NELJÄS LUKU
Markenmoren notko
Noin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi pieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen sivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä nousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli metsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta alempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18. vuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore, asunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä viime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon keskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon aseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen tyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada sen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies, ammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä seuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat kiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery oli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän oli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan elämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa mielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin riippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin että hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo vaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen ja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä ihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän harrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin mitäkin hänen aikansa kului hupaisasti — ja rauhallisesti.
Ulkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen hiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien lyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä ja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli yhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa olivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti suurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat häikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen tunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina sellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu ulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin puolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja raikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat ivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän väliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti tuon vanhan sananlaskun: "Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitävi." Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän saapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä puoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.
Tänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen kanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan kuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore kertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli kuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä mitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä. Hänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli rastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään tuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä kävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä; hän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä ja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello kuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt nerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli joka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa makuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada parranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa makuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia muutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä, sisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi, ajoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen mokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi, yllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat, vankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui alas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista, painoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle Puistikon alueen poikki.
Fransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan, pienen rehevän hedelmätarhan poikki — sen hän oli itse istuttanut — tielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä Etelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään muualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse; kummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita, rautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita, kanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi syvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli tavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten. Mutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille pengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli syväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle samanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän lähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi tiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan aitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus, Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä aukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva Braxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.
Fransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli asustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui elämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne, Peter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas nainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt hänelle rahaa ja yhden lapsen — Poppy-nimisen tytön, jonka jo niihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa kehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän odotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa kokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden — ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi aivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja meni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää, miksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa Markenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan, tapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon lopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari. Mutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään, luultavasti sir Anthonyn kuoltua — ja sitten hän palaisi epäilemättä kotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.
Fransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä ja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies hän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva Braxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän ikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta — hänen ulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa verevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta, eloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili Fransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan, ja myös Fransemmery hymyili.
"Hyvää huomenta, rouva!" huudahti Fransemmery. "Ja vielä monia hyviä huomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä ihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina — te yhtä kauniina kuin päiväkin — nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä maaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat naapurimme — unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa — kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!"
Rouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen kuoppaisen leukansa nytkähtelemään.
"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery", vastasi rouva Braxfield keimaillen. "Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten — aina en silti kuorsaa, enpä vainkaan — vuoteessani, jos voisin. Te nousette aikaisin, koska pidätte siitä — minä taas siksi, että minulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme voimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin kello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan — en vainkaan! Nukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan."
"Siinä tapauksessa, rouva", sanoi Fransemmery, "minä tekisin niin taikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin neiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan."
Rouva Braxfield heitti jyväntähteet vasustaan kananpojille ja siirtyi lähemmäksi aitausta.
"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Poppy ei ole ensinkään aamu-uninen eikä haluton askarteluun. Mutta hän on poissa juuri nyt, vierailemassa erään vanhan koulutoverinsa luona, niin että minä olen yksin. Muuten minä toivoisin, herra Fransemmery, etten lainkaan olisi saanut tyttöä vaivakseni — niistä on enemmän huolta kuin hyötyä. Muuan naishenkilö käy tietysti joka päivä täällä tekemässä karkeat työt — kaikesta muusta me selviydymme vallan hyvin Poppyn kanssa. Mutta en tiedä, miten käy, kun Braxfield tulee tänne asustamaan — miehen laita on toisin, ja meidän täytyy kai ottaa palvelija tai pari, kun hän siirtyy tänne."
"Aikooko hän sitten siirtyä piankin?" kysyi Fransemmery, joka kuunteli halukkaasti kyläjuoruja. "Saanut tarpeeksi palveluksesta, vai mitä?"
"Hän ei eroa niin kauan kuin sir Anthony elää", vastasi rouva Braxfield.
"Sikäli kuin olen kuullut ei hän eläne enää kauan", huomautti Fransemmery. "Kun eilen aamulla käväisin kartanossa tiedustelemassa hänen vointiaan, kuten teen joka päivä, kertoi Markenmoren neiti minulle, että tohtorien lausuntojen mukaan hänen isänsä päivät voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä."
"Sir Anthony on hyvin vanha mies, herra Fransemmery", sanoi rouva
Braxfield. "Hän oli miltei kuudenkymmenen ikäinen mennessään toisiin
naimisiin. Mutta olkoonpa hänen elämänsä vielä pitkä tai lyhyt,
Braxfield pysyy hänen rinnallaan loppuun asti."
"Vanha uskollinen kunnon palvelija, se Braxfield", huomautti Fransemmery. "Niin — kun hän muuttaa tänne, niin aika hauskan pesänpä olette hänelle valmistanutkin! Onnen poika — hauska koti, hurmaava ympäristö ja — Etelä-Englannin kaunein nainen! Vai mitä, rouva?"
"Herra siunatkoon, herra Fransemmery, millainen imartelija te olette!" sanoi rouva Braxfield naurahtaen itsetietoisesti. "Menkää tiehenne — muuten puhutte minun pääni ympäri."
Fransemmery naurahti ja lähti pois. Hänellä oli tapana kiusoitella ihmisiä ja hän nautti siitä suuresti; se piti häntä hyvällä tuulella. Nyt hän oli aivan loistavassa vireessä ja alkoi vihellellä mennessään Woodlandin huvilan ohi ja astellessaan sen takana kohoaville lakeille kukkuloille. Mutta hän ei päässyt vielä pitkällekään keväisellä nurmikolla, kun hänen vihellyksensä taukosi äkkiä. Noin sadan yardin päässä hänen edessään, hieman vasemmalla leveästä ruohottuneesta polusta, joka johti Markenmoren kartanosta Mitbourneen, kukkuloiden toisella puolen sijaitsevaan kylään, oli syvänne, jota paikkakunnalla nimitettiin Markenmoren notkelmaksi. Itse asiassa se oli jo aikoja sitten hylätty liitukaivos, tavattoman lavea, mutta sen jälkeen kun siellä oli lakattu työskentelemästä satakunta vuotta sitten, sen pohjan olivat peittäneet kokonaan kanervat ja sinivattupensaat, joiden yllä kasvoi tiheälti Skotlannin mäntyjä, ja paikka oli nyt yhtä yksinäistä kuin villiäkin erämaata. Mutta tällä kertaa se ei ollut yksinäinen. Muutaman Skotlannin männyn luona, aivan lähellä suurta kanervamätästä, seisoskeli miehiä — joista Fransemmery tunsi erään virkapuvustaan heti Markenmoren kylän poliisiksi, toisen taas samettitakistaan sir Anthony Markenmoren metsänvartijaksi; kolmas oli maatyöläinen, jonka Fransemmery kohtasi usein aamulla, kun mies harppoi kukkuloiden poikki työmaalleen kylään.
Mutta yksistään se, että Fransemmery näki nämä kolme miestä, ei saattanut häntä keskeyttämään iloista vihellystään ja pidättämään hengitystään. Hän tunsi nuo kolme miestä — hän oli nähnyt heidät monesti ennenkin. Mutta heidän liikahdellessaan hän äkkäsi, että heidän jaloissaan lepäsi joku tuntematon. Tuo joku näytti olevan mies, se makasi selällään, liikkumattomana, verhottuna jollakin vaatteella, takilla tai vaipalla, joka oli huolellisesti vedetty liikkumattoman olennon ylitse. Ja äkillinen tunne, jota Fransemmery tuskin käsitti, saattoi hänet laskeutumaan notkelmaan, nyt varsin vakavana ja vaiteliaana.
Kyläpoliisi, teräväkatseinen mies, joka kerran oli uskonut Fransemmerylle, että hänellä oli kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja että hän aikoi sentähden kohota virkaurallaan, kiiruhti Fransemmeryä vastaan. Hänen kasvoillaan oli paljonpuhuva ilme, ja hän pudisti hiukan päätänsä kohottaessaan kätensä suippokärkisen lakkinsa reunaan.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Fransemmery hillityllä äänellä.
"Jotakin vialla?"
"Jotakin pahasti vialla, sir", vastasi poliisi. Hän astui lähemmäksi ja kääntyi, viitaten peitettyyn ruumiiseen. "Siellä on kuollut herrasmies, sir. Ammuttu läpi pään — mutta en tiedä, sir, onko kysymyksessä murha vai itsemurha. Luullakseni murha — tavalla tai toisella, sillä revolveria ei ole löydetty läheltä. Mutta murha on tehty revolverilla."
"Hyvä Jumala!" huudahti Fransemmery. "No mutta — kuka hän on?"
Poliisi loi Fransemmeryyn terävän katseen.
"En tiedä, sir", vastasi hän. "Minä olen ollut täällä vasta kolme vuotta, enkä niin ollen tietystikään tunne häntä. Mutta nuo toiset kaksi, he tuntevat: Guy Markenmore, sir."
Fransemmery säpsähti.
"Mitä!" huudahti hän. "Sir Anthonyn vanhin poikako? Ettehän vain tarkoittane häntä."
"Niin he sanovat, sir, ja he tuntevat hänet vallan hyvin", vastasi poliisi. "Tuo kyntömies, Hobbs, löysi hänet. Hän riensi nopeasti metsänvartijan majalle ja minun luokseni, ja me lähdimme tänne heti. Mutta sitä ennen soitin puhelimella Selcasteriin, ja poliisipäällikkö itse on tulossa tänne — hänen ilmoitettiin lähtevän heti liikkeelle lääkärin kanssa. Tulkaa katsomaan häntä, sir."
Fransemmery karkaisi luontonsa tätä ikävää tehtävää varten ja astui lähemmäksi. Metsänvartija ja työläinen kohottivat lakkejaan; poliisi veti syrjään vaipan, jonka työmies oli ottanut hartioiltaan ja levittänyt kuolleen yli. Ja Fransemmery kumartui ihmetellen, mitä tämä kaikki merkitsi.
Todellakin kuollut, ajatteli hän. Ja todella rauhallinen. Tyynet, verettömät kasvot, joilla ei ollut hymyä eikä vihaista ilmettä — vain hienopiirteiset kulmakarvat hieman ryppyyn vetäytyneet, silmissä hieman hämmästynyt katse. Muuten, niin hiljaa…
"Tässä on kai tapahtunut murha, sir", kuiskasi poliisi, "ja luoti on ammuttu aivan läheltä. Katsokaas — iho hänen ohimoillaan on hieman kärventynyt. Ja —"
"Ne tulevat", sanoi metsänvartija äkkiä. "Niitä on pari kolme."
Fransemmery suoristautui ja katsoi kukkuloille. Rattaat, jotka kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia, lähenivät ruohottunutta polkua Selcasterista käsin, jonka tuomiokirkon pitkä torni näkyi kukkuloiden ja vanhan kaupungin välillä olevien metsien yli. Nopeasti nousevan auringon paisteessa hän huomasi poliisikomisarion sinisen hopeakoristeisen virkapuvun kimaltelevan, ja rattaat, joita ajoi poliisikersantti, näyttivät olevan täynnä miehiä, kuten metsänvartija oli sanonut. Ja tuossa tuokiossa ne huristivat ylös nurmikolle notkelman reunalle, ja poliisikomisario, sotilaallisen näköinen, keski-ikäinen mies, hypähti alas rattailta ja riensi kiireesti kahden muun miehen seuraamana, joista toinen oli poliisilääkäri, toinen ilmeisesti etsivä, skotlanninmäntyjen alla seisoskelevan pienen ryhmän luo. Hän nyökkäsi herra Fransemmerylle, jonka kaikki tunsivat näillä main, ja kääntyi tuikeana kyläpoliisin puoleen.
"Kuka löysi tämän miehen?" kysyi hän nopeasti.
Maatyöläinen astui esille ilmeisen vastahakoisesti.
"Minä, sir!" vastasi hän. "James Hobbs — työssä herra Marrowilla."
"Milloin — ja miten?" kysyi poliisikomisario.
"Noin tunti sitten, sir — ehkä vähän enemmänkin", vastasi Hobbs. "Menen tätä tietä joka aamu työhön. Katseeni osui häneen kulkiessani tuolla kukkulalla, ja tulin alas vilkaisemaan häneen. Silloin näin, että hän oli kuollut, ja sitten peitin hänet päällystakillani ja juoksin kylään ilmoittamaan asiasta poliisille."
"Oliko hän kuollut, kun löysitte hänet?" kysyi komisario.
"Huomasin, että hän oli ihkasen kuollut, sir! Kosketin hänen kättään ja kasvojaan — ne olivat kylmät kuin kivi, kummatkin."
Komisario kääntyi poliisilääkärin puoleen, joka astui eteenpäin ja veti viitan syrjään. Hän kumartui alas ja tarkasteli pikaisesti ruumista; sitten hän nousi ja puhui päättävällä äänellä.
"Hän on ollut kuolleena, käsittääkseni, kaksi tai kolme tuntia — ehkä vähän kauemminkin", sanoi hän. "Ammuttu kuoliaaksi — revolverilla todennäköisesti."
"Onko löydetty mitään ampuma-asetta?" kysyi komisario kyläpoliisilta.
"Ei mitään, sir. Olen tutkinut tarkasti ympäristön. — Täällä ei ole mitään."
"Siis murha!" mutisi komisario. Hän astui lähemmäksi ja silmäili tarkoin kuollutta. "Minusta näyttää, että hän on herra Guy Markenmore", sanoi hän katsahtaen metsänvartijaan ja poliisiin. "Minä en ole koskaan nähnyt häntä, ymmärrättehän — hän oli poistunut täältä ennenkuin minä tulin Selcasteriin."
"Hän on Guy Markenmore, epäilemättä", sanoi poliisilääkäri. "Minä tunsin hänet vallan hyvin. Hän on muuttunut vain vähän. Tietysti tekin tunsitte hänet", jatkoi hän katsoen metsänvartijaan. "Tunnetteko nyt hänet?"
"Kyllä, tunnen hänet, sir", huudahti metsänvartija. "Hän on herra Guy, ihan varmasti, hän se on! Minä tuntisin hänet vaikka missä — miesparan!"
Poliisikomisario katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat Markenmoren kartanoon, joka kohosi jalaviensa ja pyökkiensä keskeltä noin kilometrin päässä viettävän rinteen alla. Hän ravisti päätänsä.
"Tämä on ikävä juttu", mutisi hän. "Kuka ihmeessä on voinut hautoa mielessään hänen murhaamistaan? Ollut poissa — seitsemän vuotta, eikö niin? No, hänet on korjattava pois, ja meidän täytyy ilmoittaa asiasta heti ruumiintarkastajalle. Blick", jatkoi hän kääntyen etsivän puoleen, "huolehtikaa te siitä. Lähettäkää noutamaan kylästä apua — toimittakaa ruumis kartanoon; tutkinto voidaan pitää siellä. Käskekää tuon Hobbsin kiiruhtaa alas kylään — lähettäkää Walshaw rattailla takaisin Selcasteriin noutamaan lisää poliiseja — ja tutkikaa perinpohjin kaikki jäljet täällä ja niin edespäin. Tohtori, tahtoisitteko te jäädä tänne hetkiseksi ja tulla heidän kanssaan kartanoon, kun he voivat lähteä kuljettamaan häntä pois? — Tietysti te haluatte toimittaa tarkemman tutkimuksen. No niin — meidän tehtäväksemme jää uutisen ilmoittaminen perheelle. Herra Fransemmery, te kai tunnette heidät kaikki tyyni — lähtisittekö te minun mukaani? Surullinen tehtävä, mutta joka tapauksessa täytettävä."
Fransemmery nyökkäsi ja lähti yhdessä poliisikomisarion kera nopein askelin kukkuloiden poikki. Jonkun aikaa he kävelivät vaiteliaina; komisario keskeytti hiljaisuuden.
"Sir Anthony kuuluu olevan kuoleman kielissä", sanoi hän. "Tämä — oh, mitä se on?"
Miehet pysähtyivät katsellen toisiinsa. Sitten, ymmärtäen kumpikin, he kääntyivät äkisti laaksoon päin. Markenmoren kirkon tornista kuului kellon mahtava, kaikuva kumahdus; hetkisen kuluttua kumahdus toistui.
"Kuolinkellot!" mutisi poliisikomisario. "Niin ollen — sir Anthony
Markenmore on mennyt manan majoille!"
VIIDES LUKU
Syytettynä
Kuunnellen vastoin tahtoaankin kuolinkellojen yksitoikkoista soittoa nuo kaksi miestä menivät notkotien poikki, jolla Fransemmery oli käydä sipsutellut vasta tunti sitten hyvällä tuulella, saattamatta aavistaakaan murhenäytelmää ja mielipahaa, ja suuntasivat kulkunsa aurinkoisen puiston poikki Markenmoren kartanoon päin. Kotvan aikaa kumpikin oli vaiti: molemmat askartelivat omissa ajatuksissaan. Mutta äkkiä poliisikomisario kääntyi kumppaniinsa.
"Merkillistä, herra Fransemmery", sanoi hän, "että jos sir Anthony on kuollut — enkä minä epäile sitä lainkaan, sillä kylässä ei ole ketään muuta, jolle tarvitsisi soittaa kuolinkelloja — häntä ja hänen vanhinta poikaansa on kohdannut kuolema samana aamuna! Ja nyt siirtyy arvonimi kai herra Harry Markenmorelle — tietysti."
Mutta Fransemmery oli ollut omissa aatoksissaan ja pudisti päätänsä.
"Kenties", vastasi hän ikäänkuin epäillen.
"Mitä?" sanoi poliisikomisario. "Mutta miksi kenties? Hän on sen lähin perijä, eikö totta?"
"Kyllä", vastasi Fransemmery. "Guy Markenmore kuului jättäneen kotinsa seitsemän vuotta sitten, eikä hän ole käväissyt siellä kertaakaan sen jälkeen — sen verran tiedän. On kuitenkin mahdollista, että Guy Markenmore on näiden vuosien aikana mennyt naimisiin — se on varsin todennäköistä. Ja siinä tapauksessa, jos hänellä sattuisi olemaan poika, arvonimi — ja tilukset, sillä sivumennen sanoen olen kuullut, että Markenmoren kartano on ehdoton perintötila — joutuisivat hänen pojalleen. Siitä on tietysti otettava selvä."
"Tässä on paljonkin selvitettävää", mutisi poliisikomisario. "En olisi saattanut uneksiakaan, että Guy Markenmore murhattaisiin! Mutta minkätähden? Nähtävästi hän on palannut vanhaan kotiinsa — kutsuttu kai katsomaan isäänsä — ja sitten hänet löydettiin täältä kuoliaaksi ammuttuna, aivan ensiksi tänä aamuna! Tämä antaa aimo lailla puuhailua. Onneksi oli tuo Blick-miekkonen luonani Selcasterissa, kun sain kuulla uutisen, ja minä hoputin hänet heti liikkeelle hotellistaan ja toin tänne muassani."
"Kuka on Blick?" kysyi Fransemmery.
"Rikosasiain etsivä", vastasi komisario. "Nokkelimpia miehiä, mitä New Scotland Yardin osastolla nykyisin on — jo etsiväkomisario, ja todennäköisesti hän kohoaa vieläkin korkeammalle. Hän on oleskellut parisen päivää Selcasterissa tutkimassa erästä ryöstöjuttua, joka on tuottanut meille aika paljon vaivaa — nytpä minä jätänkin hänen käsiinsä tämän asian. Siitä päättäen, mitä olen jo nähnyt omin silmin — ja mitä olen kuullut hänestä aikaisemmin — hänellä on kaikki vainukoiran ominaisuudet ollakseen ihminen."
"Luulenpa, että hän tulee tarvitsemaan niitä", huomautti Fransemmery. "On varsin todennäköistä, että tämänaamuisen tihutyön taakse kätkeytyy aivan poikkeuksellinen salaisuus, eikä tapahtumapaikalla ole nähtävästi minkäänlaisia jälkiä. Mutta pian saanemme kuulla asiasta enemmän."
He kävelivät nyt ylös ajotietä, lähestyen kartanoa sen julkipuolelta; tullessaan noin sadan metrin päähän pengermältä he näkivät pitkän miehen ilmaantuvan pensaikkojen keskeltä, astuvan pääovelle ja menevän sisään.
"En ihmettelisi, vaikka tuo mies olisi John Harborough Greycloisterista, isosta kartanosta kylän toisella laidalla", sanoi Fransemmery. "Kuulin emännöitsijältäni eilisiltana, että hän on vihdoinkin tullut kotiin. Kuten Guy Markenmore, on hänkin ollut poissa pitkän aikaa — yhtä kauan kaiketi. Seitsemän vuotta — metsästämässä, ampumassa petoeläimiä, kaikilla maailmankolkilla. Minä en ole koskaan tavannut häntä, ettekä kai tekään."
"Olen kuullut hänestä", vastasi poliisikomisario. "Hän on osakkaana suuressa pankkiyhtiössä — Harborough, Chettle ja Fairweather, eikö niin?"
"Kyllä, mutta hän on passiivisena osakkaana", sanoi Fransemmery. "Hän ei ole koskaan ottanut aktiivisesti osaa yhtiön liiketoimintaan. Hyvin rikas mies, mikäli olen kuullut. No niin, täällä me nyt olemme — mutta toivon, että olisimme tulleet millä muulla asialla hyvänsä kuin tällä."
Markenmoren kartanon pääovi oli auki, ja sisällä eteishallissa kaksi uutta tulokasta havaitsi pikku ryhmän — pitkän miehen, jonka he olivat juuri nähneet, sekä virkamieheltä näyttävän, vanhemmanpuoleisen miehen ja Braxfieldin.
"Täällä on Chilford, sir Anthonyn asianajaja, jo täällä", kuiskasi poliisikomisario astuessaan sisälle yhdessä Fransemmeryn kanssa kursailematta. "Meidän olisi parasta ilmoittaa asiamme hänelle ennenkuin annamme pojan ja tytön tietää siitä mitään. Onneksi en näe heitä kumpaakaan täällä."
Eteishallissa olevat kolme miestä katselivat tarkasti poliisikomisarion puolisotilaallista virkapukua, selvästi hämmästyneinä; vanhin miehistä astui kiireesti lähemmäksi. Poliisikomisario loi häneen varoittavan katseen ja alkoi puhua ensiksi.
"Ovatko nuoret jossakin lähettyvillä, Chilford?" kysyi hän. "Eivät? Pyytäkää Braxfieldia ohjaamaan meidät johonkin huoneeseen pariksi minuutiksi — missä saamme olla yksin." Hän kumartui ja kuiskasi asianajajan korvaan. "Muuan ikävä uutinen."
Chilford tuijotti ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt toisen sanoja; hän kuiskasi vuorostaan Braxfieldille; vanha isännöitsijä aukaisi erään oven ja ohjasi seuran hämärään huoneeseen, erääseen niistä Markenmoren kartanon monissa huoneista, joita harvoin käytettiin. Hän aikoi juuri sulkea oven heidän jälkeensä, kun poliisikomisario kutsui hänet takaisin.
"Älkää menkö, Braxfield", sanoi hän. "Tulkaa sisään, sulkekaa ovi. Olenko oikeassa olettaessani, että teidän vanha herranne on kuollut?" jatkoi hän viitaten isännöitsijää yhtymään seuraan. "Herra Fransemmery ja minä kuulimme kuolinkellojen soittoa, minkä takia ajattelimme —"
"Sir Anthony kuoli nukkuessaan varhain tänä aamuna", vastasi Braxfield murheellisena. "En voi sanoa tarkalleen mihin aikaan."
"No niin, minä haluaisin tehdä teille pari kysymystä, Braxfield", jatkoi poliisikomisario. "Oliko herra Guy Markenmore täällä?"
"Täällä, sir? Isänsä kuollessako? Ei — ei, hän ei ollut."
"Onko hän ollut täällä? Oliko hän täällä eilen?"
"Herra Guy Markenmore, sir — sir Guy, kuten häntä nyt on nimitettävä, puhuakseni vilpittömästi — oli täällä eilisiltana. Hän viipyi täällä vain hetkisen — lähti pois puoli yhdentoista ajoissa, sir."
"Lähti, minne?"
"Sitä en voi tarkalleen sanoa, sir. Hänen oli määrä tavata joku näillä tienoin, mutta en tiedä, kuka tuo henkilö oli. Hän aikoi, sir — sir Guy — nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa matkustaakseen Lontooseen."
Poliisikomisario katsahti Fransemmeryyn.
"Markenmoren notkelma on Mitbourneen vievän vuoripolun varrella", kuiskasi hän sivuun. "Ettekö sitten ole nähnyt häntä tai kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun hän lähti täältä kello puoli yksitoista, Braxfield?" jatkoi hän kääntyen jälleen vanhaan isännöitsijään päin. "Ette kuullut — mitään?"
"Minäkö, sir? En, sir. En nähnyt enkä kuullut."
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi asianajaja äkkiä. "Onko jotakin tapahtunut?"
"Parasta lienee, että kerron teille kaikki avoimesti", vastasi poliisikomisario. Hän katsahti ovelle ja alensi ääntään. "En tahdo pelästyttää nuoria", sanoi hän. "Teidän on ilmoitettava heille varovaisesti, Chilford, koska te olette perheen asianajaja. Asian laita on sellainen, että Guy Markenmoren ruumis on löydetty, tuolta ylängöltä, paikasta, jota nimitetään Markenmoren notkelmaksi —" Braxfield päästi tuskanhuudahduksen. Hänen tavallisesti punakat kasvonsa kalpenivat.
"Ruumis!" huudahti hän. "Niin ollen —"
"Rohkeutta, ystäväni!" sanoi komisario. "Pysykää tyynenä! Niin — hän on kuollut ja minä pelkään — todellakin — ei ole epäilystäkään — hänet on murhattu!"
Braxfield puhkesi kyyneliin. Mutta Fransemmery, tarttuen ystävällisesti vanhaa miestä käsivarteen, talutti hänet syrjään erääseen ikkunasyvennykseen rauhoitellen häntä. Tällä välin poliisikomisario kertoi nopeasti aamuiset tapaukset Chilfordille ja Harboroughille. Asianajajan vakavat kasvot kävivät entistäänkin vakavammiksi.
"Voitteko sanoa varmasti — näkemänne perusteella — että kysymyksessä on murha?" kysäisi hän viimein.
"En epäile vähääkään", vakuutti poliisikomisario. "Murha! Meidän on otettava tarkka selvä siitä, mitä hän toimi ja puuhaili puoli yhdestätoista eilen illalla varhain tähän aamuun. Poliisilääkärin lausunnon mukaan hänet on ammuttu kello neljän ajoissa. Mitä hän teki — missä hän oli — tuona väliaikana? Te asutte Markenmoressa, Chilford. Eikö niin?"
"Lähellä sitä", vastasi Chilford, "mutta hän ei käynyt luonani, jos sitä ajattelette. En tietänyt, että hän oli käynyt täällä, ennenkuin sain kuulla siitä vasta äsken."
"Minä oletan, ettei hän käynyt tapaamassa teitäkään, herra Harborough?" kysyi poliisikomisario.
"Ei", sanoi Harborough. "Ei todellakaan."
"Minä luulin, että te kaiketi tunsitte toisenne ennenkuin hän lähti matkoille", sanoi poliisikomisario. "No niin, tässä on paljon tehtävää, Chilford; teidän pitäisi mennä kertomaan asiasta hänen veljelleen ja sisarelleen ja valmistaa heitä. Hänen ruumiinsa tuodaan tänne — tuossa tuokiossa — ja tutkinto pidetään täällä. Ilmoittakaa heille asia — saakoot he tietää."
Chilford nyökkäsi ja poistui ääneti huoneesta. Braxfield tuli takaisin kuivaten silmiänsä.
"Suonette anteeksi liikutukseni, herra", sanoi hän. "Olen palvellut neljäkymmentä vuotta tässä perheessä, ymmärrättehän — kuin omassani, niin sanoakseni. Tulkaa vierashuoneeseen, herrat, tehkää hyvin - siellä roihuaa iloinen valkea takassa; tätä huonetta ei käytetä milloinkaan, ja täällä onkin liian kylmä."
Nuo kolme miestä seurasivat vanhaa isännöitsijää eteishallin poikki samaan huoneeseen, jossa Harborough oli keskustellut Harryn ja Valencian kanssa edellisenä iltana. Ja sinne saapuivat pian senjälkeen veli ja sisarkin Chilfordin seurassa. Luotuaan vain yhden ainoan silmäyksen heidän kasvoihinsa poliisikomisario kääntyi Fransemmeryn puoleen, päästäen helpotuksen huokauksen.
"Hyvä!" kuiskasi hän. "Kylmiä kuin kurkut! He osaavat hallita tunteitaan — vanhan veren ja hyvän kasvatuksen varma tunnusmerkki, se! Samaa lajia kuin tekin, Fransemmery, oikeata ainesta!"
Sitten hän huomasi selittävänsä tyynesti tapahtumia Harrylle ja Valencialle, jotka kuuntelivat tarkkaavasti, käsittäen pienimmätkin hänen mainitsemansa sivuseikat.
"Nyt", lopetti hän katsoen vuoroon kumpaankin, "on ensimmäisenä tehtävänä ottaa selvä siitä, missä teidän veljenne oli kello puoli yhdestätoista, jolloin hän lähti täältä, kuten isännöitsijänne kertoi minulle, varhaiseen aamuun. Tiedättekö te jotakin?"
"En mitään", sanoi Harry. "Hän ei ilmoittanut meille mitään."
Mutta Valencia pudisti päätänsä.
"Ei aivan niinkään", sanoi hän. "Hän kertoi meille jotakin. Etkö muista, Harry-juuri vähän ennen lähtöään?"
"Ei mitään varmaa", vastasi Harry. "Minä en saanut minkäänlaista varmaa käsitystä."
"Mitä hän kertoi teille, neiti Markenmore?" tiedusteli poliisikomisario.
"Muistan kaikki", vastasi Valencia. "Hän sanoi, että hänen täytyi mennä, koska hänen oli suoritettava jokin liikeasia lähistöllä. Hän sanoi illallisen odottavan itseään siellä, mihin hän menisi. Mutta — siinä oli kaikki."
"Ei viittaustakaan siitä, mihin hän aikoi mennä — tai kenet hänen piti tavata?"
"Ei vähintäkään!"
Seurue hajaantui senjälkeen pikku ryhmiin. Harborough ja Fransemmery vetäytyivät erääseen huoneen nurkkaan, Chilford ja Harry toiseen; poliisikomisario ja Valencia jäivät takan ääreen keskustellen matalalla äänellä. Äkkiä ovi lennähti auki ja Braxfield, kyyneleet vielä silmissä, ilmoitti puolittain kuiskaavalla äänellä:
"Rouva Tretheroe!"
Kaikki käännähtivät katsomaan, kun rouva Tretheroe — joka ei ollut unohtanut sopivaisuussääntöjä, vaan esiintyi muodinmukaisessa, pikimustassa puvussa — astui kiireesti huoneeseen ja riensi Valencian luo. Vain eräs mies seurueessa kiinnitti huomiotaan paitsi rouva Tretheroeen myös lähimpään kumppaniinsa: Fransemmery, samalla kun hän loi hurmaavan kauniiseen rouva Tretheroeen nopean, ihailevan katseen, teki tarkkanäköisenä sen havainnon, että John Harborough ei ainoastaan säpsähtänyt nähdessään rouva Tretheroen, vaan myös kalpeni, punastui sitten ja kalpeni uudestaan, puristaen yhteen lujat huulensa. Toinenkin huoneessa olijoista näki kaiken tämän — Valencia.
Mutta rouva Tretheroe ei nähnyt mitään — tai ei ollut näkevinään. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä; hänen poskensa hehkuivat tavallista enemmän; hänen huulensa olivat hieman raollaan; hän näytti, ajatteli ainakin kolme huoneessa olevista miehistä, tulleen pikemminkin vastaanottamaan onnitteluja kuin esittämään surunvalitteluja. Mutta lähestyessään Valenciaa hänen herkille kasvoilleen levisi sopiva säälin ilme.
"Valencia-parkani!" sanoi hän hiljaisella, mielittelevällä äänellä. "Isä-kultasi! — tulin heti kohta, kun olin kuullut, ilmaisemaan sinulle ja Harrylle, kuinka suruissani olen, ja katsomaan voisinko tehdä mitään. Mutta — odotittehan sitä, ettekö odottaneetkin? — ja hän oli kovin vanha, todellakin. Ja toinen asia — tietysti te ilmoitatte heti sir Guylle — mitä — ihan totta, Valencia, näin Guyn viime yönä senjälkeen — sen jälkeen kun lähdin täältä, muistattehan — ja — no niin, hän on muuttanut suunnitelmiaan, ja jos lähetätte kirjeitä Lontooseen hänen antamallaan osoitteella, niin muutamiin päiviin ne eivät saavu hänen käsiinsä. Mutta minä tiedän, mistä hänet voidaan löytää — mutta eikö olisi parasta, että sähköttäisitte hänelle heti? Te tapaatte —"
Hän oli puhunut niin nopeasti, ettei Valencia eikä kukaan muukaan voinut saada suunvuoroa. Mutta kun hän nyt veti käsilaukustaan esille paperilappusen, huudahti Harry Markenmore kiihkeästi ja hieman kiukkuisesti:
"Vaientakaa hänet, kuka hyvänsä! Kertokaa hänelle!"
Chilford siirtyi takan ääreen viitaten kädellään hillitsevästi.
"Rouva Tretheroe!" sanoi hän levollisesti. "Minä — te ette tiedä vielä, mitä on tapahtunut tänä aamuna. Kuulkaahan. Sir Anthony ei ole ainoa, joka on kuollut — hänen poikansakin on kuollut. Hän —"
"Pitäkää varanne!" huudahti Fransemmery seuraten tarkasti rouva
Tretheroeta. "Hän pyörtyy!"
Poliisikomisario ojensi kätensä, mutta rouva Tretheroe sysäsi sen syrjään. Veri pakeni hänen huuliltaan; hänen silmänsä säihkyivät, kun hän loi ne Chilfordiin.
"Kuollut?" sanoi hän kiivaasti. "Guy Markenmore! Kuollut! Se on valhetta!"
"Ikävä kyllä se on ehdottomasti totta", lausui Chilford melkein suuttuneena ja hieman ynseästi. "Guy Markenmore löydettiin kuolleena tänä aamuna Mitbournen tien varrelta, eikä ole epäilystäkään, että hänet on murhattu."
Rouva Tretheroe hengitti raskaasti ja lysähti isoa pöytää vasten, joka täytti huoneen keskiosan. Nojaten raskaasti siihen hän kohotti käden kaulalleen ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen silmänsä, joiden ilme muuttui hurjaksi ja epätoivoiseksi, siirtyivät kasvoista toisiin; lopulta ne pysähtyivät Harboroughiin, joka katseli häntä tarkasti. Ja päästäen sitten huudon, joka muistutti puoliksi kirkaisua, hän nosti kätensä vielä korkeammalle osoittaen Harboroughiin.
"Murhattu?" sanoi hän. "Guy — murhattu? Siinä tapauksessa — siinä tapauksessa — tuossa on se mies, joka murhasi hänet! — Tiedän sen! Uskallatko sanoa, ettet murhannut, John Harborough! Sinä tiedät sen tehneesi! Sinä uhkasit — seitsemän vuotta sitten tappaa hänet milloin hyvänsä ja missä hyvänsä hänet kohtaisit ensi kerran — ja nyt — nyt sinä olet tehnyt sen! Guy? — Kuollut? — Minä — voi, Jumalani — minä — minä lupasin — viime yönä — vasta joku tunti sitten — mennä — mennä naimisiin hänen kanssaan! Meidän — Valencia! — meidän piti mennä naimisiin heti!"
"Nyt hän pyörtyy todella!" mutisi Fransemmery. "Hyvä Jumala — millaisia paljastuksia!"
Hän hypähti paikaltaan, kun rouva Tretheroe kaatui raskaasti lattialle, voihkaisten vihlovasti; Chilfordin ja Valencian avulla hän sai viedyksi hänet huoneesta ja lähetti Braxfieldin noutamaan emännöitsijää. Jättäen tämän ja Valencian vaalimaan rouva Tretheroeta hän palasi Chilfordin kanssa toisten luo. Poliisikomisario seisoi kädet selän takana nojaten suurta uuninreunusta vasten; Harborough katseli häntä hyvin kalpeana suoraan silmiin pöydän takaa; Harry Markenmore seisoi vähän syrjempänä silmäillen epäilevästi toisesta toiseen.
"Törkeä — mutta ehdottoman varma syytös, herra Harborough", puhui poliisikomisario parhaillaan. "Hän ei näyttänyt epäröivän vähääkään tehdessään sen!"
"Näittehän, että hän teki sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa", sanoi
Harborough. "Ja — syvästä — surusta."
"Juuri sellaisina hetkinä — olen tullut sen huomaamaan — totuus ilmaistaan ajattelematta", huomautti komisario kuivasti. "Mutta koska hän puhui asiasta meidän kaikkien läsnäollessa, niin etteköhän antaisi minulle jonkinlaista selitystä omasta puolestanne. Oletteko koskaan lausunut sellaista uhkausta, josta hän puhui? — Oletteko uhannut tappaa Guy Markenmoren, milloin ja missä hyvänsä hänet ensi kerran kohtaisitte?"
Chilford rykäisi kuivasti ja anteeksipyytävästi.
"Minä en ole herra Harboroughin asianajaja", sanoi hän, "mutta jos olisin, niin neuvoisin häntä ehdottomasti jättämään vastaamatta tuohon kysymykseen, herra komisario. Käsitättehän."
"Tämä ei ole lakitupa", tiuskasi poliisikomisario. "Tämä on yksityiskeskustelu kunnon miesten kesken. Koska rouva Tretheroe puhui meidän kuultemme, on herra Harboroughillakin oikeus sanoa sanottavansa meidän kuultemme."
"Minä kerron!" huudahti Harborough äkkiä. "Minä lausuin sellaisen uhkauksen — vuosia sitten. Tein sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa — niin kiihtyneessä kuin vain saattaa ajatella, mutta — se on kokonaan hälvennyt, jo kauan sitten — tarkoitan suuttumuksen tunne — kaikki sellainen — on kuollut minussa. Jos olisin kohdannut Guy Markenmoren nyt — tai milloin hyvänsä viimeisten neljän, viiden vuoden aikana — olisin paiskannut hänelle kättä."
"Hyvä!" sanoi poliisikomisario. Hän viittasi Harryyn ja katsoi Harboroughiin. "Hänen — ja hänen sisarensa mieliksi", jatkoi hän, "sanokaapa minulle — milloin näitte viimeksi Guy Markenmoren?"
Harborough katsahti Harryyn. Juuri tällöin Valencia palasi huoneeseen.
Harborough kääntyi häneen.
"Minä sanon teille", virkkoi hän tyynesti. "En ole nähnyt Guy Markenmoren kasvoja kertaakaan seitsemään vuoteen. En tiedä mitään hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista — en mitään!"
Poliisikomisario nyökkäsi; toiset eivät tehneet minkäänlaisia huomautuksia. Mutta Valencia katseli Harboroughia tarkasti hetkisen; hänkin katseli Valenciaa; Fransemmerystä, jonka silmät seurasivat heitä valppaasti, näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet keskenään yhteisymmärrystä puhuvan katseen. Sitten Valencia meni veljensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja kääntyi komisarion puoleen.
"Eikö ole ryhdyttävä toimeen — valmistuspuuhiin?" kysyi hän.
"Sanokaahan, mitä olisi tehtävä?"
Poliisikomisario poistui veljen ja sisaren kanssa; Harboroughkin lähti pois virkkamatta enää sanaakaan, Chilford ja Fransemmery jäivät kahden kesken. He astuivat senjälkeen pengermälle ja alkoivat kävellä edestakaisin, aluksi vaiteliaina.
"Minusta tuntuu", sanoi Fransemmery vihdoin, "että kaikki se, mitä kuulimme juuri rouva Tretheroelta, on alkujaan yhteydessä jonkun vanhan rakkausjutun kanssa. Harborough ja Guy Markenmore olivat kai ennen kilpakosijoita, vai mitä?"
"Sen tietävät kaikki, rakas ystäväiseni!" vastasi Chilford. "Kun rouva Tretheroe oli Veronica Leighton — hänen isänsä oli Markenmoren pastori, muistattehan — hän oli innokas ja parantumaton keimailija, ja koko liuta nuoria miehiä liehui aina hänen ympärillään. Mutta nämä kaksi veivät voiton kaikista, ja minusta on aina tuntunut siltä, että vain hänen vaikutuksestaan ja hänen tähtensä he molemmat lähtivät aikanaan kotoansa. Hän ei myöskään mennyt naimisiin eversti Tretheroen kanssa ärsytyshalusta tai tämän rahojen takia — rahojen, sanon minä. Noiden tapausten takana on jotakin salaperäistä — jotakin merkillisen salaperäistä, josta ei vielä ole päästy selville."
"Ja nyt on sattunut uusi salaperäinen tapaus!" sanoi Fransemmery. "Ja rouva Tretheroe näyttää sekaantuneen siihenkin."
"Epäilemättä!" huomautti asianajaja naurahtaen kuivasti. "Vasta nyt hän ilmaisee vanhoja asioita. Mutta Guy Markenmore oli hänen kanssaan viime yönä. No niin, missä ja kuinka kauan?"
Fransemmery ei vastannut mitään. Hän oli kiinnittänyt katseensa johonkin ja kohotti kätensä viitaten erääseen näkyyn. Miehet, jotka kuljettivat Guy Markenmoren ruumista, ilmaantuivat juuri näkyviin metsän reunasta.
KUUDES LUKU
Valamiesoikeus istuu
Kaksi päivää myöhemmin Fransemmery, joka oli kutsuttu täyttämään valamiehen velvollisuutta tuossa vanhanaikaisessa laitoksessa, ruumintarkastus-oikeudessa, toimi "kahdentoista rehellisen kunnon miehen" esimiehenä Markenmoren kartanon vanhassa ruokasalissa. Tämä kunnioitusta herättävä huone oli varta vasten järjestetty ja kalustettu tätä tilaisuutta varten; Braxfield teki murheellisena havainnon, että sitä käytettiin nyt ensi kertaa sen upean juhlapäivällisen jälkeen, jonka sir Anthony oli antanut ystävilleen ja naapureilleen Guyn tullessa täysi-ikäiseksi.
Se oli suunnattoman suuri huone: aatelinen jo ulkoasultaan, ja aikanaan siellä oli sattunut monta iloista ja merkillistä kohtausta. Mutta koskaan, kartanon rakennuttajan, erään Markenmoren kuolleen esi-isän aikojen jälkeen, ei se ollut ollut niin täynnänsä eriarvoista väkeä kuin tänä kirkkaana kevätaamuna. Siellä olivat valamiehet, poliisi ja todistajat; siellä oli Chilford perhettä edustamassa ja toinen asianajaja, joka edusti Harboroughia; siellä oli lontoolainen lakimies poliisiviranomaisten puolesta oikeudenkäyntiä seuraamassa; siellä oli kaikenlaisia virkailijoita; siellä oli paikallisen sanomalehden reporttereita ja pari kolme Lontoon lehtien erikoisedustajaa. Mutta kaikki nämä hukkuivat kokonaan kuuntelijain sankkaan parveen — kyläläisiin, kreivikunnan aatelisiin, läheltä ja kaukaa kertyneeseen kansaan. Markenmoren jutusta, tuumiskeli Fransemmery korjaillessaan kultakehyksisiä silmälasejaan ja katsellessaan ympärilleen, uhkasi tulla oikein kuuluisa.
Fransemmery saattoi todellakin tällä hetkellä sanoa, että hän ja hänen valamiestoverinsa olivat saapuneet tähän tärkeään tutkintotilaisuuteen rehellisinä, ennakkoluulottomina, asiaan lähemmin perehtymättöminä. Niiden kahden vuorokauden aikana, jotka olivat kuluneet Guy Markenmoren ruumiin löytämisestä, ei rahvaan keskuuteen ollut levinnyt mitään enempiä tietoja. Paljon oli tapahtunut. Tähän tavallisesti hiljaiseen kylään oli tuotu melkoisia poliisivoimia; ne olivat tutkineet maat ja mannut ja rikospaikan koko lähimmän ympäristön. Blick oli toimittanut parin, kolmen alemman apulaisensa kanssa tarkastuksia kaikkialla lähistössä; Markenmoren ympäristössä oli tuskin ainoatakaan sielua, jolta ei olisi koetettu hankkia tietoja.
Mutta kaikesta siitä, mitä näiden tutkimusten kautta oli saatu selville, eivät niiden toimittajat olleet hiiskuneet halaistua sanaakaan, ja poliisia lukuunottamatta ei isossa ruokasalissa, joka nyt oli muutettu oikeussaliksi, ollut yhtään ihmistä, joka olisi saattanut edes aavistaakaan, mitä paljastuksia oli odotettavissa. Mutta eräs asia tiedettiin. Rouva Tretheroe ei ollut tyytynyt siihen syytökseensä, jonka hän teki John Harboroughia vastaan veljen, sisaren ja muiden vierashuoneeseen kokoontuneiden henkilöiden läsnäollessa. Hän oli syyttänyt Harboroughia uudestaan — pastorille, kyläläisille ja muille; yleisesti tiedettiin jo varsin hyvin, että rouva Tretheroe uskoi lujasti Harboroughin tappaneen Guy Markenmoren. Rouva Tretheroe herätti sentähden luonnollisesti suurta huomiota istuessaan lähellä huoneen keskelle asetettua suurta pöytää, puettuna hieman teatterimaisesti synkkään surupukuun. Hän ei ollut yksin; vaikka hänen vieraansa olivat kadonneet samana päivänä, jona murhenäytelmä tapahtui, jäi pari ystävää hänen luokseen; toinen näistä oli rouva Hamilton, keski-ikäinen hieno nainen; toinen taas parooni von Eckhardstein, muhkea, nuorekas, viisikymmenvuotias mies, jonka sanottiin olevan Euroopan etevimpiä rahamiehiä. He istuivat rouva Tretheroen vieressä; vähän kauempana istui Harborough, vakavana ja tyynenä, asianajajansa Walkinshawin rinnalla.
Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan suorittivat automaattisesti tavanmukaiset, ikävät alkuvalmistelut ja täyttivät kaamean velvollisuutensa; tarkastivat kuolleen ruumiin ja kuuntelivat kunnioittavasti tutkintotuomarin alkuhuomautuksia, käsittäen koko ajan, että tämä kuului vanhoihin tapoihin — päähuomio oli kiinnitettävä todistajain lausuntoihin. Mutta tutkintotuomari lopetti huomautuksensa aivan odottamatta, ja valamiehet ja kuulijakunta istuutui paikoilleen seuratakseen itse asian käsittelyä — kuunnellakseen, mitä selityksiä annettaisiin, tavalla tai toisella, päivän polttavan kysymyksen valaisemiseksi: Kuka surmasi Guy Markenmoren?
Tutkinnon ensi asteilla ei ilmennyt paljoakaan uutta tai mielenkiintoista. Harry Markenmore totesi, että ruumis oli hänen vanhempi veljensä Guy, joka, sanoi hän, oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Hän ei tietänyt, oliko Guy naimisissa vai ei. Guy oli lähtenyt Markenmoren kartanosta seitsemän vuotta sitten, eikä kotiväki ollut nähnyt tai kuullut hänestä mitään senjälkeen, ennenkuin vasta murhan edellisenä iltana, jolloin hän oli saapunut kotiin odottamatta. Harry kuvaili yksityiskohtaisesti lyhyttä vierailua ja lausui, että hänen veljensä oli poistunut kartanosta noin puoli yhdentoista aikaan. Hän oli puhunut sovitusta kohtauksesta lähistöllä ja maininnut, että illallinen odotti häntä siellä, niihin hän aikoi mennä. Harry ei sanonut tietävänsä vähääkään, minne Guy oli sitten mennyt. Hän ei palannut Markenmoren kartanoon — kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä ennenkuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hänen ruumiinsa tuotiin sinne.
Hobbs, maatyöläinen, selitti, miten hän oli löytänyt kuolleen miehen, jonka hän tunsi heti, ja kuvaili yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt avun hankkimiseksi. Hän ei ollut tavannut ketään tässä osassa ylänköä eikä huomannut mitään epäilyttävää murhapaikan lähettyvillä.
Kyläpoliisi kertoi Markenmoren notkelman seutuvilla tehdyistä tutkimuksista: siellä ei ollut merkkiäkään, joka olisi viitannut kamppailuun, eikä siellä ollut jalanjälkiäkään — ruohikko oli niillä tienoin, sanoi hän, hyvin pitkää, rehevää ja hyvin joustavaa; vaikka hiljan ei ollut satanutkaan, ei perinpohjaisimmankaan tarkastuksen avulla voitu löytää mitään jälkiä. Minkäänlaista asettakaan ei ollut tavattu tapahtumapaikan läheltä eikä viereisestä viidakosta. Tämä todistaja selosti myös niitä tuloksia, joita kuolleen vaatteiden tutkiminen oli antanut, mikä toimitettiin sen jälkeen, kun ruumis oli kuljetettu kartanoon. Hänen taskuissaan oli melkoinen summa paperi-, kulta- ja hopearahaa. Niissä oli kultakello, kellonperät ja medaljonki. Vielä oli kolme sormusta — kaksi jalokivillä varustettua, lisäksi useita pikku esineitä — hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkurasia ja muuta sellaista ja lopuksi kaksi muistikirjaa. Kaikki nämä esineet olivat nyt poliisin hallussa. Hän vakuutti varmasti, että kun edellinen todistaja oli hakenut hänet notkelmaan, ei ruumiiseen ollut kajottu millään tavoin ja ettei vaatteisiin eikä muihin hänen juuri mainitsemiinsa esineisiin ollut koskettu. Näiden tosiasioiden ja sen lisäseikan nojalla, että kuolleella oli taskussaan suuri summa rahaa, hän oli heti saanut sen vaikutelman, ettei murhaa ollut tehty ryöstötarkoituksessa.
Poliisilääkärin todistus oli mielenkiintoisempi. Noin kahtakymmentä minuuttia vailla seitsemän, kertoi hän, oli hän saapunut yhdessä poliisikomisarion ja etsiväkomisario Blickin kanssa Markenmoren notkelmaan. Hän havaitsi heti, että Guy Markenmore oli ammuttu kuoliaaksi, ja hänestä näytti siltä, että hänet oli ammuttu kaksi tai kolme tuntia aikaisemmin — paremmin kolme kuin kaksi tuntia. Hän ei ollut muuttanut mielipidettään — hän määrittelisi kuoleman todellisen ajan noin kello neljäksi. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Kuoleman jälkeen toimitetussa tarkastuksessa hän oli todennut, että kuula — joka oli nyt esillä — oli ammuttu aivan läheltä revolverista; se oli tunkeutunut päähän oikeasta ohimosta, lävistänyt aivot viistoon alaspäin ja pysähtynyt lopulta lihaksiin vähän vasemman korvan alapuolelle.
"Tämä vamma", lausui tutkintotuomari, "on saattanut syntyä oman käden kautta?"
"Tietysti", vastasi todistaja.
"Mutta siinä tapauksessa ase olisi pitänyt löytää aivan läheltä?"
"Siinä tapauksessa minä olisin odottanut näkeväni kuolleen puristavan vielä asetta kädessään. Sellaisissa tapauksissa on todennäköistä, että henkilö, joka ampuu itsensä, pitää laukaistessaan lujasti revolverista, ja hänen sormiensa ote kiristyy kuolinkamppailussa."
"Kun paikalta ei löydetty revolveria, niin teittekö sen johtopäätöksen, että tässä on esillä murha?"
"Kyllä — murha!"
"Oletteko tehnyt mitään johtopäätöksiä siitä, miten se on suoritettu?"
"Kyllä, olen tehnyt. Ensiksikin voimme olettaa, että murhaaja ja hänen uhrinsa kävelivät rinnakkain, luultavasti syventyneinä innokkaaseen keskusteluun, uhri vasemmalla puolella. Minä arvelen, että murhaaja kohotti äkkiä rintansa yli oikean kätensä, jossa oli revolveri, ja ampui uhrinsa ihan vierestä, ilman että tämä saattoi aavistaa vähääkään joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Revolveri on varmaan painettu ihan lähelle ohimoa — iho ja hipiäkarvat sen seutuvilla olivat kärventyneet."
Tutkintotuomari kääntyi valamiehistön puoleen.
"Aurinko nousee nykyään noin kymmentä vaille viisi", huomautti hän. "Kello neljältä on niin muodoin jo aivan valoisaa. Tämä on tärkeä kohta, arvoisat herrat. Painakaa se mieleenne siihen katsoen, mitä juuri olette kuulleet."
Kellään asianajajista ei ollut esitettävänä mitään kysymyksiä poliisilääkärille. Tämä istuutui, ja puheenjohtaja alkoi keskustella kuiskaillen erään kirjurinsa kanssa. Sitten tuli hetki, jota oikeussalin täyteinen ihmisjoukko oli odottanut kiihkoaan hilliten.
"Rouva Veronica Tretheroe!"
Rouva Tretheroe nousi seisoalleen ystäviensä keskeltä ja käveli verkkaisesti todistajain aitaukseen. Ilmeisesti hyvin valmistettuna, mitä hänen oli tehtävä, hän veti hansikkaan oikeasta kädestään ja sysäsi kasvoiltaan tiheän huntunsa. Ottaen raamatun paljaaseen käteensä hän vannoi todistajanvalan hiljaisella äänellä ja käänsi hyvin kalpeat, mutta täysin hillityt kasvonsa puheenjohtajaan, joka kumartui häneen päin myötätuntoinen ja miettivä ilme silmissään. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa puheenjohtaja teki alustavat kysymyksensä.
"Rouva Tretheroe, te kai tunsitte Guy Markenmore-vainajan?"
"Kyllä."
"Tunsitteko hänet hyvin, niin sanoaksemme?"
"Kyllä — varsin hyvin — kerran!"
"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"
"Minä tunsin hänet siitä ajasta asti, kun isäni tuli Markenmoreen, tämän kunnan pastoriksi, jolloin minä olin seitsemäntoista-, kahdeksantoistavuotias tyttö, aina siihen saakka, kun Guy lähti tästä kartanosta, noin seitsemän vuotta sitten."
"Kuinka vanha olitte silloin, rouva Tretheroe?"
"Kaksikymmentäkaksi."
"Teidän tuttavuutenne siihen aikaan kesti niinmuodoin noin neljä tai viisi vuotta?"
"Suunnilleen niin kauan."
"Te olitte silloin neiti Veronica Leighton?"
"Kyllä."
"Te kai menitte naimisiin eversti Tretheroe-vainajan kanssa heti sen jälkeen, kun Guy Markenmore oli lähtenyt kotoaan — seitsemän vuotta sitten?"
"Kyllä."
"Ja seurasitte miestänne Intiaan?"
"Seurasin."
"Oletteko vasta äskettäin palannut Intiasta — missä eversti Tretheroe, tietääkseni, kuoli viime vuonna?"
"Aivan äskettäin."
Tutkintotuomari kumartui hieman pöytänsä yli — varma merkki siitä, ajatteli Fransemmery, että hänen seuraavat kysymyksensä siirtyisivät aivan erityisten seikkojen alalle.
"No niin, rouva Tretheroe, ettekö nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan noiden seitsemän vuoden aikana?"
"En kertaakaan!"
"Ettekö koskaan saanut häneltä mitään tietoja?"
"En koskaan — enkä hänestä!"
"Seitsemään vuoteen ette siis ole nähnyt, ette kuullut ettekä saanut häneltä mitään tietoja. Milloin näitte hänet jälleen viimeksi?"
"Myöhään maanantai-iltana — kaksi — tai kolme — päivää sitten."
"Kohtasitteko hänet — ensi kerran seitsemään vuoteen?"
"Kyllä, ensi kerran seitsemään vuoteen."
"Mutta sanokaahan minulle, rouva Tretheroe, miten tämä kohtaus tapahtui?"
Rouva Tretheroe laski ristiinpannut kätensä todistajain aition kaiteelle ja silmäili vuoroin tutkintotuomariin, vuoroin kahteentoista valamieheen. Nyt oli väri palannut hänen kasvoilleen; hänen silmänsä säkenöivät; hän näytti alkavan tuntea aivan erikoista mielenkiintoa oikeudenkäyntiä kohtaan.
"Seuraavalla tavalla", sanoi hän tyynellä, selvällä äänellä. "Maanantai-iltana päivällisen jälkeen satuin antamaan joitakin määräyksiä ajurilleni, Burtonille. Valmistautuessaan lähtemään hän mainitsi nähneensä vastikään Guy Markenmoren; hän oli nähnyt tämän, kertoi hän, menevän kartanoon. Minä ajattelin, että Burton oli varmaan erehtynyt, mutta hän ei antanut perään — luonnollisesti tiesin, että hän oli tuntenut Guyn lapsuudesta asti. Sitten —"
Tässä rouva Tretheroe pysähtyi ja alkoi naputella sormillaan edessään olevalle kaiteelle; hän katseli oikeuden puheenjohtajaa ja valamiehiä hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Mitä tapahtui sitten, olkaa hyvä?" kysyi puheenjohtaja virallisella äänellä.
"Nähkääs — minä halusin tavata Guyta!" jatkoi rouva Tretheroe äkkiä. "Niinpä — ei aivan heti, vaan hetken päästä — noin puoli yhdentoista aikaan kai — heitin vaipan päivällispukuni ylle ja riensin puiston poikki kartanoon — siellä on polku, oikotie. Tulin tänne — tapasin Braxfieldin, isännöitsijän, ja Valencia Markenmoren. Kerroin Valencialle kuulleeni, että Guy oli tullut kotiin. Hän sanoi Guyn lähteneen. Silloin ajattelin, että kuultuaan minun asuvan Dower-talossa hän ehkä tulee sinne tapaamaan minua, ja niin poistuin arvellen, että kenties tapaan hänet odottamassa minua."
"Tapasitteko hänet?"
"En — mutta — kohtasin hänet. Hän oli käynyt asunnossani. Kohtasin hänet portilla."
"Mitä tapahtui sitten?"
"Hän palasi kanssani asuntooni."
"Eikö teillä ollut juuri silloin vieraita, rouva Tretheroe?"
"Kyllä."
"Oliko useitakin?"
"Kahdeksan kaikkiaan."
"Esitittekö Guy Markenmoren vieraillenne tultuanne sisälle hänen kanssaan?"
"En, en esittänyt. He pelasivat juuri silloin bridgeä, jotkut heistä — jotkut taas pelasivat biljardia. Hän ei nähnyt ketään heistä."
"Mihin te veitte hänet talossanne?"
"Menimme arkihuoneeseeni."
Oikeuden puheenjohtaja nojautui vieläkin enemmän eteenpäin.
"Olemme kuulleet — sir Harry Markenmorelta — hänen veljensä puhuneen sopimuksesta, jota selvittämään hän kiirehti kartanosta. No niin — olitteko te hänen kanssaan liikeasioissa?"
"En — en todellakaan!"
"Mainitsiko hän mistään sopimuksesta teille?"
"Kyllä — hän sanoi vain, että hänen oli sovittava siitä — lähistöllä."
"Lähistölläkö? Eikö hän sanonut kenen kanssa tai missä?"
"Ei, hän ei sanonut. Hän mainitsi asiasta vain ohimennen. Minä en kysellyt häneltä siitä."
"Entä — kuinka kauan hän oli teidän luonanne Dower-talossa?"
Rouva Tretheroe epäröi, vaikkakaan ei ilmeisesti epävarmuuden takia.
"Tämä kysymys on erittäin tärkeä", sanoi puheenjohtaja.
"No niin, hän oli luonani neljännestä vaille kahteentoista", vastasi rouva Tretheroe.
"Hän oli siis teidän seurassanne tunnin verran?"
"Tunnin verran — niin."
"Yksinkö — koko ajan?"
"Niin juuri."
"Näkikö kukaan vieraistanne - tai palvelijoistanne — hänen tulevan tai menevän?"
"Kukaan ei nähnyt häntä. Tulimme taloon sivuovesta, jonka avain on aina minun huostassani. Menimme suoraa päätä arkihuoneeseeni. Johdatin hänet ulos samaa tietä. Ei — kukaan ei nähnyt häntä."
"Te johdatitte Guy Markenmoren ulos talostanne, te itse, neljännestä vaille kaksitoista. Huomasitteko, mitä tietä hän lähti?"
"Kyllä. Minä näet menin hänen kanssaan pihatietä portille asti. Hän lähti valtamaantietä kylään päin."
"Ettekä sen jälkeen ole nähnyt häntä enää?"
Rouva Tretheroe pudisti päätänsä ja hänen ympärillään olevat luulivat jo, että hän puhkeisi kyyneliin. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja hänen silmissään oli miltei uhkaava ilme, kun hän vastasi viimeksi esitettyyn kysymykseen.
"Minä en nähnyt häntä enää — kunnes näin hänet vasta eilen kuolleena — murhattuna!"
Tutkintotuomari vetäytyi tuolillaan taaksepäin: hän oli nähtävästi saanut tietää sen, mitä hän erikoisesti halusikin; sen katseen tarkoituksena, jonka hän loi valamiehiin, oli ilmeisesti muistuttaa heille, että nyt he tiesivät Guy Markenmoren olleen puoli yhdestätoista neljännestä vaille kahteentoista kuolemansa edellisenä iltana yksin rouva Tretheroen kanssa tämän kotona kenenkään tietämättä. Valamiehistä hän kääntyi asianajajiin, jotka istuivat hänen korokkeensa alapuolella olevan pöydän ääressä. Se asianajaja, joka oli saanut tietoja poliisivirkailijoilta, nousi hitaasti pystyyn ja kääntyi todistajaan päin.
"On kai aivan yleisesti tunnettua, rouva Tretheroe", sanoi hän lempeällä, puolittain anteeksianovalla äänellä, "että teillä oli ennen naimisiin menoanne miesvainajanne kanssa monia kosijoita".
"Kyllä!" vastasi rouva Tretheroe viipymättä. "Mutta — en kuitenkaan käsitä, mitä te tarkoitatte sanoessanne yleisesti tunnettua. Minulla oli — aivan varmasti."
"Kuuluiko Guy Markenmore heihin!"
"Kyllä."
"Nauttiko hän erikoista suosiota?"
"Noh — kyllä, luulenpa niin."
"Eikö itse asiassa ollut yhteen aikaan jo puhetta teidän naimisiinmenostanne?"
"Me olimme hyvin mieltyneet toisiimme."
"Siirtykäämme tästä asiasta hetkiseksi — siitä ei tullut silloin mitään. Te menitte naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Mutta, saanen otaksua, teidän — teidän vanhat tunteenne Guy Markenmorea kohtaan eivät kai olleet kokonaan turtuneet."
Rouva Tretheroe epäröi. Kun hän alkoi puhua uudelleen, oli hänen äänensä käynyt hiljaisemmaksi.
"Minä — minä en tietänyt siitä ennenkuin — ennenkuin kohtasin hänet jälleen toissa yönä", sanoi hän.
"Mutta käsitittekö sen silloin?"
"Luulen niin. Minä halusin hyvin mielelläni tavata häntä."
"Ja hän kai yhtä mielellään kohdata teidät?"
"Kyllä — kaiketi hän halusi."
"No niin, rouva Tretheroe, oikeuden etu vaatii, että saamme kuulla totuuden. Pyysikö Guy Markenmore, ollessaan yksin teidän kanssanne asunnossanne maanantai-yönä, teitä vaimokseen?"
"Kyllä — hän pyysi."
"Ja te vastasitte — mitä?"
"Minä suostuin menemään hänen kanssaan naimisiin", vastasi rouva
Tretheroe.