SEITSEMÄS LUKU
Rouva Braxfield todistaa
Mielenkiintoa ilmaisevien kuiskausten aallon vieriessä ympäri salin katsoi kysymysten tekijä merkitsevästi kahteentoista valamieheen kuin kehoittaakseen heitä pitämään korvansa auki; heistä hän kääntyi vielä kerran todistajaan.
"Te suostuitte hänen naimatarjoukseensa, siis. Sovitteko, milloin teidät piti vihittämän?"
"Kyllä, me sovimme."
"Milloin sitten?"
"Melkein heti. Seuraavasta syystä — hän kertoi minulle olevansa pakotettu matkustamaan New Yorkiin hyvin tärkeän liikeasian tähden viikon tai parin kuluttua. Päätin lähteä hänen mukaansa, ja niin sovimme, että hän hankkisi erikoisluvan ja me menisimme naimisiin aivan pian."
"Oliko aika lähemmin määrätty?"
"Kyllä. Ensi maanantai-aamuna — Southamptonissa."
"Saanemme siis otaksua, että te ja Guy Markenmore rakastuitte jälleen toisiinne, kohdatessanne taas toisenne, kun olitte vanhoja ystäviä ja te vapaa, ja päätitte mennä naimisiin viipymättä?"
"Kyllä — niin kai."
"Hyvä on. No niin, rouva Tretheroe, pyytäisin teitä muistelemaan jälleen niitä päiviä, jolloin olitte neiti Leighton. Te olette myöntänyt, että teillä oli monia kosijoita. Eikö totta, että näistä monista ihailijoistanne osoititte erikoista suosiotanne kahdelle naapuriston nuorelle herralle ja että toinen heistä oli Guy Markenmore, toinen taas John Harborough Greycloisterista?"
Rouva Tretheroe ei näyttänyt epäröivän vähääkään vastatessaan tähän kysymykseen.
"He olivat ensimmäisiä — siihen aikaan — todellakin", myönsi hän.
"Niin ollen puhuttiin näillä seuduin yleisesti, ettette te saattanut oikein päättää kumman heistä valitsisitte?"
"Rohkenen sanoa, että niin huhuiltiin."
"Mutta mistä johtuu, ettette loppujen lopuksi ottanut kumpaakaan, vaan menitte naimisiin kolmannen kanssa."
"Se johtuu eräistä syistä."
"Mistä syistä? Kaikki tämä on tärkeätä asian käsittelylle valamiehistön läsnäollessa. Mitkä olivat syyt?"
"Nähkääs — he kun tulivat hirveän mustasukkaisiksi toisilleen. Oltuaan ennen parhaita ystäviä heistä tuli katkerat vihamiehet. Tai paremmin sanoen Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guyta kohtaan. Harborough oli saanut päähänsä, että Guy oli saattanut minut tylyksi hänelle."
"Oliko Guy Markenmore tehnyt niin?"
"Ei, ei ensinkään! Mutta Harborough oli aina kateellinen ja epäluuloinen ja hän kiivastui aina niin — niin kovin asioista, jotka — no niin, minä annoin hänelle rukkaset."
"Entä — mitä teki hänen kilpakosijansa?"
Rouva Tretheroe hypisteli sormuksiaan.
"Noh", vastasi hän kotvan kuluttua. "Minä — minä kyllästyin tosiaan hieman tuohon riitaan, ja niin sanoin Guylle, ettei sellainen käy päinsä — ja suostuin eversti Tretheroen tarjoukseen."
"Ymmärrän. Te erositte molemmista kosijoistanne ja menitte naimisiin miehen kanssa, joka oli vanhempi ja järkevämpi. Mainiota. Mutta, rouva Tretheroe, minusta tuntuu kuitenkin siltä kuin jotakin olisi tapahtunut ennen sitä. Te sanoitte juuri äsken, että Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guy Markenmorea kohtaan. Onko siis totta, että Harborough uhkasi kilpakosijaansa teidän läsnäollessanne?"
"Kyllä — se on totta."
"Milloin? Missä tilaisuudessa?"
"Se tapahtui eräänä päivänä, kun hän tapasi Guyn minun seurassani paluumatkalla kotiin metsästysretkeltä. Syntyi välikohtaus — kiivaita sanoja, Harborough menetti malttinsa. Hän sanoi Guylle iskevänsä tämän kuoliaaksi. Tiedän varmasti, että hän myöhemminkin uhkasi Guyta — hän sanoi tappavansa Guyn."
"Kuinka tiedätte sen varmasti?"
"Koska Guy kertoi siitä minulle."
"Pelkäsikö hän Harboroughia?"
"Luulen hänen pelänneen. Harborough oli häijy ja hurja — loukkauduttuaan."
"Ja hän uhkasi tappaa kilpakosijansa siksi, että — mikä olikaan syynä, tarkemmin sanottuna?"
"Asian laita oli sellainen kuin juuri selitin, että hän oli saanut päähänsä Guyn kertoneen minulle jotakin hänestä ja että meidän väliemme kylmeneminen oli johtunut siitä."
"Silloin Harborough kai teki teille niihin aikoihin naimatarjouksen?"
Rouva Tretheroe rypisti kulmiaan katsahtaen kysyjään hämmästyneenä.
"Montakin kertaa!" vastasi hän. "Hän kosiskeli minua yhtä mittaa."
"Entä — annoitteko te hänelle varman vastauksen?"
"En tiedä, lienenkö antanut. Väliin — olisin ehkä antanutkin; mutta väliin taas en olisi tahtonut. Ei — luullakseni en koskaan vastannut täysin myönteisesti tai kielteisesti."
"Ja koko tämän ajan Guy Markenmore oli kai mukana leikissä?"
"Kyllä."
"Kosiko hänkin teitä?"
"Noh, kyllä. He olivat aina perässäni kuin takiaiset — he molemmat."
"Ja lopulta Harborough ajatteli, että hänen kilpakosijansa vehkeili takanapäin?"
"Kyllä — aivan varmasti. Hän sanoi niin."
"Ja myöhemmin — te, jos saamme luvan sanoa, hylkäsitte molemmat ja suostuitte eversti Tretheroen tarjoukseen?"
"Kyllä."
"Tapasitteko kumpaakaan heistä enää senjälkeen, kun olitte mennyt kihloihin eversti Tretheroen kanssa?"
"Koskaan en tavannut Guy Markenmorea senjälkeen. Harboroughin tapasin kerran. Kohtasin hänet eräänä iltapäivänä täällä lähellä."
"Tapahtuiko mitään?"
"Kyllä. Hän sai tavanmukaisen raivokohtauksensa. Hän lähestyi minua katkerana. Hän sanoi minun liehitelleen häntä kolmen vuoden ajan ja sitten heittäneen syrjään. Ja hän lopetti mielenpurkauksensa toistamalla tietävänsä hyvin, että hän saa kiittää tästä Guy Markenmorea ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen, kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä."
Kun tämän vastauksen synnyttämä kiihtymys oli lauennut, loi kysyjä rouva Tretheroeen tutkivan katseen.
"Vahvistatteko valallanne, että hän sanoi niin?"
"Kyllä!"
"Harborough sanoi — teille — että Guy Markenmoren tähden hän, Harborough, oli menettänyt teidän suosionne ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä?"
"Kyllä. Juuri niin hän sanoi."
"On siis syytä otaksua, että Harborough oli silloin intohimoisesti teihin rakastunut?"
"Mielettömästi!" mutisi rouva Tretheroe. "Hän toimi kuin mielipuoli.
Minä pelkäsin häntä."
"Oliko Guy Markenmore lähtenyt täältä, kun tämä uhkaus lausuttiin?"
"Kyllä — vähän aikaisemmin."
"Ja poistuiko Harborough pian senjälkeen?"
"Hän lähti joitakin päiviä ennenkuin minä menin naimisiin."
"No niin, ettekö kohdannut viimeisten seitsemän vuoden aikana — pikemminkin kai kuuden — koskaan Harboroughia?"
"En koskaan!"
"Ettekä saanut häneltä mitään tietoja?"
"En."
"Tai hänestä?"
"Kuulin — vain kerran — eräältä ystävältäni Selcasterista, että hän matkusteli vielä ulkomailla ja että Greycloisterin ovet olivat olleet suljettuina muutamien vuosien ajan."
"Hyvä. Vihdoin teidän miehenne kuoli, ja te tulitte takaisin Englantiin ja vuokrasitte Dower-talon. Ja viime maanantaina Harborough palasi Greycloisteriin. Nyt, rouva Tretheroe, tahtoisin tehdä teille tärkeimmän kysymyksen. Tapasitteko herra Harboroughin viime maanantaina?"
Kuolemanhiljaisuus vallitsi nyt huoneessa. Sillä rouva Tretheroe epäröi vastatessaan. Kaikki kaulat kurottautuivat eteenpäin. Vihdoin hän vastasi.
"Kyllä."
"Missä — ja mihin aikaan?"
"Juuri hänen porttinsa edustalla Greycloisterissa noin viiden aikaan iltapäivällä."
"Olitteko yksin?"
"Olin. Olin lähtenyt ulos pienelle kävelymatkalle koirieni kera."
"Oliko kohtaus satunnainen?"
"Kyllä. Minä en osannut ajatellakaan, että hän oli palannut kotiin."
"Tunsitteko — niin sanoaksemme, hämmästystä?"
"Kyllä, todellakin. Minä olin hämmästynyt. Hän näytti peräytyvän — kiihtyneenä. Tietysti me puristimme toistemme käsiä ja pakisimme hiukan. Vain jokapäiväisistä asioista."
"Koskettelitteko millään tavoin aikaisempia suhteitanne?"
"Emme."
"Siis vain tavallista kohteliasta keskustelua — ei mistään erikoisesti?"
"Juuri niin. Mutta hän kysyi, saisiko hän — tai paremminkin, milloin hän saisi — tulla käymään luonani."
"Ja mitä te vastasitte?"
"Minä vastasin — kyllä, että hänen sopisi tulla milloin hyvänsä. Mitä muutakaan olisin voinut vastata?"
"Tiesikö hän, että olitte vapaa, että eversti Tretheroe oli kuollut?"
"Oh, kyllä — minä mainitsin siitä itse."
"Ja sitten te kai erositte?"
"Kyllä."
"Missä tapasitte hänet seuraavan kerran?"
"Seuraavana aamuna täällä vierashuoneessa, kun tulin lausumaan valitteluni sir Anthonyn kuoleman johdosta ja kuulin, että Guy oli kuollut."
"Ja te kai syytitte heti John Harboroughia hänen murhaajakseen?"
Asianajaja keskeytti tutkintonsa ja epäröi hetkisen; mutta sitten hän nojautui äkkiä kuin tyydytettynä tuolinsa selustaa vasten, veti esille nuuskarasiansa ja kopautti sitä miettivästi ennenkuin otti siitä runsaan hyppysellisen nuuskaa. Kiihkoisaa mutinaa oli kuulunut kautta koko katselijakunnan, kun rouva Tretheroe antoi viimeisen päättävän vastauksensa; tuskin se oli vaiennut, kun Harboroughin puolustusasianajaja Walkinshaw astui pöydän ääreen. Hän katsoi tiukasti todistajaa.
"Haluaisin tehdä teille erään hyvin suoran kysymyksen", sanoi hän. "Ja haluaisin hyvin täsmällisen vastauksen. Uskotteko vilpittömästi, että herra Harborough on tappanut herra Guy Markenmoren? Ajatelkaa!"
"Olen ajatellut!" vastasi rouva Tretheroe uhmaillen. "Minä uskon!"
"Te uskotte, että herra Harborough on pitänyt vireillä kostonhaluaan — jos hän todella on sellaista koskaan tuntenutkaan — seitsemän vuotta ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta tyydyttääkseen sen?"
"Minä uskon, että hän on ampunut Guy Markenmoren", sanoi rouva
Tretheroe hieman synkän näköisenä.
"Luuletteko, että herra Harborough palasi kotiin teihin yhä rakastuneena? Vastatkaa!"
"Minusta se on mahdollista. Hänellä oli tapana vannoa, ettei hän voisi koskaan rakastaa ketään muuta. Eikä hän todellakaan ole mennyt naimisiin."
"Kuulkaapa, mitä minä sanon. Herra Harborough kohtasi teidät maanantaina iltapäivällä. Olettakaamme, että hänen vanha intohimonsa heräsi eloon vain nähdessään teidät — olettakaamme edelleen, että hän päätti mielessään ruveta vielä kerran tavoittelemaan teidän kättänne. Pidättekö todennäköisenä, että hän olisi aloittanut tämän yrityksensä ampumalla miehen?"
"En halua tehdä mitään olettamuksia. Uskon, että hän ampui Guyn! He kohtasivat toisensa — sattumalta — ja Harborough ampui hänet."
"Olettepa te valmis tekemään varmoja johtopäätöksiä, rouva Tretheroe! Te vakuutatte tyynesti, että he kohtasivat toisensa. Mitä! Kello neljä aamulla — Markenmoren notkelmassa?"
Rouva Tretheroe katseli ympärilleen. Tähän asti hän oli luonut vain silloin tällöin silmäyksiä tutkintotuomariin ja valamiehistöön, mutta nyt hän silmäsi ympäri kuulijakunnan, ja kääntäessään kasvonsa jälleen Walkinshawiin niillä oli hymy, joka ilmaisi ylenkatsetta.
"Minä tiedän, että John Harborough oli Markenmoren notkelmassa kello neljä tuona aamuna", vastasi hän rohkeasti. "Vieläpä tiedän, että hänet nähtiin siellä!"
Walkinshaw kävi äkkiä miettiväksi. Hän katsahti taakseen suojattiinsa, ja niin tekivät kaikki huoneessa olijat. Taas kumisi salissa hämmästyksen mumina. Walkinshaw palasi Harboroughin luo, joka istui liikkumatta ja vaiteliaana. Asianajaja kuiskaili hänelle vilkkaasti; Harborough vain viittasi, melkein välinpitämättömästi. Hetkistä myöhemmin rouva Tretheroe oli kadonnut todistajain aitiosta, ja toinen todistaja kutsuttiin sinne.
"Elizabeth Braxfield!"
Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan tunsivat uutta mielenkiintoa sydämissään katsellessaan Valtikan entistä emäntää. Yksitoista heistä pohti jo mielessään, mitä hän tulisi kertomaan. Mutta Fransemmery, joka tunsi rouva Braxfieldin tavan nousta varhain ylös, alkoi jo aavistaa.
Puheenjohtaja jätti tämän todistajan kuulustelun asianajajalle, joka esiintyi poliisiviranomaisten puolesta. Tämä siirtyi muitta mutkitta itse pääkysymykseen.
"Te kai olitte ennen rouva Wrenne, Valtikka-majatalosta, rouva
Braxfield; ja ennenkuin olitte rouva Wrenne, oli nimenne neiti
Rawlings, saman Thomas Rawlingsin tytär, joka piti Valtikka-majataloa
ennen mies-vainajaanne, Peter Wrenneä?"
"Aivan niin, sir", vastasi rouva Braxfield.
"Te olette siis asunut koko elämänne ajan Markenmoressa ja tunnette sen kaikki asukkaat?"
"Kyllä, sir — ja monien kilometrien alalta ympäristölläkin."
"Tunnetteko John Harboroughin?"
"Kyllä, sir — tunsin hänet jo poikasena."
"Näittekö hänet viime tiistai-aamuna?"
"Näin."
"Mihin aikaan?"
"Kymmentä yli neljä."
"Missä?"
"Lähellä taloani, sir."
"Missä talonne sijaitsee?"'
"Tuolla ylängöllä, sir, se on Woodlandin huvila; noin kahdensadan yardin päässä Markenmoren notkelmasta."
"Miten tulitte nähneeksi hänet — tai yleensä ketään — niin varhain?"
"Ei se ole mikään ihme, sir. Minä nousen monesti ylös kello neljältä — kun aamut käyvät valoisiksi. Minulla on koko parvi kanoja, ja minä nousen ruokkimaan niitä."
"Oliko tuona aamuna valoisaa — tiistaina?"
"Jokseenkin valoisaa, sir."
"Siksi valoisaa — että saattoi nähdä, kuinka pitkälle?"
"Katsokaas, sir, kun silmäsin ulos ikkunastani saatoin nähdä koko paljon. Tämän kartanon, kylän — ne ovat etupuolella — toisella puolen Withersleyn majakan ja toisella puolen viidakon. Aamu oli erittäin kirkas — hyvin kaunis."
"Ja te näitte herra Harboroughin?"
"Näin, sir."
"Ikkunastanneko?"
"Niin."
"Missä hän oli silloin, kun näitte hänet?"
"Hän tuli juuri mäen rinnettä alas Markenmoren notkelmasta päin, sir.
Hän käveli aidan vierustaa pitkin."
"Kuinka kaukana teistä?"
"Noin sadan yardin päässä."
"Harborough oli ollut poissa Markenmoresta seitsemän vuotta ja palannut vasta edellisenä päivänä. Ettekö hämmästynyt kovasti nähdessänne hänet siellä?"
"En, sir. En yhtään."
"Miksette?"
"Koska olin kuullut hänen palanneen jälleen kotiin — kuullut siitä edellisenä iltana. Olin käväissyt kylässä ja kaikki tiesivät, että hän oli palannut."
"Oletteko varma, että näkemänne mies oli herra Harborough?"
"Aivan varma, sir. Siitä en olisi voinut erehtyä."
"No hyvä, minne hän meni?"
"Rinnettä alas kotiinsa päin, sir — Greycloisteriin."
"Kuinka kaukana on Greycloister Woodlandin huvilasta?"
"Kolmen neljäsosan kilometrin päässä, sir."
"Kävelikö herra Harborough silloin nopeasti, kun näitte hänet?"
"Ei, sir, hän astui tavalliseen tapaansa — veltosti, sanoisin."
"Oletteko varma ajasta — kymmenen minuuttia yli neljä aamulla?"
"Aivan niin, sir. Minulla on makuuhuoneessani oivallinen kello — se ei koskaan mene edelle eikä jätätä. Minä katsahdin siihen juuri vähää ennen kuin näin herra Harboroughin."
Asianajaja nyökkäsi rouva Braxfieldille ja istuutui, ja kun kukaan muukaan ei noussut tekemään hänelle kysymyksiä, poistui hän aitiosta. Tutkintotuomari kumartui keskustelemaan eräiden virkailijain kanssa; heidän kuiskaillessaan Walkinshaw lähestyi jälleen pöytää.
"Herra Harborough haluaa päästä aitioon ja esittää todistuksensa, sir", sanoi hän. "Minusta on nyt — juuri kuulemamme todistuksen jälkeen — sopivaa kuulla häntä."
Oikeuden puheenjohtaja, vanhahko mies, vetäytyi takaisin tuolilleen, otti silmälasit nenältään ja katsahti Walkinshawiin ja hänestä hänen päämieheensä.
"Herra Harborough kai käsittää täydelleen, ettei hänen tarvitse vastata mihinkään kysymyksiin ja että — jos niihin vastataan määrätyllä tavalla — vastaukset voivat koitua hänelle vahingoksi?" selitti hän. "Tietysti, jos hän haluaa antaa lausunnon."
"Päämieheni haluaa, sir", keskeytti Walkinshaw, "sanoa teille ja valamiehistölle selvän totuuden itsestään ja niistä toimistaan, jotka ovat tämän tutkinnon yhteydessä. Hänellä ei ole mitään salattavaa, vaan kaikki voitettavissa kertomalla totuuden."
"Hyvä", sanoi puheenjohtaja. "Kuulkaamme siis hänen todistuksensa."
Walkinshaw kääntyi Harboroughiin päin ja viittasi häntä astumaan aitioon.
KAHDEKSAS LUKU
Syyttävä kirje
Mutta ennenkuin Harborough pääsi todistajain aitioon, tapahtui uusi välinäytös. Poliisikomisario, joka oli keskustellut innokkaasti rouva Tretheroen todistuksen päätyttyä etsivä Blickin kanssa, nousi istuimeltaan, astui asianajajan luo, joka oli tutkinut rouva Tretheroeta, ja ilmoitti hänelle jotakin kuiskaten. Asianajaja nousi heti ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.
"Jos, kuten olen käsittänyt, sir, herra Harborough haluaa esittää lausuntonsa, joka kai antaa lisäselvitystä siihen, mitä hän teki Guy Markenmoren kuolinaamuna", sanoi hän, "niin minä pyytäisin ehdottaa, että kuulisitte ennen häntä etsiväkomisario Blickin todistuksen, sillä hän on hoitanut tätä juttua aina siitä saakka, kun rikos paljastui. Komisario Blick esittää eräitä tosiasioita, joiden pohjalla herra Harboroughia olisi tutkittava. Pidän tätä menettelytapaa sopivampana kaikille, varsinkin herra Harboroughille itselleen ja hänen lailliselle neuvonantajalleen."
Tutkintotuomari katsahti Walkinshawiin, joka nyökkäsi myöntymyksen merkiksi.
"Kuulkaamme siis etsiväkomisario Blickiä", sanoi tutkintotuomari.
Hän katseli hieman uteliaasti, kuten kaikkikin salissa, etsivää, kun tämä astui aitioon. Useimmat läsnäolijoista eivät olleet koskaan ennen nähneet salapoliisia. Blick, tuumivat he, ei ollut lainkaan sellainen kuin he olivat mielessään kuvitelleet hänen ammattiaan harjoittavien ihmisten olevan. Hän lienee ollut kolmikymmenvuotias, mutta hän näytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat hieman kerubi maiset, lapsekkaat, ja kun ne olivat sileäksi ajellut, näyttivät ne vieläkin nuorekkaammilta; hänen yllään oli hyvin teikarimainen ja muodikas sininen, ohuiden vaaleampain juovain raidottama sarssipuku; hänen paidanrintansa, kauluksensa ja kaulaliinansa tekivät varsin keikarimaisen vaikutuksen; hänen huolellisesti harjatut hiuksensa, kullanväriset, sopivat ihmeellisen hyvin hänen poskiensa terveeseen punaan; hänen kirkkaat siniset silmänsä, terävät ja eloisat, olivat yhtä huomiotaherättävät kuin voimakkaat juonteet suun ympärillä ja leveä päättävä leuka niiden alapuolella. Sanalla sanoen Blick näytti enemmän teikaroivalta, nuorelta armeijan upseerilta kuin poliisimieheltä, ja ihmiset, jotka olivat muodostaneet käsityksensä etsivistä ylen liikuttavien romaanien perusteella, alkoivat tajuta, että heitä oli petetty.
Blick ja asianajaja olivat vastakkain luoden toisiinsa keskinäistä yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.
"Etsiväkomisario Charles Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta, kai", sanoi asianajaja.
"Kyllä", vastasi Blick.
"Kertokaa oikeudelle, miten jouduitte käsittelemään tätä juttua."
"Tulin Selcasteriin muutamia päiviä sitten — erään toisen asian takia", sanoi Blick. "Minun oli jäätävä kaupunkiin - asuin Mitre-hotellissa. Tiistai-aamuna hyvin varhain poliisikomisario lähetti erään miehensä luokseni, ilmoittaen juuri saaneensa tiedon aivan lähellä todennäköisesti tehdystä murhasta ja pyytäen minua pukeutumaan ja lähtemään mukaansa. Minä ajoin hänen, poliisilääkärin ja erään konstaapelin kanssa Markenmoren notkelmaan. Siellä tapasimme kuolleen miehen ruumiin, jonka joku läsnäolevista heti tunsi Guy Markenmoreksi. Poliisikomisario pyysi minua selvittämään juttua; sen jälkeen hän hankki minulle loman osastoltani voidakseni ryhtyä tutkimaan murhaa."
"Siksikö, että löytäisitte murhaajan?"
"Juuri siksi, tietysti."
"Oletteko kuullut edellisten todistajain lausunnot, Blick — tarkoitan erikoisesti Hobbsin, Markenmoren poliisin ja tohtorin todistukset?"
"Olen."
"Olivatko ne oikeat?"
"Kaikin puolin."
"Kun olitte ryhtynyt selvittämään juttua, niin seurasitteko ruumista tänne Markenmoren kartanoon?"
"Seurasin."
"Tutkitteko silloin kuolleen vaatteet?"
"Kyllä, perinpohjin."
"Mitä löysitte?"
"Rahakukkaron, jossa oli seitsemänkymmentäviisi puntaa paperi- ja kultarahaa — enimmäkseen viiden punnan seteleitä, viisi puntaa kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä kultaa ja hopeaa ja pronssisen muistorahan erikseen housuntaskusta; hopeisen sikaarikotelon, hopeisen savukerasian, hopeisen käyntikorttikotelon ja —"
Tutkintotuomari nojautui eteenpäin.
"Hetkinen, sallikaa", sanoi hän. "Mieleeni juuri juolahti — vasta nyt, ettei kukaan ole antanut meille mitään tietoja siitä, missä Guy Markenmore asui Lontoossa. Siis — onko käyntikorteissa, joita luultavasti löydettiin todistajan mainitsemasta kotelosta, mitään osoitetta?"
Asianajaja otti esille joitakin kortteja.
"Kortit ovat minulla tässä, sir", vastasi hän. "Niitä on laatikossa muutamia kappaleita — toisissa niistä on yksityisosoite, toisissa liikeosoite. Yksityisosoite on Down-katu 847 B, Piccadilly; liikeosoite on Folgrave Court 56, Cornhill. Voin sanoa — se voidaan todistaa, jos tarve vaatii — että poliisi on tehnyt tutkimuksia molemmissa näissä osoitteissa mainituissa paikoissa. Down-kadun varrella Guy Markenmorella oli nuorenmiehen asunto, jonka hän oli vuokrannut neljäksi tai viideksi vuodeksi. Siellä hänellä oli kamaripalvelijana muuan Alfred Butcher, joka on ollut hänen palveluksessaan kolmen vuoden ajan. Folgrave Courtin varrella oli hänen toimistonsa, jossa työskenteli kolme apulaista —"
"Mikä oli Guy Markenmoren ammatti tai toimiala?" kysyi tutkintotuomari.
"Hän on ollut osakkaana arvopaperipörssissä, sir, kuuden vuoden ajan. Kuten juuri sanoin, on poliisi toimittanut tutkimuksen hänen nuorenmiehen asunnossaan ja toimistossaan. Kummassakaan ei saatu tietää mitään erikoista, paitsi että Guy Markenmore kertoi viime maanantaina, silloin vielä tavallisissa voimissaan ja hyvällä tuulella, kamaripalvelijalleen ja toimistopäällikölleen, että hänen piti matkustaa maaseudulle samana iltapäivänä, mutta että hän palaisi aamiaiselle yksityisasuntoonsa seuraavana aamuna ja toimistoonsa tavalliseen aikaan — kello kymmeneltä."
"On vielä toinenkin asia, jota poliisi on kai tutkinut", sanoi tutkintotuomari. "Mainitsen siitä nyt, koska me tietysti haluamme kuulla kaikki mitä vain voimme — varallisuussuhteet. Olivatko hänen raha-asiansa esimerkiksi huonolla kannalla?"
"Poliisi on tutkinut Guy Markenmoren tuttavia arvopaperipörssissä ja rahamiespiireissä, sir", vastasi asianajaja. "Ei näytä olevan epäilystäkään, että vainajan asiat olivat aivan erikoisen hyvässä kunnossa — hän oli hyvin varakas mies. Kaikki tämä voidaan todistaa myöhemmin; näyttää todennäköiseltä, sir, ettette saa lopetetuksi tutkintoa tänä päivänä, ja —"
"Aivan niin — aivan niin", sanoi tutkintotuomari. "Kuulkaamme, mitä etsivällä on vielä esitettävänä."
Blick jatkoi luettelemistaan ikäänkuin ei keskeytystä olisi tapahtunutkaan.
"Kultakello, kellonperät ja niissä riippuva medaljonki", jatkoi hän. "Erilaisia pikku esineitä, kuten kynäveitsi, avaimia, kultainen lyijykynäkotelo. Ja kirjesalkku, verrattain uusi, ja lompakko, ilmeisesti vanha, kumpikin sisältäen kirjeitä."
"Kaikki nämä ovat poliisin hallussa kai, Blick?"
"Ne ovat kaikki poliisikomisarion hallussa, lukuunottamatta kirjesalkkua ja lompakkoa, jotka ovat täällä minulla ja jotka nyt otan esille."
Tällöin Blick työnsi kätensä hienon takkinsa povitaskuun, veti esille mustan sahviaaninahasta valmistetun salkun ja kuluneen, viheriäisen, nahkakantisen lompakon.
"Oletteko tarkastanut, mitä ne sisältävät?" kysyi tutkintotuomari.
"Kyllä. Me tarkastimme yhdessä poliisikomisarion kanssa huolellisesti niiden sisällön heti löydettyämme ne."
"Mitä ne sisälsivät?"
"Lompakossa on seitsemän kirjettä, jotka on osoitettu Guy Markenmorelle ja joissa kaikissa on allekirjoituksena Veronica tai Nickie."
"Ovatko ne kaikki samaa käsialaa?"
"Ovat, ja osoite on kaikissa sana: Markenmoren pappila."
"Milloin ne on päivätty?"
"Vain yhdessä on selvä päivämäärä — uudenvuoden iltana 1904. Muut ovat päivätyt maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina, milloin mitenkin. Mutta kaikki ovat eri kuorissa, ja postileimat ovat juuri mainitsemaltani vuodelta ja seuraavalta vuodelta 1905."
"Eikö lompakossa ollut mitään muuta?"
"Kyllä. Kaksi hiuskiharaa — ilmeisesti saman henkilön — käärittynä kultapaperiin ja pieni pitsireunainen nenäliina."
"Oletteko näyttänyt näitä esineitä kenellekään, Blick, sen jälkeen kun löysitte ne?"
"Kyllä. Neuvoteltuani poliisikomisarion kanssa näytin niitä rouva Tretheroelle eilen hänen asunnossaan. Nähdessään ne hän sanoi itse kirjoittaneensa nuo seitsemän kirjettä Guy Markenmorelle muutamia vuosia sitten ja antaneensa nuo kaksi hiuskiharaa hänelle samoihin aikoihin, ja nenäliinan sanoi hän varmaan olevan omansa — hän arveli, että Guy oli kai näpistänyt sen häneltä joskus."
"Mutta kirjesalkku, mitä löysitte siitä?"
"Kaksi liikekirjettä, äskettäin päivättyä, jotka koskivat aivan tavallisia osakeasioita; kuitatun laskun kahden hengen aamiaisesta Carlton-hotellissa Lontoossa; se oli päivätty viime huhtikuun kolmantena. Erään yksityisluontoisen kirjeen, se oli päivälliskutsu. Kaksi Bond-kadun liikemiesten antamaa kuittia — toinen jalokivikauppiaan, toinen kirjakauppiaan. Ja sisälokerossa, alkuperäisessä kuoressaan, kirjeen, joka oli osoitettu Guy Markenmorelle, Markenmoren kartano, Selcaster, ja jonka allekirjoituksena on John Harborough."
"Onko se kirje nyt salkussa, siellä edessänne?"
"On."
"Onko sitä nähnyt kukaan sen jälkeen kun löysitte sen?"
"Sitä ei ole nähnyt kukaan muu kuin minä itse ja poliisikomisario."
Asianajaja kohotti kätensä ja viittasi todistajain aition kaiteelle.
"Ottakaa se kirje salkusta", sanoi hän käskevästi. "Antakaa se tutkintotuomarille."
Salista ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun tutkintotuomari saatuaan kirjeen käsiinsä veti kokoontaitetun arkin kuorestaan ja korjattuaan silmälasejaan alkoi lukea sitä. Kaikkien silmät olivat nyt häneen tähdättyinä — ja kaikki tunsivat suurta uteliaisuutta nähdessään vanhan herran säpsähtävän lukiessaan ja tuskallisen hämmästyksen ilmeen leviävän hänen kasvoilleen. Ollen luonteeltaan inhimillinen hän ei voinut pidättää pientä, hillittyä huudahdusta. Se hukkui kokonaan asianajajan terävään ääneen.
"Minun on pyydettävä teitä, sir, lukemaan tuo kirje valamiehistölle!" sanoi hän.
Tutkintotuomari loi katseensa Fransemmeryyn ja hänen yhteentoista kumppaniinsa. Hän ei tuntenut ilmeisesti minkäänlaista viehätystä siihen tehtävään, joka hänen oli täytettävä virkavelvollisuuksiensa takia. Mutta hän karkaisi luontoaan — loi uuden katseen yli ihmismeren.
"Tämä kirje, hyvät herrat", sanoi hän kääntyen jälleen valamiehistön puoleen, "on kirjoitettu arkille, jolle on merkitty osoitteeksi Greycloister, Selcaster, ja se on päivätty kahdeksantena joulukuuta 1905. Se kuuluu seuraavasti:
"Guy Markenmore.
Kohdatessani sinut ensi kerran, missä tai milloin hyvänsä, huomenna tai vuoden kuluttua tai viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, ammun sinut kuoliaaksi kuin koiran, joka olet.
John Harborough."
Tutkintotuomari laski kirjeen pöydälle, otti lasit nenältään, nojautui tuolinsa selustaa vasten ja katseli ympärilleen sellaisen ihmisen tavoin, joka on äkkiä uupunut jostakin syystä. Mutta yhtä nopeasti hän nojautui jälleen eteenpäin, sieppasi kirjeen ja ojensi sen Fransemmerylle. Sen kulkiessa kädestä käteen valamiehistössä asianajaja katsahti etsivään ja nyökkäsi. Blick katosi todistajain aitiosta, ja asianajaja kääntyi oikeudenpalvelijan puoleen, kun tutkintotuomari oli antanut merkin päätänsä nyökäyttäen.
"Ilmoittakaa John Harboroughille", sanoi hän matalalla äänellä.
Harborough astui uudestaan todistajain aitioon: Kirjettä luettaessa hän oli istunut katsellen tarkasti tutkintotuomariin; hänen kasvonsa, jurot ja liikkumattomat, eivät ilmaisseet mitään, mitä hyvänsä hän mahtoikin ajatella. Ne pysyivät yhtä kylminä, kun hän teki valansa ja katsoi tutkintotuomariin, valamiehiin ja asianajajaan, joka todistajan astuessa oli ottanut kirjeen ja seisoi nyt pitäen sitä oikeassa kädessään. Odottaen niin kauan, kunnes Harborough oli tehnyt valan, hän ojensi kirjeen pöydän yli poliisille ja viittasi tätä antamaan sen todistajalle. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän teki ensimmäisen kysymyksensä, alentaen äänensä matalaksi, mutta täysin selväksi kuiskaukseksi ja luoden Harboroughiin vakavan katseen.
"Oletteko te kirjoittanut tämän kirjeen?"
"Olen."
"Tarkoititteko sitä, mitä siinä sanotaan?"
"Kun kirjoitin sen — kyllä."
"Jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren sinä huomispäivänä, josta kirjeessä mainitsitte, olisitteko ampunut hänet kuin koiran?"
"Huomispäivänä — kyllä, olisin."
"Tai vuotta myöhemmin."
"Sitä en voi varmasti sanoa."
"Tai — viisi vuotta myöhemmin?"
"En — varmastikaan en!"
"Kuulitteko rouva Braxfieldin todistuksen?"
"Kuulin."
"Oliko se oikea — olitteko te kukkulan rinteellä, lähellä hänen taloaan, noin kello neljän aikaan viime tiistaiaamuna?"
"Hänen todistuksensa oli aivan oikea — olin."
"Te olette kai matkustellut paljon raakalaismaissa, Harborough. Onko teillä tapana kantaa revolveria?"
"On."
"Oliko teillä mukana revolveri, kun olitte ylängöllä tiistaiaamuna?"
"Kyllä."
Asianajaja katseli valamiehistöön. Sitten hän istuutui äkkiä ja toisen kerran otti sinä aamuna hyppysellisen nuuskaa. Hän kääntyi nuuskarasiastaan tutkintatuomarin puoleen. Mutta tutkintotuomari nyökkäsi juuri Walkinshawille, joka nousi heti ja katsoi päämiestään suoraan silmiin.
"Tehän myönsitte äsken, herra Harborough, kirjoittaneenne kirjeen, joka luettiin täällä. Kirjoititteko sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa?"
"Mitä kiihtyneimmässä. Minä uskoin lujasti, että Guy Markenmore oli herättänyt neiti Leightonissa harhakäsityksiä minusta mitä arvottomimmalla tavalla."
"Uskotteko vielä nytkin?"
"En ole siitä varma — en oikein. Aloin epäillä sitä muutamia vuosia sitten."
"Siitäkö johtuu, kuten äsken sanoitte, että jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren viiden vuoden kuluttua kirjeen kirjoittamisesta, ette varmaankaan olisi toteuttanut kiivasta uhkaustanne?"
"Juuri siitä!"
"Suuttumuksenne on siis lauhtunut?"
"Se on yksinkertaisesti hälvennyt kokonaan."
"Saanen siis otaksua, että kirjoittaessanne tätä kirjettä olitte intohimoisesti rakastunut neiti Leightoniin, kuten kysymyksessä olevan ladyn nimenä oli silloin, ja että te olitte raivoissanne siksi, että ajattelitte Guy Markenmoren tehneen tyhjiksi teidän mahdollisuutenne onnistua kosinnassa."
"Kyllä. Niin on asian laita."
"Havaitessanne, ettei teillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ladyn saavuttamiseen, te lähditte ulkomaille?"
"Kyllä — tein täydellisen pesäeron."
"Selvisittekö vaivastanne? Ymmärrättehän, mitä tarkoitan?"
"Minä parannuin todellakin mielettömästä rakkaudestani neiti Leightoniin. Vilpittömästi voin sanoa, että sydämeni oli taas aivan terve parin vuoden päästä."
"Parantunut?"
"Täydellisesti."
"Niin ollen teidän vihanne Guy Markenmorea kohtaan sammui?"
"Kokonaan! Aloin käsittää, että varmaankin olin erehtynyt ja esiintynyt narrina."
"Jos te olisitte kohdannut Guy Markenmoren jälleen, mitä olisi tapahtunut?"
"Olisin pyytänyt häneltä anteeksi ja halunnut puristaa hänen kättään."
"Mutta — te ette tavannut häntä enää koskaan?"
"En koskaan! En ole nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan elävänä enkä kuolleena sen jälkeen kun näin hänet viimeksi Markenmoren pappilassa noin seitsemän vuotta viisi kuukautta sitten."
Walkinshaw katseli vuorostaan valamiehistöä, sitten hän nyökkäsi todistajalle.
"Selittäkäähän nyt, mitä teitte viime tiistaiaamuna", sanoi hän.
"Voin kertoa sen muutamin sanoin", vastasi Harborough. "Palasin kotiin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen maanantaina. Olin hieman kiihtynyt kotiin tuloni johdosta, varsinkin kun kohtasin vielä pari kolme ystävää, ja muusta sellaisesta. Tulin tähän taloon erään asian takia — eikä uni tahtonut tulla silmiini sinä yönä. Muutenkin nousen aina hyvin varhain. Kun en voinut nukkua, nousin ylös kello kolmelta, lähdin kotoani ja menin harjanteen korkeimmalle huipulle. Palasin Markenmoren notkelman ja Woodlandin huvilan kautta ja menin kotiin. Olin makuuhuoneessani jälleen neljännestä vaille viisi."
"Ettekä nähnyt missään Guy Markenmorea?"
"En missään."
"Ettekä ihmisiä kukkulalla?"
"En nähnyt ketään enempää meno- kuin tulomatkallanikaan."
"Ettekö tiedä mitään Guy Markenmoren kuoleman yhteydessä olevista seikoista?"
"En mitään."
"Vannotte siis olevanne kaikissa suhteissa viaton hänen kuolemaansa?"
"Täysin viaton."
Walkinshaw istuutui, ja kun kukaan ei näyttänyt aikovan tehdä kysymyksiä Harboroughille, poistui tämä heti todistajain aitiosta. Tutkintotuomari silmäsi pöydän ääressä istuviin virkailijoihin.
"Minusta näyttää siltä, että nyt voimme hyvin lykätä tutkinnon", sanoi hän. "Mutta täällä kuuluu olevan eräs todistaja, joka ilmoittaa haluavansa antaa vapaaehtoisesti tietoja, joiden laatua kukaan ei näytä aavistavankaan, ja minun on parasta, että kuulemme heti, mitä hänellä on sanottavaa. Kutsukaa esille Charles Grimsdale."
YHDEKSÄS LUKU
Yöllinen kohtaus
Salissa oleva ihmisjoukko, joka tunsi Markenmoren ja sen lähimmän naapuriston, kääntyi tutkintotuomarin puhuessa kuin yhteisestä sopimuksesta tähyilemään nurkkaan, missä koko oikeudenkäynnin ajan oli muuan mies nojannut tammista seinälaudoitusta vasten, seuraten tarkasti asioiden menoa ja kuunnellen innokkaasti kaikkea, mitä oli puhuttu. Hän oli jäntterä mies, kasvot sileäksi ajellut, lukuunottamatta lyhyeksi leikattua poskipartaa, joka koristi hänen vereviä poskiaan, ja muistutti ulkomuodoltaan hevosmiestä. Aina siitä lähtien, kun tutkintotuomari oli asettunut paikalleen, hän oli koko ajan pureksinut oljenkortta, joka pisti esiin hänen tiukasti yhteenpuristettujen huuliensa pielestä. Tätä hänen hevosmiesmäistä ulkonäköään lisäsi hänen vaatetuksensa — karkeakankainen puku, vaaleanruskeaan vivahtava, koreat verkasäärystimet ja kaulan ympäri sitaistu valkoinen liina, jollaista metsästäjät käyttävät ja joka oli kiinnitetty isolla kauniilla, hevosenkengänmuotoisella rintaneulalla. Hän näytti tallimestarilta, mutta saliin kokoontuneet ihmiset tiesivät varsin hyvin, että hän oli Grimsdale, Valtikka-majatalon isäntä.
Tutkintotuomari saattoi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ollut voinut odottaakaan Grimsdalen todistusta, jonka tämä halusi vapaaehtoisesti antaa. Itse asiassa se oli odottamaton kaikille salissa olijoille. Ja kaikista niistä ihmisistä, jotka katselivat uteliaasti isäntää, katseli poliisi häntä uteliaimmin — eikä syyttä. Tehdessään tutkimuksia kylässä ja lähiseuduilla Blick ja hänen apulaisensa olivat pistäytyneet Valtikkaankin ja tiedustelleet Grimsdalelta, tiesikö hän mitään asiasta. Grimsdale oli ilmoittanut Blickille viekkaaseen, totuttuun, varovaiseen tapaansa tietävänsä jotakin — kenties hyvinkin paljon — ja kertovansa sen, mitä tiesi… oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Blick oli käyttänyt koko puhetaitonsa päästäkseen perille, mitä Grimsdale tiesi, mutta oli epäonnistunut täydellisesti; vaikka Grimsdale olikin viittaillut tietävänsä yhtä ja toista, oli hän itsepintaisesti kieltäytynyt puhumasta sanaakaan ennen Guy Markenmoren jutun oikeudellista käsittelyä; hän puhuisi vain tutkintotuomarin ja valamiehistön edessä. Blick, lyötynä, oli senjälkeen usuttanut poliisikomisarion Grimsdalen kimppuun; poliisikomisariota ei onnistanut yhtään paremmin. Hän ei virkkoisi sanaakaan, selitti Grimsdale, ennenkuin pääsisi todistajain aitioon; silloin, lisäsi hän, iskien viekkaasti silmää, he hämmästyisivät enemmän kuin saattoivat odottaakaan kuullessaan hänen todistuksensa, ja nyt hän oli täällä, vihdoinkin heidän edessään, ja kaikki salissa olevat poliisivirkailijat, poliisikomisariosta alimpaan saakka, olivat pelkkänä korvana odottaessaan kiihkeästi, mitä hän sanoisi.
Grimsdale näytti, ajattelivat monet havaintojen tekijät, aitiossa seisoessaan henkilöltä, joka tajuaa täydellisesti todistuksensa tärkeyden. Hänen silmissään ja huultensa ympärillä oli ilme, joka näytti sanovan, että kaikki se, mitä jo oli puhuttu, oli jonninjoutavaa — että todella tärkeätä olisi hänen tarinansa. Hän oli kylmäverisin mies, ajatteli asianajaja, mitä koskaan oli nähnyt; niitä todistajia, joita mikään ei liikuttanut; joiden todistusta, kun se kerran olisi annettu, mikään ei voisi kumota. Hänen rehelliset kasvonsa ja tyyni käytöksensä tekivät huoneen täyteisen kuulijakunnan tarkkaavaisemmaksi kuin ainoankaan edellisen todistajan esiintyessä; hänessä oli jotakin, mikä saattoi kaikki tuntemaan, että nyt kuultaisiin vihdoin jotakin tuiki tärkeätä.
Tutkintotuomari ryhtyi kuulustelemaan tätä todistajaa tehden ensiksi hänen persoonaansa koskevia kysymyksiä. Charles Grimsdale, palvellut aikaisemmin tallimestarina sir James Marchantilla; nyt Markenmoren Valtikka majatalon isäntä ja omistaja. Asunut koko ikänsä Markenmoren lähistöllä — syntynyt tässä kylässä. Tunsi sir Anthony Markenmoren perheen kaikki jäsenet. Tunsi Guy Markenmore-vainajan erittäin hyvin jo niiltä ajoilta, jolloin tämä oli vielä lapsi, aina siihen saakka, kun hän lähti kotoaan seitsemän vuotta sitten.
"Oletteko nähnyt Guy Markenmorea koskaan sen jälkeen, kun hän lähti kotoaan, Grimsdale?" kysyi tutkintotuomari. Hän ei oikein tietänyt, mitä olisi kysynyt todistajalta ja katsoi parhaaksi siirtyä heti pääasiaan. "Tarkoitan — äskettäin?"
"Kyllä, sir."
"Milloin siis?"
"Tiistaita vasten yöllä."
"Missä näitte hänet?"
"Talossani — Valtikassa."
"Tuliko Guy Markenmore teidän taloonne, Valtikka-majataloon, tiistaita vasten yöllä?"
"Herra Guy, sir, oli talossani, Valtikka-majatalossa, viittä vaille kahdestatoista tiistaita vasten yöllä neljännestä yli kolmeen aamulla."
"Tuliko hän sinne?"
"Hän tuli sinne, sir, mainitsemaani aikaan."
"Tuliko hän yksin?"
"Hän tuli yksin, sir. Mutta hän ei ollut yksin koko aikaa."
"Kuka oli hänen kanssaan?"
"Kello kahdestatoista kahteen, sir, eräs herrasmies. Kahdesta kolmeen kaksi herrasmiestä."
"Tapasiko hän kaksi herrasmiestä teidän talossanne? Keitä he olivat?"
"En tiedä, sir."
"Ette tiedä? Mutta — te kai näitte heidät?"
"Näin toisen heistä, sir, toista en nähnyt. Tai näin hänet vain selkäpuolelta — silloinkin matkan päästä."
Tutkintotuomari katsoi valamiehiin ja heistä asianajajiin. Näistä hänen katseensa siirtyi todistajain aitioon.
"Luulen, Grimsdale, olevan parasta, että kerrotte meille, mitä tiedätte — kaikesta, mitä tapahtui talossanne tiistaita vasten yöllä — omaan tapaanne. Mutta selittäkää meille asiat selvästi ja vilpittömästi."
"Kyllä, sir. Kello yhdeksän aikoihin maanantai-iltana seisoin taloni eteisessä. Äkkiä astui sisälle herrasmies pääovesta. Hän oli pitkä, sorea, hienonnäköinen mies; sanoisin hänen olleen noin viisikymmenvuotiaan. Hiukset ja viikset hiukan harmahtavat, kasvot verevät, vilkas herrasmies. Yllään hieno harmaa puku, päässään tuollainen leveä lierihattu, jollaista herrasmiehet käyttävät nykyään, harmaa, mustanauhainen; ilman päällystakkia, kädessään kultanuppinen keppi. Hän kysyi minulta, olinko isäntä; minä sanoin, että olin, hänen palveluksekseen, ja ohjasin hänet yksityishuoneeseen, jonka olen varannut parempia vieraitani varten. Sitten hän sanoi haluavansa vuokrata huoneen yöksi, koska hänellä oli liikeasioita kylässä. Ilmoitin voivani luovuttaa hänelle erittäin hyvän huoneen ja tarjouduin näyttämään sitä. Hän sanoi sen kyllä kelpaavan: hän oli varma, että se olisi mukava, ja lisäsi, että Valtikkaa oli erikoisesti suositeltu hänelle. Sitten hän kertoi minulle odottavansa erästä herraa, joka tulisi tapaamaan häntä myöhään sinä iltana liikeasian takia, ja kysyi minulta, voisinko minä valmistaa illallisen kahdelle hengelle yksityishuoneeseen — kylmän illallisen, sanoi hän, mieluummin. Minä ilmoitin heille voivani tarjota kylmää kanaa ja mainiota kieltä, piirakkaa ja parasta vanhaa Stiltonin juustoa, ja että he voisivat pitää tämän huoneen — siellä roihusi iloinen valkea takassa silloin, ja minä järjestäisin sen pian kuntoon. Sitten hän kysyi, sopiko minulle laittaa illallinen kello yhdeksitoista. Minä sanoin, että minulle sopi milloin hän vain halusi. Määräsimme ajan kello yhdeksitoista. Sitten hän pyysi minua tuomaan pullon parasta Skotlannin whiskyä ja joitakin pulloja soodavettä sivupöydälle ja ilmoitti, että voisin laittaa illallispöydän kuntoon, milloin vain haluaisin, sillä saatuaan juomansa hän menisi ulos noin tunniksi tapaamaan erästä henkilöä. Vein hänelle whiskyä ja soodavettä. Juodessaan hän veti esille viiden punnan setelin, antoi sen minulle ja sanoi, että hänen pitäisi luultavasti nousta varhain aamulla, kehoittaen minua kirjoittamaan hänen laskunsa sinä iltana ja jättämään jäännösrahan hänelle aamiaisen aikaan, jonka hän halusi täsmälleen puoli kahdeksalta. Sitten hän meni ulos. Kohensin tulta, katsoin, että kaikki oli kunnossa ja valmiina, ja puoli kymmenen aikaan, sitten kun olin lukinnut ovet yöksi, vein itse illallisen huoneeseen, koska vaimoni oli pahoinvoipa ja mennyt vuoteeseen aikaisin illalla. Viittä vaille yksitoista hän palasi."
"Yksinkö?" kysyi tutkintotuomari.
"Niin, sir, yksin. Hän oli yksin huoneessa kokonaisen tunnin. Sitten, viittä vaille kaksitoista, kuulin ovelta kolkutusta. Minä menin avaamaan ja tapasin herra Guy Markenmoren."
"Tiesittekö kuka hän oli — te tunsitte hänet?"
"Kyllä vain, sir — tunsin herra Guyn varsin hyvin ennen vanhaan. Hän ei ollut muuttunut paljon."
"Puhelitteko mitään hänen kanssaan?"
"Vain vähän, sir. Hän sanoi: 'Hei, Grimsdale, kuinka voitte? Te olette kuulemma pöyhistynyt mahtavaksi isännäksi', — juuri niin, sir — hän oli aina kerkeä pilailemaan."
"Näyttikö hän olevan hyvällä tuulella?"
"Mitä parhaimmalla, sir! Hän pysähtyi eteiseen nauraen ja pakisten hieman entisistä ajoista, jolloin minä usein tapasin hänet metsästysretkillä. Sitten hän sanoi melkein odottamatta: 'Tänne on kai tullut eräs herrasmies, joka odottaa minua?' Minä vastasin niin olevan ja vein hänet suoraa päätä huoneeseen, missä vieras herrasmies oli odottamassa. Ohjasin hänet sisälle ja suljin oven."
"Kuulitteko, tervehtivätkö he jollakin tavoin toisiaan, Grimsdale?"
"Kyllä, sir, kuulin todellakin vieraan herrasmiehen sanovan: 'Hei, Markenmore!' ja sir Guyn vastaavan: 'Hei, vanha veikko, ikävä, että olen myöhästynyt.' Siinä oli kaikki, sir."
"Kuulitteko herra Guyn mainitsevan tuon toisen miehen nimeä?"
"En, sir."
"Ette silloin ettekä jälkeenpäinkään?"
"Myöhemmin ei minulla ollut siihen tilaisuuttakaan, sir. Minä en mennyt enää huoneeseen. Illallinen odotti heitä valmiina. Olin vienyt sisälle pullon whiskyä ja soodavettä, jonka herrat olivat tilanneet, ja uuniin oli lisätty puita. Palatessaan se herrasmies sanoi minulle, että hän ja hänen ystävänsä, jota hän odotti, olisivat luultavasti ylhäällä hyvin myöhään, koska heidän oli neuvoteltava monista liikeasioista, ja lisäsi, että jos haluaisin mennä levolle, hän päästäisi kyllä ystävänsä ulos ja huolehtisi siitä, että pääovi tulisi suljetuksi ja vierashuoneen valot sammutetuiksi."
"Menittekö levolle?"
"En, sir. En mennyt. Istuin ylhäällä myöhään yksikseni, kuten minulla yleensä on tapana, ja ajattelin, että sanoessaan myöhään he tarkoittavat kai puolta kahta tai niitä aikoja yöstä. Minun oli puuhattava itsellenikin illallista, ja syötyäni sen jäin istuskelemaan tarjoiluhuoneeseen ja tupakoimaan."
"Kuulitteko mitään noista kahdesta vierashuoneessa olevasta miehestä?"
"Kyllä, sir, pari kertaa pistäydyin eteiseen ja kuulin heidän pakisevan."
"Aivan tavallisella äänellä kai? Tarkoitan, kuulitteko minkäänlaista kiistaa — kiihtyneitä ääniä tai muuta sellaista?"
"En ensinkään, sir! Aivan tavallista puhetta."
"Hyvä. No niin, juuri äsken sanoitte, että Guy Markenmoren kanssa oli yksi mies kello kahteen asti, mutta senjälkeen hänen kanssaan oli kaksi miestä kello kolmeen saakka. Mitä te oikeastaan tarkoitatte sillä?"
"Nähkääs, sir, tätä. Sanoinhan teille, että vaimoni oli huonovointinen sinä iltana ja mennyt aikaisin vuoteeseen. Puoli kahden maissa aamulla menin yläkertaan katsomaan, kuinka hän jaksoi. Hän oli sikeässä unessa, ja niinpä laskeuduin jälleen alakertaan. Mennessäni vierashuoneen oven ohitse luulin kuulleeni kolme ääntä kahden asemesta. Jäin kuuntelemaan ja eroitin selvästi kolme ääntä. Silloin käsitin, että joku kolmas oli liittynyt vieraan miehen ja herra Guyn seuraan."
"Mutta tämäpä kuulostaa omituiselta, Grimsdale! Miten saattoi kolmas mies päästä taloonne teidän siitä tietämättä? Siihen aikaan yöstä kaikki ovenne olivat kai kiinni, vai mitä?"
"Ne kaikki olivat kiinni, sir — lukitut. Tuo kolmas mies saattoi silti päästä sisälle vallan helposti. Te kai tunnette Valtikan, sir? No niin, tiedättehän, että talomme edustalla on kukkatarha ja nurmikko — tien ja talon välillä. Siitä vierashuoneesta, jota nämä herrat käyttivät, päästään kukkatarhaan ja nurmikolle lasiovesta. Sitä tietä he saattoivat päästää sisälle kenet hyvänsä — muita ovia ei tarvinnut lainkaan avata."
Tutkintotuomari silmäili valamiehistöä ja asianajajia. "Tuntuu siltä kuin nuo kaksi — Guy Markenmore ja ensimmäinen mies — olisivat jo edeltäpäin sopineet kolmannen kanssa", huomautti hän. "Grimsdale", jatkoi hän kääntyen todistajaan, "oletteko varma, ettei se vieras, joka saapui taloonne kello yhdeksän maanantai-iltana, maininnut odottavansa kahta henkilöä?"
"Ehdottomasti sir! Hän puhui vain yhdestä."
"Oletteko yhtä varma myös siitä, että hänen luonaan oli kello kahden jälkeen kaksi miestä?"
"Aivan varma, sir, huomasin selvästi, että vierashuoneessa puheli kolme miestä, ja myöhemmin näin heidät kaikki kolme!"
"Vierashuoneessako?"
"En, sir — ulkona."
"Mitä te näitte — tarkalleen sanoen?"
"Nähkääs, sir. Kuultuani kolmen henkilön puhuvan palasin mukavaan tuoliini ravintolahuoneeseen. Ajattelin, että herra Guy, tultuaan jälleen kotiin, oli kutsunut jonkun pistäytymään tämän hänen ystävänsä luo, ja kun he olivat kuulleet hänen saapuvan puutarhaportille, he olivat avanneet lasioven ja päästäneet hänet vierashuoneeseen sitä tietä. Kun ensiksimainittu herrasmies oli kerta vuokrannut huoneen yöksi, niin eihän siinä ollut mitään — hän saattoi tietysti päästää sisälle kenet hyvänsä. Ja kun herra Guy oli siellä, niin tiesin, että kaikki oli hyvin. Niinpä en vaivannutkaan päätäni koettamalla arvata kuka hän oli — ajattelin, että hän lienee herra Harry — tuo kolmas mies, tarkoitan. Kun kello alkoi lähetä kolmea, rupesi minua torkuttamaan istuessani tuolilla valkean ääressä, ja luulen nukahtaneeni. Heräsin puutarhaportin rasahdukseen. Hyppäsin pystyyn ja katsahdin ulos ikkunasta. Näin kolme miestä ulkona maantiellä. He —"
"Pysähtykäähän vähän, olkaa hyvä", keskeytti tutkintotuomari. "Tämä näyttää olevan hyvin tärkeä kohta. Kuulkaapas, muistatteko — tarkalleen — mihin aikaan se tapahtui, Grimsdale?"
"Kyllä, sir! Katsoin uunin reunalla olevaan kelloon — harvinainen, mainio ajanmittari, sir — kun nousin tuoliltani työntääkseni syrjään ikkunaverhot ja katsoakseni ulos. Kello oli silloin täsmälleen seitsemäntoista minuuttia yli kolme."
"Siis", huomautti tutkintotuomari katsahtaen valamiehistöön, "noin puolitoista tuntia ennen auringon nousua. Mutta, Grimsdale, kuinka saatoitte nähdä niin varhain aamulla?"
"Katsokaas, sir, oli kirkas yö, kuukin pilkisteli silloin tällöin, ja sinä yönä saattoi nähdä vallan hyvin — himmeä valaistus, voitaisiin sanoa. Minä eroitin tallirakennuksemme tien toisella puolen aivan selvästi samoin kuin myös sen ympärillä kohoavat puut ja tien. Ja näin nuo kolme herrasmiestä — heidän hahmonsa, tarkoitan — helposti."
"Mitä he tekivät?"
"Kävelivät verkalleen poispäin Valtikasta Greycloisteriin ja
Mitbourneen vievää tietä myöten, sir."
"Voitteko eroittaa heidät, kunkin erikseen?"
"Kyllä, sir. Minä tunsin, kuka oli herra Guy ja kuka Valtikkaan ensiksi tullut mies. Herra Guy käveli keskellä; hänen vasemmalla puolellaan oli se herrasmies, joka tuli kello yhdeksältä; kolmas mies oli hänen oikealla sivullaan."
"Millainen mies hän oli?"
"Pitkä mies, sir — hyvinkin kuuden jalan mittainen."
"Saatoitteko tuntea hänet ulkomuodostaan joksikin lähiseudun asukkaaksi?"
Ensi kertaa todistajain aitioon ilmautumisensa jälkeen Grimsdale näytti hieman epäröivän. Hän keskeytti pudistaen päätänsä.
"Katsokaas, sir, suvaitkaa muistaa, ettei silloin ollut niin valoisaa kuin olisi pitänyt olla", vastasi hän. "Se on vaikeata, siihen aikaan aamusta."
"Ettekö tullut silloin ajatelleeksi, kuka se mies oli?" tiedusti tutkintotuomari.
"Kyllä, tulin todellakin arvelleeksi — ajatelleeksi jotakin", myönsi
Grimsdale.
"Mitä?"
Grimsdale epäröi jälleen.
"Se oli vain arvelua", sanoi hän vihdoin. "Vain — päähänpiston tapaista. Mieluummin olisin sanomatta."
"Luulenpa, että teidän täytyy sanoa, Grimsdale. Ilmeisesti te nähdessänne kolmannen miehen tulitte ajatelleeksi hänen henkilöllisyyttään. No niin, mitä te ajattelitte?"
"No, sir, jos minun täytyy, niin minun täytyy! Ihmettelin - vain ihmettelin, huomatkaa, arvoisat herrat — eikö se ollut herra Harborough."
"Te ihmettelitte, eikö kolmas mies, se mies, joka käveli Guy
Markenmoren oikealla puolella tietä pitkin, ollut herra John
Harborough. Te siis luulitte tunteneenne hänen vartalonsa?"
"Kyllä, sir. Mutta vain siitä, että mies oli hyvin pitkä ruumiinrakenteeltaan, ihan herra Harboroughin kaltainen, ja että he kaikki kolme menivät Greycloisteriin, Harboroughin taloon päin; ja käsitättehän, sir, kun olin kuullut, että herra Harborough oli palannut jälleen kotiin ja — no niin, olin kai ajatellut häntä hieman silloin. Minä — minä en haluaisi tultavan siihen käsitykseen, että väittäisin miehen olleen herra Harboroughin, kun en tahdo sitä väittää."
"Ettekö menisi valalle, että kolmas mies oli herra Harborough?"
"En, sir — en todellakaan!"
"Mutta se mies oli ihan Harboroughin pituinen, muistutti häntä ruumiinrakenteeltaan ja käytökseltään?"
"Juuri niin, sir."
"No, siirtykäämme ensimmäiseen mieheen — häneen, joka vuokrasi huoneen
Valtikasta. Mihin aikaan hän palasi sinne tämän jälkeen?"
"Hän ei palannut ollenkaan, sir!"
"Mitä — eikö ollenkaan?"
"Ei ollenkaan, sir! Siitä pitäen en ole nähnyt hänestä jälkeäkään! Minulla on kolme puntaa neljätoista shillingiä, jotka kuuluvat hänelle, sir — mutta kuten sanoin, hän ei ole tullut enää takaisin. Menin vierashuoneeseen nähtyäni heidät tiellä — lasiovi oli hiukan raollaan ja kaksi lamppua oli palanut karrelle. Sitten ajattelin, etten huolisi mennä levolle — ja ryhdyin korjaamaan pois illallista ja siistimään vierashuonetta. Tietysti odotin herrasmiehen palaavan millä hetkellä hyvänsä — ajattelin näet, että hän oli lähtenyt vain hieman jaloittelemaan kahden toverinsa kanssa. Mutta häntä ei näkynyt enää — siitä pitäen en ole nähnyt enkä kuullut hänestä mitään."
Tutkintatuomari katsahti kirjureihin ja lakimiehiin. Hänen ilmeensä oli kuin henkilön, joka harhailtuaan monia mutkittelevia teitä huomaa äkkiä joutuneensa umpikujaan.
"On aivan selvää, että kaikki tämä vaatii lisätutkimuksia", huomautti hän. "Poliisin on päästävä noiden kahden miehen jäljille, jotka olivat vainajan kanssa Valtikka-majatalossa maanantain ja tiistain välisenä yönä. Lienee parasta lykätä tutkinto toistaiseksi."
"Haluaisin tehdä pari kysymystä todistajalle", keskeytti asianajaja. Grimsdale, te sanoitte, että se mies, "joka tuli taloonne kello yhdeksältä maanantai-iltana ja vuokrasi huoneen yöksi, antoi teille viiden punnan setelin, josta teidän piti ottaa osuutenne. Onko se seteli vielä teillä?"
"Kyllä, sir", vastasi Grimsdale vetäen esille vanhakuosisen kukkaron.
"Kas tässä, sir."
"Se seteli on jätettävä poliisille", sanoi asianajaja. "Ja nyt toinen kysymys: Mikä tuo vieras oli miehiään? Oliko hän englantilainen?"
"Sain sen vaikutelman, sir", vastasi Grimsdale, "että hän oli amerikkalainen — hänen puheestaan päättäen, sir. Kun palvelin sir James Marchantilla, näin paljon amerikkalaisia herrasmiehiä; pidin häntä amerikkalaisena."
"Mainiota — mutta vielä yksi kysymys. Löysittekö siistiessänne vierashuonetta mitään, jotakin pikku esinettä, joka olisi saattanut jäädä joltakin näistä herroista. Vieraat unohtavat väliin yhtä ja toista, ymmärrättehän."
Grimsdale työnsi kätensä toiseen taskuun ja veti jotakin esille.
"Löysin, sir — aioin mainita siitä. Löysin tämän illallispöydältä."
Kohotettuaan esineen ensiksi ylös, niin että kaikki läsnäolijat saattoivat nähdä sen, isäntä laski todistajain aition kaiteelle hopeahelaisen, ruusupuisen piipun.