Marit Skjölte

SEITSEMÄS LUKU.

Arvattava on ettei se juuri pientä huomiota nostanut, kun Marit oli muuttanut kotia Skjölteen, sillä nyt hänestä tuli yksi seurakunnan rikkaimpia emäntiä. Marit itse teki kaikki saadaksensa tiedon siitä levitetyksi, ja Endren, tuomarin rengin, korvat olivat jotensakin lupallaan kun Marit eräänä päivänä kävi hänen ohitsensa eikä ollut häntä näkevinänsä. Kun hääpäivä tuli oli kirkko täynnä väkeä, jotka tahtoivat Marit'ia nähdä. Tämä kävi suorana ja pulskana kirkonlattiaa myöten, eikä katsonut oikealle eikä vasemmalle. Kasvonsa olivat kalpeat ja kylmät, hän oli kuvapatsaan näköinen, seisoessansa alttarin edessä; ei yksikään hermo liikahtanut hänen kasvoistansa. Viisi päivää hääjuhlan oli kestäminen, niin hän itse oli vaatinut ja Tore ei pannut vastaan. Marit tahtoi että kaukanakin tiedettäisiin hänen viettävän häitä. Ei puuttunut syömistä eikä juomista. Kyökkimestari oli niin väsymätöin että äänensä jo ensimäisenä päivänä sortui, mutta se ei auttanut. Häistä ei oikeata iloa ollut; sillä morsian ei tahtonut tanssia, hän tahtoi vaan katsella. Muuten ei hän ollut moitittava; hän kävi itse ympäri, kehoitti miehiä tanssimaan ja kaasi vanhoille sekä olutta että paloviinaa. Tore tahtoi myös koettaa saada mielet vilkastumaan; hän otti erään tytön ja juoksi rinkiin kun soittuja rupesi juoksu-tanssia soittamaan. Marit kävi juuri lattian yli. Hän näki Toren ja punastui. Kun hän oli jättänyt tytön meni Marit ja kuiskasi hänelle: "Onko sopivaa mielestäs että Skjölten haltija täällä hyppää, kuin varsa". Tore ei enää mennyt tanssiin.

Tuomarin perhe oli tullut kartanoon; sillä ylioppilas ja hänen vanhempansa eivät koskaan olleet nähneet, mitenkä talonpoikais-häissä menetellään, ja luulivat saavansa nähdä sitä täällä. He lähettivät sanansaattajan kysymään saisivatko tulla tupaan katselemaan.

Marit vastasi ett'ei hän ollut lähettänyt heitä käskemään, ja he saivat siis mennä tiehensä kiroten "tuhmia talonpoikia". Tore tuli pahalle mielelle kuullessansa tämän. Hän aikoi sitten mennä tuomarilta anteeksi pyytämään.

Oli yksi, joka itki näissä häissä, ja se oli Toren äiti; sillä häntä aavisti ett'ei tästä avioliitosta mitään hyvää tulisi. Vaan hän ei puhunut siitä kellekään, kaikista vähemmin Torelle. Jo se lyhyt aika, kun Marit oli ollut talossa ennen häitä, oli osoittanut että Marit'in mieli oli kova ja vastahakoinen, eikä suinkaan taipuisa. Vielä pahemmaksi kävi se myöhemmin. Marit vaati kohta avaimet aittaan ja kellariin: ei äiti saanut ottaa pienintäkään tekemättä tiliä Marit'ille. Hän kärsi kuitenkin kaikki poikansa tähden ja sitä paitsi oli hän nöyrä ja hyvä luonnoltaan, eikä tahtonut elää epäsovussa kenenkään kanssa. Mutta kun vanhus peloissansa istui tuvan nurkassa rukin ääressä ja Marit askaroi piisin luona tai huoneessa mielensä mukaan, silloin äidin katsannossa oli jotain, joka ilmoitti ett'ei mielestänsä hänellä enään ollut mitään virkaa maailmassa. Erittäin oli häntä loukannut se, että vanha Gunhild oli saanut talossa asunnon ja että hän joka päivä atrioi heidän oman pöytänsä ääressä. Marit oli järjestänyt niin, että rengit ja piiat söivät eriksensä suuressa tuvassa, mutta Gunhild heidän omassa huoneessaan. Hän oikein hyväili tuota vanhaa ilkeätä akkaa, sill'aikaa kuin hän tuskin oli äitiä näkevinänsä. Äiti oli aikonut puhua pojallensa tästä, mutta huomasi pian ett'ei se mitään hyödyttäisi; sillä Tore oli heikko kun kysymys oli Marit'ista, ja hän sai kaikissa noudattaa omaa mieltänsä. Tore oli itse tuonut Gunhild'in taloon. Että se oli tapahtunut Marit'in käskystä ei moni tietänyt.

Marit'ia pelättiin. Vaikka väki olisi ollut kuinka iloinen ja meluavainen renkituvassa, niin haudan äänettömyys kohta vallitsi kun hän astui kynnykselle. Mutta kohta kun hän oli mennyt ruvettiin laskemaan juttuja ja lörpötyksiä emännästä. Mahdotointa oli kieltää että Marit piti taloa siistinä ja järjestyksessä. Jokainen malja ja jokainen kuppi seisoi niin kiiltävänä paikallansa, kuin se olisi ollut uusi. Ei mitään ollut viskattu sinne tänne pihalla eikä tuvassa. Hänen tutkiva silmänsä tarkasteli suuret ja pienet seikat ja jos hän huomasi jotain, mikä ei häntä mielyttänyt tai oli tehty hänen käskyänsä vastaan, niin hän ei rauhoittunut ennenkuin oli tuon syntisen löytänyt, jota hän ei suinkaan sitten säälinyt. Sentähden palvelusväki vapisikin emännän edessä. Hän nousi varhain aamulla ja pani maata myöhään illalla; näytti kuin hän olisi ollut väsymätöin. Vaan hänen päämääränsä olikin saada talonsa oikeaksi malli-kartanoksi, jotta sanottaisiin että Skjölten kartano oli seudun etevin. Tore ei myöskään saanut pitkänä venyä. Marit kyseli heinistä ja viljasta, hän tiesi mitä ojia oli kaivettavana ja rakennutti vesijohtoja ja antoi neuvoja kaikissa asioissa. Tore ja hän eivät juuri keskustelleetkaan muita asioita, ei ainakaan äidin kuullen. Marit kysyi paljonko hän luuli ansaitsevansa perunoilla tänä vuonna tai oliko naapurin pelto yhtä korea kuin hänen omansa, tai luuliko hän parhaaksi tehdä noin taikka näin seuraavana vuonna. Tore vastasi hiljaisesti, hän ei ollut erittäin puhelias. Mutta hän ei voinut olla iloinen eikä vapaa kun Marit'in kylmä silmäys häntä kohtasi tai hän kuuli Marit'in kovan äänen. Sentähden hän tavallisesti meni ulos atrian jälkeen; vasta kun oli ulkona huoneesta, hän mielestänsä uskalsi vapaasti hengittää, eikä Marit koskaan häntä kysellyt kun hän oli mennyt. Tore oli kai onnellinen nyt kun koko talo oli järjestyksessä ja kävi kuin kello. Ehkä oli hän onnellinen, mutta tosi on että hän puhui vielä harvemmin, kuin ennen. Istuessansa illalla penkillä väsyneenä päivän työstä, hän välistä katseli kummallisella silmäyksellä vanhaa äitiänsä joka istui kyyryssään ja äänetönnä rukin edessä nurkassa. Vaan hän ei sanonut mitään, eikä kukaan tietänyt mitä hän ajatteli.

KAHDEKSAS LUKU.

Kolmekymmentä vuotta oli kulunut. Paljonhan voi tapahtua kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Huoneita voi tulla rakennetuksi ja kaatua jälleen, sukuja voi kuolla ja sukuja syntyä, pian unhottuneita, pian hävinneitä. Kova sydän voi leppyä, hellä sydän paatua; mutta eteenpäin mennään kuin aallot tuulessa; ne kasvavat, nousevat ja heitetään rantaa vasten; mutta uusia tulee tulemistaan, samoja jälkiä seuraten, ja pyyhkivät pois muistot edellisistä.

Skjöltessä on paljon muuttunut. Suru on talossa käynyt, mutta Marit seisoo siinä vielä suorana, kuin honka, josta oksat on karsittu, jonka latva tuulessa heiluu, mutta vielä paljaanakin, myrskyn rääkkäämänä nousee taivasta kohti, ikäänkuin sanoen: "ei se auta!" Tore ja hänen äitinsä lepäävät maan povessa. Oli surun päivä paikkakunnalle, se päivä, jona Tore kannettiin pois; sillä hän oli ollut rakastettu ja kunnioitettu mies; mutta Marit'in silmä ei kastunut. Hän oli ostanut kalliin ruumiinarkun ja pitänyt suurenmoiset hautajaiset; mutta siinä kaikki. Ei kukaan voinut havaita mitään muutosta hänen kasvoissansa miehen kuoltua.

Näin kului taas muutamia vuosia; pellot ja niityt kasvaa rehoittivat kuin entisinä aikoina ja kaikki kävi samassa järjestyksessä; silloin makasi yht'äkkiä Marit'in vanhin poika paarilla. Hän oli pudonnut alas vuorenloukkoon eräänä iltana, kun kävi lampaita hakemassa, ja paksu sumu äkki-arvaamatta peitti vuoren. Marit rakasti tätä poikaansa enemmän kuin muita lapsiansa. Hän oli vanhin, hänelle oli talo perinnöksi joutuva, hän oli pitävä Marit'in nimeä ja neuvoja kunniassa ja tekevä Skjölten nimen mainioksi lähellä ja kaukana. Sentähden Marit olikin häntä kasvattanut samalla rakkaudella, kuin peto poikiansa. Hän oli antanut pojan imeä sitä mielikarvautta ja ihmis-vihaa, jota Marit'in omassa povessa kätkyi. Hän oli valvonut ja huolta pitänyt, ett'ei mikään käsi saisi repiä ylös niitä siemeniä, jotka hän oli istuttanut; hän oli pitänyt tuota poikaa niin paljon erillänsä kuin mahdollista muista talonpoikais-lapsista. Hänestä olikin tullut kaunis ja pulskea mies, kova ja raivoisa luonteeltaan, joka tahtoi mitä tahtoi, eikä taipunut kenenkään muun tahdon mukaan. Nyt tämä poika makasi kalman kalpeana ja muserrettuna vuoteella. Ensi kerran naapurit näkivät Marit'in itkevän, itkevän katkerasti. Hän oli epätoivoissaan, hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi päiväksi eikä tahtonut tietää ruoasta eikä juomasta, eikä kukaan päässyt hänen luoksensa. Pappi tuli kartanoon ja tahtoi häntä puhutella; sillä häntä oli lähetetty hakemaan kun ei muuta neuvoa tiedetty. Kun kolkutettiin ovea ja sanottiin että pappi oli siellä, nosti Marit salvan oven edestä ja astui ulos. Hän oli kalpea, mutta kasvonsa olivat tyynet, kuin ennenkin. Hän kysyi lyhyesti mitä pappi tahtoi. Pappi arveli että tähän aikaan saattoi olla paljon, joka rasitti emännän sydäntä ja jota hän halusi tunnustaa Jumalallensa. "Ei minun tietääkseni", vastasi Marit kylmästi; "jos niin tapahtuu kerran, niin minä kyllä lähetän pappia hakemaan, ett'ei hänen tarvitse turhaa vaivaa nähdä".

Pappi sai lähteä kotia taas, eikä kukaan siitä hetkestä olisi voinut huomata että Marit suri.

Hän vaatetti itse poikansa ruumiin ja toimitti maahanpaniaiset niin kuin se olisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä. Nöyränä hän ei taistelusta tullut. Hän oli melkein käynyt ankarammaksi ja astui vielä ylpeämmin kuin ennen kirkon permantoa myöten sunnuntaisin mustassa huivissaan. Hänellä oli vain yksi poika jälellä ja tämä oli Vigleif; mutta hän saikin nyt kaiken hänen rakkautensa. Pienenä poikana oli hän enimmiten jätetty itseksensä ja saanut päiväkaudet juosta ulkona leikkimässä; sillä äitillä oli tarpeeksi vanhimmassa pojassaan ja isällä oli niin paljon tointa ja huolta kartanon hoidossa, joka eneni enenemistään, että hänellä oli varsin vähän aikaa kasvattaa poikaansa, niinkuin hänen olisi pitänyt. Vigleif sai istua Gunhild'in kamarissa ja oppia kuinka voisi omenia varastaa tuomarin puutarhasta ja ajaa lampaat naapurin niitulle. Gunhild oli myös ollut avullisena kun hän laittoi linnunpelättimen, joka oli vaatetettu tuomarin rouvan näköiseksi, ja toimittanut että se tuli niin pystytetyksi, että se nähtiin tuomarin ikkunoista. Marit huomasi sen, mutta hymyili vaan salaisesti, eikä ollut siitä tietävinänsä. Vigleif oli myös osallisena kaikissa koirankureissa siinä seudussa, ja valituksia kuului ehtimiseen; milloin oli hän kivittänyt lehmiä, milloin vetänyt aidan keskelle tietä, jota ihmisten oli ajaminen, milloin haukkunut vanhaa akka parkaa ja raakoja sanoja puhunut. Tore, isä, huolistui tästä ja torui poikaa. Saatuansa tiedon siitä, sanoi Marit Torelle: "Miksi torut poikaa? Eivätkö ihmiset voi pitää huolta lehmistänsä ja lampaistansa?" Tore oli silloin kääntynyt selin häneen ja virkannut: "Pelkäänpä että sinä pilaat poikaani". — "Kun hänen ei vaan tarvitsisi hävetä isäänsä enemmän kuin äitiänsä", oli Marit vastannut, ja Vigleif, poikanulikan tavalla, ilvehtinyt sormellaan isänsä jälkeen, sekä hiipinyt Gunhild'in luo, jossa aina tiesi puolustusta saavansa. Gunhild lohdutti häntä silloin, sanoen ett'ei hänen tarvinnut siitä huolia, koska hän nyt yhtä kaikki oli rikkaan miehen poika ja sai tehdä mitä tahtoi suureksi tultuaan. Kun hän tuli vähän vanhemmaksi, kertoi Gunhild hänelle äidistä, kuinka Anders Bjaaland oli häntä pettänyt ja kuinka hän oli paennut tuomarin talosta. Vigleif kuunteli tätä uteliaana, vaan ei uskaltanut kysellä äidiltä, sillä hän, niinkuin muutkin, häntä pelkäsi; mutta siitä päivästä asti katseli hän äitiä toisilla silmillä kuin ennen. Kun Vigleif tuli täysikasvuiseksi oli hän kaikissa paikoissa, missä tanssittiin ja iloittiin, yhtyi seudun yö-kosijoihin ja peloitti tyttöjä miltei kuoliaaksi kesällä, kun olivat paimen-majoissa karjan kanssa; silloin Vigleif huusi ja melusi melkein joka yö heidän oviensa ulkopuolella. Välistä hän haukkui kuin koira, välistä taas ammui kuin lehmä suden lähestyessä, välistä määkkyi niinkuin kaikki vuohet ja lampaat olisivat irroillansa. Muutamia tyttöjä tämä huvitti; mutta toiset menivät piiloon ja antoivat hänen kolkuttaa ja hakata majan ovelle siksi että väsyi.

Veljen kuoltua antoi Marit tämän pojan periä kaiken sen rakkauden, jolla oli toista poikaa rakastanut. Hän kutsui pojan luoksensa ja pyysi häntä käyttämään itseänsä siivommin ja arvokkaammin. Hänen tuli muistaa että oli rikkaan ja kunnioitetun miehen poika, sekä ett'ei hänen sopinut olla kaikenlaisten ihmisten toverina eikä matkia tuommoisia mieronkulkijoita, jotka seudussa kuljeskelivat. Jos kuitenkin tapahtuisi, että joku loukkaisi häntä tai hänen nimeänsä, niin hänen piti suulla tai kädellä näyttää, mistä tuo tullut oli. Vigleif'in mielestä äiti olikin oikeassa, varsinkin kun näki hänen tulevan niin ruhtinaallisella käytöksellä huoneesen. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, että hänen piti hillitä hurjaa huikentelevaa mieltänsä, eikä Marit'in varoitukset jättäneet muita jälkiä kuin että Vigleif nähtiin vielä useammissa kahakoissa, kuin ennen; nyt hän tahtoi näyttää mistä oli tullut ja että hän oli mies kunniaansa puolustamaan.

Marit'illa ei ollut ainoastaan tämä poika. Hänellä oli vielä kolme tytärtäkin. Nuorimmat olivat äidin näköiset, mutta vanhin oli sekä isän kaltainen että hänen näköisensä. Hän oli toisia tyttäriä vaaleanvärisempi, hänellä oli suuret hellänsiniset silmät ja hän näytti niin viattomalle ja uskolliselle. Eli oli hänen nimensä, niinkuin Toren äidinkin. Eli oli Toren sydänkäpy. Torella ei ollut iloisempaa hetkeä, kuin istuessansa pikku Eli sylissä leikkien hänen hiuksillansa ja kuunnellen hänen hohottavaa nauruansa, joka kerta kun sai vetää Toren parrasta ja tämä oli huutavinansa. Hän rakastikin isää yli kaiken. Kun vanha Gunhild tahtoi ottaa häntä, kiljasi hän täyttä kurkkua, ja äitiä hän pelkäsi melkein yhtä paljon. Mutta kun hän isänsä taluttamana hyppeli, niin pieni suu kävi kuin pippurimylly. Hän sai myöskin aina istua kuormalla kun isä ajoi heiniä latoon, tai apilakorissa kun isä lähti viemään kermaa ja maitoa papille ja tuomarille. Tore käveli silloin hevosen rinnalla ja jutteli iloisesti lapsensa kanssa. Vanhemmaksi tultuansa kääntyi hän aina isän puoleen kun tarvitsi neuvoja toisessa tai toisessa asiassa. Isä puhui enemmiten Elin kanssa sekä sisällä että ulkona, vaan useammin ulkona. Hän tiesi myös että isä luotti häneen täydellisesti; sillä jos hänellä oli asia toimitettavana, jota hän ei voinut uskoa rengille, niin Eli aina sai sitä toimittaa. Sentähden tapahtuikin niin ett'ei Marit koskaan saanut yhtä suurta valtaa Elin kuin hänen siskojensa yli. Marit tunsi sen ja melkein vihasi tytärtä siitä syystä. "Tässä lapsessa on laimeata verta", sanoi hän usein. Kerran oli hän myös sanonut Torelle, kun tämä, tultuansa sisään, kohta kysyi Eliä: "Eikö sulla olekaan kuin yksi lapsi, Tore?" "Ei ole, kun sinä otat minulta ne neljä", oli Tore silloin vastannut. Marit oli purrut huultansa eikä sanonut mitään, sillä, hän tiesi että se oli liian todenperäistä. Marit oli ylpeä lapsistansa, ja ne olivatkin vahvoja ja kauniita katsella. Kun hän sunnuntaina tuli kirkkomäelle molempien tytärten ja poikien kanssa (Tore kävi aina vähän jälessä Elin kanssa), niin hän tiesi että ihmiset häntä katselivat ja kadehtivat. Hänen nuoremmat tyttärensä eivät olleet rakastetut, sillä tunnettu asia oli että ne olivat äitinsä kaltaiset ja yhtä ylpeät, kuin hän. Siltä näyttikin kuin kävivät tuossa eivätkä tervehtineet oikealle eikä vasemmalle. Mutta Eli ja hänen isänsä saivat vastaan-ottaa monta tervehdystä ja paljon hymyjä; he puhuttelivatkin rikkaita sekä köyhiä, sekä ennen että jälkeen jumalanpalvelusta, sill'aikaa kuin Marit seuransa kanssa seisoi tiellä odottamassa. Tore sai silloin aina terävän sanan vaimoltansa, vaan hän ei ollut siitä millänsäkään.

Marit tuli kirkkoon säännöllisesti joka sunnuntaina. Hän oli vuokrannut penkin yksinomaisesti itseänsä ja perhettänsä varten, aivan likellä tuomarin penkkiä, jotta istui etevimpien parissa. Tämä ei ollut Toren mieleen, hän istuikin permannolla muiden kanssa. "Penkissä ei ole tilaa", sanoi hän.

Marit kävi myös ripillä kerran vuodessa. Se tapahtui määräaikana, kuin kellon mukaan, olihan se tehtävä; mutta samalla katsannolla notkisti hän polvea alttarin edessä, kuin jos olisi ollut kotona huoneessansa.

Tore oli monta kertaa koettanut puhua hänen kanssansa näistä pyhistä asioista, ennenkuin ripille menivät, mutta Marit oli vastannut lyhyesti, että hän osasi katkismuksensa yhtä hyvin kuin Tore. "Niin, niin", sanoi Tore, "arvelinpa vaan ett'ei haittaisi muistaa, että ollaan syntisiä, ja rukoilla suurempaa nöyryyttä; meillä on paljon, josta meidän tulee vastata". — "Niin vastatkoon sitten jokainen puolestansa", vastasi Marit. — "Hyvä olisi jos voisimme", sanoi Tore, ja siihen keskustelu päättyi.

Ylimalkain ei Marit'illa ollut paljon tekemistä kirkon kanssa. Hän oli vienyt lapsensa kasteelle, mutta aina arkipäivinä. Pappi oli käskenyt hänen tehdä sitä sunnuntaina, kun seurakunta oli ko'ossa, ja oli kysynyt miksi hän aina tahtoi toisella tavalla, kuin muut. "Voitko näyttää minulle missä on kirjoitettu, että se on sunnuntaina tehtävä?" kysyi Marit; "kun maksan lapseni edestä, enkö silloin saa niitä kastetuksi koska tahdon?"

Pappi tiesi ett'ei auttanut vastustaa häntä. Hän oli useita kertoja koettanut totisesti puhua hänen kanssansa, saadaksensa hänen kovan sydämensä heltymään, vaan aina turhaan, ja nyt hän odotti kärsivällisesti sitä aikaa, jolloin Herra Jumala itse sen tekisi.

Kun nuorimmat tyttäret olivat täysikasvuisiksi tulleet, rupesi Marit miettimään hyvää naimiskauppaa heille. Kosijoita tulikin useita, sillä tunnettu oli, että tytöt olivat rikkaat; vaan enin osa sai rukkaset, sillä Marit ei ottanut ketä hyvänänsä vävykseen, ja tyttäret olivat kasvatetut hänen mielensä mukaan, eivätkä tahtoneet semmoisia, jotka eivät varakkaita olleet. Viimein valitsivat he kaksi rikasta talonpoikaa. Tore ei sitä vastustanut, heissä ei ollut mitään moittimista, vaikka olivat vähän vanhanpuoliset. Jos tytöt tahtoivat heille mennä, niin oli se heidän oma asiansa. Ainoa paha, mitä heistä sanottiin, oli se, että olivat hieman saitureita. Marit oli varsin ylpeä kun sai pitää kahdet häät yht'aikaa ja varakkaiden miesten kanssa vielä lisäksi. Marit odottikin suurta iloa siitä vanhoilla päivillänsä, vaan ei aikaakaan niin hän jo huomasi että oli erehtynyt. Tytärten aviomiehet olivat kirreitä näreitä jöröjä, jotka eivät huolineet muusta, kuin rahojen kokoilemisesta; vaimot huomasivat pian ett'ei ollut yhtä helppo olla, kuin kotona, jossa saivat kaikki, mitä sormillaan osoittivat. Töin tuskin saivat ostaa mitä tarvitsivat ja saivat sitten miehiltänsä kovia sanoja ja pahempaakin siitä, ett'eivät olleet tarpeeksi säästäväisiä. Rahat olivat heidät yhteen solminneet, ja nyt saivat havaita ett'ei se solmu kestänyt. Ei ollut vuottakaan kulunut kun mielissään rupesivat kiroilemaan äitiä siitä, että hän oli heidät houkutellut tähän avioliittoon. Marit sai kokea että ne, joita hän lapsuudesta asti oli suurimmalla hellyydellä ja rakkaudella kasvattanut, kiittämättömyydellä häntä palkitsivat. Kun hän tuli heidän kotihinsa, tuskin pyysivät häntä istumaan; kun hän kysyi kuinka heidän oli, vastasivat he niin katkerasti ja kylmästi että hänen täytyi vai'eta; kun kohtasivat häntä ulkona, melkein eivät olleet häntä tuntevinansa. Skjölteen eivät koskaan tulleet; olivat liian ylpeitä pyytääksensä apua ja neuvoa äidiltänsä. Hyvä oli ett'ei Tore, heidän isänsä, huomannut kuinka onnettomuus ja katkeruus päivä päivältä lisäsi ryppyjä hänen tyttäriensä kasvoihin; sillä ennen kuin vuosi oli kulunut heidän häittensä jälkeen makasi hän maan povessa. Marit sitä näki; vaan ei yksikään sielu saanut aavistaa mitä hänen sydämessänsä liikkui. Hän ehkä näytti vähän vanhemmalta kuin ennen ja astui raskaammin varsinkin vanhimman poikansa kuoltua. Vaan hänen kasvonsa olivat tyynet ja vartalonsa oli rotevampi kuin 50 vuoden vaimolta sopii odottaa. Kaksi lasta oli hänellä vielä luonansa, Eli ja Vigleif.

Eli ei ollut siihen aikaan ollut kotona. Vietettyään sisartensa häitä oli hän kohta lähtenyt erään sukulaisen luo naapuriseurakuntaan. Toren veli oli nimittäin tullut leskeksi ja oli silloin kirjoittanut Torelle ja kysynyt voisiko hän lähettää tyttäristään yhden hänen luo vastaiseksi taloutta holhoimaan ja hoitamaan. Tore suostui kohta, mutta kun ne kaksi, joiden oli naimisiin meneminen, eivät voineet tulla kysymykseen, niin lähtö tuli Elin osaksi. Ehkä Tore myös ajatteli, että oli hyvä jos Eli voi tulla pois äidin luota nyt, kun hän muuten saisi olla yksin hänen kanssansa koko päivän; vaan tätä hän ei kuitenkaan lausunut. Marit alussa pani vähän vastaan, mutta kun hän ei koskaan ollut erittäin rakastanut Eliä ja molemmat pojat olivat kotona, suostui hän viimein. Eli lähti siis ja oli setänsä luona.

Sitten tapahtui että Tore, hänen isänsä sairastui. Huomattuansa että tauti oli päättyvä kuolemalla, lähetti hän kohta sanan mutta tämä joutui liian myöhään. Tore oli jo kuollut. Viimeisenä iltana oli hän kutsunut Marit'in luoksensa ja sanonut hänelle: "Tällä kertaa tämä on kuolemaksi, Marit, ja kuolema voi tulla ennenkuin tiedämmekään. Sentähden tahdon nyt kiittää sinua, niin kauan kuin voin, siitä ajasta, jona olemme yhdessä eläneet, enkä voi muuta sanoa, kuin että olet ollut kelpo vaimo. Kaikki olet hyvin järjestänyt ja olet parahimmalla tavalla taloani hallinnut, — niin, sen olet! — ja vaikka on muutamia pieniä seikkoja, joita olisin suonut toisellaiseksi, niin niitä ei maksa vaivaa tuoda esiin kuolinvuoteella, ja niihin olen kenties ollut yhtä paljon syypää kuin sinä".

Tore vaikeni hetkeksi; hän makasi liikkumatta ja mietti jotain, sitten sanoi hän: "Ja minulla olisi vielä pyyntö sinulle, Marit". Marit kohotti päätänsä ja katseli häntä. "Ja se olisi", jatkoi Tore, "että olisit oikein hyvä Eliä kohtaan". — "Enkö siis ole ollut hyvä?" kysyi Marit. — "Kyllä, en tahdo muuta sanoa, mutta sinä olet vähän kovaluontoinen ja Eli on hellä ja arkatuntoinen; kaikilla ei ole sama luonto, näetkös". Marit ei vastannut, ja Tore tavotteli peitettä sormillansa. "Niin, jotain sanomista minulla vielä olisi ennenkuin lähden pois maailmasta", sanoi hän, "nimittäin että sinun pitäisi olla nöyrempi mielessäsi. Sinä ajattelet liiaksi tätä maailmaa, Marit, rikkautta ja kunniaa, mutta sinun pitäisi enemmän ajatella Jumalaa ja hänen valtakuntaansa. Niin, minä totisesti pyydän sinua muistamaan sitä, Marit. Tiedän että olet saanut kärsiä enemmän, kuin moni muu, enkä tahdo lisätä kiviä kuormaasi, mutta pitäähän kerta unohtaa —"

"Niin, pitäähän kerta unohtaa", vastasi Marit ja tuijoitti etehensä.

"En voi toivoa parempaa sulle, kuin että saat rauhassa kuolla", sanoi
Tore, "yhtä hyvässä rauhassa, kuin itse toivon saavani kuolla".

Paljon muuta ei puhuttu heidän keskenänsä. Tore oli pannut kätensä ristiin, ja Marit istui uskollisesti hänen vuoteensa vieressä häntä hoitamassa. Kerran sanoi Tore: "Jos Eli nyt olisi ollut täällä, niin olisi hän lukenut virren minulle".

"Enkö minä voi sitä tehdä?" kysyi Marit.

"Oi ei, minä taidan ulkoakin, eikä se siis ole tarpeellista, mutta sano terveisiä minulta Elille". Enempää Tore ei lausunut.

Kun Eli tuli kotia ja tapasi isänsä kuolleena, oli hän vallan lohduttamatoin. Monta viikkoa isän hautajaisten perästä olivat hänen silmänsä itkettyneet, eikä hän voinut mitään tehdä. Marit ei ollut tästä hyvillään.

"Hyvänen aika, kuinka sinä silmiäs kastelet", sanoi hän, "on kuin olisit ilman sekä äitiä että siskoja".

Eli oli ääneti, vaan siitä hetkestä oli hänen ja äidin väli vielä kylmempi. Hän oli tottelevainen ja teki mitä äiti pyysi ilman nurjamielisyyttä, mutta hän ei koskaan puhunut äidin kanssa. Oli oikein vilu Elin mielestä äidin läheisyydessä. Ja kuitenkin näytti hän onnelliselta näinä kahtena pitkänä vuotena, siitä kun kotia oli tullut. Illoin rukin ääressä hyräili hän iloisesti, niin pian kuin oli yksinänsä, ja, jos äiti oli sisällä, näkyi Elin kasvoista että hän sittenkin mielessänsä hyräili. Aina oli hänellä ystävällinen hymy huulillansa kun joku häntä puhutteli. Marit tarkasti häntä usein kun hän istui näin uneksuen ja leikkien ajatustensa kanssa. Monta kertaa oli hän kysynyt mitä Eli ajatteli, mutta sai aina saman vastauksen: "voihan olla monta asiaa". Usein tuli myös matkustavaisia kyökkiin puhumaan Elin kanssa ja äidin kysyessä mitä he tahtoivat, vastasi Eli vaan että toivat terveisiä ystäviltä naapuri-seurakunnasta. "Sepä palava ystävyys, joka lähettää terveisiä joka viikko", sanoi Marit. Eli punastui ja meni, mutta Marit päätti olla jättämättä asiaa siksi kuin saisi selville mitä se oikeastaan tiesi. Eli parka luuli kätkevänsä salaisuutensa niin hyvin, eikä tiennytkään ennenkuin Marit eräänä iltana hämmästytti häntä kun hän seisoi puhumassa erään miehen kanssa metsän reunalla. Eli tuskin uskalsi sisään mennä sinä iltana, niin peloissansa oli hän. Hän hiipi hiljaa tupaan ja koetti pienentää itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ett'ei kukaan häntä huomaisi; mutta äidin silmäys kohtasi häntä, ja se silmäys puhui selvästi. Ilta kului, Marit ei sanonut mitään, eikä ollut millänsäkään, mutta kun Vigleif oli pannut maata kutsui hän Elin luoksensa.

"Kuka se oli, jonka kanssa puhuit tänään?" kysyi hän.

"Se oli — — tuttava —"

"Tuttava taikka ei, minä kysyn hänen nimeänsä. Se ei arvattavasti ole niin hieno että pahenisi siitä kun täällä mainitaan".

"Se oli — se oli Anders Bjaaland'in poika", änkytti Eli säikähtyneenä, purskahti itkuun ja nojasi päätänsä pöytään.

Hyvä oli ett'ei hän katsonut äitiinsä; hän olisi muuten kauhistuen nähnyt äidin kasvot tällä hetkellä. Marit tuli kalman kalpeaksi, hänen täytyi pitää pöydästä kiinni, ett'ei kaatuisi, hän puri hampaansa yhteen. Sitten katsahti hän Eliin, oliko tämä mitään huomannut, mutta Eli oli vaipunut kokoon eikä uskaltanut liikkua eikä katsoa ylös. Marit painoi kädet rintaansa vasten, hengitti raskaasti pari kertaa, oli sitten pyyhkivinänsä hämähäkin verkkoja ikkunanpielestä ja kysyi kolkosti ja kuivasti:

"Mitä hän tahtoi sulta?"

"Hän on — hän on — minut kihlannut", kuiskasi Eli, mutta niin hiljaa että se tuskin kuultiin.

Marit sen kuuli. Hän syöksi esiin ja tarttui Elin käsivarteen. "Se ei ole tapahtuva, ei iankaikkisuudessa ikinään", huusi hän nyrkyttäen kätensä: "niin kauan kuin minussa on veren pisaraa, niin kauan kuin minä voin sormea liikuttaa, se ei ole tapahtuva".

Hän hillitsi itsensä pian jälleen, hän tuijoitti tyttäreensä, joka oli vaipunut alas penkille. "Mitä tarkoitat sinä tällä?" kysyi hän kylmästi ja tyynesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Tahdotko antaa minulle kuoleman iskun, tahdotko panna nimeni alttiiksi susille ja korpeille, tahdotko tehdä Marit Skjölten jokaisen naurun ja pihan alaiseksi? Mitä? — mutta ole varoillas, sinä, kyllä saat taistella ja olet tunteva äitisi, ole varma siitä".

Marit taukosi hetkeksi, mutta Eli makasi kuin pyörtyneenä eikä liikahtanut.

"Mitä luulet hänen tahtovan sinulta?" jatkoi Marit. "Hyväilläkö sinua ja imarrella? Sitäkö luulet hänen tahtovan? Vai luuletko hänen tahtovan kantaa sua silkki- ja sammetti-aluksilla? Ha — ha — sinä tunnet heitä sinä! Ei, rahoja hän tahtoo. Hän on nähnyt että Marit'in talo on hyvin varustettu, että hänellä on kirkkaat kupari- ja hopea-kalut, sitten aikoo hän sisään kuin kissa ja rapsia ne itsellensä; mutta odotapas! tällä kertaa käpäläs joutuvat pihdinkiin. Hänellä on arvattavasti sama kissanluonto kuin isälläkin. Hän oli myöskin olevinansa pyhä kuin Herran enkeli, mutta minäpä keksin ketun sydämen, minä", Ja Marit ojensi itseänsä korkeaksi ja suoraksi.

Eli nosti itkettyneet silmänsä äitiä katsellen; nyt hän yht'äkkiä sai rohkeutta.

"Hän ei tahdo kerjätä killinkiäkään sinulta", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tuntenut minua eikä sinua, nähdessään minut setäni luona, eikä tietänyt olitko köyhä vai tikas, kosiessaan minua. — Ja jos kysyt ihmisiltä, jotka tuntevat häntä ja hänen isäänsä, niin saatpa kuulla että ovat kunnioitettavia miehiä, jotka työtä tekevät niin paljon kuin vaan jaksavat eivätkä tee vääryyttä kenellekään".

"Hänen isänsä on konna, sanon minä", huusi Marit lyöden kätensä pöytään; "minä tunnen hänet. Hän on — niin, se voi olla yhdentekevä mitä hän on tehnyt, mutta minä tunnen hänet liian hyvin. Hän näyttää viattomalle, kuin lammas, mutta hänellä on suden sydän, hän on notkea ja nopea katselemaan, muta hän on myöskin liukas kuin ankeriainen. Ehkä hän on ruvennut jumaliseksi muka viime aikoina; se olisi hänen tapaista. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin kukaan hänen suvustansa astuu Skjölten kynnyksen yli, ennen Marit menee pois talosta ja kodista. Sinä ymmärrät minua?" lisäsi hän vakaasti hetken kuluttua Elille; "siitä hetkestä asti, jolloin huomaan sinun puhuvan ainoankaan sanan Anders Bjaaland'in pojalle, siitä hetkestä asti et enää syö minun leipääni. Ja ne rahat, joita silloin perinnöksi saat, niitä ei ole vaikea lukea. Kas niin, nyt voit mennä nukkumaan". —

Eli nousi ja hiipi kamariinsa; mutta Marit istui vielä kauan tuvassa leuka käsien nojassa, tuijoittaen etehensä kunnes kynttilä sammui kynttiläjalasta.

YHDEKSÄS LUKU.

Eräänä iltapäivänä syyspuolella, kun Marit istui tuvassa neulomassa, syöksi Vigleif sisään ja heitti lakkinsa pöydälle. Äidin silmäys oli yhtä selvä kuin kysymys.

"Etkö siis ole kuullut tätä?" kysyi Vigleif; "arvannethan kuinka pilkkasivat minua tänään Boltestad'issa, tuodessani maidon sinne. Eli viettää häitä tänään, sanotaan, enkä minä ole käsketty".

"Tiedän sen", vastasi Marit tyynesti, jatkaen neulomistaan.

"Sinä tiedät sen, etkä ole siitä puhunut. Ehk' et sinäkään ole kutsuttu?"

"Enpä olekaan — kissaa ei mielellään hiirenpesään päästetä", vastasi
Marit.

"Onko niin hullua kuultu. Jospa olisin tiennyt siitä, niin minä kyllä —"

"Mitä olisit tehnyt?"

"Mitäkö olisin tehnyt? Minä olisin merkinnyt Baard'ia, jotta hän olisi päässyt seisomasta alttarin edessä tänä päivänä. He pilkkaavat meitä, äiti, he pilkkaavat meitä".

"No" niin, pienet astuvat hameenhelmoillemme, suuret sydämillemme".

"Mutta me tahdomme — onko totta mitä kerrotaan sinusta ja Baard'in isästä?" kysyi Vigleif yht'äkkiä ja jäi seisomaan äidin eteen.

Marit'in silmät suurenivat ja hän nosti päätään katsellen poikaa.

"Kuka siitä kertoo?" kysyi hän vitkastellen.

Vigleif ei kärsinyt äidin terävää silmäystä, hän otti veitsen pöydältä ja rupesi kynsiänsä leikkaamaan.

"Oh, Gunhild se kerran jutteli jotakin semmoista", sanoi hän.

Marit nousi ja meni poikansa luo. "Oletko siitä puhunut kenellekään?" kysyi hän laskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen hänen silmiinsä.

"En kellekään ihmishengelle", vastasi Vigleif.

"Kuuleppas, Vigleif, ainoa poikani", sanoi Marit, ja hän ikäänkuin kasvoi puhuessansa: "tahdotko luvata minulle yhden asian".

"Sen tahdon", vastasi Vigleif.

"Pidä muistissa mitä on tapahtunut minun ja Anders'in välillä, pidä se muistissa, Vigleif. Pojan käsi voi ulottua sinne, minne ei isän käsi ulottunut, eikä kaikki ole unohdettu, mikä on kätketty".

Vigleif nyykäytti päätänsä. "Olen sen muistava", sanoi hän.

"Hän heitti minut pois kuin leikkikalun, nyt varastaa hän talostani tyttären. Minä olen jo kolmekymmentä vuotta käynyt mykkänä odottamassa, isäsi oli liian heikko, hän ei voinut mitään tehdä. Veljesi olisi sen tehnyt, mutta hän otettiin minulta pois. Sun on nyt vuoro, Vigleif, etkä sinä ole kuiva oksa vihannassa puussa".

"Mitä minun siis pitää tehdä?" kysyi Vigleif äkkiä, imettyään hetken aikaa huuliansa ja vastattuansa myönnyttävästi kaikkiin äidin sanoihin.

"Mitäkö sinun pitää tehdä?" kertoi Marit melkein katkerasti ja katseli poikaansa hieman ylenkatseellisesti. "Jos et sinä sitä tiedä, niin minä tiedän sen vielä vähemmin", sanoi hän ja rupesi uudestaan neulomaan.

Vigleif käveli laattialla edestakaisin pitkin askelin kädet housujen taskuissa. Jotain hän mietti, se oli selvää, toinen käsi lensi hiuksiin yhtä mittaa ja sanoja kuultiin semmoisia kuin: "Roisto!" ja "Piru häntä vieköön!" Mutta yht'äkkiä seisahtui hän äitinsä eteen.

"Uskotko minulle hevosta, äiti?" kysyi hän.

"Mitä aiot hevosella?" kysyi Marit.

"Se on yhdentekevää, mutta voitko uskoa hevosta minulle, kysyn ma?"

"Hevonen kyllä laukauksia kärsii", vastasi Marit.

"Hyv' on", sanoi Vigleif nauraen suin silmin, "kyllä sitten hääkartanossa saavat tervehdyksen Skjöltestä"; hän tarttui lakkiinsa ja juoksi ulos. Vähän ajan perästä näki Marit hänen ratsastavan kuin villitty tietä myöten. Hän löi hevosta ratsuraipalla, niin että se täyttä laukkaa juoksi mäkiä ylös.

Totta oli että Eli vietti häitä sinä päivänä Baard Andersen'in kanssa. Elin oli mahdotoin olla Skjöltessä enään tuon keskustelun jälkeen hänen ja äidin välillä. Raskasta hänen oli päätöksensä tehdä ja monta yötä hän valvoi itkien ja rukoillen Jumalalta neuvoa ja lohdutusta. Enimmin suretti isän muisto. Mitä hän sanoisi jos tietäisi että tyttärensä menee pois kodista ja talosta. Vaan hän ei voinut itseänsä myydä ja hyödyttömänä elämäänsä kuluttaa, hän, joka oli niin lempeä ja hellä-sydäminen ja toivoi elävänsä iloksi lemmityllensä ja muillekin ihmisille.

Hän oli rohkaissut mieltänsä ja kysynyt äidiltänsä eikö hän voisi mieltänsä muuttaa, ja miksi hän oli niin suuttunut Baard'iin ja hänen isäänsä; mutta Marit oli vaan vastannut ett'ei se koskenut Eliä: että totteleminen oli nuorison asia, sekä ett'ei lehti saa pilkata juurta. Tuli vielä se lisäksi, että Baard juuri näinä päivinä oli ostanut pienen maatilan, joka oli ollut hänen mummonsa oma, pienen talon metsässä tuolla vuonon toisella puolella, jonka piipusta Marit oli nähnyt sinisen savun nousevan silloin kuin hän nuorena tyttönä istui vuorella uneksimassa. Baard tahtoi vetäytyä niin paljon kuin mahdollista pois kaupasta ja naituansa elää tämän pienen maatilkun tuloilla. Tämän kaiken oli Baard tehnyt Elin tähden, kuinka Eli nyt voisi häntä jättää! Kyynelsilmin jätti Eli jäähyväiset äidillensä. Äiti ei saisi uskoa, sanoi Eli, että hän nyt tai ennen oli sydämessään nurjaa mieltä kantanut äitiänsä kohtaan, mutta hänen oli mahdotointa päättää toisin kuin nyt oli päättänyt. Marit vastasi vihoissaan, ett'ei ollut uskonut pesässä olevan lintua, joka tahtoi häväistä omaa pesäänsä. Hän muisti mitä oli sanonut ja oli sanansa pitävä. Eli sai nyt maata niin kuin oli sijansa valmistanut. Samana iltana sanoi Marit Vigleif'ille ett'ei hän ja Eli voinut sopia ja että Eli sentähden oli hankkinut itsellensä palveluspaikan.

"No niin, hänen piti aina olla toisellainen kuin muut", vastasi silloin
Vigleif.

Eli oli mennyt sulhasensa luo, valittanut asiasta hänelle ja pyytänyt häneltä neuvoa. Baard oli kuin puusta pudonnut kuullessansa mitä oli tapahtunut. Hän lupasi ett'ei Elin tarvinnut puutetta kärsiä niin kauan, kuin Baard'illa oli kaksi vahvaa käsivartta, hän tahtoi sitten neuvotella isänsä kanssa. Eli saisi olla tämän luona sill'aikaa taloutta hoitamassa. Baard teki niinkuin oli luvannut; hän meni vuorten yli puhuttelemaan isäänsä, ja päätettiin silloin että heidän häitänsä vietettäisiin samana syksynä. Jos Vigleif olisi käynyt kirkossa viime aikoina, olisi hän saanut kuulutuksen, mutta sekä hän että Marit olivat harvoin kirkossa nyt, Toren kuoleman jälkeen.

Häitä vietettiin kuten sanottu syyspuolella, ja samana päivänä kun Vigleif oli keskustellut äitinsä kanssa. Oli pienet hiljaiset häät; sillä heillä ei ollut liikoja varoja eikä isä pitänyt tanssista ja senkaltaisista huvituksista. Pöytä oli katettu keskelle pientä tupaa, ja koska ilma oli lauhkea oli ovi avattu pihalle päin, jotta saataisiin enemmän tilaa,

Siinä istui vanha Anders Bjaaland ja muutamia Baard'in ystäviä kotipaikoiltansa. Anders oli juuri kyynelsilmin siunannut nuorta pariskuntaa. Hän muisteli itseänsä ja Marit'ia. Sitten lauloivat virren ja rupesivat juuri syömään kalaa ja puuroa. Vaan äkkiä kuultiin hevosen juoksevan ulkona ja ääni, joka tiedusteli pikku-pojilta, jotka seisoivat pihalla. Aiottiin juuri katsoa ken siellä, kun hevonen juoksee ovesta sisään. Mies, joka istuu sen selässä, repii suitsista, lyö piiskalla, jotta hevonen nousee pystyyn ja lyö etujalkansa pöytään vatien ja talrikkien päälle. Vieraat syöksevät pois, heittävät paetessaan kumoon penkit ja pöydän, laattialle jää kauhea sekasotku: pöytäliinoja, olutta, rikkinäisiä astioita ja ruokaa. Hevonen on raivoissaan ja musertaa kaikki, mitä tielle joutaa. Naiset huutavat ja sulhanen juoksee ottamaan hevosta suitsista kiinni, mutta hän saa lyönnin piiskan varrella, joka tekee käden vallan hermottomaksi, eikä aikaakaan niin Vigleif on taas poissa huoneesta, heiluttaa lakkiansa ja huutaa: "Kiitoksia Eli hää-kutsumuksesta sekä minun että äidin puolesta".

Eli oli käynyt kalman kalpeaksi ja vieraat seisoivat kuin kivettyneinä katsomassa toinen toistansa. Viimein astui Anders esiin, lausuen vapisevalla äänellä: "Ei ole mitään kätkettyä, jok'ei ilmiin tule, mutta Jumala pelastakoon meitä kaikkia pahasta. Veisatkaamme virsi yhdessä". Ja nyt lauloivat virren, mutta eivät löytäneet siitä oikeaa iloa. Sulhanen oli käynyt synkkämieliseksi, Anders istui koko illan omissa ajatuksissaan ja vieraat lähtivät varhain kotia. Surkeat häät Eli parka sai.

Tultuansa kotia, pani Vigleif hevosen talliin, meni tupaan eikä ollut millänsäkään koko asiasta. Äiti häntä katseli, mutta kun Vigleif ei sanonut mitään, niin meni hän ulos. Vähän ajan perästä hän tuli sisään ja sanoi: "Mitä olet hevosen kanssa tehnyt? Se seisoo vapisemassa, niinkuin olisi karhun kynsissä ollut, ja märkä se on kuin suosta nostettu".

"Oo — se on vaan ollut häissä", vastasi Vigleif.

KYMMENES LUKU.

Kului muutamia vuosia. Marit eli omassa talossansa ja Eli eli omassa talossansa. He eivät koskaan toinen toistansa nähneet; mutta kylmä vuono olikin heidän välillänsä. Marit tiesi että Elin oli tukala tulla toimeen ja että saivat kovasti työtä tehdä sekä Eli että hänen miehensä, vaan ei hän koskaan pienintäkään hänelle lähettänyt. Tämänhän Eli oli valinnut, hän sai nyt kantaa seuraukset. Mutta vaikka Eli olisi saanut valita tuhatta kertaa uudestaan, olisi hän valinnut samoin. Hän tunsi itsensä onnelliseksi kaikessa köyhyydessään. Baard oli hyvä ja siivo, mitä muuta hän taisi toivoakaan? Surullista oli hänestä vaan ajatella äitiänsä, joka istui yksinänsä kotona Skjöltessä. Hän tahtoi niin mielellään olla iloksi hänelle, olisi niin mielellään suonut äidin vaan nyykyttävän päätänsä hänelle kun kävi hänen ohitsensa kirkon käytävällä sunnuntaisin. Mutta Marit astui suorana ruhtinaallisena sijalleen eikä tervehtinyt häntä eikä ketään muutakaan, ja mitä Eli voisi tehdä? Hänen täytyi odottaa, niinkuin pappi oli sanonut, odottaa kunnes Jumala itse tuota kovaa sydäntä liikuttaisi. Se voi kestää kauan, voi piankin tapahtua; mutta, ennenkuin kaikki se viha ja kaikki koston ajatukset, joita Marit oli ko'onnut näinä vuosina ja kätkenyt, ennenkuin ne olivat ilmi päässeet, ennen ei ollut ajattelemista sovintoa. Hän oli vanha nyt, kenties hän olisi tahtonut rauhaa ja lepoa; vaan levätä ei hän voinut ennenkuin oli saavuttanut sen, minkä tähden oli elänyt, hän ei voinut uskoa että löytyi vanhurskas Jumala, ennenkuin hänen pilattu elämänsä oli kostettu. Mutta koston päivä tuli ennemmin kuin hän toivoikaan.

Eräänä päivänä kun Marit seisoi pihalla tuli hänen luoksensa vanha vaimo. Hänellä oli ryppyset kasvot ja melkein lumenvalkoiset hiukset. Sauvan nojalla hän käveli, käsivarrellansa kantoi hän lankoja ja kudottuja vaatteus-kappaleita. Nähdessänsä Marit'in ojensi hän käsivarttansa lankojen kanssa.

"Tarvitsetteko lankoja, muori", sanoi hän matalalla, nöyrällä äänellä; "on hyviä ja vahvoja lankoja, koettakaa vaan".

Ja vaimo tarjosi hänelle pasman.

"Täällä on lankoja tarpeeksi talossa", vastasi Marit lyhyesti.

"Vai niin", sanoi vaimo, ottaen langat takaisin. Hän seisoi siinä vielä hetken aikaa.

"Entäs sukkia sitten?" lisäsi hän; "Jumala siunatkoon sinua jos ostat jotain".

"Oh mene tiehesi, ei minulla nyt ole aikaa jutella kanssasi".

"Ei, ei", huokasi vaimo, vaan hän ei mennyt. Marit oli ottanut pytyn ja mennyt sitä pesemään kaivolle. Vaimo meni hänen jälkeensä.

"Ei suinkaan sinulla ole mitään vanhoja vaatteita, vanhoja housuja taikka vanhaa paitaa?" sanoi hän pyyhkien silmiä kädellään. Marit kääntyi suuttuneena.

"Minusta sopisi paremmin tuommoisen vanhan vaimon, kuin sinä olet, istua kotona tuvassaan, kuin juosta vaan ympäri kerjäämässä", sanoi hän.

Vaimo kallisti päätänsä ja leuka vapisi.

"Niin, Jumala paratkoon, jos sen voisin tehdä", sanoi hän, "mutta mieheni makaa kuoleman käsissä eikä ole voinut moneen kuukauteen työtä tehdä, ja jos ei hänen ole nälkään kuoleminen, niin minun täytyy hankkia ruokaa mistä hyvänänsä".

"Mistä olet kotoisin?" kysyi Marit.

"Olen kotoisin naapuriseurakunnasta vuorien tuolta puolen", vastasi vaimo.

"Ja sinä tahdot luuletella ihmisiä että kulet tuota pitkää tietä kun miehesi on kipeä?"

"Jumal' auttakoon minua syntistä ihmistä, kyllä se on totta! Hän itse pyysi minua menemään, sillä hän ei mielellään kerjää ruokaa keltään. Hän sanoi minulle: Kuule Kari, sanoi hän, luuletko jaksavasi mennä vuoren yli poikamme luo, niin mene sinne ja kysy voiko hän tällä välin antaa minulle vähän apua; sillä ei suinkaan se ole Jumalan tahto että minun aina pitää maata tässä tuskassa, sanoi hän. Ota sitten mukaan lankoja, joita olet kehrännyt, sanoi hän, ja hanki niin paljon rahoja kuin voit kokoon saada, sanoi hän. Sillä minulla on poika, joka asuu täällä päin, tiedätkös".

Marit'in kasvot olivat kuumiksi käyneet, hän tuijoitti vaimoon yhtä mittaa.

"Onko sulla poika näillä paikoin? Miksi et sitten mene hänen luoksensa?"

"Olen juuri matkalla hänen luo", vastasi vaimo, "mutta kun menin tämän suuren kartanon ohitse, aioin koettaa saada myydyksi lankoja täällä ja arvelin myös saavani vähän neuvoja tien suhteen, sillä minä en ole koskaan ennen käynyt näillä seuduin. Mutta hän taitaa asua vuonon toisella puolella, hän on naimisessa Marit Skjölten tyttären kanssa. Sinä tunnet kai Marit'in?"

Marit oli purrut hampaansa kokoon.

"Kaiketi, se on mahdollista", sanoi hän ja silmänsä katselivat vaimoa vielä terävämmin.

"Niin, ei suinkaan hän asu kaukana täältä, hän on kaikkialla tunnettu. Ihmiset sanovat että hän on käen emon tapainen, joka laskee poikiansa muiden pesiin. Ja sitten hänellä on poika, joka ei kuulu tekevän muuta kuin koiran kuria".

"Vai niinkö sanotaan", lausui Marit nauraen pilkallisesti; "entä jos tämä poika ajaisi tuommoisen akan ulos portista, ehkä hän kykenisi siihen kuitenkin?"

Vaimo katseli kauhistuneena Marit'ia. "Jumala auttakoon ja varjelkoon, olisiko tämä —"

"Niinpä niinkin, juuri minä", vastasi Marit, ojensi ruumistansa suoraksi, katsellen vaimoa sellaisella silmäyksellä kuin kissa kun sillä on kynsissä pyydetty lintu.

"Vai sinä olet Kari Bjaaland", lisäsi hän ja katseli vaimoa ylenkatseellisesti kiireestä kantapäähän. "Sinä et ole aivan niin rohkea nyt kuin hääpäivänäsi, jolloin levittelit itseäsi alttarin edessä. Mihinkä koko prameutesi nyt on joutunut? Onko hän sitä kuluttanut puolestasi, töllerö raukka? Silloin aioit heittää minulle leipäpalasen, kuin kerjäläiselle, ja nyt tulet minun luo tyhjin käsin. Muistatko sitä?"

Vaimo seisoi vavisten, niin peloissaan oli hän. Kun havaitsi jotain mahdollisuutta siihen, aikoi hän luikahtaa pakoon. Mutta Marit tarttui hänen käsivarteensa.

"Etpä niinkään helposti pääse", sanoi hän pitäen akasta kiinni; "tadikolla ja koiralla olet ajettava ulos. Vigleif!" huusi hän. Vigleif — tuli.

"Päästä irti koira ja ota tadikko tuosta ja aja tämä akka ulos portista".

"Onko se varastanut?" kysyi Vigleif.

"Niin, se on varastanut", vastasi Marit.

Vaimo repäisi itsensä irti ja juoksi ulos portista, mutta koira oli hänen jälessänsä, puri ja haukkui ja Vigleif heitti tadikon hänen jälkeensä, jotta vaimo oli kaatumaisillaan. Hän pudotti sauvansa, vaan hyppien ja ontuen juoksi hän mäkiä alas niin että hietaa ja pieniä kiviä lensi hänen ympärillänsä, ja vasta kun ei hän enää kuullut koiraa takanansa, kaatui hän ja meni tainnoksiin. Marit seisoi aitaan nojautuneena ja katseli tätä. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä käyneet totisiksi.

"Tunsitko tämän akan, äiti?" kuuli hän jonkun takanansa lausuvan. Se oli Vigleif, joka seisoi siinä uuteliaana.

"Tunsin", vastasi äiti lyhyesti ja meni sisään.

Marit kulki talonsa suurten huoneitten läpi; vaan hän ei saanut mitään rauhaa. Hän aikoi ruveta kutomaan, vaan kätensä ei kyennyt sukkulan heittämiseen. Anders makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa mihinkä vaan meni. Hän kuolee nälkään jos hän ei apua saa. Marit istui penkille, kaikki muistot heräsivät ja kulkivat hänen ohitsensa siitä ajasta asti kun hän vuorella istui ja näki höyrylaivan lähtevän pois. Hän näki tuon miehen, joka seisoi niitulla puhumassa Marit'in kanssa, hän näki saman miehen pulskeana ja keveänä kulkevan mäkeä ylös.

Mitä tämä mies oli tehnyt? Hän oli antanut kullan kiillon itseänsä so'aista. Nyt hän oli köyhä ja kipeä, ja se, joka oli Anders'ia houkutellut, oli saanut kärsiä Marit'ilta kovaa kohtelua, oli kerjännyt ruokaa hänen pöydästänsä. Mutta Anders makasi kuoleman kielissä.

Marit käveli edestakaisin huoneissaan, kuin rauhatoin henki; hänen silmissään kimalsi jotain, jota olisi kyyneleeksi luullut, jos olisi voinut uskoa että Marit vielä osasi itkeä. Myöhään illalla meni hän makuu-kamariinsa ja kirjoitti jotain paperiliuskalle, sitten kutsui hän Vigleif'in luoksensa.

"Saat aitasta ottaa yhden noista suurista jauhosäkistä", sanoi hän, "sekä lihaa ja läskiä. Panen muutamia vaatekappaleita siihen lisäksi, sitten panet hevoisen valjaisin ja lähdet tämän kanssa huomenna ennen auringon nousua vuorien toiselle puolelle".

Vigleif seisoi avosuin.

"Voit käydä papin luona", sanoi Marit vielä, "anna hänelle sitten tavarat ja tämä kirje. Mutta muista, että et mainitse minun eikä sinun nimeäsi. Hän, joka kirjeen saa, tietää kyllä mitä hänen on tekeminen".

Vigleif aikoi tehdä kysymyksiä, mutta äiti häntä esti. "Luotan siihen että tämän toimitat", sanoi hän, jättäen pojan yksin. Vigleif katsella töllötti kirjettä.

Mutta kirjeessä seisoi: "tämä lahja on sairaalle Anders Bjaaland'ille vanhalta ystävältä".

YHDESTOISTA LUKU.

Aikoja kuluu. Kummallisesti kohtalot vaihtelevat Jumalan käden johdattamina. Jos seudussa kysyt Marit'ia, niin saat saman vastauksen, kuin vuosia sitten: "Hän varmaankin luulee että aurinko on tehty ainoastaan hänen päällensä paistamaan". Marit on samanlainen kuin ennen, ei ole näkevinänsä muita ihmisiä, ei koskaan käske ihmisiä luoksensa, eikä koskaan ole käsketty muiden luo. Tyttärensä rypistyttävät ylenkatseellisesti nenäänsä kun hänestä puhuvat, ja Marit, puhuessaan jonkun kanssa, ei koskaan heidän nimiänsä mainitse. Vigleif ei tiedä mistään, sillä hän kuljeskelee ulkona päiväkaudet tappeluksissa ja hullutuksissa, harmissaan siitä ett'ei hänellä ole suurempaa valtaa kotona kartanossa, kuin hänellä on. Marit vielä ohjaksia pitää ja hänen valvova silmänsä tunkee joka nurkkaan sekä sisällä että ulkona. Mutta Marit oli kuitenkin muuttunut Kari Bjaaland'in käynnin jälkeen. Hän ei löytänyt lepoa eikä rauhaa. Yöllä hän ei saanut unta, vaan nousi usein ja käveli edestakaisin huoneessaan. Mitenkä Anders'in laita oli? Elikö hän vai oliko kuollut? Muistiko hän Marit'ia ja katuiko mitä oli tehnyt. Anders'in muisto häntä seurasi, hän ei voinut siitä päästä; mihin vaan hän kääntyi, niin se oli siinä. Näin ei koskaan ennen ollut laita. Hän oli ajatellut Anders'ia alati, mutta ainoastaan elättääksensä kostonhimoaan, joka povessansa kätkyi ja poltti. Tämä oli tehnyt hänet ylpeäksi ja voimakkaaksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Mutta viha oli yht'äkkiä niinkuin poispuhallettu. Hän kaipasi sitä, hän sanoi itsellensä, että Anders kärsi mitä oli ansainnut, mutta siitä hän ei rauhoittunut. Nyt hän makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa ja tukehdutti kaikki muut äänet. Hän ei tietänyt Anders'ista mitään, hän ei voinut saada mitään tietoa, keltä hän kysyisi? Hän oli Vigleif'iltä kysynyt kuinka matkansa oli onnistunut, mutta tämä oli vaan jättänyt lahjan papille ja muuten tehnyt niinkuin oli käsketty, jotta hän ei tietänyt mitään. Mennä Elin luo hän ei myöskään voinut kaikkien tapauksien jälkeen, kysyä naapurilta, sitä hän ei kehdannut, hän, joka ei muutenkaan alentunut puhumaan heidän kanssansa.

Siinä hän vaan käveli kalpeana ja rauhatonna ajatuksiensa ajamana — janoovaisena, jota ei kukaan virkistänyt. Jos joku olisi nähnyt nuo syvälle vaipuneet, kuumeesta hohtavat silmät, nähnyt hänen astelevan edestakaisin huoneessansa mutisten itsekseen ja välistä syvästi huo'aten, sydäntä keventääksensä, niin olisi voinut luulla että se oli paha henki, joka ei saanut rauhaa haudassansa, vaan ijankaikkisesti oli pakoitettu kuljeskelemaan vanhoja tuttuja paikkoja. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua. Tyttärensä oli hän myynyt ja ajanut pois, poikansa, tuo ainoa joka olisi voinut saada hengellistä perintöä häneltä, oli kuollut, ja Vigleif — ei, hän ei ollut veljensä kaltainen; hän oli lapsellinen ja ajattelematoin, hän osasi vaan tapella, kuin karhu, vaan ei pistää.

Vigleif huomasi että äiti laihtui ja vapisi, että hänen kätensä olivat kuumeesta tuliset ja hän kysyi oliko äiti kipeä. "Ei, hän vaan ei saanut unta öisin, mutta kyllähän se menisi ohitse".

Vigleif luuli toki että tähän oli muutakin syytä. Ehkä äiti ajatteli niitä sanoja, mitkä oli lausunut sinä iltana, jona hän oli niin juhlallinen. Omasta mielestänsä hän oli oivallisen tempun keksinyt silloin häissä, mutta tuosta työstä äiti ei ollut häntä liioin kiittänyt. Hän oli vaan lyhyesti sanonut: "No niin, pojilta ei voi muuta vaatia". Hän vaati jotain muuta, sen Vigleif huomasi, ja kun hän vaan saisi syytä, niin —

Muutamia kuukausia sen jälkeen kun Kari Bjaaland ajettiin ulos Skjöltestä; oli yö ja paha ilma. Siinä hiljaisessa talossa, jossa Eli asui, nukkuivat kaikki syvintä unta. Ei näkynyt mitään kynttilän valoa maantielle eikä kärryjen ratinaa kuulunut. Mutta niemellä, samalla puolella vuonoa, missä Eli asui, oli vielä valaistusta; siellä oli tanssittu ja hupaista elämää pidetty. Nyt sielläkin valkeat sammutettiin, sillä vieraat menivät. Vigleif oli viimeinen, joka kotia lähti, ja hän oli juovuksissa. Hän oli noin tunnin aikaa etsinyt hevostansa, mutta se oli poissa. Joku miehistä oli ottanut hevosen ja lähtenyt sen kanssa kotiin, tehdäksensä kiusaa Vigleif'ille. Vigleif kiroili ja torui horjuessaan tietä myöten sateessa ja loassa.

Kävellessään sen talon ohitse, jossa Eli asui, seisahtui hän hetkeksi, katsella tuijoitti kaikkiin ikkunoihin ja meni viimein sisään. Tuvan ovi oli lukossa. Hän otti linkusta kiinni ja jyskytti, jotta saranat narisivat, mutta kun ei tuo auttanut kolkutti hän ankarasti ovea.

"Ken siellä on?" kysyi lempeä ääni sisäpuolelta. Se oli Elin.

"Se on Vigleif, veljesi", vastasi karhea ääni ulkopuolella.

"Mitä sinä tahdot nyt yön aikana?" kysyi Eli.

"Minä tahdon olutta sinulta", vastasi Vigleif.

"Minulla ei ole olutta sinulle nyt".

Vigleif jyskytti ovea.

"Avaa, kuuletkos! Minun on jano!"

"Hys — täällä on sairaita", kuiskasi Eli avaimen lävestä. "Sinä et saa olutta tänä yönä".

"Hm!" — kuului vaan, ja ulkopuolella oli hetkeksi ääneti. Eli kuunteli, hän kuuli askeleita joltakin, joka käveli, ja hän aikoi juuri hiipiä vuoteellensa jälleen, kun hirveä jyrinä kuului ja ovi kaatui tupahan ja Vigleif astui sen ylitse, ylpeänä kuin kuningas.

"Suo anteeksi, sisar, että astun näin rohkeasti sisään — vaan tahdotkos nyt antaa mulle olutta?"

"Kyllä saat", vastasi Eli tyynesti, heitti hameen päällensä ja meni kellariin olutkannua täyttämään.

Vigleif horjui tuolille. Hän kävi istumaan, heitti lakin pöydälle ja pyyhki hien otsaltansa.

Eli tuli takaisin ja ojensi hänelle kannun.

"Missä on Baard?" kysyi Vigleif.

"Hän on kauppamatkalla", vastasi Eli, joka oli istunut penkille vastapäätä veljeänsä. Vigleif joi.

"Tahdon maata täällä tänä yönä", sanoi hän ja pani pois kannun.

"Mutta minulla ei ole sinulle sänkyä", vastasi Eli.

"So-o? Kuka siis nukkuu tuossa kamarissa?" kysyi Vigleif.

"Anders, appeni", vastasi Eli. "Hän on ollut kauan kipeä; nyt aikoi hän koettaa ruveta kauppaan taas, mutta sairastui jälleen matkalla tänne, ja sitten sai Baard lähteä".

"Ho — ho —" huusi Vigleif ja horjui lattialla; "minua on kauan aikaa haluttanut saada tuon miehen kynsiini. Eikö hän juuri ole äitiä pettänyt? Tahdon saada hänestä kiinni".

"Jumal' auttakoon mua, Vigleif, sinun täytyy hillitä mieltäsi", rukoili
Eli itkun äänellä ja piti hänen takistansa kiinni.

"Päästä minut, tai lyön sinut kuoliaaksi, tyttö", huusi Vigleif. "Luuletko että Marit Skjölten poika antaa ajaa itsensä ulos ja tahtoo kävellä sateessa ja savessa, sill'aikaa kuin hän syöttösikana mukavasti tyynyissä makaa. Tahdon sinne, sanon ma".

Vigleif meni eteenpäin, mutta Eli heittäysi hänen tiellensä, pani molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja tahtoi häntä pidättää. Vigleif heitti hänet luotansa kuin hansikan ja astui sängyn luo.

"Sinä saat nousta, vanhus; sillä täällä minun pitää maata", sanoi hän
Anders'ille, joka makasi siinä kalpeana ja häntä katseli.

"Kuka se on, joka ei suo yön rauhaa vanhalle sairaalle miehelle?" kysyi Anders sortuneella, kuiskaavalla äänellä, katsellen Eliä, joka istui itkemässä.

"Mikä hänen nimensä on, se ei koske sinua, mutta muuten on hän Marit
Skjölten poika".

Anders'in silmä hohti, hän katsoa tuijoitti Vigleif'iin.

"Sinäkö, joka häissä kävit".

"Juuri sama, se on totinen tosi, ja nyt tulen toisen kerran. Sinä olet kerran heittänyt äitini luotasi ja sentähden minä nyt tahdon heittää sinut".

Vigleif tarttui häneen, mutta Anders piti sängyn tolpasta kiinni.

"Jätä minut rauhaan, kuuletkos", sanoi hän.

"Pois tyynyiltä vanhus, muuten saat piiskaa", huusi Vigleif, polki jalkaa ja löi nyrkkinsä sängyn tolppaan.

Anders ummisti silmänsä eikä ollut kuulevinansa, mutta silloin tarttui Vigleif lujasti hänen rintaansa ja jalkoihinsa sekä kantoi hänet ulos tupaan. Eli huusi: "Ei, Vigleif, Vigleif, kuule!" otti veljen hihoista kiinni ja tahtoi häntä pysähdyttää, mutta samassa heitti Vigleif Anders'in ulos oven suusta, jotta hän pyöri seinää myöten ja kaatui raskaasti kivelle portaan edustalla.

"Pilkkaa nyt taas jotakin, jos voit, sinä variksen sulka", sanoi Vigleif, sylkien. "Niin, laita nyt vuode hänelle", lausui hän Elille, "mutta kamarissa se ei tule olemaan, sen minä takaan". Näin sanoen meni Vigleif niin vakaasti, kuin mahdollista oli, sängylle ja heittäysi siihen.

Eli oli vaiennut, hän unhotti itkun ja kaikki. Siinä Anders makasi, kuin kuolleena, hän ei liikahtanut eikä hiiskunut sanaakaan. Eli sytytti äänetönnä kynttilän ja nosti hänen kasvonsa. Ne olivat kuolon kalpeat, silmät ummessa, ohimoista juoksi verta. Hän laski hänen päänsä syliinsä, katseli kasvoja eivätkö näyttäisi elon merkkiä; mutta entisilleen yhä jäivät. Mitä oli hänen tekeminen? Vigleif kuorsaili jo sängyssä. Silloin tuli ikäänkuin salaman lyönnin ajatus hänen mieleensä, hän nousi, hiipi varpaisillaan taas tupaan, vaatetti itsensä nopeasti ja juoksi jälleen ulos. Hetken perästä oli hevonen valjastettu työ-vaunujen eteen. Eli otti tyynyn ja muutamia peitteitä, kääri ne hyvästi Anders'in ympäri ja sitten, puoleksi vetämällä, puoleksi nostamalla sai hän miehen vaunuihin. Varovasti koetti hän nostaa häntä siihen, asetti tyynyn pään alle, toi vielä peitteitä, kääri ne tarkasti Anders'in ympäri ja sitten hän ajoi synkeässä sateisessa yössä lahden ympäri.

KAHDESTOISTA LUKU.

Skjölte oli lähin talo kun oli menty lahden ympäri. Se oli vasemmalla kädellä kun oli ajettu ensimmäisten korkeitten mäkien yli. Toiset talot olivat enemmän lahden pohjassa. Niitä ei voitu nyt pimeässä nähdä, mutta Skjöltestä loisti pieni kirkas valo, joka ikäänkuin kutsui Eliä, kun tämä vaunuista katseli tarkastellen ympärilleen. Hän ajoi hiljakseen, ett'ei liioin tärisyttäisi sairasta miestä. Hän piti vaaria ett'ei yön tuuli tunkisi peitteiden alle, vaan muuten oli hänen silmänsä yhtä mittaa luotuina kynttilänvaloon Skjölten ikkunassa, hänen tähteensä pimeässä yössä. Tää oli kummallinen matka. Eli ei voinut ko'ota kaikkia niitä ajatuksia, jotka mieleensä tunkivat; hän piti vaan ohjaksista kiinni, katsoen ett'ei hevonen poikkeisi tieltä.

Hän kuuli että Anders vielä eli; sillä hän kuuli hänen valituksiansa vähä väliä. Hän veti silloin ohjaksista, jouduttaakseen kulkua, jotta eivät tulisi liian myöhään perille, ja nosti peitettä katsellakseen sairaan kasvoja.

Tultuansa Skjölteen kolkutti hän ikkunaa. Eräät kasvot painuivat ruutua vasten ja katsoivat ulos.

"Onko siellä kukaan?" kuului kysymys.

"On, on kyllä", vastasi Eli vapisevalla äänellä.

"Ken siellä on?" kysyi taas sama ankara ääni.

Eli tunsi sen äänen, se oli äidin; hän ei oikein tietänyt miksi, mutta sydämensä sykki niinkuin se olisi ollut halkeemaisillaan, ja hän oli yht'äkkiä kaikkea rohkeutta vailla.

"Ken siellä on?" kysyttiin vielä ankarammin.

"Oi, tule Jumalan tähden ulos, se on Eli, tyttäresi", vastasi Eli itkien. Valo hävisi ja hetken perästä seisoi Marit ovessa lamppu kädessä. Hän kohotti lamppua ja tuijoitti pimeään yöhön. Hän näki Elin seisovan työvaunujen ja hevosten vieressä.

"Onko täällä muitakin?" kysyi hän.

"Täällä on myöskin sairas mies", vastasi Eli.

Marit katseli Eliä; hän ikäänkuin aavisti jotain; sitten meni hän vaunujen luo.

"Ken se on?" kysyi hän.

"Se on Anders", vastasi Eli ja nosti samassa peitteen, niin että valo lampusta kohtasi kalpeita kasvoja.

Marit seisoi kuin maahan juurtuneena. Korkeana, suorana hän siinä seisoi, puristaen lamppua vapisevassa kädessään, katsellen sitä, joka hänen edessänsä makasi voimatonna ja haavoitettuna. Veri vuoti vielä haavasta ohimossa ja tippui peitteestä alas tielle.

"Kuka on häntä lyönyt?" sanoi hän viimein matalalla, kolkolla äänellä, mutta silmänsä ei jättänyt verisiä kasvoja.

"Sen on Vigleif, sinun poikasi, tehnyt", vastasi Eli.

Suonet Marit'in suun ympärillä vääntyivät oudosti. Käsi tuskin jaksoi lamppua kannattaa, hänen täytyi nojautua vaunuin pyörään. Hän puri hampaat yhteen, vaan se ei auttanutkaan; kyynel nousi hänen silmäänsä ja sitten toinen, ja sitten kuumat kyyneleet toistensa perästä tippuivat maahan.

Eli seisoi häntä katselemassa, hän ei tohtinut sanoa mitään, sillä Marit ei ollut oma itsensä enään. Hän oli unohtanut yön tuulen ja pimeyden, katseli vaan näitä kasvoja, jotka olivat olleet hänen onnensa ja hänen turmionsa.

"Tahotko että minä herätän ketään?" kysyi Eli viimein, kun ei Marit liikahtanut.

Marit ikäänkuin heräsi unesta, kääntyi Elin puoleen ja sanoi hiljaa:

"Etkö luule että me kaksi voimme kantaa häntä? Sinä voit ottaa tämän lampun ja panna sen kivelle".

Eli teki niin, ja lampun liekahtelevassa valossa kantoivat he varovasti Anders'ia Skjölten ovesta sisään. He kantoivat häntä kamariin, jossa se sänky vielä seisoi, missä Tore oli maannut. Marit sytytti valkeaa, otti vettä ja pesi haavaa, sitoi liinan sen ympäri ja toi sitten puhtaita lakanoita sänkyyn. Eli oli avullisna; mutta he eivät virkanneet mitään. Kun panivat Anders'in sänkyyn sanoi Marit ainoastaan: "Tässä sängyssä kuoli Tore, isäsi".

Pian kaikki oli valmiina, Anders makasi hyvässä pehmeässä sängyssä, Marit istui hänen vieressään. Lamppu paloi pään-aluksen puolella ja Eli seisoi vieressä. Kauan aikaa ei puhuttu mitään, mutta viimein Marit sanoi: "sinun täytyy kaiketi lähteä kotia jälleen, minä hoidan sairasta".

Eli seisoi epäillen, mutta valmisti itseänsä sitten matkalle.

"Onko jotain, mitä tahdot mukaasi, niin sano", lausui Marit puristaen
Elin kättä jäähyväiseksi.

"Kiitos, en tahdo mitään", sanoi Eli. Marit saattoi häntä ovelle.

"Kiitos tästä illasta", lausui hän.

"Niin, kiitos vaan tästä illasta".

Eli ajoi pois, ja Marit oli nyt yksinänsä. Hän meni sängyn luo, istui tuolille ja koetteli sairaan suonta vieläkö se tykytti. — Vielä, ja raskas hengenveto ilmoitti myöskin että vielä oli henkeä hänessä.

Marit tarttui Anders'in käteen ja katseli yhtä mittaa hänen kasvojansa, tahtoisiko hän jotain. Näin hän istui koko yön. Ulkona suhisi yön tuuli ja pimeys peitti maat ja manteret. Mutta ylhäältä Skjölten akkunoista loisti vielä kirkas valo niin kauan kuin Eli sitä näki, ja siellä istui Marit Skjölte valvomassa Anders Bjaaland'in sängyn vieressä. Nyt hän ei enää kulkisi kuin rauhatoin henki suurissa huoneissa unetonna, pahojen aatosten ajamana. Nyt hän oli kaivattunsa löytänyt.