäpuolella rippui kelloja rivittäin; useammat hopeasta ja hyvin vanhan-aikuisia, jonka jälkeenpäin huomasin, sillä nyt olin liian levoton tarkastamaan niitä, enkä myös ymmärtänyt niiden arvoa. Näin pienen, laihan miehen, joka istui niin syvään kumartuneena työnsä yli, että paljas päälakensa näkyi; hänellä oli suurennuslasi ja hän piti kelloa kaasun-valossa. Kun nyt seisoin ja tirkistelin ikkunasta sisään, kohotti hän päätänsä ja minuun katsoi utelias ryppyinen muoto, Kondoverin kirkossa olevien veistettyjen tammikuvien kaltainen.
"Hän on hyvä kelloseppä", sanoi Korpral Bell innokkaasti, "jos minulla olisi kello, antaisin hänen aina korjata sen."
Epäillen avasin suljetun oven, astuin pienen kauppapöydän luo ja nojasin kumpasenkin käteni siihen; olin näet hyvin levoton, enkä voinut sanaakaan virkkaa. Eno Simister seisoi toisella puolella ja katsoi ylös minuun, sillä hän oli minua päätä lyhempi; silmänsä olivat terävät ja omituisella tavalla asetti hän lasin silmällensä, jonka hän sitten silmäkantta liikauttamalla yht'äkkiä pudotti; tämä oli minusta hyvin kummaa.
"Mitä tahdotte, rouva hyvä?" kysyi hän karkealla ja räikeällä äänellä.
"Eno Simister!" vastasin vapisevalla äänellä, "minä olen Margery Beade, isäni on kuollut, minä olen tullut luoksenne tänne Lontoosen."
Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Hän pani taas lasin silmällensä ja katsoi minuun, samoin kuin hän oli kelloon katsonut, minun ikkunasta tirkistäessäni. Ryysyinen poikakin vierelläni katsoi ällistäen minuun.
"Margery Beade!" kertoi hän harvaan; "mutta poikalastahan minä isältäsi kirjoitin ja siitä on jo kulunut monta pitkää vuotta. Minä inhoon vaimoväkeä, ne juoksevat yhtenänsä juorutellen, ja sitten he saavat hermokohtauksia, ovatpa vielä siivottomia ja saattavat pölyn liikkeelle, missä vaan kulkevat; kahteenkymmeneen vuoteen ei yksikään vaimonpuoli ole astunut portaitani ylös. Hyvin kyllä arvaan teilläkin olevan noita pitkiä, likaa lakaisevia hameita, joista naiset niin paljon pitävät."
Hän nousi varpailleen tirkistelläkseen kauppapöydän yli; vaan hameeni oli maalla tehty ja ulottui ainoastaan nilkkaluuhun.
"Eno Simister", sanoin, "en ole tullut olemaan teille rasitukseksi. Olen voimakas ja voin ansaita elatukseni; vaan olette ainoa sukulaiseni, paitsi Stefania, ja hän on kaukana. Tulin luoksenne, koska olette äitini veli, vaan jos naisia inhootte, niin menen tieheni."
Aioin lähteä hyvin alakuloisena ja raskasmielisenä, vaan Kor tarttui minuun molemmin käsin ja piti niin kovasti kiinni, ett'en paikaltani voinut liikahtaa.
"Jää tänne!" huudahti eno Simister, "jää tänne, sisareni tytär, Margery. Minä olen filosofi ja vihaan vaimoja. Vaan olento parka, ethän itse valinnut tulla vaimoksi. Oletpa aivan sisar raukkani näköinen ja omaa sukuani, sentähden et näin saa luotani lähteä. Jumala siunatkoon sinua, Margery! Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt ketään sukulaisistani."
Hän oli äkisti tullut kauppapöydän ulkopuolelle ja seisoi edessäni kyyristyneenä ja kuihtuneena vanhuudesta. Tunsin rakkauteni virtaavan häntä kohtaan; kumarruin ja suutelin häntä, kuten isääni olisin suudellut. Syvä punehdus levisi hänen kasvoilleen, vaan vihastuneelta hän ei näyttänyt. Hän avasi puodin toisessa päässä olevan oven ja meni yläkertaan vievän portaan luo; Korin käski hän panna vitjat ovelle ja ääntää, jos joku ostaja tulisi, ja sitten hän saattoi minut kotiinsa, joka nyt monta seuraavaa vuotta oli oleva minunkin.
Huoneita oli ainoastaan kolme, nimittäin: keittiö, erittäin siisti, pieni makuuhuone ja eräs aivan pieni komero, jossa oli niin kapea vuode, että siinä tuskin oli sijaa kääntyä. Eno Simister osoitti sen minulle.
"Tuon ostin poikalapselle, josta isällesi kirjoitin", sanoi hän, "vaan jos se sinulle kelpaa, ja jos tulet toimeen vanhan filosofin kanssa, joka ei ole tottunut naisten seuraan eikä heidän tapoihinsa, niin voit jäädä luokseni hänen sijaansa. Mielelläni pidän sinut luonani, kun vaan olet siisti ja hiljainen; alan jo vanheta ja tarvitsen jonkun, joka hoitaa minua. Olen ajatellut ottaa Korpralin luokseni; vaan se olisi kenties uskaliasta, ja hän on liian nuori. Ei niin, että vaimo voisi hoitaa mitään kunnollisesti. Katso esim. naista, jolla on kello! Varma on että hän turmelee sen. Heidän kellonsa pysähtyvät alati, ponnistin katkeaa, ja milloin ne käyvät liian sukkelaan, milloin liian hitaasti. Minä inhoon myödä kelloja naisille."
Löydettyäni itselleni pienen loukon Lontoon suuressa erämaassa, olin yhtä iloinen kuin pääskyiset kotona löydettyänsä vanhat pesänsä; myöskin olin iloinen kun sain asua sukulaisen luona. Tiesin, että eno Simister tulisi murheelliseksi, jos jättäisin hänet yksinään vanhoilla päivillään, vaikka sekä puheensa että käytöksensä oli tylyä.
Kor seurasi minua näyttämään suorinta tietä ravintolaan ja hankkimaan minulle ajurin, joka kuljettaisi matkalaukkuni kotiin. Ajaessa istui hän ajomiehen rinnalla riemuten ja mutistellen suutansa toisille ryysyisille pojille pitkin katuja.
Samana iltana kirjoitin Stefanille ja kerroin eno Simisterin tarjonneen minulle kodin, ja eitä pysähtyisin hänen luonansa, ell'ei Stefan Australiassa tarvitsisi minua. Sitten tunsin itseni levolliseksi. Kohta totuin eno Simisterin tapoihin ja pidin hänen pienen kotinsa yhtä puhtaana, kuin se konsanaan oli ollut, ja hoidin häntä kaikin voimin. Hyvin hiljaista elämää vietimme ja ajottain kului päiviä ja viikkoja, ett'emme sanaakaan vaihtaneet. Luulen hänen tahtoneen ylläpitää filosofillisia mielipiteitään.
KAHDEKSAS LUKU.
Pyhän Paavalin tuomiokirkko.
Jos tuntematon olisi huomannut nykyistä elantotapaani, olisi hän kenties sanonut sitä pimeäksi ja kolkoksi; vaan kuinka voipi löytyä pimeyttä, kun koko sydän on täynnä valoa? Minusta tuntui aina kuin sydämessäni löytyisi kätkettynä salaisuus, jonka ainoastaan puoleksi tunsin ja jonka toinen puoli oli salattu ainoastaan sen verran, että voin aavistaa sen. Halpa ja köyhä oli oloni, mutta niin oli Hänenkin, työmiehen Pojan! Jos raamattu ei olisikaan kertonut Hänen olleen köyhän, olisin Hänen sanoistansa sen tietänyt. Kuka olisi puhunut vanhojen vaatteiden paikkaamisesta uudella, tai voinut puhdistaa huonetta hyväksi, joka ei olisi nähnyt äitinsä sitä tekevän? Toimittaessani semmoisia askareita ja sadottain muita samankaltaisia, tiesin Hänen tarkoin tuntevan ne, ja tämä saattoi ne suloisiksi minulle.
Eno Simisterin pienessä asunnossa ei minulla ollut tarpeeksi työtä, enkä aikaani voinut viettää tarpeettomien kalujen valmistamisella, joka muutamia naisia niin paljon huvittaa. Sitä paitsi vaivasi huoneen ahtaus silmiäni, ja liikunnon puute vaivasi jäseniäni. Päätettyäni päivän työt, oli minun tapa ottaa hattuni ja kaulavaatteeni ja mennä kävelylle, kulkien katua ylös ja katua alas. Ei noilla komeoilla kaduilla, joilla myymälät kallisarvoisine tavaroineen olivat katseltavana, vaan pimeillä ja ahtailla jotka olivat suuruuden ja rikkauden takana.
Silloin tällöin ilmautui siellä tilaisuus tehdä jotakin; milloin voin lohduttaa itkeviä lapsia, milloin auttaa jotakuta köyhää vaimoa, jolla oli liian raskas taakka kannettavana; rahoja minulla näet ei ollut antaa. En silloinkaan voinut kovasti tuomita, kun juopuneita vaimoja horjui ohitseni, jotka olisivat langenneet maahan, ell'en olisi auttanut heitä; sydämestäni surkuttelin heitä, niin oikein sydämestäni surkuttelin. Kuinka voinkaan soimata heitä, jos kurjuudesta ja saastaisuudesta, jossa elivät, pakenivat, voidakseen edes hetkeksi unhottaa ne. Toisinaan puhuin heille ystävällisiä sanoja ja he kuuntelivat minua. Mitään hyvää en tiedä vaikuttaneeni heidän seassaan, mutta nämät siivottomat, kurjat kadut, joilla senkaltaisia viheliäisiä olennoita kuljeskeli, vetivät minua enemmän puoleensa, kuin nuo suuret ja komeat, joilla komeoita ajokaluja alati liikkui.
Mutta siitä ei ole epäilemistä, ett'en Korille ollut hyödyllinen. Minä neuloin hänelle sukkia ja valmistin siistin sunnuntaipuvun eno Simisterin vanhoista vaatteista. Kor oli pieni, sievä ja kiltti poika, joka ei koskaan laiminlyönyt aamu-töitään, sukia enon saappaita ja laasta puotia puhtaaksi. Ei aikaakaan niin kertoi hän minulle, miten vaivaloisesti äitinsä ja hän hankkivat elatusta ja asuinsijaa, ja mitä surkeutta ja viheliäisyyttä hän näki kurjissa hökkeleissä, joissa makasivat. Minä opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hän oli melkein yhtä terävä poika kuin Stefan, ja kaikkea muuta, mitä taisin hänelle opettaa.
Tällä ajalla ei tullut yhtään kirjettä Stefanilta. Tästä en kuitenkaan ollut levoton, sillä olihan Australia niin kaukana etäällä, ett'eivät kirjeet voineet niin sukkelaan joutua. Mutta kun kuukausi kuukaudelta kului — kaksitoista kuukautta olin jo eno Simisterin luona ollut — ja monta kirjettä olin jo kirjoittanut, vastausta saamatta, aloin käydä levottomaksi ja kaipasin häntä niinkuin kuollutta. Nyt kulin alati salainen murhe sydämessäni, jonka samoin kuin salaisen ilonikin ainoastaan puoleksi tunsin, vaikka helposti voin toisenkin puolen arvata. Stefan oli minulta hävinnyt, eikä enää voinut olla elävissä, sillä silloin hän olisi kirjoittanut minulle kaukaisesta maasta.
Usein menin murheineni lähellä olevaan Pyhän Paavalin suureen kirkkoon, joka nyt tuli minulle rauhalliseksi lepopaikaksi, samoin kuin puutarha vanhassa kodissani. Siellä hämärässä, kirkon korkean katon alla, ympäröitynä kaupungin hälinältä — joka oli niin yhdenlainen kuin mehiläisten surina ja kumminkin niin eroava siitä — kävelin verkalleen käytäviä pitkin, ikäänkuin kovan marmorin sijassa jalkojeni alla olisi ollut varjokas nurmikäytävä. Usein pysähdyin erään muistopatsaan luo, joka kuvasi kaksipuoleisia ovia, koristetut enkeleillä, jotka seisoivat ikäänkuin odottaen avaamisen hetkeä, jolloin ylienkelin torvi on kaikuva taivaan läpi. Toiseen oveen oli piirretty: "Siksi kuin päivä viilenee ja varjot pakenevat." Nämä sanat pidin alati mielessäni, sillä kaikkihan oleskelemme varjojen laaksossa, odottaen aamu-päivän koittoa. Ei pimeydessä, mutta kuitenkin varjossa; sillä se valo, joka täällä meille loistaa, on ainoastaan kuuvalon kaltainen, joka sopii heikoille silmille, semmoisille kuin meidän, jotka usein ovat kyyneleillä himmentyneet. Hyvin suloisesti ja rauhallisesti se kumminkin loistaa, mutta ei aamuauringon loistavalla valolla, joka virtaillen kuin joki levenee kalvakkaan taivaan ja varjokkaan maan yli. Toisessa ovessa seisoi: "Ne jotka Hänen varjossaan oleskelivat palaavat jälleen." Niin, myöskin hauta mustine pimeyksineen, jota ei ainoakaan silmä voi läpi tunkea, kuin aivan vähän, myöskin se on Hänen varjonsa. Kuolleet ovat siellä niinkuin ne, jotka väsyneenä päivän helteestä lepäävät suuren kallion siimeksessä, he palaavat jälleen kun joka varjo, myös haudankin, on paennut; ilolla he jälleen palaavat, ijankaikkinen riemu on oleva heidän päänsä yli.
Vaivannäkö, joka minulla oli Korista, saattoi hänet rakkaaksi minulle. Luulen sen olevan asian luonnossa, sillä en koskaan ole nähnyt vaivaa jonkun edestä, tuntematta mieltymystä häneen. Kun eräänä aamuna tapasin hänet alakuloisena — niin alakuloisena kuin poika hänen ijällänsä voipi olla — en voinut olla sitä huomaamatta.
"Onko mitään tapahtunut Kor?" kysyin häneltä.
"Ei, mutta äitini — —", vastasi hän. "Hän on niin mieletön, että sanoo kohta kuolevansa. Hyvin laiha hän on, neiti Margery, ja luut pistävät niin terävästi esiin kuin mahdollista; mutta varma on, että kyllä löytyy ihmisiä, joissa ei ole kuin luu ja nahka. Eivät kai ihmiset siitä kuole, että laihoja ovat, vai kuinka?"
En tietänyt, mitä vastaisin, sillä en koskaan ollut nähnyt Korin äitiä. Tämä tapahtui oltuani ainoastaan muutamia kuukausia eno Simisterin luona, jolloin aivan vähän olin köyhiä nähnyt, paitsi kulkiessani heidän kaduillaan ja kujillaan ja käydessäni heidän kurjissa asunnoissaan, haluten koota kaikki heidän lapsensa ja viedä heidät maalle, tuoreille, viheriäisille niityille. Lupasin käydä tervehtimässä Korin äitiä. Iltapuolella seurasin Koria katu kadulta, jotka kaikki olivat ahtaita ja likaisia, siksi kun tulimme erääsen pihan pohjassa olevaan huoneukseen, jossa hän avojaloin juoksi portaita ylös ja jossa minun piti tarkoin kääriä vaatteeni ympärilleni, ett'eivät seinuksiin koskisi, silloin niitä en enää olisi voinut käyttää. Arvelin minne poika aikoi mennä, kun näin hänen alkavan kiivetä tikapuita ylös, joiden yläpää ulottui katossa olevan neliskulmaisen aukon läpi, kummiukin seurasin häntä ja tulin pieneen soppeloon ullakolla, jossa ei ollut muuta kattoa kuin kattotiilit, ja joka oli niin matala, etten suorana voinut seisoa. Siinä ei ollut ikkunaakaan, ainoastaan ullakon toisessa päässä pieni aukko, jonka eteen oli pantu lauta, joka poisti sekä kylmän tuulen että valon. Kor otti sen pois, ja nyt katselin ympärilleni. Tuolla kattotiilien alla makasi ryysyläjällä vaimo, laiha kuin luu ja nahka, palavin silmin, jotka katsoivat minuun petoeläimen katseella, joka ansaan tarttuneena ponnisteleikse irti päästäksensä. Tuon katseen olin usein nähnyt, kun rengit olivat pyytäneet jonkun eläinraukan, enkä koskaan kestänyt sitä nähdä.
"Tässä tulee neiti Margery teitä tervehtimään", sanoi Kor, työntäen minua esiin. Vaimon silmät kiiluivat koko ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut päälleni hyökätä, jos vaan voimia olisi ollut.
"Voinko jotakin tehdä auttaakseni teitä?" kysyin ja katsoin sääliväisesti kurjaan poloiseen, ja kun näin hänen vilusta värisevän, otin villahuivin yltäni ja levitin sen hänen päälleen, tukkien kupeilta ja jaloista viimaa estämään. Koko ajalla hän ei ottanut silmiänsä minusta.
"Kor", sanoin, "juokse kotiin ja tuo päällystakkini tänne!"
Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli se polttava kuin tuli.
"Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt katse silmissään.
"Pelkäättekö kuolla?" kysyin.
"Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."
Siinä istuin nyt levollisesti puhellen, niinkuin äiti toisinaan puhelee peljästyneelle lapselleen ukon-ilman yöllä kovasti käydessä, ja Korin äiti kuunteli lapsen tavalla, pitäen kiinni kädestäni polttavilla sormillaan. Hetken kuluttua sanoi hän lauhkeammalla äänellä:
"Nyt en tunne tuskaa; puhukaa enemmän Hänestä."
Silloin kerroin hänelle köyhästä vaimosta, joka oli syntinen, eikä rohjennut astua Jesuksen eteen, vaan seisoi itkien Hänen takanaan ja kostutti kyyneleillään Hänen jalkojaan, vaikk'ei Jesus ensin näyttänyt hänestä lukua pitävän. Kun vaimo ei väsynyt, eikä mennyt pois, vaan yhä itki ja suuteli Hänen jalkojaan, kääntyi Jesus häneen sanoen: "Syntisi ovat anteeksi annetut, sillä olet paljon rakastanut; vaan se, jolle vähän anteeksi annetaan, on vähän rakastanut".
Korin äiti lepäsi kuunnellen ikäänkuin olisi peljännyt sanaakaan kadottaa, ja minä tiesin myös Kristuksen kuuntelevan. Sitten veti hän käteni polttaville huulilleen ja kysyi matalalla, juhlallisella äänellä:
"Antaisiko Jesus minun koskaan kostuttaa jalkojaan?"
Nyt tunsin, että kyyneleet, jotka hänen poskillansa vierivät, valuivat hiljaa kyynel kyyneleeltä Hänen jaloilleen. Jesus oli tullut hänen luoksensa ja odotti hänen katumus-kyyneleitänsä ja rakkauden-suuteloitansa, ja sanomaton ilo täytti sydämeni.
Nyt kuuluivat Korin askeleet portailta; hän astui sisään, tuoden päällystakkini, ja sanoi eno Simisterin tarvitsevan minua. Annoin hänelle muutamia penniä, joita minulla oli taskussani ja sanoin Korille, mitä hänen tuli ostaa; sitten jätin heidät, luvaten palata seuraavana päivänä.
Aamun koittaessa tuli Kor niinkuin ennenkin, vaan silmänsä olivat punaiset ja huulensa vapisivat kuin pienen lapsen. Heti huomasin, kuinka asian laita oli, ja kutsuin hänet ylikerrokseen, jonne hänelle olin valmistanut kupin kahvia.
"Äitini on kuollut", sanoi hän, koettaen pidättää nyyhkytyksiään; "hän käski sanoa teille, ett'ei hän enää peljännyt kuolla, sillä hän toivoi näkevänsä Jesuksen siellä, jonne hän nyt meni, ja ehkä Hän antaisi äitini seisoa takanaan ja kostuttaa Hänen jalkojaan. En tiedä, mitä hän tarkoitti, mutta niin hän sanoi."
Korin äidin hautajaisiin ei ollut paljon valmistamista. Seurakunta antoi haudata hänen, ja poika jäi turvattomaksi maailmaan. Sen jälkeen oli hän entistä enemmän luonamme, vaikka emme voineet antaa hänelle kaikkia tarpeitansa; eno Simister antoi hänelle yösijaa pienessä loukossa portaiden alla ja minä ompelin hänelle vaatteita ja annoin silloin tällöin ruokaa. Käskyläis-poikana toimitti hän asioita ja koska oli kelpo poika, otti eräs tohtori, jonka tunsimme, hänet palvelukseensa. Ja siten oli Korista huoli pidetty.
YHDEKSÄS LUKU.
Beden testamenttivarasto.
Kuinka sukkelaan vuodet kuluvat vanhettuamme! On kuin ajaisimme vaunuissa, virkeät hevoset edessä, jotka tietävät kotia lähestyvänsä ja kiiruhtavat kulkuansa sukkelammin sinne joutuakseen. Huomasin jo useampia harmaita hiuskarvoja ruskeassa tukassani, ja koko joukon hienoja ryppyjä silmäpielissäni. Eno Simisterissäkin oli suuri muutos tapahtunut, sillä näkö puuttui häneltä ja kätensä olivat kovin heikot työtä tekemään. Eräs nuori sälli oli joksikin ajaksi ottanut kaupan hoitaaksensa, ja tohtori Klarke kävi joka päivä enoani katsomassa.
"Minulla ei ole penniäkään jättää sinulle, Margery", sanoi hän eräänä päivänä, ikäänkuin itsekseen puhuen ja niinkuin olisi tahtonut, etten olisi kuullut sitä.
"Eno hyvä, elä sitä ajattele", vastasin iloisesti. "En pelkää kulkea missä hyvänsä sillä tiellä, jonka Herra on minulle määrännyt."
"Tahdon puhua tohtorille", jupisi hän levottoman näköisenä.
Tohtori Klarke tuli tavallisesti iltapuolella ja viipyi usein kauan aikaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua jostakin eno Simisterille. Tänä iltana istautui hän takan ääreen ja aikomuksensa näkyi olevan viipyä.
"Olen levoton Margerystä", alotti eno. "Vaimo on kellon kaltainen ja tarvitsee miehen, joka vetää sen, määrää sen kulun kuin myös tarkastaa sen pääratasta. Minulla on ollut niin paljon tekemistä kellojen kanssa, ett'en vaimoihin ole tarvinnut puuttua. He ovat kaikki samaa laatua; mutta Margery on suurten kirkonkellojen kaltainen, jotka vedettyä kerran vuodessa voipi jättää omaan huostaansa, ja kumminkin käyvät yhtä tarkasti kuin vuosikin. Mutta kumminkin, tohtori, tarvitsee hän aika ajoin tulla vedetyksi; ja kuka sen tekee?"
"Oletteko tehneet testamenttinne?" kysyi tohtori.
"Olen", vastasi hän, "vaan paitsi huonekaluja, joilla hän voipi varustaa yhden huoneen ja saada muutamia penniä, ei hänelle jää mitään. Hän yhä vanhenee ja voimat vähenemät."
"Kuinka vanha olette, Margery?" kysyi tohtori.
"Viiden-viidettä vuoden", vastasin tuota pikaa, sillä juuri samana aamuna olin katsonut päivämäärän isäni raamatusta.
"Pelkään, ett'ei teille käsivarrestanne ole suurta hyötyä", sanoi hän; "työllänne ette voi elättää itseänne. Eikö teillä ole muita sukulaisia?"
Käsivarteni oli syynä, että ensin tutustuin tohtorin kanssa. Olin vahingoittanut sen, en tiedä miten, ja Kor houkutteli minua tohtorin luo menemään. Menin ulos ja kuljeskelin katuja pitkin siksi kuin eräällä ovella huomasin tohtori Klarken nimen. Hän kävi sitten usein luonani, mutta taisi aivan vähän auttaa minua. Oikean käsivarteni jänteet olivat olkapään ja kyynäspään väliltä katkenneet, eivätkä koskaan enää liittyneet, joten se vuosi vuodelta heikkountui.
"Hänellä oli velipuoli Australiassa", sanoi eno Simister, "mutta kymmenen vuotta tai enemmänkin on jo kulunut sitten kuin hänestä viimmeksi tietoja saatiin. Luulemme, että hän on kuollut; ainakin on hän Margerylle niinkuin kuollut."
Vielä niin pitkän ajan jälkeen vihlasi sydäntäni Stefania mainittaessa. Tuntui monta vertaa ikävämmältä kuin jos olisimme tietäneet, missä ja milloin hän kuoli. Tohtori istui miettivänä ja katsoi tuleen.
"No, mutta!" huudahti hän vihdoin lyöden kämmenen istuimen selkälautaan, "onhan meiltä Beden testamenttivarasto, ja sepä juuri sopivin onkin. Olen tuttu erään siihen kuuluvan asioitsijan kanssa, ja te olette seuran jäsen."
"Niin, mutta aivan vähän hyötyä minulla siitä on ollut", sanoi eno
Simister.
"Vaan nyt se Margerylle voipi tulla hyödyksi", sanoi tohtori, ottaen esiin taskukirjansa kirjoittaakseen nimeni ja ikäni. "No, kas niin! nimensä on Margery Bede; sehän on sama nimi kuin testamentissa. Lienette samaa sukua kuin perustaja?"
"En ole", vastasin, "kirjoitan nimeni Beade ja sukuni on aina asunut maalla, kaukana Lontoosta."
"Luulen testamentin olevan ainoastaan porvarien leskiä ja tyttäriä varten", sanoi eno.
"Se ei haittaa", vastasi tohtori; "jättäkää se minulle. Te teitte minulle hyväntyön, kun hankitte minulle tuon pojan Kor Bell. Minä opetan hänelle kirurgiaa, ja hän oppii yhtä hyvästi kuin puoli tusinaa noista Bartholomei-laitoksen pölkkypäistä. Jos hän hyvin käyttäytyy, otan hänet avukseni sairashuoneesen."
"Hän ei ole minun poikani", sanoi eno Simister; "hän on Margeryn. Luulin tekeväni hänelle hyvää, kun annoin hänen harjata saappaani ja puhdistaa puodin portaat; vaan Margery otti hänet huostaansa, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, neuloi hänelle sukkia, ompeli hänelle siistit vaatteet ja auttoi häntä kaikella tavalla. Kor on Margeryn poika."
"Vai niin! Niinpä meidän tulee hankkia hänelle eläkeraha Beden testamenttivarastosta", sanoi tohtori Klarke.
"Niin tiettävästi, jos joku vaimon-puoli milloinkaan on ansainnut armeliaisuutta, niin on se Margery", jatkoi enoni. "Olenpa ruvennut ajattelemaan, ett'ei Kaikkivaltias menetellyt kovasti meitä miehiä kohtaan, kun Hän loi senkaltaisia vaimoja kuin Margery. Toisinaan toivon, että kuningas Salomo olisi tuntenut hänen, kuullakseni, mitä hän hänestä olisi sanonut; vaikka kyllä Margerylläkin on vikansa. Joskus olen ajatellut, ett'ei taivas olisikaan niin oivallinen paikka, jos kaikki enkelit olisivat vaimoja, niinkuin heitä kuvattuina näkee, paksuine kiekkuroine pitkin selkää ja pitkine viistävine hameine. Raamattu taas puhuu enkeleistä niinkuin he olisivat miehiä, nuoria miehiä, jotka eivät koskaan vanhene. Kumpiako luulette heidän olevan, tohtori?"
"Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi tohtori hymyillen.
"Siitä en olisi millänikään, jos siellä olisi muutamia senkaltaisia vaimoja kuin Margery", sanoi eno heikolla äänellä ja nojasi väsyneenä päätään istuimen takalautaa vasten. Tohtori katsahti häneen epäilevästi, koetti hänen valtasuontansa ja kääntyi hänestä vakaan näköisenä.
Tunsin itseni kummallisesti liikutetuksi, enkä voinut sanaakaan virkkaa, vaikka hän puhutteli minua, ikäänkuin olisi kysymykseen vastannut.
"Niin", sanoi hän, "parasta on, että hän pääsee levolle, minä lähetän Korin, joka voipi olla hänen luonaan koko yön. Muistakaa, ett'ette saa valvoa, yksi on kylliksi ja tarvitsette päivällä hoitaa häntä."
Puolen tunnin kuluttua tuli Kor, joka nyt oli pitkä kaunis-vartaloinen nuorukainen, ja kirkkaista sinisistä silmistään loisti miehuus ja jalous. Hän oli puettu yksinkertaiseen palvelijapukuun, ja kantoi kainalossaan kolme suurta kirjaa tohtorin kirjakaapista. Ensin kohotti hän etusormen otsalleen, jonkunmoiseksi tervehdykseksi, tuli sitten luokseni, otti minua kädestä ja kumartui ikäänkuin suudellakseen sitä.
"Neiti Margery", sanoi hän, "tohtori on luvannut, että teidän levätessä saan valvoa entisen isäntäni luona. Pysyäkseni valveilla on hän lainannut muutamia kirjoja, semmoisia, joissa on kummallisia ja kauhean pitkiä sanoja. Hän sanoo minunkin aikaa myöten tulevan tohtoriksi. Tokkos se lystiä olisi?"
Hän ei ollut vielä heittänyt pois entistä poikamaista puhetapaansa, mutta, kun tahtoi, taisi hän puhua entistä paremmin. Nyt huomasi hän hairahtuneensa ja punastui; sitten hymyili hän itsekseen ja seurasi minua eno Simisterin huoneesen. Näin hänen istautuvan kirjainsa ääreen; vuoteen uutimet olivat alaslasketut varjelemaan enon silmiä kynttilän valolta, jonka ääressä Kor istui. Siinä oli nyt uutimien toisella puolella terve, vilkas ja nuori muoto, ja toisella vanha, kuihtunut ja ryppyinen. Vanhukselta oli toivo kadonnut ja elämän ilo poissa; nyt olivat ne hänelle jälleen annettavat ja ijäti kukoistavat. Olen jossakin lukenut, että vanhimmat enkelit Jumalan istuimen edessä näyttävät nuoremmilta.
Koko pitkän yön ja monta pitkää yötä istui Kor lukien eno Simisterin kuolinvuoteen vieressä. Sitten tuli loppu. Alhaalta puodista kuului kellojen napsutus; tätä kuunnellessa levisi juhlallinen hymy enoni kasvoille ja jos mielin puhua tai liikahtaa, viittasi hän minulle olemaan hiljaa. Sitten kuiskasi hän: "Jumala siunatkoon sinua Margery!" — ja niin olin taas yksin.
Kaikki ihmiset olivat hyviä minulle; mutta Kor oli parhain apuni. Hän ja tohtori ottivat kaiken vaivan ja huolenpidon ja kumpikin saattoi eno Simisteriä hautaan. Muutamia viikkoja olin vielä yksinäni hiljaisessa kodissa. Herra Moes, joka muutamia kuukausia oli ollut sällinä luonamme, otti työhuoneen semmoisena kuin se oli, toivoen parantavansa liikettä, vaan ei vielä voinut muuttaa taloon. Hänen luonaan asui setänsä vaimo, rouva Moes, joka oli leski, ja hänen lankonsa tytär Fede. Hän epäili antaa heidän muuttaa niin pieniin huoneisin, jotka tuskin olivat riittävät enolle ja minulle. Muutaman viikon kuluttua pääsi rouva Moes erääsen Westminsterissä olevaan holhouslaitokseen; hyvin iloinen oli hän saada muuttaa sinne ja sen kautta vapauttaa miehensä veljenpojan ylläpidon velvollisuuksista. Juuri samaan aikaan tuli tohtori Klarke — niin hyvästi ovat Jumalan teot yhteen sovitetut — eräänä iltana luokseni tuoden hyviä uutisia.
"Margery", sanoi hän, "eräs köyhä, joka on saanut apua Beden testamenttivarastosta, on kuollut; hän kuoli muutamia päiviä sitten, ja nyt olen esitellyt anomuksenne. Hänen jälkeensä lankeaa apuraha teille, ja sitten on teillä tietty eläke niin kauan kuin elätte. Ikävä vaan että se on niin vähäinen."
"Herra tohtori", sanoin, "tunnen itseni hyvin kiitolliseksi teille ja Jumalalle. Kun Hän antaa, on se aina kylliksi. Jos tätä en olisi saanut olisi minun täytynyt palata pitäjääseni."
Ajattelin työhuonetta kaupungissa, jossa isäni kanssa olin käynyt, ja tuntui kuin en voisi kärsiä vaivaisena palata syntymäseuduilleni. Beaden suku oli monta sukupolvea ollut hyvässä kunnossa olevia arentimiehiä, ja olin ainoa elossa oleva siitä suvusta; sillä Stefan lienee varmaankin hukkunut kaukaisessa maassa. Kenties näki Jumala ylpeyttä sydämessäni, joka oli tukehdutettava.
"No, niin Margery", sanoi tohtori Klarke, "se on ainoastaan kuusi killinkiä viikossa, ei sen enempää. Miten sillä toimeen tulette, en ymmärrä."
"Lontoossa löytyy tuhansittain ihmisiä, joilla on vähemmän kuin minulla", vastasin. "Elkää minusta huoliko, herra tohtori, minä tulen kyllä toimeen kuudella killingillä viikossa. Yhteen huoneesen on minulla tarpeeksi huonekaluja ja herra Moes on myös maksava vähän liikkeestä. Tiedätte enon jättäneen minulle kaikki."
Tohtori hymyili itsekseen; luulen hänestä kaikki olleen kovin vähäistä. Minusta se kumminkin oli koko aarre; sillä sain pienen huoneen Westminsterissä, ei kaukana holhouskartanosta, jossa rouva Moes ja pieni Fede, joka oli minuun mieltynyt, asuivat. Minulla oli tarpeeksi huonekaluja voidakseni mukavasti varustaa huoneeni, tarvitsematta ottaa penniäkään niistä rahoista, joita herra Moes oli maksava minulle liikkeestä ja varastosta. Niitä ei ollut paljon, ainoastaan kaksikymmentäviisi puntaa, sitten kun enon velat olivat maksetut; kumminkin se oli pohjaraha, niinkuin Stefan raukan oli tapa sanoa, ja talletettava ajaksi, jolloin sen paremmin tarvitsisin. Vaan Hänellä, Kristuksella, ei ollut säästössä rahoja, sillä Judas piti huostassaan kukkaron ja talletti rahat, jotka siihen pantiin, Judas, pettäjä ja varas.
KYMMENES LUKU.
Kor ja Fede.
Kotini Westmmisterissä oli siellä olevan hiljaisimman kadun varrella. Se oli kartanon takapuolella oleva yliskamari; kartanon muut kerrokset käytettiin asian-toimikamareiksi. Rouva Brown, jolle kuului huoneiden puhdistaminen, sai käyttää ylikerroksen ja asui itse kartanon etupuolella olevissa huoneissa, ja minä maksoin hänelle killingin ja neljä äyriä viikosta huoneestani. Huonekalut, jotka eno Simisteriltä sain, olivat riittävät minulle. Pieni vuode, jonka eno monta, monta vuotta sitten oli ostanut Stefanille, pieni tamminen pöytä, samanlainen kuin äitini omistama, kolmikulmainen nojatuoli kuin myös monta muuta esinettä, joita joko tarvitsin tai muistoina säilytin, antoivat huoneelleni siistin ja mukavan näön. Kor puhdisti seinät ja maalasi katon rajaan, leikatun paperikaavan mukaan, kauniin, kukilla ja lehdillä koristetun reunuksen. Hän teki myös kasvia varten ikkunan ulkopuolelle sopivan laatikon, jossa kukkaseni aamuin illoin saivat auringon valoa. Tämä huone oli paljon valoisampi ja iloisempi, kuin pieni ahdas kotimme Pyhissävaeltajain-kadun varrella. Korkealla olevasta ikkunastani näin Abbey kirkon, Parlamenttikartanon kuin myös siellä täällä kimaltelevia jokia, ja katseltavana minulla oli avara taivas-ala, joka yhäti vaihteli; milloin se oli sininen, milloin ihanain pilvien seppelöimänä, milloin taas harmaa ja synkkä. Kumminkaan ei taivas koskaan vaihtele, vaan on alati puhdas, kirkas ja valoisa, ainoastaan maastamme nousevat pilvet, väliin paksut ja synkät, väliin taivaankaareen vivahtelevat, himmentävät sen silmiltämme.
Muutamia katuja kodistani oli holhouslaitos, jossa rouva Moes ja Fede asuivat. Heidänkin asuntonsa oli hyvin hauska, vaikk'en siitä niin paljon pitänyt kuin omastani laveoine näky-aloineen.
Täällä olimme nyt kaksi vanhaa, avutonta, melkein orpoa vaimoa, voimitta työntekoon, ja olisimme ystävillemme joutuneet rasitukseksi, tai vanhoilla päivillämme johonkin työhuoneesen, heidän huolenpidottansa, jotka nyt kävelevät kultaisen kaupungin kaduilla. Toisinaan toivoin tuntemattomien ystäviemme — joiden hyväntahtoisuus antoi meille asunnon, elätti ja vaatetti meitä — tietävän, kuinka eroava nykyinen kohtalomme oli siitä, kuin se heidän huolenpidottansa ja rakkaudettansa köyhiä kohtaan olisi ollut. Joskus arvelin kenties kohtaavani heitä ja kuinka iloinen olisin saada kertoa Beden armeliaisuuslaitoksen perustajalle, mitä hän edestäni oli tehnyt. Toivoin heidän tietävän, kuinka armeliaisuutensa meni kädestä käteen, joten suku suvulta Jumalan hyvyys tuli julistetuksi.
Rauhassa Jumalan ja ihmisten kanssa vietin siellä monta hiljaista vuotta, huomaten, miten Kor ja Fede kasvoivat, samoinkuin ennen vanhassa kodissani olin huomannut vuonain, vasikkain ja varsain kasvamista keväillä; vaan nämä kaksi kasvoivat paljon hitaammin, mutta sitä kauniimpaan kehitykseen. Kummallakin oli halu lukuun ja tietoihin, juurikuin Stefanillakin; heiltä näet puuttui rahaa huvituksiin, kauneihin vaatteihin ja monenmoisiin koristuksiin, joita nuoret tavallisesti rakastavat. Koska siten olivat karkoitetut senkaltaisista huvituksista, etsivät he jotakin toista, joka tyydyttäisi heitä, löysivät ja omistivat niitä monenmoisia Jumalan vapaita lahjoja, joita ympärillämme löytyy jokaiselle tarjona.
Päivä päivältä näytti Kor miehistyvän. Tohtori Klarke otti hänet apulaisekseen. Hän heitti pois palvelijapukunsa ja luki entistä innokkaammin, koska isäntänsä oli luvannut kustantaa kaikki, mitä hän tarvitsisi tohtoriksi tullakseen. Siihen tarvittiin paljon varoja, eikä Korilla ollut muita ystäviä kuin tohtori Klarke ja minä. Joskus ihmettelin muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, muistellessani minkälaisessa tilassa hänet löysin, ryysyisenä, paljasjalkaisena ja kaikin puolin hoidon puutteessa, niin sanoakseni poislakaistuna lian kanssa kadulta, ja nyt näin hänet kelpomieheksi tulemassa, joka kenties kerran oli kuuluva suuren ja rikkaan syntymäkaupunkinsa ylhäisten ja mahtavien lukuun.
Juurikuin Kor oli valmis, niinkuin tohtori Klarke sanoi, apulaisena seuraamaan häntä vaivashuoneesen, kohtasi suuri vastoinkäyminen häntä ja minua. Tohtori Klarke kuoli äkkiä, niin äkkiä ett'ei ehtinyt allekirjoittaa testamenttiänsä, joka jo monta kuukautta oli ollut valmis, ja jossa hän Korille oli määrännyt viisisataa puntaa sterlinkiä hänen oppimääränsä päättämiseksi. Kaikki oli nyt turhaa; Kor oli taas heitetty maailmaan ja paitsi minua ei hänellä ollut muita ystäviä. Todellakin "Jumalan tiet eivät ole meidän tiet".
Kor parka! Vielä nytkin vihloo sydäntäni ajatellessani sitä suurta vastoinkäymistä ja syvää murhetta, jonka isäntänsä kuolema hänelle saattoi. Kaksi vaikutus-alaa oli Korilla valittavana. Hän oli sorea, pitkä ja kaunis-vartaloinen nuorukainen ja moni korkeasukuinen perhe olisi mielellään ottanut hänet palvelijaksi, palvelemaan heitä heidän komeissa kartanoissaan, ja lakeijaksi heidän puistoissa ajellessaan. Mutta Kor kammosi työtä, josta ei kenellekään olisi hyötyä, ja tämä oli hänestä miehuutonta elämää, täynnä mitätöntä työntekoa. Toinenkin vaikutus-ala oli hänelle tarjona; hän oli oppinut valmistamaan lääkkeitä ja eräs apteekari tarjoutui ottamaan hänet puotiinsa, mutta hyvin pienellä palkalla. Useammat ostajat olivat köyhiä ja tulivat sinne, kun heiltä puuttui varoja lääkärin luo mennä. Tässä oli paljon työtä ja vähän tuloja, vaan kaikki työ tuli kansalaisten hyödyksi. Tämän vaikutus-alan valitsi Kor, kun Jumala asetti nämä kaksi tietä hänen eteensä.
Sen jälkeen tapasin häntä entistä harvemmin, vaan joka kerta huomasin muutoksen tapahtuneen hänessä. Ajattelemattomasta, itsekkäisestä nuorukaisesta oli hän tullut hiljaiseksi, vakavaksi mieheksi; hän turvasi Herraan Kristukseen, joka johdatti häntä hellällä, näkymättömällä, vaan ei havaitsemattomalla kädellä. Kor oli ottanut ristin, joka hänen tiellänsä oli, ja seurannut Kristusta, jonka hän luuli olevan pitkän matkaa, jopa satojakin vuosia edellänsä; mutta Herra oli kääntynyt takaisin ja kävi nyt hänen rinnallaan, kantaakseen raskainta osaa hänen rististään. Tämä oli Kor raukalle onnellinen muutos!
Muistellessani entisiä aikoja, puhelen niistä kenties iloisemmalla ja kiitollisemmalla mielellä, kuin silloin olisin tehnyt. On samoin kuin ennen kotona ollessani, jolloin joskus kiipesin vanhalle, yksinäiselle kukkulalle ja sieltä katselin kiertelevää tietä, joka sinne olin kulkenut. Silloin näytti tie sileältä, vihreäisine pensas-aitoineen molemmin puolin ja varjoisine puineen, jotka muodostivat la'en sen yli. Nyt muistin orvokkia, vuohenkukkia ja sinivuokkoja, joita sen vierustalla kasvoi, ja ruusupensaiden vihreitä oksia, joita tuuli tuuditteli, vieläpä rastasten ja hamppulintujen iloista viserrystä; mutta unhotin tien likaiset ja kiviset paikat, pistävät sääkset ja orjantappurapensaat, joihin vaatteeni tarttuivat. Kenties päivän vähäiset huolet silloin tällöin kiusasivat mieltäni ja saattoivat minut tylyksi taivaalliselle Isälleni; mutta hän oli aina yhtä kärsivällinen kuin äiti, joka kantaa pienen lapsensa kivisten ja likaisten paikkojen yli, ja suutelee orjantappurapiikkien tekemiä naarmoja hänen pienessä kädessään. Luulen sekä lapsen että äidin silloin enemmän rakastavan toisiaan kuin jos he vaunuissa verkalleen olisivat ajaneet tietä eteenpäin.
Kor oli neljänkolmatta vuotias ja Fede seitsemäntoista. Rusottavine poskineen, jotka muistuttivat vaaleammista ruusuista vanhassa puutarhassani, oli Fede niin kaunis tyttö kuin joku toinenkin Lontoossa. Hänen katseensa ilahdutti jo minua. Usein tuli hän hauskaan huoneeseni, käyskenteli kanssani, ja oli melkein kuin oma lapseni. Sieltä ja täältä oli hän kerännyt koko joukon oppia. Kor opetti häntä latinaa ja opettaja kansakoulussa soitantoa ja ranskankieltä. Lapsi oli hyvin halukas oppimaan, mutta tultuaan seitsemäntoista-vuotiaaksi tahtoi hän elättää itseänsä, ett'ei tädillensä ja serkullensa enää olisi rasitukseksi. Hyvin onnellinen oli hän saatuansa opettajattaren paikan, opettaa viittä lasta, korjata heidän vaatteitaan, käyskennellä heidän kanssaan, ja olla luonansa yhdeksästä aamulla kuuteen illalla, josta viikottain maksettiin kymmenen killinkiä, paitsi lupa-ajoilta. Oliko tämä hyvästi maksettu? Siitä emme huolineet, iloitsimme vaan kun Fede voi ansaita leipänsä. Nyt olivat hän ja tätinsä rikkaita. Heillä oli kuusitoista killinkiä viikossa ja vapaa asunto.
YHDESTOISTA LUKU.
Pääsiäis-täysikuu.
Tuskin olin lakannut seuraamasta Korin ja Feden kehittymistä, joka muistutti nuorien puiden puhkeamis- ja kukkimis-ajasta, kuin jo Korin sydämmessä huomasin hiljaisen, syvän rakkauden koiton Fedeen, ja tämä kasvoi, eneni samoin kuin päivän koitto, jota ei mikään voima hetkeksikään voi pidättää. Vaan mitä toivoa olikaan näillä nuorilla, köyhillä orpo-raukoilla! Paitsi heidän köyhyyttänsä oli rouva Moes lukuun otettava, ja hän oli henkilö, jota ei suinkaan voinut laimiin lyödä. Hän kehui olevansa hyvää sukua, ja Kor oli ainoastaan löytölapsi kadulta.
Kauan aikaa kului ennenkuin Kor ilmoitti tunteensa minulle; kuitenkin tiesin hänen salaisuutensa, kenties ennen kuin hän itse. Näin hänen vakaisen muotonsa kirkastuvan sädehtivästä ilosta Feden äänen tai astunnon kuuluessa ja huomasin kuinka hänen silmänsä seurasivat Feden liikunnoita ja miten puheensa ja laulunsa ikäänkuin lumosivat häntä. Fede lauloikin kuin hamppulintunen, väliin iloisia liverryksiä, väliin valittavia säveliä, yksinkertaisesti ja luonnollisesti; joskus niin suloisestikin että herätti surumielisyyttä, samoin kuin lintujen viserrykset iltasilla, kun ne keinuen puiden latvoissa visertävät jäähyväiseksi laskeuvalle auringolle. Kuunnellen Feden laulua taisi Kor parka istua liikahtamatonna, juurikuin peläten vähimmänkin liikahduksen karkoittavan hänet, ja silloin sattui että Fede yht'äkkiä iloisesti nauraen lakkasi laulamasta, kääntyi ikkunaan päin ja poimi muutamia kellastuneita lehtiä kukistani, jotka ikkunan laudalla olivat. Hänen ihana päänsä esiytyi taivaan sineä vasten ja Kor katseli häntä ikäänkuin peläten sulon näyn katoavan jos toisaalle loisi silmänsä.
Näin kului pari vuotta Korin mitään virkkamatta; enkä Fedenkään tunteista selvää saanut. Hän oli iloinen ja vähän veitikkamainen ja moni olisi sanonut häntä mielisteleväksi; mutta Fede ei ollut mielistelevä, vaikka koulun johtajan apulainen toisinaan saattoi häntä kotiin ja jok'ainoa yhdyslaulajoista, joiden seuraan hän kuului, osoitti hänelle kohteliaisuutta, ja ansaitakseen hymyilyn häneltä olisi tehnyt mitä hyvänsä. En luullut Korilla olevan paljon toivon sijaa. Harvoin tapasi hän Fedeä, joka taas ei näkynyt lukua pitävän, olipa hän poikessa kuinka kauan tahansa. Paitsi sitä nimitti Fede häntä aina "Kor raukaksi", joka minua ei miellyttänyt, vaikka itselleni oli tavaksi tullut sanoa "Kor raukka". Miksikä häntä "raukaksi" kutsuisin, joka elämänsä tavoissa seurasi Herraa Kristusta.
"Neiti Margery", sanoi Kor, eräänä iltana turhaan odotettuaan Fedeä, "olen näinä aikoina paljon muistanut äitiäni."
Harvoin olin puhellut Korin kanssa äidistänsä, sillä nyt kun hän oli vieraantunut siitä elämästä, jota kaduilla vietetään, sisälti äitinsä muisto ainoastaan häpeää ja murhetta. Hänen poskensa hehkuivat syvästä punastuksesta, joka oli aivan erilainen kuin neitosen punehtuminen; hän osoitti surua ja mielikarvautta ja jotakin himmeää kuvautui nuorissa kirkkaissa silmissänsä.
"Mikä sinua hänestä on muistuttanut?" kysyin.
"Monikin seikka", vastasi hän surumielin; "vaimot, jotka tulevat lääkkeitä ostamaan, ja joita kadulla näen. Puolet ijästäni antaisin, jos saisin teidän kaltaisen vaimon omaksi äidikseni! Minusta on kummallista, että äitini kaltaisille vaimoille on suotu lapsia."
"Kor", vastasin, "odota siksi kun hänet taivaassa näet, silloin et häntä minuun vaihtaisi."
Hän pudisti päätään ja samassa kuului vähäinen rasahdus, joka saattoi hänet hengitystä pidättämään ja taas hetkeksi kuuntelemaan, mutta Fede ei tullutkaan.
"Neiti Margery", pitkitti hän, "äitini poikana ei minulla ole oikeutta voittaa kenenkään rakkautta; vai miten? — ei ainakaan semmoisen, jonka maksaisi vaivaa voittaa. En voi unhottaa, miksi olen syntynyt. Te olette tehneet minut siksi, mikä nyt olen; kaikki on teidän tekonne."
Hänen äänensä oli murheellinen; samassa johtui mieleeni ilta ennen Stefanin lähtöä, jolloin isäni hänestä sanoi melkein samat sanat. Stefan parka oli tullut ylennetyksi siitä säädystä. jossa hän oli syntynyt, matkannut pois ja joutunut hukkaan. Minutta olisi hän pysähtynyt kotiin, elänyt ja ahkeroinut niinkuin esi-isänsä ennen häntä. Tämä oli elämäni ainoa murhe ja epäilys. Olinko tehnyt väärin Stefanille? Olinko tehnyt samoin Korille?
"Olisiko minun tullut jättää sinut sinne, josta sinut löysin? Oletko vähemmän onnellinen, vähemmän hyödyllinen nykyisessä olossasi?" kysyin.
Hän laskeutui polvilleen ja kätki päänsä syliini. Panin molemmat käteni hänen päänsä päälle rukoillen Jumalaa siunaamaan häntä. Ääneen en voinut puhua, sillä sydämmeni oli täysi muistaessani Stefania — poikaani, joka matkasi meren taa ja oli ijäksi päiväksi hukassa.
"Neiti Margery!" sanoi Kor vihdoin, "rakastan Fedeä!"
"Sen kyllä tiesin, Kor raukka", vastasin; hän kohotti päätään katsoakseen minuun ja muotonsa kuvasi intoa, levottomuutta ja odotusta. Hän luuli minulla olevan enemmänkin sanomista; mutta minulla ei ollut. Muotoni lienee kuitenkin sanonut enemmän kuin suuni olisi voinut; sillä hän tuli levottomaksi minun tähteni.
"Te voitte pahoin, neiti Margery", sanoi hän, "ja tässä olen vaivannut teitä turhanpäiväisillä; miten voin teitä auttaa? Istukaa paikallanne siksi kun teille teetä valmistan."
"Ei, ei, Kor", vastasin, "ajattelin vaan Stefan raukkaa, joka Australiassa hävisi. Kerroit Fedeä rakastavasi. Sen olen jo monta kuukautta tietänyt."
"Tietääkö Fedekin sen?" kysyi hän kiivaasti. "Onko hän koskaan minua rakastava? Tietääkö hän, kuka olen, tietääkö hän, ett'ei minulla ole edes nimeäkään hänelle tarjota? Onko hän koskaan kuullut teidän nimittävän minua Korpraliksi?"
"Olenko sinua koskaan niin nimittänyt Kor?" kysyin.
"Ette", sanoi hän; "mutta kuulkaa nyt, neiti Margery, tunnustan teidän avullanne olevani, mikä olen; kaikesta olemisestani tulee minun teitä kiittää, ja siitä olen iloinen. Jos kerran saan tuntea, mitä kelpo vaimon rakkaus on, niin olen joka päivä kiittävä Jumalaa siitä, että hän johdatti teidät luokseni. Ei, teidän ei olisi tullut jättää minua siihen josta minut löysitte. Olen sekä onnellinen että hyödyllinen ihminen, tällä erää en kenties aivan onnellinen; mutta olen kyllä tuleva onnelliseksi, kun vaan voin Feden unhottaa, jos hän ei minusta huolisi. Te olette aina oleva yhtä hellä minulle, ettekä koskaan vaihetteleva Kor Bell raukkaa kohtaan."
"En koskaan!" vastasin.
Samassa kuului iloinen nauru, ja ovessa, joka oli mennyt raolleen, näimme Feden tirkistävän, yhtä suloisen näköisenä kuin ennenkin. Kor punastui ja silmänsä loistivat kuin lähteen pinta, jota auringon säteet valaisevat; hän kavahti ylös istualtaan, mutta oli liian ujo menemään ovea avaamaan.
"Puhuitte salaisuuksia", sanoi Fede hieman nyreissään, paikaltaan liikahtamatta. "Sanon asiani ja juoksen tieheni."
"Ei, ei", sanoi Kor vähän peljästyneellä äänellä. "Minä lähden heti ja sitten saatte olla yksin neiti Margeryn kanssa; käykää nyt vaan sisään!"
"En voi tulla", vastasi hän näsäkkäästi. "Herra Russel odottaa kadulla ja minun tulee joutua. Margery, serkku Moes toivoo, että huomenna tulet tätini ja minun kanssa enosi vanhaan kotiin teetä juomaan. Lupasin jo puolestani, sillä tiesin, että tulet, koska on ensimmäinen päivä pääsiäis-luvastani. Ja nyt, hyvää yötä, Margery hyvä! Hyvää yötä, herra Bell!"
Ennenkuin kumpanenkaan meistä ennätti vastata oli hän jo poissa ja ainoastaan jalkainsa kopse kuului, hänen portaita alas juostessaan. Herra Russel oli apulais-opettaja ja kunnon nuori mies, joka voi naida minä päivänä hyvänsä. Korin kasvot vaalenivat ja hän kävi vakaaksi, eikä enää Feden nimeä maininnut. Poiskaan hän ei enää kiirehtinyt niinkuin Fedelle oli sanonut. Vielä hämäränkin tultua istuimme kauan puhellen pienessä huoneessani, vaan en sytyttänyt kynttilää, enkä laskenut alas ikkunan uutimia, sillä kuunvalo lankesi sisään. Oli melkein täysikuu ja ehtootähti loisti sen yläpuolella yhtä ystävällisesti kuin konsanaan ennen vanhassa kodissani. Huomispäivä oli, niinkuin Fede sanoi, ensimmäinen päivä hänen pääsiäisluvastaan ja Pitkänperjantain aatto. Feden pääsiäislupa kesti viikon, jolta ajalta hän ei palkkaa saanut. Usein ajattelin kuinka paljon hän olisi voinut nauttia, jos ei hänen viikkopalkkaansa olisi pidätetty. Kymmenen killinkiä oli niin vähän heille, mutta niin paljon hänelle.
Ajatellen Fedeä tarjoutui Kor seuraamaan minua Abbey kirkkoon Pitkäperjantain aamuna. Sitten jätti hän minut, puristaen kättäni jäähyväiseksi. Portailla huusin hänelle ja pyysin häntä huomisiltana tulemaan herraa Moesin luo, Fedeä ja minua kotiin saattamaan, jos aikansa myöntäisi. Hänen äänensä kuului iloiselta vastatessaan: "kyllä tulen, neiti Margery!"
Sitten seisoin suljetun ikkunan ääressä katsellen ulos; olin näet liian vanha avaamaan sitä, niinkuin nuorena ollessani olin tehnyt, vaikka minua yhtä paljon kuin ennenkin miellytti katsella kirkasta, valoisaa kuuta ja pientä uskollista tähteä, joka sen vierellä loisti.
Vaikka ruumiini oli heikkountunut — tuskat ja vaivat, joita ennen en ajatellutkaan — tulleet, oli sydämmeni enemmän kuin milloinkaan täynnä rakkautta, Jumalan ihaniin tekoihin, joita hänellä kaikkialla on lapsillensa näytettävänä. Ajattelin kuinka sama kirkas kuu oli vuosisatoja sitten, Gethsemanessa olevien tuuheiden öljypuiden välitse, katsellut Häntä, Herraani ja Mestariani, joka hyljättiin, kiellettiin, petettiin ja ristiinnaulittiin! Miten voikaan minun köyhyyttäni ja yksinäisyyttäni verrata Hänen köyhyyteensä ja yksinäisyyteensä? Eikö Hän antanut minulle ystäviä. Vaikka hänen omat opetuslapsensa pakenivat? Kuka minut oli hyljännyt tai kieltänyt? Missä olikaan risiini? Vastauksen näihin kysymyksiin luki Kristus sydämmeni rakkaudessa ja kiitollisuudessa, joka hänen silmillensä oli avoin.
Sitten ajattelin kuinka suloisesti kuunvalo lankesi valaisten kattoja ympärilläni, niinkuin muinoin Jerusalemissa oli valaissut niitäkin kattoja, joiden alla Kaifas, Pontius Pilatus ja ylimmäiset papit nukkuivat. Ihmettelin miten Herran hyvyys ympäröitsi heitä, vaikka Hän tiesi heidän ristiinnaulitsevan Hänen oman rakkaan Poikansa, jo ennenkuin he jälleen levolle menisivät. Myöskin ajattelin kuinka vaimot, Herramme äiti, Martha ja Maria, kalliin Herramme Kristuksen kanssa makasivat saman katon alla, tietämättä mitä seuraavina päivinä oli tapahtuva. Arvelin makaisiko Judas, pettäjä, ja mietti unessaan häpeällistä tekoansa, jonka hän oli täyttävä ennenkuin yö ensi kerran levisi maan ylitse. Kuvailiko hän mielessään, miten hän lyhty kädessä käveli sinne tänne puiden välissä Mestaria etsien siksikuin Hänet löysi, ja miten hän silloin läheni Häntä ja, punaisen valon langetessa hänen omille pettäjä-kasvoilleen, suuteli Herraansa uskottomilla huulillaan. Uneksiko Judas tästä jo edeltäpäin ja näkikö hän Mestarinsa siunatun muodon, kalpeana tuskasta, ja Hänen itkusta ja valvomisesta kuopalle painuneet silmänsä, nuhdellen katselevan häntä? Jos hän nukkui, oli se viimmeinen unensa, sillä Judas ei ollut koskaan enää nukkuva.
Muistin tämän myös olleen Herrani viimmeisen unen; viimmeisen yön, jolloin Hän väsyneenä laskihe vuoteelleen, ummisti tuskasta ja vaivasta väsyneet silmänsä. Päivä täynnä huolta ja murhetta ja yö tuskallista valvontaa oli seuraava — Hän tiesi sen jo ennakolta, näki sen selvästi ja visusti; mutta totisesti nukkui Hän sinä yönä, sillä Jumala antaa niille unta, joita Hän rakastaa. Siitä ajasta on hiljainen, suloinen kuunvalo, samoinkuin Jumalan rakkaus, tulvaillut kaikille sekä hyville että pahoille.
Kun ikkunasta käännyin takkaan päin, jossa valkea oli palanut ja ainoastaan kourallinen tuhkaa oli jäljellä, heräsi muisto Stefanista uudestaan, niinkuin se jo kerran samana iltana Korin kanssa puhellessani oli herännyt. Mikä minut tänä iltana pani Stefania ikävöimään?
KAHDESTOISTA LUKU.
Hän on kuollut ja elää jälleen.
Seuraava päivä oli Feden lupapäivä, ja iltapäivällä kuljimme yksissä Westminsterin ja Ludgatemäen välillä olevia häliseviä ja jyriseviä katuja, jotka saattoivat minua arvelemaan, löytyikö missään enää hiljaista ja rauhallista tietä. Rouva Moes, joka oli syntynyt Lontoossa, eikä mielellään kulkenut jalkaisin, ajoi edeltäpäin yhteisvaunuissa. Enoni kuoltua olivat nämä jokavuotiset kutsut; ja nämä olivat minulle suuremmasta arvosta kuin muille, koska minua aina ilahdutti nähdä vanhaa kotiani ja elähdyttää muistoa eno Simisteristä, joka muuten kenties olisi himmentynyt ja kuihtunut sydämmessäni.
Sitä päivää en koskaan unhota! Sää oli niin kirkas että ahtaimmatkin kadut näyttivät valoisilta ja sydämmessäni iloitsin nähdessäni sitä pitkän kolean talven jälkeen. Rouva Moes oli tullut perille vähää ennen ja tuli nyt emäntänä meitä vastaanottamaan; hänen mielestään oli kaikki tehtävä "laadun" mukaan, niinkuin hänen oli tapa sanoa. Päässä oli hänellä parhain huntunsa, joka aina oli vähän kallellaan, ikäänkuin hän olisi ollut liian murheellinen lukua pitämään, miten se oli, ja kumminkin oli se aina neulalla kiinni pistetty. Käsissä oli hänellä mustat silkki-käsineet; hän oli näet hyvää sukua, koska iso-isänsä oli ollut pappi ja miehensä kirjoittaja Lontoon pankissa. Siitäpä syystä almujenkin vastaanotto oli hänestä paljon vaikeampi ja nöyryyttävämpi kuin minusta. Usein puhui hän tästä ja vuodatti kyyneleitä siitä, kun oli kadottanut asemansa seura-elämässä. Tämäkin oli syy, miksi Korin suhteen epäilin. Vaikka Fede pitäisikin hänestä, tulisi vaikeaksi saada rouva Moes suostumaan, sillä hän muistutti usein Fedeä, ett'ei hän rahvaasen kuulunut, ja varoitti häntä kansaan sekauntumasta. Kuinka hän siis koskaan suostuisi Korin ja Feden naimiseen?
Katsella Fedeä kun hän valmisti teetä, oli mitä hauskinta nähdä voi. Hän ei antanut minun ryhtyä mihinkään, ei edes leivän paistamiseenkaan. Ensin kohotti hän uutta hamettaan ja kiinnitti sen neuloilla, jotta tumman punainen alushameensa näkyi, kuin myös pienet sievät jalkansa, jotka liikkuivat niin sukkelaan hänen tarjotinta, kuppia, lusikoita ja veitsiä esiin ottaessa. Silloin tällöin pysähtyi hän vakaan näköisenä ja katseli miettiväisesti pöytää, juurikuin teepöydän kattaminen olisi ollut vaikeampaa kuin soitantokappaleen soittaminen. Oikein oli hauska nähdä, miten hän asetti vanhan, mustan teekattilan kalterin yläpuolelle, yhtä huolellisesti kuin se olisi ollut kirkkaimmasta kuparista, ja sitten siirsi punaisia hiiliä sen alle, saadakseen sen suhisemaan ennen kiehumista, sillä häntä miellytti kuulla teekattilan "laulavan". Vaikka meitä, herra Moes lukuun otettuna, oli ainoastaan neljä henkeä, luki hän kahdesti sormillaan ennenkuin lusikalla mittasi teetä teerasiasta vanhaan kivikuppiin; sitten puuhasi hän aika lailla saadakseen vettä kiehumaan, vaikka höyry jo hetken aikaa oli noussut piipusta kattilan kannen alta. Suurimmalla tarkkuudella pani hän sitten voita, leikkasi leipää ja järjesti palaset lautaselle aivan kuin mallin mukaan.
Feden näin askaroidessa kuului askelia portailta, hitaisia, epävakaisia kuin oudon, joka pimeässä haperoipi. Ajattelin Koria; vaan hän ei tähän aikaan voinut tulla, ja paitsi sitä tunsi hän portaat yhtä hyvin kuin herra Moes ja minä, jotka unessakin kompastumatta olisimme voineet kulkea niitä ylös ja alas. Ne olivat pimeät ja mutkaiset, eikä yksikään porras ollut suorassa ja useammat niin huonot, että notkistuivat jalkain alla; valokin tuli sinne keittiön ovessa olevasta ruudusta. askelten lähetessä ylimmäisiä portaita, katsoimme oven ruutuun, jossa näimme miehenpuolen himmeät, tummat kasvot — ainoastaan himmeät, tummat kasvon-piirteet ja nekin oudon miehen.
Ja kumminkin sykki sydämmeni yhtä levottomasti, kuin lintu räpisteleiksen käsien välissä, sitä lentoon päästettäessä vapauteen ja auringon valoon. Hengitykseni kävi nopeaksi ja silmiäni huikaisi; olin kuin paikkaan kiinnitetty, enkä voinut enemmän liikkua kuin puhuakaan. Rouva Moes nousi puoleksi istuimeltaan, vaan vajosi takaisin ylhäisten näköisenä ja pani kätensä ristiin. Fede seisoi liikkumatonna käärittyine hameineen, tukka taapäin silitetty hänen punottavilta poskiltaan, ja tuijotti tummaan, ruudun läpi näkyvään muotoon. Hänen juuri sen verran toinnuttuaan, että voi ottaa askeleen eteen päin, avautui ovi ja vieras astui sisään.
Hän oli tuntematon, pitkä, roteva keski-ikäinen herrasmies; partansa oli pitkä samoinkuin tukkansakin ja peitti osan hänen muodostaan. Mutta hänen silmissänsä oli valo, joka muistutti sitä päivän valoa, joka ennen nuorena tyttönä ollessani loisti kirkkaampana, suloisempana ja loistavampana kuin nyt. Katsottuani kerran hänen silmiinsä en enää nähnyt mitään, sillä tuossa paikassa muistui mieleeni vanha kotini, kukkaset puutarhassa ja taivaan kirkkaus kukkulan takana. Vavisten nousin paikaltani. Vieras kääntyi toisesta toiseen ja sanoi sitten epäilevällä, ehkäpä epätoivoisella, äänellä: "Herra Moes sanoi sisareni Margeryn olevan täällä."
Tämä oli kylliksi. En voinut paikaltani liikahtaa, mutta ojensin käteni häntä vastaan huutaen: "Stefan! Stefan!" ja samassa silmänräpäyksessä tunsin hänen käsivartensa ympärilläni ja hengityksensä poskillani. Hetki oli tuskallinen, sillä huone näytti pyörivän ympärilläni ja Stefaniin nojautuen huusin ääneen. En tahtonut kuulla, enkä nähdä muita kuin Stefania, omaa poikaani Stewieä! Kaikki olikin niin kummallista! Päivä oli kulunut samoinkuin muutkin, enkä vähintäkään aavistanut hänen tulevan, vaikka hän läheni lähenemistään, melkein kuin se, joka haudastansa palajaa. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli luonani, vaikka pidin kiinni hänen kädestänsä ja himmentyneillä silmillä katselin hänen muotoansa. Hän oli hyvin muuttunut ja kuitenkin sama kuin ennen; niin tulemme mekin olemaan seisoessamme Jumalan kasvoin edessä. Poikana oli hän matkannut ja miehenä palasi hän ja tämä teki tulonsa vielä kummemmaksi.
Rouva Moesin ääni saattoi minut jälleen todellisuuteen ja teki päivän enemmän toisten kaltaiseksi. Hänen äänensä oli lempeä ja valittava ja muistutti meitä usein, kuinka paljon hän oli kärsinyt kadottaessaan arvonsa seuraelämässä. "Minua kummastuttaa, Fede kulta", sanoi hän, "että noin seisoa tuijotat sanaakaan virkkamatta, kun neiti Margeryn veli on tullut; ja vaikka hänestä niin usein olemme kuulleet puhuttavan, ei kukaan nyt tervehdi häntä tervetulleeksi. Etkö näe, että neiti Margery on kovin hämmästynyt esittämään häntä meille? Tuossa nyt seisoa ällistelet niinkuin et koskaan olisi ihmisten tapoja oppinut. Tämä on neiti Moes, lankoni tytär, ja minä olen rouva Moes, nyt en enää paljon tunnettu seura-elämässä, mutta parempina päivinä hyvin huomattu."
Rouva Moes nousi taas puoleksi istuimeltaan ja teki vähäisen kumarruksen, mutta Fede tuli punastuen Stefanin luo, otti häntä kädestä ja hymyili, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä. Kaikki tämä liikutti minua ja entistä enemmän katsoin Stefaniin.
En ollenkaan olisi tuntenut häntä! Nyt oli hän oikea herrasmies, ja satoja kertoja olisin voinut kulkea ohitsensa, häntä tuntematta; ja vaikkapa muisto hänestä olisi vilahtanut sydämmeni läpi, samoinkuin tuulenpuuska, joka ohitsemme kiitää myötänsä tuoden kukkaisten lemua, en sittenkään olisi voinut aavistaa tätä uljasta muukalaista kadonneeksi veljekseni. Tätä ajatellessani en voinut olla huokailematta; vaan katsellessani häntä miellyin häneen ja ylpeilin hänestä, vieläpä enemmän kuin hänen poikana ollessaan. Koettelin muistaa, kuinka vanha hän oli, mutta sitä en voinut; ajattelin vaan että hän oli luonani.
"Stefan", virkoin ilosta huoaten, "nyt et enää ole poika!"
"En, Margery", vastasi hän hymyillen vanhalla tavallaan. "Nyt olen vanha nainut mies ja minulla on tytär, joka on tuon nuoren neidin ikäinen."
"Tytär!" toistin, "Stefan nainut!"
Tämä näytti tekevän melkoisen muutoksen; Stefan palasi, mutta ei enään yksinään niinkuin lähtiessään!
"Niin", sanoi hän, "minulla on vaimo ja neljä lasta; he eivät vielä ole
Lontoossa. Minä tulin maitse ja he seuraavat meritse."
En käsittänyt, miten hän maitse oli tullut, sillä olin aina luullut, että Australiasta tulevilla oli pitkä merimatka tehtävä. Tätä en nyt huolinut miettiä, olihan minulla hyvää aikaa ensi kerran kysyä sitä Stefanilta.
"Oletko hyvästi menestynyt?" kysyin. "Oletko matkaasi tyytyväinen?"
"Olen kyllä", sanoi hän, "minun on hyvästi onnistunut; vaan vaimoa ja lapsia ei tyhjällä elätetä, Margery."
Hän katsahti rouva Moesiin ja Fedeen päin, ikäänkuin hän ei heidän läsnä ollessa olisi tahtonut puhua yksityisistä asioistansa.
Tee oli valmista ja Fede liikkui pöydän luona ujon ja levottoman näköisenä. Herra Moes astui puodista sisään ja tuli Stefania tervehtimään, ystävällisesti puristaen hänen kättänsä.
"Kuinka kummallista että juuri täällä kohtasitte toisianne!" huudahti hän. "Täällä, enonne Simisterin vanhassa kodissa! No, terve tultuanne, herraseni, takaisin vanhaan Englantiin, ja terve tultuanne yksinkertaiseen majaani. Toivon, että juotte teetä kanssamme!"
"Jää tänne, Stefan!" sanoin painaen kasvojani hänen kättänsä vasten ja suudellen sitä.
"Kello kahdeksaan voin viipyä", vastasi hän kelloonsa katsoen, "ja mielelläni juon kupin teetä."
Sitten istautui hän pöytään vierelleni. Jok'ainoa liikuntonsa ja sanansa johdatti mieleeni jotakin hänen entisistä tavoistaan — jonkun silmän-, suun- tahi käden-liikunnon — joka muistutti Stefan pojasta.
"Vai on eno Simister kuollut!" sanoi Stefan.
"Niin", sanoi herra Moes, "hän kuoli kymmenen tai yksitoista vuotta sitten. Kaiken omaisuutensa jätti hän Margerylle, liikkeen ja kaikki; hän tuli näet ainoaksi perilliseksi."
Tämä oli vanhaa leikkipuhetta, jota herra Moesin oli tapa kertoa kullekin vieraalle. Hän sanoi sen sointuvan niin hyvästi ja saattavan heitä minua enemmän huomaamaan; mutta ei kukaan, joka näki vanhan, mustan, kuluneen mekkoni, voinut luulla minua perinnön-omistajaksi.
"Miksikä minulle et koskaan kirjoittanut?" kysyin, sillä nyt oli iloni jo tyyntynyt voidakseni muistaa haikeaa murhetta, joka näinä vuosina oli vaivannut minua.
"Miksi minulle et koskaan kirjoittanut?" kertoi hän. "Viimmeisessä kirjeessäsi, jonka sain, kirjoitit tulevasi tänne asumaan eno Simisterin luo, enkä sen enempää ole sinusta kuullut. Sentähden tulin täältä sinua kyselemään. Oi, Margery, aika on meidät molemmat muuttanut!"
"Toivon, että olisin tietänyt sen", sanoin. "Olisin ollut onnellisempi tietäessäni sinun elävän ja menestyvän."
"Oletko ollut onnellinen näinä vuosina?" kysyi hän.
"Olen", vastasin, "onnellisempi kuin kotoa lähtiessäni luulinkaan! Täällä olen löytänyt ystäviä, hyviä ystäviä, minulla on rauhallinen koti, hyvä terveys ja nautin määrätöntä siunausta. Tarvitsin ainoastaan saada tietoja sinusta, ollakseni onnellisempi kuin kertoakaan voin."
"Margery on aina onnellinen", sanoi Fede, "ja koettelee saattaa toisiakin onnellisiksi."
"Samoinkuin entinen Margery kotona", sanoi Stefan ja katsoi minuun kauniilla silmillään siksi kuin sydämmeni ilosta sykki.
"En tiedä, kuka anteliaisuudessa olisi hänen kaltaisensa", sanoi Fede. "Hän voisi olla hyvinkin rikas, mutta hän ei taida säästää mitään itseänsä varten."
Tiesin, mitä Fede tarkoitti, enkä voinut olla hymyilemättä. Enoni kuoltua panin vähäisen summan pankkiin, joka sittemmin tuli hyvään tarpeesen Korin menoja suorittaessa. Kor oli lukenut ja säästänyt, useinpa nälkääkin nähnyt, voidakseen suorittaa tutkinnoita, joita lääkäriltä vaadittiin, ja nyt oli hän onnistumaisillaan. Olisiko kukaan vaimo, joka Korin tunsi, pitänyt rahansa käyttämättä, silloin kuin ne hänelle olivat niin suureksi hyödyksi?
"Minua kummastuttaa, Fede herttaseni, kuulla sinun noin puhuvan rikkaista naisista", sanoi rouva Moes, "juurikuin sinä, lapsi parka, heistä jotakin tietäisit, niinkuin minä, joka heidän seurassansa olen teetä juonut, aivan toisella tavalla kuin nyt täällä; silloin palvelijapukuun puetut palvelijat tarjosivat sitä kalleissa kiinalais-kupeissa hopea-tarjottimilla. He vasta rikkaita naisia olivat! Heistä, paha kyllä, et mitään tiedä ja minua kummastuttaa, kun kuulen sinun tuolla tavalla puhuvan neiti Margeryn Australiasta tulleen veljen kuullen."
Fede punastui tukan rajaan saakka, — rouva Moes nyykytti hiljaa päätänsä ja katsoi surumielin tuleen.
"Vai jätti eno Simister sinulle kaiken omaisuutensa, samoinkuin isäkin?" kysyi Stefan puoleksi kuiskaten.
"Niin, jätti", vastasin.
Emme enää puhuneet kumpaisenkin asioista, sillä vierasten läsnäolo näkyi Stefania vaivaavan. Hän kertoi meille monta seikkaa ja tapahtumaa Australian elämästä, ja aika kului kuin unessa siksikuin hän katsoi kelloansa ja sanoi, että hänen tuli mennä.
Nojausin hetkeksi häneen ja pidin kiinni hänestä; eron-hetki oli vaikea. Nyt oli hän taas pienen veljeni näköinen, jota pienenä ollessaan niin mielelläni olin hoitanut ja suuremmaksi tultuaan palvellut. Oi onnellisia päiviä, nuoruuden suloisia päiviä, jolloin kesällä yksissä poimimme kukkasia niityllä, haravoimme lemuavaa heinää, keräsimme tähkiä vainiolta ja talvella katkoimme jääkynttilöitä katon räystäältä! Ne näyttivät taas katoavan hänen kanssansa. Onnella on tuskansa samoinkuin murheellakin.