Marjapojat

Eräässä kivirakennuksessa Länsi-Henrikinkadun varrella asui rehtori Mellilä omassa talossaan vanhan sisarensa kanssa. Herra rehtori oli jo aikaa lakannut koulukateederissa istumasta ja opettamasta, sillä hän oli varakas mies, ja saattoi nyt vanhoilla päivillään tulla toimeen eläkkeellään ja koroilla, joita hän pää-omastaan sai. Ukko oli niitä miehiä, jotka mielilauseenaan käyttävät noita tunnettuja sanoja "tee työtä ahkerasti, niin Jumala auttaa ihmeellisesti". Hän oli tullut tuntemaan näitten sanojen totuutta, sillä hän oli alkanut varattomana, mutta menestynyt hyvin työssään. Sitä paitsi hän aina tyytyi vähään; hänen tarpeensa eivät kasvaneet sen mukaan, kuin tulot enenivät. Nyt vanhaksi tultuaan ukko tunsi itsensä yksinäiseksi, ja päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Hän oli kyllä monessa luottamustoimessa kaupungissa, ja kun hän kotia tuli, oli vanha Eriika sisar aina asettanut jotakin hauskaa hänelle. Välistä oli joku uusi kirja sievästi katetulla kahvipöydällä, ja välistä jotakin muuta sopivaa. Mellilä rakasti paljon hyvää kirjallisuutta, helppotajuistakin, jota hänen sopi ääneensä sisarensa kanssa vuorotellen lukea. Mutta ukko kaipasi jotakuta, jolle hän olisi saattanut tehdä hyvää. Hän oli kyllä kaikkiin listoihin, joita hänelle runsaassa määrässä tuotiin, kirjoittanut arvokkaita numeroita, mutta hän halusi tehdä hyvää sellaiselle, joka hänelle kiitollisuudeksi olisi antanut rakkautta ja joka olisi ollut hänen ilonaan ja apunaan hänen vanhoilla päivillään.

Saman päivän iltapuolella, josta edellisessä luvussa kerrottiin, istui Mellilä sisarensa huoneessa piippua poltellen. Hän oli Eriikan mielestä tällä kertaa tavattoman harvapuheinen ja miettiväinen. Senpä vuoksi sisko nyt kysyikin:

– Antreas, kuinka sinä voit? Näytät kovin tuumaavalta. Olet juuri kuin johtajattaremme ennen muinoin koulussa, silloin kun hänen piti määrätä meille tytöille rangaistusta jostakin tekemästämme kepposesta.

– Hm, kumma ajatella, että sinäkin maailmassa olet kepposia tehnyt. Kyllä ne varmaan olivatkin niin viatonta laatua, Eriika hyvä, että ansaitsi miettiä, minkälaisen rangaistuksen niistä määräisi.

– Niin, varjelkoon, emmehän me mitään pahaa milloinkaan tarkoittaneet, mutta lapsellisessa ilossamme teimme välistä tuhmuuksiakin. Muistan, miten kerrankin, kun meillä oli opettajatar, joka mielestämme oli kovin turhamainen, panimme tummansinisen pellavalangan kulkemaan toisesta seinästä toiseen, jotta hän ripsuineen ja hapsuineen takertuisi siihen, kun kouluun tuli. No niin, hän tuli, takertui ja kompastui ja oli vähällä taittaa jalkansa. Mutta lapset eivät sitä käsittäneet, että tuo viaton lanka olisi saanut niin pahaa aikaan. Asiasta syntyi heti kysymys, ja koko luokka otti syyn päällensä. Muistan vielä, että minä en ollut tuossa joukossa, mutta ei kukaan tahtonut toistaan syyttää, vaan kaikin otimme syyn; ja johtaja oli huolissaan ja miettiväisen näköinen, kun hänen täytyi meitä rangaista. Käytöksessä saimme sitten vaille sinä lukukautena. Mutta tässäpä jouduin pois pää-asiasta. Minunhan piti tiedustella, mitä varten sinä noin vakainen olet?

– Olen tässä tuumannut yhtä asiaa. Minä tahtoisin ottaa kasvattipojan itselleni. Mitä sinä siitä arvelet?

– Kasvattipojan! Hyvänen aika, kasvatin, ja pojan! Ne pojat ovat niin kurikkaita.

– Mutta jos hän olisi hyväntapainen, reipas poika, niin hän meitä auttaisikin vanhoilla päivillämme. Hän toimittaisi sinunkin asioitasi kaupungilla ja tietäisi aina kertoa jotakin ja lukisi meille sanomalehtiäkin.

– Eiköhän tyttö olisi käytännöllisempi? Jos ottaisimmekin tytön?

– Taikka jos ottaisimme sekä pojan että tytön, – sanoi veli naurahtaen.

– Herra varjelkoon! Silloinhan olisivat kuten yhteiskoulussa! Ei, ei millään ehdolla!

– Noh, otetaan sitte vain poika. Sinulle tulisi, luulen minä, liikoja vaivoja tytöstä. Katsoppas, mitähän täytyy, kun vanhemmaksi tulevat, saattaa ulos maailman tanterelle, ja sitä sinä et enään silloin jaksaisi.

– Jumala varjelkoon! En minä sellaisiin ryhtyisi. Mutta kuuleppas, onko sinulla tiedossa sellainen poika, josta puhuit?

– Kyllä. Olen tavannut erään, joka on sanomalehtiä ollut myymässä, ja hän miellyttää minua erittäin.

– Mutta jos hän olisi näpistelijä taikka kovasydämminen ilkiö...

– Miau, miau, – kuului oven takaa.

– Mikko kissani! Tuleppas tänne, pikku silkkikäpäläni – Eriika meni aukaisemaan ovea ja otti lemmikkinsä syliinsä. – Kuules, Antreas, ei se poika vain mahtane Mikolle pahaa tehdä? Ne pojat ovat tavallisesti niin vallattomia. Mikko raukkani! Mikä sinun mieleesi, Antreas, nyt tuollaisen tuuman pani?

– Olen jo kauan ajatellut, että voisihan tehdä köyhälle hyvää, kun kerran se vara on, ja saisihan samalla ehkä rakkautta itselleenkin.

– Mutta jos saakin tylyn ja kovaluontoisen lapsen...

– Mahdollista sekin olisi, mutta en kuitenkaan hänestä sitä luulisi. Sanotaanpa, että oudon silmä paljon näkee, ja minä olen elämässäni sen todeksi havainnutkin.

– Mutta mitähän Leena sanoo? Tarvitsisihan asiasta puhua Leenallekkin.

– Mitä vielä, minäkö kysyisin, mitä hän sanoo? En, sitä en tee. Palvelijan vallan alle en milloinkaan aio asettua.

– Älähän suutu, minä vain tuumasin, että kun hän on ollut niin kauan talossa, niin kentiesi tulisi kysyä hänen mieltään. Hän saa paljon enemmän työtä. Puhuithan minullekkin asiasta, etkä suinkaan ole minun valtani alla.

– Eriika hyvä, mehän olemme siskot ja kumppanit, – mutta taloudenhoitajat! Jos heidän antaa päättää, mitä meidän tulee tehdä, niin käy, kuten sananlasku sanoo, että kun kissasta tulee karhu, niin siitä koko pöpö syntyy. Mutta sitä paitsi Leena on hyväsydämminen ihminen. Kun hän vähän lapseen tottuu, niin luulen, että poika ja hän ovat mitä parhaimpia ystäviä.

– Täytyy minun nyt sentään muutama päivä totuttaa itseäni tähän muutokseen; et suinkaan häntä nyt heti tänne tuo?

– En. Minä tahdon ensin nähdä pojan kodinkin, ja kentiesi hän ei tahdo tullakaan...

Leena tuli käskemään isäntäväkeänsä illalliselle.

Mellilä ja hänen sisarensa istuivat ääneti ruokasalin pöydän ääreen, ja Leena poistui makuuhuoneisiin vuoteita yökuntoon valmistamaan.

– Kuules, Eriika, kentiesi olisi sentään paras puhua Leenalle aikomuksestani. Minä tietysti en hänen mieltänsä kysy, mutta sopisipa mainita, mitä olen päättänyt.

– Olisi se minunkin mielestäni sopivaa; saatathan sinä, kun Leena makuuhuoneista palaa, ilmoittaa sen hänelle.

Mellilä katsoi lautasellensa ja söi. – Annappas minulle kupillinen olutjuustoa, Eriika, ei juustoa, vaan heraa, minua vain janottaa. Kiitos, se maistui hyvältä; olutjuusto on oikein sopivaa näin, kun on kylmä ilta. Leena keittää sitä erittäin hyvin.

Sisarukset nousivat ruoalta. Leena tuli korjaamaan ruoan tähteet ja viemään ne kyökkiin.

– Kuule, Eriika, puhu sinä nyt sopivalla tavalla tuosta pojasta Leenalle.

– Minäkö?

– Niin, minun täytyy mennä vähän polttelemaan kammariini, se maistuu niin hyvältä näin ruoan päälle.

Mellilä poistui kammariinsa, ja Eriika jäi tuumimaan, miten saattaisi alkaa tuota vaikeata esitystä. Leena oli jo tullut ikään kuin perheen jäseneksi. Jos hän oli pahalla tuulella, niin oli sisarusten rauha häiritty, mutta onneksi se tapahtui ani harvoin, sillä yleensä hän oli mitä hyvänluontoisin vanha neitsy.

– Leenan ruoka oli taas niin hyvää. Rehtorikin sanoi, että olutjuusto oli erittäin onnistunutta. Ajattelimme tässä juuri, miten moni lapsi saa kärsiä puutetta, ja tässä meidänkin pöytämme ääressä olisi kyllä tilaa yhdelle, ei se juuri paljoa maksaisi.

– Niin, kyllä täällä aina yhden ruoka jää, ei niin vähän osaa laittaa, ettei siinä yhden lapsen osa olisi, ja Mikon vielä päälliseksi, – lisäsi hän, silitellen norkoilevaa kissaa.

– Mutta Leenalle ehkä tulisi enemmän vaivaa. Vaan olisipa siinä palkintokin, kun tietäisi tekevänsä hyvän työn.

– Jaa, niin, kun tottako otettaisiin? Niin no, en minä tiedä, mimmoista se olisi, minä vain ruoan puolesta tuumasin, että kyllä sitä olisi, mutta ei suinkaan täällä meistä kukaan vanhoilla päivillään rupea lapsia hoitelemaan.

– No eihän nyt, mutta rehtori aikookin ottaa sellaisen pojan, jonka hän panisi kouluun ihmisten tapoja oppimaan.

– No ihmettä! Tuumaako rehtori todellakin ottaa lapsen, joka ei ole ihmisten tapoja oppinut? Kyllä neidelle semmoisesta lapsesta ainakin vastuksia ja vaivoja syntyy.

– Jos veljeni tahtoo hyvän työn tehdä ja ottaa köyhän, lahjakkaan kasvatin, kehittääksensä hänen luonnonlahjojaan, niin minä en suinkaan sitä vastaan pane, vaan koetan häntä vielä siihen kehoittaakin, ja auttaa siinä, missä voin.

– No niin, kukapa rehtoria estää tahtoisi, kai maar hän itse tietää, mikä paras on, – vastasi Leena aivan sävyisästi ja läksi toimiinsa.

Eriika meni kertomaan veljellensä, miten hän oli Leenalle ilmoittanut asian sekä että nyt olivat valmiit ottamaan tuota aiottua kasvattia vastaan.

Rehtori tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi ja puhalteli piipustaan muutamia vahvoja savuja. Sisarukset sanoivat ystävälliset yöhyväiset toisilleen ja menivät kumpikin nauttimaan rauhaisaa lepoa.

Seuraavana aamuna katseli Mellilä ulos akkunastaan. Hän katseli etsivästi, ikään kuin odotellen jotakuta. Hänen kasvonsa ilmaisivat tyytyväisyyttä, mutta vähitellen ne kävivät malttamattomiksi. Hän lähti etehiseen, otti päällysnutun yllensä, hatun päähänsä ja kepin käteensä sekä läksi ulos. Hän kulki rautatien toria kohden; mutta ennätettyään Hagasundin kadun päähän, kääntyi hän kotia päin jälleen.

Antin- ja Länsi-Henrikinkadun nurkalla seisoi poika, joka kovin itkeä nyyhkytti ja välistä näytti uhkaavasti pientä nyrkkiänsä. Toisia poikia oli kokoontunut hänen ympärilleen. Mellilä meni lähemmäksi ja hämmästyi, kun hän, tarkastaessaan tuota pientä joukkoa, itkevässä pojassa tunsi suosikkinsa, sanomalehden-myyjän. Ja missä tilassa! Silmät olivat punaisina, posket ajetuksissa ja koko poika kovin uhkaavan näköinen.

– No poikani, – sanoi Mellilä, – mikä sinua nyt vaivaa?

Pojat rupesivat nyt kaikki yht'aikaa kertomaan, miten kulkija hylky oli vienyt Jojun rahat ja hakannut häntä. Mutta Mellilä ei saanut mistään oikein selvää, vaan pyysi poikaa tulemaan kanssaan kotia.

Joju seurasi Mellilää ja kertoi hänelle sen, minkä jo tiedämme, sekä lisäksi, että hän oli seurannut pahantekijää ja löytänyt hänen sekä vaatinut rahat takaisin, mutta se roisto oli tarttunut häneen ja antanut hänelle selkään. – Mutta samalla minä kiepahdin häijyn selkään ja taoin häntä nyrkilläni oikein aikalailla, ja kiljuin niin, että poliisit tulivat paikalle. Silloin tuo lurjus sanoi poliiseille "korjatkaa pois tuo poika ilkiö, joka minulta vei viisi markkaa, en minä hänestä huoli". Ja sitten hän läksi juoksemaan aika kyytiä pois. Poliisit rupesivat kyselemään, mitä olin tehnyt, vaan minä en oikein mitään ymmärtänyt selittää, en tiedä mitenkä sellaiseksi kävin, vapisin vain ja nyyhkytin; mutta onneksi isäni tuli paikalle, ja sitte minäkin jo saatoin sanoa, että olin löytänyt roiston, ja sitte kaikki selveni, ja poliisi lupasi ottaa miehestä selkoa.

– Hm, no mihinkä nyt aioit mennä?

– Menen rautatienkirjakauppaan ilmoittamaan, kuinka paljo olin saanut, sekä että varas minulta ne rahat vei, mutta että minä tahdon nyt palkatta myydä siksi, että se viisi markkaa tulee maksetuksi. Mutta ehkä eivät usko minua, eivätkä anna minun enään myydä, – sanoi poika ja rupesi taas itkemään.

He olivat nyt ennättäneet Mellilän asunnon eteen. – Kuules, – sanoi rehtori, – sinun ei tarvitse puhua mitään kirjakaupassa, minä annan sinulle nuot viisi markkaa, mutta sinun täytyy ne sitten vähitellen maksaa minulle, sen mukaan kuin ne saat. Minä kyllä uskon, että sinä niin teet. Hyvästi nyt, ja ole aina suora ja rehellinen poika! Tee työtä ahkerasti, Jumala auttaa ihmeellisesti!

Joju oli säntilleen tuonut ansaitsemansa rahat rehtori Mellilälle, ja nyt hän tuli tuomaan loppuvelkansa. Poika astui Mellilän kammariin, jonne hän jo kyllä tien tiesi, ja katsoi ilosilmin rehtoriin.

– No poikaseni, joko taas tulet velkaasi suorittamaan?

– Jo, tässä nyt on loput.

– Kiitos! Kuuleppas, Joju, kuka on sinua rehelliseksi opettanut?

Joju tuumasi, vaan sanoi sitte: – En minä tiedä, ei siellä metsässä, jossa ennen asuimme, kukaan toiseltaan mitään ottanut.

– Niin, niin, salon vakavat hongat eivät pahuuteen opettaneet, oikein sanoit. Vaikeampi on täällä ison maailman hyörinässä kelvollisena pysyä. Katso, tässä ovat kaikki ne rahat, jotka olet minulle tuonut; sinä olet ollut rehellinen poika ja saat nyt pitää itse kaikki nämät rahat, ei miksikään palkinnoksi, sillä rehellisiä meidän tuleekin olla, se on velvollisuutemme, vaan kehoitukseksi, että muistaisit aina olla rehellisenä.

– Kiitoksia! Saanko nämät oikein omakseni?

– Saat, ja vielä kysyn sinulta, tahtoisitko tulla minun pojakseni. Minä ottaisin sinut luokseni ja kasvattaisin sinua.

– Kyllä, mutta minun täytyy ensin kysyä äidiltä.

– Eikö isäsi elä?

– Elää, mutta kyllä hän antaa minun tulla, jos vain äiti antaa. Isä monta kertaa on ollut pahoillaan siitä, että tänne tulimme, varsinkin minun tähteni.

– Hm, vai niin. Ehkä on paras, että itse menen heille asiasta puhumaan. Mennään nyt oitis.

Mellilä läksi, ja Joju oli tien-oppaana. Tultuansa siihen hökkeliin, missä Jojun koti oli, katsoi rehtori vähän hämmästyneenä ympärilleen. Asukkaat joivat juuri par'aikaa kahvia, ja pöydän ääressä oli jos jonkinmoisia renttunaamoja. Jojun äiti kaatoi viinaa kahvikuppeihin höysteeksi, ja näyttipä siltä, kun hän itsekkin olisi ottanut jakajaisia. Rehtoria pöyristytti. Tästä kodistako siis tuo reipas, kaunis poika oli kotoisin... Salon helmassa viattomana kasvanut poika oli tuosta pesästä pelastettava. Luoja itse oli johtanut lapsen hänen tielleen.

– Kuka täällä on isäntänä? – kysyi rehtori.

– Minunhan tämä asunto on, – vastasi Matti.

– Noh, mitäs nyt, onko tuo poika nulikka tehnyt mitään pahaa, vai mitä? – kysyi Miina.

– Ei suinkaan, teillä on kelpo poika. Olen sattumalta tullut häntä tuntemaan ja tulin juuri kysymään, antaisitteko hänet minulle kasvatiksi. Minusta teidän täällä on vaikea saada hänestä kelpo miestä. Metsässä maalla, jossa ennen olette asuneet, ei hän ole pahuutta oppinut, mutta täällä on vilkasta lasta vaikeampi varjella kaikenlaisista sielun ja ruumiin vihollisista.

– Eikö herra asu täällä? – kysyi Miina.

– Asun, mutta minulla on hiljainen, avara koti, jossa ei ole tämänlaista liikettä kuin täällä.

– Menköön vain poika, mitäpä hän täälläkään paljon kokoon saa, tuskin ruokansa ansaitsee noilla sanomalehdillä, ja vaatteet ovat kokonaan minun hankittavanani.

– Mutta hänen tulee sitten kokonaan erkaantua tästä kodista ja näistä seuroista...

– Kukas herra sitten on, joka poikamme ottaa? – kysyi isä.

– Suokaa anteeksi, etten sitä muistanut ilmoittaa. Olen rehtori Mellilä, talon-omistaja tässä kaupungissa.

– Kyllähän poikamme rehtorista on puhunut, vaikka minä en tuntenut. Aikooko rehtori ruveta häntä kouluttamaan?

– Aion.

– Papiksi vai opettajaksiko?

– Sitä en vielä voi tietää; miksikä hänellä taipumusta on.

– Mene sinä vain, jos sinua haluttaa, – sanoi Matti, kai maar se paras on.

– Pue parhaat risat yllesi, ennen kuin menet. Ainoa tuo meidän on, mutta eipä tahdo saada senkään vertaa kokoon, että hänelle kasvatusta saisi. Ja viitsivätkö ne sitten lukea, tuommoiset, kadulla vain tahdotaan olla. Ikävä poika pahaa sentään tulee, kun vuode tuolla nurkassa on tyhjänä.

– Tottele aina rehtoria, muista se, – virkkoi Matti. Kurittakaa vain hyvästi, kyllä häntä kotonakin on kuritettu.

– Kyllä, Jumala nähköön mutta paljo sitä tarvitaankin, ennenkuin lapsesta paha sisu saadaan pois.

– Minä toivon, että tulemme hyvin toimeen Jojun kanssa, hän näyttää järkevältä lapselta. Ehkäpä kovuutta jo on tarpeeksi käytetty, kentiesi saatamme nyt paremmin tulla rakkaudella toimeen. Hyvästi! Kyllä annamme pojasta jonkun ajan perästä tietoja.

Rehtori läksi, ja Joju seurasi häntä.

Aamiaispöytä oli katettuna, kun rehtori pikku seuralaisensa kanssa tuli kotia.

Eriika neiti tuli heitä vastaan. Hän katseli tarkkaan nuorta tulokasta silmiin ja virkkoi sitten veljelleen ruotsiksi: – Pojken har vackra, ärliga fönster, han ser snäll ut. – Sitten hän poikaan kääntyen sanoi: – No tervetultuasi tänne meidän vanhojen kotiin, koeta nyt tulla meille pieneksi auringonsäteeksi, minä tarkoitan, koeta olla nöyrä ja avulias meitä kohtaan. Hyväntahtoisuus ja avuliaisuus lämmittää vanhoja. Kyllä me sitten taas puolestamme sinua hyvänä pidämme. Mutta tuleppa nyt aamiaiselle! Sinun on varmaankin nälkä.

– Ehkäpä ruoka maistuu paremmalta, jos hän nyt ensin saa syödä Leenan kanssa, siksi kunnes paremmin tutustumme.

– Ehkä niin on paras, – sanoi Eriika ja huusi Leenaa näyttämään pojalle huoneita.

Sisarukset istuivat aamiaiselle, ja Leena näytti sillä välin huoneita Jojulle.

– Tuossa on suuri vastaan-otto-sali.

– Hih, täälläpä oikein kaikuu, hah, kuulkaapas!

– Ei herrasväki täällä oleskele juuri muuten, paitsi kun rehtorilla on suuri vastaan-otto.

– Kyllä ymmärrän, kun kaikki koululaiset tulevat tänne.

– Ei, ei meidän rehtori enään koulussa ole.

– Onko hän viralta pantu?

– He ei ikään, mutta rikas kun on, niin mitäpä hän siellä viitsisi pahojen poikien kanssa tepastella ja väsyttää itseänsä. Hän tahtoo täällä viettää rauhallista elämää kodissaan. Mutta kun rehtorin syntymäpäivänä tulee vieraita, niin silloin ovat tässä salissa. Tuossa on keisarin ja keisarinnan kuvat.

– Kyllä tunnen, suutarin Sakin kodissa ne myöskin olivat seinällä. Olivat ottaneet ne Kyläkirjaston kuvalehdestä, mutta ei ne niin komeat olleet kuin nämät.

– Tuossa on rehtorin huone.

– Ja noin paljo kirjoja, aina lattiasta kattoon asti!

– Niin, näes, ne kirjat on rehtori kaikki lukenut. Noin paljo täytyy lukea, ennenkuin rehtoriksi pääsee. Mutta hän onkin, tää meidän rehtori, erinomaisen oppinut mies.

– Kutka nuot äijät tuolla seinällä ovat?

– Tuo tuossa kuuluu olevan suuri runoilija Topelius.

– Ohoh, sekö se on! Kyllä minä hänen tiedän, joka on tehnyt Maamme kirjan.

– Mitä sinä siitä tiedät?

– Kansakoulussa sitä luimme suutarin Sakin kanssa. Tehtäneekö Sakistakin joskus tuommoinen kuva...

– Hupsu sinä, mikä se suutarin Sakki on?

– Se on eräs suutarinpoika siellä minun kotipitäjässäni. Kas sillä olikin vähän mainio pää. Se poika laittoi runojakin, koska häntä vain halutti. Mikä tuo toinen on?

– Se on Lönnrot.

– No niin onkin, se ukko sieltä Sammatista, joka Kalevalan on koonnut.

– Mennään nyt katsomaan omaa huonettasi, se on sellainen pieni kammio siellä ruokasalin vieressä. Katso, tässä se nyt on.

– Minun huoneeni! oikeinko totta?

– Niin, jos olet tottelevainen ja siivo, tietysti, sillä ei rehtori muuten anna sinun olla täällä.

– Onpa täällä koulukirjojakin.

– Niin, kai maar rehtori rupeaa sinua opettamaan.

– No lapsi kulta, tuleppas nyt aamiaiselle, kyllä sinun jo nälkä on, – sanoi Eriika, joka pelkäsi pojan nälissään olevan, kun hän ei heti päässyt ruokapöydän ääreen.

Joju oli nyt tutustunut joka huoneeseen ja jokaiseen henkilöön ja saavuttanut heidän suosionsa. Yksi ainoa olento löytyi kuitenkin, joka ei vielä ollut hänen näköpiiriinsä tullut, ja se oli Eriika neidin vanha, rakas, harmaa Mikko kissa. Mutta iltapäivällä kun vanhan tavan mukaan juotiin kahvia Eriikan huoneessa, makasi Mikko makeassa unessaan emäntänsä pehmeällä sohvalla. Jojun suuret, vilkkaat silmät havaitsivatkin heti tuon muhkean kotieläimen, joka makasi siinä ikään kuin suuri harmaa käärö. Poika läheni ja silitteli sitä ystävällisesti, mutta kissa kehräsi vain eikä liikahtanutkaan. Poika sanoi "kis', kis'," mutta se vain veti untaan. Nyt ei Joju enään malttanut mieltään, vaan nipisti kissaa hännästä. Mutta tästäkös elämä syntyi! Kissa maukahti pahasti ja kynsäisi Jojua, joka taas vuorostaan huudahti: – Kissa sinä! – ja paiskasi sen lattialle.

Eriika neiti punastui korviaan myöten; hänen tyyni verensä joutui liikkeelle. – Poika, kuules, mitä teit kissalleni? – kysyi hän niin ankaralla äänellä, kuin hänen lempeälle luonnollensa mahdollista oli.

– Viskasin sen menemään. Se on ilkeä kissa, kynsäisi tuolla tapaa.

– Mutta jotakin sinä hänelle ensin teit, ei hän koske kehenkään, paitsi jos hänen täytyy itseään puolustaa.

– En minäkään olisi siihen koskenut, mutta kun se vetelys oli niin laiska ja unelias, ettei kuullut, vaikka kuinka olisin huutanut, niin vähän nipistin sitä hännästä vain.

– Saat sitten syyttää itseäsi. Toiste, sinun pitää se muistaman, et saa tehdä Mikolle pahaa. Ei saa milloinkaan kiusata syyttömiä eläviä; minä sitä paitsi pidän Mikosta, ja sinä pahoitat minun mieleni, jos teet sille pahaa, ja minä toivon, että sinä olet kiltti poika, etkä tahdo mieltäni pahoittaa. Mutta tuleppa tänne, panen vähän eaudecolognea noitten raamujen päälle, että paranevat.

– Ei siihen mitään tarvitse panna, vähät minä tuonmoisista raamuista välitän. Kyllä ne pian paranevat.

– Tule nyt silittämään Mikkoa, niin tulette hyviksi ystäviksi.

Joju läheni, mutta kissa nosti selkäkarvansa pystyyn; vaan kun Eriika otti lemmikkinsä syliinsä, sai Joju vihdoin sitä silittää, ja pian joutui koko kahakka unohduksiin.

Joju oli nyt ollut kaksi kuukautta uudessa kodissaan, lukenut joka päivä määrätyn ajan rehtorin johdolla, saanut uuden puvun ja tullut kauniin, reippaan ja sievän pojan näköiseksi. Hän oli köyhän lapsen tavoin iloinnut huoneestaan ja vaateestaan, hyvästä ruoasta, sievästä puvustaan ja kaikenlaisesta mukavuudesta, josta hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Kasvattivanhemmat olivat tyytyväisiä, kun näkivät, miten poika iloitsi ja koetti olla ahkera ja tottelevainen. Mutta kun uutuuden viehätys oli loppunut, rupesi Joju ikävystymään tähän oloonsa. Se tuntui liian mukavalta, kun ei hänellä ollut mitään seikkailuja, eikä hänellä myöskään ollut tovereita, joitten kanssa hänen olisi sopinut ajatuksia vaihettaa. Kaikki meni ihan koneentapaisesti. Rehtorin kanssa hän oli usein kävelemässä ja joskus yksinkin, mutta entisessä kodissaan hän ei milloinkaan käynyt, häntä kun oli kielletty sinne menemästä.

Eräänä päivänä, kun hän oli vähän aikaa läksyjänsä lukenut, rupesi häntä kovin haukotuttamaan, niin pian kun hän kirjaansa katseli. Hän huomasi sen itse ja laski kirjansa pois sekä rupesi tähystämään ulos ikkunasta. Oi, miten siellä aurinko kirkkaasti loisti! Maa oli jo hienon lumen peitossa, niin puhdas ja kaunis. Joju päätti lähteä kaupungille.

Rehtori oli ulkona, mutta Joju meni Eriika tädin luo ja sanoi, että hän lähtisi ulos kävelemään. Jojun täytyi aina sanoa, minne hän aikoi mennä.

Eriika katseli poikaa ... kummallista, hänen pyöreät, kukoistavat poskensa näyttivät kalpeilta, minkätähden?... Olipa hänellä täällä paljon parempi ruoka kuin mitä hänellä oli ollut entisessä kodissaan ja kaikin tavoin mukavampi olo. Miksi hän siis oli kuin kasvi, joka vieraaseen maahan on istutettu?

– Voitko sinä pahoin?

– En, mutta täällä on ... on niin raskasta olla, täytyy päästä ulos.

– Mene, poika kulta! Mikä on raskasta? Täytyykö sinun liiaksi lukea?

– Ei, minä vain tahdon ulos. Hyvästi, täti.

Joju läksi. Hän kulki ilman päämaalia. Päämäärä kyllä olisi ollut, mutta eipä hän saanut mennä, mihin halutti. Hän oli kulkenut vähän matkaa Etelä-esplanaadikatua, kun Korpi tuli juosten häntä vastaan.

– No Korppi sinä, mihinkä kiire?

– Kas, Veitikkako? Enpä aikonut tuntea sinua. Näes, minulla on aina kova kiire, mutta jos sinä joudut seuraamaan minua, niin tule! Saamme sitte vähän jutella toistemme kanssa.

– Oojah, kyllä minulla aikaa on.

– Minä olen kirjapainossa korehtuuripoikana. Katsoppas poika, tällaisia lehtiä minä kannan; tässä on nyt yksi arkki runoutta, ja siitä kustantaja maksaa lähes sata markkaa, kuulin itse, kun herrat painossa puhuivat, ja tämmöisiä papereita minä kannan joka päivä edes takaisin. Ei maar niitä joka miehen kynsiin annettaisi.

– Näytäppäs! Eihän niissä mitään ole. Tuolla sivulla on neljä riviä, tuossa kaksi värssyä, ja kolmas sivu on ihan valkoinen. Hupsut, kun tyhjästä maksavat.

– Kas et sinä ymmärrä sitä asiaa, enkä minäkään, siinä minulla on korpin pää ... mutta se kuuluu olevan sellaista uutta lajia, että siitä sopii maksaa, vaikka siinä ei mitään juuri olekkaan.

– Jospa suutarin Sakkikin toisi runonsa tänne, niin hän jo saisi niin paljon rahaa, että kouluunkin pääsisi.

– Mikä se Sakki on?

– Eräs suutarin poika vain, joka kovin halusi kouluun. Sepä olikin oikein hyvä poika.

– Mutta missä sinä nyt olet, kun noin hienoissa kävelet?

– Olen rehtori Mellilän kasvattipoika.

– Tosiaankin! Onpa sinua onni potkaissut.

– Niin kai on, – vastasi Joju huoaten.

– Tästä portista minun täytyy mennä. Hyvästi, Veitikka.

Joju jäi kadulle. Hän oli nyt aivan lähellä Albertinkatua, missä hänen vanhempansa asuivat, ja oi, kuinka hän halasi mennä tuohon huonoon kotiinsa. Hänellä olisi ollut niin paljo kerrottavaa, ja hän olisi ennen kaikkea tahtonut edes nähdä vanhempiansa. Isähän aina oli ollut hänelle hyvä, ja äiti oli antanut niin monta kertaa lämmintä ruokaa, kun hän viluissaan ja nälissään oli tullut kotia. Olihan äiti paljon kurittanut ja torunut, mutta hyvä hän sentään oli. Tuossa se oli portti ... tuostahan nyt olisi sopinut mennä sisälle... Mikäpä häntä esti, menisi vain... Mutta olihan rehtori kieltänyt... Mistäpä rehtori sen tietäisi?... Kumma, nyt oli ikään kuin Sakki olisi hänen korvaansa kuiskannut: "mitä Joju tietää olevan väärin, sitä hän ei milloinkaan tee", ja vielä hän näki edessään pikku Solmian valkokiharaisen pään ja kuuli hänen punahuultensa lausuvan: "kyllä minä luulen, että sinä olet kelpo poika" ... ja Joju poistui vanhempiensa portilta ja meni kiireesti kotia.

Hän rupesi lukemaan läksyjänsä, mutta vähän päästä hän vain mietti. Iltapäivällä, kun hän palasi rehtorin kammarista oppitunniltaan ja jälleen istui omassa kammiossaan, ei hän ensinkään ottanut valkeata, vaan istui pöytänsä ääreen ja katseli ulos kaasujen valaisemalle kadulle. Vähän aikaa katseltuaan hän rupesi katkerasti itkemään. Silloin aukeni ovi, ja rehtori astui sisälle.

– Joju, mikä sinua vaivaa? Olen huomannut, että olet ollut alakuloinen jonkun ajan. Puhu suoraan, kuten olisin isäsi, taikka ... kuten paras ystäväsi. Ole aina suora, älä pelkää puhua kaikkea, mikä sinua raskauttaa.

– Setä hyvä, pankaa minä pois ja ottakaa suutarin Sakki! Hän toivoi aina, että hän joskus pääsisi kouluun, ja hän on kovin hyvä poika, paljon parempi kuin minä. En minä voi olla täällä.

– No miksi et? Mitä tuo tuommoinen on? Eikö sinun ole ollut täällä hyvä olla, häh? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?

– Ei, mutta tuntuu ikään kuin raskaat kahleet olisivat päälläni.

– Kuule, poika, sinä ehkä et tahtoisi lukea, mutta ellei ihminen tahdo mitään tehdä eikä totella mitään ohjia, eli kuten sanoit, kahleita, niin silloin hän on ikään kuin metsän peto ja vielä pahempi. Ellei hän tahdo kulkea vanhempiensa ja kasvattajainsa kahleissa, niin hänestä tulee sellainen, kuin se mies, jonka kodissasi näit, joka sinulta vei viisi-markkasi ja joka nyt on yleisen oikeuden kahleissa.

– Kyllä minä tahtoisin totella, mutta minä halajan nähdä vanhempiani. Jos olisivat kaukana, – mutta kun tiedän, että ovat täällä, enkä kuitenkaan saa heitä nähdä. Olin tänään jo heidän portillaan, mutta juoksin taas kiireesti pois, kun muistin Sakin sanat: "mitä Joju kerran vääräksi tietää sitä hän ei tee", vaan en tiedä, jaksanko enään toiste olla menemättä. Antakaa minun vain mennä kotia, ennemmin minä jälleen menen maata huonolle vuoteelleni kotini tuvan nurkkaan, kun olen täällä näkemättä vanhempiani, vaikka tiedän heidän olevan lähellä.

– Hm... Tuumataan tätä asiaa... Ole nyt vain huoleti ja iloinen taas, kuten sinun ikäisesi tulee olla, kyllä katson, että kahleet päästetään, miten sopii. Ensiksikin saat mennä vanhempiasi katsomaan; minä pidän sinusta vielä enemmän nyt, kun tiedän, että täältä mukavuudestasi halusit lähteä vanhempiesi luo. Rehellisyytesi olet myöskin jälleen osottanut, kun et salaa mennyt sinne, vaikka mielesi teki. Sillä tavalla ihminen vapaaksi tulee, että hän oppii itseänsä hallitsemaan. Mutta vielä yksi asia. Kuka tuo Sakki on, josta sinä usein puhut ja joka ihmeellisesti näkyy sinuunkin hyvää vaikuttaneen?

– Sieltä kotipitäjästäni, N:ästä, se on.

– Noh, siellähän lankoni on provastina.

– Onko? Ja hänellä on pieni tyttö, jonka nimi on Solmia.

– Niin on, nuorin lapsi. Lähde nyt oitis katsomaan vanhempiasi, mutta älä sinne jäämistä tuumaa.

– Saanko mennä heti?

– Saat.

– Kiitoksia!

Joju läksi, mutta rehtori meni Eriikan luo.

– Kuules sisko, me olemme olleet liika itsekkäitä, kun tahdoimme kokonaan anastaa itsellemme lapsen rakkauden, jota vahvemmat siteet sitoivat vanhempiinsa. Se itsekkäisyys oli vähällä viedä meiltä koko pojan. Tapasin hänen itkemässä kammarissaan ja sain selkoa siitä, että hän ikävöitsi vanhempiansa, kun ei ollenkaan päässyt heitä katsomaan. Hän pyysi minua laskemaan itseänsä kotia kurjuuteen jälleen ja ottamaan kasvatikseni suutarin Sakin, jonka hän, vaatimattomasti kyllä, vakuutti olevan itseään paljoa paremman.

– No olenhan minä jo kauan nähnyt, että jokin häntä raskautti; hänen muotonsakin kävi huonommaksi. Lähetä Jumalan tähden poika katsomaan vanhempiansa, ettei hän meiltä pois halua. Mitenkä aikamme sitten kuluisi, ellei hän täällä olisi? Varsin hirveätähän olisi ajatella, että poika semmoiseen pesään jäisi.

– Minä hänet jo lähetin. Mutta nyt olisi toinen asia päätettävissä. Joju on tavan takaa puhunut tuosta suutarin Sakista, joka näkyy häneen hyvää vaikuttaneen, ja minä tuumaan, että pöytämme ääreen mahtuisi kaksi yhtä hyvin kuin yksi, ja sitten heillä olisi toisistaan huvia. Me olemme vanhat, ja Jojun saattaisi tulla ikävä, jos hän aina seurustelisi meidän kanssamme, mutta kun meillä täällä on koko pari poikia, niin luulen, että molemmin puolin tulisimme tyytyväisiksi. Suutarin poika on N:n pitäjästä.

– Sieltäkö? No Amaalia sisaremme ja lankomme hänet kentiesi tuntevatkin. Tavallisestihan ne papit seurakuntansa tuntevat aina lapsia myöten.

– Aion kirjoittaa Mäntyselle, tiedustellakseni pojasta. Jojun puheen mukaan hänellä on kova lukuhalu.

Sisarukset juttelivat vielä vähän aikaa, ja heidän keskustellessaan tuli Joju jo kotia. Nyt hän oli kuin toinen poika. Kahleet olivat karisseet pois. Hän oli tosiaan kuin häkistä päässyt lintu. Silmät kiilsivät ja suu hymyili, ja koko olento oli kuin kevään juokseva puronen.

Rehtori kirjoitti vielä samana iltana kirjeen langollensa.

– Kun ei se postikaan jo tule, että saisin Lasten Kuvalehteä lukea, – sanoi pikku Solmia, joka oli käynyt maltittomaksi odottaessaan postilaukkua.

– Oletko läksysi lukenut?

– Olen, äiti kulta, aikaa jo, ja Helmi sanoi, että osasin oikein hyvin ja lupasi tuoda minulle vesipuoloja, mutta sitten tuli maisteri, eikä Helmi sitte enää olekkaan muistanut antaa puolukoita.

– Käske Mandaa panemaan tulta pesään. Sitte saapi hän mennä tuomaan sinulle marjoja, ja sinä, saat kutsua maisteria ja siskojasi niitä syömään.

Solmia teki kuten äiti käski, ja pian pruustinnan kammarin pesässä paloi iloinen tuli, levittäen lämmittävää valoansa huoneeseen. Sitten toi Manda pöydälle asettimen, jolla oli kauniita vesipuoloja, hienoa sokeria, lautasia ja teelusikoita.

Solmia meni salista kutsumaan Helmi ja Maiju siskojansa sekä maisteri Palosta, joka oli ikään kuin kotoväkeä, hän kun kävi pappilassa melkein joka päivä. Hän oli ihmeellisen avulias, tarjoutui tuon tuostakin provastin puolesta saarnaamaan y. m., kutsuttiin sitten tavallisesti pappilaan päivällisille, ja viipyi siellä vielä lopun päivääkin.

Maisteri ja tytöt noudattivat mielellään Solmian kutsumusta.

– Täälläpä on kovin herttaista ja lämmintä! Oikein suloista on olla tulen ääressä, kun ulkona on lumituisku. Älä, Helmi hyvä, lamppua sytytä, tämän tulen valossa istuminen on niin kodikasta ja hauskaa. Näemmehän tässä puolukoita syödä.

Provasti Mäntynen tuli sisälle – Katsokaapas vain, täällähän on oikein hauskaa. Kummallista, miten posti tänään viipyy, mutta siellä onkin niin kova tuisku ulkona, ettei hevonen juuri juoksemaan pääse kinosten läpi.

– Miten Sakki parka tanhuasta pääsee? – sanoi Solmia.

– Kuka se Sakki on? – kysyi maisteri.

– Meidän postinkuljettajamme, suutari Miettisen poika. Hän on meidän pieni ahkera apulaisemme ja aina tervetullut vieras, sillä kesäisin hän tuo meille ensimmäiset mansikat ja nyt hän on syksystä asti kuljettanut postilaukkuamme kestikievarista tänne.

– Miten todellakin poika nyt pääsee kinosten läpi? virkkoi pruustinna.

– Miehet ovat tanhuaa aukaisemassa, kyllä hän sieltä hyvin tulee.

Solmia juoksi toiseen huoneeseen kurkistamaan akkunasta ulos hämärään, nähdäksensä, koska postipoika tulisi. Ja todellakin siellä nyt näkyi pieni poika, joka pyrki pappilaa kohti. Laukku heilui sivulla. Tyttö kiirehti ilmoittamaan, että Sakki oli tulossa.

– Maiju, sytytä lamppu, vaikkapa parikin, että saadaan lukea, mitä posti meille tuo. On nämät postipäivät sentään hyvin hauskoja täällä maalla, – sanoi pruustinna.

Sillä välin juoksi Solmia tuomaan laukkua kyökistä, ja näki, miten Sakki puhalteli punaisiin sormiinsa.

– Voi kuinka sinä olet kovasti luminen, onko sinun vilu?

– Vähän.

– Lämmittele tässä hellan ääressä. – Solmia vei laukun sisälle ja kertoi, miten Sakkia paleli. – Saanko ottaa hänet kuvakirjojani katselemaan, siksi kuin tee valmistuu? Kyllä hän tarvitsee jotakin lämmintä.

– Kyllä, – vastasi pruustinna.

– Se on oikein, tyttöseni, että muistat pyytää lämmitystä vilustuneelle lapselle, – sanoi provasti, ottaessaan laukkua tyttärensä kädestä. – Mitä täällä nyt sitten on? Tässähän on kirje: "Piga Amanda Juslinille N:n pitäjässä. Seura provasti Mäntysen kirjeet." – Lieneekö vain provastilla tässä kirjeitä seurana. Tuossa on tukku sanomalehtiä, jakakaa ne keskenänne. Tässähän vielä on kirje lehtien välissä: Dalollinen Mändyluodon isändä Mathias Santeljus. N:n pitäjäs. Seuraa Brovasti Mäntysen kirjeitä". No tässä vielä yksi. Tottapa vihdoinkin minulle myös.

– Näytäppäs, keneltä se on?

– Langoltani.

– Katsoppas vain! Ei Antreas usein kirjoita. Mitä hänellä nyt lienee sanottavaa...

– Solmia, vie Mandalle hänen kirjeensä; tuon toisen saa lukkari kirkolla antaa omistajalleen.

Provasti rupesi lukemaan kirjettään ja huudahti hetken perästä: – No kummallista, muistatteko tuota muona-Matin väkeä, joka Helsinkiin muutti? Heidän poikansa on lankoni ottanut kasvatikseen. Hän kirjoittaa, että poika on rehellisen ja kelpo ihmisen alku, mutta hänen kotinsa on perin huono, ja Antreas on tahtonut lapsen pelastaa hukkaan joutumasta, "koska," kuten hän tässä sanoo, "se kaikesta päättäen on näkynyt olevan Jumalan tahto". Mutta vielä tässä on toinen asia. Hän kysyy, tunnemmeko suutarin Sakkia, ja sanoi havainneensa Jojun puheesta, että Sakki on vaikuttanut hyvää häneen. "Jos poika on hyvä lapsi ja tahtoo tulla kasvatikseni, saa hän heti tulla tänne. Minä tahdon valmistaa heitä kouluun, jotta ensi kevännä saavat tutkintonsa suorittaa". Se nyt on uutinen, joka Sakille kelpaa. Helmi, mene käskemään Sakkia tänne.

Sakki, joka katseli Solmian kuvakirjoja, oli heti valmis seuraamaan Helmiä pruustinnan kammariin. Poika näytti erittäin sievältä. Hän oli lämpimässä huoneessa käynyt punaposkiseksi, hänen vaalea tukkansa oli kauniissa kiharoissa otsan ympärillä, ja hänen siniset silmänsä näyttivät syviltä ja haaveksivilta. Hän jäi ovensuuhun seisomaan ja kumarsi kainosti.

– No Sakki, – sanoi provasti, – tahdotko lakata postilaukkua kuljettamasta ja ruveta lukemaan? Häh?

– Lukemaanko? – kysyi poika, ja hänen silmänsä välähtivät. Mitenkä minä saisin ruveta lukemaan?

– Muistatko muona-Matin Jojua?

– Kyllä, hän muutti Helsinkiin.

– Niin, ja lankoni, rehtori Mellilä, on ottanut hänen kasvatikseen, ja tahtoisi vielä ottaa sinunkin. Joju on hänelle puhunut sinusta. Rehtori valmistaisi teitä molempia kouluun, ja tulevana kevännä saisitte suorittaa tutkinnon. Ja sitten sinun tulee olla ahkera ja koettaa kaikin tavoin noudattaa lankoni ja kälyni mieltä.

– Ja se on siis oikein totta! Minä lähden oitis kotia kertomaan!

Sakki ei enään muistanut ujoillakaan, hän iloitsi niin, ettei saattanut olla sitä ilmaisematta.

Provasti virkkoi vielä: – Sano terveisiä isällesi ja äidillesi ja pyydä, että jompikumpi heistä tulisi tänne huomenna tästä asiasta juttelemaan.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että suutari Miettinen vaimoineen oli pappilan kyökissä, ja hetken perästä he astuivat pruustinnan kammariin.

– Mitä nyt tuumaatte siitä, että lankoni tahtoisi poikanne kasvatikseen?

– Tulin juuri kuulemaan, tunteeko provasti hänen, joka poikamme ottaisi, mutta kyllä kai sitten, koska hän on provastin lankomies. En minä poikaani maailmalle laskisi kenen luo hyvänsä. Ei meillä tosin suuria varoja ole, mutta aina Jumala sentään on huolen pitänyt. Se siinä nyt on, että pojalla aina on ollut kova halu lukemaan, ja hän olisi nyt jo niin menossa että kylläkin.

– Kyllä minä pidän suurena onnena sen, että hän pääsee lankoni luo.

– Poika puhui, että muona-Matin Joju myöskin on otettu samaan paikkaan, ja se oli suuri veitikka, koko poika. Lieneekö sitten muuttunut, kun ihmisiin on tullut...

– Lankoni kiittää häntä hyvin rehelliseksi.

– No niinhän se meidän Sakkikin aina sanoi hänen olevan, ja siksipä olivatkin ystäviä, vaikka meidän poika aina on ollut hiljainen ja Joju kovin vallaton. Ikävä sitä poikaamme tulee, ei hän ole meille milloinkaan surua tehnyt. Mutta kai se sentään paras on, että annamme hänen mennä, emmehän voi hänen onneansa vastaan olla.

– Niin no, jos provasti sitten kirjoittaa, että hän tulee noin viikon päästä; vai miten luulet, Siina, saatko hänen jo siksi kuntoon?

– En tiedä varmaan, tarvitsisi ommella muutamia paitojakin hänelle vielä, poika on niin kasvannut.

– Ei, – sanoi pruustinna, joka myöskin oli tullut keskusteluun osaa ottamaan, – veljeni kirjoitti, ettei vaatteista tarvitse pitää mitään huolta. Eriika sisareni ne kyllä toimittaa kaikki, kun poika vain tulee.

– Soo, soo, vai antavat vaatteetkin. Olisin minäkin hänelle mielelläni paidat ommellut, vaan hyvähän sekin on, että antavat, – sanoi Siina, mutta kyyneleet vierivät kuitenkin ehtimiseen hänen silmistään.

– Maisteri Palonen lähtee parin päivän päästä pääkaupunkiin, ja kyllä hän ottaa poikanne mukaansa ja ohjaa hänet rehtorin luo. – Sepä hyvä on. Oohoo sentään, oikeinpa taakka putosi hartioiltani, kun ei tarvitse häntä sinne yksin lähettää.

– Sopii se hyvin, – sanoi Miettinen. – Kyllä se asia nyt sitte on päätetty. Provasti kirjoittaa vain, että hän parin päivän päästä tulee maisteri Palosen kanssa.

– Kyllä. Matkarahoista ei teidän myöskään tarvitse huolta pitää, ne minä jätän Paloselle.

– Kiitoksia kovin paljo. Mennään nyt sitte mekin jo pois. Jumalan haltuun jääkää!

Parin päivän päästä kulki Sakki vaatemytty kainalossa isänsä kanssa pappilaan. Äidille ja sisaruksille hän oli kotona sanonut jäähyväiset, ja sinne he jäivät häntä kaipaamaan. Mutta äiti lähetti runsaat siunaukset mukaan, ja varoitti poikaansa unhoittamasta vanhempiansa ja ennen kaikkia, unhoittamasta Jumalaa.

Pappilassa sitte juotiin kahvia. Solmia oli itse tahtonut laittaa Sakille eväät pussiin ja oli koonnut siihen, mitä vain parasta löysi äidin varastoista. Sitten hän sanoi Sakille: – Sinun pitää syömän kaikki, mitä siinä on, ei, pari torttua sinun täytyy antaa Jojulle, minä kyllä muistan hänen vielä, ja miten hyvä hän oli juoksemaan. Ja tiedätkö vuoden päästä tulen minäkin kouluun ja silloin pääsen myöskin tädin luo asumaan.

Sakki kiitti eväistä ja läksi jäähyväiset lausuttuaan, maisterin kanssa hevosella lähimmälle asemalle sekä sieltä junalla Helsinkiin.