KOLMASTOISTA LUKU.
Aamupuolella rupesi Anders liikkumaan. "Eli" — kuiskasi hän — Eli!"
"Mitä sinä tahdot", kysyi Marit kallistaen päätänsä hänen suunsa puoleen.
"Eikö Eli ole täällä?" kysyi Anders, hän näki ett'ei se ollut Eli, joka kumartui hänen ylitsensä.
"Ei, se ei ole Eli", vastasi Marit. Anders nosti päätänsä hiukan ja katsoi Marit'in silmiin. "Kuka sinä olet?" kysyi hän.
"Nimeni on Marit", vastattiin tyynesti.
Anders'in silmät suurenivat ja puna nousi hänen poskilleen.
"Marit? — Marit? hän, joka" — —
"Hän, jonka kerran lupasit ottaa vaimoksi", lausui sama syvä ääni. — Tämä soi niin juhlalliselta suuressa, autiossa huoneessa, jossa nämä molemmat olivat yksinänsä lampun himmeässä valossa. Anders'in pää vaipui alukselle, hän ei puhunut sanaakaan, mutta yht'äkkiä oli hänen silmäänsä tuli entänyt ja hän katseli Marit'ia. Viimein pani hän hiljaa kädet ristiin, vaan silmänsä katselivat yhä tuota korkeata kalpeata hahmua, joka hänen edessään istui.
"Olen pahasti rikkonut sua vastaan, Marit", sanoi hän viimein ja kyynel nousi hänen silmäänsä.
"Sitä on myöhäistä miettiä nyt, Anders Bjaaland", vastasi Marit ja katseli vakavasti hänen silmiinsä.
"Parempi myöhään kuin ei koskaan", vastasi Anders, "ja jos elämääni voisin uudestaan elää, niin" —
"Niin silloin menettelisit toisin, arvelet kai? Älä liikoja lupaa, Anders, on niin vaikea välistä lupauksia täyttää, tiedätkös". Marit painoi päätänsä alas laattiaa kohti, hän tahtoi salata sitä tuskaa, joka hänen kasvoissansa ilmauntui.
"Kun haudan partaalla ollaan, silloin ei valehdella", vastasi Anders, "ja tämä on kuolemakseni, sen minä varsin hyvin tunnen. Mutta sinä iskit kiinni, Marit, sinä olet kirouksena taloni kynnyksellä maannut".
"Olenko?" vastasi Marit; "olihan sulla vaimo karkoittamassa sitä kirousta".
"Jumala häntä siunatkoon, häpeällistä olisi moittia häntä. Mutta työ ei paljoa tuota kuin terveys on poissa, ja Jumalalla kaiketi oli omat tarkoituksensa sillä".
"Entäs kaikki rahasi, Anders? Saithan sinä täyden kukkaron?"
"Se kurja kulta pian suli pois; sillä eriskummallinen seikka se on, ett'ei rikkauden siunaus ole suuri kun ei rakkaus sen voimaa enennä, ja se seikka näetkös" —
"Mikä oli esteenä?" kysyi Marit.
"Oi — minä olin kelvotoin mies kerran, ja minä sain kokea että unohtaminen ei ole niin helppoa, Marit".
Anders huokasi ja makasi liikkumatta; mutta Marit oli kumartunut vielä alemmas ja molemmin käsin tarttunut sängyn laitaan. Anders katseli häntä, itse oli hän ikäänkuin virkistynyt ja voimistunut, sairautta hän ei enää tuntenut. Sitten hän lausui:
"Minulla ei ole ollut monta onnellista hetkeä siitä päivästä, Marit; — olen miettinyt kuinka voisin sovittaa mitä olen rikkonut, mutta en keksinyt mitään keinoa. Tarjosin poikaani — kelpo, kunnon mies; — mutta sinä heitit hänet hylkynä luotasi. Sitten tuli poikasi hää-tervehdyksellä, ja viimein ajoit vaimoni pois kepillä ja koiralla! — Niin, ei itku miestä kaunista, mutta silloin kyyneleitä vuodatin, sillä minä ajattelin: Nyt jääkynttilöitä kasvaa Skjölten tuvassa etkä sinä voi niitä sulattaa".
Marit'in pää oli vaipunut alas peitteelle, hän vapisi.
"Miksi et sanonut tuota ennen", änkytti hän ja ääni oli vallan sortunut; "miksi et sanonut tuota ennemmin, Anders? Nyt olen laskenut mieheni hautaan ja lapsiani kasvatin vihassa ja ylpeydessä. Kaksi minua kiroo, kolmas istuu tyhjässä talossa puutetta kärsimässä ja poikani horjuu juopuneena ympäri pitäjää. Sinä olet syypää siihen, sinä olet kaikkeen syypää". Marit vaipui sänkyä vasten ja rupesi itkemään niin rajusti että olisi voinut luulla häntä sairaaksi. Kylmät kovat kasvot osoittivat nyt epätoivoa. Anders makasi rukoilemassa. "Jumala antakoon mulle syntini anteeksi", lausui hän, "vaan etkö sinä siis voinut anteeksi antaa, Marit?'
"Sinä eroitit minut sukulaisistani ja ystävistäni, kodista ja talosta. Sitten petit minut ja ajoit minut ulos avaraan maailmaan. Minunko oli näkeminen sinua iloisena ja onnellisena? Ja sinäkö saisit pilkata minua, kuullessasi että kävin kerjäämässä kuivaa leipää? Mutta miksi et sanonut että yhtä kaikki olin sinulle rakas? Miksi et voinut sanoa että kärsit puutetta? Olisit ainakin voinut sanan lähettää. Mutta sinä et tullut, etkä lähettänyt sanaa!" Marit pysähtyi vähän, sitten aloitti hän taas, vaikka tyynemmin. "Luulet kenties että minä olen viettänyt onnellista elämää tässä talossa. Mutta minä tiedän mitä ei yksikään ihmissilmä ole havainnut, että Marit Skjölte valehteli kun hän sanoi että rahat saavat maailmassa kaikki aikaan, vaikka hän taisteli kovasti saadaksensa sitä sanaa toteutumaan. Ja minä tiedän että ihmiset valehtelivat kun sanoivat Marit'ia kovaksi ja kylmäksi; sillä jos sinä vaan olisit tullut, Anders, — sinä olisit saanut olla vaikka kuinka köyhä ja kurja — hän olisi heittänyt Skjölten pois ja tehnyt käsillänsä työtä sun edestäsi niin kauan kuin hänessä olisi ollut verenpisaraa. Ja jos vaan olisit lähettänyt sanan — — Jumala tietää että hän olisi ollut yhtä lempeä ja hyvä kuin joku toinen vaimo".
"Kerran tuli kuitenkin sanansaattaja, Marit; mutta sinä ajoit sen pois, ja leipä, minkä sain, oli vieraan käden antama".
Marit katseli Andersia. "Minulta tuo lähetys tuli", sanoi hän hiljaa.
"Tuliko se sinulta, Marit? — Herra Jumala, tuliko se sinulta?" Vähän sen jälkeen tarttui hän Marit'in teen, sanoen: "Herra Jumalamme on kummallisia teitä meitä johtanut, emmekö siis anna anteeksi ja kiitä kaikesta mitä on tapahtunut?"
"On kaiketi parempi myöhään, kuin ei koskaan", vastasi Marit ja pusersi hänen kättänsä.
"Minun poikani sinua löi", lisäsi hän hetken perästä; "mutta jos hän ei olisi sinua lyönyt, niin et makaisi tässä".
"Ei ei! usein paha hyväksi käännetään", vastasi Anders.
"Mutta nyt on minun voimani lopussa", jatkoi Marit; "olen kauan tietänyt, että kun sinä tulet, on minulla loppu käsissä. Nyt seurakuntalaisten ei enää tarvitse katsella Marit Skjölteä, kun hän kirkolle kulkee. Nyt hänestä tulee vanha kyyryselkäinen vaimo, jonka täytyy sauvaansa nojautua. Nyt renki voi minulle nauraa, poika ajaa minut ulos kyökistä ja koira juosta minun kumoon omalla pihallani ja lapset riidellä perintökullasta. No niin — niin käypi — mutta se on yhtä kaikki parempi kuin valhe, ja minä tunsin että tulin liian vanhaksi nyt taistellakseni itseni ja sinun kanssa".
"Jumala, Vapahtajamme, juuri rauhan antaa sairaille ja väsyneille, jommoisia me olemme", sanoi Anders, "ja suurin onni on saada rauhassa kuolla".
"Niin sanoi hänkin, Tore, mieheni", vastasi Marit.
"Hän oli varmaankin hyvä ja lempeä mies", sanoi Anders.
"Niin hän oli — liian hyvä", vastasi Marit. "Mutta kerran hän erehtyi ja se oli kun otti minut vaimoksensa. Sitä erehdystä hän saikin maksaa".
Pitkä vaiti-olo. He pitivät toinen toisensa käsiä, näytti siltä kuin ei kukaan olisi voinut toista päästää. Marit'in ääni oli niin tyyni, tuo kylmyys ja kovuus oli ikäänkuin pois pyyhitty hänen kasvoistansa, ja Anders'in silmistä loisti sydämen onni.
"Kuinka ihmeellistä että me kaksi nyt yhteen satuimme", sanoi hän katsellen Marit'ia.
"Niin ihmeellistä se oli", vastasi Marit.
"Ja mitä ei meistä tullut, se tuli lapsistamme; sinun täytyy muistaa
Eliä".
Marit nosti päätänsä ja katseli tarkasti Anders'ia.
"Nyt sinun varmaankin tulee kuolla, Anders; sillä Tore lausui juuri saman".
"Niin, niin, ei suinkaan vene kauan enää kannata, mutta minä luotan sinuun, Marit. Vaimoni istuu kotona ja on köyhä".
"En minä aja ketään pois toista kertaa", vastasi Marit. Anders katseli häntä kiitollisesti, ja makasi sitten aivan liikkumatta.
Kävi niinkuin sairaitten usein käy. Yht'äkkiä virkistyvät ja voimistuvat niinkuin ei heitä mikään vaivaisi; mutta sitten surkastuvat jälleen, vaipuvat uneen, ehkä kuollonkin uneen.
Anders makasi ikäänkuin tainnoksissa. Marit istui paikallaan käsi
Anders'in kädessä. Näytti kuin ei hän koskaan väsyisi.
Aurinko oli noussut tunturin yli ja heitti säteitänsä sänkyyn, jossa
Anders makasi.
Talonpoikaistaloissa alkoi vilkas elämä, miehet menivät työhön, koira pudisti kahleitansa, työvaunut rätisivät tiellä; mutta Marit ei kuullut mitään. Hän istui liikkumatta Anders'in sängyn vieressä. Pihalla seisoivat rengit ja piiat juttelemassa, he eivät ymmärtäneet mikä emäntää vaivasi tänä päivänä. He eivät olleet saaneet ruokaa vielä. Mutta siinäpä Vigleif tuli mäkeä ylös. Hän näytti sellaiselta, joka on miehen tappanut, niin synkkä ja epäileväinen oli katsantonsa. Hiukset olivat pörröset ja kaulaliina sitomatta. Kun näki miehet pihalla, aikoi hän hiipiä niiden ohitse, mutta mietti tarkemmin ja meni suoraan heidän luo.
"Missä on äitini?" kysyi hän.
"Arvattavasti sängyssä", vastasi eräs mies, "sillä me emme ole saaneet märkää eikä kuivaa tänään". Tyttöjoukko nauroi. Vigleif ei vastannut mitään, juoksi vaan sisään ja tarttui hänen kamarinsa lukkoon.
Marit oli kuullut jyskeen. Hän tunsi hyvin sekä askeleet että äänen. Hän nousi yht'äkkiä vuoteen vierestä, ojensi ruumiinsa vielä kerran suoraksi ja meni vakavin askelin laattian yli. Ovessa kohtasi hän Vigleif'in. Tämä katseli häneen, mutta loi kohta jälleen alas silmänsä. Marit ei sanonut sanaakaan, vaan meni hänen ohitsensa, aukaisi oven omaan kamariinsa ja Vigleif seurasi häntä. Ovi suljettiin; äiti ja poika olivat kahden kesken. Marit katseli Vigleif'iä, mutta tämä ei uskaltanut vastata hänen silmäykseensä. Viimein heitti hän raivoissaan lakin laattialle, heittäysi tuolille, laski päänsä ja käsivarret pöydälle ja rupesi ankarasti itkeä nyyhkyttämään. Marit seisoi kuin patsas ja katseli häntä; hän hengitti syvään muutaman kerran. "Mikä sinun vaivaa?" kysyi hän viimein. Vigleif hypähti seisaalle kuin hullu ja löi nyrkkinsä pöytään.
"Mikäkö minua vaivaa?" sanoi hän. "Että olen lyönyt miehen kuoliaaksi! Eikö se ole mitään, mielestäsi, se? Että pian tulevat viemään minut nimismiehen luo! Mutta sinun on syy, kaikkeen olet sinä syypää. Miksi olet minua kasvattanut tämmöiseksi villiksi, kuin olen?" Ja Vigleif heittäysi taas istumaan ja itki entistä ankarammin.
Marit piti pöydästä kiinni, hän tuskin jaksoi seisoa.
"Sinun ei pitäisi moittia äitiäsi omista vi'oistasi", sanoi hän; töin tuskin sai hän sanat kuulumaan.
"Omista vi'oistani! ha — ha — ha —" ja nauraen tukahdutti Vigleif itkun, "omistako vioistani! Ehkä et pyytänytkään minua lyömään häntä? Olitko kenties tyytyväinen siihen mitä häissä tein?"
Marit vaipui valittaen eräälle tuolille; se oli totta, liiaksikin totta. Nyt poika seisoi hänen edessänsä uhkaavana tuomarina.
"Mutta kuuletko äiti", jatkoi Vigleif, lyöden nyrkkiänsä pöytään, "tänne en jää päiväksikään, en tunniksikaan. Tahdon mennä Amerikaan, niiden luo, jotka ovat ennen lähteneet, veljesi ja sukulaistesi luo. Sinun pitää antaa minulle rahoja ja kohta. Talon ja perintöni kanssa voit tehdä miten tahdot, mutta rahoja sinun pitää antaa minulle".
"Ethän toki puhu totisesti, Vigleif?" änkytti Marit, "et sinä saa lähteä pois luotani".
"Tahdotko että minun pitää kuljeskella täällä häpeäksi sinulle ja itselleni? Tahdotko että minun pitää istua täällä kahleet jaloissa ja olla häväistynä elin-ajakseni? Etkö näe että olen vihattu koko pitäjässä? Etkö näe että toverit nauravat minulle sekä että kaikki siivot ihmiset peräytyvät kun minä tulen saapuville? Amerikaan minä tahdon, vaikkapa saisin ryömiä sinne. Minä olen jo kauan sitä miettinyt, tänne minun ei ole jääminen".
Marit vaipui tuolilta alas, hän makasi rukoilevin silmin poikansa jalkojen juuressa, hän syleili hänen polviansa; vaan hän ei saanut sanotuksi muuta kuin: "Vigleif — sinä tapat minut, Vigleif".
Vigleif koetti repiä itseänsä irti. "Sinä et voi minua pidättää, äiti; sillä nyt ei auta rukoukset eikä parkumiset, ja minun täytyy rientää, muuten kaikki tulee ilmi ja minä vangitaan. Lähden nyt kaupunkiin, sinä voit lähettää vaatteeni jälestäpäin, mihin, sen olen kirjoittava, vaan älä kellekään sano missä olen. Sitten sinun täytyy lähettää rahoja, jos et lähetä, niin minä lainaamalla pyrin eteenpäin yhtä kaikki. Jää hyvästi, äiti, ja kiitos siitä ajasta, jona olemme yhdessä eläneet. Saat nähdä että minusta tulee kelpo mies vielä."
Vigleif riisti itsensä irti ja juoksi ulos ovesta. Marit nousi polvilleen, hän näki varjon menevän ikkunan ohitse — ja poissa oli Vigleif. Hetken aikaa istui hän vielä kyyryyn vaipuneena tuolilla, nousi sitten ja meni Anders'in luo. Anders oli herännyt melusta; hän oli noussut, nojautuen kyynyspäähän, kuullaksensa. Mutta siinä tuli Marit kalman kalpeana ovesta sisään. Hän vaipui alas sängyn viereen, heittäysi peitteelle ja lausui nyyhkyttäen: "Sinä olet kostettu, Anders Bjaaland, nyt minä kadotin viimeisen poikani!"
NELJÄSTOISTA LUKU.
Tosi oli mitä Marit oli ennustanut; Anders Bjaaland'in viimeinen hetki oli tullut. Vielä samana yönä kuoli hän. Eli oli iltapäivällä ollut Skjöltessä ja istunut siellä muutamia tuntia, jotta Marit sai nukkua vähän aikaa. Marit ja Eli eivät olleet paljon puhuneet keskenänsä. Hänen tullessansa oli Marit vaan sanonut: "Nyt Vigleif on lähtenyt", ja hänen mennessään oli Marit kysynyt, niinkuin viimein, oliko mitään, jota hän tahtoisi. Anders ei myöskään ollut puhunut mitään. Hän makasi äänetönnä, kädet ristissä ja ainoastaan hänen jääkylmistä kasvoistaan huomattiin että kuolema nyt oli tullut; se tuli niin huomaamatta.
Marit pysyi pystyssä kaiken tämän tapahtuessa. Hän käveli tyynenä, hiljaisna, järjesti itse arkkua ja hautajaisia, hän tahtoi että Anders Bjaaland kannettaisiin Skjöltestä ulos. Kirkkomaassa hän laskettiin Toren viereen; se oli Marit'in tahto. Ei pidetty mitään peijaisia hänen jälkeensä. Eli oli pyytänyt Maritin tulemaan hänen ja Baard'in luo, joka viimemainittu nyt oli tullut kotia, mutta Marit ei suostunut tulemaan. Eli oli silloin tullut Marit'in luo muutamaksi tunniksi.
Seuraavana päivänä ei Marit kyennyt nousemaan sängystä. Palvelijat lähettivät hakemaan Eliä, sillä hän oli usein käynyt Skjöltessä viime aikoina. Hän tuli ja Marit oli silloin vallan horroksissa. Hän makasi puhuen itsekseen pitkiä puheita ja rupesi virsiä laulamaan korkealla äänellä. Eli hankki erään vaimon, joka valvoi äidin luona; mutta kun suinkin pääsi tuli hän itse hänen luoksensa. Marit katseli häntä niin kummallisella tavalla, joka kerta kun hän tuli ovesta sisään; vaan hän ei sanonut sanaakaan. Tätä kesti koko viikon; vaan sitten parani Marit sen verran, että makasi rauhallisemmin. Kerran oli hän tarttunut Elin käteen ja pusertanut sitä, mutta siinä kaikki. Myöhemmin oli hän kysynyt siltä vaimolta, joka häntä hoiti, eivätkö hänen muut tyttärensä tietäneet hänen olevan sairaana.
Kun Marit taas pääsi jalkeille oli tuskin mahdollista häntä tuntea enään. Tuo suora, solakka selkä oli kyyristynyt, hänen kovat kasvonsa olivat heltyneet, melkein nöyriksi muuttuneet. Hän oli paljon vanhemman näköinen. Hän kävi sauvan nojassa ja astui kankeasti. Nyt hän ei ilmestynyt enää pihalle auringon noustessa, lennättänyt palvelijoita heidän töihinsä, minkä itäänpäin, minkä länteen. Häntä ei enää tavattu pellolla työväen luona, eikä läävässä karjapiian luona, eikä väentuvassa ruoka-aikana. Hän käveli vaan omissa ajatuksissaan, siinä huoneessa, jossa Anders oli viimein maannut, eikä huolinut ruoasta eikä talon hoidosta. Kaikki kävi niinkuin kävi. Jos talo olisi kaatunut hänen päällensä, ei hän olisi liikuttanut sormeakaan sitä estääksensä. Seudussa kävi kummallisia huhuja Marit'ista. Ihmiset arvelivat sitä ja tätä, kaipasivat häntä sekä maantiellä että kirkossa, mutta Marit ei mennyt ulos ja hänen tuolinsa kirkossa oli tyhjä. Ainoa, jonka Marit oli kutsunut luoksensa, oli pappi. Hän oli käynyt Skjöltessä useita kertoja ja Marit oli puhunut kauan hänen kanssansa.
Eräänä päivänä nähtiin Marit'in hitaasti kulkevan sitä mäkeä ylös, joka vei talolle, missä toinen hänen tyttäristään asui. Vaivalla astui hän korkean kynnyksen yli. Tytär seisoi kyökissä pesemässä vaatteita, hänen sisarensa oli par'aikaa käymässä hänen luonansa. He varsin hämmästyivät, kun heidän äitinsä astui sisään. Talon emäntä seisoi vaate kädessä ja töllisteli äitiänsä.
"Hyvää päivää", sanoi Marit kun oli hiukan hengähtänyt. Hän jäi seisomaan oven suulle.
"Hyvää päivää sinullekin", vastasivat sisarukset.
"Oletko ulkona kävelemässä?" lisäsi emäntä.
"Niin olen", vastasi Marit.
"Saat olla niin hyvä ja mennä kamariin".
"Kiitoksia". Marit meni kamariin. Molemmat sisaret vaihtoivat muutamia sanoja tämän tapauksen merkityksestä ja menivät sitten sisään. Marit seisoi vielä laattialla.
"Saat olla niin hyvä ja istua", sanoi emäntä jyrkästi, ja Marit kävi istumaan.
"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" kysyi Marit.
"No kyllä minulla on kiiru tänään, mutta kyllähän sinä voit istua sentään", vastasi emäntä.
"Menen kohta jälleen", sanoi Marit, "kun vaan saan hiukan levähtää. Tämä talo on nyt minusta liian korkealla ja minä melkein kompastun kynnykseen".
"Ei se ole entistään korkeammalla", vastasi emäntä.
"Ei suinkaan olekkaan", sanoi Marit. Hän istui vähän aikaa ja katseli ympärillensä. Eräässä kaapissa seisoi muutamia kirkkaita hopeakannuja, ja kirkkaita vatia ja astioita riippui seinällä.
"Rikkaan miehen talo tämä näyttää olevan, eikä sitä tarvitse kullata, joka jo kiiltää. Muuten kyllä sanotaan ett'ei kaikki, joka kiiltää, ole kultaa, vaan eihän ole uskomista kaikkia, mitä ihmiset puhuvat". Marit istui ja jutteli vähän itseksensä eikä katsellut tyttäriänsä.
"Muuten olen tullut sanomaan", ja Marit nojautui keppinsä nuppuun, "että olen aikonut kirjoittaa testamenttini huomenna; sillä minä käyn päivä päivältä heikommaksi eikä vene suinkaan kannata kauan enää".
Tyttäret katsahtivat toisiinsa, ja talon emäntä siirtyi likemmäksi
Maritia.
"Jäät kai ainakin tänne päivällistä kanssamme syömään", sanoi hän kiiltävänä kuin auringon paiste.
"Ei, ei, voisi tulla hietaa pesuvaatteisin", vastasi Marit ja nousi, "minulla on paljon tekemistä vielä tänään. Kun kukkarossa kilisee, niin padassa jupisee, sanoo vanha sananlasku. Te voitte poiketa Skjölteen ja ottaa miehenne mukaan sinä päivänä, joka kuolinpäiväni jälkeen nousee; sillä silloin testamentti luetaan. Jääkää hyvästi", sanoi hän sitten ja ojensi kätensä tyttärilleen. "Jumala taivuttakoon mitä on kovaa, vahvistakoon heikkoja ja tehköön meille kaikille hyvää", lisäsi hän, kyyneleitten sortamalla äänellä, pusertaen heidän käsiänsä. Sitten hän meni ja tyttäret jäivät hämmästyneinä seisomaan keskelle huonetta.
Marit ei mennyt kotiin, vaan kulki lahden ympäri menevää tietä myöten ja suoraan Baardin taloa kohti. Siellä hän kolkutti ovea. Baard ja Eli istuivat molemmat tuvassa kahvia juomassa. He olivat kuin puusta pudonneet nähdessään Maritin; sillä ensi kerran hän nyt astui heidän kynnyksensä yli.
"Hyvää päivää", sanoi Marit, ojentaen Baard'ille kättä. "Jumalan rauha talossa".
"Kiitos", sanoi Baard, tarttui hyvin ujosti Marit'in käteen ja kumarsi.
Eli pian tointui.
"Ei, mutta sepä ystävällistä sinulta, äiti, kun poikkesit meille", sanoi Eli "käy nyt istumaan".
"Niin, etkö tahdo istua?" kysyi Baard ja pyyhki hihallaan penkkiä.
"Kiitos, kiitos", sanoi Marit ja kävi istumaan.
"Kyllä kai sinulla on kahvia äidillesi, Eli?" kysyi Baard.
"Kahviako? Se on tietty; mutta etkö tahdo ruokaa?" kysyi Eli, "on kyllä yksinkertaista, mitä minulla on, mutta saisit pitää hyvänäsi yhtä kaikki.
"Kiitos kahvista", sanoi Marit, "mutta ruokaa en tahdo".
Pian kaikki kolme istuivat kuppiensa ääressä.
"On kaunis ilma tänään", sanoi Marit.
"Niin, se on totta", sanoi Eli.
"Niin, tämä ilma on edullista perunoille", lisäsi Baard.
Juteltiin sitten ilmasta, sadosta ja useista asioista.
"On hyväksi eduksi sille, joka saa sadon Skjöltestä tänä vuonna", sanoi
Marit.
"Sen olet kai itse saava", sanoi Baard.
"Ei ole helppo tietää kuinka kauan elää", vastasi Marit.
"Kuinka voit puhua noin, äiti", sanoi Eli, "Jumalan avulla elät kauan vielä".
"Niin, toivokaamme parasta", lisäsi Baard, "ja häpeä sille, joka sinua kadehtii. Ihmiset puhuvat siitä kuinka mainio kartano Skjölte on, ja suurin kunnia siitä on tuleva sinulle, sanotaan".
"Niin, ja tosi se on" sanoi Eli.
"Hm —" sanoi Marit, "jos olisi tehty yhtä hyvää työtä sisällä kuin ulkona, niin ei hätää olisi". Ja hän katseli surumielisesti noita molempia, jotka istuivat hänen edessänsä.
"Ei suinkaan kukaan tahdo moittia sinua mistään", sanoi Baard vitkastellen, jotain hänen piti sanoa.
"Jos ei muut, niin ainakin minä itse" vastasi Marit.
Siitä asiasta ei puhuttu sen enempää. Marit katseli uteliaasti ympärillensä.
"Vai täälläkö sinä olet asunut niin kauan, Eli", sanoi hän viimein;
"Skjöltessä on somempi", lisäsi hän.
"No niin, jos olisin tietänyt sinun tulevan, niin olisimme täälläkin hieman siivonneet", sanoi Eli pudistaen päätänsä, "mutta täällä on kuitenkin tarpeeksi hyvä meille kahdelle, näetkös".
"No niin, aina on parempi istua puupenkillä nauramassa, kuin polstarilla itkemässä", sanoi Marit.
Baard nauroi; "niin, se on kyllä tosi", sanoi hän, "eikä meillä vielä ole ollut suurta itkun syytä".
"Ei ole ollut", kertoi Eli.
Marit istui vielä vähän aikaa, nyökytti päätänsä ja näytti miettivän jotain.
"Huomenna olen aikonut tehdä testamenttini", sanoi hän viimein, "Baard ja sinä saatte poiketa Skjölteen ensi päivänä kuolemani jälkeen".
"Mutta" — aloitti Eli.
"Ei ei, en minä kauan elä enään", keskeytti Marit häntä; — "ehkä siinä on sinullekin sananen".
Marit nousi, astui eteenpäin laattialla ja katseli kaikkia paikkoja.
Viimein hän seisahtui pienen sivuhuoneen eteen.
"Tuollako hän makasi?" kysyi Marit Eliltä, joka häntä saattoi.
"Niin, siellä", vastasi Eli.
"Ja hän kantoi häntä tämän laattian yli, niinhän sinä kerroit?"
"Juuri niin se kävi".
"Hm — Baard on hänen näköisensä".
"Niin, ei sovi kieltää".
Marit meni ulos käytävään. "Tähänkö hän lankesi?" kysyi hän taas.
"Niin, juuri siinä hän makasi", vastasi Eli.
"Vai niin —" sanoi Marit; "jää nyt hyvin".
"Joko sinun pitää mennä?"
"Niin, nyt mun täytyy katsoa että tulen kotia jälleen", sanoi Marit, "nyt olen valmis".
Baard ja Eli saattoivat häntä ovelle.
"Sunnuntaina käyn Herran Ehtoollisella", sanoi Marit.
"Vai niin — siunaukseksi ja autuudeksi sitten", sanoi Eli.
"Siunaukseksi ja autuudeksi!" sanoi Baard, ojentaen hänelle kättä.
Marit tarttui Baard'in käteen, piti sitä kauan omassaan, katsoi hänen silmiinsä ja nyykytti hänelle päätänsä, mutta ei voinut lausua sanaakaan.
"Kiitos", sanoi hän viimein, "kiitos sulle".
"Mutta etkö tahdo ajaa kotiin, äiti" sanoi Eli, "hevonen on tallissa".
"Viime matkasi Skjölteen ei ollut iloista laatua", sanoi Marit; "saanpa käydä kunnes kaadun".
He jättivät nyt jäähyväiset toisillensa ja Marit kulki vaivalla kotiin päin.
"Lieneekö hän sopinut nyt meidän kanssa?" sanoi Baard ja katseli hänen jälkeensä.
"Näytti siltä", sanoi Eli.
Seuraavana pyhänä huomattiin seurakunnassa Ehtoollis-vieraiden parissa eräs nainen, joka kyyneleittensä tähden tuskin alttarille pääsi. Kun papin oli jakaminen leipää ja viiniä, tuo nainen paremmin ryömi kuin astui esiin, suudellen alttarin porrasta useita kertoja ennenkuin laskeusi polvilleen, ikäänkuin ei olisi ollut mahdollinen lähestymään Ehtoollispöytää. Palatessaan piti hän kädet ristissä ja kävi rukoillen hiljaa itsekseen alas kirkkoon, jossa istui penkille likellä ovea. Se oli Marit Skjölte, hän, joka ennen niin ylpeänä kulki kaikkien ohitse.
Siitä päivästä asti Marit ei enää mennyt ulos; tosi oli mitä oli ennustanut, ett'ei hänellä enää ollut pitkää aikaa elää. Hän ei ollut nimenomaan sairas, niin kuin sanotaan, mutta hän päivä päivältä ikäänkuin riutui pois. Ei kukaan ollut hänen luonansa, hän käveli omissa ajatuksissaan mietiskellen, niinkuin viime aikoina oli tehnyt. Eli kävi usein hänen luonansa, mutta Marit ei koskaan pyytänyt häntä jäämään ja Baard'ia vielä vähemmin. Niinkuin oli elänyt tahtoi hän kuolla, yksinänsä ihmiskuhinassa. Hänen muut tyttärensä olivat yht'äkkiä tulleet hyvin ystävällisiksi häntä kohtaan ja lähettivät hänelle kermaa ja hienoja leivoksia, mutta Marit lähetti ne takaisin, sanoen ett'ei hänen laitansa vielä ollut niin huono, että hän lahjoja tarvitsi. Heidän miehensä kävivät myöskin kysymässä kuinka oli terveyden laita. Marit ei käskenyt heitä sisään, hän antoi vaan palvelustytön sanoa, että hän kiitti kysymästä, vaan ett'ei hän vielä ollut kuollut. Sen päivän jälkeen eivät enää kyselleet.
Eräänä aamuna tuli sana Elille että äiti yöllä oli nukkunut kuoleman uneen. Ei kukaan ollut hänen luonansa ollut, mutta hän makasi kädet ristissä ja suljetuin silmin ikäänkuin nukkuisi.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Baard ja hänen rikkaat lankonsa määrätyksi ajaksi Skjölteen; silloin Marit'in käskyn mukaan testamentti oli luettava. Rikkaat langot tulivat ajaen vaimojensa kanssa juhlavaatteissa, tuskin taisivat salata kuinka iloiset sydämissään olivat. Baard pysyi likellä ovea, hän ei oikein menestynyt tässä seurassa, se havaittiin, ja Eli istui penkin päässä itkien nenäliina silmiensä edessä. Kaikki talon asukkaat olivat kokountuneet kuuntelemaan. Testamentti luettiin siis ja siinä seisoi:
"Kun tämä luetaan, silloin olen minä, joka sen kirjoitan, astunut tuomarini eteen. Olen ollut suuri syntinen; mutta olen myös saanut siitä kärsiä koko elin-aikani. Tahdon nyt todistaa Jumalan ja ihmisten edessä ett'eivät rahat luo onnea maailmassa, vaan nöyrä sydän, joka luottaa Jumalaansa ja rakastaa lähimmäisiänsä. Minulla on kolme tytärtä. Kaksi niistä ovat kovat ja ylpeät kuin minä olin, mutta kolmas on lempeä ja hyvä kuin yksi Herran enkeliä. Hän on käyttävä rahojansa hyödyksi ja iloksi ihmisille. Sentähden pitää kaikki, josta minä lain mukaan voin määrätä, perintönä jäämän Elille. Ja noita toisia minä rukoilen käyttämään mitä heille laillisesti tulee, hyvästi ja hyödyllisesti, rukoilen heitä muuttamaan mieltänsä ja minun esimerkistäni oppimaan kuinka vähän hyödyttää taisteleminen Jumalan kanssa.
Lain ja oikeuden mittaan talo tulee pojalleni Vigleif'ille; mutta koska hän on matkustanut pois ja luopunut perintöoikeudestaan, joka näkyy myötäseuraavasta kirjeestä, niin Skjölten talo, kaikkine oikeuksineen, jää Elille, joka on vanhin, ja hänen miehellensä, Baard Andersen'ille, sillä ehdolla että hänen äitinsä Karin pitää asua Skjöltessä hänen luonansa ja elää huoletonna elin-aikansa. Näin on viimeisen tahtoni mukaan kaikki järjestettävä. Jumala suokoon siunauksensa siihen.
Ja sitten tahdon pyytää kaikkia anteeksi antamaan mitä pahaa olen tehnyt. Tahdon levätä samassa haudassa kuin mieheni Tore.
Jumala olkoon kurjalle sielulleni armollinen!
Marit Skjölte".
Nyt ei enää ole paljon kerrottavaa. Baard ja Eli elivät monta onnellista päivää Skjöltessä. ja Kari Bjaaland istui vielä muutamia vuosia heidän tuvassansa. Eli ei tahtonut ottaa kaikkia, mitä hänelle testamentissa määrättiin; hän meni sisartensa luo eikä tyytynyt ennenkuin ainakin lupasivat jakaa hopeat hänen kanssansa ja muut kalleudet Skjöltessä. Sisaret ensin häpesivät ja tunsivat itsensä loukatuiksi siitä, mitä oli tapahtunut; mutta, huomattuansa kuinka ystävällinen ja hyvä Eli oli heitä kohtaan ja kuinka hän kyynelsilmin pyysi heitä rakastamaan häntä, niin heltyivät hekin ja siitä asti olivat he ja Eli hyviä ystäviä, ja sisaret istuivat usein hänen luonansa Skjölten vieras-tuvassa. Kotonansa ei heillä vastakaan ollut hauskaa. Miehet ei suinkaan tulleet paremmiksi heitä kohtaan Maritin testamentin jälkeen, mutta he olivat nöyrät ja kantoivat ristiänsä kärsivällisyydellä. Vigleif'iltä tuli kirjeitä. Hänen kävi hyvin Amerikassa; siellä oli hänellä kyllä työalaa. Hänestä oli tullut kunnioitettu mies siellä. Viime uutinen hänestä oli, että hän oli valittu pormestariksi eräässä kaupungissa, mikä sen nimi lienee ollutkaan. Norjaan hän ei koskaan palajaisi, kirjoitti hän; mutta hän lähetti paljon terveisiä.
Tähän tämä kertomus päättyy.