Produced by Tapio Riikonen

MARIT SKJÖLTE

Kirj.

Kristofer Janson

Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. 1879.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kesä lähestyi ja samalla se aika, jolloin Amerikaan matkustavaiset lähtöä puuhaavat. Useita laivoja oli jo lähtenyt; muutamien päivien perästä oli viimeisen lähteminen. Höyrylaiva oli lähetetty vuonon pohjukkaan, tuomaan ulos-vaeltajat kaupunkiin; nyt tämäkin laiva kohta oli valmis lähtemään. Savua tuprusi ulos piipusta ja peitteli rantaa mustana pilvenä. Laivassa miehistö juoksi kiireesti sinne tänne, asetellen ja sovitellen matka-arkkuja, laukkuja ja tavaroita sille ihmis-joukolle, joka aikoi etsiä onneansa vieraassa maailmassa. Niitä tuli nytkin vielä mäkiä alas, toisia oli jo lahdella, jotka katselivat taappäin, katselivat sukulaisiansa, jotka seisoivat vuorenrinteellä; toiset antoivat kättä niille, jotka olivat laivasillalla. Hitaasti liukui vene toisen perästä lahden tyyntä pintaa myöten. Eräs vaimo istui veneen kokassa, pää kätkettynä sylihin, jotta hän kyyneleitään kätkisi, ja vanha isäntä tuijoitti myytyyn maa-tilkkuunsa, niin kauan kuin se näkyi. Siellä oli hän leikkinyt ja elänyt, työtä tehnyt ja orjaellut koko elin-aikansa. Uutis-peltoon oli perunoita kylvetty. Kumma kuinka hyvää satoa lupaavalta tuo pelto tänä vuonna näytti. Vaan arvattavasti maamvieremä tai vedenpaisumus kaikki hävittäisi myöhemmin kesällä. Ja sitten veroja lisääntyi niin ett'ei kukaan ihminen enää täällä toimeen tullut. Ajattelivatko samoin nuo nuoret miehet, jotka tuolla lahdella lauloivat ja huijasivat? Ei kukaan saisi moittia heitä puuttuvasta rohkeudesta ainakaan, ja olivat päättäneet tanssia Hallingi-tanssia laivan kannella vielä tänä iltana. Vapaat miehet kyllä keinoja keksivät päästäksensä eteenpäin maailmassa. —

Muiden jälkeen tuli yksinäinen joukkokunta. Mies ja vaimo, jotka välillänsä taluttivat pientä poikaa. Nuori tyttö kävi heidän jälessään.

Hän kävi nopeasti, sillä oli kiire käsissä, mutta sitä myöten kuin tuli likemmäksi siltaa tytön jalat kävivät raskaammiksi, ja siinä hän nyt seisoi nojautuen sillan aituukseen ja pitäen siitä kiinni. Viivytellen astui hän taas muutamia askeleita eteenpäin ja pani jo toisen jalkansa portaille, mutta samassa tempasi hän itsensä irti ja lensi kuin hullu ihminen ylös mäelle päin. — Vaimo nousi istuimeltaan veneessä ja aikoi seurata häntä. "Oi Jumala meitä mittakoon! hän tekee meidät onnettomiksi! Oi juokse hänen jälkeensä, sinä Tore, oi juokse hänen jälkeensä!"

Isä seisoi niinkuin kiveksi muuttuneena ja piti venettä sillan vieressä, naapurit ja muu väki seisoivat sillalla ja katsoivat Toren jälkeen. Kukkulalla oli tyttö heittäynyt maahan ja pistänyt päänsä ruohikkoon, ikäänkuin olisi tahtonut itsensä kätkeä. Hän ei huomannut Toren tuloa.

"Sun täytyy tulla nyt, Marit", sanoi Tore, koskien hänen olkapäähänsä.
Marit kääntyi raivoissaan häntä vastaan:

"Pois!" huusi hän — "pois sanon minä!" Ja hän otti turvakseen molemmin käsin ruohojen korsista kiinni.

Tore katsoi ympärilleen, hän ei tietänyt mitä hänen pitää tehdä. "Mutta kyllä sinun yhtä kaikki täytyy, muuten on liian myöhäistä!" sanoi hän. Otti sitten Marit'in käsivarsista kiinni ja tahtoi vetää häntä myötänsä. Marit heittäytyi selälleen, potki, repäisi itsensä irti ja karkasi mäkeä ylös niinkuin henkensä edestä.

Tore seisoi epäillen. Pitikö hänen seurata tyttöä vai eikö? Mutta samassa laiva vihelsi ensi kerran ja hänen täytyi rientää alas. Veneessä seisoivat yhä odottamassa melkein vetämättä henkeään.

"Seuraako hän sinua?" huusi äiti niin pian kuin Tore näkyi mäellä, ja hän kurkisti sinne päin.

"Se on mahdotointa", vastasi Tore astuen alas, "hän ei tahdo".

Höyrylaiva vihelsi toisen kerran.

"Jumala auttakoon meitä, on liian myöhäistä", huusi äiti ja vaipui alas istuimelle.

"Niin, meidän täytyy kuitenkin lähteä", sanoi isä, sysäsi veneen ulos ja pyyhki silmiänsä nutun hihalla, "mutta jos voisit saada hänet kaupunkiin ennenkuin me maasta lähdemme, niin tekisit meille suuren palveluksen, Tore".

"Minä teen mitä voin", vastasi Tore.

"Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä, Tore, oi Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä", huusi äiti.

Kun vene jo oli kaukana rannalta nousi äiti vielä kerran seisaalleen ja huusi taas Torelle: "Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä".

Marit istui vuorella, josta sopi nähdä kauas yli lahden. Hän huomasi, ett'ei kukaan enää häntä seurannut, ja istui sentähden maahan.

Hän istui kädet ristissä sylissään ja katsoi merelle päin, mutta hänen silmänsä ja hänen kasvonsa olivat kylmän ja tyhjän näköiset. On hetkiä elämässä, jolloin niin monta ajatusta painaa mieltämme että tukehtuvat sekä itku että nauru. Marit oli nyt eronnut isästä, äidistä ja siskoista eikä ikinä enää heitä näkisi. Ei ihmettä siis että silmänsä lakkaamatta seurasi laivaa, joka höyryvänä lähti eteenpäin, leikaten vettä ja heittäen etehensä vaahtoavaa hyrskyä vuonon peilin-kirkkaalle pinnalle. Vaan Marit'in poskilla ei näkynyt mitään kyyneltä, kasvonsa olivat liikkumattomat. Hän hengitti vaan syvään, niinkuin olisi juossut nopeasti, ja silmä seurasi laivaa, ikäänkuin olisi kasvanut kiinni siihen. Ja katso, nyt se hävisi tuon niemen taakse, — vielä näkyi mastoa vähän, ja sitten se oli — poissa. Ainoastaan paksu tukehduttava savu kierteli rantaa myöten ja vaipui mereen kuin suruhuntu.

Kaikki oli hiljaa. Miehet palasivat jokapäiväiseen työhönsä, puhuen niistä, jotka olivat lähteneet, ja niistä, jotka olivat jääneet. Veneet vedettiin koppeliinsa, ei ollut ketään sillalla, eikä ketään tiellä; Marit istui yhä vaan samassa paikassa, samalla oudolla katsannolla tuijottaen siihen suuntaan, minne höyrylaiva oli lähtenyt, niinkuin hän vielä olisi saattanut isää, äitiä ja kotoansa matkalle. Pohjoisessa oli kokountunut ja koko taivaalle levinnyt mustia pilviä. Ei kulunut tuntiakaan laivan lähdöstä ennen kuin vettä virtana satoi, ukkonen jyrisi, toinen ankara puuska tuli toisen perästä mereltä päin, oli niinkuin taivas ja maa olisivat yhteen sulaneet. Muutamia tuntia sen jälkeen ilma tyyntyi taas, auringon viimeiset säteet tunkivat pilvien läpi ja sumu-repaleet ikäänkuin liekissä lensivät vuori-huippujen yli. Meri oli kiiltävän tyyni, nuoret koivut puhdistivat sadepisarat päältänsä iltahämärässä ja kurkistivat veteen alas, kajavat kiitelivät ilmojen läpi taikka soutelivat veden pinnalla. Kaikki oli niin tyyntä ja hiljaista, ett'ei kukaan voinut arvata tätä samaksi taivaaksi, samaksi ilmaksi ja vedeksi, joka oli ollut niin pimeä ja uhkaava.

Jos Marit olisi voinut aavistaa, että tämä ilta näytti hänelle kuvan hänen omasta tulevaisuudestansa, niin hän ehkä olisi katsonut eteneviin pilviin; nyt hän tuskin niitä huomasi. Hän istui vaan liikkumatta samassa paikassa. Hän oli vaan vetänyt jalkojaan puoleensa, piti molemmat käsivarret polvien ympäri ja kallisti päänsä niiden nojalle. Sadepisarat tippuivat märistä hiuksista alas kaulalle, hän ei sitä tuntenut. Röijy oli läpimärkä ja hän vapisi vilusta, vaan ei ollut siitä millänsäkään. Nyt hän ei enää tuijoittaen katsellut lahtea ja höyrylaivaa. Hän oli kääntänyt kasvonsa toiselle puolelle, tuonne vuonon toiselle rannalle päin, josta hieno sinertävä savu nousi puiden latvojen väliltä. Ei hän enää niin raskaasti hengittänyt myöskään, ei, hän nojasi päätänsä polvia vastaan ja katseli metsään niin tietämättömänä koko maailmasta, että olisi luullut hänen nukkuvan.

Mitä hänen silmänsä etsi?

Majassa metsässä tuolla hän asui.

TOINEN LUKU.

Marit säpsähti. Joku koski hänen olkapäähänsä. Se oli Tore.

"Täälläkö sinä olet, Marit?" sanoi hän; "minä olen kauan etsinyt sinua".

Marit ei vastannut.

"Tahdotko seurata minua kotiin?" sanoi Tore, hetken ääneti oltuansa, "niin äiti antaa sinulle yösijan".

Marit käänsi päätään hänen puolehensa ja katseli hänen kasvoihinsa. Sitten nousi hän sanaakaan sanomatta ja seurasi häntä. Tore kävi edellä, hän jälessä. Ei sanaakaan lausuttu tiellä.

Toren äiti istui tuvassa kehräämässä, kun poika astui sisään ja Marit hänen jälkeensä.

"Se on Knut'in tytär, hänen, joka läksi tänä päivänä", sanoi Tore.

"Vai niin on?" sanoi äiti, nousi rukin vierestä ja katseli poikaansa.

"Marit ei tullut lähteneeksi ja nyt näyttää siltä kuin hän olisi vähän märkä", jatkoi Tore.

"Voi tyttö parka", sanoi äiti, meni koettelemaan Marit'in vaatteita.
Marit seisoi kankeana kuin seiväs.

"Niin, ja valmista sitten vuode niin pian kuin voit; sillä hän on väsynyt ja tahtoo arvattavasti mielellään levätä".

"Hän saa tulla minun kanssani luhdille, niin hän saa vuoteen siellä", sanoi äiti, "Tule nyt, niin saat mennä levolle", sanoi hän Marit'ille ja meni ovelle hänen edellä. Marit seurasi äänettömänä ja Tore istui tuolille miettimään siksi että äiti palasi.

"Mikä tyttöä vaivasi?" kysyi äiti, "tuskin sain sanaa hänen suustansa".

"En tiedä", sanoi Tore ja nyt hän kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut.

"Ei, onko mokomaa kuultu!" sanoi äiti, "lapsi parka, mihinkä hän nyt aikoo maailmassa?"

"En tiedä", vastasi Tore ja rupesi käymään edestakaisin lattialla, kädet taskuissa. Näin hän käveli siksi että illallinen oli pöydällä. Syötyänsä pari lusikallista sanoi hän:

"Mitä sinä arvelet Marit'ista?"

"En muuta kuin — hyvää", vastasi äiti ja katseli kysyvästi poikansa silmiin.

"Minä olen miettinyt mitä on tapahtunut, ja minä luulen että näin on sallittu; sillä kaiketi sinä tiedät että minä kauan olen pitänyt Marit'ista. Kun nyt sain kuulla että hänen piti lähteä, niin ajattelin että siitä ei saa tulla mitään yhtä kaikki, ja sentähden en puhunut mitään. Mutta kun hänen lähhdöstänsä tänä päivänä ei tullut mitään, niin uskon että se on Jumalan tahto, ja sentähden tahdoin kysyä sinulta mitä sinä arvelet, ja —"

"Etkö usko että hän on liian nuori", katkaisi äiti hänen puheensa.

"Oi — kyllä hän on tarpeeksi vanha", vastasi Tore, "ja jos hän ei huoli minusta, niin tämä oli vaan sattumus. Hänen isänsä pyysi minua pitämään huolta hänestä ja minä arvelin että voisin sitä parahiten tehdä tällä lailla; sillä arvattavasti hän ei tahdo lähteä nyt enää".

"Niin, voithan sinä kysyä häneltä huomenna", sanoi äiti.

"Noo, siihen on kyllä aikaa. Hänen pitää nyt perin pohjin levätä, ja onhan siellä myös palveluspaikka tarjona kihlakunnan-tuomarin kartanossa", vastasi Tore.

Seuraavana aamuna, kun Tore tuli sisään aamiaiselle, sanoi hän äidille:

"No, kuinka Marit jaksaa tänä päivänä?"

"Hän on vielä vähän vilustunut", vastasi äiti.

"Parasta on että hän jää makaamaan vähäksi aikaa päivällä, ja sitten sinä voit lämmittää hänelle maitoa ja olla hyvä häntä kohtaan; hänellä ei saa olla mitään valittamista niin kauan kuin hän on tässä talossa".

"Minä olen ajatellut samaa", vastasi äiti.

"Parasta on myös olla mainitsematta siitä, josta puhuin", lisäsi Tore ja meni.

Myöhemmin iltapäivällä oli Marit tuvassa. Hän oli vielä vähän hajamielinen ja näytti kalpealta. Toren äiti seurasi häntä silmillänsä, vaan jätti hänet muuten itsekseen. Vähän sen jälkeen tuli Tore sisään, silloin äiti meni. Huomattuaan että Marit istui yksinään ikkunan ääressä, meni Tore istumaan vastapäätä häntä, otti piippunsa esille ja rupesi polttamaan.

"Minä kirjoitan muutamia sanoja isällesi tänä päivänä, Marit", sanoi hän viimein, "pitääkö minun sanoa että sinä tulet jälestäpäin?"

Marit katseli häntä säikähtyneenä.

"En tahdo lähteä", vastasi hän, peloissaan.

"Oletko myös tarkoin miettinyt tätä asiaa, sillä minä en muuten tahdo olla osallisna siinä", aloitti Tore taas.

Kyynel tuli Marit'in silmään, ja hän vastasi taas, vaikka hiljaa: "en tahdo lähteä".

Tore veti muutaman savun piipustaan.

"Mihinkä olet aikonut mennä?" kysyi hän taas.

"En tiedä", sanoi Marit ja laski päänsä ikkunalaudalle, salatakseen kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää. Tore katseli häntä hetken aikaa ja lausui sitten: "Älä murehdi siitä, Marit, tähän taloon sinä voit jäädä niin kauan kuin tahdot, ja — olin aikonut kysyä sinulta, etkö tahtoisi jäädä tänne samalla ainiaksi. Tiedäthän että isäsi ja minä olimme hyviä ystäviä, ja tämä talo on ennenkin elättänyt emäntäänsä, jotta se arvattavasti jaksaa sitä vastakin tehdä" — — —

Tore katseli Marit'ia, vaan tämä ei liikahtanut.

"Paitsi sitä on palveluspaikka saatavana kihlakunnantuomarin luona, jos mieluummin haluaisit sitä — saat siis valita mitä sulle parhaaksi näyttää".

"Tahdon palveluspaikkaa", sanoi Marit, nostamatta päätänsä.

Tore nousi ja pani pois piipun. "Minä menen heti sanomaan sen tuomarille, jotta eivät ota toista", sanoi hän; "sillä sinun tarvitsee vielä levätä vähän — — — mutta", ja hän käänteli lakkiansa käsissään vähän aikaa, "jos kenties joskus rupeisit miettimään mitä nyt sinulle olen sanonut, niin tiedät, että ovi on auki ja että Tore istuu tässä tuvassa. Minä kirjoitan, kuten sanottu, isällesi". Näin sanottuaan meni Tore.

Äiti tuli huomaamatta sisään taas ja katsahti Marit'in puoleen. Kun Marit nosti päätään ja katseli ympärilleen, askaroi äiti takan vieressä eikä ollut mitään huomaavinansa.

KOLMAS LUKU.

Matit oli saanut palveluspaikan kihlakunnan-tuomarin luona, vaan tämä herrasväki ei juuri ollut parasta laatua. Rouva ja tyttäret olivat niin erinomaisen hienoja, ett'ei kukaan voinut tehdä heidän mielensä mukaan, ja siten saatiin aina toria toisesta tai toisesta asiasta kun he tulivat kyökkiin. Mutta vaikka Marit'illa siis ei ollut erittäin hupaista, ei hän koko elin-aikanansa ennen ollut niin iloinen kuin nyt. Hänen oli niin helppo olla, kun kaikki oli päättynyt eikä enää voinut muuttua toisellaiseksi, että hän mielellään olisi laulanut koko päivän. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja ystävälliset ja hänestä tuntui kuin hän voisi rakastaa kaikkia ihmisiä. Hän ei vielä ollut ilmaantunut. Hän usein silmäili metsään päin ja tietä myöten eikö ketään näkyisi hänen kaltaista, mutta hän ei vielä koskaan ollut tullut näille paikoille.

Eräänä päivänä kun Marit oli väen kanssa ulko-työssä, tuli eräs mies kävellen tietä myöten. Hän oli puettu verkanuttuun ja nahkahousuihin ja pieni lakki hänellä oli päässä. Hänellä oli piiska kädessä, ei muuta mitään. Kun hän näki Marit'in kävelevän siinä harava kädessä, pysähtyi hän ja katseli tyttöä. Hyppäsi sitten ojan yli ja nosti toisen jalkansa aidan yli.

"Pitääkö mun uskoa silmiäni, Marit?" sanoi hän, "sinäkö olet?"

"Aivan niin", vastasi Marit, nojaten haravan varteen.

"Ja minä kun luulin sinun lähteneen".

"Ei, minä en ole lähtenyt", vastasi Marit.

"No, kaiketi tämä on tapahtunut sentähden, että meistä tulisi pariskunta sitten?" sanoi mies, katsellen veitikkamaisesti tyttöä ja lyöden säärtänsä piiskalla.

"Se ei taida olla niin varmaa", vastasi Marit ja rupesi heiniä haravoimaan.

Mies hyppäsi aidan yli ja heittäysi pitkäkseen likelle häntä.

"Oikein todella", sanoi hän, "niin — — — voit uskoa että olen ostanut kauniin hevosen Balders'issa tänä vuonna — sen vertaista et ole koskaan nähnyt, sääret sillä on niinkuin raudasta valetut ja nahka kuin silkkiä. Nyt olen matkalla hevosmarkkinoille". — Ja mies leikki piiskallaan.

"Vai niin", vastasi Marit.

"Ja sitten lähden Kristianiaan syksyllä — minä myin kaksi ruskoa
Baardsen'ille siellä viime vuonna ja voitin summattomasti rahoja".

"Vai sinä voitit?" vastasi Marit, kuunnellen häntä henkeänsä vetämättä.

"Kahden vuoden päästä ai'on mennä naimiseen, näetkös, ja sinun kanssasi, Marit".

"Vai niin".

"Niin tahdon, mitä sinä siihen sanot?" kysyi mies, nousi ja lätkytti piiskalla.

"Oo — ehk' ei olisi aivan mahdotointa", vastasi Marit ja katseli häntä.

"Olkoon siis päätetty, kahden vuoden perästä minä tulen ja silloin häitämme vietetään. Vaan nyt minun täytyy kiirehtiä pohjoiseen päin, minun pitää olla tunturin toisella puolella k:lo 12". Ja mies antoi Marit'ille kättä.

"Oletko nyt taas ulkona kuleksimassa, Anders?" huusi eräs ääni tienvarrelta, ja siellä seisoi vanha kerjäläis-akka ja katseli heitä. "Älä vaan usko häntä", huusi hän Marit'ille ja lähestyi; "hän kihlaa yhden tytön joka paikassa, minne vaan tulee".

"Oletko sinä taas täällä, sinä pahan ilman lintu", huusi Anders hänelle, "parempi olisi että tekisit jotain hyödyllistä kuin että kuljet ruokaa varastamassa ihmisiltä".

"Älä sinä siitä murehdi, Anders hevoislanko", huusi ämmä takaisin; "et sinä ainahan köyhdy killingeistä, jotka minulle annat. Mutta mitä puhun on totta", sanoi hän nyykäyttäen päätänsä Marit'ille; "minä kun tunnen tuon hulivilin, minä".

Marit katseli rakastettuansa kummallisella katseella.

"Et sinä suinkaan huoli hänen lörpötyksistään", sanoi mies ja puristi tytön kättä; "tunnet kai vanhan Gunhild'in, hän kulkee täällä ympäri puolihulluna. Tahdotko korjata luusi täältä", huusi hän akalle, joka vielä seisoi samassa paikassa heitä katsomassa, "taikka saat maistaa tätä keppiä". Hän nosti piiskan vartta akkaa vastaan. Tämä vetäytyi pois.

"Jää hyvästi siis Marit", sanoi Anders, puristaen tytön kättä toistamiseen — "tiedät siis, kahden vuoden perästä". Näin sanoen meni hän ja tervehti kädellään Marit'ia.

"Koska aiot palata, sinä hevois-varas", huusi akka hänelle.

Anders kääntyi mäellä.

"Oo — ensikerran kun taas ristiäisiä toimeenpanet", huusi hän alas vaimolle; sillä tunnettu oli seudulla että Gunhild kerran oli saanut lapsen, vaikka oli naimatoin.

"Ha, ha" — — — nauraa hohotti akka ja oikaisi itseänsä, "siinä tapauksessa armahasi saa jotensakin kauan odottaa". — Näin sanoen meni hän tiehensä.

Marit seisoi kauan ajatuksissaan ja katseli miehen jälkeen; niin kauan kuin Anders'ia vielä näkyi, ei harava heiniin koskenut. Marit oli nyt nähnyt lemmittynsä, hänet, josta niin kauan oli uneksinut. Hän oli tullut ja mennyt kuni tuulen puuska ja kuitenkin oli Marit tullut hänen morsiamekseen; sillä semmoinenhan hänen tarkoituksensa oli. Ja nyt Marit ei saisi häntä nähdä kahden vuoden kuluessa.

Kuinka eriskummallista kaikki oli. Koti, isä, äiti, Amerika, Tore, kaikki oli niinkuin kuollutta ja poispyhitty hänen mielestänsä. Pian kaksi vuotta kuluisi. Ja hän voisi vähitellen ruveta ompelemaan kapiotansa, kutomaan sukkia ja panemaan ne kirstuun. Olihan aina hyvä olla valmiina. Ja sitten hän tulisi jonakin päivänä häitä viettämään. Marit tiesi että Anders ei osannut kirjoittaa, vaan Herra Jumala häntä kaiketi suojelisi ja silloin tällöin joku matkustaja ehkä tulisi, joka toisi häneltä terveisiä. Hän siis kyllä voisi odottaa niin kauan. Kotona kartanossa eivät he voineet ymmärtää miksi Marit koko illan käveli hymysuin, mutta Marit — hän tiesi miksi.

NELJÄS LUKU.

Kaksi vuotta oli kulunut eikä Marit ollut saanut ainoatakaan kirjettä Anders'ilta. Viisi kertaa oli tunturin toiselta puolelta tullut matkustavaisia ja heidän kanssansa Anders oli lähettänyt terveisiä, mutta siitäkin oli jo puoli vuotta kulunut. Viimeinen, mitä oli kuullut, oli että Anders enimmiten oleskeli naapuriseurakunnassa, kun hän ei ollut retkillänsä, ja että hän vielä jatkoi hevois-kauppaa, muuta hän ei tietänyt. Ei Marit'illa juuri ollut helppo olla näinä vuosina; raskasta työtä kartanossa oli ollut; vaan hän lohdutti itseänsä sillä, ett'ei tätä voinut kestää ijankaikkisesti. Huhu kertoi tässä seudussa mitä oli tapahtunut Marit'in ja Anders'in välillä ja miesten tuvassa laskettiin aina leikkiä Marit'in kanssa ja sanottiin että hänen täytyisi punoa itselleen vahva köysi jos hänen oli aikomus tuota lintua vangita. Marit silloin tavallisesti suuttui kovasti ja kerran oli hän joutunut otteluun karjakon kanssa, suureksi huvitukseksi miehille, jotka istuivat penkillä ja nauroivat. Semmoisina hetkinä Marit tunsi itsensä niin hylätyksi ja onnettomaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua ja johonka olisi voinut luottaa: sillä herrasväelle hän ei voinut mennä semmoisia juttelemaan. Ne elivät ikäänkuin korkeammassa ja hienommassa maailmassa, eivätkä koskaan puhuneet palvelijoille muulloin kun heidän oli täytymys sitä tehdä. Silloin Marit'in oli tapa istua takalle miettimään ja tuumimaan, itsellensä kertoelemaan kaikki, mitä Anders oli sanonut sekä ennen että nyt kun viimeksi olivat toisiansa tavanneet, ja sitten hän arveli että, jos voisi luottaa keneenkään, niin se oli Anders'iin. Olihan Maritkin uhrannut kotonsa, isän ja äitin, kaikki, mitä hänellä oli rakasta, Anders'in tähden, olihan Jumala aina kaikissa muissa asioissa pitänyt hänestä huolta, eikä ollut mahdollista että hän pettäisi, joka suulla ja kädellä oli Marit'ille lupauksia antanut. Näin ajateltuansa tuli hän taas iloiseksi ja onnelliseksi ja sitten hiipi hän ylös luhdille, jossa hänen vaatekirstunsa oli, ja otti esille mitä pientä oli leikannut ja neulonut, katseli sitä ja iloitsi siitä, että hänen pieni varastonsa kuitenkin oli lisääntynyt aikaa myöten. Jos kukaan oli ahkera, niin se oli Marit raukka. Jos jäi vähän aikaa illalla, kun talon työt olivat loppuneet, niin Marit sytytti kynttilän ja neuloi myöhään yöhön rinta-liinaa tai muuta, mitä tarvitsi. Silloin oli hän ihan selvästi näkevinänsä tuon pulskan ja notkean miehen, joka laulaen tuli tietä myöten, piiska kädessä. Pian hän tulisi, tasku rahoja täynnä, ovea kolkuttamaan ja silloin saisivat sekä Lars että Gudbjörg piika nähdä — kuinka hän silloin nauraisi hänelle, totta tosiaan hän nauraisi!

Kaksi vuotta oli kulunut, vaan vielä ei Anders'ia kuulunut. Marit odotti mutta hän ei ollut levotoin, tiesihän hän varmaan että Anders tulisi. Tuomarin kartanossa oli ollut kiirettä viime aikoina. Toinen tyttäristä oli tullut kihlatuksi eräälle ylioppilaalle ja nyt olivat sekä ylioppilas että hänen vanhempansa käymässä kartanossa. Heidän piti jäädä sinne muutamaksi viikoksi. Rouva puuhasi jotain huvitusta vieraille, ja nyt hän oli sopinut paikkakunnan herrasperheitten kanssa, että lähdettäisiin yhteiselle huviretkelle naapuriseurakuntaan, koska neljät talonpoikaishäät vietettäisiin samana päivänä. Marit'in piti seurata heitä passarina ja muutamat miehet saisivat ensin viedä sinne hevosilla ruoka- ja pullo-korit, päällysvaatteet ja sänkyvaatteet, heidän tuli nimittäin olla yötä paimenmajassa. Sitten he lähtivät matkalle kirkkaalla ilmalla nauraen ja iloten. Marit hymyili itsekseen, sillä nyt hän kulki samaa tietä, jota Anders oli käynyt erotessaan hänestä kaksi vuotta sitten. Marit'in mielestä teki vuori-ilma hänelle niin hyvää, sillä täällä oli niin helppo hengittää.

Kun nyt olivat saapuneet paikalle, oli muitten meneminen kirkkoon juhlallisuutta katsomaan, mutta Marit'in tuli jäädä pöytää kattamaan ja valmistamaan kaikki päivälliselle. He menivät siis ja Marit jäi jälelle.

Hän otti kaikki esille korista, hieroi messinkikapineita niin että jo kaukaa loistivat, kattoi pöydän ja järjesti kaikki. Vaan kun hän viimein oli valmis, eivätkä vielä tulleet kirkosta, rupesi hänenkin suuresti tekemään mieli sinne vähäisen katselemaan, ja tämä halu kävi viimein niin vastustamattomaksi että hän juoksi matkoihinsa. Kirkko oli väkeä täynnä ja Marit'in täytyi nousta varpailleen nähdäksensä jotain. Juuri nyt seisoi yksi pari alttarin edessä ja Marit koetti nähdä tuntisiko jompaakumpaa heistä. Hän näki sulhasen — — kumma kuinka hän oli Anders'in näköinen! Aivan yhtäläinen olkapäistä ja selästä; vaan tämä ei kuitenkaan ollut niin voimakkaan näköinen kuin Anders, arveli Marit; harva mies näillä seuduilla oli Anders'in vertainen. Hs! — pappi lukee. "Ja nyt minä kysyn sinulta, Anders Svendsen Bjaaland" — — —

Tuliko joku kipeäksi? Kuului kimakka huuto, väkeä tunkeutui kokoon ja eräs nainen kannettiin ulos, joka makasi niinkuin kuolleena. — Ei, se oli ainoastaan muuan tyttö, joka ei ollut kestänyt tuota kuumuutta, vaan meni tainnoksiin.

Marit makasi ulkona kirkkomaalla ja hänen ympärillänsä seisoi joukko vaimoja, jotka säälien häntä katselivat. "Voi raukkaa, kuinka kalpea hän on! — Onko täällä kukaan, joka tuntee häntä? — Hän ei ole täältä kotoisin". Marit kuuli surinaa ympärillänsä, vaan ei virkkanut mitään. Hän ei muistanut muuta kuin yhtä asiata, vaan sitä hän muisti. Hän tuli kotia. Hän ei tietänyt kuinka jalat häntä kannattivat; vaan kotia hän tuli kuitenkin. Hän heittäytyi erään kistun päälle luhdilla, hän ei itkenyt, ei rukoillut eikä ajatellut, hän ainoasti makasi siinä. Nyt kuuli hän kuinka joku huusi hänen nimeänsä useita kertoja. Hän hypähti pystyyn, hän muisti taas missä oli; rouva häntä kutsui. Marit juoksi alas kyökkiin.

Siinä seisoi rouva. "Vihdoin viimeinkin", kuului huuto häntä vastaan. "Saanko luvan kysyä missä hän on oleskellut tänä päivänä? Onko mokomaa nähty, — juosta pois nyt, kun meillä on niin kova kiire. Enkö sanonut että hänen piti jäädä tänne? Vai kuinka — tule nyt ruoan kanssa ja tee se pian".

Marit kallisti päätänsä, hän puri hampaansa yhteen, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan. Sisällä tuvassa olivat jo ruoalla. He olivat iloiset ja juttelivat kaikesta mitä kirkossa oli nähty. Marit kävi ympäri ruokaa tarjoomassa.

"Se oli pulskea mies, tuo toinen sulhasmies", sanoi ylioppilas, "hän, jonka nimi oli Anders, luulen minä, mutta mistä hän tuon vanhan noidan oli saanut! Näytti kuin se olisi ollut hänen isoäitinsä. En minä vaan ymmärrä kuinka mies voi heittää itseänsä pois tuolla lailla".

"Marit", sanoi rouva, "tarjoa maisterille enemmän kastinta".

Marit pisti kastin-maljan esille, mutta hän vapisi niin että hänen täytyi ottaa tuolin karmista kiinni. Ylioppilas katsahti häneen. "Parempi olisi ollut, että hän olisi ottanut esimerkiksi sinut, Marit", sanoi hän veitikkamaisesti ja nauroi.

Marit ei tietänyt mitenkä kävi; mutta malja pääsi hänen kädestänsä niin että kastin vuosi alas ylioppilaan hienoja vaatteita myöten. Siitäpä vasta hämmennystä syntyi. Rouva oli aivan onnetoin ja hän sekä morsian juoksivat edestakaisin, pesivät, hieroivat, kuivasivat ja valittivat kuinka surkeata oli saada semmoista palvelusväkeä. Marit oli horjunut ulos kyökkiin pyyhinliinojen kanssa ja rouva tuli hänen jälkeensä.

"Tiedätkö mitä, hyvä Marit", sanoi hän — "tämä käy liian pitkälle siistissä seurassa. Minä olen nyt kärsinyt tätä tämmöistä kaksi vuotta, mutta olkoon se nyt päättynyt. Muuttoajan jälkeen sinä et enää astu minun huoneeseni, ymmärrätkös?"

Marit nojautui seinää vasten, kyyneleet silmissä. "Minä en ole oikein terve", sanoi hän matalalla äänellä.

"Kipeäkö? Niin kai. Kipeitä te olette niin pian kuin vaan vastaan käy. Nyt saat olla niin hyvä ja la'ata hulluttelemasta siksi että päivällinen on ohitse, silloin voit mennä ylös lepäämään kun olet astioita pessyt. Tule nyt tuomaan enemmän kastinta".

Marit luuli kadottavansa järjen, vaan hänen täytyi kestää yhtä kaikki. Hän meni taas sisään, passasi niinkuin ennenkin, hän kuuli että puhuivat häistä, että pitivät puheita ja lauloivat, vaan mitä tuo kaikki merkitsi, siitä hän ei selville päässyt. Hänen korvissansa kohisi ja suhisi, niinkuin kosken kohina. Kun hän oli saanut kaikki reilaan, riensi hän ylös luhdille ja heittäytyi erään kirstun päälle. Hän ei saanut suustansa sanaakaan, vaan vääntelihe ja kääntelihe kuin sairas. Viimein sanoi hän tuskissaan: oi Jumal' auta minua! Hän ei rauhaa eikä lepoa saanut, hän heittihe sinne tänne — ei. — Hän hypähti seisaalle ja istui taas kannelle, painoi otsaa käsiinsä, ikäänkuin saadaksensa sillä ajatuksista kiinni. Kun tuo ahdistus vähitellen poistui oli niinkuin taakka rinnallakin olisi helpompi, mutta nyt hänen katseensa oli muuttunut niin kummallisen tuimaksi. Melkein olisi voinut pelätä että hän oli järkeä vailla ja mietti jotain pahaa, semmoinen oli hänen katsantonsa. Hän ei liikahtanut kirstulta pois, vaan tuijotti eteensä ilmaan. Kyynäspäät piti hän polvillaan ja sormet olivat hiuksissa. Selvä oli että Marit jotain mietiskeli, vaikk'ei ollut helppo tietää mitä. Näin hän istui monta tuntia, mutta sitten nousi hän yht'äkkiä. Hän heitti päähänsä silkkihuivinsa ja hiipi sukkasillaan portaita alas. Vaan tultuansa ulos ja pantuansa kengät jalkaan, lensi hän hurjasti kivien ja kantojen yli sinne, josta viulun ääntä kuului ja iloinen melske häätuvasta. Hän kyseli, — niin, tässähän Anders häitä vietti. Hän pyysi saada puhutella sulhasta ja lähetettiin noutamaan häntä. Anders oli käynyt iloiseksi hää-juomasta ja tuli mäkeä alas aidan luo ja siellä — seisoi Marit hänen edessänsä. Kohta hän ei tuntenut Marit'ia, vaan sitten joutui hän hämille ja vetäysi pari askelta taaksepäin.

Marit meni aivan likelle häntä.

"Niin, minä se olen kun olenkin", sanoi hän ja katseli suoraan
Anders'in silmiin.

"Oletko sinä ulkona tässä kauniissa ilmassa?" sanoi hän ja oli hakevinansa jotain liivien taskusta.

"Niin, minä tässä olen!" sanoi Marit katkerasti nauraen. "Kaiketi arvelet minun sopivan häihisi?"

"Kuinka itse tahdot. Ei ollut sallittu että meistä pariskunta tulisi", sanoi Anders.

"Sallittu! — — luulet kenties että minä ai'on istua ja valittaa voivotella sinun tähtesi, vaan siinäpä erehdyt, mies. Minun silmissäni ei sinulla ole enemmän arvoa kuin tuolla kivellä tuossa", ja Marit potkasi kiveen, niin että se lensi pitkän matkan, "sen enempää arvoa ei sinulla koskaan ole ollut. Olihan helppo nähdä mitä lajia sinä olit, kun korjasit luusi vuoren toiselle puolelle".

Anders punastui vihasta.

"Tahdon ilmoittaa sinulle, Marit, ett'ei haukkumiset sinua yhtään hyödytä. — Tätä ei nyt käy muuttaminen; mitä sinä siis tahdot?"

"Minä tahdon sanoa sinulle että olet konna", huusi Marit ja polki jalkaa maahan, "minä tahdon sanoa sinulle että sinun pitäisi hävetä olla kunniallisten ihmisten parissa, sen minä tahdon; minä tahdon sanoa sinulle että olet saattanut minut perikatoon, jotta minusta ei ikinä tule ihmistä enään". Ja Marit kääntyi aidalle päin ja purskahti itkuun.

Joku tuli kävellen pihan yli. Se oli Anders'in uusi vaimo. Tämä läheni huomatessansa heitä.

"Seisotko täällä juttelemassa kerjäläistytön kanssa", sanoi hän
Anders'ille; "jos hän tahtoo ruokaa, voi hän mennä kyökkiin".

Marit otti kädet kasvojen edestä, kuultuansa sen.

"Kerjäläistyttö?" sanoi hän, meni aivan likelle vaimoa ja pudisti nyrkkiänsä hänen nenänsä alla. "Ei, mutta sinä olet kerjäläis-akka, sinä, joka olet varastanut hänet multa! Vaan minua hän olisi tahtonut, minua hän kosi kauan aikaa ennen sinua, minua hän rakastaa yhtä kaikki, vaikka sinulla on muutamia lehmiä. Ja minä olen yhtä kunniallinen minä, kuin sinä, sen tahdon sanoa sulle, etkä sinä ole sitä päivää näkevä, jolloin minä kerjäisin killinkiä Kari Bjaaland'ilta. Ota sinä vaan kultakappaleesi, sinä hupakko, minä en sitä ottaisi, vaikka se heitettäisiin jälkeeni".

Kari oli puuastunut, hän puri hampaansa yhteen ja katseli alas miehensä puoleen.

"Sinä kuulet sen, Anders?" sanoi hän.

Anders seisoi siinä suuttuneena ja hämmästyneenä; hän ei tietänyt mitä tehdä, mutta meni viimein Marit'in luo ja otti hänen käsivarrestansa kiinni.

"Sinun pitää mennä nyt, Marit, taikka" — —

"Niin, lyö minua jos uskallat", huusi Marit katsoen suoraan Anders'in silmiin, "minä panen vetoa siitä, ett'et uskalla — — Näetkös, — sinä olet pelkuri nyt, Anders Bjaaland, ehkä hieman häpeetkin. Se hiukkanen miessydäntä, mitä sinulla on ollut, on kaiketi piiloittunut akan hameen taakse nyt".

Anders oli vaiti, mutta Kari tuli ja otti hänen takinhihastaan kiinni. "Jumala tietäköön miksi sinä seisot ja kuuntelet häntä, näethän että hän on hullu".

Marit kuuli sen ja nauroi.

"Hullu?" sanoi hän, "ei, kyllä sinä hullumpi olet, joka otat sinua kaksikymmentä vuotta nuoremman miehen. Niin, mene sinä", huusi hän poismenevän Karin jälkeen. "Nyt saat istua lihomassa avarassa tuvassasi, sinä, Marit kyllä voi orjaella ja tehdä työtä käsillänsä. Hyvästi siis, Anders Bjaaland, voi hyvin ja tanssi lystikkäästi tänä iltana, ole vaan varoillasi, ett'en minä riipu kuin lyijy sinun kenkiesi anturoissa; älä luulekkaan että niin helposti eroitat itseäsi minusta. Olen yöllä ahdistava rintaasi, päivällä olen laskeva kiviä tiellesi ja astuessasi kynnyksen yli olet minuun kompastuva. Ei yhtään auringon sädettä ole valaiseva huonettasi, sillä ulkopuolella seison minä pimentämässä. Hei vaan, kyllä silloin tulet viettämään iloista elämätä! Pilkkanauru on soiva korvissasi kun tahtoisit muistutella jotain virren-nuottia, ja kirkossa istuessasi minä istun sun vieressä ja kuiskaelen siitä miehestä, joka myi itsensä perkeleelle kahdesta kiiltävästä hopeataalarista. Olet ehkä silloin silmälläsi etsivä Marit'ia, vaan hänen silmänsä on oleva kuiva, hän on naurava sinulle, hän on —"

Anders oli jo ladon toisella puolen, mutta hän oli viivystellen astunut ylöspäin. Marit puhui niin kauan kuin Aders'ia näki, tuijoitti vielä siihen suuntaan, mihin hän oli hävinnyt, ja istui sitten tien varrelle, kasvot käsiin kätkettyinä.

Oli jotensakin pimeä kun Marit palasi. Kotona olivat häntä etsineet noin tunnin aikaa, vaan eivät löytäneet. Rouva oli raivoissaan, hän torui ja lähetti ihmisiä ulos etsimään tarkemmin; sillä oli sovitettu niin, että seuran oli ehtiminen paimenmajalle vuoren kukkulalle ennen yötä, jota varten jo oli tilattu yösijoja siellä edeltäkäsin. Ja tuossa Marit sitten tuli ovesta sisään hiljaa ja tyynesti niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Rouva katsoi häneen niinkuin puusta pudonneena, mutta Marit meni vaan piisin luo ja rupesi siellä askaroimaan.

"Vai hän tulee viimeinkin, hän tahtoi arvattavasti että meidän piti odottaa siksi kun hänen olisi mukava lähteä", sanoi rouva pilkallisesti; "mutta, kyllä minä opetan sua sanomaan itseäsi kipeäksi ja sitten juoksemaan tanssiin nuorten miesten jälkeen". Näin sanoen juoksi hän Marit'ia vastaan, antaaksensa hänelle korvapuustin.

Marit huomasi sen, hän kääntyi äkkiä ja tarttui rouvan ranteesen niin voimakkaasti, että rouva oli huutamaisillaan.

"Ette lyö", sanoi hän vaan ja katsoi terävästi rouvan silmiin. Rouva vaaleni; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt että Marit'illa oli noin kylmä ja kova katsanto; hän vaikeni ja meni toiseen huoneesen.

Hetken kuluttua oli koko seura matkalla hevosineen päivineen eikä sanaakaan enää haastettu siitä, mitä oli tapahtunut. Oli kuutamo, jotta ei ollut vaarallista vaikka tulivatkin vähän myöhään paimenmajalle. Marit kävi muitten jälessä, jalka asteli koneentapaisesti eteenpäin, ei hän nähnyt vuoria eikä kukkuloita ja ennenkuin tiesikään olivat jo perille tulleet. Hän sai sijansa lattialla, niinkuin muutkin, vaan ei saanut unta silmiinsä koko yönä. Havaittuansa että kaikki hänen ympärillänsä nukkuivat, hiipi hän hiljaa ovesta ulos ja jäi seisomaan kiviportaille katselemaan. Kuu oli täysi ja valaisi vaalealla, kalman kylmällä valollaan autiota avaraa vuoristoa ylt'ympäri. Hänen jalkojensa juurella oli kanervikot, ja ilma oli niin kirkas että sopi nähdä sekä kanervikot että kaikki ra'otkin kallioseinissä, ja samalla se oli raitis ja keveä. Ei karjan kelloa kuulunut, ei virran kohinata eikä lehden liikutusta. Kaikki seisoi täällä ikäänkuin kuunnellen mahtavien vuorihuippujen läheisyydessä, jotka avaruudessa ylpeästi nostivat valkoiset huippunsa taivasta kohti. Ne tiesivät ett'ei myrskyt eikä pilvet voineet heitä siirtää pois niistä paikoista, mihin olivat juurtuneet. Heidän ei tarvinnut rukoilla paikkaa eikä palvelusta keltäkään, he olivat herroja alallansa eivätkä toista tarvinneet. Suuren sinertävän sumuvaipan vetivät he ympärilleen kun yö kolkostui, ja valkoiset päät loistivat kuutamossa. Marit istui alas portaille. Hän mielestänsä vahvistui katsellessaan näin miehuullista ja suureellista. Vasta kun rupesivat liikkumaan sisällä paimenmajassa, nousi hän ja meni sisään. Hän tunsi silloin että oli istunut kauan, sillä koko hänen ruumiinsa värisi.

VIIDES LUKU.

Marit oli kotona taas ja oli ruvennut tavallisiin töihinsä. Hän oli luullut että olisi parempi kun taas oli kotona, vaan ei hän koskaan ollut kärsinyt niinkuin nyt. Hän luuli vahvistuvansa ja hän heikontui. Tuo kylmä rauha, jonka oli saavuttanut istuessansa sinä yönä vuorella polttavain ajatustensa kanssa, se raukesi nyt tyhjiin, kun hän oli palannut kotiseudulleen. Tuolla ulkona oli se paikka, missä olivat toinen toistansa kohdanneet, ja se tie, missä hän oli seisonut. Täällä sisällä oli kirstu morsiusvaatteineen, joita hän oli ommellut. Missä hän kulki ja kävi, luki hän vaan hänen nimeänsä joka paikassa — Kaikki oli täynnä muistoja pienimmästä ruohonkorresta pienimpään astiaan seinällä. Hän huomasi olleensa ja eläneensä tässä ainoassa ajatuksessa kaksi pitkää vuotta; se ajatus oli häntä kantanut kaiken vaivan ja kärsimyksen läpi, ja nyt — kaikki oli muserrettu ja tyhjää. Marit vaipui alas kirstun viereen ja purskahti itkuun semmoiseen, että oli niinkuin se kestäisi ijankaikkisesti. Mitä oli hänen tehtävä ja mihin mentävä? Täällä hänen oli mahdotoin olla ja elää, jossa haava alinomaa revittiin uudestaan auki.

Tuomari oli kutsuttanut Marit'in luoksensa ja nuhdellut häntä siitä, että hän oli käyttäynyt sopimattomasti. Miesten tuvassa oli Endre kysynyt leipoiko hän häitä varten, koska oli jauhoissa nenän alta, mutta Marit käänsi vaan kalpeet kasvonsa häntä vastaan eikä vastannut. Ei täällä ollut ketään, joka olisi voinut puhua hänelle lohdutuksen sanaa, vilvoittaa tuota polttavaa otsaa ja virvoittaa kuihtuvaa sydäntä. Ei, tämä oli liikaa. Epätoivossaan meni Marit alas järvelle, lopettaaksensa päivänsä siellä, mutta kuinka lienee ollutkaan, oli kuin tuntematoin käsi olisi häntä pidättänyt eikä hän voinut muuta kuin tuijoittaa synkkään syvyyteen.

Yöllä hän ei nukkunut, päivällä toivoi hän olevansa tuhat syltä maan alla sill'aikaa kuin talon tyttäret lensivät tanssista tanssiin; salista kuului soitantoa ja naurua alas Marit'in luo, joka istui taistelemassa ajatustensa kanssa pienessä, kylmässä kamarissaan.

Miksi heidän oli niin hyvä ja hänen niin tuskallista? Miksi piti hänen nähdä lasten iloista leikkiä nurmella ja muiden tekevän työtä, nukkuvan rauhassa ja iloitsevan, sill'aikaa kuin hän ei saanut elää eikä kuolla?

Eräänä iltana toinen tyttäristä, se, joka oli kihloissa, tuli myöhään kotiin jostakin iltaseurasta. Hänen sulhasensa häntä saattoi. He seisoivat vähintäin puolen tuntia kuiskailemassa ovella ennen kuin erkanivat toisistaan, näytti kuin eivät olisi tahtoneet päästää toinen toistansa. Kun pääovi oli suljettu meni neito hiljaa kyökin ikkunain ohitse ja aikoi mennä takatietä sisään, mutta säpsähti aika lailla nähdessään noiden kalpeain kasvojen katsovan ruudun kautta ulos. Kasvot liikahtivat kun askeleita kuului. Se oli Marit. Hän meni ovea aukaisemaan.

"Sinäkö Marit olet näin myöhään valveilla?" sanoi neito astuessaan sisään. "Hyvä Jumala kuinka minua peloitit! Ethän vaan ole minua odottanut?"

"Enpä juuri! mutta en saanut unta ja arvelin sentähden että oli paras istua", vastasi Marit hiljaa.

"No, ota sitten kynttilä, niin voit auttaa minua vaatteiden riisumisessa". Neito kävi edellä ja Marit jälessä kynttilän kanssa.

"Hyvä Jumala, mikä päivä meillä on ollut tänään, Marit!" sanoi neito kun oli huoneessansa taas. "Etpä tiedä kuinka ihanaa on olla kihloissa", lisäsi hän ja silmät loistivat. Hän oli istunut sängyn laidalle ja Marit seisoi suorana ja kalpeana hänen edessänsä, kynttilä kädessä.

"Sanotaan niin olevan", vastasi Marit, vaan ei katsantonsa mitään ilmaissut.

"Etkö koskaan ole aikonut mennä kihloihin, Marit?" kysyi neito ja alkoi riisua päältänsä osto-kiharat peilin edessä.

"En tiedä mitä se hyödyttäisi", kuuli hän saman syvän äänen lausuvan takanansa.

"Jos voisin ymmärtää teitä talonpoikia", huudahti neito ja kääntyi kummastellen. "En luule teillä olevan yhdenkään killingin arvosta hellätuntoisuutta — pidä vaari, sinä tiputat kuumaa talia päällesi!"

Marit vapisi niin että tulista talia tipahteli alas hänen kädellensä.

"Ei se tee mitään", sanoi hän, pyyhkäsi pois talin ja piteli kynttilää kuin ennen.

"En, sillä he eivät koskaan kirjoita toisillensa eikä heitä koskaan yhdessä nähdä, ja toinen on heille yhtä hyvä kuin toinenkin. Hyi, se on inhoittavaa!" neito veti ylenkatseessaan hameen päältänsä pään yli. "Mutta puhuivathan ihmiset, että sinulla oli joku, Marit? Kuinka sen asian käy?"

"Arvattavasti se ei käy laatuun sitten", vastasi Marit samalla kylmällä äänellä.

"Oi, sinä lasket vaan leikkiä", sanoi neito ja nauroi, "— hyi, älä toki tuijoita minuun tuolla lailla, näyttää kuin minä — — sillä sinun täytyy kuulla että se on ihanata Marit. Niin, niin, odota vaan huomiseksi, niin minä ripitän sinua. Ja nyt hyvää yötä, älä unohda kynttilää, ja sitten — kuule Marit! älä unohda herättää minua varhain huomenna, niin olet kiltti. Oi, mikä päivä meillä on ollut tänään".

Ja neito vaipui unen helmaan ja näki suloista unta, mutta Marit kulki liehuva kynttilä kädessä kylmän käytävän läpi.

Huomenna siis — neito aikoi häntä ripittää. Hänkö uskoisi itsensä näille ihmisille, jotka eivät häntä ymmärtäneet, jotka eivät olleet puhuneet hänelle ainoatakaan kehoittavaa sanaa siitä asti kuin hän tänne tuli! Ei, ennen — hän seisoi epäillen, hän kävi istumaan, nousi uudestaan, mutta ei mitään rauhaa löytänyt. Tänne hänen oli mahdotoin jäädä, — ei minutiksikaan, ei hetkeksikään. Hän teki jyrkän päätöksen. Hänen täytyi pois, kapineensa hän kyllä voi saada jälestäpäinkin. Hän pani röijyn kiinni rinnalla, heitti huivin päähänsä, avasi varovasti oven ja meni pois pimeässä yössä. Hänestä oli niinkuin hänellä ei olisi ollut tunnetta rahtuakaan.

Marit kävi nopeasti tien yli, niin nopeasti kuin jalat vaan veivät häntä. Hän oli käynyt itäistä tietä, vaikka ilman mitään tarkoitusta. Hän tahtoi vaan mennä kauas, mitä kauemmas sitä parempi, mihinkä, hän ei tietänyt. Viimein hän uupui ja uupui erään puun juurelle, minne kävi lepäämään.

Vasta aamulla hän heräsi ja hieroi silmiänsä, kummastellen missä oli ja muistellen kuinka oli tullut. Nyt hän muisti sen. Tiellä seisoi vanha vaimo ja katsoa töllötti häneen.

Selässä akka kantoi risutakkaa, jonka oli metsässä koonnut. Hän jäi ensin tielle tuijoittamaan Marit'iin, vaan sitten tuli hän lähemmäksi.

"Ei, Jumal' auttakoon! Eikö se ole tuomarin Marit?" sanoi hän, katsoa tuijoitti ja pudisti päätänsä.

Marit ei ollut sitä kuulevinaan, eikä vastannut mitään.

"Onko hän nyt sinut hyljännyt", jatkoi akka ja tirkisti ihan Marit'in kasvoihin, "ja sitten herrasihmiset ovat ajaneet sinut ulos? Ha — ha — ha — vaan enkö sitä jo sanonut?" Ja akka nauroi niin että vapisi ja taputti Marit'ia olkapäälle. Sitten rupesi hän laulamaan:

    "Ja mies tuo vaan lensi ilman muuta
    Ja neitoselle hän tuppas' suuta,
    Hän tuppasi kerran, tuppas' kaks,
    Ei neitonen tullut pahemmaks".

"Niin — niin — kaikenlaista merellä tapahtuu, sanoi hyle, kun sitä ammuttiin silmään, ja jos kovan sijan itsellensä valmistaa, niin saapi maata sen mukaan. Vaan sentähden ei ole hirteen mentävä. Tänään minä, huomenna sinä. Pyytölinnut eivät viisastu: ne lentävät pihlajamarjoja syömään ja joutuvat joka vuosi pyydyksiin, ja turha olisi valittaa siitä". Akka kävi ja jutteli itsekseen kunnes oli tiellä taas. "Tule nyt", huusi hän Marit'ille, "niin saat ruokamurusen. Olet kaiketi nälkäinen, arvaan minä, ja ehkä et ole hienompi nyt kuin että voit istua Gunhild'in töllissä".

Marit nousi ja seurasi, vaan ei sanaakaan vastannut. Akka miellytti Marit'ia samalla kuin hän kammoitti. Gunhild meni kappaleen matkaa takaisin samaa tietä, jota myöten Marit oli tullut, kunnes seisahtui erään kiviroukkion edessä, joka oli puoli-mädänneellä ovella varustettu. Tämän oven rei'ät olivat huolellisesti savella ja sammaleilla paikatut. Gunhild nosti ha'an ja meni sisään.

"Ole varoillas", sanoi akka Marit'ille, "kyllä saat kumartua, tämä mökki ei ole tehty hienoja varten".

Hän heitti takansa nurkkaan ja rupesi käsiänsä hieromaan. "Niin, tässä näet koko juhlasalin", jatkoi hän kun Marit katseli ympärillensä, "suuri se ei ole, mutta se on hyvä. Tässä minä istun kuin rotta lävessään ja nauran sekä papille että voudille ja kaikille muille kissoille. Niin, totta tosiaan se saisi kärsälleen, joka pyrkisi tänne nuolemaan". Akka nauroi taas ja rupesi laulamaan.

"Huh!" sanoi hän väristen, "täällä on vallan kylmää aamuhetkillä, mutta meillä on hyvä ystävä". Näin sanoen otti hän povestansa taskumatin, otti siitä suullisen ja ojensi pulloa Marit'ille. Marit pudisti päätänsä. "Joutavia! Juo sinä vaan, ei se ole varastettua".

"En tahdo", vastasi Marit ja sysäsi pullon pois puoleltansa.

"No, no, tee kuinka tahdot, en minä aio pakoittaa ketään, joka ylenkatsoo Jumalan hyviä lahjoja", sanoi hän ottaen vieläkin suullisen, "se oli kelpo mies, joka viinan keksi; mutta nyt tahtovat senkin ryöstää meiltä köyhiltä raukoilta. Minusta vallanpitäjät voisivat tehdä jotain hyödyllisempää, kuin toimittaa viinaveroja ja tullia; eivät he kuitenkaan saa meitä tapetuksi. Heidän pitäisi istua täällä minun töllissäni jonakin kylmänä talvispäivänä, jotka nyt pitävät puheita ryyppäämisestä ja pirun viettelyksistä — huh, Jumal' auttakoon — luulenpa että he kylläkin nöyrästi kiittäisivät viinapisarasta". Näin puhuen pani Gunhild pienen padan tulelle. Marit oli nyt tilaisuudessa katsoa ympärillensä. Huone oli pieni, yhtä pitkä kuin leveä. Kaksi seinää oli kivistä rakettu ja rei'ät täytetyt sammaleilla ja sahajauhoilla sekä ulkopuolella savella tiivistetyt. Kolmas seinä oli yhtäläinen, sillä eroituksella vaan että oli ovi keskellä, mutta neljäntenä seinänä oli paljas kallio, jota myöten vettä tipahteli ehtimiseen, vaikka katto oli siihen kiinnitetty niin tivisti kuin mahdollista oli ollut. Katoksi oli pantu muutamia hirsiä, lautoja ja turpeita niiden päälle. Päivää näkyi ainoastaan savulävestä, joka oli suolinahalla peitetty. Eräässä nurkassa oli oljista ja heinistä valmistettu vuode, toisessa seisoi hiilihanko ja pata-ripustin riippui katosta alas. Pieni puu-penkki seisoi lattialla, vaan se oli myöskin ainoa huonekalu, paitsi lukotointa arkkua, joka seisoi vuoteen vieressä.

Gunhild otti jotain mustaa eräästä paperista arkusta ja pani veteen, jota jo kiehui.

"Nyt saat hyvää kahvia", sanoi hän, "niin, minä takaan että se maistaa melkein yhtä hyvälle kuin tuomarin, mutta ei ihmettäkään, sillä palavathan tuomarin polttopuut padan alla". Gunhild nauroi niin että sai kyyneleitä silmiinsä. "Niin, jos hän tietäisi että minä käyn nuuskimassa hänen metsissään, kyllä hän pian virkamahtiinsa hyppäisi silloin. Ei tarvita muuta, kuin tuommoinen viatoin oksa", hän potkasi lattialla olevaa puun-oksaa, "niin he nostavat semmoista melua, kuin taivas ja maa olisivat hukassa, he haastavat oikeuteen, vaativat korvausta, uhkaavat vankihuoneella ja kaikella pahalla; mutta minä olen heidät pettävä, niin, totta tosiaan olen kun olenkin". Gunhild oli ottanut kaksi astiaa esille, johon hän kaasi kahvin.

"Nyt Gunhild tahtoo tarjota sinulle mitä hänellä on, vaikk'et viimein huolinut hänen neuvoistaan. Vaan enkö sitä sanonut? Enkö sitä jo sanonut? Niin, roistoja he ovat kaikki — ah kuinka se kahvitippa teki hyvää — roistoja he ovat. He ovat olevinansa piru tietää mitä herroja, ja sitten heillä ei ole omaa paitaakaan. Kauniita kosioita tosiaankin! Kun häitä on vietetty ei heillä ole vaateriepuakaan, mutta sitten vaimo pannaan orjaelemaan. Voit olla tyytyväinen että kävi niinkuin kävi, kyllä selkä olisi kyyristynyt ja silmät vetäytyneet jos olisit tullut hänen vaimokseen".

Gunhild puhalsi kahviin, jotta hetken äänettömyys syntyi; Marit istui vastapäätä, kuppi kädessä katsellen ja kuunnellen Gunhild'ia, joka levitteli itseänsä takan vieressä.

"Juo nyt niin kauan kun se on lämmintä", sanoi Gunhild nyykäten Marit'ille; "ei meistä eikä kahvista ole mihinkään kun lämmin on poissa. Mutta mitä aioinkaan sanoa — rahat jotain vaikuttavat muori, rahat, sanon minä. Puhu taas niin paljon siitä, että Herra Jumala johtaa meidän kohtalot niin tai näin — — ha — ha — kyllä kai! Niin kuin ei Jumalalla olisi muuta virkaa kuin ajatella meitä matosia. Ei, rikkaus maailmassa hallitsee. Miksi sinä luulet vallassäätyläisiä pidettävän niin korkeassa arvossa? Ovatko meitä paremmat? Ei, totta tosiaan, ei Jumalan maailmassa ole kurjempia olentoja kuin nuo 'hienot' ihmiset, vaan kah! kuinka ovat olevinansa. Huomaapas vaan pappia. Sunnuntaina hän tuomitsee ihmisiä kuumaan helvettiin ja puhuu kuinka kaikki olemme veljeksiä, mutta kyllä saat hieroa jalkojasi matolla ja kumartaa syvästi astuessasi hänen saliinsa. Ja uskallappas koskea hänen kirsimarjojansa kesällä! Kyllä silloin sekä koirat että nimismiehet hyppivät jälkeesi. Ei, rahoilla kaikki hallitaan ja hullu se on, joka ei ota niitä kun ovat tarjona". Gunhild nousi ja kohensi valkeata sauvallaan.

"Etkö luule että minäkin olisin voinut istua lakihuoneessa ja olla kunnioitettu pitäjässä", sanoi hän hetken kuluttua, ojentaen itseänsä. "Senpä luulisin, hän kosi sekä yksi että kaksi kertaa, ja minulla olisi nyt voinut olla sekä kahdeksantoista että kaksikymmentä lehmää tallissa, mutta silloin muka olin enemmän rakastunut Baard'iin. Ha — ha — niin, siitä tuli oivallinen loppu. Hän jätti sekä minut että kakaran, kun vuohet hukkuivat syvyyksiin ja ainoa lehmäni kaatui. Minä istuin sitten tyhjin käsin ja nimismies uhkasi vangita minua riettauteni tähden, mutta sitä tuomiota eivät aikaan saaneet, kosk'ei se ollut kuin ensimäinen lapseni. Sitten läksin pois kakaran kanssa, sillä siinä tienoossa oli mahdotoin olla. Lapsi kuoli, Jumalan kiitos, eikä sen tarvinnut kärsiä pahasta maineesta, mutta nälkää ei se myöskään kärsinyt niin kauan kun orjaelin sen puolesta. Nyt istun tässä komeassa huoneessa, pahaa kärsin suvella ja kylmää talvella ja saan ottaa vastaan niitä leipäpalasia, joita ihmisten ovilla saan, ja minua sanotaan Gunhild kerjäläis-akaksi. No niin, paljon maailmassa tapahtuu; ja minä olen tämän hyvästi ansainnut tyhmyyteni tähden!"

Marit ei vastannut, mutta jotain muistui hänen mieleensä, hän näki Tore'n edessänsä ja muisti hänen sanansa. Hän ei ollut muistanut Torea ennen, mutta nyt hän muisti.

"Niin, hupsu se on, joka ei kartanoa ota kun saa", jatkoi Gunhild, otti pienen piipun esille ja rupesi tupakoimaan. "Puhuvat niin paljon rakkaudesta — loruja kaikki! Se kestää ensimäisen vuoden ja sitten sitä kulutetaan pois lasten synnyttämisessä, työssä ja kivuloisuudessa, mutta talo seisoo. Ei ole hätää olla talon-omistajan vaimona! Ei hänen tarvitse orjaella, ei vilua eikä nälkää kärsiä; hän istuu huoleti lämpösessä tuvassaan sekä talvi- että kesä-aikana, hän voi kasvattaa voimakkaita nuorukaisia, hän voi kustantaa sijaisia sotapalvelukseen poikiensa edestä ja hankkia heille taitoa ja tietoa jos tahtoo. Paitsi sitä hänen ei tarvitse mennä pois tieltä kun kaupunkilaisia kohtaa. Hän voi haastaa oikeuteen hienoja ihmisiä jos mieli tekee, sillä hänellä on varoja maksaa asianajajille". Gunhild'in silmät kiilsivät, kun hän tätä ajatteli.

"Mutta kuinka sinun on käynyt oikeastaan, kuinka olet tänne tullut?" aloitti Gunhild taas hetken perästä.

Marit kertoi muutamilla sanoilla kuinka kaikki oli tapahtunut. "Niin enkö jo ole sitä sanonut, nuo hienot ihmiset ovat luodut ainoastaan pahantekoja varten. Miksi eivät nyt voineet sinua pitää, ruokkia ja olla ystävällisiä, tyttö parka, vaan sitä eivät tehneet! Ei, pois — pois, se on tietty. Nyt kai tahtoisivat että tulisit kättä nuolemaan ja anteeksi pyytämään, vaan hupsu olet, jos sen teet. Ei, me teemme heille pienen kepposen, me molemmat; senverran työtä minä ainakin voin sulle hankkia ett'ei sun tarvitse nälkää kärsiä. Täällä on eräs mies, täällä likellä, joka tarvitsee piikaa, nyt kun hänen vaimonsa on kipeä. Et saa muuta kuin ruokaa ja vaatteita siellä, mutta myöhemmin voit hankkia itsellesi parempaa paikkaa; joka on nälkäinen, ei saa ruokia valita. Ja sitten olet vapaa, voit käydä tuomarin rouvan rinnalla eikä hän uskalla sua lyödä vaikka sormet kuinka syhyisivät. Niin, jos et ole väsynyt, voimme mennä sinne kohta, niin saat vähän suurusta, sillä huomaan ett'ei minulla ole leipäpalastakaan".

KUUDES LUKU.

Marit jäi vastaiseksi siihen taloon, josta Gunhild oli hänelle puhunut; vaan ei se juuri ollut parhaimpia taloja, johonka hän oli joutunut. Kaikki oli rappiolla, eikä miehellä ollut varoja tehdä parannuksia. Huonoa ruokaa hän sai ja vähän joka atrialle. Siinä hän sitten kävi, pesi lattioita ja puhdisti läävää, halkasi puita ja kantoi vettä sisään ja teki ylimalkain kaikki raskaat työt. Välisti Marit muisti pienen kamarinsa tuomarin talossa; se oli oikea taivas tämän suhteen. Vaan takaisin hän ei tahtonut mennä, vaikkapa saisikin kuluttaa nahan pois sormiensa päästä täällä. Oli kai niin sallittu että hänen piti olla lapsi-puolena tässä maailmassa. Vaan miksi hänen juuri oli pakko olla semmoisena? Eikö hän kelvannut mihinkään parempaan? Eikö ollut hän yhtä hyvä kuin isäntäväkikin, joka ei muuta ajatellut kuin ruokaa joka eri atrialle. Marit näki unta öisin vanhemmistaan, Amerikasta, suuresta Skjölte-kartanota, missä Tore istui, ja vanhasta Gunhild'ista, joka nauroi ja sanoi: "sinulle kernaasti suotu, kaikki on oma syysi". Päivällä hän kävi miettien kummallista kohtaloansa. Marit tuli kovaksi ja katkeraksi. Ajatukset laskivat jäätä sydämen ympäri, eikä täällä aurinkoa ollut sitä sulattamaan.

Tuomarin talossa oli hämmästys suuri kun ei Marit'ia löytynyt. Kaikki juoksivat sinne tänne, sisään ja ulos. He etsivät kyökistä ja kellarista, tutkivat kaivoakin, mutta Marit'ia eivät löytäneet. Ei kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä nähnyt. Hän oli ollut vähän kummallinen viime aikoina, sanoi tuomari.

Huhu levisi pian paikkakunnassa siitä, mitä oli tapahtunut, ja moni, joka oli Marit'in tuntenut, tuli hänestä kysymään. Niiden joukossa oli myöskin Tore. Hän oli silloin tällöin käynyt siellä Marit'ia tervehtimässä. Mutta Marit ei koskaan ollut hänestä paljon välittänyt. Tore oli seisonut ovella ja Marit askaroinnut piisin vieressä ja sanonut jonkun sanan silloin kun se oli ihan välttämätöintä. Tore oli sitten mennyt, mutta tuli aina takaisin jonkun ajan kuluttua kuulustelemaan tarvitsiko Marit jotain tai tahtoiko että isälle jotain kirjoitettaisiin. Kosimisestansa taannoin hän ei koskaan puhunut. Kun Tore nyt kuuli mitä oli tapahtunut, tuli hän myöskin ja oli etsivistä ahkerin. Hevosen selässä oli hän lähtenyt paikasta toiseen etsimään.

Eräänä päivänä, kun Marit oli tullut rappusille ja aikoi viedä pois vettä, näki hän hevosen, joka oli sidottu puuhun kiinni, ja erään miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi miehen ja aikoi juosta sisään kätkemään itsensä, mutta tuo mies oli jo hänet nähnyt. Oli siis myöhäistä. Hän nojautui nyt seinää vasten ylpeällä katsannolla. Mies nosti hattuansa.

"Hyvää päivää, Marit", sanoi hän. "Kiitoksia viimeisestä".

"Kiitoksia vaan", vastasi Marit tylysti.

Tore seisoi siinä vähän aikaa. "On huono ilma nyt", sanoi hän.

"Niin on", vastasi Marit.

Tore pisti toisen kätensä taskuun eikä pitkään aikaan mitään sanonut.

"Minulla on niin paljon terveisiä sinulle tuomarilta", aloitti hän viimein.

"Vai niin", sanoi Marit ja nauroi pilkallisesti; "he ovat varmaankin saaneet jonkun ilmestyksen, koska lähettävät terveisiä minulle; oletko sinä renkinä tätä nykyä, Tore?"

Tore katsahti ällistyneenä Marit'iin; hänen mielestänsä Marit näytti vanhalta, vaikka oli ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Tore vastasi tyynesti: "Minä ajan omia asioitani".

"Vai niin, no, sano sitten terveisiä itsellesi, ett'et saa minua täältä, vaikka repisit minut kappaleiksi".

"Vai onko täällä niin hyvä olla?"

"Tietysti, — täällä minä kannan lokaa ja syön sian ruokaa, tietysti täällä on hyvä ollakseni", vastasi Marit. Tore katseli häntä taas. Kuinka onnettomalta ja turvattomalta hän näytti. Kaunis hän vielä oli, pitkä ja hoikka, mutta kasvot olivat kalpeat niinkuin taudin jälestä. Tore tunsi että sydämensä heltyi; hän meni likelle Marit'ia ja nojasi kyynyspäänsä seinää vasten.

"Aioin kysyä sinulta", sanoi hän viimein hitaasti ja viivytellen, "tahtoisitko rahoja päästäksesi Amerikaan, niin minulla kyliä olisi niin paljon ja" — —

"Ja nuo muut nauraisivat ja sanoisivat: Kas nyt tuo tulee jälestäpäin, joka oli niin ylpeä olevinansa. Ei kiitoksia, täällä on kaiketi sen verran multaa syntymä-sijoillani, että saan muutaman lapiollisen ruumis-arkulleni".

Tore katseli maahan ja hieroi saapastansa kivirappusia vasten. Hän mietti jotain.

"Niin, sillä en kaiketi voi toivoa että tahtoisit minun tuvassani istua", sanoi hän viimein; "mutta sen sinä tiedät, että mitä kerran sinulle sanoin, sitä minä vieläkin ajattelen".

Tämä ajatus iski tulta Marit'in silmistä: posket punastuivat ja hänen sydämensä tykytti niin kovasti, että hän painoi käsiänsä rintaa vasten. Talo — rahoja — vapaus, kaikki, josta Gunhild oli puhunut — se oli nyt tarjona; toisen kerran antoi sallimus hänen valita. Tuntui kuin ajatukset tukehduttaisivat häntä, hän hengitti syvään ja istui kynnykselle, kätkien kasvot käsiinsä.

Tore seisoi kauan ja katseli häntä odottaen vastausta, vaan sitä ei kuulunut: Marit ei liikahtanut.

"Saan siis sanoa hyväiset sinulle", sanoi hän, "ja jos muuten jotain tahtoisit, niin tiedät missä minä asun".

Marit kuuli hänen menevän, hän hypähti pystyyn, Tore oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tiellä. Marit tarttui käsin kynsin portaiden syrjään ikäänkuin hän olisi tahtonut kasvaa kiinni siihen; hän katsoa tuijoitti Toreen, joka jo oli päästämässä hevosensa irti — hän huusi Toren nimen.

Tämä kuuli sen, jätti hevosen ja tuli Marit'in luo.

"Tahdoitko jotain?" sanoi hän ja jäi seisomaan portaiden eteen.

Marit puri huuliansa, nosti päätään ja sanoi pilkallisella hymyllä: "Arvelenpa että koska isäni on antanut sinulle köyden, niin saat ottaa lehmänkin".

Tore katseli häntä hämmästyneenä, astui sitten portaita ylös.

"Nyt sinä puhut katkerasti, Marit", sanoi hän, "mutta onko se todellakin tarkoituksesi Jumalan ja ihmisten edessä?"

"Luuletko että minulla on kaksi kieltä suussa?" vastasi Marit.

Tore antoi hänelle kättä ja Marit laski omansa siihen.

"Se on siis päätetty", sanoi Tore, "ja minä toivon että Jumala antaa siunauksensa siihen".

"Niin, kun hän vaan antaisi", vastasi Marit.

"Ja koska saan viedä sinut kotiin?" kysyi Tore.

"Vaikka kohta", vastasi Marit, "sillä minä olen täällä vaan päivä-palkollisena".

"Tulen siis huomenna", sanoi Tore iloisena, ja näin sanoen jätti hän hyvästi.

Marit seisoi yksinänsä siinä. Hän näki Toren ratsastavan pois, se oli hänen miehensä, ja Marit — hän saisi omistaa ja hallita Skjölten taloa. Kasvonsa hohtivat, hän ojensi itseänsä suoraksi ja mielestänsä hän oli suurempi ja väkevämpi kuin koskaan ennen. Hymy leikki hänen huulillansa, vaan hyvää hymyä ei se ollut; silmät olivat suuret ja loistavat, mutta niissä oli jotain kostonhimoista, niinkuin pedolla, joka uhrinsa huomaa. Hän olisi mielellään laulanut, niin iloinen hän oli. Hän meni tupaan, mutta käyntinsä oli varma ja ylpeä kuin kuningattaren.

Mies tuolla sisällä ihan säikähtyi kun kuuli laulettavan niinkuin myrskyssä lumivuorella. Marit se lauloi työtä tehdessänsä.

"Oletko järkeä vailla, tyttö?" sanoi mies, astuessansa kynnyksen yli ja huomatessansa Marit'in menetyksen; "etkö tiedä että emäntäsi on kipeä?"

"Se ei koske minua, onko hän terve vai kipeä", vastasi Marit.

Mies katseli häntä hämmästyneenä. Tämä sama hiljainen tyttö, joka kävi askareissaan sanaakaan sanomatta.

"Tiedätkö, että minä olen isäntäsi?" sanoi hän lyöden nyrkkinsä pöytään, "minä voin ajaa sinut ulos maantielle, mistä tulitkin, ja milloin vaan tahdon!"

"Sinä et ole isäntäni enemmän, kuin kissa", vastasi Marit ja nauroi hänelle vasten silmiä. "Paitsi sitä ei sinun tarvitsekaan ajaa ketään, sillä minä menen huomenna ajamattakin, jotta saat puita hakata ja lika-vettä kantaa itse".

Mies seisoi kuin kivettyneenä.

"Mihinkä menet?" kysyi hän varsin hämillänsä.

"Sen saat tietää aikanansa", vastasi Marit, vei ulos pytyn ja heitti oven lukkoon jälkeensä. Mies jäi seisomaan töllistämään keskelle tupaa.