YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Yllättävä kuulustelu
Sir Anthony Markenmoren ja hänen vanhemman poikansa ruumiit haudattiin asianmukaisesti Markenmoren kirkkomaan perhehautaan seuraavana päivänä puolenpäivän seuduilla, ja hautaustilaisuudessa oli saapuvilla ihmisjoukko, joka oli keräytynyt vanhaan kylään kaikkialta lähitienoilta. Kaikenlaista ja kaikenarvoista väkeä oli kokoontunut itse kirkkoon ja ikivanhojen jalavien ja marjakuusien alle, jotka saarsivat hautuumaan harmaita muureja; kun viimeiset juhlamenot olivat ohitse, niin ihmiset hajautuivat ryhmiin, keskustellen Markenmoren perheen kohtaloita koskevista viimeisistä uutisista. Nyt tiesivät kaikki läsnäolevat, että Guy Markenmorelta oli jäänyt poika ja että tämä oli perinyt arvonimen ja tilukset; monet katselijoista olivat rientäneet kirkkomaalle toivoen saavansa nähdä uuden baronetin. Mutta he näkivät vain Harry Markenmoren ja pari kolme sukulaista; ainoaakaan perheen naisjäsentä ei ollut saapuvilla, eikä tilaisuudessa ollut mitään tavatonta tai erikoisempaa näkemisen arvoista: esirippu laskeutui draaman tämän osan jälkeen hiljaa ja välikohtauksitta, ja kun läsnäolevat olivat nähneet Guy Markenmoren laskettavan hautaan isänsä viereen, samaan riviin monien kuolleiden, manan majoille menneiden sukulaistensa kanssa, johtuivat he ajattelemaan tuota monesti toistettua kysymystä — kuka oli syypää hänen traagilliseen loppuunsa?
Blick ei ollut näkemässä näitä hautajaismenoja. Hänellä ei ollut tekemistä vainajien kanssa. Hänen ainoana päämääränään oli päästä käsiksi elossaolevaan henkilöön — Guy Markenmoren murhaajaan. Tämä henkilö oli jossakin, kenties hyvin kaukana juuri tähän aikaan, kenties lähempänä kuin hän saattoi aavistaakaan. Takaa-ajo oli vaikeata, saalis oli teillä tietymättömillä ja jäljet eksyttävät, mutta Blick laati suunnitelmiaan ja toimien väsymättömästi, hyvän onnen avustamana, hän toivoi pääsevänsä otuksen kintereille. Ja hän oli saanut todellakin jonkinlaista selkänojaa eilispäivän omituisesta paljastuksesta ja automaattisen pistoolin onnekkaasta löydöstä. Ankarasti miettien ja aprikoiden tuota paljastusta, pistooli taskussaan, hän lähti matkalle Selcasteriin heti aikaisen aamiaisen syötyään, ja kello kymmenen hän oli jo kahdenkeskisessä keskustelussa poliisikomisarion kanssa. Tälle hän ilmoitti yksityiskohdittain kaikki ne tapahtumat, jotka olivat sattuneet eilisaamusta lähtien.
Poliisikomisario kuunteli ja ihmetteli. Hänen ajatuksensa kuten Blickinkin kohdistuivat kysymykseen: olivatko nämä paljastukset Guy Markenmoren salanaimisiin menosta seitsemän vuotta sitten jossakin yhteydessä hänen murhaansa? Hän käsitteli vähän aikaa tämän seikan todennäköisyyttä ja mahdollisuutta, mutta äkkiä hän siirtyi tärkeämpään asiaan.
"Tämä kaikkihan on loppujen lopuksi pelkkää arvelua, vaikka, kuten sanoitte, Blick, siihen voi sisältyä aika paljon", huomautti hän. "Mutta automaattisen pistoolin löytyminen niin läheltä murhapaikkaa on aivan toisenlainen asia. Tosiaankin, miten ihmeessä se joutui siihen pesään tai onkaloon tai miksi sitä nyt nimittänemmekin?"
"Te tarkoitatte — miten se voi joutua sinne, jollei sitä pantu sinne!" sanoi Blick. "Tietysti sen pisti sinne joku, joka halusi päästä siitä — miten se olisi muuten voinut joutua sinne? Olettakaamme, että tuo joku oli tavoittelemamme murhaaja. Hän poistui paikalta, jossa oli tehnyt rikoksensa, meni Woodlandin huvilan edustalla olevan mäenrinteen poikki —"
"Luultavammin hän hiipi sen takana olevien pensaikkojen läpi", väitti poliisikomisario katsahtaen isoon karttaan, joka oli ripustettu seinälle hänen pöytänsä yläpuolelle. "Sitä tietä kulkiessaan häntä ei voitu nähdä."
"No, olkoon, että hän meni sitä tietä", myönsi Blick. "Joka tapauksessa hän saapuu notkopolulle. Laskeuduttuaan sille hän päättää päästä aseestaan. Siellä on koko joukko onkaloita pengermissä sekä niiden päällä, korkeiden pensasrivien juurella. Hän työntää syrjään pensaat ja heittää aseensa erääseen syvimmistä koloista. Siellä se olisi saanut maata iät päivät — jollei Fransemmeryn koira olisi vainunnut sitä."
"Hyvä, te olette nyt joka tapauksessa löytänyt sen, ja ensi tehtävänämme on ottaa selvä siitä, kenelle se kuuluu", sanoi poliisikomisario. "Vaikea työ, mutta suoritettavissa." Hän otti käteensä automaattisen pistoolin, jonka Blick oli pannut hänen eteensä, ja tarkasteli sitä miettivin katsein. "Näyttää olevan uuden uutukainen", huomautti hän. "Onkohan se ostettu joltakin näiden seutujen asukkaalta?"
"Aion ryhtyä tutkimaan sitä heti paikalla", vastasi Blick. "Sellaisia esineitä voidaan kai ostaa Selcasterista?"
"Metsästyspyssyjä ja revolvereita voidaan täältä ostaa vaikka kuinka paljon", vastasi poliisikomisario. "Ja epäilemättä myös tällaisia kapineita. Tässä kaupungissa on pari kolme pyssyseppää, ja tietysti täällä on rautakauppiaita ja teräsvalmisteiden välittäjiä, jotka myyvät ampuma-aseita." Hän valikoi pikku nidoksen pöydällään olevien nimikirjojen joukosta. "Kaupungin nimikirja", selitti hän. "Siitä löydätte nimet ja osoitteet."
Blick kirjoitti listalle koko joukon nimiä ja lähti tutkimusmatkalle. Hän käväisi kymmenisen kauppiaan luona, jotka kuultuaan hänen henkilöllisyydestään ja ammatistaan ja päästyään perille salaisuudesta, olivat liiankin kärkkäitä antautumaan tuttavalliseen keskusteluun kuuluisan lontoolaisen etsivän kanssa. Mutta he eivät voineet antaa hänelle minkäänlaisia tietoja — ainoakaan heistä ei ollut nähnyt aikaisemmin automaattista pistoolia. Vasta viimeisellä vierailullaan hän sai jonkinlaista apua tai osviittaa. Kauppias arveli näet, vaikkakin epäillen, että hän oli saattanut nähdä puheena olevan aseen joskus aikaisemminkin.
"Minusta tuntuu siltä, että me olemme ehkä myyneet sen", huomautti hän. "Mutta minä ilmoitan teille asiasta lähemmin — jos pistäydytte tänne kello kuudelta tänä iltana, tai milloin hyvänsä kuuden ja seitsemän välillä. Seuraavasta syystä: minulla on sivumyymälä Chilhamptonissa ja apulaiseni on tänään siellä, mutta hän palaa takaisin myöhään iltapäivällä. Jos me nyt olemme myyneet tuon pistoolin — kuten luultavasti olemme — niin hän tuntee koko asian ja tietää, kuka oli ostaja; etupäässä hän hoitaa aseosastoa. Tulkaa jälleen kuuden tienoilla; jollen minä ole saapuvilla, niin kysykää Watersia ja kertokaa hänelle, mitä minullekin olette kertonut. Voitte luottaa häneen."
Blick kiitti ja poistui. Muuan poliisimies, joka seisoi toisella puolen katua tähyillen ympärilleen, äkkäsi hänet ja astui kadun poikki hänen luokseen.
"Päällikkö lähetti minut etsimään teitä, herra Blick", ilmoitti hän perille päästyään. "Hän pyytää teitä saapumaan toimistoonsa — siellä on eräs nuori mies, jota hän haluaa teidän tapaavan. Kysymys on Markenmoren asiasta, sanoi hän."
Blick riensi takaisin poliisiasemalle ja astui kiireesti poliisikomisarion huoneeseen. Tuolilla takan ääressä istui nuori mies, josta poliisi oli kertonut, katsellen poliisikomisarioon, joka luki asiakirjoja ja teki niihin merkintöjä. Hyvin sävyisä ja lempeä nuorukainen, ajatteli Blick, ainakin ulkonäöltään; työskenteli jollakin henkisellä alalla ilmeisesti. Hänen otsansa oli hyvin korkea ja leveä; pitkät ja pörröiset hiukset oli kammattu taaksepäin; silmät suuret, melkein loistavan kirkkaat; suu iso, herkkä, ja mies kokonaisuudessaan hyvin voimakaspiirteinen. Blickin terävät silmät havaitsivat kaiken tämän yhdellä katseella; lisäksi hän huomasi, että nuoren miehen musta takki oli etupuolelta kovin tahriintunut, ikäänkuin hän olisi vahingossa läikäyttänyt sille jotakin, ja että hänen pitkät, sievät sormensa olivat myös tahriintuneet — hänen kätensä olivat itse asiassa ranteista sormenpäihin asti täynnänsä merkillisiä vihertäviä, purppuranpunaisia ja tulipunaisia laikkoja. Kummallisen näköinen mies, ajatteli etsivä, ei suinkaan jokapäiväinen.
Poliisikomisario allekirjoitti ison sinisen paperin, sysäsi sen syrjään, laski kynän pöydälle ja käännähti ympäri tuolillaan. Hän viittasi kädellään lieden luona istuvaan olentoon.
"Tämä nuori herrasmies on tullut tänne kertomaan, että hän on lukenut sanomalehdistä Markenmoren jutusta, ja hän luulee voivansa luoda hieman valaistusta siihen", ilmoitti hän katsoen Blickiin. "Odotin teidän tuloanne kuunnellakseni vasta sitten, mitä hänellä on sanottavaa. Nyt", jatkoi hän nyökäten vieraalleen, "voitte alkaa! Tämä on etsiväkomisario Blick, rikosasiain osastolta, ja hän hoitaa tätä asiaa. Voitte kertoa hänelle ja minulle, mitä vain haluatte — yksityisesti ja luottamuksellisesti. Mutta ennen kaikkea — kenen kanssa meillä on kunnia puhua."
Vieras katsoi vuoroin kumpaakin ja puhui levollisella, vakavalla äänellä.
"Nimeni on Spindler", vastasi hän. "Eustace Spindler — olen apulaisena
Mooren ja Smithin apteekissa, Farshamissa."
"Tunnen sen — erittäin hyvä, ensiluokkainen liike", sanoi poliisikomisario. "Perustettu jo aikoja sitten." Hän kääntyi ja teki sivuhuomautuksen Blickille, joka oli istuutunut lähelle häntä. "Tämä on se nuori mies, josta Lansbury kertoi meille", kuiskasi hän. "Sama mies, joka tarjosi keksintöään myytäväksi." Hän kääntyi jälleen vierailijaan päin. "No, herra Spindler", jatkoi hän, "hauskaa kuulla, mitä te voitte kertoa".
"Kaiketi noudatetaan ehdotonta vaiteliaisuutta", tiedusti Spindler.
"Jäähän asia vain meidän — läsnäolevien keskiseksi, kaikin mokomin?"
"Osasittepa sanoa paikalleen", myönsi poliisikomisario. "Läsnäolevien — kaikin mokomin."
"No hyvä", jatkoi Spindler nyökäten myöntymyksen merkiksi, "halusin ja haluan kertoa teille seuraavaa — ja voinhan sanoa, että tulin tänne samassa määrin itseni vuoksi kuin tietoja antaakseni. Minä olen, kuten sanoin, apulaiskemisti — ammattitaitoinen apulainen, olen siis suorittanut kaikki tutkintoni. Olen käyttänyt, nähkääs, vapaa-aikani viimeisinä parina vuotena synteettisten väriaineiden valmistuskokeiluihin. Te, herrat, tiedätte varmaan, että väriteollisuutemme harjoittajat ovat tässä maassa olleet miltei kokonaan riippuvaisia Saksasta aniliiniväreihin nähden —"
"Tiedämme!" sanoi poliisikomisario juhlallisesti. "Varsin hyvin tiedämme, herra Spindler, että tässä suhteessa olemme epäilemättä olleet häpeällisen takapajulla!"
"Aivan niin — olemme todellakin", myönsi Spindler. "Nähkääs, minä olen, selostaakseni koko asian lyhyesti tehnyt keksinnön arvokkaan synteettisen väriaineen valmistuksessa: hyvin tärkeän keksinnön. Ja kun olin saanut sen lopullisesti valmiiksi, tahdoin luonnollisesti ansaita sillä hieman rahaa. Niinpä ilmoitinkin Timesissä mainiten, mitä minulla oli myytävänä. Ilmoitukseeni vastasi Guy Markenmore. Hänen kirjeensä johdosta menin häntä tapaamaan hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrelle Lontoossa — lähellä Cornhilliä. Kerroin hänelle perinpohjin keksinnöstäni, ja hän kysyi minulta, kuinka paljon minä vaadin salaisuudestani. Olen köyhä mies, mutta minulla on hyviä aatteita ja haluan saada aikaan jotakin, muun muassa ostaa liikkeen — pienen vaatimattoman liikkeen vielä, mutta minun käsissäni sillä on suuria edistymisen mahdollisuuksia — eräältä kemistiltä, joka luovuttaisi sen minulle hyvin kohtuulliseen hintaan. Haudoin asiaa ja ilmoitin Markenmorelle vaativani kolmetuhatta puntaa käteistä. Sitten hän tiedusti minulta, suostuisinko luovuttamaan hänelle paperini — keksintöni luonnoksen, ymmärrättehän — jotta hän voisi esittää sen jollekin asiantuntijalle. Suostuin sillä ehdolla, että asiantuntija olisi sellainen henkilö, johon minä voin luottaa. Täksi henkilöksi valitsimme professori sir Thomas Hodges-Wilkinsin, Cambridgesta — kuuluisan kemistin. Sitten jätin paperit Markenmorelle. Viikkoa myöhemmin hän kirjoitti minulle ilmoittaen haluavansa ostaa keksinnön määräämästäni hinnasta, jos hän saisi pari muuta rahamiestä yhtymään yritykseen. Vastasin hänelle ja esitin vaatimuksenani, että jos hän ostaisi olisi hänen suoritettava maksu käteisessä rahassa. Vaadin tätä siksi, koska aioin maksaa käteisellä mainitsemani liikkeen hinnan enkä halunnut, että kukaan tietäisi, kuinka paljon rahaa minulla oli — eivät pankkiirit eivätkä kutkaan, ymmärrättehän. Hän vastasi myönteisesti ja ilmoitti luultavasti tulevansa käymään luonani Farshamissa muutamien päivien kuluttua ja tuovansa minulle rahat. Mutta senjälkeen", lopetti Spindler levittäen hoikat kätensä, "en kuullut hänestä mitään ennenkuin luin sanomalehdistä tuosta murhasta — ja minä haluaisin nyt tietää — missä ovat minun paperini, minun arvokas salaisuuteni?"
"Ja teidän kolmetuhatta puntaanne!" mutisi poliisikomisario sivuun Blickille. "Katsokaas, herra Spindler", sanoi hän ääneen, "voin vakuuttaa teille, ettei mitään sellaisia tieteellisiä papereita, joista kerroitte, löydetty surmatulta Guy Markenmorelta — kaikki, mitä löydettiin, on meidän hallussamme. Mutta sanokaapa minulle — millainen oli teidän kaavanne? Jos se olisi mahdollisesti joutunut sellaisen henkilön käsiin, joka tunsi sen arvon — mikä merkitys sillä yleensä on, tarkoitan — voiko siitä olla hänelle hyötyä?"
"Hyötyä?" toisti Spindler. "Luulisinpä olevan! Nähkääs, siinähän selostetaan tarkasti, millä tavoin tuota erikoista väriainetta voidaan valmistaa!"
"Siinä tapauksessa — kenen hyvänsä olisi kannattanut varastaa se?" kysyi poliisikomisario.
"Kenen hyvänsäkö kannattanut?" huudahti Spindler. "Herra paratkoon — kerroinhan teille, että Markenmoren piti maksaa minulle siitä kolmetuhatta puntaa!"
"Vain papereistako?"
"Keksintö oli paperilla — paperilla — tavallisella kirjoitusarkilla! Sen mukana on tietysti eräitä muitakin papereita — muistiinpanoja. Mutta jos se paperi joutuu jonkun käsiin, — voi, silloin minun keksintöni on tietysti mennyttä! Oletteko varma siitä, ettei se ollut Markenmore-vainajan taskuissa — tavallinen lehti — melkein lääkemääräyksen näköinen?"
Nyt he käsittivät, miksi Eustace Spindler oli saapunut. Hänen tarkoituksenaan ei ollut antaa tietoja, vaan saada uutisia. Mutta heillä ei ollut hänelle mitään annettavana. "Markenmorella ei ollut sellaisia papereita", sanoi Blick. "Mutta — ne saattavat olla hänen toimistossaan Lontoossa tai hänen yksityisasunnossaan. Me teemme kaiken voitavamme teidän hyväksenne, herra Spindler, ja niin nopeasti kuin mahdollista."
Mutta kun Spindler oli mennyt, kovasti kiihtyneenä ja tyytymättömänä, kääntyi Blick poliisikomisarioon päin ja pudisti päätään.
"Siitä, mitä Lansbury kertoi meille, tiedämme, että Guy Markemorella oli mukanaan ne paperit, joista tämä nuori mies puhui, sinä iltana Valtikassa!" huomautti hän. "Hänellä oli ne aivan varmasti, koska keskustelu koski juuri niitä, keksintöä ja sen hintaa. Hänellä oli luultavasti luonnospaperi ja tuon professorin, mikä hänen nimensä nyt olikaan, antama lausunto. Siinä tapauksessa hän otti ne kai mukaansa Valtikasta lähtiessään — sullottuna seteleiden joukkoon, joiden arvo oli kolmetuhatta puntaa. Ja ken hyvänsä hänet lienee murhannut, joutuivat ne murhaajan käsiin — samoin kuin myös setelit!"
"On olemassa toinenkin mahdollisuus", huomautti poliisikomisario. "Setelit olivat epäilemättä hänen taskussaan. Mutta hän on saattanut jättää luonnospaperin ja professorin lausunnon jommallekummalle liikekumppaneistaan."
"Ei ainakaan Lansburylle", selitti Blick. "Hän olisi kertonut siitä meille."
"Seurassahan oli kolmaskin mies", sanoi poliisikomisario merkitsevästi.
"Von Eckhardstein."
Blick harppoi pari kolme askelta huoneessa, miettien.
"Kunpa saisimme hänet kynsiimme!" huudahti hän äkkiä. "Se mies on kadonnut, emmekä me ole tehneet mitään hänen löytämisekseen. Mistä tiedämme loppujen lopuksi, vaikka hän olikin varakas mies, kuten väitetään, ettei hän ampunut Guy Markenmorea omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja anastanut rahoja ja luonnosta?"
"Mahdollista!" myönsi poliisikomisario. "Mutta mitä tulee hänen etsiskelyynsä, niin siinä suhteessa olemme täällä tehneet kaiken voitavamme ja saaneet varmoja tietoja siitä, ettei häntä ole nähty ainoassakaan hänen tavallisista asuinpaikoistaan Lontoossa eikä Cityssä. Mutta — hän on kaikonnut! Vieläpä äkkiarvaamatta! Mutta — miksi?"
Blick alkoi jälleen kävellä huoneessa edestakaisin vaivaten aivojaan entistä ankarammin.
"Mahtaisikohan rouva Tretheroe tietää enemmän kuin mitä hän on kertonut!" sanoi hän äkkiä. "Minä olen vakuutettu — jonkinlaista ounastusta — että hän tietää."
"Minä olen koko ajan aavistellut jotakin sellaista", vastasi poliisikomisario. "Minä puolestani en voi luottaa häneen hitustakaan!"
"No hyvä", sanoi Blick ajateltuaan vielä kotvan aikaa, "on eräs asia, jonka voimme tehdä".
"Mikä?"
"Meidän on lähdettävä hänen luokseen, molempain, tänään iltapäivällä", vastasi Blick. "Pantava hänet ahtaalle! Peijattava häntä! Uskoteltava hänelle tietävämme jotakin. Tulkaa mukaan ja antakaa minun puhua. Minä puristan hänestä jotakin esille."
"Mainiota — puolisen jälkeen", yhtyi poliisikomisario. "Ehkä onnistuu."
Rouva Tretheroe, joka oli yksin huoneessaan myöhään samana iltapäivänä, ei hämmästynyt eikä harmistunut, kun Daffy Halliwell ilmoitti poliisipäällikön ja Blickin tulosta. Poliisipäällikkö, entinen korkea-arvoinen upseeri, oli todennäköisesti hyvin miellyttävä vieras, ja Blick oli hauskannäköinen, mielenkiintoa herättävä nuori mies. Hän tervehti molempia kuin iloissaan.
"Toivoakseni te tuotte minulle joitakin uutisia parooni von Eckhardsteinista", sanoi hän viitatessaan heitä istumaan tuolille lähelle itseään. "On todellakin hyvin ahdistavaa, kun vielä en ole kuullut hänestä mitään, vaikka varmastikin olen tehnyt kaiken voitavani löytääkseni hänet täältä lähistöltä — olen järjestänyt tiedustelujoukkoja ja vaikka mitä. Oletteko te saaneet mitään selville poliisienne avulla?"
"Aika paljon, rouva Tretheroe!" vastasi Blick.
Rouva Tretheroe hätkähti ja katsoi terävästi etsivään. Hänen puhetapansa oli nyt aivan toisenlainen kuin edellisellä vieraskäynnillä — hänen äänensä oli nyt virallinen, luja, melkeinpä uhkaava; hän puhui kuin mies, joka keskustelee voittamansa henkilön kanssa. Ja luotuaan häneen terävän katseen kalpeni rouva Tretheroe hieman; hän oivalsi, että kahden miehen silmät olivat tähdätyt häneen, ei ihailevasti, vaan ikäänkuin ankarassa tutkinnossa.
"Mitä — mitä te tarkoitatte?" änkytti hän. "Mistä on kysymys — mitä on tapahtunut?"
"On tapahtunut seuraavaa, rouva Tretheroe", vastasi Blick. "Nyt tiedämme koko joukon enemmän kuin te luulette meidän tietävän von Eckhardsteinin äskeisistä edesottamisista. Von Eckhardstein oli kolmas niistä miehistä, jotka kohtasivat toisensa Valtikassa viime maanantaiyönä — oh, teidän vastaväitöksenne ovat vallan hyödyttömiä, rouva Tretheroe! — hän se oli! Juuri hän saapui sinne kello kahdelta aamulla ja — painakaa mieleenne! — hän oli viimeinen henkilö, jonka seurassa Guy Markenmore nähtiin elävänä!"
Rouva Tretheroe kirkaisi heikosti — nähtävästi teeskentelemättömän hämmästyneenä.
"Ei — ei!" huudahti hän. "Minä en voi uskoa —"
"Eipä väliä, mitä te uskotte", sanoi Blick töykeän välinpitämättömästi. "Me tiedämme sen! Rouva Tretheroe, koko tuo teidän teeskennelty hätäilynne, että von Eckhardsteinin katoaminen olisi muka johtunut jostakin onnettomuustapauksesta, on pelkkää veruketta! Sanon teille, että tiedämme yhtä ja toista. Te ette ole ollut vilpitön meitä kohtaan tähän asti, ja siten te syöksette itsenne pahaan vaaraan. Puhukaa suunne puhtaaksi, rouva Tretheroe! Te tiedätte varsin hyvin, että von Eckhardstein lähti talostanne myöhään silloin illalla — tarkoituksellisesti. Missä hän on nyt?"
Blick odotti salaten maltittomuutensa ja epäillen vieläkin, tarttuisiko kala onkeen. Mutta rouva Tretheroe, luotuaan melkein kauhua ilmaisevan katseen poliisipäällikön ankariin kasvoihin, alkoi puhua heikolla ja voipuneella äänellä.
"Luullakseni — Pariisissa!"
"Miten hän poistui täältä?" kysyi Blick.
"Hän odotti, kunnes kaikki oli rauhoittunut, käveli sitten Carfantiin ja vuokrasi auton, joka kiidätti hänet rannikkotietä Newhaveniin, missä hänen piti nousta varhain aamulla Dieppeen lähtevään laivaan."
"Miksi hän poistui sillä tavoin?"
"Hän selitti", vastasi rouva Tretheroe hyvin hiljaisella äänellä, "ettei hän tahtonut tulla sekoitetuksi alhaisen murhan likaisiin yksityiskohtiin ja että hän siirtyisi mannermaalle, kunnes te saisitte käsiinne oikean miehen ja juttu selviäisi."
Blick nousi ja viittasi ääneti kumppaniaan seuraamaan itseään. Rouva
Tretheroekin nousi, valjuna ja vapisten.
"Ettehän — ettehän ajatelle, että hän tappoi Guyn?" kuiskasi rouva
Tretheroe. "Ettehän tahtone väittää, että hän teki sen?"
"Tällä hetkellä — me emme väitä mitään", vastasi Blick ja poistui. Mutta heti kun he olivat päässeet Dower-talon ulkopuolelle, kääntyi hän poliisikomisarion puoleen.
"Sehän kävi kuin loitsimalla", huudahti hän. "No — entäs nyt?"
Sitten hän muisti selcasterilaisen pyssysepän ja ajoi hänen puodilleen vinhasti poliisikomisarion pikku rattailla.
Hän kohtasi pyssysepän sisään astuessaan puodin ovella, ja tämä veti hänet syrjään.
"Olen ottanut selvän teidän automaattisesta pistoolistanne", kuiskasi hän. "Me myimme sen noin kolme kuukautta sitten Harry Markenmorelle, Markenmoren kartanosta. Tahdotteko tarkastaa kirjamerkintää?"
KAHDESKYMMENES LUKU
Kylän juoruja
Poliisikomisario oli astunut aivan Blickin kintereillä pyssysepän puotiin ja kuuli kuiskaten annetun tiedon. Kun hän ei ollut niin tottunut kuin Blick hillitsemään kieltään ja kasvojensa ilmeitä, päästi hän heikon hämmästyksen huudahduksen, mutta Blick ei virkkanut mitään, vaan nyökkäsi vain suostumukseksi pyssysepän ehdotukseen: nuo kolme miestä menivät yhdessä puodin takahuoneeseen, missä teräväkatseinen nuori mies hääräili innokkaasti tilikirjojen ääressä.
"Apulaiseni, herra Waters", esitteli pyssyseppä. "Waters — näytäpä näille herroille sitä merkintää, jota katselimme hetki sitten."
Waters otti esille päiväkirjan, selaili sen sivuja, kuljetti sormeaan rivien yli ja osoitti vaiteliaana erästä merkintää ja muutamia numeroita. Blick tarkasteli niitä.
"Muistatteko myyneenne Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin Harry Markenmorelle?" kysyi hän kääntyen apulaiseen päin. "Tarkoitan — myittekö sen itse?"
"Myin", myönsi Waters. "Muistan tapauksen varsin hyvin. Hän halusi revolveria — minä suosittelin pistoolia."
"Tuntisitteko sen jälleen?" kysyi Blick.
Waters viittasi muutamiin merkinnässä oleviin numeroihin ja kirjaimiin.
"Siinä on numero", sanoi hän.
Blick otti esille aseen, jonka hän oli siepannut airedalelaisen terrierin uutteroiden käpälien alta.
"Onko tämä se?" tiedusti hän.
Waters käänteli automaattista pistoolia kädessään ja tarkasteli huolellisesti päähän leimattuja numeroita ja kirjaimia.
"Se se on!" vastasi hän. "Niinpä kyllä — mutta minä olisin sen tuntenut muutenkin."
"Ihan varmastiko?" sanoi Blick. "Ettehän vain erehtyne? Oletteko varma, että tämä on se pistooli, jonka myitte silloin herra Harry Markenmorelle?"
"Ehdottoman varma", vastasi Waters päättävästi. "Menen siitä vaikka valalle!"
Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja kääntyi.
"Toivoakseni se ei ole välttämätöntä, herra Waters", sanoi hän. "Mutta —" nyt hän katsoi pyssyseppään, joka oli seisonut vieressä yhdessä poliisikomisarion kanssa seuraten tapausten menoa ja kuunnellen — "älkää vain puhuko tästä mitään — älkää hiiskuko siitä kenellekään. Voinhan sanoa teille näin meidän keskemme, että löysin tämän esineen — omistaja on saattanut pudottaa sen huomaamattaan. Siis — toistaiseksi — suu poikki!"
Pyssyseppä ja hänen apulaisensa nyökkäsivät osoittaakseen, että he olivat käsittäneet; Blick ja poliisikomisario poistuivat kadulle ja kävelivät jonkun matkaa vaiteliaina.
"Uusi pulmallinen juttu!" murahti Blick vihdoin. "Ei kai ole lainkaan mahdotonta, että Harry Markenmore ampui veljensä ja sujautti tämän esineen notkotien varrelle! Mahdollista, muttei mielestäni ensinkään luultavaa. Oli miten oli, mutta minä hankin siitä pian varmuuden."
"Millä tavoin?" kysyi poliisikomisario.
"Lääkärintodistuksen mukaan", vastasi Blick, "Guy Markenmore ammuttiin kuoliaaksi Markenmoren notkelmassa noin kello neljä aamulla. Mutta juuri samoihin aikoihin sir Anthony kuoli Markenmoren kartanossa, ja minä luulen, että hänen nuorempi poikansa oli hänen kuolinvuoteensa ääressä. Harry Markenmore ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Miten tämä automaattinen pistooli sitten joutui siihen mäyränpesään! Tähän kysymykseen on saatava vastaus — tavalla tai toisella! Sillä epäilemättä sen heitti sinne joku, joka tahtoi päästä siitä."
Poliisikomisario laski äkkiä kätensä etsivän olkapäälle ja viittasi toisella kädellään kadun poikki.
"Tuollapa onkin mies, joka tietää, mitä Harry Markenmore teki silloin tai tarkemmin sanoen, missä hän oli isänsä kuolinhetkellä!" huudahti hän. "Mennäänpäs hänen puheilleen!"
Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja näki Braxfieldin. Vanha isännöitsijä, hyvin juhlallisena ja arvokkaana, surupuvussaan, ilmestyi juuri näkyviin eräästä rohdoskaupasta, käsissään useita pikku paketteja. Hän kohotti säpsähtäen katseensa, kun poliisikomisario puhutteli häntä.
"Hyvää iltaa, Braxfield", sanoi poliisikomisario ystävällisesti.
"Kuinka voitte näinä raskaina aikoina?"
Braxfield pudisti päätään.
"Raskaita ne ovat tosiaankin, sir!" vastasi hän. "Tällä viikolla minusta on tuntunut siltä, sir, kuin maailma olisi käännetty ylösalaisin — minun maailmani, ainakin! Koskaan en ole kokenut tällaisia aikoja, sir, enkä luullut koskaan kokevanikaan!"
"Teillä on ollut tosiaankin aimo lailla huolia Markenmoren kartanossa, Braxfield", sanoi poliisikomisario myötätuntoisesti. "Se olisi ollut varmaan suuren surun aikaa kenelle hyvänsä, joka aikaisemmin on viettänyt tyyntä elämää, kuten kai teidän laitanne on ollut."
Braxfield pudisti jälleen päätänsä ja näytti yhtä synkältä kuin pukunsakin.
"Eivät huolet, sir, ei edes surukaan, vaikka ne molemmat ovat kovasti koetelleet, ole niin kauheita kuin yhtämittaiset yllätykset!" vastasi hän. "Toinen toisensa jälkeen niitä on sattunut, niin että pääparkaani on ruvennut vallan hirveästi kolottamaan. Herra Guyn tulo — hänen isänsä kuolema — tuo hirvittävä murha — tieto siitä, että minun tytärpuoleni oli kaikessa salaisuudessa mennyt naimisiin sir Harryn kanssa, jona me silloin häntä pidimme — se pikku poika, joka tuotiin kartanoon ja selitettiin todelliseksi perilliseksi — ja kaikki muu; hyvä Jumala, sir, eihän tässä tiedä, mitä vielä tapahtuu!"
"No, saattepa nähdä, että kaikki palautuu pian ennalleen, Braxfield", huomautti poliisikomisario. "Pikku poika on todellakin suuri yllätys. Miten herra Harry suhtautuu kohtalonsa äkilliseen käänteeseen?"
"Herra Harry, sir, ja neiti Valencia", vastasi Braxfield, "ovat suhtautuneet asiaan niin hyvin kuin vain voi toivoa. Pikku herra — sir Guy, tietysti — on otettu vastaan mitä lämpimimmin; hänen setänsä ja tätinsä ovat kiintyneet jo häneen ikäänkuin he olisivat tunteneet hänet kehdosta saakka. Verisiteet, sir, ovat voimakkaat sellaisessa suvussa kuin Markenmoren!"
"Harry piti kai paljon isästään, sir Anthonystä?" kysyi poliisipäällikkö luoden miltei huomaamattoman syrjäsilmäyksen Blickiin. "Hyvin aulis vaalimaan häntä, kai?"
"Herra Harry, sir", vastasi Braxfield, "oli kovin hyvä poika isäänsä kohtaan, varsinkin kun sir Anthonyn viimeiset hetket alkoivat lähestyä. Aina hän oli hänen vierellään — ei lähtenyt isänsä luota muulloin kuin neiti Valencian astuessa hänen paikalleen."
"Oliko hän isänsä luona kuolinhetkellä?" tiedusti poliisikomisario päästen vihdoin siihen kysymykseen, johon Blick halusi saada vastauksen.
"Oli, sir! Herra Harry", sanoi Braxfield, "oli isäntävainajani luona koko sen yön aina siihen saakka, kun sir Anthony kuoli — mikä tapahtui hänen nukkuessaan. Niin, sir, herra Harryn ei tarvitse soimata itseään käyttäytymisestään isäänsä kohtaan, ja minä toivoisin, sir, että hän olisi perinyt arvonimen ja tilukset. Mutta laki on kai laki, sir, tehän tiedätte sen paremmin kuin minä — ja koko Markenmore ja vanha arvonimi kuuluvat pikku pojalle! Merkillisiä kohtalon oikkuja, sir, tosiaankin, mutta suokaa anteeksi, hyvät herrat — tallirenkimme näkyy odottavan kieseissämme, ja minun on käytävä vielä pikku ostoksilla."
Vanha isännöitsijä huristi pois tehtyään kohteliaan kumarruksen, ja poliisikomisario kääntyi Blickiin päin.
"Tämä poistaa kaikki mahdolliset epäilyt Harry Markenmoren syyllisyydestä", mutisi hän. "Hän vietti sen yön isänsä vuoteen ääressä. Niinpä hän ei siis voinut olla Markenmoren notkelmassa."
"En ole ajatellutkaan, että hän olisi ollut", sanoi Blick. "Mutta luulenpa, että hänen automaattinen pistoolinsa oli siellä. Ja nyt minä palaan Valtikkaan syömään kipeästi kaipaamaani illallista ja miettimään hieman."
"Huomenna on sunnuntai", huomautti poliisikomisario.
"Tiedän sen", vastasi Blick. "Ja kun voin täydellä syyllä olla sitä mieltä, että sunnuntai on maalaispaikkakunnilla oikea jaarittelupäivä, aion ottaa selkoa, mitä markenmorelaiset pakisevat. Arvelen, että he haastelevat aimo lailla omassa piirissään."
"Entä miten pääsette kuuntelemaan heidän puheitaan — vieras kun olette?" kysyi poliisikomisario naurahtaen.
"Helposti", vastasi Blick. "Kaikki kyläjuorut saavat alkunsa kapakasta tai päättyvät sinne. Valtikassa saan kai kuulla uutta aivan loppumattomiin."
"Tietojen hankintakeino sekin, epäilemättä", myönsi poliisikomisario.
"No hyvä, olipa sunnuntai tai ei, mutta ilmoittakaa minulle kiireesti,
Blick, jos kuulette jotakin tärkeätä."
Blick lupasi ja poistui Markenmoreen; sinä iltana, määrätyssä tarkoituksessa, hän karkoitti mielestään tehtävänsä ja vietti iltahetkensä rauhallisesti lukemalla kuvauksia paikkakunnan historiasta ja tarkastelemalla opaskirjoja, jotka hän oli hankkinut itselleen Selcasterista heti majoituttuaan Valtikkaan. Näissä kirjoissa oli aika lailla mielenkiintoisia selostuksia, ja ennen maatamenoaan hän oli saanut tietää paljon Markenmoren naapuristosta ja Markenmoren perheestä, jonka sukuluettelo, pitkä ja sekava, oli esitetty kokonaisuudessaan eräissä näistä nidoksista. Seuraavana aamuna hän virui myöhään vuoteellaan laiskotellen sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja vasta päivällisen jälkeen hän rupesi ajattelemaan ammattiinsa kuuluvaa tehtävää. Se johtui hänen mieleensä vasta kun hän astuskeli verkalleen hiljaisella kadulla keskellä tyyntä sunnuntai-iltapäivää ja kohtasi Benny Crippsin, haudankaivajan, joka istui kirkkomaan sivuportin edustalla kivipenkillä, piippuaan poltellen. Bennyn katseessa oli kehoittava ilme, ja Blick istahti hänen viereensä.
"Lepäilette hieman sunnuntaitöittenne jälkeen, vai mitä?" sanoi hän.
"Leppoisa paikka sauhujen vetelemiseen, tämä."
"Se kuuluu tapoihini", vastasi Benny. "Aina minä polttelen tässä parisen piipullista sunnuntai-iltapäivisin, vuodet läpeensä — satoi tai paistoi. Koskaan en lyö sitä laimin. Jos on kaunis ilma, istuskelen tällä vanhalla kivipenkillä; jos taas sattuu satelemaan, tuon sivuportin alla. Ja poltellessani minä mietin."
"Mitä?" kysyi Blick.
"Eri asioita eri aikoina", vastasi haudankaivaja. "Jos tahdotte tietää mitä tuumiskelin juuri nyt, niin voinhan teille sanoa, että tullessanne tänne päin ajattelin parhaillaan teitä!"
"Minuako, todellako?" sanoi Blick. "Ja mitä minusta ajattelitte?"
"Ajattelin, että jos koetatte selvittää tuon murhan, niin onpa teidän käytävä pitkän vaon päähän", vastasi Benny. "Ja kovaan maahan saatte auranne tunkea kautta matkan! Ette kai ole päässyt pitkällekään sitten viime näkemän?"
"En!" myönsi Blick.
Haudankaivaja otti pitkän savipiipun suustaan ja hankasi miettivästi nenäänsä piipun varrella.
"Nähkääs!" huomautti hän hetken päästä. "Koko tässä pitäjässä ei ole toista miestä, jota pidettäisiin minua viisaampana, ja minä sanon, että koko tämän salaisuuden takana on nainen — ihan varmasti!"
"Nainen?" huudahti Blick.
"Niin, varmaankin naisia", jatkoi Benny. "Nainen tai naisia, samantekevää! Naiset ovat myrkkyä! Mikään ei ole mennyt vinoon tässä vanhassa maailmassa aina siitä lähtien, kun se luotiin tyhjästä, kuten Mooseksen ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, jollei joku nainen myös ollut mukana pelissä! Sanon sen teille, sir, naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri — miehet ovat rauhallisia olioita, naiset taas levottomia luontokappaleita."
"Mitäs rouva Cripps sanoisi, jos kuulisi teidän puheenne?" kysyi Blick.
"Rouva Crippsiä ei ole olemassakaan!" vastasi Benny. "Eipä silti, ettei olisi ollut! Kolme heitä on ollut joskus maailmassa — heidät kaikki olen haudannut, ja viimeisen viitisen vuotta sitten. Se riittää, sanoin minä, kun kätkin hänet maan poveen, — kolmas kerta, tuumin minä, toden sanoo! He olivat hirveitä vanhoja sammakoita, kaikki kolme, ja minä tulen paljon paremmin toimeen leskimiehenä. Jollette ole nainut mies, niin älkää ikipäivinä ottako ketään, hyvä ystävä — ei maksa vaivaa!"
"Painan mieleeni neuvonne", sanoi Blick. "Tehän tunnette asian varsin hyvin kokemuksestanne. Mutta sanokaapa — minkä naisen luulette olevan tämän jutun takana?"
"Saattaa olla yksi tai myös toinen", vastasi Benny. "Minä en pidä ollenkaan siitä Dower-talon Isabellasta — hänellä on liian paljon salaperäisiä ja kummallisia hommia ollakseen minulle mieleen. Olen tuntenut hänet jo vaaksankorkuisesta saakka, mutta aina olen kuullut hänen aikaansaavan pelkkiä rettelöitä. Luulenpa hänen olevan jollakin tavoin osallisena tässä jutussa, mutta hän pysyy vaiti kuin kala. Ja sitten tuo rouva Braxfield — minulla ei ole hänestä lainkaan hyviä ajatuksia?"
"No, mitä hänestä?" kysyi Blick. "Eikö hän ole hyvin kunnioitettava nainen?"
Benny aivasti.
"Riippuu siitä, mitä sanotte hyvin kunnioitettavaksi", vastasi hän. "Minusta ei sellainen nainen ole hyvä eikä kunnioitettava, joka piti kapakkaa saadakseen tyttönsä salavihkaa naitetuksi vanhaan perheeseen kuuluvalle nuorelle herralle! Kurjaksi menettelyksi minä sitä sanon! Mutta hän ajatteli, että nyt oli hyvä tilaisuus tehdä tyttärestä lady Markenmore — siinä käsityksessä hän oli. Eikäpä ihme, vaikkapa hän olisikin kaiken tämän takana, tavalla tai toisella. Naiset, sanon sen teille, ovat aina kaiken pahan alkuunpanijoita. Jos olisitte yhtä hyvin perehtynyt Bibliaan kuin minä — mitä ei kuitenkaan sovi odottaa, sillä minähän olen kirkon tukipylväitä — niin te tietäisitte, että kaikki se, mitä minä teille kerron, on totta kuin Jumalan sana — ihan niin! Ettekö ole koskaan kuullut kerrottavan, mitä Eeva teki vanhalle Aatami-paralle?"
"Olen kuullut siitä tapauksesta", myönsi Blick; "Hieman häijyä, vai mitä?"
"Niinpä luulen, poikaseni! Ja niin on ollut kautta aikojen — nainen on aina kaiken pahan alku ja juuri", vakuutti Benny. "Voisin kertoa teille naisista useampiakin tarinoita, jollaisia ette löytäisi kymmenestäkään kirjasta, ja sen tekisinkin, kunhan vain pastorimme tulisi kuulustelemaan noita pahankurisia tenavia, joiden näette kerääntyvän minun kirkkooni, ja minun on mentävä pitämään heitä kurissa. Mutta sanon teille suoraan, hyvä ystävä, kun näytätte siivolta ja rehdiltä mieheltä, vaikka olettekin epäilemättä lontoolainen, että jos mielitte päästä tämän jutun perille, niin kääntäkää silmänne naisiin! Naiset ovat aina alunperin syypäitä tappeluihin, murhiin ja äkkikuolemiin — älkääkä unohtako sitä!"
Tässä keskustelussa Blick ei saanut uusia tietoja, mutta se antoi hänelle aimo lailla ajattelun aihetta. Hänkin epäili kovasti rouva Tretheroeta. Blick oli pakottanut hänet tunnustamaan, että von Eckhardstein oli poistunut hänen tietensä, ja oli ilmeistä, että hän oli lähettänyt etsiskelyjoukkueita paroonin järjestetyn lähdön jälkeisenä päivänä tarkoituksella pettää poliisiviranomaisia. Mutta Blick ei tahtonut oikein uskoa, että hän olisi tiennyt mitään murhasta; ikäänkuin sisäinen ääni sanoi hänelle, että rouva Tretheroen ensimmäinen raju syytös Harboroughia vastaan oli todellinen; todellista oli Blickin mielestä myös hänen selvä levottomuutensa, kun hän kysyi vasta eilen iltapäivällä, arveliko Blick, että von Eckhardstein oli tappanut Guy Markenmoren. Jos hän siis tiesi jotakin, mutta salasi sen, niin mitä hän tiesi — ja mihin hän pyrki salaamisellaan? Rouva Tretheroesta hän siirtyi ajattelemaan tämän kamarineitoa; tiesikö Daffy Halliwell jotakin? Hän tuntui, ajatteli Blick, sellaiselta naiselta, jolla oli tapana tai tottumuksena tietää yhtä ja toista.
"Ja totta vieköön", mutisi Blick itsekseen, "hän osaa pitää peijakkaan visusti suunsa kiinni, milloin hän vain tuntee salaisuuksia!"
Sinä iltana, väsyneenä paikkakunnan historian ja topografisten selostusten lukemiseen, hän vetäytyi Valtikan tarjoiluhuoneeseen ja istuutui yksinäiseen nurkkaan. Huoneessa oli muutamia miehiä, pienviljelijöitä ja kylän käsityöläisiä; jos he lainkaan tiesivät, kuka Blick oli, niin he eivät piitanneet paljoakaan hänen läsnäolostaan; he pakisivat vapaasti ja kainostelematta. Tällä kertaa Grimsdale ei ollut tarjoilupöytänsä takana; pienen kahvituvan tarjoilijatar täytti hänen asemestaan isännän tehtäviä; tarjoilijattarella ei ollut paljoakaan puuhailemista, ja kun Blick, joka oli luonteeltaan sydämellinen, näki, että hän silmäili surullisesti ja hieman kaihoisasti, niin hän kumartui tarjoilupöydän yli ja puhutteli häntä. Mutta samalla hän seurasi tarkasti toisella korvallaan kaikkea, mitä hänen takanaan olevat miehet rupattivat. Hän oli tullut siihen kokemukseen, että satunnaisesta huomautuksesta tai yksinäisestä viittauksesta voidaan siepata aika paljon.
Miehet keskustelivat tietysti edellisen maanantaiyön ja tiistaiaamun tapahtumista, he olivat keskustelleet niistä jo kuuden päivän ajan, ja he keskustelisivat niistä vielä monia päiviä — kauemmin, Blick oli siitä varma, kuin sananparreksi tulleet yhdeksän päivää.
"Minusta on hiivatin kummallista", huomautti eräs miehistä, "että kristittyjen ihmisten maassa nuori mies voi saada kuulan kalloonsa ja menettää siten henkensä, ilman että kukaan tietäisi, kuka sen on tehnyt! Ja kuten monesti olen sanonut aina siitä lähtien, kun hänelle kävi siten, sanon vieläkin kerran ja vastedeskin tulen sanomaan — mitä hyötyä meillä on poliiseista? Jos minä olisin ollut poliisin sijassa, olisin löytänyt tihutyöntekijän ja hirttänyt hänet kirkontapulimme korkeuteen jo aikoja sitten!"
"Mikset sitten ole ottanut häntä kiinni, Bob Gravus?" kysyi muuan pisteliäs kuuntelija. "Eihän mikään olisi estänyt sinua siitä!"
"Se ei ole minun tehtäväni, se!" vastasi Bob Gravus. "Minä en ole poliisimies. Mutta", lisäsi hän katsahtaen Blickiin viekkaasti silmää iskien, "jollen erehdy, niin tuo nuori herrasmies lienee niitä hirveän taitavia Lontoon-miehiä, joita sanotaan etsiviksi, ja hän tietänee aivan varmaan paljon enemmän tästä jutusta kuin me!"
Tuntien seurueen tähystelevän häntä, Blick käännähti viimeiseen puhujaan päin.
"Olkaa huoleti, hyvä ystävä!" sanoi hän. "Luulenpa, etten tiedä yhtään enempää kuin tekään. Haluaisin kovin mielelläni saada tietää paljon enemmän."
"Mutta tehän olette se, joksi teitä sanoin, ettekö olekin?" huomautti
Bob Gravus. "Ainakin teidän kerrottiin olevan."
"No, voittehan pitää minua sinä henkilönä", myönsi Blick. "Mutta minä en voi nähdä tiiliseinän läpi yhtään paremmin kuin tekään!"
"Se on oikeata puhetta, se!" virkkoi eräs miehistä juhlallisesti. "Totta tosiaankin, kuolevaisen ihmisen kyvyt ovat kovin rajoitetut, kuten sanoitte. On asioita, joita ihmislapsi voi suorittaa, ja toisia taas, joita hän ei voi. Eikä tietääkseni ole koskaan ollut miestä, joka olisi saattanut nähdä tiiliseinän läpi. Oikea huomautus!"
"Niin", sanoi toinen, "siinäpä vasta salaisuus, kuka sen on tehnyt, ja yhtä vaikeata lienee sen selvittäminen kuin Selcasterin tuomiokirkon kohottaminen nostovivulla. Eikähän sitä voi lähteä tallustelemaan pitkin lähiseutuja ja tiedustamaan jokaiselta vastaantulijalta: 'Tekö teitte sen kauhean ja katalan tihutyön?' — eipä vainkaan! Mutta miksei? Siksi, että kaikki kieltäisivät tehneensä sitä!"
Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa tähän viisaaseen selitykseen. Mutta muuan tummakasvoinen mies, joka oli istunut, eräässä nurkassa ja kuunnellut aina tähän asti vaiteliaana, kohotti äkkiä oluttuoppinsa, ryyppäsi kulauksen ja laski haarikan voimakkaasti kolauttaen jälleen pöydälle.
"Sanon teille kaikille, mitä minä ajattelen, ja mielipiteeni on varma!" huudahti hän. "Tästä master Guy Markenmoren ampumisesta, josta te kaikki jaarittelette kovin paljon, mutta ette tule hullua hurskaammaksi — minä ajattelen, että rouva Braxfield, tuolta Woodlandin huvilasta, ampui hänet! Tämän minä tahdoin sanoa. Rouva Braxfield, joka piti tätä majataloa ennen — hän sen on tehnyt!"
Blick kääntyi tarjoilupöydän luota; toisetkin kääntyivät katsomaan puhujaa; huoneessa syntyi kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vihdoin juhlallinen ääni.
"Sinun pitäisi ajatella, mitä sinä nyt puhut, Bill Carver!" virkkoi se. "On olemassa laki niitä varten, jotka levittelevät herjaavia huhuja ihmisistä — sinä voit joutua käräjiin! Master Guyhan ammuttiin muuten revolverilla. Rouva Braxfieldilla ei ole revolveria eikä hän ole niin ollen voinut ketään ampuakaan!"
"Eikö ole?" huudahti Bill Carver ivallisesti ja halveksivasti. "Mutta minäpä sanon teille, että hänellä on! Monen monituista kertaa olen nähnyt hänen ammuskelevan sillä, kun varhain aamulla olen käyskennellyt harjanteiden tienoilla. Olen nähnyt hänen monesti ampuvan kettuja, jotka ovat tulleet väijyskelemään hänen siipikarjaansa. Ja kun te kysytte, kuka ampui Guy Markenmoren, niin minä vastaan, että rouva Braxfield ampui hänet! Sen minä sanon — enkä välitä, kuulipa sen kuka hyvänsä! Eikö minulla ole oikeus sanoa, mitä minä ajattelen — tämähän on vapaa maa!"
YHDESKOLMATTA LUKU
Vangitseminen
Pitkään aikaan tämän rohkean selityksen jälkeen ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vihdoin keskeytti hiljaisuuden jalkojen laahaava sohina ja sarja kuivia, arastelevia rykäyksiä. Sitten kajahti ääni etäisestä nurkasta keskeltä sankkaa tupakansavua.
"Voidaanhan kylläkin sanoa, että tämä on vapaa maa", huomautti ääni, "mutta sen minä sanon, ettei se ole niin vapaa, että joku mies voisi syyttää naista murhasta! On olemassa sellaista, mitä nimitetään panetteluksi ja herjaukseksi, ja siitä saadaan vastata käräjillä — sellaisesta ei pääse rangaistuksetta. Taidatpa joutua pahaan pinteeseen, Bill Carver, jos aiot kierrellä paikasta toiseen kertomassa, että rouva Braxfield murhasi nuoren master Guy-paran — taidatpa tosiaankin!"
"Minähän en väitä, että hän murhasi hänet!" vastasi Bill Carver. "Minä sanon vain omasta puolestani olevani sitä mieltä, että hän ampui kuoliaaksi hänet — vallan toinen asia! Saattoihan se tapahtua jotenkin tapaturmaisesti!"
"No, jos se sattui jotenkin tapaturmaisesti, niin sehän on ihan eri asia!" virkkoi nuhteleva ääni. "Paljon vakavia ja verisiä murhia on sattunut tapaturmaisesti, myönnän sen! Mutta tuntuu omituiselta, että tämä onnettomuus olisi tapahtunut sillä tavoin. Rouva Braxfield ei ole puhunut mistään sellaisesta, ei ainakaan tähän mennessä."
"Eikä ole todennäköistä, että hän puhuukaan", selitti Bill Carver. "Onhan hän toki siksi viisas! En tunne ainoatakaan tapausta, että joku mies tai nainen olisi ruvennut syyttämään itseään hirvittävistä teoista. Olisipa siinäkin järkeä, jos joku astuisi esiin ja selittäisi tehneensä rikoksen! Eihän kukaan järki-ihminen kai tahallaan pistä päätänsä loukkuun."
"Silkkaa totta!" myönsi toinen viisaudenpuhuja.
"Ee-i — minä en usko, että kukaan järjellinen, lakianoudattava kansalainen ryhtyisi syyttämään itseään rikoksesta — se on uskonnon ja luonnonjärjestyksen vastaista, jotka ovat suuria lahjoja. Ee-i — minä luulen, että jos rouva Braxfield on tehnyt sen jotenkin tapaturmaisesti, sillä pistoolilla, josta Bill Carver puhui, niin hän ajattelee itsekseen: 'No', tuumii hän, 'minulle sattui tässä ikävä onnettomuus, mutta minun ei tarvitse lainkaan puhua siitä', sanoo hän, ja sitten hän ei tietysti hiisku koko asiasta mitään. Tämä menettely on — jokseenkin järkevää. Ja me kaikkihan tiedämme, että tapaturmia sattuu säyseimmillekin meistä!"
"Tapaturma sattuu nyt minulle, jollen korjaa luitani kotiin!" huomautti Bill Carver naurahtaen, noustessaan nurkastansa ja lähtiessään ovelle. "Minun vanha eukkoni valmistaa illallisen kello yhdeksäksi aina sunnuntai-iltaisin, ja jollen minä ole kotona juuri sillä minuutilla, niin nostaa hän kovan melun. Hyvää yötä teille kaikille."
Hän astui ulos toisten toivottaessa hänelle kuorossa hyvää yötä, mutta pysähtyi eteishalliin, kun häntä nykäistiin käsivarresta, ja käännähtäessään huomasi Blickin seisovan ihan lähellä.
"Sananen kanssanne", sanoi Blick. "Tulkaahan tänne." Hän vei Carverin arkihuoneeseensa ja sulki oven. "Tiedättehän, kuka minä olen, Carver?" jatkoi hän matalalla äänellä. "Etsivä! No hyvä — nähkääs, minä kuulin, mitä te puhuitte tuolla. Onko totta, että te olette nähnyt rouva Braxfieldin ammuskelevan pistoolilla — varhain aamulla?"
"Ihka totta, master", vastasi Carver. "Olen nähnyt hänen tekevän niin useamminkin kuin kerran. Olen ollut metsätöissä ylängöllä koko talven ja kevään ja mennyt työmaalleni tavallista varemmin, senjälkeen kun aamut ovat alkaneet käydä valoisiksi. Olen nähnyt rouva Braxfieldin ulkona talonsa lähettyvillä pamauttelemassa kettuja — niitä kiusalaisia on siellä enemmän kuin tarpeeksi, ja kuullut hänen sanovan, että aina ne ovat hänen kanojensa kimpussa. Totta vieköön, minä olen nähnyt hänen hääräilevän pistoolillaan."
"Näittekö hänet viime tiistaiaamuna? — sinä aamuna, jolloin herra Guy ammuttiin?"
"En nähnyt, koska en ollut lainkaan niillä main, sinä päivänä — minä olin Greycloisterin toisella puolen, kolmisen kilometrin päässä." Hän keskeytti puheensa, katsellen etsivää ovelasti. "En halua aikaansaada mitään hämminkiä", jatkoi hän äkisti, "mutta minä olisin voinut sanoa paljon enemmänkin äsken tuolla sisällä kuin mitä sanoin!"
"Mitä?" kysyi Blick. "Jos tiedätte jotakin, niin kertokaa!"
"En tiedä mitään erikoista", sanoi Carver. "Mutta sanoin äsken tuolla — tapaturmaisesti! Mutta kylässä on sellaisiakin, jotka sanovat — tahallaan!"
"Tarkoitatteko, että Markenmoressa on henkilöitä, jotka väittävät rouva
Braxfieldin ampuneen herra Guyn tahallaan?" kysyi Blick. "Niinkö?"
"Aivan niin!" vastasi Carver. "Sellaista huhuilevat jotkut niillä seuduin, missä minä asun — Mitbournen tien varrella. Mutta vasta sen jälkeen on sellaista huhua levitetty, kun saatiin tietää, että rouva Braxfieldin tytär — nuori Poppy — on naimisissa master Harryn kanssa. Kun tämä tuli tiedoksi, alkoivat ihmiset puhua samaa kuin minä kerron nyt teille. 'Kas!' supistaan. 'Asia alkaa valjeta! Hän ampui master Guyn, jotta tämän veli-parka pääsisi sir Harryksi ja nuori neiti lady Markenmoreksi. Niin on laita', sanotaan, 'ei epäilystäkään'. Mutta muistattehan, etten minä ole väittänyt sitä. Minä uskon, että hän, hyvin luultavasti, ampui hänet tapaturmaisesti."
Blick ei piitannut paljoakaan Carverin omasta mielipiteestä; hän pohti mielessään yleistä huhua.
"Puhuvatko monetkin sellaista?" kysyi hän. "Naapurinne, tarkoitan?"
"Kaikki he puhuvat niin!" selitti Carver. "Meidän tiemme varrella, ymmärrättehän? — kaukana kylän toisessa laidassa. Nuo velikullat, joiden näitte istuskelevan tuolla tarjoiluhuoneessa, he ovat tämän puolen väkeä — meillä ei tiedetä, mitä he ajattelevat. Mutta siellä meidän puolessamme, siellä puhutaan yleisesti — hän ampui master Guyn, jotta master Harry pääsisi sir Harryksi ja nuoresta tytöstä tulisi lady! Käsitättekö, master?" Hän keskeytti jälleen puhelunsa — ja loi taas etsivään luihun, ovelan katseen. "Hän on kipakka, nopsa naisihminen, se rouva Braxfield", jatkoi hän äkkiä. "Minä voisin kertoa teille paljon muutakin, jollei minun tarvitsisi pelätä tuottavani kenellekään vaikeuksia. Mutta kertoa voisin!"
"Jos jotakin tiedätte, niin teidän pitäisi kertoa siitä", sanoi Blick.
"Mitä te oikeastaan ajattelette rouva Braxfieldistä?"
"Noh, minäpä sanon teille", virkkoi Carver kotvan kuluttua. "Ehkette nähnyt minua, mutta minä olin läsnä siinä tutkintotilaisuudessa, joka pidettiin kartanossa. Rouva Braxfield, hän meni todistajain aitioon ja esitti todistuksensa. Hän sanoi nähneensä Harboroughin tietyssä paikassa, mäenrinteellä, kamarinsa ikkunasta, määrättyyn aikaan tuona tiistaiaamuna. Hän ei nähnyt kuitenkaan mitään sellaista! Hän ei voinut nähdä sitä paikkaa kamarinsa ikkunasta! — se on mahdotonta! Minä olin rakentamassa hänen taloansa — Woodlandin huvilaa — eikä hänen kamarinsa ikkunasta voi nähdä sitä paikkaa, missä hän sanoi nähneensä herra Johnin. Mutta — hän on saattanut nähdä sen paikan ja myös Harboroughin tai kenet hyvänsä, joka siellä oli, jostakin muualta, missä hän luultavasti oli!"
"Missä?" kysyi Blick.
"Metsikössä, aivan vastapäätä Markenmoren notkelmaa", vastasi Carver.
"Siellä minä olen nähnyt hänet monta kertaa kettuja vaanimassa."
Blick muisti äkkiä suuren karttansa, joka oli vielä levitettynä seinälle. Hän vei Carverin sen luo ja osoitti hänelle muutamia maamerkkejä.
"Olen nähnyt ennenkin tällaisen piirustuksen, master", sanoi Carver. "Vanhalla Tompkinsilla on samanlainen kuin tämä, kehystettynä, vierashuoneessa — monesti olen tarkastellut sitä odottaessani siellä vanhan herran määräyksiä. Ja minä näytän teille sen paikan, mitä tarkoitan." Hän otti taskustaan tulitikun ja ryhtyi osoittamaan paikkoja ja merkkiviivoja edessään olevalla kartalla. "Tuossa on nyt Woodlandin huvila, master, niin selvästi merkittynä kuin ikinä saattaa, ja tuossa se kohta, missä rouva Braxfield sanoo nähneensä Harboroughin. Mutta, kuten näette, näiden kahden paikan välillä on tuossa vähäinen kukkula. Hän ei voinut nähdä sen läpi, ei mitenkään, vai mitä arvelette? Ei! Mutta jos nyt tulisitte tänne, mikä käy hyvin päinsä, hänen taloltaan kukkulan poikki tähän pikkumetsikköön, joka sijaitsee Markenmoren notkelman reunalla, niin huomaatte, että täältä hän saattoi nähdä, suoraan alaspäin, siihen paikkaan, missä hän sanoi nähneensä Harboroughin: se näkyy sieltä kokonaisuudessaan. Ei liene epäilystäkään, että hän näki Harboroughin juuri tuossa paikassa sinä aamuna, mutta hän ei nähnyt häntä kamarinsa ikkunasta, koska se oli mahdotonta! Jos hän kerta näki hänet, niin hän näki hänet tuosta metsiköstä, missä, vakuutan teille, minä olen nähnyt hänet monta kertaa pamauttelemassa kettuja."
"Oletteko nähnyt milloinkaan sitä pistoolia, jota hän käytti?" kysyi Blick. Hän uskoi nyt varmasti päässeensä selville jäljille ja arveli, että hänen pitäisi lähteä seuraamaan niitä.
"Olen nähnyt sen hänen kädessään, silloin tällöin", vastasi Carver.
Blick vetäisi äkkiä esille automaattisen pistoolin ja ojensi sen kumppanilleen.
"Oliko se tämä?" kysyi hän.
Carver tarkasteli kapinetta kiihkeän uteliaasti.
"Kas!" huudahti hän. "Jollei tämä ole sama ase, niin sitten se on tarkkaakin tarkempi jäljennös siitä, jota näin hänen käsittelevän! Mutta tämmöisiä esineitähän saattaa kai olla hyvinkin paljon, master."
Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja laski kätensä
Carverin olalle.
"Kuulkaas nyt!" sanoi hän. "Pitäkää kaikki tämä omana tietonanne, niin olette kunnon mies. Älkää hiiskuko siitä puolella sanalla kenellekään — älkää edes vaimollenne. Toivon, ettei teille koituisi ikävyyksiä, kun myöhästytte illalliselta. Mutta — suu poikki, nyt — ei sanaakaan."
"Ymmärrän", vastasi Carver virnistäen viekkaasti. "Minä en mene lörpöttelemään siitä rahtuakaan ennenkuin te sanotte, että se käy laatuun. Mutta muistattehan, että minä sanoin — tapaturmaisesti se on saattanut sattua! Eiväthän ne naiset osaa käsitellä pyssyjä ja pistooleja, kuten tiedätte."
Kun Carver oli poistunut illan hämyyn, käveli Blick edestakaisin huoneessaan runsaasti kymmenen minuuttia, ajatellen. Sitten hän pyörähti makuuhuoneeseensa, veti ylleen päällystakkinsa ja valmistautui lähtemään ulos. Eteishalliin laskeuduttuaan hän kohtasi Grimsdalen, joka juuri oli tulossa sisälle.
"Kävelyllekö vielä, herra Blick?" kysyi majatalon isäntä hymyillen.
"Kaunis iltapa nyt onkin!"
"Aion mennä Selcasteriin", vastasi Blick, "mutta kuulkaas — luullakseni en palaa takaisin tänä iltana: jään yöksi Mitreen. Näette minut jälleen johonkin aikaan huomisaamuna."
Grimsdale ilmaisi nyökäten ymmärtäneensä ja päästi vieraansa menemään. Ja Blick lähti kävelemään kuutamoista tietä pitkin Selcasteriin päin, yhä ajatellen, aprikoiden, laskelmia tehden, ja kaikki hänen ajatuksensa ja mietteensä pyörivät erään rouva Braxfieldia koskevan seikan ympärillä.
Rouva Braxfield oli seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan antamassa juuri määräyksiä apuvaimolle, joka tuli aina maanantaisin Woodlandin huvilaan, kun kolkutus kajahti pääovelta. Hän aukaisi oven itse ja kohtasi Blickin, poliisikomisarion ja vielä kolmannen henkilön — siviilivaatteisiin puetun, mutta ilmeisesti poliisimiehen. Nämä kolme miestä, jotka kaikki tähystelivät häntä tarkasti, näkivät hänen säpsähtävän, rypistävän kulmiaan ja kalpenevan. Mutta he eivät olleet huomaavinaan mitään erikoista, ja poliisikomisarion ääni oli kohtelias ja ystävällinen, kun hän puhutteli rouva Braxfieldia.
"Hyvää huomenta, rouva Braxfield!" sanoi hän. "Pistäydyimme vähän pakisemaan kanssanne, rouva. Saammeko tulla sisälle?"
Rouva Braxfield vetäytyi eteishalliin ja avattuaan oven viittasi vieraita astumaan samaan huoneeseen, jossa Blick oli kuunnellut rouva Fransemmeryn kertomusta kolme päivää sitten. Siviilipukuinen mies, joka tuli sisään viimeisenä, sulki huolellisesti oven ja jäi seisomaan sen eteen.
"Mitä te tahdotte?" kysyi rouva Braxfield. Väri oli palannut hänen kasvoilleen ja hän katseli miehiä hyvin vihaisesti ja varmasti; vihastusta ilmaisi hänen äänensäkin.
"Tahdomme puhua kanssanne viime tiistaiaamun tapahtumista, rouva Braxfield", vastasi poliisikomisario. "Vain rauhallista puhelua — meidän keskemme."
"En oikein ymmärrä tuota 'meidän keskemme'!" huudahti rouva Braxfield ilmeisen rajusti. "Minusta tuntuu, että muutamat ihmiset tarkoittavat sanoessaan 'meidän keskemme' ihan päinvastaista. Luulen, että joku teistä" — tällöin hän katsahti kiukkuisesti Blickiin — "joku teistä on jaaritellut minusta, takanapäin! Täällä on minun apulaiseni, joka juuri on tullut kylästä, ja hän kertoi, että siellä alhaalla kiertelee huhu minusta ja murhasta! Ei — vielä muutakin! Ihmiset puhuvat, jotkut, että minä olisin sekaantunut siihen jollakin tavoin — tehnyt sen itse, niin sanovat jotkut, häikäilemättä! Mutta missä on moisen huhun alkuunpanija, olisipa hauska tietää? Minä otan kuitenkin selvän hänestä — ja sittenpä saadaan nähdä, mitä minun asianajajallani on asiasta sanottavaa!"
"Aivan niin, rouva Braxfield", myönsi poliisikomisario. "Teillä on täysi oikeus menetellä siten, jos teistä on levitelty vääriä huhuja. Mekin olemme kuulleet niistä huhuista ja haluaisimme tehdä teille muutamia kysymyksiä. Olen varma siitä, että käsitätte niihin vastaamisen koituvan itsellenne eduksi — vai mitä arvelette, rouva Braxfield?"
"Riippuu siitä, millaisia ne ovat!" vastasi rouva Braxfield vielä suutuksissaan. "Minä teen mieleni mukaan!"
"No niin, ensimmäinen seikka on tämä", jatkoi poliisikomisario ryhtyen käyttämään hieman ankarampaa puhetapaa. "Pelkään, ettette kertonut puhdasta totuutta kuulustelussa joku päivä sitten. Te sanoitte nähneenne John Harboroughin eräässä paikassa mäenrinteellä kamarinne ikkunasta — makuuhuoneenne ikkunasta. Mutta, rouva Braxfield, te ette voinut nähdä häntä sieltä makuuhuoneenne ikkunasta, koska teidän talonne ja tuon paikan välillä on mäen törmä. Mitä sanotte tähän?"
Rouva Braxfield oli kalvennut jälleen ja säpsähti huomattavasti tämän kysymyksen kuultuaan, ja hänen huulensa puristuivat hetkeksi yhteen.
"Minä näin hänet joka tapauksessa!" sanoi hän äreästi. "Olen saattanut vähän erehtyä siitä paikasta, mistä hänet näin, mutta —"
"Mistä sitten näitte hänet?" kysyi poliisikomisario. "Noh — sitä te ette ole voinut unohtaa — tärkeä asia!"
Mutta rouva Braxfieldin huulet puristuivat jälleen yhteen ja hänen kalpeille poskilleen alkoi ilmestyä punaisia suuttumuksen täpliä.
"Jollette tahdo puhua, niin minä virkistän muistianne" sanoi poliisikomisario. "Ettekö nähnyt häntä pienen metsikön laidasta lähellä Markenmoren notkelmaa? Noh!"?
"Entä sitten, jos olisin nähnytkin?" kysäisi rouva Braxfield.
"Mitä teitte siellä siihen aikaan aamusta?" tiedusteli poliisikomisario.
"Se on minun asiani!" sanoi rouva Braxfield käyden äkkiä uhmaavaksi.
"Mitä se teille kuuluu?"
Poliisikomisario pudisti päätään.
"Kyllä vain!" vastasi hän. "Jos te rupeatte käyttämään tuollaista puhetapaa, rouva Braxfield, niin meidän on puhuttava selvempää kieltä. Kuulkaapas nyt, rouva Braxfield, mitä minä sanon: me tiedämme yhtä ja toista. Teillä on ollut tapana käydä siinä metsikössä tai sen lähettyvillä, hyvin varhain aamulla ammuskelemassa kettuja; ketut, kuulemma, ovat ahdistelleet teidän siipikarjaanne. Eikö niin?"
"Entäs sitten, jos olisinkin?" kysyi rouva Braxfield. "Luuletteko, että minä annan kettujen siepata arvokkaat kanani ja kananpoikaseni? Enhän toki! En kaikkien metsämiesten uhallakaan! Ihan niin! Tahtoisin ampua jokikisen ketun, joka kiertelee näillä main! Ja jos jotakin olen tehnyt, niin olen sen tehnyt peloitellakseni vain niitä."
"Nämä kettuasianne te voitte selvittää jahtimestarille rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario suopeasti. "Metsästäjäin mielestä on ketun ampuminen todella inhoittava rikos, mutta poliisin valtuudet eivät ulotu sen käsittelyyn. Mutta, rouva Braxfield, millä te tavallisesti ammuitte kettuja? Rihlapyssyllä, metsästyskiväärillä vaiko revolverilla? Tahi — käytittekö automaattista pistoolia? Noh!"
Rouva Braxfield katseli miehestä mieheen. Kolme silmäparia oli tähdätty häneen tiukasti.
"Kuka teille on kertonut kaiken tämän?" huudahti hän äkkiä. "Kuka on ollut —"
"Käytittekö automaattista pistoolia, mitä?" jatkoi poliisikomisario itsepintaisesti. "Kuulkaas nyt, rouva Braxfield, miksette vastaa rehellisesti?"
"Mitä sitten, jos käytinkin", ärähti rouva Braxfield.
"Käytitte siis sitä! Hyvä; mutta", jatkoi poliisikomisario, "mistä saitte sen?"
Rouva Braxfield, joka tähän asti oli seisonut pöydän vieressä keskellä huonetta vastapäätä kolmea vierastaan, istuutui äkkiä lähimmälle tuolille, pani kädet ristiin syliinsä ja katseli rauhallisesti miehestä toiseen.
"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti, kiinnittäen lopulta katseensa poliisikomisarioon. "Te kai luulette olevanne hyvin vilpitön, suorapuheinen ja muuta sellaista, mutta jos minulta mielitte tietoja saada, niin teidän on oltava paljon vilpittömämpi! Ja sanon teille suoraan, ettette saa minua todistamaan itseäni syylliseksi! Minä en ole sanonut, että minulla olisi ollut automaattinen pistooli. Te sanoitte: 'Käytittekö automaattista pistoolia pelästyttääksenne kettuja!?' Minä vastasin: 'Entäs sitten, jos käytinkin?' Tämä ei merkitse vielä sitä, että olisin sitä käyttänyt tai että minulla olisi sitä koskaan ollutkaan. Olen halukas ilmoittamaan kaiken sen, mitä tiedän, mutta te kohtelette minua epäluuloisesti, eikä minua taas saada pakotetuksi tekemään minkäänlaista tunnustusta, joka voisi käydä vahingolliseksi minulle ja myös muille, varsin todennäköisesti. Kohdelkaa minua hyvin, niin —"
"Rouva Braxfield", keskeytti poliisikomisario, "meidän tarkoituksenamme on ollut kohdella teitä vain hyvin, mutta me tiedämme eräitä asioita ja haluaisimme teiltä jonkinlaista selitystä. Kun siis pyydätte minua puhumaan selvemmin, niin minä teen sen! Voinhan sanoa teille, että on löydetty automaattinen pistooli."
Poliisikomisario lakkasi äkkiä puhumasta. Rouva Braxfield, jota oli kohdannut aavistamaton isku, oli käynyt huuliltaan kalpeaksi, ja hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän hätkähti silminnähtävästi.
"Löydetty!" huudahti hän.
"Löydetty, rouva Braxfield!" sanoi poliisikomisario ankarasti. "Minun ei tarvitse kysyä, tiedättekö te, mistä se löydettiin — minä luulen teidän tietävän. Siinä automaattisessa pistoolissa on tietysti tehtaanmerkki ja numero, ja muuan selcasterilainen pyssyseppä on todennut sen samaksi pistooliksi, jonka hän myi vasta hiljan Harry Markenmorelle — teidän vävyllenne. Rouva Braxfield, me tiedämme lisäksi aivan eittämättömän varmasti, että teillä on ollut tapana käyttää juuri senmallista automaattista pistoolia peloitellessanne tai ampuessanne kettuja. Olkaa rehellinen. Antoiko Harry Markenmore teille sen pistoolin, jota käytitte — pistoolin, joka on nyt meidän hallussamme? Noh!"
Rouva Braxfield istui vaiteliaana hetkisen. Tuon tuosta hän katsahti kysyjään ja sitten taas sormissaan oleviin sormuksiin, joita hän kierteli koneellisesti. Kesti hyvän aikaa ennenkuin hän aukaisi huulensa. Mutta samalla kun hän aukaisi ne, levisi hänen kasvoilleen tavattoman röyhkeä ja uhmaileva ilme.
"Minä en virka enää sanaakaan!" sanoi hän. "Painakaa mieleenne, te kaikki, etten minä ole tunnustanut mitään!"
Poliisikomisario katsahti Blickiin ja huokasi — huokasi kuin ihminen, jonka täytyy pakosta suorittaa ikävä velvollisuus, vaikkapa vastoin tahtoaankin.
"No hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sittenpä ei ole muuta neuvoa — teidän on lähdettävä meidän mukaamme."
"Tarkoitatteko, että aiotte viedä minut Selcasteriin?" kysyi rouva Braxfield epäilyttävän levollisesti. "Olkoon menneeksi! — mutta saattepa sitä katua, enemmän kuin aavistattekaan! Hyvä on — saan kai pistäytyä yläkertaan ja laittautua matkakuntoon?"
"Ette!" sanoi poliisikomisario. "Ei mihinkään minun näkyvistäni, nyt! Teillä on täällä talossanne nainen — voitte soittaa ja pyytää häntä tuomaan kaikki, mitä tahdotte. Sitten — vaunut odottavat ulkona."
"Kas!" huomautti rouva Braxfield ilkkuvasti. "Tehän teette vain siten kuin olette aikoneetkin! Hyvä, herra poliisikomisario ja te muut kaksi — saatte maksaa tämän!"
Mutta poliisikomisario viittasi ääneti Blickiä soittamaan sisälle apuvaimon.