DARNLEY. Olen.
KNOX. Mutta kohta kun luulitte Marian uskottomaksi, pilkkasitte häntäkin ja rupesitte irstaiseksi ja ylpeäksi.
DARNLEY. Rupesin.
KNOX. Te teitte majesteetti-rikoksen kuningatarta vastaan ja möitte hänet liittolaisille.
DARNLEY. Möin.
KNOX. Sitten möitte taas liittolaiset hänelle.
DARNLEY. Möin.
KNOX. Mutta nämä kostivat ja näyttivät kuningattarelle että kuitenkin olitte allekirjoittaneet hänen vallastaluovuttamisensa.
DARNLEY. Niin on.
KNOX. Liittolaiset olivat jo aikoja teitä ylenkatsoneet, nyt hänkin teitä ylenkatsoi, — ja samalla kansakin! Silloin mietitte pakoa, mutta Englantiin ette pääse, sillä siellä ovat teidän vihollisenne; ette myöskään Franskaan, sillä siellä ovat hänen ystävänsä; ette mihinkään katolilaiseen maahan, sillä niissä hän on rakastettu; ette mihinkään protestanttiseen maahan, sillä niissä te olette kammottu.
DARNLEY. Herra Jesus, niin on! Jok'ainoa maa maailmassa, jok'ainoa ihmissydän on minulta suljettu, — oi, armahtakaa toki minua!
KNOX. Jolle maailma on synkkä ja suljettu, hän näkee paraiten taivaan valoa. Totisesti, poikani, minä tahdon sinua auttaa!
DARNLEY. Mutta minä ajattelen vieläkin ainoastaan häntä!
KNOX. Joka yhden ainoan tähden on vajonnut niin syvälle, häntä voi myöskin yhden ainoan tähden ylösnostaa!
DARNLEY. Mutta kuinka, kuinka?
KNOX. Joka yhden ainoan tähden on kadottanut kaikki, voi helpommin, kuin kukaan muu, löytää sen ainoan, joka voi korvata kaikki.
DARNLEY (polvillensa). Kuinka?
KNOX. Poikani, mielesi on jo kasvatettu ajattelemaan ainoastaan yhtä, — (nousee) muutetaan nyt vaan esine, niin sinä olet pelastettu ja vapautettu.
DARNLEY (lankee hänen kaulaansa). Oi, opeta se minulle Jesuksen tähden!
KNOX (irroittaa itsensä hänestä, nostaen hiukset hänen kasvoiltansa). Niin, hänen tähtensä! Se päivä on vielä tuleva, jolloin tunnet mielesi tyyneksi ja levolliseksi.
DARNLEY. Tässäkö maailmassa?
KNOX. Tässä maailmassa! Välistä ihminen käy niin kurjaksi, kuin sinä nyt olet, jotta hän itse ja muutkin oikein tuntisi, että ijankaikkisuus ja vapahtaja on olemassa; — sillä muuten emme edemmäksi pääsisi!
DARNLEY. Sinä olet mahtavin mies, mitä eläissäni olen tavannut; ja minä olen heikoin.
KNOX. Väkevimmän ja heikoimman pitää yhdistyä, arvelet sinä; tehkäämme niin! Nuo kaksi ovat paitsi sitä sangen läheisiä naapuria, — vaan sen saat myöhemmin oppia.
DARNLEY. Nyt en tahdo ikinä sua jättää!
KNOX. Sinun täytyy kuitenkin, poikani!
DARNLEY. Ei, ainoastaan sinä voit opettaa minua unohtamaan häntä, ja jos sen teet, kuinka hartaasti olen sinua rakastava koko elämäni kautta; sillä minä voin rakastaa, ole varma siitä!
KNOX. Ei minua, ei minua! Minä menen pian pois, mutta Hän on aina oleva luonasi!
DARNLEY. Oi, minä ymmärrän sinua!
KNOX. Ja Hän on lähettävä sinulle apua, josta et tiedä!
DARNLEY. Mutta sinun täytyy olla luonani; sinun sanojasi imen sanasta sanaan, niinkuin tukehtumaisillaan oleva ilmaa imee; sinun täytyy vastakin minua auttaa!
KNOX. Poikani, sinun mielesi taipuu helposti uskoon; minä sanon sinulle, sinä olet terveeksi tuleva!
DARNLEY. Oi, Knox! Saanko aina tulla luoksesi kuin poika isänsä luo?
KNOX. Ole huoleti, — tästä hetkestä olet poikani!
DARNLEY (lankee hänen kaulaansa). Oi, minä kaipaan sanomattomasti rakkautta!
KNOX. Sinun täytyy oppia antamaan rakkautesi korkeammalle, kuin minulle. Mutta nyt, poikani, täytyy minun jättää sinut; minun tulee olla läsnä kun kuningatar tekee tuloansa, — eikö sinunkin?
DARNLEY. Miksi mainitsit häntä? Äsken tunsin rauhaa semmoista, jota en moneen kuukauteen ollut tuntenut.
KNOX. Erehdyt suuresti, poikani, jos luulet voittavasi sitä ilman taistelua. Sekä pilkkaa että rangaistusta täytyy sinun kestää, sitä ennen ei mikään lääkäri voi sinua auttaa! Etkö ai'o mennä linnaan?
DARNLEY. Menen!
KNOX. Niin laita itses valmiiksi!
DARNLEY. Oi, sinne menen vaan uutta häväistystä kärsimään — sen tiedän.
KNOX. Kärsi ne! Et voi ostaa rohkeutta eikä anteeksiantamusta halvemmalla hinnalla!
DARNLEY. Oi, Knox, sinä et tiedä mitä se on; sinä, joka aina olet voimallinen…
KNOX. Sanoakseni kerrassaan kaikki: jos et voi kärsiä häväistystä, jota itse olet aikaan saanut, niin et myöskään voi tulla armosta osalliseksi — enkä minä voi sua auttaa!
DARNLEY. Oi, mutta jos rohkeutta puuttuu ratkaisevalla hetkellä…
KNOX. Niin rukoillaan!
DARNLEY. Tahdotteko silloin minua auttaa?
KNOX. Kaikin voimin! Tule nyt…
DARNLEY (ottaa vaipan). Minun täytyy kääriä tämä ympärilleni.
KNOX. Minkätähden? — Kesäpäivänä!
DARNLEY. Oi, ei kukaan saa nähdä että tulen täältä.
KNOX. Ennen nähtiin sinun viinihuoneista tulevan; häpeetkö enemmän…?
DARNLEY. Sinä saatat minua häpeemään. Minä menen ilman vaippaa!
(Heittää sen päältänsä).
KNOX. Oikein, poikaseni!
DARNLEY. Mennään siis!
KNOX. Mennään.
(Menee).
DARNLEY (seisahtuu). Mutta kansa … oi, Knox, et tiedä, mutta kun näkevät minua, niin kuiskaavat ja nauravat…
KNOX. Sitä eivät tee kun kävelet minun kanssani.
DARNLEY. Minä seuraan.
(He menevät).
Muutos.
KOLMAS KOHTAUS.
(Soitantoa, hurraahuutoja, jotka lähenevät, saattojoukko porvareita ja hoviväkeä, sitten Kuningatar kunnia-taivaan alla, lähinnä häntä Murray'n jarli. Kunnia-taivas asetetaan hänen istuimensa yli; suuri ja loistava seurue. Porvarit laulavat:)
Voimaa anna, aseet mulle,
Apua suo vaivatulle!
Herra, jos on asia sun,
Salli voittaa sorretun!
Lyö viholliset!
Lyö viholliset!
Oi, iske tulta jyrinällä heihin,
Ja syökse heidät synnin syventeihin,
Hävitä pois
Kasvaa mi vois!
Kyyhkyissiivin sitten toivomusta
Uskovalle tuo ja lohdutusta,
Jok' enteet kevähästä suopi,
Min rangaistuksen tulva luopi!
ERÄS PORVARI (notkistaen polvea). Tämä presbyterilainen seurakunta Edinburghin porvareita esiintuo teille kunnioituksensa! Pyytäen suojelusta taistelevalle kirkollemme, toivotamme teille onnea kun olette voittaneet petturit ja viholliset, sekä rukoilemme Jumalalta siunausta sille lapselle, joka hiljakkoin on syntynyt kahden valtakunnan yhdistäjäksi, joidenka oikea perillinen hän yksin on. (Nousee). Jumala siunatkoon Mariaa, Skotlannin kuningatarta!
(Tätä kerrotaan kunniatoitotusten ja soitannon soidessa; kuningatar vastaa).
KUNINGATAR. Porvariemme kanssa kiitämme me korkeaa sallimusta siitä, että palajamme voittajana. Jotka majesteetti-rikoksen tekivät, heitä on joko la'in miekka kohdannut taikka he ovat vankeudessa, tai maanpakolaisuudessa. Jumala on vielä kerran tahtonut meidän vihollisille osoittaa että meidän valtamme on Hänen säätämänsä ja että Hän itse sitä suojelee. Sentähden on Hän myös vaaran aikana armollisesti lahjoittanut vallallemme perillisen, — jonka nuoruuden minä uskon teidän turviinne, Skotlannin miehet! — Vielä tulee meidän kiittää niitä miehiä, jotka ovat apunamme olleet näinä aikoina, — kaikkein ensimäiseksi Bothwell'in jarlia, Skotlannin suuri-amiraalia, lordiluutnanttiamme rajalla. Jumala on suonut tämän miehen pelastaa kunniamme ja valtakuntamme toisen kerran! Hän on kukistanut kapinoitsijat ja tuo la'it Skotlantiin jälleen. Meitä surettaa ett'ei hän itse ole läsnä vastaan-ottamassa kiitostamme. Olemme myöskin velvolliset kiittämään veljeämme, Murray'n jarlia. Vaaran hetkellä otti hän asiamme huoleksensa, ja maan on kiittäminen häntä siitä sisällisestä rauhasta, jota se tätä nykyä nauttii. Monta uskollista tulee minun kiittää, teitäkin Edingburgh'in porvareita! Me tunnemme nyt toisiamme! Vaikka olemme vaimo, ei rangaistuksetta majesteettiamme vastaan rikota, ja teidän uskollisuutenne on kunniani vahvin kilpi!
KAIKKI. Eläköön kuningatar!
PORVARI (notkistaen polvea). Edingburgh on tahtonut viettää tätä päivää suurella juhlalla. Alamainen toivomme on että teidän armonne sitä läsnä-olollansa kunnioittaa, vaikkapa hetkeksi vaan.
KUNINGATAR (iloisena). Kiitän Edinburgh'in porvareita. Tunnin kuluttua odotan teitä täällä, seuratakseni teitä. Minä kiitän!
(Siirtyvät pois).
Me tahdomme puhua John Knox'in kanssa!
DARNLEY (astuu esille, notkistaa polvea). Notkistan polveani, rukoillen tulevaisuutenne puolesta ja sanoen teitä tervetulleeksi näille iloisille palajaisille!
KUNINGATAR. Me kiitämme teidän armoanne, jota turhaan odotimme tuloa tehdessämme. — Nyt toivomme että saatatte meitä porvarien juhlalle, — tällä hetkellä otamme puhuttelijoita vastaan.
(Hän kumartaa ja menee).
NELJÄS KOHTAUS.
KNOX. KUNINGATAR.
KNOX (kuningattarelle, joka istuu ajatuksissaan, katsellen Darnleyn jälkeen). Miksi olen minä käsketty tänne?
KUNINGATAR (selvittää ajatuksiansa). Kuulkaa minua, tämän juhlapuvun alla sydämmeni sykkii surusta ja epäilyksestä. Surua minulla on talossani, surua, jok'ei ikinä voi iloksi muuttua, (vaikenee hetkeksi) ja epäilystä minulla on hallituksessani, epäilystä tärkeimmässä kohdassa, nimittäin mihinkä minun on kääntyminen. — En tahdo salata teiltä tällä minulle niin tärkeällä hetkellä, että Rizzio monesta syystä joutui varomattomuuteni uhriksi. Hänen kanssansa hajosi koko valtiotuumani; sillä hän yksin siinä sovitti yhteen kuteet ja loimet. — Mutta, ennenkuin uudistan sopimukset katolilaisten valtain kanssa, tahdon vielä kerran koettaa sopia teidän kanssanne. Älkää sysätkö minua takaisin; olkaa nyt ainoastaan tällä kertaa hyvä ja lempeä minua kohtaan ja sanokaa minulle: Eikö todellakaan sopimus ole mahdollinen?
KNOX. Siihen olen jo niin monta kertaa vastannut teidän armollenne.
KUNINGATAR. Pelkkäin vaatimusten esiintuominen ei ole sovinnon yrittämistä.
KNOX. Teidän armonne tietää: tehdä jotain puoleksi, kieroa kauppaa totuudesta, sitä en voi.
KUNINGATAR. Ei, ei! Mutta sanokaa paljonko vaaditte?
KNOX. Tätä minä vaadin: teidän pitää luopua katolilaisesta uskonnosta, kammoa paavin viettelystä; sillä hän on tuo suuri antikristus!
KUNINGATAR. Oi, älkää puhuko niin! Muistakaa, lasna minua kastettiin katolilaiseen uskoon, nuoruudessani olen vihitty siinä uskossa ja siinä uskossa ovat kuolleet omaiseni haudatut, — koko sydämmeni siinä elää!
KNOX. Ei ihmettä siis, että seisotte avuttomana, sillä Marthan tavalla ette ole parasta osaa valinneet.
KUNINGATAR. Säälikää minua — puhukaamme nyky-ajasta ja tulevaisuudesta; sillä minä olen menehtymäisilläni epätoivoon.
KNOX. Sillä Jumala on tahtonut teitä varoittaa.
KUNINGATAR. Mitä tarkoitatte?
KNOX. Että te, sen jälkeen, mitä nyt olette kokeneet, vielä koetatte tehdä ainoastaan puoleksi mitä teette, että haluatte ainoastaan sopimusta eikä täydellistä tekoa — sen minä sanon Jumalan pilkkaamiseksi.
KUNINGATAR. Minä en ymmärrä teitä!
KNOX. Tahdon siis puhua selvästi. Kun Manasse pilkkasi Jumalaa, vietiin hän pois vankeuteen Assyriaan. Vasta kun nöyrtyi, sai hän palata esi-isiensä valta-istuimelle. Mutta hänen poikansa Arnon ei ollut kuuliainen Herralle ja hänet tappoi hänen omat palvelijansa.
KUNINGATAR. Jesus Maria! Tämä on saarnata kapinaa.
KNOX. Tämä on saarnata raamattua.
KUNINGATAR. Tämä on vasten kaikkea kristillisyyttä, sillä kuningas on
Herran voideltu.
KNOX. Manasse oli myös Herran voideltu.
KUNINGATAR. Oi, Knox! te tulette syypääksi kaikkeen onnettomuuteeni!
KNOX. Sillä raamattua en voi muuttaa!
KUNINGATAR. Mutta te voisitte olla ihminen!
(Hän itkee).
KNOX (lempeästi). Oi, suokoon Jumala että sydämmen todellinen sortumus olisi syypää näihin kyyneleisin ja että minä voisin sanoa nais-profeeta Huldan kanssa: "Että sydämmes on pehminnyt, koskas kuulit, mitä minä sanoin, ja olet nöyryyttänyt itses Herran edessä ja itkenyt minun edessäni, sentähden kokoon minä sinun isäin tykö, ettäs kootaan rauhassa hautaas, ettei silmäs näkisi kaikkea sitä onnettomuutta, jonka minä saatan tälle sijalle."
KUNINGATAR. Tahdon olla nöyrä, en tahdo väkivallalla levittää uskontoani tähän maahan. En tahdo nähdä toista yötä semmoista kuin se, jona Rizzio tapettiin. Mutta suvaitsevaisuutta minä vaadin; sillä minä harjoitan sitä itse. Minä teen uhrauksen: luettakoon se minulle ansioksi.
KNOX. Kun kuningas Saul tahtoi säilyttää itseänsä varten jonkun osan ja uhrasi lepyttääksensä Herraa, sanoi Samuel: "Kelpaako Herralle paremmin uhri, kuin että sinä kuulisit Herran äänen? — Sillä tottelemattomuus on noituuden synti ja vastahakoisuus on taikaus ja epäjumalan palvelus."
KUNINGATAR. Minäkö olen epäjumalan palvelija?
KNOX. Olette.
KUNINGATAR. Oi, Knox, teette syntiä kun niin minulle sanotte.
KNOX. Jos olisin sitä sanomatta, niin tekisin suuremman synnin. Ylimmäinen Pappi Eli oli hurskas mies; mutta, kun ei hän estänyt poikiansa tekemästä syntiä, sentähden sai hän surmansa.
KUNINGATAR. Kuule minua: Minun uskontoni on yhtä pyhä minulle kuin teidän on teille. Mutta minä tahdon suoda teille uskonnon vapautta, palkattuja pappeja ja kaikki mitä siihen kuuluu, la'in valvonnan alla. Suokaa sitten katolilaisille samaa. Älkää salliko että noita kauhistuksia uudistetaan, jotka häpäisevät koko ihmiskuntaa! Kärsikäämme toisiamme, onhan kristin-usko rakkaus! Te itse, Knox, koettakaa harjoittaa tätä rakkautta, älkää jyriskö saarnastuoleista minua vastaan, joka olen teidän Herran säätämä kuningattarenne, älkää myöskään kiihoittako parlamenttia sen voideltua hallitsijaa vastaan; koettakaa ennemmin herättää kunnioitusta lakia ja esivaltaa kohtaan tässä villityssä maassa.
KNOX. Katolilainen uskonto on turmellut tätä kansaa. Katolilainen kirkko antaa synnin-päästöä kaikesta hurjuudesta, kostonhimosta, turhamaisuudesta ja ahneudesta! Meitä on syösty takaisin pakanuuteen. Nyt Herran enkeli asettuu portin viereen: sisäänpääsö suljetaan, jok'ainoa sivutie, oikotie ja mutkatie suljetaan. Mutta niin kauan kuin yksikään katolilainen kirkonovi on avoinna, niin kauan on kumminkin yksi sivutie, yksi oikotie, yksi mutkatie avoinna. — Tämä on minun ajatukseni, korkea rouva, ja se on järkähtämätöin.
KUNINGATAR. Kauhea mies! Te teette oppinne Skotlannin elämän asiaksi, kansan asiaksi!
KNOX. Semmoinen se on. Huomatkaa tämän opin verratoin leviäminen, joka ainoastaan on verrattava siihen nopeuteen, millä Israel erämaassa kävi Herran mannaan käsiksi! Nyt tiedän sen: tämä sukupolvi voi hukkua, sillä meidän omat ruhtinaamme taistelevat meitä vastaan: tuleva sukupolvi on nostava maan jälleen, sillä pelastus on tuleva heistä!
KUNINGATAR. Ja se, joka ei voi seurata…
KNOX. Se hukkuu!
KUNINGATAR. Oi, minua heikko nainen, joka olen heitetty tähän aikakauteen ja tähän kansaan! Vaikka naitu, olen kuin leski, vaikka kuningatar, puhutellaan minua kuin rikoksellista alamaista; minä en käsitä teidän kovuuttanne.
KNOX. Ette käsitä aikakauttanne ettekä kansaanne. Juuri vastustuksen kautta Herran voima väkevimpänä ilmestyy, — ajattelen, että te sentähden olette tänne tulleet. Sillä teidän vastustuksenne on vaikuttava, että uneliaskin herää, että mietokin innostuu, — sillä tavalla olette te tahtomattannekin siunauksena tälle maalle.
KUNINGATAR. Ei, tämä käy liian pitkälle! Minä, teidän kuningattarenne, käsken luokseni rauhan apostolin, saadakseni häneltä neuvoa ja lohdutusta. Mutta hän syöttää minulle uhkauksia ja pilkkaa uskontoani! Hän sanoo että minä saatan kansani perikatoon ja että tämä ainoastaan Herran armon kautta muutetaan siunaukseksi. Hän vertaa minua raamatun jumalattomiin hallitsijoihin ja antaa kansalleni lupaa nostattaa kapinaa minua vastaan!
Nyt kutsun taivaan todistajaksi siitä, että olen tahtonut sovintoa, vaan että te olette sitä estäneet! Kantakaa edesvastausta siitä, sydämmeni teitä syyttää ja historiani on teitä syyttävä ijankaikkisesti! — Älkää enää tulko silmieni eteen, paetkaa tätä maata! Te olitte osallisna viime salaliitossa, minä tiedän sen, ja papit, jotka ärsyttävät kansaa esivaltaa vastaan, ovat Jumalalle inhoksi — emmekä ai'o kärsiä teitä rajojemme sisäpuolella!
KNOX. Jos teidän armollanne on syytös minua vastaan, niin alamaisuudessa pyydän tulla syytetyksi maan parlamentissa.
KUNINGATAR. Itse olette opettaneet, että meidän suhteen ei tarvitse huolia siitä, älkää siis itse odottako parempaa kohtelua! Sillä hallintoa pitää täällä olla. Kuningatar tahdon olla — menkää!
KNOX. Minä pyydän hiljaisuudessa…
KUNINGATAR. Ei, ei sanaakaan enää … mitä en ole kärsinyt ja enkö ole rukoillut sovintoa! Mutta vaikka minä olen se, joka on vääryyttä kärsinyt ja julminta rääkkäämistä, niin te olette näin ankara, näin ylpeä, näin kova… Oi, te menettelette häpeällisesti minua kohtaan!
(Hän itkee, Knox seisoo hetken aikaa kummastellen, kumartaa syvästi ja menee).
VIIDES KOHTAUS.
KUNINGATAR, sitten eräs HOVIMIES.
KUNINGATAR. Minä en voi hengittää samassa maassa, missä tämä hirmuinen mies ajattelee, — nyt hänen täytyy mennä täältä pois. Aikeeni, koko elämäni ei voi edistyä hänen tähtensä; on niinkuin ajaisin arolla myrskyä vastaan. Nyt hän on karkoitettava! Ja hänen kanssansa hänen oppinsa; sillä se on hänen kaltainen, se on suvaitsemattomuutta, kiihoitusta, kapinaa, omavaltaista raamatunselitystä, joka kumoo yhteiskunnan lait ja järjestyksen. Käännyn kammolla siitä pois! — Mutta kenenkä kanssa olen sitten menevä eteenpäin … ja mihinkä?
HOVIMIES. Bothwell'in jarli on tullut!
KUNINGATAR (hämmästyy, melkein hämmentyy). Bothwellko täällä! Luulin hänen olevan rajalla?
HOVIMIES. Rajasota on päättynyt ja hän on voittaja!
(Menee, ovi avataan).
KUUDES KOHTAUS.
KUNINGATAR. BOTHWELL (upseeriensa seurassa).
KUNINGATAR. Tervetullut!
BOTHWELL. Olemme kiirehtineet ottaaksemme osaa yhteiseen tuloretkeen; mutta olemme kuitenkin myöhästyneet.
KUNINGATAR. Vastaan-ottamasta kiitostamme ja palkintoamme ette ole myöhästyneet.
BOTHWELL. Rohkenen molempien saamiseen esittää ne herrat upseerit, jotka minua seuraavat.
KUNINGATAR. Lordiluutnantin esitys on ylen-kyllä! Hyvät herrat, minä olen teitä muistava.
(He tervehtivät ja menevät).
KUNINGATAR. Oi, Bothwell, te olette Skotlannin miekka ja kuningattarenne kunnia!
BOTHWELL. Minä olen palvelijanne enkä muuta mitään.
KUNINGATAR. Tänä päivänä muistutatte meitä niin selvästi siitä hetkestä, jolloin ensikerran teitä nä'imme. Te olitte aivan nuorena taistelleet äitimme edestä, mutta ylivoiman karkoittamana tulitte pakolaisena hoviimme Parisiin. Raitisna ja vahvana kuin vuorelainen astuitte hienoihin huoneisin! Kuinka minua saatoittekin kotoani ikävöimään!
BOTHWELL. Tulin taisteluista ja vaaroista, se tietysti antaa miehelle arvoa tanssisalissa.
KUNINGATAR. Teidän suuret luonnonkirjanne koroittivat teitä noiden halpain hovi-ihmisten yli; me kaikki havaitsimme teissä sen miehen, joka sittemmin kukisti Murray'n kapinajoukon, ja nyt toistamiseen on pelastanut sekä meidät että Skotlannin. Te olette olleet uskollinen meitä kohtaan kaikissa vaiheissa, — tuskinpa on toista Skotlantilaista aatelismiestä, josta voisimme samaa sanoa.
BOTHWELL. Teidän armonne kiitos ei ole minulle niin kallis kuin teidän luottamuksenne.
KUNINGATAR. Minä luotan teihin, — huolimatta panettelemisista: minä luotan teihin!
BOTHWELL. Koettakaa minua, koettakaa minua!
KUNINGATAR. Minulla ei ole mitään toista! — Oi, Bothwell, sanokaa minulle, kuinka voin päästä noista onnettomista uskonnonriidoista?
BOTHWELL. Siten että olette huolimatta niistä.
KUNINGATAR. Se on neuvo sekin! Ha, ha, ha!
BOTHWELL. Ko'otkaa johtajat ympärillenne, antakaa heille virkoja ja tiluksia!
KUNINGATAR. En voi osoittaa suosiota johtajille; sillä he ovat maanpakolaisuudessa.
BOTHWELL. Antakaa heidän palata!
KUNINGATAR. Majesteetin-rikkojain!
BOTHWELL. Kuka ei ole majesteetin-rikkoja Skotlannissa! Mitä haittaa, vaikkapa levottomat aivot melua nostattavatkin, kun ne vaan kukistetaan! Jaloa on elää pelkkien voitettujen kesken!
KUNINGATAR. Te ette suinkaan ole synkkä protestantti, te varmaankin olette katolilainen?
BOTHWELL. Itse en ole oikein tarkasti punninnut eroitusta, mutta sen olen huomannut, että mankujia on molemmin puolin.
KUNINGATAR. Ha, ha, ha!
BOTHWELL. Mutta, koska kuningatar kyselee minulta, niin sallittakoon minun kysyä kuningattarelta: mikä palkinto teillä on siitä, että vaivaatte itseänne näillä asioilla?
KUNINGATAR. Mikä palkintoko?
BOTHWELL. Minä en tarkoita tuota sisällistä palkintoa; sillä sen olen teistä havainnut, että se vaan on ollut huokauksia ja kyyneleitä, — mutta ulkonaista, valtakunnassa taikka kuningattarena?
KUNINGATAR. Se ei todellakaan ole ollut suuri tähän asti?
BOTHWELL. Ette kai lukene sitä palkinnoksi, että teidän armonne niin runsaassa määrässä on saanut osaksensa kapinoita, petosta ja väkivaltaa kaikkina näinä vuosina.
KUNINGATAR. Mutta minä saan apua!
BOTHWELL. Hm — sitä ei taida karttua muuta kuin mitä minun ratsurykmenttini voi pakko-veroituksella hankkia jonakin hauskana päivänä! Paavilta saatte ehkä rukousnauhan, kuningas Filip'iltä vähän Kypron-viiniä ja Katarinalta — kun hän on oikein anteliaalla tuulella — pullollisen myrkkyä.
KUNINGATAR. Ha, ha, ha! Tuossa on enemmän totuutta, kuin koko vuosien keskusteluissa.
BOTHWELL. Vielä asia, jos minun sallitaan…
KUNINGATAR. Puhukaa, puhukaa!
BOTHWELL. Te olette nuori, kaunis, nerollinen, ja kumminkaan ette näiden juttujen tähden koskaan saa elää! — Neljä kapinaa on jo häirinnyt teidän lyhyttä hallitus-aikaanne. Mannermaan juonet ja englantilaiset juonet repivät teitä repimistään. Milloin tahdotaan teitä vangita ratsastusretkellä, milloin hyökätään kirkkoonne jumalanpalveluksen aikana, milloin yön-aikana huoneisinne, taikka murhataan uskollisia palvelijoitanne kaukana teistä tai kuninkaallisessa läheisyydessänne! Ja tämä kaikki muka uskonnon tähden ja vuoksi! Katsokaa miten huolenpitonne näistä asioista teitä palkitsee, — sill'aikaa nuoruutenne kuluu ja varistelee lehtiä kuin ruusupuu myrskyssä!
KUNINGATAR. Niin, se on totta, se on totta!
BOTHWELL. Jos edes saisitte jotain aikaan kaiken tämän kautta, niin te,
kuin jalo ihminen ainakin, ette pitäisi lukua vaaroista ja vaivoista.
Mutta missä määrässä ovat uskonnon asiat selvinneet sitten kuin te
Skotlantiin tulitte? Samaa sekavuutta, samaa valhetta! —
KUNINGATAR. Niin, niin, aivan niin!
BOTHWELL. Joka kerran on ruvennut pyrkimään jonkun tarkoituksen perille, ei aina huomaa että hän sitä kaartaa eikä lähesty. Vieras sen havaitsee ja voi varoittaa. Minä olen tämä vieras, minä sanon teidän armollenne: kaikki, mitä tähän asti olette miettineet ja tehneet tämän maan uskonnollisissa asioissa, on vaan saattanut teidät perikadon partaalle. — Jättäkää sentähden nuo asiat siksensä; olkaa ihminen, nainen, nuori, kuningatar! Onhan maailmassa sentään muitakin säveleitä, kuin virsien, ja muitakin paikkoja kuin haudat! — Tulkaa, antakaa mulle kättä ja seuratkaa minua tanssiin! Taikka taistelu-kentälle höyryvän hevosen selässä! Ottakaa elämän seppele ja pankaa se noihin keväisiin kiharoihin, te olette kauniimpi kuin metsän haltiatar, valloittakaa luonto, kuin hän, niin kauan kuin se vielä tuoksuu — syksy tulee kyllä aikanansa!
KUNINGATAR. Mies, te tungette huoneeseni kuin auringon säde! Te olette kuin laulu ikkunan alla; itse seison keskiajan luostarilinnassa, vanhat kuvat synkissä holviloissa rupeevat hengittämään ja elämään, lapsuuteni unelmat heräävät ja minä juoksen ulos avonaiselle altaanille. Näköala siellä on kuin kirkas päivä ilon sinivärissä, ja siellä istutte itse altaanin alla ja ojennatte minulle kättä ratsunne selästä, ja vieressänne seisoo oma ratsuni satuloittuna, — silloin painun minä alas teidän luo, ja liikkeelle lähdetään, noiden maisemien kautta, joita lapsuudessani uneksuin! Ympärilläni on taas Franskan hovi, trubadurien iloinen joukko näkyy naisten liehuvien huntujen väliltä, liput liepehtivät, tässä seurassa olen minä kuningatar ja ilo on kuningaskuntani! Niin, viekää minut ulos kevään riemuihin! Pitäähän elää ennenkuin kuolee!
BOTHWELL. Pitää, pitää!
KUNINGATAR. Ja älkää sitten jättäkö minua niinkuin kaikki muut; minä tarvitsen juuri voimallista miestä avukseni, sillä minä olen kauhean yksinäni!
BOTHWELL. Ei alakuloisuutta!
KUNINGATAR. Oi, minun kävi nyt niinkuin aina, kun ajatukseni lentää tulevaisuutta kohti, minä tunsin kahleen painoa, josta en ikinä irti pääse.
BOTHWELL. Ah, — minä ymmärrän … Darnley!
KUNINGATAR. Niin.
BOTHWELL. Minäkin olen nainut, mutta se ei koskaan kahleelta tunnu.
KUNINGATAR. Ei, sillä te lemmitte nuorta, kaunista vaimoanne
BOTHWELL. Siksi hän on melkein kylmä ja itsevaltainen … mutta minä en loukkaa häntä, minä vältän häntä. Minä hankin itselleni työtä; kun ihminen on toimessa, ei hän ikävöi eikä sure!
KUNINGATAR. Niin, jos minulla olisi teidän voimanne…
BOTHWELL. Minä olen vakuutettu siitä, että teidän armollanne on se voima; ette vaan koskaan ole koettaneet! Aloittakaa siten, että luovutte hänestä.
KUNINGATAR. Sen alun olen jo tehnyt…
BOTHWELL. Jatkakaa häntä unohtamalla. Työ ja huvitus, rohkeus ja onni — ne riippuvat toisistansa. Matkustakaa kauniissa maassanne, käykää vierailemassa lordienne luona, nouskaa vuorien kukkuloille, metsästäkää, tanssikaa, — lähtekää sitten alas vuonoille, taikka ulos merelle, siellä minä olen kasvatettu: merellä on ihanata! Siellä tuuli vie surut pois avaruuteen ja mieli jännitetään, kuin purje. Siellä herää suuria aatteita ja siellä saatte sen voiman, joka ne toteuttaa.
KUNINGATAR. Niin, teidän seurassa voin unhottaa, voin vielä onnelliseksi tulla! Minä tunnen sen! Totta tosiaan, luonnollakin on alttarinsa, siinä ovat surut uhrattavat! — Minä tunnen teidän puhuessanne elämän-halua, josta en tahdo luopua. Nuorella verellä on toisiakin toiveita kuin mitä munkit opettavat. Me saimme suudelman luonnon vahvoilta voimilta, meidän tulee se takaisin antaa ennenkuin kuolemme. — Joka on arka ja heikko, hän sukeltakoon elämän syvyyteen, uutta voimaa saadaksensa! Jonka hermot alkavat vavista, hän tehköön aamuretkiä uskaliaisuuden virkistävässä, raittiissa ilmassa! — Tulkaa, minä tahdon tehdä ensimäisen retken!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Entiset. Lordi STUART. DARNLEY. PORVARIT.
STUART. Hovi ja porvarit odottavat teidän armoanne.
KUNINGATAR. He tulkoot eteemme.
(Ovia avatessa kuuluu hiljaa alku samasta marssista, kuin viimein).
PORVARI (notkistaa polvea). Noudattaen käskyänne olemme tulleet viemään teidän armonne juhlalle.
(Hän nousee).
DARNLEY (astuu hiljaa esille). Teidän armonne käskystä olen tullut saattamaan teitä suurelle juhlalle.
KUNINGATAR. Minä olen niin onnellinen, mylord, että voin olla teidän apuanne vailla — (hiljemmin) ainiaksi! (Darnley horjuu pari askelta taaksepäin ja jää seisomaan etulavalle oikeanpuoliseen nurkkaan). Tahtooko Bothwell'in jarli saattaa meitä sille juhlalle, joka oikeastaan on hänen toimittamansa.
BOTHWELL (astuu esiin, notkistaa polvea, tarttuu kuningattaren käteen; soitetaan kovasti).
(Kulkua järjestetään parittain, ensin kuningatar Bothwell'in kanssa; he menevät Darnleyn ohitse katsomatta häneen; näin kulkee toinen pari toisensa perästä hänen ohitsensa; muutamat katselevat häntä nauraen tai pilkaten, muutamat ei ollenkaan; näyttämö tulee tyhjäksi, soitantoa kuuluu kauan).
KNOX. Ota tämä syntinen, mutta kovin rangaistu sielu, ota se katumuksen kiiras-tulen kautta sun armoosi!
(Kuullessansa Knox'in ääntä katsoo Darnley ylös, painaa kätensä yhteen häntä vastaan; kun Knox on lopettanut, kavahtaa hän ylös, heittäytyy hänen syliinsä ja itkee nyyhkyttää).
KNOX. Poikani, oletko nyt saanut kylläksi elämän ilosta ja riemusta.
DARNLEY. Nyt olen saanut kylläksi!
KNOX. Tahdotko nyt palata sinne, missä kaikki on ijankaikkista?
DARNLEY. Nyt tahdon palata sinne, missä voin rakkautta saada; — minä tarvitsen sitä, jota saan rakastaa!
KNOX. Sen olet saava! — Sinä, William, joka itse olet sitä tietä käynyt, sinun täytyy nyt auttaa minua saattamaan häntä ijankaikkisen rakkauden luo.
DARNLEY (Taylorille). Sinä et ole mennyt luotani? Joka ei jättänyt minua tänään, sen täytyy jäädä luokseni kuolemaani asti! —
TAYLOR. Kuolemaanne asti!
(He syleilevät toisiansa).
KNOX. Aika on mennä täältä pois.
DARNLEY. Eikä koskaan palata.
TAYLOR. Oi tuota lupausta hän ei täytä!
(Alhaalta pihalta kuuluu sadottain ääniä, jotka huutavat: "eläköön
Skotlannin Maria!" "Eläköön kuningatar!" Kunniatoitotuksia ja
kanunan-laukauksia).
DARNLEY. Nyt maa tärisee hänen jalkojensa alla. Nyt hän on voittanut!
— Ja minä olen voitettu!
KNOX (katselee hetken aikaa hänen murhettansa). Josko sinä voitat, sitä en tiedä; — mutta että hän voitetuksi joutuu, sen tiedän!
Esirippu lankee.
NELJÄS NÄYTÖS.
Vanha metsä.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Metsästäjät, joita ei näy, laulavat:
Kanervikko poistuen pölyää, haukka kuningattaren kiidättää.
Lemua luo pihlajat,
koivutkin;
torven äänet karkaavat
vuorihin.
Ilma kirkas on ja sää
kaunis vain.
Eespäin, eespäin rientäkää
saavuttain!
Iloakin maailman ajakaa poies virtaan Tuonelan! Joutukaa!
Murray ja Lethington, metsästyspuvuissa ratsupyssyt käsissä, tulevat nopeasti oikealta, seisahtuvat ja katselevat vasemmalle; sanottuansa muutaman sanan Murray menee perälle päin ja katoo, Lethington vetäytyy hitaasti ja vakoillen takaisin. Kuningatar tulee Bothwell'in seurassa; hän istuu.
KUNINGATAR. Ollessani yksin korkeain puiden suojassa minusta tuntuu kuin äänettömyys kanunan-laukauksen jälestä.
BOTHWELL. Ei, minusta on kuin seisoisin kätkettynä väijymässä.
KUNINGATAR. Bothwell! Bothwell! Metsä on onnettomien suoja. Kaikki, mitä maailmassa on vainottu, on saanut rauhaa metsien suojassa. Ettekö muista Davidia, kun hän pakeni Saul'ia, ja Jothan'ia paetessaan Abimelech'ia, taikka profeeta Eliasta yksinänsä ilmestyksiensä kanssa Horeb'in vuorella?
BOTHWELL. Mutta ettekö muista meidän esi-isiämme? Metsän pedot vaatettivat heitä, metsän pimeät pensastot heitä kätkivät; he uhrasivat puun juurilla verta, rukoillen metsän kostavia jumalia. Koston, sen metsä kätkee. Teidän iso-isänne Robert Bruce antoi joka vuosi Skotlannin metsäin kaatua Englannin yli, niinkuin Macduff vei Bernam'in metsät synkkää Macbeth'iä vastaan. Muistatteko Douglas'in yöllistä kostoa? Skotlannin historia uneksii sen metsissä, niissä me voimme sen herättää milloin vaan tahdomme.
KUNINGATAR. Metsissä olen usein kuunnellut ja ääniä kuullut, vaan ne eivät olleet semmoisia.
BOTHWELL. Metsissä ammuin poikana eläviä, vaan miehenä rosvoja; kun täällä on hiljaista, täytyy minun vakoella, kun kuulen oksan narisevan, tartun aseisin.
KUNINGATAR. Maailmassa on kaksi puoluetta, toinen, joka vainoo, ja toinen, joka on vainottu. Te kuulutte ensimäiseen.
BOTHWELL. Niin, kaksi puoluetta, — mutta toisella on tarkoituksia ja toinen on tarkoituksia vailla.
KUNINGATAR. Olkoon kuinka tahansa. Juonten vihurit kietokoot siellä ulkona; täällä on suojaa ja rauhaa.
BOTHWELL. Ei täällä vasta alkua. Kun koirat pääsevät irti ja haukkuvat ilmaan, on minun luonnossani jotain, joka pyrkii samaa tekemään. — Metsä kiihoittaa meitä, sillä siinä on lymy-paikkoja.
KUNINGATAR (nousee). Jarli, missä on seurueemme?
BOTHWELL. Poislähetetty, teidän armonne; sillä se oli tarpeetoin.
KUNINGATAR. Teidän silmänne välkkyy kuin haukan; minuako te vainootte?
BOTHWELL. Niin, lemmellä palavammalla, kuin kesän kuumuus, jota pakenitte tänne suojaan.
KUNINGATAR. Bothwell, minä olen uskonut itseni teille.
BOTHWELL. Te olette uskoneet minulle niin paljon, että teidän täytyy uskoa minulle kaikki.
KUNINGATAR. Se ei olisi hyvä meille kummallekaan.
BOTHWELL. Minä en tahdo joutua mestauslavalle, kuin Chatelard, enkä tulla murhatuksi, kuin Rizzio, enkä poisheitetyksi, kuin Darnley.
KUNINGATAR. Noiden rohkeain kohtalo teitä varoittakoon.
BOTHWELL. Niin, niin! Teidän silmänne säihkyvät vihoissaan, kuin tähdet tuikkivat etelän taivaalla!
KUNINGATAR. Bothwell, te olitte jaloin, vahvin turvani.
BOTHWELL. Oi, minä tahdonkin teitä puolustaa koko maailmaa vastaan.
KUNINGATAR. Ei omaatuntoani vastaan!
BOTHWELL (polvillaan). Koska te mainitsette omantunnon, niin te lemmitte minua!
(Tarttuu hänen käteensä).
KUNINGATAR. Minä käsken ja manaan kaikki taivaan ja manalan voimat avukseni teitä vastaan!
BOTHWELL. Mutta ne eivät tottele!
KUNINGATAR. Te kumootte järjen ja lain, te heitätte elämänne hetken nojaan.
BOTHWELL. Sillä minä lemmin!
KUNINGATAR. Nouskaa, Bothwell, jättäkää himojen hairahdukset, kiitäkää kunnian aamua kohti, niinkuin haukka kädestäni, — ja se päivä kenties koittaa, jolloin teidät takaisin kutsun!
BOTHWELL. Antakaa minulle pantti siitä!
KUNINGATAR. En, sillä silloin vetäisitte minut kokonaan puolehenne; te olette liian voimakas.
BOTHWELL. Maria, ei kukaan ole teitä palvellut niin kuin Bothwell, ei kukaan rukoillut, kuin minä nyt. Jotka teitä ennen lempivät, ne eivät olleet miehiä.
KUNINGATAR. Se on tosi; te olette voimakkain mies, mitä ikinä olen tuntenut!
(Hän tarttuu nopeasti Bothwell'in päähän ja suutelee
häntä, irtauntuu ja katoo).
TOINEN KOHTAUS.
BOTHWELL, sitten LETHINGTON.
BOTHWELL (herää niinkuin hourauksista). Nyt Henrik Darnleyn täytyy kuolla! (Kun hän kääntyy, Lethington samassa astuu esiin erään puun takaa). Te täällä?
LETHINGTON. Niin.
BOTHWELL (innoissaan). Te nä'itte kuningattaren? — — Nä'itte hänen täällä? — — Näitte mitä tapahtui?
LETHINGTON.
Näin.
BOTHWELL. Paljastakaa siis miekkanne, jarli Lethington!
(Vetää itse miekkansa).
LETHINGTON (tekee samoin). Niin, nyt vedän miekkani Henrik Darnleytä,
Skotlannin kuningasta vastaan; sillä nyt hän on tielläni!
BOTHWELL. Henrik Darnley!
LETHINGTON. Nyt reippaasti toimeen ja takomaan niinkauan kuin rauta on kuumaa, — tynnyri ruutia hänen kamarinsa alle tänä yönä, eikä huomenna ole koko Skotlannissa lastakaan, joka kyselee häntä.
BOTHWELL. Kuolema ja kadotus, Lethington, te tahdotte minua pettää!
(Tahtoo karata hänen päällensä).
LETHINGTON (estää häntä). Ihminen, käyttäkää järkeänne! Tämä on juuri mitä jok'ainoa Skotlannin aatelismies salaisesti toivoo ja josta etevimmät ovat keskustelleet tänä päivänä, kun teitä on yhdessä nähty.
BOTHWELL. Minä olen vielä päihtynyt suudelmasta, jonka hän antoi, — eikö tässä vaan ole paulaa viritetty?
LETHINGTON. Kalvakoon minua hitaisesti myrkky —, jos ei sata maan etevimpiä aatelismiehiä teitä puolustaisi tuomarin edessä ja kahdenmiekkailussa, missä vaan teitä syytettäisiin tästä.
BOTHWELL. Ha, ha, ho, ho! (hyppää niin että kannukset kilisevät).
Darnley ei elä kuin yhden yön enää!
LETHINGTON. Ei kokonaista yötäkään! Älkää antako Skotlannin Marialle koko yön miettimis-aikaa!
BOTHWELL. Lethington, luuletteko että on voimia meidän yllämme?
LETHINGTON. En juuri havaitse mitään senkaltaista.
BOTHWELL. Mutta allamme? —
LETHINGTON. — ovat matoset.
BOTHWELL. Mutta meissä on voimia, — ijankaikkisia tai ajallisia, mistä tai mitä varten, — vaan siitä hetkestä asti kun tahtoni juurtui tapausten pyörteesen, olen nähnyt sen kasvavan niiden yli veripunaisella rungolla ja vahvoilla oksilla. Se norjalainen viikingi-suku, joka astui maalle täällä ja jotka ovat meidän esi-isämme, oli myös semmoinen tahdon-puu. Sen juuri iski kiinni kallioon ja sen varjossa kansa nyt asuu. He luottivat omaan tahtoonsa, mutta luottivat niin, että se kävi kaikkivaltiaaksi. — Myrskyssä purjehdin kerran Orkney-saarten suojaan, meri meitä heitteli, pilvet uiskentelivat avaruudessa, kuin märät purjeen-repaleet, aallot ulvoivat ja syöksivät paljasta rannikkoa vastaan; silloin tunsin että sukuni oli läsnä, aattelin että minun pitäisi iskeä kiinni niinkuin he ja taivuttaa heikompia tahtoja minun tahtoni mukaan. Sitä minä nyt koetan. Tällä tahdollani minä voitin kuningattaren viholliset, sen olen antanut hänelle itsellekin loihtu-juomana, joka hänen on hurmannut, — hän pakenee tätä tahtoa, mutta kaatuu ja rukoilee! Lethington, ruvetkaa sen liittolaiseksi; älkää koettako voimianne sitä vastaan! Kaikki, mitä pyydätte, sen saatte kunniapäivänäni, sillä me kuulumme samaan puolueesen. Se ei ole Knox'in eikä kuningattaren, ei protestanttien eikä katolilaisten puolue, me kuulumme rohkeuden vapaasen veljeskuntaan, kunnianhimon ritaristoon. — Jääkää hyvästi! Kun me jälleen yhdymme, on yksi ainoa Skotlannissa meitä korkeampi, ja tämä ainoa on mun!
(Menee).
KOLMAS KOHTAUS.
LETHINGTON (yksin). Mitä? Jos todellakin uskaltaisin jotain tämän tahdon nojalla? Se on kolmesti meidät voittanut, ja ensimäisellä kertaa oli hän vaan poika. Hänellä on vahvan vuorikoivun luonto; se kasvaa korkeammalla kuin kaikki muut puut, mutta se pyrkii niin korkealle että kuolee pakkaseen. — Sentähden ajakaamme sitä eteenpäin — vaan olkaamme sitä seuraamatta!
Murray'n luona on kohtuullinen lämpömäärä; semmoisessa kaikki mielipiteet menestyvät; se se onkin, joka antaa hänelle voimaa hallita mielet. —
Minkä suutelon hän antoi! — Mutta tällä suudelmalla hän vihkikin hänet kuolemaan! Kuningatar pakeni niinkuin pahasta teosta, — vaan hänen ohitsensa ei hän pääse; — tuohon kiveen hän kompastuu! — Niin, hän voi sanoa että kaikki olimme häneen rakastuneet; yksi ainoa oli, joka häntä vihasi, mutta se olikin hänen veljensä.
NELJÄS KOHTAUS.
LETHINGTON. MURRAY.
MURRAY. Se oli lyhyt keskustelu.
LETHINGTON. Mutta se on perille saattanut.
MURRAY. Hänen kunnianhimonsa —?
LETHINGTON. Siinä on räjäysvoima suurempi kuin ruudissa. Darnley räjähtää ilmaan tänä yönä.
MURRAY. Todellakin? — Mutta Bothwell'in käy niinkuin ruudin: hän menee itsekin ilmaan!
LETHINGTON. En muista koskaan nähneeni teidän jaloisuuttanne niin iloisena.
MURRAY (kohta totisena.) Täytyikö teidän luvata hänelle apuanne?
LETHINGTON. Kirjallinen vakuutus ja sineetillä vahvistettu.
MURRAY. Se oli vaarallista.
LETHINGTON. Ehkä te olette niin hyvä ja kirjoitatte sen.
MURRAY. Te teette sen paljon paremmin.
LETHINGTON. Mutta te kenties teette hyvin ja puhuttelette lordeja; te osaatte paraiten heitä ko'ota!
MURRAY. Teillä on liian halpa luulo itsestänne, hyvä jarli! — Paitsi sitä eräät asiat tällä hetkellä estävät minua sitä tekemästä.
LETHINGTON. Ehkä minäkin saisin tietää mitkä ne ovat.
MURRAY. Sangen mieluista olisi ilmoittaa ne teille soveliaammalla ajalla ja paikalla.
LETHINGTON. Tunsin kerran erään miehen, joka oli kaikkea puoleksi; hän oli puoleksi kuninkaallista ja puoleksi avio-sukua; hän oli myöskin puoleksi protestantti, puoleksi oli hän kansan mies, puoleksi kuningas-vallan. Sisartansa kohtaan oli hän veli-puoli ja varjeli häntä aina kun ei hän voinut häntä vahingoittaa. Se mies sai aina puolet ystävät, sillä hän uskoi itseänsä heille vaan puoleksi. Mutta sen miehen ei käynyt hyvin.
MURRAY. Minäkin sen miehen tunnen — mutta tunnen sitä paremmin. Hän sai vaan puolet oikeudet maailmassa ja sai sentähden olla hyvin varovainen, ett'ei hän saisi myötätuntoisuuttakin vaan puoleksi. Hän ei ole puoleksi protestantti, eikä puoleksi kansan mies. Mutta järkevä valtioviisaus käyttää semmoisia, vaan ei itse ole niiden käytettävänä. Hänen tarkoituksensa ovat aina täydet, mutta aika ja asianhaarat eivät ole täysiä. Te ette tunne sitä, jota hänen täytyy palvella; — te ette tunne kuningatarta! Ei häntä johdata tarkoitukset eikä henkilöt; sillä hän ei mihinkään kiinny. Hän ottaa työmme, rakkautemme, alttiiksi-antamuksemme kuolemaan asti, — seuraavana päivänä seisoo hän vapaana! Siteensä hän katkaisee; mikä voi siteeksi tulla, sitä hän välttää. Kultaa ja omaisuutta hän jakelee, ei kiitollisuudesta, sillä sitä hän ei voi tuntea; vaan maksuksi, ett'ei hän olisi kenenkään vallassa, eikä kiitollisuuden velassa kenellekään. Toiselta puolen kutsuu hän mielellään kotia ankarimman vihollisensa ja tekee työtä hänen kanssansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Katsokaa nyt Morton'ia! Mutta asia on se, että hän ei rakasta eikä vihaa kuin hetkeksi vaan. Kun semmoinen olento hallitsee, on tila kärsimätöin; juonet ja henkilöt vaihtelevat; ei koskaan tiedetä mitä seuraava päivä tuopi. Koko maa on leirinä, jossa jokainen makaa miekka vieressänsä, odottaen hätä-laukausta. — Me voimme poistaa Rizzion, Darnley'n, Bothwell'in, — vaan niin kauan kuin —
(Katsoo ympärilleen).
LETHINGTON. — kuin häntä ei poisteta?
MURRAY (kohottaa olkapäitään). Poisteta?
LETHINGTON. Poistetaan — vielä kerran.
MURRAY. Ei kosketa häneen!
LETHINGTON. Minä tarkoitan: tehdään mahdottomaksi…
MURRAY. Kun vaan menee, vaimoksi Bothwell'ille —
LETHINGTON. Sitä ei hän koskaan tee!
MURRAY. Bothwell ei päästä saalistansa, — ja teidän täytyy auttaa häntä.
LETHINGTON. Suuri osa aatelistosta ei myöskään niin pitkälle mene. Se ei ymmärrä miksi.
MURRAY. Se on pakoitettava taikka houkuteltava, — Skotlannin aatelisto! —
LETHINGTON. Ja jos kuningatar sen tekee?
MURRAY. Joka on naitu miehensä murhaajalle, ei voi hallita! —
LETHINGTON. Mutta te voitte hallita — hänen poikansa nimessä?
MURRAY. Ja sentähden minun nyt täytyy pysyä erilläni!
LETHINGTON. Niin.
MURRAY. Te näette että minä en usko itseäni vaan puoleksi teille.
LETHINGTON. Näen.
MURRAY. Te käsitätte myös kuinka tärkeätä on, että minä kohta matkustan pois. — Mikä on uskottu teidän älynne toimeksi, se ei tarvitsekaan minun apuani. Olen muistava teitä kunniapäivänäni!
LETHINGTON. Minä ymmärrän.
MURRAY. Jääkää hyvin!
(Menee).
VIIDES KOHTAUS.
LETHINGTON; sitten MORTON.
LETHINGTON. Kaikki käyttävät Lethington'ia! Ensin Bothwell; — Bothwell sortuu, hänen kanssansa kuningatar; — sitten Murray, Murray sortuu. Ja sitten? — Kuka sitten voi holhon-alaisen nimessä hallita Skotlantia? (Kääntyy samassa ja havaitsee Morton'in metsästyspuvussa korkealla kalliolla perällä; hän säikähtyy). Mortonko? Hänkö?… Ottaisiko hän elämäni kruunun juuri kun se on päähäni laskeumaisillaan? Seisoisiko hän ylpeänä siellä kun minä viimein perille pääsen? Ei, vähäisen ruutia sen kiven alle, jolla hän seisoo! … (tervehtien). Hyvää iltaa, teidän jaloisuutenne! Oletteko niin korkealle päässeet?
Esirippu lankee. Muutos.
KUUDES KOHTAUS.
Pieni yksinkertainen huone Darnleyn asunnossa.
DARNLEY ja TAYLOR tulevat sisään; edellinen nojautuu viimemainittuun ja käy hyvin hitaasti.
DARNLEY. Ilta-aurinko! — Täällä on parempi … kävelkäämme vähäisen. — Kun sairastuin on hän taas tullut luokseni. Luuletko että hän tulee tänä iltana?
TAYLOR. Hän tulee varmaankin.
DARNLEY. Mutta on jo myöhäistä, hänen pitää mennä Margaretan häihin; hänelle ei jää mitään aikaa minua varten.
TAYLOR. Oi, herrani, jospa te ajattelisitte häntä vähemmin.
DARNLEY (seisahtuu). Älä väsy, William! Olen heikko, kurja sielu, minä luistan taas alas Knox'in korkeudesta. — Pelkään Knox'ia. Hän minua hallitsee, hän minua viehättää, vaan hän ei ymmärrä minua. (Kävelee vähän, seisahtuu.) William, maailma ylenkatsoo heikkoja; sillä se ihailee voimaa, olkoonpa vaikka pahuudenkin voima. He ihailevat paholaista.
(Kävelee).
TAYLOR. Herrani, älkää puhuko niin! Paitsi sitä ei maailman tuomio ole
Knox'in.
DARNLEY. Niin kauan kuin järki ja tunne ovat yksimieliset, on ihminen terve (seisahtuu), mutta pahuus on järjen sota tunnetta vastaan; heikkous on tunteen sota järkeä vastaan. Mutta maailma on aina järjen puolella — aina.
(Kävelee).
TAYLOR. Ei aina.
DARNLEY (seisahtuu). Oi, jos ymmärtäisivät heikkoa! Hän on heikko sentähden että hän salaa sydämmessänsä jotain, jota kohtaan hän on uskollinen, toivoa, muistoa, lempeä. Hän tietää että hän sen kautta surmansa saa, hän tuhansia kertoja koettaa päästä irti; mutta hänen tunteensa ovat liian syvät, hän vajoo ja on kiinni.
(Kävelee).
TAYLOR. Tämä itse-tutkimus teitä heikontaa, sillä se ryöstää tahdon voimia teiltä.
DARNLEY (hetken äänettömyyden jälkeen). Pahan ihmisen kestävyys ei ole uskollisuutta, ja sitä ihaillaan kuitenkin. Paha, (seisahtuu) hän paaduttaa sydämmensä jonkun ajatuksen valtaan, hän sulkeutuu vihaansa ikäänkuin linnaan, jonka kaikki sillat hän on heittänyt pois. Sitä maailma ihailee!
(Kävelee).
TAYLOR. Te peloitatte itseänne! Te asetatte eteenne pelkoa joka haaralle.
DARNLEY. Ihmiset tahtovat nähdä suurta taistelua, jota seuraa suuri voitto tai suuri tappio! (seisahtuu). He eivät huomaa sädemurtoa heikon sielussa, noita tuhansia valon-murtamia, jotka välähtelevät ja katoovat kunnes koko pisara on haihtunut ilmaan. — — — Nyt aurinko meni maille! Mikä kummallinen taivas, William, minä tuskastun, katso, katso! Onko se ennustusta, onko se taivaan vihaa, minä vapisen, oi, William, vie minut istumaan!
TAYLOR. Herrani, taistelkaa toki hiukan vastaan.
DARNLEY. Minä en voi, tämä vavistus! Oi, lue vähä, auta minua, joudu, sydäntäni ahdistaa niin!
TAYLOR (lukee avatusta kirjasta). "Kuinka kauan sinä Herra peräti tahdot minua unhottaa? Kuinka kauan sinä peität kasvos minulta? Kuinka kauan minä neuvoa pidän sielussani? Ja ahdistetaan sydämmessäni, joka päivä? Kuinka kauan yltyy viholliseni minua vastaan…?"
DARNLEY. Minä en käsitä sitä, sanat uhkaavat minua ja heittävät tummia varjoja yli koko olentoni.
TAYLOR (on taas aloittamaisillaan, mutta samassa kuuluu torvien ja huilujen soitanto, joka pian lakkaa). Se on kuningatar!
DARNLEY. Niin, se on hän, se on Maria, joka ei minua unohda! Sytytä kynttilät, monta kynttilää, hän tulee, tuo julma ja ihana, joka vie minulta hengen, — tuo tulinen, joka polttaa samalla kuin hän lämmittää! Oi, tee valoisaksi täällä, vedä peitteet ikkunain eteen! Eikö sinulla ole suitsutusta? Heitä hyvänhajuista vettä ympärille, aseta tulisoittoja talon eteen!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
PALVELIJA. Sitten KUNINGATAR. Entiset.
PALVELIJA. Kuningatar kysyy onko teillä hetkinen suoda hänen armollensa?
DARNLEY. Kaikki hetkeni.
(Hän avaa oven kuningattarelle ja hänen seurueelleen, joka jää etuhuoneesen. Taylor tervehtii kuningatarta notkistamalla polvea ja vetäytyy myös pois. Ovet suljetaan).
KAHDEKSAS KOHTAUS.
KUNINGATAR. DARNLEY. (Kuningatar, juhlapuvussa jää seisomaan keskelle lattiaa hänen eteensä).
DARNLEY (lepopenkiltään). Oletko täällä? Ihana, soinnullinen kuin se soitanto, joka sinut tänne kantoi, juhlapuvussa kuin sydän ennen lemmenkohtausta; virvottava kun olet läsnä, vaan jättävä lemmen tuskia jälellesi kun menet. — Ei, tule! (Hän istuu matalalle tuolille Darnleyn viereen, tämä tarttuu hänen käteensä ja suutelee sitä hellästi; katselee häntä). Näin unta tänä yönä, että jouduin sinne, missä paljon päivän-loistetta oli. Minussa oli sama ihana tunne, kuin milloin lasna uneksin että minua kannettiin ilmojen läpi. Minä heräsin, mielestäni, ihanassa seudussa, mutta sinä et ollut siellä. Minä rukoilin että sinä saisit seurata minua, ja sinä tulit, sinä ja äitini yhdessä ja yhä suuremmassa valossa. Mitä sinä luulet sen unen tietävän?… Unelmissamme asuu enkeleitä, yö on päivän uskottu, mutta se muistaa kaikki paremmin kuin päivä ja oikaisee päivän erehdykset.
Eilen William luki Salomon'in korkeasta veisusta. Se humisee vielä kuin lauhkeat tuulet pääni ympäri, tuoden tuoksuja Libanonilta. William sanoo että siinä puhutaan kirkosta ja sen sulhosta. Ei, lemmestä siinä puhutaan, lemmen korkea veisu se on; maailmassa ei ole toista sen vertaista. Sen luomiseen tarvittiin etelän aurinko, viinitarhat Juudan kansan mielikuvituksessa, Salomon'in loisto kaikessa itämaisessa tulisuudessaan. Minä ajattelin, hänen lukiessaan, ainoastaan sinua. Sinä, kultani, olet ihana kuin Tirza, vilkas kuin suuri kaupunki, kauhea kuin ne, jotka sotalippujen suojassa kulkevat. Sinun silmäsi katselevat kiharain alta kuin kyyhkysen silmät, mesileipää ja maitoa on kielesi alla, vartalosi on kuin palmupuu, olentosi kuin suljettu yrttitarha.
Rakkaus, sanoo hän, on voimallinen kuin kuolema. Veden tulva ei voi rakkautta sammuttaa, sen tuli hehkuu, kuin hohtavat hiilet, sen liekki on pyhä.
Kuinka olet hyvä, kun istut näin uskollisesti luonani ja puhut niin paljon kanssani!
KUNINGATAR. Etkö ole huomannut ett'en vielä ole sanaakaan sanonut?
DARNLEY. Niin ovat puhuneet sinun silmäs ja minun ajatukseni niitä katsellessa. — Nyt menet häihin.
KUNINGATAR. Menen.
DARNLEY. Siellä sinun pitää ajatella minua ja lempeäni ja sentähden antaa minulle anteeksi mitä olen rikkonut sinua vastaan.
KUNINGATAR. Minä olen sulle anteeksi antanut.
DARNLEY. Kaikki, — sano kaikki!
KUNINGATAR. Kaikki — Rizzion murhankin!
DARNLEY. Oi, Maria, miksi mainitsit tuon nimen! — Et ole minulle anteeksi antanut.
KUNINGATAR. Olen, kaikki, nyt kun sinua oikein ymmärrän.
DARNLEY. Et minua ymmärrä, jos ymmärtäisit minua, niin — oi, silloin et mainitsisi tuota nimeä!
KUNINGATAR. Minä sen mainitsin sentähden, että se tänä iltana väkisin tulee mieleeni synkkine muistoineen. Se tapahtui ummelleen vuosi sitten ja tähän aikaan!
DARNLEY. Oi, Maria, sinä tapat minut.
KUNINGATAR. Mitä tämä on!
DARNLEY. Tuska palasi taas, tämä vavistus ja ahdistus.
KUNINGATAR. Ystäväni, sinä et voi hyvin! — Kuinka kalpenet ja hikoilet!
(Hän pyyhkii Darnleyn kasvoja nenäliinallansa, nousee ja auttaa häntä mukavampaan asemaan; istuu taas käsi hänen otsallansa).
DARNLEY (hymyilee tyytyväisenä).
KUNINGATAR. Voitko paremmin?
DARNLEY. Voin. (Viittaa että hän tahtoo pitää kuningattaren toista kättä; kuningatar antaa sen ja ottaa vähän ajan perästä toisen kätensä hänen otsaltansa). Ei, anna sen olla! Se se on, joka tuskan poistaa. (Kuningatar laskee sen taas Darnleyn otsalle). Kuinka hyvä sinä olet! — Sinä annat minulle kaikki anteeksi, eikö niin?
KUNINGATAR. Annan.
DARNLEY. Ihanata on anteeksi antaa. Minä ajattelen usein täällä maatessani, kun en tiedä missä olet, tai mitä teet: — minä annan hänelle anteeksi, hän palajaa, hän on hyvä. Minä olen sinulle kaikki anteeksi antanut, oi, kaikki! Maria, kuinka nyt olet kaunis! Sinä katselet minua niin hellästi, niin sydämmellisesti, suutele minua! (Kuningatar pudistaa päätänsä). Merkiksi siitä — että me annamme anteeksi.
KUNINGATAR (pudistaa taas päätänsä).
DARNLEY. Mutta sinä olet kyyneleissä?
KUNINGATAR (purskahtaa itkuun ja heittäytyy hänen rinnallensa).
DARNLEY. Ovatko pahoja sua vastaan? Usko itsesi minulle, minä en voi sua puolustaa, mutta minä voin suruasi jakaa.
KUNINGATAR (nousee ja pyhkii pois kyyneleensä). Minun täytyy nyt mennä.
He odottavat minua häissä.
DARNLEY. Oi, joko nyt!
KUNINGATAR. Mutta kirkossa tahdon rukoilla — meidän molempain edestä?
DARNLEY. Koska tulet sinä jälleen?
KUNINGATAR. Kohta huomenna; — tästälähin tahdon tulla useammin sinun luoksesi.
DARNLEY (melkein kuiskaten). Kiitos! — kiitos tästä hetkestä!
KUNINGATAR (kallistuen suutelee Darnleyn otsaa). Jää hyvästi.
DARNLEY. Kiitos!
KUNINGATAR (menee, seisahtuu ovella, katselee Darnleytä, sanoo ystävällisesti ja hiljaa). Kunnes tavataan!
DARNLEY (samaten). Kunnes tavataan!
(Kuningattaren mentyä panee hän kätensä ristiin ja makaa ihan liikkumatonna).
YHDEKSÄS KOHTAUS.
(Soitantoa kuuluu ulkoa, joka vähitellen etenee).
TAYLOR (tulee). DARNLEY.
TAYLOR. Te rukoilette, herrani!
(Vetäytyy takaisin).
DARNLEY. Niin. — Jos lempi on syntiä, niin minä olen suuri syntinen.
TAYLOR. Hän on ollut hyvä teitä kohtaan tänään.
DARNLEY. Oi, sanomattoman hyvä! — Rizzion nimeä ei hän maininnut, kuin yhden kerran vaan.
TAYLOR. Herrani, tahdotteko atrioida? Aika on käsissä.
DARNLEY. Minä en tarvitse mitään.
TAYLOR. Pitääkö minun mennä?
DARNLEY. Ei, laula minulle — soita — mutta hiljaa!
TAYLOR. Oi, minä tiedän laulun, joka minusta on mieluisin.
(Istuu ja laulaa).
Kaikk' ilot, mitkä täällä saat,
Ne murhein maksetaan.
Jos monta saatkin, tiedä se,
Ne velaks' ovat vaan.
Koht' tulee suruhetkikin
Ja sydän huokailee;
Se maksaa hymyt korkoineen
Ja toivo murenee.
Mary Anne, Mary Anne,
Mary Anne, Mary Anne,
Jos sinä et ois hymyillyt,
En itkis minä nyt.
Se onneton, jok' antaa ei
Voi puoleks' sieluaan!
Hän vielä kerran murheenkin
Saa ottaa kokonaan.
Se onneton, jok' iloitsi
Ja ei voi unhottaa,
Se onneton, mi järkeään
Ei hukatuksi saa!
Mary Anne, Mary Anne,
Mary Anne, Mary Anne,
Min istutin, se viihtyi ei;
Kun menit, halla vei.
(Juuri kun laulu on päättynyt kuuluu melua alhaalta,
niinkuin jotain raskasta vierrettäisiin sisään).
DARNLEY. Taylor, mitä tämä on?
(He kuuntelevat; melua kuuluu taas).
TAYLOR. Minä menen katsomaan (juoksee ovelle; se on suljettu). Ovi on suljettu!
DARNLEY (nousee istumaan). Onko se suljettu?
(He kuuntelevat; taas kuuluu melua).
TAYLOR (työntää ovea, vaan ei pääse).
DARNLEY. Tule luokseni, tämä tietää pahaa!
TAYLOR (tulee, Darnley nousee, he syleilevät toisiansa; melua kuuluu taas). Herrani, menkäämme teidän kamariinne, sieltä pääsemme puutarhaan!
DARNLEY. Minä en voi.
TAYLOR. Minä autan teitä alas; tulkaa!
DARNLEY (menee hänen avullansa). Mitä tahtonevat? Mitä nyt taas olen tehnyt?
TAYLOR (avatessansa kamarin oven). Täällä on pimeä.
(Samassa kun ovat ulkona, kuuluu)
DARNLEY. Apua, apua!
TAYLOR (samaten). Apua!
(Esirippu lankee nopeasti samassa kun kuuluu kauhea jyske, ikäänkuin tuli paukahduksesta).