Marjapojat

Oltiin Toukokuussa. Valkolakit ja valkovuokot kaunistivat kilvan Helsingin ympäristössä olevia viheriäisiä lehtoja. Meren aallot loiskivat vapaina kahleistaan. Sekä pieniä että suuria höyryaluksia vihelsi lakkaamatta satamassa, ja mitä muhkeimpia kolmimastoisia laivoja loikoili rannassa ankkuroittuina.

Eräänä päivänä, kun rehtori Mellilä oli lukenut poikiensa kanssa niin kauan, että sekä opettaja että oppilaat olivat väsyksissä, sanoi hän: Tämä nyt jo saa riittää täksi erää. Entä jos tästä lähtisimme kävelemään.

– Se olisi kovin hupaista, lukeminen tuntuikin oikein raskaalta jo, kun niin kovin halusin päästä tuonne ulos.

– Kun et sanonut olisinhan saattanut aikaisemmin lopettaa ja jatkaa pitemmän aikaa iltapäivällä.

– Enhän minä kehdannut olla väsyksissä, kun setäkin, vanha mies, jaksoi kysellä ja neuvoa meitä.

– Ennen, kun olin sinun iälläsi, hämmensi äitini sokerikaakkua, ja minä surkuttelin häntä, kun hänen kätensä heilui niin ahkeraan. Mutta hän vakuutti, ettei hän ollenkaan väsynyt; vaan kun minä pyysin, että hän edes vähän aikaa antaisi minun hämmentää, niin hän hymyili ja sanoi, etten sitä kauan tekisi. Minä rupesin hämmentämään; ja vähän ajan kuluttua oli käteni niin kankea, etten millään olisi tasaisesti jaksanut työtäni jatkaa. Kun sitten ihmettelin miten hän, joka oli vanha, saattoi tuota työtä tehdä yhtä mittaa koko tunnin ajan, niin hän vastasi: "tottumus sen tekee". Samati on tässä minun laitani. Olemmekin lukeneet nyt tavattoman kauan, mutta luku-aikamme läheneekin jo loppuansa suurin askelin. No, Sakki, kaiketi sinäkin olet iloinen, kun pääset ulos?

– Olen kyllä, täällä on niin paljo katseltavaa, josta on hauska kertoa tädille ja kirjoittaa kotia. Mutta kyllä lukeminen sentään on hauskinta.

– Niin, tuo Sakki on aina ollut tuollainen. Kyllä minäkin nyt jo luen mielelläni, mutta onhan sentään paljon hauskempi olla ulkona, kuin ilma on kaunis.

– Luulisinpä sitä. Mihinkä päin nyt lähdemme? Te saatte määrätä!

– Lähdetään eteläsatamaan, siellä on niin paljo laivoja ja niitä minä kovin mielelläni katselisin. Ja sitten menisimme Kaivopuiston kallioille, siellä näemme meren, oikein aavan meren. Oi, kuinka siellä on kaunista! Oikein lentää tahtoisi.

– Niin, taikka Kaisaniemen rantaan, siellä on niin hiljaista ja kaunista, – sanoi Sakki.

– No kummanka mieltä nyt noudatan? – kysyi rehtori hymyillen.

– Kyllä Kaivopuistossakin on kaunista, lähdetään vain sinne, – kiirehti Sakki sanomaan.

– Satamasta sinä ehkä et välitä?

– En, mutta Jojun mielestä se on hauskin paikka. Tavallisesti hän saa jäädä sinne yksin, sillä ei minua haluta siellä seisoa niin kauan, kuin Joju laivoja tarkastelee.

Rehtori meni ulos poikiensa kanssa.

– Oletko, Joju, useinkin käynyt laivoja katselemassa?

– Olen.

– Vai niin. Mikä se niissä sinua miellyttää?

– Kaikki! Purjeet, touvit ja mastot. Siellä saa mielin määrin kiivetä, vaikka kuinka korkealle.

– On tuo Joju niin tarkkaan pannut mieleensä joka nuoran ja koko aluksen, että hän sen aivan osaa paperille piirtää.

– En ole tietänytkään, että sinä sellainen laivojen ihailija olet. Mutta entä jos kiivetessäsi putoaisit mereen...

– Minäkö? Johan nyt! Totta kai köydet niin vahvoja ovat, että minun kannattavat.

– Ei köydet katkea, mutta sinun kätesi ja voimasi saattaisivat pettää.

– Ei, älkää luulko.

He olivat nyt ennättäneet rantaan, ja Joju riensi oitis erääseen kolmimastoiseen laivaan, jossa laivamiehet näkyivät tuntevan hänen.

– Noh, mastoonko jälleen? – kysyi eräs merimies.

– Tottakai, – vastasi Joju, sylkäsi käteensä ja kapusi oravan tapaan mastoon ja sieltä laivaköysiä myöten toiseen mastoon ja sitte alas jälleen.

– Poika todellakin tekee nuot temput kuten paras merimies. Ei sinua maalla tarvita, tule pois merelle vain, – sanoi eräs merimies.

– Minun täytyy käydä koulua, – vastasi Joju.

– Joju, tule pois jo, – huusi rehtori, ja Joju tuli käskyä totellen, mutta hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat, kun hän kertoi, miten hauskaa oli kiivetä.

– Joju kyllä halukkaammin menisi merelle kuin kävisi koulua, – sanoi Sakki.

– Niin menisinkin, kun setä vain laskisi.

– Poika parka, ei siellä niin hauskaa olisi, kuin nyt luulet. Siellä kovat myrskyt pauhaavat, joten aallot pian tuollaisen tottumattoman laivan kannelta viruttaisivat pois. Ajatteleppas vain, kun laiva keinuu kuin pieni lastu tuolla suurella valtamerellä, missä ei näy muuta kuin taivas ja vesi.

– Ei lastullakaan ole mitään hätää, ei se mene pohjaan eikä kaadu.

– Niin, mutta laivoja joutuu joka vuosi haaksirikkoon.

He tulivat kaivopuistoon ja läksivät kallioille, missä aava meri näkyi ja raitis tuuli puhalteli. Rehtori istui eräälle lavitsalle ja nojasi leukaansa valkonuppista keppiänsä vasten, jota hän molemmin käsin piteli kiinni. Hän näytti miettiväiseltä eikä näkynyt katselevankaan luontoa.

Sakki istui rehtorin viereen, ja hänen silmänsä katsoivat uneksien kauas etäisyyteen. Tuo aava näkö-ala tuntui hänestä kovin suurenmoiselta, ja hänen mieleensä syntyi monenmoisia ajatuksia, epäselviä tulevaisuuden kuvia, jotka vielä olivat ikään kuin usvaan verhoittuina.

Mutta Jojulla ei ollut aikaa istua; hän hyppeli paikasta paikkaan ja katseli säihkyvin silmin merelle, huutaen tuon tuostakin riemastuneena: Tuossa tulee höyry-alus, oi, kuinka se on kömpelö noitten purjeveneitten rinnalla! Kas tuossa näkyy suuri alus, oikea kolmimastoinen, varmaan se on kolmimastoinen. Ei se tulekkaan, se menee. On se vain jalo kapine! Oi sentään, kun pääsisi tuonne kauas, kauas, näkemään, mitä siellä merien takana on.

– Noilla laivoilla, jotka kauan ovat merellä, saa usein pahennutta ruokaakin, ei siellä niin hyvä oltava ole kuin luulet, – sanoi Sakki hymyillen.

– Totta heillä on perunoita ja silakkaa. En vielä ole niin pilaantunut, etten huonoonkin tyytyisi. Enköhän pääsekkin merelle?

– Enhän olisi suonut sinun merimieheksi rupeavan, mutta jos sinulla siihen todellakin on taipumusta, niin en tahdo sinua estää siksi tulemasta. Mutta usein lapset mielivät joksikin, johon he jäljestäpäin eivät tyydykkään, he kun eivät vielä ymmärrä, mitä tahtovat. Siis olen minäkin päättänyt, että sinun pitää muutaman vuoden käydä koulua, eli siksi, että ripille pääset. Koulu on sinulle suureksi hyödyksi, ja sitä paitsi sitten paremmin tiedät, mihin haluat. Mutta mennään nyt jo kotia, Eriika siellä odottaa päivälliselle.

Iltapäivällä rehtori jälleen jatkoi lukemista poikien kanssa. Tätä vielä kesti pari viikkoa, ja sitten tuli päivä, jolloin pojat saivat mennä tutkintoansa suorittamaan.

Molemmat pääsivät toiselle luokalle, ja entisistä marjapojista oli siis tullut koulupoikia.

Kirkkaana kuin peili oli jää pohjois-sataman luistinradalla, ja luistelijoita tuli ehtimiseen. Siellä niitä näkyi neitosia ja herroja, koulutyttöjä ja poikia. Kaikki kiitivät kevyesti, ikäänkuin ilmassa. Siellä näkyi kirjavia pukuja, komeita ja kehnompia, kauniita, nahalla reunustettuja luistinpukuja, ja neitosten kaulassa pitkiä siepuroita, joittenka päät heiluivat sinne tänne. Kaikki luistelijat näyttivät reippailta ja punaposkisilta. Istuinlautoja oli radalla siellä täällä, ja tuon tuostakin joku tyttö istahti laudalle ja joku herra tahi poika, kuinka kulloinkin sopi, polvistui hänen eteensä, asettaaksensa luistimet hänen jalkaansa.

Eräs tyttöparvi oli vain kävelemässä radalla. Heillä ei ensinkään ollut luistimia, ja he aikoivatkin jo lähteä pois, kun yksi heistä sanoi: – Katsokaapas, tuolla tulee "tumma" ja "vaalea," ja Solmia on heidän kanssaan. Kumma, miten se Solmia aina viitsii heidän parissaan kävellä.

– He ovat tavallisesti kaikki yhdessä kävelemässä, vanhukset myöskin, mutta mitäpä ne vanhat luistinradalle olisivat viitsineet tulla. Olen minä sentään joskus nähnyt rehtorin täällä.

– Elsa Hiltunen puolustaa aina Solmiaa, mutta minun mielestäni hänen tulisi olla enemmän kumppaniensa kanssa.

– Minä pidän hänestä paljon ja tunnen hänen myöskin paremmin kuin sinä, me kun neljä vuotta olemme istuneet vieritysten, eli aina siitä asti, kun hän kouluun tuli. Solmia on vakava tyttö, hän lukee ahkeraan, ja sitten hän tahtoo, kun hänellä on aikaa, olla tätinsä ja enonsa huvitteena. Hän ei sitä paitsi tahdo paljon tuttavia siitä syystä, että se häiritsisi noita vanhoja, jotka ovat hiljaiseen elämään tottuneet.

– Kauniilta kuuluu...

– Naima Vuori ei milloinkaan ole hyvä, kun Solmiasta puhutaan.

– Mitä minä hänestä välitän, kyllä hän minun puolestani saa hyvä olla. Mutta minä en pidä tytöistä, jotka kävelevät aina kavaljeerien kanssa.

– Sinäkö? Ohoh!

– Niin minä, mutta minun on vilu ja minä lähden nyt kotia.

– Laina ei ainakaan minua jätä; etkö jää tänne kanssani? – kysyi Elsa eräältä toverilta.

– Totta kai, täytyyhän tässä katsella, miten parhaat luistelijamme luistelevat.

Radan päässä oli hakomaja, ja Solmia meni sinne panemaan luistimia jalkaansa. Sakki ja Joju aikoivat auttaa häntä, mutta hän vastasi: – Kyllä minä itsekkin saan ne jalkaani, menkää te vain pois.

Pojat riensivät hekin asettamaan luistimet jalkoihinsa, ja sitten kiitivät iljannetta pitkin. Radalla kävelijät vain osottivat heihin ja sanoivat: "katsokaa rehtorin poikia".

Elsa Hiltunen oli juossut tervehtimään Solmiaa, ja Naima Vuori oli myöskin vielä radalla, sillä hän oli kuitenkin utelias näkemään rehtorin poikien luistelua. Ne olivat jo radan toisessa päässä, kun Solmia lähti kiitämään.

Tyttö luisteli tottuneesti ja varmasti, olipa ikään kuin pieni perhonen olisi siellä kevyesti lennellyt. Rehtorin kasvatit tulivat häntä vastaan, ja nyt luisteltiin yhdessä sekä tehtiin kaikenmoisia taidetemppuja. Joju varsinkin osasi erittäin sievästi luistella "ytterkanttia," y. m.

Kun Solmia oli vähän aikaa luistellut, tuli hän Elsa Hiltusen luo ja kysyi, lähtisikö hän jo pian radalta pois. – Minä en joudu kauan täällä viipymään ja tulisin halusta kanssasi.

– Kyllä, me aioimme jo äsken mennä pois, mutta sitten kuin te tulitte, niin tahdoimme nähdä teidän luistelevan. On niin ihmeen hauskaa katsella, kun joku oikein hyvin luistelee.

Naima Vuori tuuppasi Elsaa kylkeen ja loi häneen nuhtelevan katseen.

– Ei meidän luistelumme katselemista ansaitse, – sanoi Solmia, – paitsi Jojun, hän todellakin tekee sitä taidokkaasti.

Hän kiisi vielä kerran radan toiseen päähän sanomaan Sakille, että hän aikoi mennä toveriensa kanssa pois.

Sillä välin Naima Vuori nuhteli Elsaa siitä, että hän oli kiittänyt Solmian luistelua. – Kyllä hän vain tarpeeksi tietää, että häntä ihaillaan, – virkkoi Naima.

– Sitä en ensinkään luule, – sanoi Elsa.

Solmia palasi radalta ja ilmoitti, että pojatkin aikoivat tulla kotia. Luistimet hän otti jalastaan, ja sitte oltiin valmiit lähtemään.

Pian Joju ja Sakki heidän saavuttivat, ja vilkkaasti keskusteltiin matkalla.

Joju kertoi koulusta kaikenlaisia kaskuja ja omasta elämästäänkin yhtä ja toista, miten hän oli ollut sanomalehtipoikana ja koetellut monenmoista lyhyessä elämässään. Kertoipa vielä, miten hänen teki mieli merelle, mutta setä Mellilä oli aina ollut sitä vastaan ja vaatinut häntä lukemaan siksi, kunnes tulisi kuusitoistavuotiaaksi. – Jos silloin vielä haluttaa lähteä, niin saan mennä. Nyt keväällä siis pääsen tuonne avaraan maailmaan!

– Hirveätä aivan! – huudahti Naima.

– No, en tiedä, mitä hirveätä se olisi, päin vastoin.

– Ajatelkaa noita myrskyjä merellä!

– Saattaa niitä vaaroja olla joka paikassa, – sanoi Solmia, ei se mielestäni mitään olisi sen vuoksi, mutta vanhan sedän ja tädin vuoksi, jotka niin kovin häntä kaipaisivat.

– Niin, he tahtoisivat minua pyrkimään voimistelunopettajaksi.

– No sehän on niin reipasta ja uljasta, ja tehän kuulutte voimistelevan niin mainiosti. – Naima kuiskasi eräälle sivutoverilleen: – Ai, kuinka tuo tumma on sööti! – Hän oli sitä kuiskaavinaan, mutta hyvin Joju sen kuitenkin kuuli, ja hän sanoi:

– Kuka raukka se sööti on? Semmoinen poika on hyvin imelä, jota voi söötiksi sanoa.

Tähän eivät tytöt mitään vastanneet.

He olivat nyt tulleet eräälle kadulle, jossa heidän tuli erkaantua toisistaan. Rehtorin pojat ja Solmia sanoivat hyvästit seuralaisilleen ja lähtivät kotia.

– Joju, mitenkä saatoit tuolla tavalla puhua, etkö nähnyt miten Naima kävi punaiseksi, – sanoi Sakki.

– Minäkö siitä olisin välittänyt, ei tarvitse tyttöjen tulla minua arvostelemaan, yhtäkaikki minulle, olenko Naiman mielestä makea vai hapan.

– Olenhan minä monta kertaa sanonut, kun olet tehnyt minulle jonkun palveluksen, että sinä olet ollut hyvä, etkä sinä ole koskaan suuttunut.

– En, se on aivan toista. Muistan minä senkin vielä, kun sinä siellä pappilassa ennen marjapoikana ollessani sanoit, kun minä tuhmasti kiroilin, että kyllä luulit minun lakkaavan pahasta tavasta, sekä että minusta tulisi kelpo poika. Se sana, näes, auttoi minua jättämään pois tuon pahan tavan.

He tulivat nyt kotiportille, mutta Joju sanoi vielä lähtevänsä vanhempiansa katsomaan. Sakki ja Solmia menivät sisälle, ja Eriika täti kutsui heitä kammariinsa kahville. Rehtori istui siellä jo ennaltaan.

– Minnekkä Jojun jätitte? – kysyi rehtori.

– Hän meni vanhempiansa katsomaan.

– Onko täti käynyt Jojun entisessä kodissa? – kysyi Solmia.

– Olen, mutta en nyt moneen kuukauteen.

– Eikö täti menisi? Minä olin äitini kanssa usein sellaisissa köyhissä kodeissa maalla, ja tulisin halusta tädin kanssa.

– Mitä sinä, pikku perhonen, siellä tekisit, paras että Eriika ja minä menemme.

– Mutta kyllä te otatte minun mukaanne! Äiti sanoi, että lapsesta jo pitää oppia tuntemaan köyhien elämää.

– Antaa tytön tulla.

– Joju on aina kovin surullinen, kun hän palaa vanhempiensa luota, – sanoi Sakki. – Viimein kun hän sieltä tuli, niin hän sanoi: "jos pääsisin merelle ja saisin niin paljo rahaa kokoon, että saattaisin ostaa pienen maatalon, niin asettaisin isäni ja äitini sinne, heidän elämänsä täällä on kovin kurjaa..."

Juuri kuin tätä puhuivat, tuli Joju kotia.

Eriika täti havaitsi heti, että pojan muuten iloiset silmät nyt näyttivät kovin totisilta. Hän silitteli Jojun mustia kiharoita, sanoen: – Kaasin sinulle oikein täyden kupillisen kahvia, sillä kyllä se nyt varmaan hyvältä maistuu, kun olet luistelemassa käynyt.

Joju kiitti vain, joi ja läksi kammariinsa.

Hetken perästä hän meni setänsä huoneeseen ja pani oven kiinni jälkeensä.

– No, mitä pojallani nyt on sanottavaa?

– Minä kävin äsken vanhempieni luona. Siellä oli silloin heidän huoneittensa omistaja vaatimassa vuokraansa. Hän oli juovuksissa. Isä pyysi häntä odottamaan vähän aikaa, mutta silloin mies julmistui, otti tuolin ja aikoi lyödä isää, mutta minä karkasin häneen kiinni, ja töyttäsin hänet ulos ja menin itse myöskin samalla. Hän lupasi valittaa rehtorille, mutta täytyihän minua mennä apuun, kun hän aikoi lyödä isää.

– Minä lähden oitis sinne. On tämä vähän paha asia, mutta koetetaan se selittää.

Rehtori meni Eriikan luo. – Kuuleppas, Eriika, onko pakarin takana oleva suuri kammari teille välttämättömästi tarpeellinen?

– Ei, siellä on tyhjiä puu-astioita, jotka yhtä hyvin saattaisivat olla suuressa vajassa.

– Hyvä! Minä aion nyt mennä tuomaan sinne hyyryläisiä.

– Se on aivan epäkunnossa!

– Sama se, he saavat laittaa itsellensä kuntoon. En aio noilta vuokraajiltani ottaa mitään vuokraa, mutta rehellistä työtä aion hankkia heille, ja sitä heidän pitää kohtuullisesta palkasta tehdä. Minä lähden nyt Jojun vanhempien luo, ja toimitan heidät tänne.

Rehtori meni, ja kun hän tuli Matin asunnon luo, oli huoneitten omistaja jälleen oven takana räyhäämässä.

– Mitä menoa täällä pidetään?

– Menoako? Nuot ovat minun huoneeni, eikä minua lasketa sisälle.

– Totta kai teitä sisälle lasketaan omiin huoneisiinne. Se on selvää. Vaimonne ja lapsenne kaiketi siellä asuvat, koska ne teidän huoneenne ovat.

– Ei ikään, vaan nuot vuokraajaroistot, jotka eivät mitään maksa.

– Vai vuokraajat. Kyllä ne maksavat. Olen rehtori Mellilä ja maksan näitten vuokran, mutta en ollut oikein selvillä siitä, koska se oli maksettava.

– Mellilä, rehtori Mellilä. Te siis olette sen pojan isä, joka täällä äsken oli?

– Kasvatti-isä, niin olen.

– Suokaa anteeksi, ei minulla mitään kiirettä ole...

– Kyllä jokainen omansa tarvitsee. Ja kun tässä nyt on kerran teillä ollut syytä tyytymättömyyteen, niin on paras, että he muuttavat. Aukaiskaa ovi, siellä, rehtori Mellilälle!

Ovi avattiin. Rehtori tiedusteli, mitä huoneen omistajalle tuli maksaa, ja suoritti sen heti.

– Nyt saatte oitis muuttaa minun luokseni, – sanoi hän Matille, joka näytti tästä olevan kovin kiitollinen; mutta Miina ei tahtonut asiaa oikein käsittää, ja näyttipä siltä, kuin muutto ei häntä oikein olisi miellyttänyt.

– Kyllä he olisivat saaneet asua täällä, aivan mielelläni olisin antanut heidän asua, mutta...

– Ei, kyllä se sopii varsin hyvin, että muuttavat, – sanoi rehtori. – Täällä on hevoset ja rattaat, asettakaa niihin, mitä teillä on, ja ajakaa minun talooni. Siellä on teillä vapaa asunto.

Isäntä kävi vähän noloksi ja näytti hämmästyneeltä, mutta Matti ja hänen vaimonsa muuttivat vielä samana päivänä rehtori Mellilän suureen pakarikammariin.

– Kapteeni Malm pyytää tavata rehtoria, – sanoi Leena, joka raotti rehtorin ovea.

– Jasoo, jasoo, käske häntä tulemaan sisälle.

– Hyvää päivää! Miten sinä täällä jaksat?

– Päivää päivää! Jumalan kiitos, kyllä minä yleensä olen hyvin voinut, mutta tänään luuvalo ristiluissani minua niin on vaivannut, etten voinut tulla luoksesi, ja minulla oli sinulle puhuttavana tärkeä asia, jota en tahtonut tuonnemmaksi jättää. Suo nyt anteeksi, että sinua tänne vaivasin!

– Älä, veikkonen, tuollaisista kursaile, kävelinhän tänne aivan mielläni. Annappas kuulla asiasi nyt.

– Joju poikani tahtoisi merelle, enkä minä voi sitä vastustaa, kun näen, miten hartaasti hänen mielensä tekee sinne. Se kaiketi on hänen uransa täällä maailmassa. Mutta minä pyytäisin, että sinä hänen ottaisit laivaasi ja antaisit hänelle sekä teoreetistä että käytännöllistä opetusta. Sinähän lähdet keväällä matkalle?

– Lähden. Mielelläni otan hänen mukaani. Aivan se on viisaasti tehty, että annat pojan tulla, koska hänellä on siihen halua. Kyllä minä hänestä huolen pidän sen mukaan, mitä minä voin. Jumalan suojeluksen allahan ollaan niin maalla kuin merellä.

– Ollaan niin, mutta minä tulen kaipaamaan häntä paljon.

– Maailmalle he tulevat, jos mihinkä virkaan rupeavat. Huono se lintu, joka ei pesäänsä edemmäksi voi lentää.

– Onhan se niin. Kentiesi hän saa tarpeensa merimatkoista ja viihtyy sitten omassa maassa.

– Niin, no, olenhan minäkin väliin koko vuoden kotona, aina sen mukaan, kuin soveliaaksi näen.

Eriika tuli sisälle. Rehtori kertoi, että kapteeni Malm oli luvannut ottaa Jojun laivalleen.

– Kyllä täällä taas elämä hiljaiseksi käy, – sanoi rehtori, – kun se poika pois tulee. Olin aina siinä toivossa, ettei hän enään merelle haluaisi, kun hän muutaman vuoden kävisi koulua, mutta huomasin piankin, että hän luki vain, kun hänen sitä täytyi tehdä. Hän on kuitenkin hyvin mennyt eteenpäin, sillä hän on älykäs poika, vaikkei niin perusteellinen kuin Sakki.

– Helläsydämminen hän on, mutta vähän vallaton. Sakki, sitä vastoin on tavattoman vakaa, – sanoi Eriika.

– Heidän lapsuutensa on ollut ihan erilainen. Sakki on totutettu vakaaseen työhön pienestä asti, ja se on painanut leimansa hänen luonteeseensa. Joju sitä vastoin on saanut kuljeskella tyhjäntoimittajana, mutta hänen vilkas luontonsa on vaatinut häntä toimimaan, ja onni on, ettei hän joutunut pahoihin tapoihin, vaan käytti älyänsä harjoittaakseen voimiansa ja tehdäkseen kaikemmoisia viattomia kujeita. Rehellinen ja tunnollinen hän myöskin on. Minun täytyy myöntää, että hän on minulle vielä rakkaampi kuin Sakki, kentiesi sentähden, että hän enemmän on ollut minun apuni tarpeessa. Sakki on sellainen poika, että hänestä aina olisi tullut kelpo mies, sielläkin, missä hän oli, vaikka hän kentiesi olisi joutunut toiselle uralle, mutta Jojun olisi melkein ollut mahdoton pysyä kelvollisena sellaisissa oloissa, joissa me hänen tapasimme.

– Olen minä täällä joskus nähnyt nuot pojat, mutta niin hätimiten, etten tosiaankaan heitä tunne.

– He tulivat juuri äsken kotia, – sanoi Eriika, – menenkö heitä käskemään tänne?

– Kyllä.

Hetken perästä tulivat Joju ja Sakki, ja Eriika esitteli heitä kapteeni Malmille.

– Joju, – sanoi rehtori, – nyt olen puhunut kapteeni Malmille, että sinä haluat merelle. Kesäkuun lopulla hän on valmis ottamaan sinun mukaansa.

– Kiitoksia, setä! Kyllä merelle olen hartaasti toivonut aina siitä asti, kuin täällä satamassa ensi kerran laivoja näin, – sanoi poika, ja hänen ruskeat silmänsä välähtivät innosta.

Kapteeni Malm katseli mielihyvällä tuota hartevaa, soreaa, kuusitoista-vuotiasta nuorukaista ja taputti häntä olalle, sanoen: – Toivon, että meistä tulee hyviä ystäviä. – Sakkiin kääntyen hän sitten kysyi: – Miksikä tämä nuorukainen aikoo? Nuot syvämietteiset silmät osottavat, että olisit liiaksi miettiväinen merellä myrskyissä matkustamaan, sillä siellä täytyy olla käytännöllinen sekä aina virkku ja valpas.

– En minä sinne mielisikään. Mahdollisesti sentään joskus merien taakse, päästäkseni väljemmille aloille tietoja tutkimaan. Vastaiseksi on minulla täällä kyllin työtä.

Kapteeni sanoi itsellään olevan kiirettä pois ja jätti hyvästi.

Jojun vastainen ura oli siis päätetty.

Kun kapteeni oli mennyt, tuli Solmia sisälle ja kuiskasi jotakin Eriikan korvaan. Eriika noikkasi, ja tyttö meni jälleen, ja näyttipä siltä, kuin hänellä olisi ollut koko valtiosalaisuus tiedossaan. Hetken perästä hän tuli takaisin ja pyysi, että eno ja täti sekä pojat tulisivat pakarikammariin. Matin Miina kutsui kahville, sillä nyt oli Miinan päivä.

He läksivät kaikin, ja miten hämmästyivätkään, kun huone oli ihan puhdas ja siisti! Solmia oli saanut Eriika tädiltä vanhat uutimet, jotka hän itse oli parsinut ja jotka Leena sitten oli tärkännyt ja silittänyt. Nyt näyttivät ne niin siistiltä ja puhtailta akkunassa. Pöydällä oli valkoinen liina ja sen päällä Jojun antama Uusi Testamentti, johon hän oli kirjoittanut äitinsä nimen. Kahvin ja nisuleivät oli Eriika lahjoittanut. Eräs vanha rikkinäinen keinutuoli oli myöskin laitettu kuntoon, paikattu ja maalattu ja annettu sitten Miinalle. Siihen muija oli nähtävästi ihastunut. Matti kumarsi ehtimiseen ja siunasi rehtoria ja Eriika neitiä kaikesta hyvästä.

– En olisi uskonut, että näin rauhallista kotia vielä olisin saanut, – sanoi ukko.

Miina näytti yleensä siltä, kuin hän olisi enemmän pitänyt entisestä elämästään, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Kaikki krouvaaminen oli jyrkästi kielletty, ja kulkijoita eivät saaneet ottaa luoksensa, ei minkäänlaisia. Miina kyllä ensin puhui vähän muuttamisesta, mutta kun ukko piti sitä pelkkänä mielettömyytenä, he kun saivat vuokratta rehtorilla asua, niin Miina sanoi, ettei toisten niskoilla oleminen häntä miellyttänyt. Matti ei ottanut kuullakseenkaan vaimonsa puhetta, hän kun oli kovin kiitollinen ja ihastunut oloonsa. Mutta vähitellen Miinakin tottui siivompaan elämään.

Siellä nyt kun oli katseltu, miten kaikki oli kunnossa Matin huoneessa, ja ruvettu kahvia juomaan, jota Solmia hyvin taitavasti kaasi kuppeihin, alkoi rehtori kertoa Jojun merelle menosta ja kyseli, mitä hänen isänsä siitä piti.

– Mitäpä minä siihen sanoisin, kyllä rehtori parhain tietää, mikä ala hänelle sopivin on, – vastasi Matti.

– Niin, antaa mennä vain, – virkkoi Miina, – hyvä se on, kun nuorena pääsee maailmaa kokemaan. Noin kuudentoista-vuotiaana minä itsekkin maailmalle kodistani lähdin. Onhan se sentään hauskaa, kun lapsensa siihen mittaan saa, että ihmisiin kelpaavat.

– Hm, – sanoi rehtori.

– Mutta sen tiedän vain, että Jojua tulee kovin ikävä, kun hän lähtee pois; ja sitten tulee se pimeä syksykin vielä, – sanoi Solmia.

– Kyllä syksy pian menee, kun koulussa on, tuskin sinä minua muistatkaan. Mutta minä kirjoitan teille sieltä maailman ääriltä.

Joju oli iloinen vain, ajatellessaan noita merentakaisia, kaukaisia maan-osia, ja mitä kaikkea hän siellä saisi nähdä.

Kun kahvi oli juotu, nousi rehtori istualta ja sanoi hyvästi. Kaikki muut seurasivat hänen esimerkkiänsä. Poikien täytyi myöskin mennä läksyjänsä lukemaan.

Kun olivat tulleet pois ja Eriika oli istunut huoneeseensa, kuuli hän, että joku nopein askelin tuli hänen kammariinsa, ja samassa hän jo tunsi, miten Jojun vankat käsivarret kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.

– Kiitoksia, täti, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan taas tänäkin päivänä, – sanoi Joju, ja hänen tummat, samettimaiset silmänsä kiilsivät kosteina. Hän ymmärsi kyllä, että hänen tähtensä Eriika oli hänen äidilleen osottanut hyvyyttä.

Eriika noikkasi vain ja katseli äidillisen lempeästi kiitollista poikaa.

Toukokuun loppupäivät kuluivat nopeasti, ja Solmia oli vapaa lähtemään kesälomalle.

– Koska minä sinun jälleen näen? – kysyi hän Jojulta. – Olen kentiesi jo koulusta poissa, kun tulet takaisin...

– Niin, ja silloin et ole enään pikku Solmia, vaan täysikasvuinen neiti.

– Ja sinä olet harteva, partainen merimies. Kummallista!

– Enhän vielä kolmen vuoden päästä niin mahtane vanhentua.

– Ei, kyllä me vain sinun silloin tunnemme samaksi Jojuksi kuin nytkin, – vakuutti Sakki.

– Käytkö edelleenkin, Solmia, katsomassa vanhempiani? – kysyi Joju.

– Tietysti minä sen teen, ja Sakki myöskin.

– Lukisitko heille myöskin? – sanoi Joju hiljaa, ikään kuin hän olisi pelännyt pyytävänsä liikoja.

– Kyllä aivan varmaan. Tätikin auttaa meitä muistamaan, mitä me kyllä mielellämme teemme.

Sinä aamuna, jona Solmian piti lähtemän, oli Eriika täti kasvattipoikien kanssa aikaisin aamulla torilla. Pojat ostivat kumpikin vähäisen kauniin kukkavihon, ja torilta palatessa poikkesi Eriika täti Brondinille ja osti sieltä pussillisen torttuja. Kotona sitten kaikki lahjoitettiin Solmialle. Täti antoi hänelle makeispussin evääksi, ja pojat kiinnittivät kukkavihot hänen päällystakkiinsa.

Rehtori katseli heitä, sanoen: – Vai niin, kaikki muut ovat nyt antaneet sinulle lahjoja, paitsi vanha enosi. Enhän minä tuollaisia enään keksi, mutta rakas olet minulle kuitenkin, oma pikku nupukkani! Sano terveisiä sisarelleni ja langolleni sekä siskoillesi. Jumala kanssasi olkoon!

– Kiitoksia eno, kiitoksia kaikki!

Sitten lähdettiin vielä rautatielle saattamaan. Pian oli Solmia muitten toverien joukossa junalla, joka viheltäen lähti poispäin.

Vuodet vierivät eteenpäin. Joju oli jo kaksi vuotta ollut merellä ja tuon tuostakin kirjoittanut kotiinsa. Rehtori häntä kovin kaipasi, varsinkin kesällä, jolloin Sakki aina jonkun ajan vietti kotona vanhempiensa luona. Nyt oli rehtori jälleen saanut Jojulta kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hän kentiesi jo vuoden päästä pääsisi Suomeen, ja sitten hän jäisi talveksi kotiin lukemaan. Kun ukko tuon uutisen näki, ei hän malttanutkaan enään jatkaa lukemistansa, vaan riensi Eriikan luo.

– Eriika, tuleppas kuulemaan, mitä Joju kirjoittaa.

– Tuleeko hän kotiin? Onko hän terve?

– No, kuuleppas nyt:

      Setä rakas!

Nythän olen suuressa maailman kaupungissa New-Yorkissa, ja olen täällä mielestäni niin pienen pieni, niin yksinäinen ja koditon. Mutta kun rakkaan setäni kanssa saan jutella kaikesta, mitä olen nähnyt ja saanut kokea, niin olen taas ikään kuin teitä lähempänä. Ennen tänne tuloamme saimme Atlantilla koetella, miten se vihoissaan vyöryää ja hyrskyy. Kyllä me silloin olimme kovin heikot, mutta ihmeen juhlallista oli nähdä tuota suuremmoista näytelmää merellä. Kapteeni ja vanhat tottuneet merimiehet olivat erinomaisen tyvenet. Heidän vakavista muodoistaan vaan näki, että vaara oli tarjona. He toimivat kiireesti, mutta maltillisesti. En minäkään yhtään pelännyt. En tiedä, mistä se tuli, että aivan levollisesti saatoin jättää itseni Jumalan haltuun. Mutta kun sitä myrskyä vielä ajattelen, niin ihmettelen, että todellakin kuivalla maalla olemme.

Täällä on paljo katseltavaa, mutta en niitä kaikkia tässä kirjeessä voi luetella, emmekä vielä ole niin kauan kaupungissa olleetkaan, että olisin joutunut paljoa näkemään. Niistä siis puhutaan toisten. Tahdon vain mainita, ettei Helsingin satama mitään ole New-Yorkin sataman rinnalla. Täällä on laivoja kaikilta maailman ääriltä, täällä on koko metsä laivoja. Ja korkeampana kaikkia mastoja kohoaa suunnattoman korkea valotorni. Kertokaa Solmialle, että rautatie New-Yorkissa kulkee asuinhuoneitten päällitse. Ihmisiä vilisee kaduilla jos jonkinmoisia, aivan mustia villapäisiäkin. Mutta mitäpä näistä kaikista kerronkaan, minunhan piti ilmoittaa, että jo kentiesi vuoden päästä pääsen Suomeen, ja sitten jään talveksi kotiin lukemaan. Kovin hauskaa se olisi, jos pääsisin taas omaisteni luo, vaikka meri-elämä onkin minun oikea alani, kyllä siellä on raitista ja reipasta oloa!

Kuinka isä ja äiti siellä kotona voivat? Onko isä vielä jaksanut käydä muuraustyössä? Miten itse olette voineet, setä ja Eriika täti? Kirjoittakaa pian tänne, en ole pitkään aikaan saanut kirjettä, varmaan ovat tiellä joutuneet hukkaan. New-Yorkissa tulemme nyt viipymään, sillä laivassa on tehtävä pieniä parannuksia; osottakaa siis tänne kirjeenne.

Sanokaa Solmialle ja Sakille paljo terveisiä! Muistelen hyvin usein niitä iltoja, joita yhdessä vietimme Eriika tädin kammarissa. Mikko kissa kai on melkoisesti lihonnut, kun on saanut rauhassa unta vetää. Leenalle lähetän myöskin paljon terveisiä, olen usein kiitollisuudella muistanut häntä, kun minun on täytynyt vetää rikkinäisiä sukkia jalkaani, ja ajatellut: olisipa Leena täällä, niin enpä tarvitsisi panna parsimattomia sukkia jalkaani.

      Voikaa hyvin kaikki ja muistakaa

      Joju Veitikkaa.

– On se poika nyt saanut odottaa tietoja, täytyy heti hänelle kirjoittaa. New-Yorkiin siis meidän tulee kirjeemme osottaa...

Rehtori ei ennättänyt puhua enempää, sillä etehisestä kuului Solmian ääni, kun hän huudahti: – Voi miten hauskaa, ja minä kun en tietänyt odottaakkaan!

– Kuka siellä? Hyvänen aika, tulevat tänne ja minulla on vain yötakki ylläni... Sisarenihan se oli, Amaalia!

– Kuinka täällä voitte? Teki niin mieleni tulla teitä ja Solmiaa katsomaan.

– Istuppas nyt. Olihan se kovin hauskaa, että tulit, – sanoi Eriika.

– Ja me kun emme voineet aavistaakkaan, kuka siellä etehisessä Solmiaa ilahutti.

– Äiti oli tullut niin hiljaa, ettei kukaan huomannut, ja kun minä astuin etehiseen, niin hän jo oli siellä, ja siksi minä niin hämmästyksestä huusin.

Pruustinna kertoi olleensa vävynsä, pastori Palosen luona. – Se sopi hyvin matkaan, – sanoi hän. – Helmillähän on tyttökin, sanoi Eriika.

– Tulen juuri ristiäisistä.

– Mikä tytön nimeksi pantiin?

– Leila.

– Niin soma nimi.

Sakki tuli myöskin koulusta kotiin ja ihastui, nähdessään pruustinnan.

– Onko täti Amaalia kuullut mitään kodistani?

– Olen. Siellä voivat kaikki hyvin. Hannes on nyt, kuten tiedät, meillä voutina. Hän on niin kelpo poika. Sanoin juuri, että hänen olisi paras, ruveta jonkun suuremman kartanon voudiksi. Mutta tässähän minulla on sinulle kirjekkin.

– No hyvä, että kirjeestä puhuit. Katsokaa, lapset, tässä on kirje Jojulta.

– Ai, saammeko lukea?

– Kyllä, tuossa on. Solmia saa sen ensin, koska Sakilla on toinen.

– Voi, miten hauskaa!

Sakki katsoi Solmiaan ja punastui vähän. – Kylläpä tulitkin iloiseksi.

– Tietysti, sanoi tyttö aivan levollisesti.

– Kai maar sinä Jojua olet kaivannut? – sanoi pruustinna veljelleen.

– Sanomattomasti! Oli hänestä tosiaan usein vähän huoliakin, kun hän oli niin vilkas ja monesti teki ajattelemattomuudessa pieniä urhotöitä, jotka eivät koulupojalle sopineet; mutta jos hän olikin pieni pilvenhattarani, oli hän myöskin auringonsäteeni, ja häntä kaipaan kuten kadonnutta kevätpäivää.

Sakki kysyi, saisiko hän mennä kertomaan Jojun vanhemmille, mitä kirjeessä oli.

– Kyllä, mene vain.

Sakin mentyä sanoi rehtori: – Poika on pitänyt niin hellää huolta Jojun vanhemmista.

– Vieläkö Marjaniemi tahtoo talonsa myydä? – kysyi Eriika. – Olen aina toivonut, että veljeni ostaisi sen talon. Siellä saisimme olla kesät teidän lähellänne, ja Jojun vanhemmat saisivat asua siellä. Matti on jotenkin kelpo mies, hän on vanhastaan tottunut maan työhön, ja kentiesi te antaisitte Hanneksen meille, niin panisimme hänen sinne vanhan ukon apulaiseksi.

– No miksi ei, jos siksi tulisi.

– Kas vain, kun ennätit ennen minua puhua asiasta.

– Kyllä Marjaniemi aina taloonsa kaupittelee, mutta eipä ole vielä ostajaa tullut. Paras, että ryhdytte asiaan.

– Jos hän sen myy sopivasta hinnasta, niin minä sen ostan, ennenkuin Joju kotia tulee. Se vasta ilosanoma hänelle, kun saa kuulla, että hänen vanhempansa saavat asua maalla. Joju on aina rakastanut entistä kotipaikkaansa, ja se torppa, joka hänen vanhemmillaan oli, sijaitsi aivan Marjaniemen rajalla.

– Mutta mitä Matin-Miina maalle muuttamisesta pitäisi?

– Luultavasti hän siellä sitten tyytyy, kun saa vanhan muorin päiviä pitää, – sanoi Eriika. – Hän on sitä paitsi paljon muuttunut entisestään, sillä hän oli kovin sairas viime talvena, ja se saatti hänen mielensä aivan muuttumaan. Hän on käynyt paljon sävyisemmäksi ja kiitollisemmaksi. Ehkä sekin on jotakin vaikuttanut, että Sakki ja Solmia tuon tuostakin käyvät heille lukemassa.

Pari päivää pruustinnan oli aikaa viipyä Helsingissä ja se aika kului melkein liika pian, sillä täytyihän hänen käydä kuulemassa neiti Basilieriä, joka juuri siihen aikaan loisti kirkkaimpana tähtenä pääkaupungin taidemaailmassa, pistäytyä valokuvaajalle ikuistettavaksi j. n. e.

Kun siis lähtö-aika tuli, matkusti rehtori sisarensa mukana, ostaaksensa itselleen kesä-asunnoksi Marjaniemen talon.

Talvi kului erinomaisen pian rehtorin perheen mielestä, sillä heillä oli jokaisella paljo hommaa. Rehtori itse matkusti kaupungin ja Marjaniemen väliä. Hänellä oli paljo toimimista, asettaessaan asuinhuoneita kuntoon, vaikka ne sisustettiinkin mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Siellä oli vain valkoiseksi maalatuita pöytiä, sänkyjä ja tuoleja; mutta somaa ja siistiä oli kaikki. Matille oli rakennettu tupa, jossa hän vaimoineen sai olla itsevaltiaana. Eriika oli veljensä apulaisena kuten ainakin ja välihetkinä hän ahkeraan kutoi sukkia Jojulle, jotta pojan ei tarvitsisi jalkojansa pistää rikkinäisiin sukkiin.

Sakki oli valmistautunut ylioppilastutkintoonsa, jonka hän jo oli kunnialla suorittanut, ja niin oli talvi liukunut pois pikemmin kuin saatettiin luullakkaan. Solmia oli myöskin jo päässyt koulusta ja lähtenyt kotiinsa.

Kesä teki tuloaan suurin askelin. Lehdet puissa olivat melkein täysikasvuiset, aallot loiskivat vapaina, ja laivoja tuli satamaan.

Marjaniemessä oli kaikki kesäkunnossa, Jojua vain odotettiin, jotta hänen tultuansa heti lähdettäisiin maalle.

Sakki kulki joka päivä satamassa katselemassa; olihan hauska kävellä, kun oli tärkeä työ-askel kunnolla suoritettu ja kun päässään vielä alituisesti sai kantaa kaikkien nähtävänä merkkiä siitä, mitä oli toimeen saanut... Ei Sakki sitä aivan niin ajatellut, mutta erinomaisen hauskalta se lakki vain tuntui juuri nyt, kun se oli niin uuden uutukainen ja puhdas...

Eräänä päivänä, kun hän rantaan tuli, kuuli hän huudettavan: "Suuri kolmimastoinen laiva laskee ankkuria satamassa".

Se oli kapteeni Malmin laiva.

Sakki ja Joju näkivät jo toisensa, ja hetkinen vielä, niin he jo olivat tervehtineet toisiansa.

Nyt oli ilo suuri molemmin puolin, mutta Jojulle varsinkin, sillä kun pitkän poissa-olon perästä ensi kerran laskee jalkansa isänmaansa manterelle, niin silloin paremmin kuin milloinkaan tuntee, että "oma maa on mansikka".

Joju palasi vielä laivaan ottamaan kapineitansa ja asetti ne rattaille, ja sitten lähtivät yhdessä Sakin kanssa kotiin.

Rehtorilla oli oikein juhlahetki. Avosylin otettiin kasvattipoika vastaan. Ja Joju oli niin onnellinen, että olisi tahtonut syleillä koko maailmaa. Vanha Leenakin melkein kirkaisi, niin lujaa Joju hänen kättään puristi.

– Hyvä herra, onpa teidän käsiinne voimia karttunut, – sanoi Leena.

Sitten Joju aikoi mennä vanhempiansa katsomaan, mutta rehtori selitti, että vanhemmat olivat maalla. Joju kävi vakaaksi ja sanoi:

– Ettekö vain salaa minulta jotakin?... Elävätkö he?

– Kyllä he elävät ja ovat terveinä, mutta asian laita on se, että he ovat muuttaneet Marjaniemeen, joka nyt on minun taloni, – sanoi rehtori. – Tämän uutisen tahdoin sinulle säästää siksi, kuin kotiin palaisit.

– No sepä ihmeen hauskaa! Emmekö lähde sinne kaikin kesää viettämään?

– Kyllä. Siellä on jo aivan valmista meidän vastaan-otoksemme, – virkkoi Eriika, – ja täällä myöskin on kaikki asetettu kuntoon, niin että olemme valmiit lähtemään. Sinua vain on odotettu.

– Me tulemme siis olemaan aivan pappilan naapuruudessa. Solmia on kaiketi jo päässyt koulusta?

– On niin.

– Onko hän kasvanut?

– On, hän on pitkä, solakka tyttö, tuskin tuntisit enään, – sanoi Sakki.

– Oohoh, kyllä vain tunnen, vaikka tytöt muuttuvatkin kovin pian. Kun minä lähdin, oli hän neljäntoistavuotias tyttö, ja nyt hän jo on täyttänyt seitsemäntoista, on siis jo nuori neito. Täti, koska lähdemme maalle?

– Huomenna.

Eriika teki vielä pieniä ostoksia, ja rehtori kävi tapaamassa kapteeni Malmia. Mutta seuraavana aamuna oltiin matkalla Marjaniemeen.

Lauhajärvi, jonka monimutkaisia rantoja kevään nuori vihreys seppelöitsi, kimalteli kirkkaan auringon valossa, kun matkustajat saapuivat Marjaniemelle, joka sijaitsi Lauhajärveen pistäytyvällä niemellä.

Pappilan herrasväki oli tullut tulokkaita vastaan Marjaniemeen. He istuivat mahtavan pihlajan varjossa pihalla odottamassa. Ilo oli suuri molemmin puolin, kun omaisia tavattiin, ja nuoret joutuivat toistensa tarkastuksen alaisiksi. He olivat kaikin muuttuneet aika-ihmisiksi, sillä välin kuin olivat erossa olleet. Provasti perheineen saattoi tulijoita sisälle. Siellä Jojun vanhemmat kumartaen tulivat heitä vastaan, ja sekä Hannes että Sakin nuorin sisar Nanni olivat kantamassa kapineita sisälle.

Häikäisevän valkoinen liina oli asetettu pöydälle, ja sille oli asetettu kirkas kahvipannu ja vastaleivottuja nisusia, jotka kaikki pruustinna oli toimittanut. Jojulle, joka mereltä tuli eikä muutamaan vuoteen ollut tuntenut kodin suloa, oli tämä niin uutta, että se pani hänen vilkkaat, tuliset tunteensa kuohumaan, ja hän huudahti innostuneena: – Isänmaa, isänkoti, oi, paljonpa sillä on, joka saa tuntea, että hän ne omistaa!

Rehtori ja Eriika täti saivat niin kiitollisen katseen Jojulta, että hekin tunsivat jotakin kosteata silmissään.

Pruustinna, joka oli koettanut asettaa kaikki niin kodikkaaksi ja hauskaksi kuin suinkin, siksi kuin hänen sisaruksensa ensi kerran asettuisivat asumaan uuteen taloonsa, pyysi heitä nyt istumaan pöydän ääreen. Maiju rupesi kahvia kaatamaan, ja Solmia istui entisten asuintovereittensa viereen. Kun kahvi oli juotu, poistuivat pappilaiset jälleen, jättäen talon omistajat rauhassa asettumaan kuntoon.

Seuraavana päivänä, joka oli pyhä, saarnasi Sakki ensi kerran kirkossa. Hän tuntui silloin Solmian mielestä niin ymmärtäväiseltä ja miehekkäältä. Tähän asti hän oli ollut vain kuin veli, mutta nyt hän opetti ja osasi opettaa.

Pappilaiset olivat kutsutut Marjaniemelle päivälliselle, ja Jojun sekä Sakin vanhemmat myöskin. Mutta vanhukset eivät tahtoneet tulla syömään herrasväen pöytään, vaikka heitä kehoitettiin. Eriika antoi kattaa heille pöydän toiseen huoneeseen.

Iltapäivällä, kun kasvattipoikien vanhemmat siirtyivät Matin tupaan, lähtivät nuoret kävelemään. Joju tahtoi nähdä entistä kotiansa. – Kun olemme kaukana, oikein kaukana entisistä lapsuuden-seuduistamme, niin silloin vasta huomaamme, kuinka rakkaita ne meille ovat, sanoi Joju.

– Lieneekö tämä paikka sinulle rakkaampi, kuin sedän koti Helsingissä? – sanoi Sakki.

– No sitä en juuri tiedä...

– Sepä se on, se on niin, että missä meidän osaksemme on tullut enimmän onnea maailmassa, se paikka meille kalleimmaksi jää. Tavallisesti lapsuuden aika on huolettomin ja onnellisin, ja siksi niin monelle juuri lapsuudenkodin seudut ovat kalleimmat.

– Mutta tottahan on, että kaikki, jota rakastamme, käy meille kalliimmaksi, kun siitä olemme erotettuna, virkkoi Solmia.

– Vai niin, sitten olisi hyvin edullista sille, joka sinua rakastaisi, lähteä hyvin kauas.

– En minä niin tarkoittanut, ja sinä sen kyllä ymmärrät. En minä ketä hyvään rakastaisi, kun se vain kauas lähtisi, mutta jos minun omaiseni, joita minä tietysti rakastan, lähtevät pois luotani, niin selvenee minulle paremmin, kuinka kalliit he minulle ovat, koska minä heitä sanomattomasti kaipaan.

Torpan väki oli kotona ja heille selitettiin, mitä varten tultiin. Pihalla kasvoi suuri koivu, jonka haaroilla Joju monta kertaa oli keinunut, ja siihen nyt päättivät leikata nimensä.

Sakki ja Joju ottivat puukot tupestaan ja rupesivat puuta uurtamaan.

– Totta teidänkin nimenne leikataan? – kysyi Sakki tytöiltä.

– Kyllä se on tarkoituksemme, – vastasi Maiju.

– Saatammehan sen itsekkin tehdä, ettemme teitä vaivaa, – virkkoi Solmia.

– Tässä sinun nimesi jo on, – sanoi Joju.

– Ja tässä myöskin, – ilmoitti Sakki. – No sitä parempi. Sehän aina muistuttaa minulle, kuinka hyväntahtoisia te molemmat olette olleet minua kohtaan. Se oli sallimuksen oikku.

– Mutta Joju on leikannut paremmin kuin minä; ne eivät sovi olemaan samassa puussa.

– Aivan hyvin, ei tarvitse milloinkaan verrata, kumpi on paremmin leikattu.

– No niin, nyt leikkaan Maijun nimen ja sitten omani.

Kun nimet olivat valmiit, päätettiin mennä järvelle soutelemaan.

– Kapteeni perään, – sanoi Sakki.

– Kunpa siksi ensin tulisinkin.

– On sinussa kuitenkin alkua, mutta meissä muissa ei ole alkuakaan.

Joju meni perää pitämään ja Sakki sousi. He soutelivat Marjaniemen rantoja pitkin, ja provasti ja pruustinna sekä rehtori ja Eriika, jotka istuivat pihlajan alla, kuuntelivat, kun nuoret lauloivat:

      "Lapsuuden ajan hellimmän
      Sä leikit kanssani,
      Ja olit paras ystävän',
      Ja ainoo iloni.

Ja kaiku kertoi: ainoo iloni...

Kun sitten jälleen tulivat sisälle, katosivat Joju ja Sakki yht'äkkiä. Maiju ja Solmia kertoivat, miten ihanaa järvellä souteleminen oli ollut ja miten he nimensä olivat saaneet koivuun piirretyiksi. Mutta hetken perästä he rupesivat kaipaamaan Jojua ja Sakkia.

– Kyllä he tulevat, sanoi pruustinna, joka nähtävästi tiesi, mihinkä he olivat menneet. Kun sitten vähän aikaa olivat odottaneet, niin pojat tulivat ahosta esiin.

– Marjapojat! huudahti Solmia.

Jojulla ja Sakilla oli pienet tuokkoset täynnä kauniita mansikoita, kesän esikoisia, ja he toivat ne pappilan nuorimmalle.

– Muistatko, sanoi Joju, miten ensi kerran sinulle marjoja toin ja juoksin leskistä kanssasi?

– Muistan. Sakki oli joka vuosi tuonut minulle ensimmäiset mansikat, mutta sinä kesänä oli teitä kaksi, ja kun ensi kerran marjoja toitte, kehoitin teitä tulemaan toverieni ja minun kanssani leikkimään. Sama rehellinen Joju olit jo silloinkin, vaikka sivistys sittemmin on painanut leimansa sinuun.

– Suuressa kiitollisuuden velassa olemme sedälle ja tädille siitä, että olemme saaneet kehittyä taipumustemme mukaan, – sanoi Sakki.

– Ja kun nyt olette päässeet sivistyneiksi nuorukaisiksi, niin tulee teidän muistaa, kun omin neuvoin elämäänne jatkatte, – virkkoi provasti, – että pysytte kelpo ihmisinä, sellaisina, jotka tuottavat kunniaa kasvattajilleen ja isänmaallensa.

Käki kukahteli rannan koivuissa ja koko luonto huokui ylistystä Luojalle, ja siihen yhtyi vanhusten kiitosvirsi Marjaniemen tuvasta.

Tämä pieni pihlajan alla istuva seura kuunteli veisua, ja provasti virkkoi jälleen: – Että nuoret kehittyvät, on luonnollista, mutta täällä on vielä tapahtunut toinenkin muutos, joka osottaa, kuinka paljon me voimme kanssa-ihmisiimme vaikuttaa. Minä tarkoitan vanhuksia tuolla.

– Siitä minulla on moninkertainen syy kiittää setää ja tätiä, – sanoi Joju vakavasti.

– Teidän rakkautenne, lapset, – lausui rehtori Mellilä, – on kaikki palkinnut. Teistä on meillä ollut elämän iloa. Ja sitä paitsi, ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastaa, vaan Herra, joka kasvun antaa.