YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Uusia vastahakoisuuksia.
Neljästi vuodessa tuli minun mennä Cityyn nostamaan eläkerahaani Beden varastosta, tai lähettää joku toinen valtuuskirjalla varustettuna. Päivä, jona minun tuli mennä sinne, oli kuuma ja helteinen, vaikka jo oli syksy. Pohjoisessa peitti taivasta paksu, synkkä, mutta hopeareunainen pilvi, vaan etelästä paistoi aurinko kuumasti ja poltti katukiviä ja kartanoiden seinuksia; vähintäkään tuulahdusta ei tuntunut ja jok'ainoa vastaantulija näytti olevan menehtymäisillään. Mutta kulkiessani rantaa pitkin ja sitten Ludgatemäkeä ylös ja Cheapsiden läpi, oli melu, huuto ja kiire niin suuri, kuin tukehduttava kuumuus ei vähintäkään olisi haitannut. Minulla oli suuri huojennus, kun perille päästyäni sain istua etuhuoneessa ja odottaa siksi kun vuoroni tuli ottaa vastaan vähäistä, vaan vakinaista eläkerahaani.
Beden varasto ei ollut suuri; paitsi minua oli ainoastaan viisi vaimoa, jotka sieltä saivat eläkettä, kaikki leskiä, joilla oli suuret, siistit hunnut päässä. Oliko perustaja samaa sukua kuin esi-isäni, sitä en tietänyt; saattoihan niinkin olla, jos nimemme, niinkuin Stefan sanoi, oli muutettu Beadeksi. Miten lienee asian laita ollutkaan, vaan eräs John Bede oli jättänyt rahasumman, josta korko oli jaettava kuudelle köyhälle, jotka olivat seuraan kuuluvien porvarien leskiä tai tyttäriä. Miten tohtori Klarke lienee menetellyt saadaksensa minun nimeni luetteloon, koska ainoastaan olin porvarin sisarentytär, sitä en ollut selville saanut; hän oli vaan sanonut, että kaikki oli oikein, ja nyt oli jo niin kauan aikaa kulunut, ett'en asiaa enää miettinytkään. Olin jo monta vuotta saanut eläkerahani, eikä kukaan ollut herättänyt kysymystä oikeudestani siihen.
Olin iloinen saada istua ja viileyttää itseäni siksi kuin vuoroni tuli astua perähuoneesen. Joskus oli kirjoittaja maksanut minulle, joskus joku seuran jäsen; vaan tavallisesti oli kirjoittaja sen tehnyt ja rahat olivat aina valmiina pienessä käärössä, kolme puntaa ja kahdeksantoista killinkiä; toisinaan kun se seuran jäsen, joka tunsi tohtori Klarken, sattui olemaan siellä, antoi hän minulle neljä puntaa. Sen jälkeen kuin viimmein siellä kävin oli hän kuollut — kun vanhenemme, kuolevat ystävät pian! — ja uusi oli hänen sijassaan. Astuin sisään heti kun nimeni mainittiin ja näin hyvin ankaran ja vakaan näköisen herran istuvan pöydän ääressä, kirja edessänsä.
"Nimenne on Margaret Beade?" sanoi hän kovalla ja tuimalla äänellä.
"Ei, herraseni", vastasin, "ei aivan niin, oikea nimeni on Margery
Beade."
"Mintähden oikea nimenne ei löydy kirjassa?" kysyi hän yhtä synkän näköisenä kuin pohjoisessa oleva ukkosen pilvi.
"Se kirjoitettiin ensin oikein, herraseni", vastasin, "vaan luulen sen tulleen muutetuksi vanhasta kirjasta ulos kirjoittaessa. Sitten alkoivat he nimittää minua Margaret Beadeksi. Sanoin heille pari kolme kertaa, ett'ei tämä ollut nimeni, mutta unhottivat sen aina, jonka tähden en heitä enää muistuttanutkaan."
"Ketä 'heillä' tarkoitatte?" kysyi hän malttamattomasti.
"Ketä hyvänsä, joka täällä sattui olemaan, joskus herra Thwaits ja joskus kirjoittaja."
"Miten kuittinne annoitte?" kysyi hän.
"He kirjoittivat sen", vastasin, "ja minä panin vasemmalla kädelläni merkin alle; oikealla kädelläni en näette voi kynää pitää."
"Nuo ilmoitukset ovat jotensakin kummallisia", sanoi hän ankarasti katsoen minuun, ikäänkuin olisin syytettynä jostakin suuresta rikoksesta seisonut hänen edessänsä; "kysymys on, oletteko oikea henkilö. Mistä tiedän, oletteko sama, joka seuralle on esitetty."
"Kirjoittaja ja herra Thwaits tuntevat minut", vastasin, "ja vanhassa kirjassa löydätte nimeni oikein kirjoitettuna. Voisin saada useampia, jotka todistaisivat, että olen Margery Beade."
Hän soitti kelloa ja käski sisääntulijan antaa niiden nimiluettelon, jotka saivat eläkerahaa Beden varastosta. Jäin seisomaan ja tunsin pääni vapisevan tavallista enemmän ja koko ruumiini värisi vieraan herran silmätessä minua, ikäänkuin löytääkseen jotakin syynalaista minussa. Tulin oikein iloiseksi, kun vanha kirja tuotiin esiin ja hän alkoi selata sitä.
"Täältä löydän", sanoi hän hetken kuluttua, joka minusta tuntui hyvin pitkältä, "nimen Margery Beade, leski, Jaakko Simisterin tytär, Seuran jäsen. Onko tämä oikea ilmoitus?"
Tuskin voin uskoa kuulleeni oikein. Tohtori Klarke ei ollut koskaan sanonut, miten hän oli esitellyt pyyntöni saada apua varastosta; kaikki mitä tiesin oli, että nimeni löytyi luettelossa ja että säännöllisesti olin saanut eläkerahani. Epäilemättä oli hän sen tehnyt sydämmensä hyvyydestä, vaan siinä ei ollut totuutta, eikä valhe ajan pitkään myötänsä tuo mitään hyvää. Hämmästyin hyvin ja kävin levottomaksi.
"Ei, se ei ole oikein", sanoin ja ääneni vapisi yhtä paljon kuin jäsenenikin.
"Tahtoisin kumminkin tietää, mikä oikea ilmoituksenne on", sanoi hän vihastuneena; "kas niin, sanokaa nyt totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Minua ette voi pettää."
"En ole leski", vastasin vakaammalla äänellä; "Jaakko Simister oli enoni, eikä isäni."
"Ei jonkun seuranjäsenen leski, eikä tytär!" huudahti hän; "millä neuvoin viekoittelitte itsellenne eläkerahaa Beden varastosta?"
"En tiedä, miten lienee tapahtunut", vastasin; "tähän saakka en ole tietänyt olleeni väärin sisäänkirjoitettu. Tohtori Klarke toimitti kaikki ja minä luulin kaikki olevan oikein."
"Missä tohtori Klarke on?" kysyi hän.
"Hän on kuollut, herraseni", vastasin; "hän kuoli kuusi vuotta sitten.
Olen saanut apua varastosta toistakymmentä vuotta."
"Niin kauan olette siis pettäneet meitä", sanoi hän. "Säännöt ovat noudatettavat; miten tämä teidän tietämättänne voi tapahtua, sen tahtoisin tietää?"
"Tohtori Klarke toimitti minulle kaikki", sanoin murheellisena; "oikea käteni oli jo silloin melkein käyttämätön, enkä minä tehnyt muuta kuin kirjoitin alle. Hän luuli tekevänsä minulle hyvän työn, sen tiedän. En voisi sanaakaan pahaa sanoa hänestä; vaan näettehän kaikki pyynnekirjasta. En koskaan ole aikonut pettää ketään; Jumala tietää —"
"Vaiti!" keskeytti hän vihaisella, tuskauntuneella äänellä; "elkää ruvetko Jumalasta lörpöttelemään. Tiedän teillä köyhillä aina olevan sen saapuvilla. Sen vaan huomaan, että viikottain olette ottaneet kuusi killinkiä joltakin köyhältä leski tai orpo raukalta, vaikk'ei teillä Beden jälkisäännökseen ole suurempaa oikeutta kuin tällä pöydällä. Voisin syyttää teitä petoksesta, enkä ole varma, ett'emme sitä tee. Aion esittää asian Seuralle."
Seisoin äänetönnä ja katsoin kiivaasen, pahaluuloiseen mieheen. Hän loi silmänsä maahan, kun häneen katsoin, ja näytti enemmän vihastuvan, kun en alakuloisena seisonut hänen edessään.
"Kas niin", sanoi hän, "elkää loukatko minua, muuten syytän teitä.
Onko teillä ketään, joka voisi syyttömyyttänne todistaa?"
Olin aivan hämilläni ja päätäni pyörrytti, enkä muistanut herra Moesia, joka enoni jälkeen otti liikkeen. Ketään paitsi Stefania en muistanut. Muutamalla sanalla olisi hän voinut vapauttaa minut kauheasta petoksen syytöksestä. Hänellä oli rikkautta ja ystäviä; vaan pelkäsin alentavani häntä, jos ilmoittaisin, että hän oli veljeni. Ja vaikka en ilmoittaisikaan häntä veljenäni, voisi jo nimiemme yhdistäminen saattaa kansaa luulemaan häntä sukulaisekseni, minun, köyhän almun-alaisen raukan. Sitä en tahtonut. En tahtonut vähintäkään alentaa hänen arvoansa Lontoon suuressa maailmassa, jossa hän vaimoneen ja lapsineen eli niin muhkeasti. Ei, en sittenkään, vaikka vaiti-oloni kautta tulisin köyhdytetyksi ja epäluulon alaiseksi. Sydämmeni oli nyt hellätuntoisempi Stefanille kuin toukokuussa, jolloin hän minut pois ajoi.
"Ei, hyvä herra", sanoin, "en voi itseäni puolustamaan hankkia ketään, ken teille kelpaisi; eikä kukaan voisi teille sanoa erehdyksestä sen enempää kuin minäkään. Minä puhun totta, niin todellakin teen. En tietänyt tohtori Klarken sisäänkirjoittaneen minua leskenä ja eno Simisterin tyttärenä. Sen teki hän hyvyydestä, siitä olen varma; jos voisin takaisin maksaa jok'ainoan pennin varastoon, tekisin sen ilolla. Tämä oikein raskauttaa mieltäni."
Tuskin voin kertoa, miten vaikealta kaikki silloin näytti. Rahaa minulla ei ollut, paitsi yksi killinki kukkarossani, ja koko vakinainen sisääntuloni oli silmänräpäyksessä hävinnyt. Tiesin ett'eivät mitkään sanat voisi hellyttää tuota kovaa, kylmäkiskoista miestä, joka vielä nytkin niin epäluuloisesti katsoi minuun. Lyykistin hänelle ja menin pois.
Matka kotiini, Westminsteriin, oli pitkä ja vaivaloinen, niin pitkä ett'en luullut perille pääsevänikään. En voinut olla tuntematta, miten kevyt ja tyhjä köyhä kukkaroni oli. Mitä minun nyt tuli tehdä? Velkoja minulla ei ollut, olin näet asettanut elämäni sille kannalle, että rahat riittivät vähiin tarpeihini, vaan kuudesta killingistä viikossa ei ollut säästöön jäänyt. Tiesin ett'ei Kor antaisi minun nälkää nähdä, vaan kuinka vaikea oli langeta hänelle rasitukseksi, juuri nyt kun hänen tuli säästää saadaksensa oma pieni koti!
En usko Jumalan vihastuvan meihin, jos tunnemme tien epätasaisuuden ja joskus kompastummekin suurimpiin kiviin, jotka tiellämme ovat. Kaikki olemme vaan lapsia, eivätkä jalkamme ole tarpeeksi vakavat voidaksemme pää pystyssä ja taivaasen luoduin silmin astua kivistä tietä eteenpäin. Vaikka lapsi pitääkin kiinni isänsä väkevästä kädestä, ei se astuessaan teräville irtonaisille kiville, jotka sen jalkain alta vierivät, voi olla sitä tuntematta, eikä isä vihastu, jos lapsen pienet jalat horjahtavat ja sen pienet sormet lujemmin tarttuvat kiinni isän käteen. Kuinka paljon vähemmin silloin taivaallinen Isämme!
KAHDESKYMMENES LUKU.
Margeryn odottamaton vieras.
Astuessani helteisiä katuja eteenpäin, tunsin kuumuuden vaivaavan itseäni, vaan olin liian mietteissäni huomatakseni miten pohjoisessa oleva synkkä pilvi vähitellen oli levinnyt taivaan-alalle; ainoastaan etelässä näkyi vielä pieni selkeä pilkku, ja sekin oli synkkyyteen katoamaisillaan. Olin juuri ennättänyt omalle kadulleni, kun muutamat suuret sadepisarat jo alkoivat kostuttaa katukiviä. Olin iloinen että olin niin lähellä kotiani, en näet jaksanut kulkea niin nopeasti kuin ennen. Astuessani eteenpäin näin pienen tytön poikkeavan syrjäkadulta ja tulevan vastaani. Hän kulki sukkelaan ja näytti peljästyneeltä; ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään. Se oli Maggie, Stefanin lapsi, yksinään ja tällä kurjalla kadulla! Hän tunsi minut heti ja juoksi ojennetuin käsivarsin vastaani.
"Te olette se köyhä vaimo, jolle satukirjani annoin", sanoi hän. "Olen nähnyt teitä puistossa, vaan Mary ei koskaan laskenut minua puhuttelemaan teitä. Olen eksyksissä, enkä ollenkaan tiedä missä Mary on. Hyvä, rakas vaimo, tahdotteko ottaa minut huostaanne?"
Oi, kuinka äkkiarvaamatta ilo voipi murhetta seurata! Tyttö tarttui käteeni ja katsoi minuun sekä pelvolla että luottamuksella, samoin kuin minä monta, monta kertaa olen Jumalaan katsonut. Kumarruin ja suutelin häntä hellästi.
"Niin, tahdon ottaa sinut huostaani", sanoin, ja oli kuin Jumala olisi sanonut minulle samat sanat, minulle, köyhälle, hyljätylle lapselleen. "Kotini on tässä aivan lähellä ja raju-ilma on nousemaisillaan. Tule kanssani ja ole luonani siksi kuin se ohitse menee."
Maggie otti minua kädestä, täydesti luottaen minuun ja seurasi kartanoon, jossa asuin. Päästyämme ovelle alkoi rankasti sataa, aivan kuin sitä olisi pidätetty siksi kuin katon suojaan ennätimme. Astuimme portaita ylös pieneen ylishuoneeseni, ja sinne tultua pysähtyi Maggie keskelle laattiaa ja katseli ympärillensä, minun vajotessani istuimelle, liian väsyneenä, onnellisena ja huolestuneena tietääkseni mitä tehdä.
"Täällä on hauska", sanoi hän, "vaan miten kummallista, kun kaikki on samassa huoneessa, vuoteenne, istuimenne, teeastianne ja kattilanne! Olette siis oikein köyhä vaimo, niinkuin Mary sanoo."
Niin olin, oikein köyhä vaimo, köyhempi kuin konsanaan olin ollut, ainoastaan yksi killinki kukkarossa, tietämättä mistä lisää saada. Kumminkin saattoi tämän lapsen läsnä-olo minut onnelliseksi. En voinut ottaa silmiäni hänestä, kun hän joka paikkaa tarkasteli, juosten toisesta toiseen täynnä uteliaisuutta ja mielihyvää.
"Olen iloinen että Mary kadotti minun", sanoi hän; "olen aina halunnut tulla tervehtimään teitä, vaan isä ei tahtonut kertoa sanaakaan teistä, eikä Alice teistä mitään tietänyt. Alice on vanhin sisareni, hän on kahdeksantoista vuoden vanha, mutta minä olen vaan yhdentoista. Mary näettekö puheli erään sotamiehen kanssa ja he kävelivät eteenpäin, ja siellä näytettiin nukkinäytelmää, jonka tähden unhotin katsoa minne he menivät; tuossa paikassa olivat näkyvistäni, enkä enää löytänyt heitä missään. Ensin peljästyin hyvin, mutta nyt olen oikein iloinen — ettekö tekin ole?"
"Olen, hyvin iloinen", vastasin kaikesta sydämmestäni.
"Miten sade tulvailee!" pitkitti hän lörpötystään; "jos kauan näin sataa, täytyy minun jäädä yöksi luoksenne ja silloin Mary peljästyy samoin kuin minäkin; vaan se on oikein hänelle, koska hän aina sanoo äidille, ett'ei hän puhuttele ketään ollessaan ulkona meidän kanssamme. Sepä minusta oli oiva sattuma että teidät kohtasin juuri kuin olin itkemäisilläni. Mielelläni joisin teetä luonanne, jos ette pahastuisi."
Tämä muistutti minua tehdä tulta ja panna teekattila tulelle, sillä itsellänikin oli jo nälkä. Tyttö lörpötteli ehtimiseen arkuudetta, aivan kuin hän ikänsä olisi ollut tuttu kanssani. Kuinka paljon onnea olin kadottanut kun en Stefanin lapsia tuntenut! Toivoin olevani edes heidän hoitajansa, jos en muuta.
"Isä ja äiti käynevät myös levottomiksi", sanoin.
"Vielä mitä", vastasi hän; "he ovat matkanneet Pembridge Halliin. jossa sir Francis Pembridge ja Frank asuvat. Se on suuri salaisuus, vaan ei se haittaa, jos siitä teille puhun, kuu vaan lupaatte ett'ette kenellekään hiisku sanaakaan. — Alice ja Frank pitävät toisistaan. Oi, toivon heidän kerran tulevan naimiseen toistensa kanssa! Alice on matkannut isän ja äidin kanssa, vaan pienet lapset ja minä jäimme kotiin Maryn luo. Olipa onni ett'ei kukaan pienistä lapsista kadonnut, joka ei olisi teitä tuntenut, ja jonka varmaankin joku ilkeä eukko olisi löytänyt ja luoksensa vienyt. Nyt olen saanut tietää missä asutte ja voin joka päivä tulla lukemaan teille tästä satukirjasta. Luenko nyt teille vähän aikaa?"
Annoin hänelle kirjan ja hän istautui Feden pehmeälle renkulle ja luki ääneen sateen lyödessä kattoon ja ikkunanruutuihin. Aivan vähän näytti toivoa olevan rajuilman lakkaamisesta, enkä sitä juuri toivonutkaan, sillä olin iloinen saada pitää lasta luonani, ja yhden yön levottomuus olisi vaan ansaittu rangaistus uskottomalle hoitajalle. Sitä paitsi ei minulla ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää Ricadillyyn, sillä rouva Brown oli minua vanhempi ja sade tulvaili yhä vielä.
"Voisitko maata pienellä vuoteellani?" kysyin.
"Voisin kyllä", vastasi hän suoraan. "Pidän teistä paljon, vaikk'ette ole lady."
"Niin", vastasin, "tosin en ole lady, vaan pidän sinusta yhtä paljon kuin jos olisin Lontoon ylhäisin lady."
Kumminkin saattoi lapsen puhe minut murheelliseksi. "Mikä tekee vaimon ladyksi?" kysyin ääneen ja Maggie vastasi.
"Paljonkin", sanoi hän. "Minusta olette melkein ladyn lainen, vaan olette köyhä, teillä on vanhat vaatteet, eikä ylhäisiä sukulaisia. Isä sanoo äitiä oikeaksi ladyksi; mutta hän onkin hyvin rikas ja lady Pembridgen serkku. Isäkin on syntyisin vanhasta arvokkaasta suvusta, sen kuulin hänen sanovan sir Francisille ja äidille kuulin hänen kerran sanovan, että sir Francis pitää paljon enemmän vanhasta ylhäisestä sukuperästä kuin rahasta. En oikein ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan; vaan kas se on olla oikea lady!"
En voinut olla katkerasti hymyilemättä Maggien puheelle. Todellakin, vanhasta arvokkaasta suvusta! Niin, Beaden suvussa Kondoverissa oli kyllä löytynyt monta arvokasta miestä, jotka ylläpidoksensa olivat ahkerasti työtä tehneet, osoittaneet hyvää naapureillensa ja eläneet ja kuolleet Jumalan pelvossa. Todellakin, Stefan ja minä olimme alkuperää vanhasta arvokkaasta suvusta; vaan ei siinä merkityksessä, kuin sir Francis Pembridge sen oli käsittänyt.
"En tiedä miten teitä nimittäisin", sanoi tyttö istuessaan minua vastapäätä teepöytään; "teillä kai lienee joku nimi, sanokaa se minulle!"
"Margery", sanoin, vaan en tahtonut lisätä toista nimeäni.
"No, sepä hauskaa oli!" huudahti hän. "Minunkin nimeni on Margery, vaikka minua Maggieksi kutsutaan; miten kummallista! Meidän kumpaisenkin nimi on Margery!"
Hän asetti kuppinsa pöydälle ja nauroi sydämmellisesti; minäkin nauroin, sillä hänen iloisuutensa tarttui minuun. Iloitsin myös kuullessani Stefanin nimittäneen yhden lapsistansa minun nimelläni. Hänellä lienee siihen aikaan ollut jonkunmoinen rakkauden-tunne minua kohtaan, vaikka rikkaus, ylpeys ja kunnianhimo sen sittemmin olivat tukehduttaneet; niin, tämä oli minusta samoin kuin joku antaa lapselleen nimen Emanuel, vaikk'ei hän rakasta Herraa Kristusta, eikä Häntä edes ajattelekaan.
"Kerron teille mintähden olin niin murheissani, kuu en saanut seurata isää ja äitiä", sanoi hän. "He matkasivat katsomaan sitä vanhaa, rakasta kartanoa, jossa isä on syntynyt ja poikana ollessaan asunut, ja minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä sen. Isä on kertonut siitä minulle niin monta, monta kertaa, että sen hyvästi jo tunnen; ja, oi, miten kaunis paikka se on!"
Tuossa paikassa olin näkevinäni kaikki niin selvästi, vanhan kartanon mataloine kattoineen, jonka sedum-pensaat peittivät; takakartanon ulkohuoneineen ja hedelmätarhan täysine omenapuineen. Vielä olin näkevinäni miehet, jotka sadetta pakoon olivat ryömineet ladon puimaluhalle; suuri ovi seisoi auki ja raskaat vesipisarat putoelivat katon räystäältä. Oli lypsyajan jälkeen, mutta lehmät seisoivat vielä märehtien kytkyessään, siksi kuin rajuilma lakkaisi. Arvelin miten lyhteet kolmikulmaisella pellolla kestäisivät sadetta ja miten pitkä aika kuluisi siksi kuin ne jälleen kuivaisivat. Vaan tuota-pikaa katosivat kaikki niinkuin näkyharhaus ja huomasin olevani pienessä ylishuoneessani, Stefanin pienen tytön seurassa, joka kanssani jutteli.
"Oliko isälläsi sisarta poikana ollessaan?" kysyin tykyttävin sydämmin.
"Ei", vastasi hän, "eikä hänellä koskaan ole ollutkaan. Iso-isä Bede ei ollut rikas niinkuin isä on, vaan eihän se mitään tee, kun hän vaan oli vanhasta arvokkaasta perheestä; luulen sillä tarkoitettavan, ett'ei hän kuulunut rahvaasen."
Isä parka! Näin hänen niin selvään puettuna sarkatakkiin, lyhyihin nankin-housuihin ja harmaihin sukkiin, jotka itse olin neulonut; kelpo, rehellinen mies, hellä Stefanille ja minulle, vaan ei mikään gentleman, maailman katsantotavan mukaan, enemmän kuin minäkään olin lady. Aloin yhä selvemmin käsittää mikä suuri ylipääsemätön juopa Stefanin ja minun välillä oli.
"Isä kävi paikkaa katsomassa, ennenkuin Englantiin tulimme", kertoi Maggie. "Hän tuli tänne lyhyempää tietä kuin me ja silloin kävi hän maalla katsomassa entistä kotoansa. Sitten osti isä sen ja nyt on se oikein hänen omansa. Kenties muutamme sinne asumaan, emmekä koskaan enää matkaa Australiaan, jos vaan Alice tulee naimiseen Frankin kanssa; mutta se on suuri salaisuus, eikä kukaan ihminen puhu siitä."
Iloitsin kuullessani Stefanin ostaneen vanhan kartanon. Miettiessäni Maggien puhetta, aloin ymmärtää sen olleen lastensa tähden kuin Stefan oli hyljännyt minut. Olihan selvää, että se heille olisi onnettomuudeksi jos minä ilmoittaisin itseni hänen sisarenansa; sentähden teinkin lujan päätöksen, ett'en koskaan ilmoittaisi heidän isällään olleen sukulaista. Sydämmestäni toivoin Alicen saavan sen, jota hän rakasti, enkä koskaan tahtonut hänen tiellensä joutua.
Puhellessamme oli päivä pimennyt, vaan sade tulvaili yhä alas. En ollut millänikään jos saatoin kauhua huolimattomalle hoitajalle, joka ei ollut Maggiea silmällä pitänyt — ja tyttö oli mielissään kun sai jäädä luokseni. Annoin hänelle ottaa esiin yönutun laatikostani ja katsella kaikkea mitä siellä löytyi, enkä voinut olla sekä hymyilemättä että huokaamatta nähdessäni lapsen iloa ja uteliaisuutta. Laatikon pohjalla oli äitini merkkausvaate — tyttö näet ei lakannut ennenkuin oli tyhjentänyt kaikki laatikosta — ja isäni raamattu, jonka ensimmäiselle lehdelle nimemme olivat kirjoitetut. Tätä en antanut hänelle, vaikka hän kyllä pyysi ja rukoili saada lukea siitä ja vaikka vaikea oli kieltää. En kaikesta maailman hyvästä olisi sallinut, että hän siinä olisi lukenut isänsä nimen, vaikka minä katselin sitä sekä rakkauden että murheen tunteilla. Se oli viimmeinen nimi kirjassa, sillä isäni kuolinpäivää en ollut siihen kirjoittanut; ensin jätin sen Stefanille kirjoitettavaksi, eikä oikea käteni nyt voinut kynää pitää. Kenties Kor sen joskus kirjoittaisi.
Sitten nukkui Maggie pienellä vuoteellani; kullankarvaiset kiharansa hajallaan päänaluksella ja pitkät tummat silmäripsensä levollisesti laskettuna punottaville poskille. Asetin silmälasit nenälleni, otin kynttilän ja, varjoten kädelläni sen valoa, seisoin kauan katsellen lapsen suloisia kasvoja. Sinä yönä en voinut nukkua. Paljon oli tapahtunut kuluneena päivänä ja paljon oli ajattelemista: olin menettänyt eläkerahani, miten vast'edes tulisin toimeen, Stefanin lapsi oli luonani. Ilo näytti voittavan murheen, sillä kun ajattelin seuraavaa talvea ja köyhyyttäni, muistin lapsen, joka rauhallisesti nukkui, vaikka oli vieraassa, köyhässä majassa, oudon vaimon seurassa, ja tunsin Jumalan tahdon olevan, että minunkin tuli olla yhtä levollinen ja luottavainen vastoinkäymisissäni. Jumalan silmissä olin lapsi, samoinkuin Maggie minun, ja vielä kalliimpi Hänelle, kuin Maggie minulle. Olinpa siellä tai täällä, olin aina Hänen siipeinsä varjossa. Muistin lauseen, jonka olin lukenut Stefanin lähtöpäivänä: "Jos astuisin ylös taivaasen, niin Sinä olet siellä, jos vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso Sinä olet myös siellä. Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätesi sielläkin johdattais minua ja Sinun oikea kätesi pitäis minun".
YHDESKOLMATTA LUKU.
Pimeä Marraskuu.
Ani varhain seuraavana aamuna hiivin huoneestani ja menin viimeisellä rahallani ostamaan leipää ja maitoa Stefanin lapselle. Palatessani oli hän valveilla ja näytti aivan perehtyneeltä, eikä ollenkaan levottomalta olostaan vieraassa paikassa. Hänen oli nälkä ja hän einehti niin hyvällä ruokahalulla, kuin jos maito olisi tuotu Kondoverista ja leipä paistettu omassa uunissani. Kiireesti emme einehtineet, sillä tiesin ett'ei iloni kauan kestäisi, vaikka Maggie kyllä lupasi vast'edeskin tulla minua tervehtimään Alicen ja toisten lasten kanssa. Vielä mitä! Sen Stefan kyllä estäisi.
Ilolla samoinkuin murheellakin on loppunsa! Vihdoin sidoin lapselle hatun päähän ja seurasin häntä puiston läpi, jossa puiden lehdet olivat märät yöllisestä sateesta ja kiiltelivät auringon valossa. Uutimet olivat alaslasketut Maggien kodissa, sillä ikkunat olivat etelään päin; saatoin hänet siis etehiseen saakka ja kumarruin suutelemaan häntä jäähyväiseksi, kun ovi yht'äkkiä avattiin ja Stefan seisoi edessäni kalpean ja kamalan näköisenä, ikäänkuin hän olisi viettänyt kauhean yön. Kumpainenkaan meistä ei voinut sanaakaan lausua, katsoimme vaan toisiimme Maggien syleillessä isäänsä.
"Isä!" huudahti hän, "oi isä! olen ollut eksyksissä ja hän löysi minut."
"Herra", sanoin ja pakoilin itseäni voidakseni vieraana puhutella häntä, "löysin tyttösenne, joka oli eksynyt kadulle ja vein hänet luokseni. Hän on ollut hyvässä turvassa ja aivan tyytyväinen. En luullut teidän kotona olevan ja mielestäni tarvitsi hoitaja vähän rangaistusta. Jos olisin tietänyt teidän kotona olevan, niin tottapa jonkun keinon olisin keksinyt ilmoittaakseni teille, missä lapsi oli."
"He ilmoittivat meille sähkösanomalla eilen", vastasi Stefan ja katsoi minuun, vielä levottoman ja hämmästyneen näköisenä. "Vaimoni ja minä olimme kauheassa tuskassa. Me matkasimme kaiken yötä ja nyt on vaimoni hyvin kipeänä."
"Jääkää hyvästi", sanoin ja käännyin mennäkseni kotiin, sillä katsellessani häntä tunsin itseni heikoksi ja halu nimittää häntä veljeksi tuli minulle kovin voimalliseksi.
"Pysähtykää!" huudahti hän vakaasti. "Sallikaa minun palkita teitä; tiedän teidän olleen hyvä lapselleni."
"Teiltä en mitään tarvitse", sanoin ja tunsin katkeruutta sydämmessäni; "siitä en mitään tahdo, että holhosin lastanne."
Nyt kuulimme naisen äänen jostakin sisähuoneesta huutavan: "Stefan!" Hän seisoi epäillen ja katsoi murheellisesti, mutta miettiväisenä minuun, harmaapäiseen, huonosti puettuun ja säädyttömän näköiseen vaimoon, kun hän sitä vastaan oli gentlemanni, sekä ryhdin että käytöksen suhteen. Sama eroitus oli ollut välillämme nuorenakin ollessamme, vaikka silloin vähemmässä määrässä; mutta kumpikin oli kulkenut omaa tietänsä, ja nyt oli hän ylhäinen ja rikas, vaan minä ainoastaan köyhä vaimo-parka, josta ei hänelle eikä lapsilleen voinut olla mitään hyötyä. Kova taistelu oli hänen sydämmessään, sen näin hänen levottomasta katsannostaan ja vapisevista huulistaan. En pysähtynyt hänen tuskaansa enentämään. Ääni kuului taas ja minä käännyin ja menin hänen näkyvistänsä niin sukkelaan kuin taisin. Kuulin oven jälkeeni suljettavan.
Miten autiolta huoneeni näytti sinne tullessani! Vuode oli koottava ja eineen jäännökset pois pantavat, mutta siinä ei kauan viipynyt. Sitten ei minulla ollut muuta tehtävää kuin istua joutilaana, miettiä ja ajatella, sillä hermottomalla kädelläni voin aivan vähän ommella tai neuloa, ja liian kostea oli uloskin mennä. Päivällistä en valmistanut, Maggielta oli, näet, jäänyt tähteeksi sekä leipää että maitoa minulle riittäväksi ateriaksi, ja kukkarossani oli ainoastaan muutamia penniä.
Pitkää ehtoopäivää viettääkseni menin kävelylle Abbey kirkolle, jossa usein talven aikana käyskentelin. En tiedä mintähden, mutta Abbey muistutti minua aina enemmän metsistä kotona, kuin Pyhän Paavalin kirkko. Toisinaan olin niin selvästi näkevinäni nuo kauniit, solevat ja tummat kuuset, jotka olivat niin pitkät, että minun tuli notkistua taaksepäin voidakseni nähdä, missä viheriäiset oksat yhdistyivät. Samoin kohosivat myös vanhat, tummat ja korkeat pilarit Abbey kirkossa. Valo, joka ikkunoista lankesi sisään, oli yhtä suloinen ja himmeä kuin lehteväin puiden siimeksessä, jonne auringon säteet pistivät tuuhean lehtiverhon lävitse. Maalla asuessani ajattelin taivasta uutena, kauniina ilotarhana, jonka keskellä elämän-puu kasvoi, mutta nyt asuttuani Lontoossa vuosikausia, olin enemmän ajatellut sitä kaupunkina, jota Jumalan kirkkaus, jolla ei ole alkua eikä loppua, valaisi ja jossa oli monta asuntoa ja kultaiset kadut, joilla autuaat riemulauluja laulaen käyskentelivät. Tämä johtui useammin mieleeni istuessani Abbey kirkossa kuin kulkiessani noilla ahtailla, likaisilla kaduilla, joilla miehet ja vaimot näyttivät eläimiä kurjemmilta, ja lapset, jotka leikkivät, olivat nälkäisiä, kuihtuneita ja rumia — oi, tämä täytti sydämeni sanomattomalla tuskalla!
Myöhään illalla palasin kotiin. Koska minun tuli säästää sekä hiiliä että kynttilöitä, istuin pimeässä, kun kuulin Feden askeleet portailta. Kenties toi hän kirjeen Korilta; kiiruusti sytytin siis kynttilän. Mutta hän oli liian vakaan näköinen, eikä hänellä siis voinut Korilta olla uutisia, ell'ei ne ikäviä olleet. Hän istuutui hyvin väsyneen näköisenä. Tiesin hänen oppilaidensa tuottavan hänelle paljon työtä, he olivatkin jo kasvaneet liian suuriksi, eivätkä häntä enää oikein totelleet.
"Mikä mieltäsi painaa, Fede?" kysyin, niin iloisella äänellä kuin suinkin voin.
"Kuinka pian sen huomaat, Margery!" sanoi hän; "mieltäni painaa paljonkin, olen menettänyt sijapaikkani."
"Mitäs olet tehnyt?" kysyin.
"En ole tehnyt mitään", vastasi hän. "Eilen maksoi herra Coe palkkaneljännekseni, eikä sanonut enää tarvitsevansa minua kuin kuukauden; saisin siis hankkia toisen sijapaikan. Kas tämä, Margery, on murheeni."
"Sepä oli huono uutinen", vastasin, "vaan tiedäthän minulla aina lohdutussanoja löytyvän: 'huoli huonoksi tekee, murhe muita mustemmaksi'. Odota vähän aikaa niin näet kaikki hyväksi kääntyvän."
"Onko sinulla kaikki hyvästi?" kysyi Fede. "Oletko täydellisesti onnellinen, Margery?"
"Olen", vastasin mietittyäni. "Sydämmessäni tunnen itseni onnelliseksi. Olen kuin vuorilampi, jonka pinta myrskyn pauhatessa aaltoilee, vaan jonka syvyydessä tyyneys vallitsee."
"Sano minulle, Margery, mistä se tulee", pyysi hän, painaen päänsä olalleni.
"Olen jo monta, monta kertaa sanonut sen", vastasin.
"Sano nyt se uudestaan", rukoili hän.
"Olen onnellinen", sanoin, "kun tiedän Herrani Kristuksen kautta olevani Jumalan lapsi; eikä koskaan ole löytynyt isää, ei kuningastakaan, joka niin olisi holhonnut lapsiansa, kuin taivaallinen Isäni holhoo minua. Kuinka voisin olla murheellinen ja levoton?"
"Mutta Stefanista sinulla on ollut paljon murhetta", nyhkytti hän.
"Luulin kaikki kääntyvän sinulle hyväksi, kun hän vaan palajaisi."
"Minulla on ollut kaikki hyvästi koko ajan", sanoin ja sivelin hiljaa hänen päätään. "Luuletko Jumalan lähettävän meille enemmän huolta, kuin meille hyväksi on? Minä olen jäykkä oppilas raukka ja Hänellä on monta vaikeata läksyä opetettavana minulle; mutta tahdon mieluisemmin oppia ne kaikki, kuin oppimatonna tulla toiseen maailmaan. Paitsi sitä opin ne Hänen jalkainsa juuressa ja Hän laskee silloin tällöin kätensä päälleni, samoin kuin minä nyt lasken käteni sinun päällesi, oma ystäväiseni."
"Vaan ajattelepa", sanoi hän, "jos Stefan ei koskaan tulisi takaisin." Tästä ymmärsin, ett'ei Kor ollut hänelle mitään Stefanista puhunut ja iloitsin siitä.
"Hän on jossakin, Jumalan huostassa", sanoin, "tämä on kenties vaikein läksy, kuin minulla on opittavana, mutta nyt se ei voi tulla kovin pitkäksi."
"Luuletko Hänen vihastuvan minuun, jos olen alakuloinen siitä, että sijapaikkani olen kadottanut?" kysyi hän.
"Ei, ei suinkaan, herttaiseni", sanoin; "Herra Kristus tietää kaikki. Hän tuntee kaikki jokapäiväisen elämämme koettelemukset ja huolet yhtä hyvästi kuin henkemme tuskan ja levottomuuden. Luulen Hänellä olleen monta samanlaista koettelemusta, kuin meillä nyt on."
"Kuulen mielelläni sinun tätä sanovan", sanoi Fede ja kävi iloisemmaksi. "Niin, Hän tietää kaikki. En olisikaan tästä käynyt niin alakuloiseksi, ell'ei täti olisi ollut niin suutuksissa. Kävin jo eräässä opettaja-konttorissa ja siellä oli nimiluettelossa sataseitsemänkymmentä, jotka sijapaikkaa etsivät, eikä ainoatakaan paikkaa ole tarjona. Täti ei tahdo kuulla mainittavankaan, että jättäisin hänet, vaan se minun täytyy tehdä, jos en työtä saa."
"Aiotko Korille puhua tästä?" kysyin.
"En vielä", virkkoi hän, "en ainakaan ennen kuukauden loppua. Tiedän että Kor silloin tahtoisi antaa rahaa minulle, eikä se olisi hauskaa, vai kuinka? Koettelen jollakin tavalla tulla toimeen. Koettelen hankkia ompelusta, siksi kun saan toisia oppilaita. Siitä olen iloinen, että tädillä ja sinulla on elinkautinen eläkkeenne. Eihän tuo suuri ole, vaan on kumminkin varma. Toivon melkein, ett'en olisi tullut huolettamaan sinua, Margery, vaan en voinut olla tulematta."
Niin, hän oli vielä nuori ja hento olento, joka vastoinkäymisen kohdatessa tarvitsi toisen osanottavaisuutta. Vasta vanhemmaksi tultuamme opimme vastaan-ottamaan huolet ja murheet nöyrällä ja tyytyväisellä mielellä ja kätkemään ne syvään sydämmemme pohjaan. Usein ne esiytyvätkin meille siinä valossa, jossa ne täällä näemme vihollisina, jotka tahtovat hukuttaa meidät, vaan kun ijäisyyden aamu koittaa, huomaamme ne ystäviksi, jotka ovat auttaneet, eivätkä vahingoittaneet meitä.
Nyt en hennonut kertoa Fedelle omista vastoinkäymisistäni; sen kautta heikko ruoko olisi musertunut, eikä Herra koskaan niin tehnyt. Monta viikkoa en kumminkaan voinut salata sitä häneltä. Beden armeliaisuuden johtokunnasta ei kuulunut mitään, eikä Stefanistakaan, vaikka kummaltakin odotin jotakin sanomaa.
Syksy oli meille sangen huolettava. Rouva Moes tuskaili ja kiukkusi kunnes hän sairastui ja Feden täytyi hoitaa häntä. Mitä minuun tuli, meni pieni talouteni, jonka niin kauan olin omistanut, samaa tietä kuin kello "Margery" oli mennyt. Talvi läheni, päivät lyhenivät ja pimenivät ja yöt kävivät yhä kolkommiksi. Huoneeni, joka Maggien käydessä oli niin kodikas ja hauska, kävi nyt kolkoksi ja autioksi, kun toinen huonekalu toisensa perään hävisi sieltä. Rahat, jotka pantin-ottajalta sain, näkyivät katoavan kuin lumi kuumaan veteen, vaan tosi oli, että Fedeäkin toisinaan tuli auttaa, sillä rouva Moes ei suvainnut puhuttavankaan kapineiden rahaksi muuttamisesta, eikä kuusi killinkiä viikossa millään tavalla voinut riittää kahdelle hengelle, joista toinen oli sairas. Fede ei ensin tietänyt, mistä rahat, jotka hänelle lainasin, tulivat; vaan huomattuaan huonekaluni olevan poikessa, arvasi hän asian laidan ja syleili minua, niinkuin peljästynyt lapsi.
"Oi, Margery, rukoile Jumalaa, että kerran tulisin sinun kaltaiseksesi! Ah, jos voisin luottaa Häneen ja aina olla tyytyväinen ja iloinen samoin kuin sinä!"
Tyytyväinen voin todellakin olla, sillä nämä sanat olivat alati sydämmessäni: "Elä heitä minua pois minun vanhuudessani; elä hyljää minua, koska heikoksi tulen. Sinä annat minun nähdä paljon ja suuria ahdistuksia, ja virvoitat minua jälleen; Sinä haet minua ulos maan syvyydestä. Sinä teet minut sangen suureksi ja lohdutat minut jälleen."
"Sinun tykönäsi etsin turvaa. Opeta minua tekemään tahtosi jälkeen, sillä Sinä olet minun Jumalani; Sinun pyhä Henkes johdattakoon minua."
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Helppohintainen matka joulun aikaan.
Talvi lähestyi peto-eläimen tavalla ja tiesin sen kohta hyökkäävän päällemme — ei ainoastaan meidän, vaan tuhansien toisten, jotka olivat meitä köyhempiä ja jotka jo ennakolta värisivät ja vapisivat sitä ajatellessaan. Jo joulukuun keskipaikoilla oli vaikea löytää huoneessani mitään, jota rahaksi olisin voinut muuttaa. Rouva Moes sairasti vielä, eikä Fedellä ollut työtä. Kor oli marraskuusta saakka ollut merillä, emmekä tietäneet, milloin hän Liverpooliin palajaisi. Kulungin vuoksi oli hän ollut kotona käymättä, vaan aikoi nyt Englantiin palattuansa käydä meitä tervehtimässä. Silloin pääsisi hän salaisuuteni perille ja minä joutuisin hänelle rasitukseksi! Vaan jos Herra panisi tämän ristin päällemme, tiesin Korin kantavan sen nurkumatta, enkä minäkään Jumalaa vastaan napisisi.
Muutamia päiviä ennen joulua ilmoitti minulle rouva Brown, jonka luona asuin, naimisessa olevan tyttärensä tulevan lapsineen hänen luokseen asumaan, jolloin hän tarvitsisi sekä minun että oman huoneensa. Fede arveli hänen keksineen tämän tempun päästäkseen minusta. Sillä muutamien viikkojen vuokran olin hänelle maksava, vaan sen korvaukseksi tarjosin pienen vuoteeni. Se oli tosin suuremmasta arvosta kuin velkani, vaan kenties en pantin-ottajaltakaan enempää olisi saanut. Hyvin raskaalta tuntui nyt, vuoden pimeimmällä ajalla ja vieläpä tyhjin käsin, jättää pieni kotini, jossa niin monta onnellista ja hupaista vuotta olin viettänyt.
Luulin rouva Brownin pelänneen minun jäävän hänelle rasitukseksi ja sentähden tahtoneen päästä erilleen minusta. Kuinka voin moittia häntä siitä, että omaa etuansa katsoi? Hän, näet, ei koskaan ollut oppinut, että Jumala hänestä huolta pitää.
Menin holhouskartanoon Fedelle kertomaan tätä odottamatonta kohtausta. Tämäkin pieni koti, joka ennen aina näytti niin valoisalta ja hauskalta, oli nyt pimeä ja kolkko. Rouva Moes oli kärsimätön ja äreä. Hän istui takan ääressä lämmitellen jalkojaan; huopa oli kääritty hänen ympärilleen, sillä ainoastaan vähän hiiliä oli takassa ja ilma oli savuinen ja kostea. Istuessani hänen luonansa vuodatti hän kyyneliä ja näytti hyvin heikolta.
"En tiedä mihin joudumme", sanoi hän huoaten ja sinne tänne vaappuen, "kun olen näin kipeä, eikä ole tohtoria, ei lääkkeitä, eikä muuta; kova talvi tulee, eikä Fede ansaitse mitään. Teillä on kyllä hyvä, kun ei ole huolenpitoa kenestäkään, 'ei piikaa ei poikaa^, vaan toisin on minun laitani, jolla on Fede, vaikka ei ole kuin kuusi killinkiä viikossa kummallekin yhteensä. Entä tuo holhouslaitos sitten! Kyllä kaikille muille antavat rahaa ja hiiliä jouluksi, mutta minulle sanovat, ett'ei Feden pitäisi olla kotona ja jopa eräs heistä sanoi, että hänen tulisi mennä palvelukseen, hänen, jonka setä oli kirjoittaja Lontoon pankissa ja minun isoisäni pappi, eikä kukaan sukulaisistani koskaan ole palvellut!"
"Ei, ei", sanoin; "se ei olisi Korille mieleen, että Fede menisi palvelukseen. Teillä on syytä kiitollisuuteen, kun teillä on suoja, viikkorahanne ja vielä päälliseksi Fede, joka hoitaa teitä. Useammat sanoisivat teidän oloanne paremmaksi kuin minun."
Mielestäni ei hänen olonsa kumminkaan ollut parempi kuin minun, enkä kaikesta maailman hyvästä olisi vaihtanut hänen kanssaan, paitsi siinä suhteessa, että hänellä oli Fede.
"Olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen", sanoi rouva Moes itkien. "En koskaan luullut leskeksi jääväni ja asuvani tämänlaisessa pienessä hökkelissä holhouskartanossa, niin vähällä eläkerahalla ja vielä päälliseksi Fede elätettävänä. Ette ymmärrä mitä se on, teillä kuin ei ole ketään paitsi veljeänne, joka hävisi pääsiäisenä, ja se oli hyvä kyllä teille, sillä veljistä ei naisilla ole suurta hyötyä."
"Ovatko rahanne kaikki?" kysyin.
"Ovat", vastasi hän, "viimmeiseen ropoon asti, ja paitsi sitä olemme velassa joka taholle, tietämättä, miten niistä pääsemme. Nyt emme enää tahdo saada velkaakaan, ja hiilet ovat loppumaisillaan ja leipää on tuskin viikkokaudeksi. Minlainen jouluni nyt tulee olemaan, minun, jolla ennen aina oli täytetty kalkkuna, lihapiirakoita ja paistettua rusinapuuroa! Jos Fede minua olisi totellut ja ottanut herra Russellin, eikä tuota köyhää laivatohtoria, joka on lähtenyt ainoastaan katujen hylkyläisistä, olisimme jouluna viettäneet häitä sen sijaan kuin nyt saamme nälkää nähdä, samoin kuin muutkin köyhät, joilla ei työtä ole."
Fede parka istui uutterasti ommellen pienen ikkunan luona, jonka läpi sumuisen päivän viimmeiset säteet lankesivat sisään. Näin hänen pyhkivän muutamia kyyneliä, tätinsä jupistessa. Oikein sydämmestäni surkuttelin häntä. Hän näytti niin alakuloiselta ja murheelliselta kuin nuoret ainakin, ennenkuin ovat tottuneet ristiänsä kantamaan. Vastoinkäymistäni en voinut hänelle kertoa, koettelin vaan ilahduttaa rouva Moes'ia puhelemalla muista asioista. Tämä ei paljon onnistunut, sillä hän kuului niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, vaan aina tuskittelevat jostakin. Tämä oli Fedelle kova kohtalo.
Hetken kuluttua jätin hyvästi ja astuin alla päin, pahoilla mielin pimeitä katuja pitkin. Yht'äkkiä huomasin valossa, joka lankesi erään myymälän ikkunasta, jotakin kimaltelevan likaisella katukivellä. Kumarruin ottamaan sitä, ja kas! se oli kultaraha. Ensin en tahtonut silmiänikään uskoa; tämä, näet, tuli niin odottamatta, enkä koskaan ollut mitään kadulta löytänyt. Vaan tuossa se oli, tuo pieni kiiltävä kultaraha, minulle koko aarre.
Melkein häpeän tunnustaa, ett'en Fedeä ensiksi muistanut; vaan sananlasku sanoo: "vasta tosi kuin toisen kerran", ja toiseksi muistinkin Feden levottoman ja murheellisen katsannon, sammuvan takkavalkean ja rouva Moes^in valitusvirret. Palasin holhouskartanoon ja koputin hiljaa ovelle, vaan kukaan ei vastannut. Avasin oven ja kuulin ääniä toisesta kerroksesta, jossa rouva Moes oli levolle menemäisillään ja Fede auttoi häntä. Pöydällä seisoi kuppi ja kauralientä kiehui hiilillä. Panin rahan kuppiin, josta Fede ei voinut olla sitä huomaamatta, kun hän tuli lientä siihen kaatamaan; tiesin ett'ei hän ottaisi sitä minulta, vaan kun löytäisi sen, käyttäisi hän sen tarpeessaan. Mitä olivat huolet minulle, vanhalle vaimolle, joka olin saanut kokea, kuinka maailma on täynnä vastoinkäymistä, sen suhteen kuin ne hänelle, nuorelle tytölle olivat, joka vasta seisoi elämän kynnyksellä?
Ennenkuin kauas ennätin, kuulin nopeita askelia takanani ja jonkun huutavan minua. Jo ennenkuin taakseni katsoin tiesin että se oli Fede. Siinä seisoi hän katulyhdyn valossa, pään yli oli heitetty suuri huivi, jonka alta hänen kaunis muotonsa tirkisti ja katseensa oli iloisempi kuin kaukaan aikaan olin nähnyt.
"Ei, ei, Margery", huudahti hän; "ei hyvä, rakas vanha Margery! En voi, enkä tahdo ottaa rahaasi, en kaikesta maailman hyvästäkään. Kuulin liikettä alakerroksesta ja kun alas tulin, huomasin paikalla käyneesi siellä. Täti ei tiedä, miten paljon paremmin meillä on kuin sinulla."
"Ota puolet siitä, Fede", käskin.
"En penniäkään", sanoi hän; "ompeluksestani saan vähän rahaa, enkä ole niin ahne, että sinulta riistäisin vähät varasi. Jos olisit rikas, Margery, silloin ottaisin tarjoomasi niinkuin äidiltäni, mutta olet meitä köyhempi, niin todellakin olet."
Hän ei silloin tietänyt, kuinka köyhä olin. Ei maksanut vaivaa houkutella häntä; hän painoi kultarahan käteeni ja tahtoi välttämättömästi jättää sen siihen. Monta silmänräpäystä hän ei voinut pysähtyä, hän oli näet jättänyt oven lukitsematta ja tätinsä levolle; jätimme siis hyvästi ja menimme kumpikin tietämme.
Tieni vei suuren rautatiepysäyspaikan ohitse, jonka ulkopuolelle oli sitkustettu ilmoittimia, joita kirkkaassa kaasunvalossa helposti voi lukea.
Nimi Thornbury pisti minulle silmään — Thornbury, tuo pieni kaupunki, jossa isä aina kävi markkinoilla ja jonne vanhasta kodistani ei ollut kahta neljännestäkään. Pysähdyin sitä lukemaan. En koskaan ollut ajatellut sinne rautatietä olevan ja kumminkin oli se aivan todenmukaista, sillä sielläpäin oli kaksi tai kolme suurta kaupunkia. Huvijuna oli lähtevä seuraavana päivänä, joka oli joulun-aatto, ja menevä myös Thornburyyn, jonne matka edes takaisin kolmannen luokan vaunuissa maksoi viisitoista killinkiä. Haikea halu syttyi minussa vielä kerran nähdä lapsuuteni kotia ja omaa kansaani. Turhaan koettelin tukehduttaa sitä, muistuttamalla itseäni, ett'en koskaan ollut hankkinut ystäviä siellä, paitsi muutamia vanhoja, jotka luultavasti jo aikoja sitten olivat kuolleet. Tämä halu tuli minulle liian voimalliseksi; kaikki mikä oli tapahtunut nuorena ollessani, johtui tuossa paikassa mieleeni ja minusta oli kuin kuolisin ell'en menisi kotiini — niin kotiin, isäni huoneesen.
Ei vielä ollut liian myöhä pantata ne muutamat kalut, jotka minulla vielä oli, sillä paikka, jossa niitä vastaanottivat, oli auki myöhään saakka. Kultaraha, jonka olin löytänyt, ja rahat, jotka kaluistani sain, olivat minulle kyllin riittävät. Laukkuuni pistin mitä vähää matkalla tarvitsisin ja menin sitten levolle viimmeisen kerran pienelle vuoteelleni, jonka eno Simister monta, monta vuotta sitten oli ostanut. Koko yön uneksin vanhasta kodistani, puutarhoista, polveilevista käytävistä ja yksinäisestä kukkulasta. Mielestäni oli kesä, enkä voinut ajatella, että puut olivat lehdittä, kasvit kukitta ja kaikki linnut, paitsi punapulmuset, vaienneet.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kotona jälleen.
Seuraavana aamuna oli rautatien-pysäyspaikalla suuri tungos huvimatkalle rientävistä; siellä ei ollut monta niin vanhaa kuin minä, eikä kukaan heistä ollut yksinään. Kumminkaan minulla ei ollut vaikea saada sijaa ja matkustavaiset samassa vaunussa olivat hyvin ystävällisiä. Olin iloinen siitä että olin lähtenyt, ja murheeni alkoivat haihtua, ei niin ett'en niitä olisi enää muistanut, vaan en huolinut mieltäni niillä vaivata. Kohta tulimme maalle, joka talven aikana näytti harmaalta ja autiolta, ainoastaan paikottain oli lunta vainioilla. Kylmästä en mitään tietänyt, sillä minulla oli niin paljon ajattelemista; matkatoverini antoivat minulle ruokaa ja hoitivat minua ikäänkuin olisin ollut heidän rakas ystävänsä. Matkalla Thornburyyn viivyimme seitsemän tuntia ja hämärtää alkoi jo ennenkuin sinne saavuimme. Ikävältä tuntui erota ystävällisistä matkatovereistani ja jonkunmoinen tunne yksinäisyydestä ja pelvosta saattoi minut värisemään. Paikka oli niin tuttu ja kumminkin niin outo. Aivan hyvin muistin kirkon ja kirkkomaan, joka oli neljä tai viisi jalkaa katua ylempänä, syystä kun siihen niin paljon oli haudattu. Kadut olivat osaksi entisen näköisiä, osaksi aivan erilaisia. Oli samoin kuin unelmassa kävelee tutussa kaupungissa, jossa edessänsä näkee kadun kulman, jonka hyvästi tuntee, vaan siitä kun kääntyy, huomaa olevansa aivan oudossa paikassa. Arvelin mennä "Aurinko" ravintolaan, jossa isä ennen aina majaili ja jossa kenties saisin pienen huoneen, joka ei olisi liian kallis. Tiesin missä "Aurinko" ravintola oli, vaan en löytänyt sitä entiseltä paikalta, markkinatorin luona. Pysähdyin muutaman myymälän luo ja kysyin eräältä vanhanpuoleiselta kauppiaalta, missä "Aurinko" ravintola oli?
"'Aurinko' ravintola!" kertoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun; "rautatie on jo toistakymmentä vuotta kulkenut sen paikan ylitse. Mahtanee olla kauan sitten kuin täällä olette olleet."
"Entä missä emäntä on?"
"Hän on kuollut", vastasi hän. "Vanha eukko hän nyt olisikin, jos vielä eläisi; minä olen jo vanha ja hän oli kolmekymmentä vuotta vanhempi."
"Voisitteko neuvoa minulle jonkun siistin, hiljaisen paikan, jossa voisin olla yön tai pari? ei kallis vaan siisti kumminkin."
"Tuolla on Yrjölä", sanoi hän; "se on ensimmäisestä katukulmasta oikealla kädellä ja — —"
"Kiitän paljon, kyllä jo tiedän", sanoin. Tunsinkin kartanon ja menin suoraan sinne. Siellä oli suuri puhdas keittiö, jossa maakansaa kulki ulos ja sisään jouluvakkoineen ja kääröineen. Heidän äänensä kuuluivat samoin kuin muinoinkin kovilta, räikeiltä ja pitkäveteisiltä ja heidän paksut ahavoituneet muotonsa katselivat minua, ikäänkuin kaikki olisi ollut unennäköä. Useammat heistä näyttivät ujoilta vierasta puhuttelemaan. Kun emäntä toi teetä, kysyin tunsiko hän Kondoveria.
"Hyvin kyllä tunnenkin", vastasi hän, "sieltähän naimiseen tulin."
"Tunsitteko talon, jossa Beadet asuivat?" kysyin.
"Vanhan Beaden arentikartanonko? Kyllä tunsin", vastasi hän. "Kertovat nuoren Beaden tulleen Australiasta ja ostaneen sen Kondoverin papilta. Hän kuuluu rakennuttavan siihen komean kartanon."
Hänen täytyi nyt mennä, sinä iltana oli näet paljon tekemistä, enkä enempää saanut kysellyksi. Istuin hiljaa, melkein hermotonna, uneksien takkavalkean ääressä. Kuulin miehen kimakalla ja kovalla äänellä huutavan "Jerry!" ja luulin sitä melkein isäksi. Töytäsin istuiltani ja katsoin säikähtyneenä ympärilleni.
"Kuka se on?" kysyin vanhalta mieheltä, joka istui tupakoiden takan sopessa.
"Se on isäntä", vastasi hän, "nimittävät häntä Jerryksi, ravintolan isäntä; ette tarvitse peljätä."
"Tunsitteko Jerry nimisen rengin Beaden talossa?" kysyin.
"Vanhan Jerryn, ajurengin", sanoi hän; "kyllä tunsin vanhan Jerry raukan; hän kuoli köyhäinhuoneessa, ei kauan aikaa sitten. Vanha mies parka! Hän olisi totta maar ihastunut kuullessaan nuoren Beaden palanneen kotiinsa."
Vanha Jeremias raukka! Olin kirjoittanut hänelle pari, kolme kertaa Lontoosen tultuani; vaan hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, enkä siis hänestä ollut mitään kuullut. Minua suretti kun kuulin hänen köyhäinhuoneesen kuolleen, vaan miten minä olisin voinut estää sen?
Aikaiseen menin levolle, sillä kansa alkoi tulla rähäjäväksi ja meluavaksi. Mutta tulin kummalliseen tilaan; oli ikäänkuin olisin nukkunut, vaikka sydämmeni valvoi. Jo aikaa ennen päivänkoittoa olin hereillä ja kuuntelin joululaulua, joka kuului pimeältä kadulta, ikkunani alta. Laulajain äänet olivat yhtä kimakat ja pitkäveteiset kuin ne, jotka ennen olimme kuulleet arentikartanon oven takana ja jotka silloin kävivät yhä kovemmiksi, siksi kuin oven avasimme ja tarjosimme laulajoille piirakoita, joita olin leiponut, ja omenia hedelmätarhastamme. Arvelin, laulanevatko nytkin siellä tämän kylmän aamun hämärässä, ja sydämmeni sykki ja jäseneni vapisivat levottomuudesta päästä kotiini.
Nousin niin pian kuin liikettä kuului talossa, einehdin kiiruusti, mutta vasta yhdeksän seutuun läksin matkalle. En kenellekään ilmoittanut, minne menisin, sillä tunsinhan tien hyvästi. Metsään ehdittyäni oli sydämmeni yhtä kevyt kuin pesänsä löytäneen lintusen. Metsän läpi vei oikotie, kapea polveileva polku, jota vieraan silmä tuskin olisi keksinytkään. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja kylmässä ilmassa jäätyneet kiteet peittivät kaikkialla puiden oksat hopealle kimaltelevalla härmällä. Se peitti kuihtuneet ruskeat sanajalat, ja tammien korkeimmat oksat loistivat siitä valleina vaaleansinistä taivasta vasten. Ilma oli jotensakin kolkko, vaan virkisti polttavaa päätäni. Täällä oli kaikki entisellään ja täällä tunsin itseni melkein nuoreksi; polkukin oli aivan samanlainen kuin ennen, ollessani nuori, reipas tyttö, joka iloitsi talvi-aamun raittiista tuulelmista. Kuinka hiljaista täällä oli! Ei niin risahdustakaan kuulunut, paitsi muutamista kuivista oksista, jotka jalkaini alla rasahtivat. Oli vielä hiljaisempaa kuin kesällä, jolloin olisi kuullut lintujen laulavan ja hyönteisten surisevan. Oi, tämä oli lepo korvilleni, tultuani Lontoon lakkaamattomasta melusta ja hälinästä! Tämä muistutti minulle sitä lepoa ja rauhaa, joka taivaassa vallitsee.
Näin astuin kotia kohti ja jokainen tien mutka johdatti mieleeni jotakin entisyydestä, samoin kuin Evalle, jos hän vanhoilla päivillään olisi hoiperrellut Edenin luo ja katsellut sen kauniita käytäviä, joille jalkansa ei koskaan enää saisi astua. Minä taisin kumminkin astua entisiä polkuja. Tuossa oli tammi, johon Stefan niin usein oli kiivennyt piiloutumaan sen tuuheaan latvaan, antaakseen minun kulkea ohitsensa kuin menin häntä vastaanottamaan; tässä olivat mansikkapensaat, joista hän poimi punaisia marjoja ja pujetti ne heinän-korteen tuodakseen ne minulle eheinä ja kauniina. Sitten tulin kuusikkoon, jonka korkeita puita niin usein olin muistanut Abbey kirkon pilarien keskellä, jossa Fede nyt kenties oli ja arveli mintähden minä en siellä ollut. Ensi kerran muistin Feden ja tämä saattoi mieleni niin kummallisen sekavaksi. Tiesin jumalan-palveluksen kohta alkavan, sillä silloin tällöin kajahtelivat kirkkaassa talvi-ilmassa, kaukaa, hiljaisen metsän läpi kirkonkellojen kumisevat äänet.
Kuljettuani metsän läpi tulin vainiolle, jossa ainoastaan muutamia jälkiä näkyi, jonkun kuljettua kyntöpellon poikki. Nyt olin isäni tiluksilla. Tuossa edessäni oli vanha kukkula valkeana kimallellen auringon valossa. Ilosta pysähdyin ja nojautuen aitaa vasten katselin sitä siksi kuin heikot silmäni huikenivat. Vielä muutamia silmänräpäyksiä, niin näkisin kotini, kujan, olki- ja heinä-pielekset ja oman rakkaan puutarhani. Arvelin menikö Herrani, kulkiessaan ylösnousemuksensa jälkeen Galileaan, katsomaan entistä kotiansa ja Natsaretin ympärillä olevia vainioita, puutarhoja ja kunnahia.
Ennenkuin matkaani pitkitin kävi ilma kolkommaksi ja muutamia pilviä kohosi pohjoisessa kukkulan takana. Ainoastaan hyvin hiljaa voin kulkea, sillä hengitykseni kävi ahtaaksi ja ruumiini vapisi levottomuudesta. Pitkältä tuntui minusta matka veräjälle, josta voin nähdä kotini; se oli vähäisessä notkossa eikä siis kauas näkynyt. Saavuin veräjälle ja nojausin sitä vastaan. Kirkonkellojen viimeiset läppäykset kuuluivat Kondoverista, ja aurinko oli melkein pilviin kadonnut. Katsoin katsomistani, vaan kotia ei näkynytkään; se oli kadonnut — hävinnyt, ikäänkuin kova myrsky olisi poispyyhkäissyt sen, eikä kiveä kivelle jättänyt.
Ensin en uskonut silmiäni, hämmästykseni oli liian suuri voidakseni uskoa mitä näin. Menin kartanolle. Yksinäinen olkipieles seisoi siellä, vaan huoneukset olivat poissa ja ulkosuojat, joissa työkalut talletettiin olivat romukokona. Huoneuksien perustus seisoi vielä, mutta kaikki muu oli poissa. Kumminkin voin etsiä, missä mikin huone oli ollut; keittiö, jossa illoilla istuimme, ja perähuone, jota ainoastaan sunnuntaisin käytimme. Siinä olimme asuneet isä, Stefan ja minä, ja nyt olin vanha vaimo parka, joka yksin hoiperteli edes takaisin hävitetyn kodin raunioilla.
Siellä ei löytynyt ainoatakaan elävää olentoa, vaan en Kondoveriinkaan tahtonut mennä. Menin vanhaan puutarhaan, jonka veräjä oli auki, ja astuin nurmikäytävää pitkin sille paikalle, jossa lehtimaja oli ollut. Täällä oli enemmän lunta kuin metsässä ja kaikki oli peitetty sen valkeaan vaippaan samoin kuin isäni ruumis ruumisliinaan. Jäljet askelistani olivat ainoat merkit elävästä olennosta tällä autiolla paikalla. Tuuli oli asettunut, eikä mikään liikahtanut, ei edes lumiset oksatkaan. Kaikki oli kuollutta! Tämä dli kuolon ja kolkkouden maa; äänettä, liikunnotta, elotta. Kotoni oli edessäni ikäänkuin kuollut, joka ei koskaan, koskaan enää eläisi. Loin silmäni kukkulaan, joka pilvisen päivän valossa näkyi kohoavan yksinäisenä, kolkkona ja jylhänä kuin kuolema, ja harmaa, synkkä pilvi kohosi sen takana. Vajosin istumaan vanhalle puu-rungolle lehtimajan luona ja minusta tuntui kuin itsekin olisin ollut kuolemaisillani.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Margery hukassa.
Koska Margery tästä ajasta saakka on kykenemätön jatkamaan kertomustaan, hän on, näet, aivan unhottanut mitä sittemmin tapahtui, niin tulee minun, Feden, kertoa mitä Kor ja minä olemme saaneet tietää, tarkoin tiedustellessamme hänen matkustuksiaan tämän ajan ja sen illan välillä, jolloin hänet löysimme. Kor sanoo äkillisen kohtauksen toisinaan voivan estää vaikutuksen siinä osassa aivuja, jossa muistilla on sijansa, että kärsivän henkilön on aivan mahdoton muistaa mitään siitä, mitä hänelle tapahtuu. Aivan niin ei kumminkaan ollut Margeryn laita. Aika ajottain on hänessä herännyt heikkoja ja hämäriä muistoja, jotka tarkoin olemme säilyttäneet; olemme myös tavanneet henkilöitä, jotka ovat tavanneet häntä matkustuksillaan ja joiden ilmoitusten johdolla minun on mahdollinen antaa selvä ja täydellinen kertomus siitä, mitä hänelle on tapahtunut.
Ensiksi tahdon kertoa miten sen joulupäivän vietin, jona vanha, rakas Margery hahmoiliana kuljeskeli entisen kotonsa raunioilla. Minun täytyy tunnustaa, että olin hyvin alakuloinen. Täti oli valituksillansa väsyttänyt minut, ja olin lohdutuksen tarpeessa. Virkistävää oli päästä hänen luotaan ja mennä aamusaarnaan Abbeykirkkoon, jossa tavallisuuden mukaan luulin kohtaavani Margeryn. Mutta hän ei ollutkaan siellä ja poissa olonsa kummastutti minua ja saattoi minut levottomaksi. Menin kotiin, annoin tädille päivällisensä ja kiiruhdin sitten Margeryn asuntoon. Kadulle menevä ovi ei ollut suljettu. Menin siis suoraan ullakkohuoneesen, vaan kuinka hämmästyin nähdessäni sen täynnä lapsia, jotka melusivat niinkuin ainoastaan lapset sitä voivat tehdä!
Rouva Brown lienee kuullut minun tulevan, tai hän kummastui lasten äkillistä vaikenemista, sillä hän tuli käytävään ja sanoi Margeryn menneen pois. Hän oli lähtenyt varhain edellisenä aamuna ja kerännyt laukkuunsa kaikki mitä hänellä oli, paitsi yhden laatikon, jonka hän oli jättänyt rouva Brownin huostaan. Melkein kaikki vaatteensa ja huonekalunsa oli hänen jo aikoja sitten täytynyt heittää panttiin. Tulin murheelliseksi kuullessani, mitä vaikeuksia hän oli kestänyt, minulle sanaakaan virkkamatta, kuin myös omasta ajattelemattomasta huomaamattomuudestani ja itsekkäisyydestäni, joka on saattanut minun kertomaan hänelle kaikki huoleni, havaitsematta, kuinka paljon suuremmat hänen olivat. Rouva Brown sanoi olevansa varma siitä, että Margery viimmeisellä viikolla oli puoleksi nälkäyntynyt, vaikk'ei hän sitä tuntenut. Nälkä, pitkitti hän, vaikuttaa hitaasti ja huomaamatta, tuskin tietää sen kuolettavan ennenkuin jo on liian myöhäistä. Nämä sanat saattoivat koko ruumiini vapisemaan.
"Mintähden jätti hän huoneensa täällä?" kysyin.
"Niin", sanoi rouva Brown; "olen vaan köyhä leski, ja minun tulee määrätyllä ajalla maksaa huoneistani, eikä hän voinut vouraansa suorittaa; viikko viikolta kului ja kun tyttäreni lapsineen tahtoi asua luonani, sanoin sen hänelle ja hän suostui heti muuttamaan. Vuoteensa ja vuodevaatteensa jätti hän vouran korvaukseksi."
Olin varma siitä, ett'ei Margery ollut hänelle enää mitään velkaa ja olin suutuksissa rouva Brownille hänen kovuudestaan Margeryä kohtaan, vaikka hän oli tuntenut hänet niin monta vuotta; mutta hillitsin itseäni.
"Tiedättekö minne hän meni?" kysyin.
"Hän puhui jotakin matkaamisesta entiseen kotiinsa", sanoi hän, "ja huvijunasta, joka olisi lähtenyt eilis-aamuna. Minua ei kummastuttaisi, jos hänestä oli paras päästä takaisin omaan pitäjäänsä; vaan en kysellyt mitään. Eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä."
"Teillä olisi kumminkin pitänyt olla sen kanssa tekemistä!" huudahdin ja vihastuin vasten tahtoani. "Te olette itsekäs ihminen; hän on aina sairastaessanne hoitanut ja palvellut teitä!"
Suuttumukseni ei vähintäkään hyödyttänyt, sillä hän loukkautui ja nyt en saanut sanaakaan häneltä. Hän oli aina ollut ikävä, itsekäs ihminen ja arvelin miten Margery oli tullut toimeen hänen kanssaan.
Menin kotiin ja kerroin tämän tädille, joka tästä niin hämmästyi, että lakkasi omia vaivojaan valittamasta. Heti suostui hän siihen, että menisin Paddington'in pysäyspaikalle, josta Margery luultavasti oli lähtenyt matkalleen. Näin ilmoittimen, jossa seisoi, että huvijuna oli lähtevä Thornburyyn ja palauva sieltä seuraavana päivänä. Nyt oli torstai. Selitin niin hyvin kuin voin Margeryn ulkomuotoa siellä oleville palvelusmiehille, vaan ei kukaan heistä näkynyt muistavan häntä. Luulen Margeryn heistä vaan olleen vanha, harmaapäinen vaimo, puettu vanhaan, mustaan mekkoon. Eräs heistä sanoi hiukan näsäkkäästi, että minun hän kyllä olisi muistanut.
Olin lähtemäisilläni pysäyspaikalta, kun Liverpoolista tuleva juna saapui. Uteliaana pysähdyin hetkisen, nähdäkseni matkustavaisten tuloa. En elämässäni ole joutunut niin hämilleni, enkä tullut niin iloiseksi kuin nyt, nähdessäni Korin astuvan vaunusta etusillalle, hyvin ahavoituneena, vaan kumminkin sama Kor. Hän ei huomannut minua; juoksin hänen jälkeensä, kun hän kiiruhti pois, ja tartuin hänen käsivarteensa, ennenkuin hän tiesi minun siellä olevan.
"Kas! Fede", huudahti hän; "kuinka arvasit minun tänään tulevan?"
En tietänyt itkeäkö vai nauraa, vaan Kor, joka huomaa kaikki, havaitsi heti, miten heikkohermoinen ja liikutettu olin ja pani levollisesti käteni käsivarrellensa ja lähti astumaan sanaakaan virkkamatta.
"Mikä on syynä, että tänään kotiin tulit?^ kysyin niin pian kuin puhua voin.
"Kiiruhdimme", sanoi hän, "joutuaksemme jouluksi satamaan, ja maihin päästyämme ennätin töin tuskin junalle ennen sen lähtöä. Aion viettää jouluaaton sinun ja neiti Margeryn seurassa."
"Voi, rakas Kor!" huudahdin, "olen juuri nyt kadottanut hänet."
"Kadottanut hänet!" toisti hän ja kävi aivan kalpeaksi. "Ethän sillä tarkoittane että hän on kuollut?"
"En, en!" sanoin puristaen hänen kättänsä rauhoittaakseni häntä, ja kerroin sitten kaikki. Hän oli kuin salaman lyömä, eikä käsittänyt mitä sanoin, erittäinkin kuin kerroin Margeryn menettäneen eläkerahansa Beden varastosta.
"Hän olisi sanonut sen minulle!" sanoi hän. "Olen säästänyt rahoja, jotka ovat hänen yhtä paljon kuin minun. Ystävien tulisi kertoa huolensa toisilleen ja kantaa toistensa taakkoja. Etkö sinä voinut auttaa häntä, Fede?"
Nyt kerroin hänelle miten olin menettänyt sijapaikkani, toista sijaan saamatta, ett'en saanut tarpeeksi työtä elättääkseni itseäni, ja miten täti Moes oli kiusannut minua valitusvirsillään. Kor kuunteli murheellisen näköisenä.
"Vai niin", sanoi hän; "kun olen poikessa, en koskaan tiedä, voivatko ne, joita rakastan, hyvin ja ovatko onnellisia tai salaavatko huolensa minulta. Minun täytyy siis alinomaa peljätä jonkun suuren onnettomuuden kohdanneen teitä, josta ette minulle tahdo kertoa."
"Ei ei, rakas Kor", vastasin; "sitä elä tee! Lupaan uskollisesti kertoa sinulle kaikki."
Ilma oli jotensakin kolkko, vaan sitä emme tunteneet, meillä oli, näet, niin paljon puhelemista, erittäinkin Margerystä. Kor ei pitänyt sitä varmana, että Margery olisi Kondoveriin matkannut, sillä hän oli usein sanonut, ett'ei hänellä enää ollut ystäviä siellä.
"Fede", sanoi hän, "on eräs asia, josta en koskaan ole puhunut sinulle, se ei koske itseäni. Lääkärillä on usein salaisuuksia, joita hän ei saa kertoa edes vaimollensakaan; siinäpä eroitus teidän ja minun salaisuuksieni välillä. Luulen kumminkin, että minun tulee kertoa tämä."
Nyt kertoi hän mitä tiesi Stefan Bedestä, kuinka rikas ja ylhäinen hän oli. Kor oli, näet, saanut tietää hänen asuvan Ricadillyssä, että hänellä oli suuret tilukset Australiassa ja että hänen vanhin tyttärensä tulisi naimiseen sir Francis Pembridgen vanhimman pojan kanssa. Kor ei vähintäkään epäillyt, ett'ei tämä ollut Margeryn veli; vaan minä en voinut uskoa, että hän, joka sekä puheessaan että käytöksessään oli ollut niin ystävällinen ja kohtelias, voisi olla niin julma ja kiittämätön.
"Menkäämme kysymään tietääkö hän Margerystä mitään", sanoi Kor rohkeasti. "Jos hän ei ole Margeryn veli, tulee hän murheelliseksi meidän tähden, mutta jos hän on, niin tahtoisin koetella onko hänellä sydäntä ollenkaan. Kerromme hänelle Margeryn köyhyydestä ja huolista."
Matka sinne ei ollut niin pitkä että siitä olisimme huolineet, emmekä kiirettä pitäneet joutua täti Moesin luo. Tultuamme Stefan Beden kartanoon, soitti Kor kelloa kovasti. Pöydänkattaja, jonka käytös näytti ylhäiseltä, avasi oven, eikä kieltänyt meitä pääsemästä herra Beden puheille. Hän saattoi meidät ruokasaliin, kohenti tulta takassa ja käski meitä suojelevalla tavalla käydä lähemmäksi sitä ja meni sitte isäntäänsä kutsumaan.
Herra Bede tuli heti, eikä näyttänyt hämmästyvän meitä nähdessään. Hän kätteli minua ja näkyi muistavan tavanneensa minua serkku Moesin luona. Hänen kasvonsa kuvasivat alakuloisuutta ja nöyryyttä, joka ensi silmänräpäyksessä herätti huomioni.
"Herra Moes on luultavasti käynyt luonanne?" sanoi hän, minuun kääntyen.
"Ei", vastasin, "tänään en ole serkkuani tavannut. Oletteko te häntä tavanneet?"
"Tänään kävin hänen luonaan", sanoi hän matalalla äänellä, "sisartani Margeryä tiedustelemassa. Eikö hän ole käskenyt teitä tuomaan tietoja hänestä?"
Olin niin hämmästynyt ett'en voinut sanaakaan virkkaa. Katsoin toiseen ja toiseen. Herra Bede seisoi nojautuneena takkaa vasten, pää puoleksi toisaalle käännettynä, ja Kor istuimeni luona ja hänen rehellinen, vilpitön muotonsa hehkui vaihettelevista tunteista.
"Sisartanne Margeryä!" huudahti hän.
"Niin, sisartani", sanoi hän murheellisesti; "olen kieltänyt hänet parikymmentä vuotta, mutta nyt olen tullut pakoitetuksi tunnustamaan hänet sisarekseni." Hetken valliisi äänettömyys. Herra Beden huulet vapisivat, ikäänkuin hän olisi tuntenut haikeaa surua, jota koetteli hillitä.
"Kerron teille", sanoi hän, äkkiä minuun katsoen, "kenties sitten säälitte minua."
"Margery antoi minulle hienomman kasvatuksen kuin säätyni olisi vaatinut ja pääni oli täynnä kunnianhimoa ja ylpeyttä. En koskaan kertonut vaimolleni minulla sukulaisia olevan, hänen isällensäkin sanoin ennen naimistamme, että olin vanhasta arvokkaasta suvusta, josta olin viimmeinen. Hän oli Pembridgen sukua, oli elänyt huikentelevasti ja tullut lähetetyksi Melbourneen, jossa hän edistyi niin että sittemmin kuului siirtokunnan rikkaimpien lukuun. Hän mieltyi minuun, mutta ei hän koskaan olisi suostunut naimiseeni tyttärensä kanssa, jos hän olisi tietänyt minun alhaista sukuperää olevan. Ymmärrättehän?"
"Ymmärrän", vastasin, "teitte sen rakkaudesta."
"Niin osaksi", vastasi hän vähän hymyillen, "ja osaksi kunnian-himosta. Appeni oli rehellinen mies ja luotti sanaani; hän luuli minun polveutuvan vanhasta, arvokkaasta suvusta, eikä huomannut minussa mitään, joka olisi sitä vastustanut. En koskaan uskaltanut puhua Margerystä hänelle — ja mikä oli vielä pahempi, en vaimollenikaan uskaltanut hänestä puhua; minä häpesin häntä."
"Teidän tulisi hävetä itseänne, herra", sanoi Kor; "Margery on yksi parhaimmista ja hellimmistä vaimoista, joita Jumala koskaan on maailmaan luonut."
"Olen hyvin häpeissäni", sanoi hän murheellisena; "rakastin Margeryä tavallani. Nimitin yhden tytöistäni hänen nimellään, vaan en uskaltanut pitkittää kirjevaihtoa hänen kanssaan. Sitä paitsi olin närkästyksissä siitä kuin isä oli jättänyt Margerylle kaiken omaisuutensa, eikä minua edes maininnut testamentissään. Äitini, Margeryn emintimä, oli jo lapsena ollessani antanut minun ymmärtää, että minä saisin periä isäni koko omaisuuden, ja nyt kun toisin oli käynyt, annoin tyytymättömänä Margeryn kirjeen jäädä Melbournen postilaitokseen."
"Vaan olittehan rikas?" sanoi Kor.
"En silloin", vastasi herra Bede; "lakimies, herra Garnett, joka koko ajan oli pitänyt minua ottopoikanaan, kuoli samaan aikaan ja määräsi minulle ainoastaan pienen summan, joka, ensi pettymyksessä ja kiusassa, näytti minusta samalta kuin ei mitään. Minusta oli melkein kuin Margery olisi tehnyt minulle vääryyttä ja se sopi nyt niin hyvästi oloihini — tai paremmin, oloni tekivät kiusauksen suuremmaksi — kantaa nurjaa mieltä häneen, luuletella olevani oikeassa, kun vaimoni perheelle sanoin ettei minulla sukulaisia ollut, sillä Margery oli ainoastaan sisarpuoleni. Luulin hänellä olevan hyvän, säätynsä mukaisen toimeentulon, ja sen olen luullut tähän aamuun saakka. En aavistanutkaan hänen antipaloilla elävän, tuonlaisella vähäpätöisellä eläkerahalla, meidän eläessä täällä, näin kuin näette."
"Vielä on ollut huonommastikin", sanoin, "Margery menetti eläkerahansa Mikkelin aikaan ja on sitten ollut puutteesen ja nälkään nääntymäisillään."
"Taivasten taivas!" huudahti hän, "saattaako hän koskaan antaa minulle anteeksi? Ja hän on käynyt täällä kaksi kertaa ja nähnyt varallisuutemme ja ylellisyytemme! Onko hän lähettänyt teidät luokseni? Oletteko tulleet hänelle apua pyytämään?"
"Emme tiedä missä hän on", sanoin ja voin tuskin itkulta puhua; "se rouva, jonka luona hän asui, on käskenyt Margeryn muuttaa, emmekä tiedä minne hän on mennyt. Tulimme luoksenne kysymään, tietäisittekö te hänestä mitään."
Herra Bede ei vastannut, astui vaan edes takaisin huoneessa, ikäänkuin siten olisi voinut tunteitansa hillitä, ja hänen kasvoissansa kuvautui semmoinen tuska, jota en vielä koskaan ole nähnyt. Hän jupisi: "Margery raukkani! Maggie, Maggie parka!" kerta toisensa perään, siksikuin hän rauhoittui ja kävi takan luo seisomaan.
"Meidän tulee etsiä häntä kaikkialla", sanoi hän. "En vielä ole kertonut miten salaisuuteni tuli ilmi. Eilen näin Times nimisessä sanomalehdessä ilmoituksen Margery Beadelle Beaden arentikartanosta Kondoverin pitäjästä, Jaakko Simisterin perillinen ja Margery Simisterin ja Johan Beaden tytär. Eräs vanha riita-asia on päättynyt ja Margery oli kumpaisenkin velkojan ainoa perillinen. Näette, nyt en enää voinut salata sukulaisuuttani; sen paikan nimi — isäni vanhan kartanon — jonka olin ostanut, seisoi siinä, kuin myös Margeryn oma nimi. Eilen kerroin tämän vaimolleni."
En voinut kysyä häneltä, vaikka mieleni kyllä teki, miten hänen vaimonsa oli vastaanottanut ilmoituksen siitä, että miehensä niin monta vuotta oli salannut tämän häneltä. Herra Bede näytti hyvin onnettomalta, eikä koko kartanossa kuulunut ilon, ei riemun ääniä. Mitään en voinut kysyä eikä hänkään mitään virkkanut.