YHDEKSÄS LUKU
Issus, ikuisen elämän jumalatar
Rakkauden tunnustus, jonka oli pelko puristanut tytön huulilta, liikutti minua syvästi. Mutta samalla se tuntui nöyryyttävältä, sillä minusta tuntui, että olin jollakin ajattelemattomalla sanalla tai teolla antanut hänelle aihetta luulla, että vastasin hänen kiintymykseensä.
Milloinkaan en ole ollut naissankari, sillä olen enemmän harrastanut taistelemista ja sentapaisia puuhia, jotka ovat minusta aina tuntuneet paremmin sopivan miehelle kuin se, että haaveillen katsellaan tuoksuavaa käsinettä, joka on miehelle neljä numeroa liian pieni, tai suudellaan kuivunutta kukkaa, joka on alkanut tuoksua kaalilta. Niinpä olinkin nyt perin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoa. Tuhat kertaa mieluummin olisin seisonut kuivuneiden merien pohjalla liikkuvia villejä laumoja vastassa kuin kohdannut tämän ihanan nuoren neidon katseen ja sanonut hänelle sen, mitä minun oli sanottava.
Mutta muuta en voinut tehdä, ja siispä tein sen, ja lisäksi hyvin kömpelösti, pelkään.
Hellävaroen irroitin hänen kätensä kaulastani, ja pitäen niitä yhä käsissäni kerroin hänelle rakkaudestani Dejah Thorisiin. Kerroin, että kahden taivaankappaleen naisista, joita pitkän elämäni aikana olin tuntenut ja ihaillut, rakastin yksin häntä.
Puheeni ei näyttänyt häntä miellyttävän. Kuin naarastiikeri hän ponnahti läähättäen seisoalleen. Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät hirvittävän raivoisaan ilmeeseen, ja silmät liekehtivät kamalasti.
"Koira!" hän sähisi. "Herjaava koira! Luuletko sinä, että Phaidor, Matai Shangin tytär, rukoilee! Hän käskee. Mitä minulle merkitsee vaivainen tunteesi, jota tunsit toisessa elämässäsi, ulkomaailmassa valitsemaasi halpaa olentoa kohtaan?
"— Phaidor on kunnioittanut sinua rakkaudellaan, ja sinä olet hyljeksinyt häntä. Tuhat kuvaamattoman kauheata kuolemaa ei voisi sovittaa sitä loukkausta, jonka olet minulle tehnyt. Olento, jota nimität Dejah Thorisiksi, saa osakseen kaikkein hirveimmän kuoleman. Sinä olet painanut sinetin hänen tuomioonsa.
"— Ja sinä! Sinusta tulee halvin orja palvelemaan sitä jumalatarta, jota olet koettanut nöyryyttää. Sinua kidutetaan ja häväistään, kunnes matelet jalkojeni juuressa rukoillen itsellesi kuolemaa armonosoitukseksi.
"— Armeliaan jalomielisenä myönnyn vihdoin rukouksiisi ja Kultaisten kallioiden korkealta ulkonemalta katselen, kuinka isot valkeat apinat repivät sinua kappaleiksi."
Kaikki oli hänellä niin valmista ja varmaa, koko ihastuttava ohjelma alusta loppuun. Minua kummastutti, että niin jumalaisen kaunis olento saattoi samalla olla niin hornamaisen kostonhimoinen. Päähäni pälkähti kuitenkin, että häneltä oli jäänyt kostolaskelmissaan huomaamatta pieni tekijä, ja siksi minä, millään tavoin tahtomatta lisätä hänen huonoa tuultaan, vaan päinvastoin auttaakseni hänet järjestämään suunnitelmansa käytännöllisemmäksi, osoitin likintä ikkuna-aukkoa.
Hän oli ilmeisesti unohtanut, missä sillä hetkellä oli, sillä luotuaan silmäyksen ulkona kuhisevan veden tummiin pyörteisiin hän heittäytyi nyyhkyttäen kyyrylleen matalalle penkille, muistuttaen paljoa enemmän perin onnetonta pikku tyttöä kuin kaikkivoipaa jumalatarta.
Yhä alemmaksi painuimme, kunnes ikkuna-aukkojen paksu lasi kävi tuntuvan lämpimäksi veden kuumuudesta. Olimme nähtävästi hyvin syvällä Marsin pinnan alapuolella.
Vihdoin aluksemme lakkasi vaipumasta alaspäin, ja kuulin perässä olevien potkurien vinhasti pyörivän vedessä ja työntävän meitä eteenpäin huimaa vauhtia. Siellä alhaalla oli hyvin pimeätä, mutta ikkuna-aukkojemme hohteen ja varmaankin vedenalaisemme keulassa olevan voimakkaan valonheittäjän säteiden valossa näin, että kuljimme ahtaassa, kallioseinäisessä, torvimaisessa väylässä.
Muutamien minuuttien kuluttua potkurit lakkasivat pyörimästä. Pysähdyimme täydelleen ja aloimme sitten nopeasti kohota. Pian kävi ulkona valoisammaksi, ja pysähdyimme taaskin. Xodar miehineen astui kajuuttaan.
"Tulkaa!" hän sanoi, ja me seurasimme häntä ulos luukusta, jonka yksi merimiehistä oli aukaissut.
Huomasimme joutuneemme pieneen maanalaiseen holviin. Sen keskellä oli lammikko, jossa vedenalaisemme oli aivan saman näköisenä kuin ensi kerran sen nähdessämme, vain musta selkä näkyvissä.
Lammikkoa ympäröi tasainen koroke, ja sitten kohosivat luolan seinät pystysuoraan muutamia metrejä, minkä jälkeen ne kaartuivat matalan katon keskustaa kohti. Seinissä oli useita oviaukkoja, jotka veivät himmeästi valaistuihin käytäviin.
Yhdestä tällaisesta vangitsijamme ohjasivat meidät, ja lyhyen kävelyn jälkeen pysähdyimme teräksisen häkin eteen, joka oli pystysuoran tunnelin alapäässä. Tunneli jatkui ylöspäin niin kauaksi kuin saattoi nähdä.
Häkki oli tavallisen mallinen hissilaite, jollaisia olin nähnyt Barsoomin muissa osissa. Niitä käyttävät hissiaukon yläpäähän kiinnitetyt tavattoman voimakkaat magneetit. Sähkökojeen avulla säännöstellään magneettivoiman vaikutus ja hissin nopeus.
Pitkillä väleillä hissit kulkevat huimaavan nopeasti, etenkin ylöspäin mentäessä, sillä Marsin vähäinen painovoima on perin heikko vastus ylhäällä oleville voimakkaille magneeteille.
Tuskin oli hissin ovi sulkeutunut jälkeemme, kun vauhti jo vähennettiin ja sitten kokonaan pysäytettiin ylhäällä olevalla tulopaikallamme. Niin nopeasti olimme nousseet koko pitkän tunnelin.
Kun astuimme ulos pienestä rakennuksesta, jossa hissilaitteen yläpää sijaitsi, näimme tulleemme keskelle todellista kauneuden satumaata. Maapallon kaikkien kielien yhteinen sanavarasto ei riittäisi selittämään eteemme avautuneen maiseman upeaa ihanuutta.
Saatetaan kyllä puhua tulipunaisesta nurmikosta ja norsunluurunkoisista puista, joita peittävät loistavat purppuraiset kukat, kiemurtelevista käytävistä, jotka on laskettu muserretuilla rubiineilla, smaragdeilla, turkooseilla, jopa timanteilla, suurenmoisesta temppelistä, joka on kokonaan kiilloitettua kultaa ja jonka seiniin on taottu ihmeellisiä kuvioita. Mutta millä sanoilla voidaan kuvailla ihania värejä, joita Maan asukkaan silmä ei tunne? Kenen järki ja mielikuvitus voivat käsittää niiden, Maan asukkaiden outojen säteiden loistavaa säihkyä, joita Barsoomin tuhannet nimettömät jalokivet välkehtivät?
Minunkin silmiäni, jotka monien vuosien kuluessa olivat tottuneet marsilaisen jeddakin hovin barbaariseen loistoon, huikaisi tämän maiseman ihanuus.
Phaidorin silmät olivat levällään hämmästyksestä.
"Issuksen temppeli", hän kuiskasi puolittain itsekseen.
Xodar katseli meitä huulillaan tavanmukainen juro hymynsä, osittain huvitettuna, osittain ilkeän pilkallisena.
Puutarhassa vilisi loistavavarusteisia mustia miehiä ja naisia. Heidän joukossaan liikkui punaisia ja valkoisia naisia tyydyttäen heidän kaikki oikkunsa. Ulkomaailman palatseista ja thernien temppeleistä oli ryöstetty prinsessoja ja jumalattaria mustan kansan orjiksi.
Tällaisen näyttämön halki astelimme temppeliä kohti. Pääkäytävän edustalla meidät pysähdytti ketju aseistettuja vartijoita. Xodar lausui muutamia sanoja upseerille, joka saapui meitä kuulustelemaan. Yhdessä he sitten menivät temppeliin, viipyen siellä jonkun aikaa.
Palattuaan he ilmoittivat, että Issus halusi nähdä Matai Shangin tyttären ja toiselta taivaankappaleelta saapuneen oudon olennon, joka oli ollut prinssinä Heliumissa.
Hitaasti astelimme pitkin sanomattoman kauniita, loppumattomia käytäviä, läpi suurenmoisten huoneiden ja ylevän juhlallisten salien. Vihdoin meidät pysäytettiin temppelin keskustassa olevaan avaraan huoneeseen. Yksi meitä seuranneista upseereista meni huoneen toisessa päässä olevalle isolle ovelle. Siellä hän varmaankin teki jonkunlaisen merkin, sillä ovi avautui heti ja toinen upeatamineinen hovimies ilmestyi.
Sitten meidät vietiin ovelle ja käskettiin käymään nelinryömin käsiemme ja polviemme varaan, selkä siihen huoneeseen päin, johon meidän oli mentävä. Ovi aukaistiin, ja sitten kun meitä oli äkillisen kuoleman uhalla varoitettu kääntämästä päätämme, meidät komennettiin peräytymään Issuksen eteen.
En koskaan eläissäni ole ollut niin nöyryyttävässä asennossa, ja vain rakkauteni Dejah Thorisiin ja yhä kytevä toivo, että vielä saisin nähdä hänet, estivät minua kohoamasta seisoalleni ensisyntyisten jumalattaren eteen ja kuolemasta herrasmiehen tavoin, taistellen vihollisiani vastaan, heidän verensä sekautuessa omaani.
Kun olimme tällä vastenmielisellä tavalla ryömineet puolisensataa metriä, pysähdyttivät saattajamme meidät.
"Antakaa heidän nousta", lausui takanamme heikko, vavahteleva ääni, joka kuitenkin ilmeisesti oli useiden vuosien aikana tottunut käskemään.
"Nouskaa ylös!" sanoi saattajamme. "Mutta älkää kääntäkö kasvojanne
Issukseen päin."
"Nainen miellyttää minua", lausui heikko, vapiseva ääni taaskin hetkisen kestäneen hiljaisuuden jälkeen. "Hän palvelkoon minua määräajan! Mies viekää takaisin Shadorin saarelle Omeanin järven pohjoisrannalle! Kääntyköön nainen ja katsokoon Issusta, tietäen että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen vain yhden ainoan vuoden!"
Silmäilin Phaidoria silmäkulmieni alitse. Hänen kasvonsa kävivät aavemaisen kalpeiksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän kääntyi ympäri ikäänkuin jonkun näkymättömän, mutta vastustamattoman voiman pakottamana. Hän seisoi aivan lähellä minua, niin lähellä, että hänen paljas käsivartensa kosketti kyynärpäätäni, kun hän lopuksi seisoi kasvot Issukseen, ikuisen elämän jumalattareen päin.
En saattanut nähdä tytön kasvoja, kun hänen katseensa ensimmäistä kertaa osui Marsin korkeimpaan jumaluusolentoon, mutta hänen käsivartensa värisemisestä tunsin, kuinka hän vapisi.
— Issuksen täytyy totisesti olla huikaisevan ihana, ajattelin, — kun hän saa aikaan tuollaisen tunnemyrskyn niin loistavan kaunottaren kuin Matai Shangin tyttären Phaidorin rinnassa.
"Jääköön nainen tänne! Viekää mies pois! Menkää!" Näin puhui Issus, ja upseerin raskas käsi laskeutui olalleni. Hänen määräyksestään kävin taaskin nelin kontin ja ryömin pois salista. Se oli ensimmäinen käyntini jumalattaren luona, mutta mielelläni tunnustan, ettei se ollut tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta — lukuunottamatta harmia siitä, että olin perin naurettavan näköinen ryömiessäni.
Jouduttuani ulos salista, sulkeutui ovi jäljessäni ja minun käskettiin nousta pystyyn. Xodar tuli luokseni, ja yhdessä menimme samaa tietä takaisin puutarhaan.
"Säästit henkeni, vaikka olisit helposti voinut minut surmata", hän sanoi asteltuamme jonkun matkaa ääneti, "ja tahtoisin auttaa sinua, jos voisin. Voin koettaa tehdä elämäsi täällä mahdollisimman siedettäväksi, mutta kohtalosi on vääjäämätön. Et saa toivoakaan pääseväsi milloinkaan takaisin ulkomaailmaan."
"Mikä on kohtaloni?" tiedustin.
"Se riippuu hyvin suuresti Issuksesta. Jollei hän lähetä sinua noutamaan eikä näytä sinulle kasvojaan, voit elää vuosikausia niin lievässä orjuudessa kuin suinkin kykenen järjestämään."
"Miksi hän lähettäisi noutamaan minua?" kysyin.
"Alempien rotujen miehiä hän käyttää usein erilaisiin huvittelutarkoituksiin. Sellainen taistelija esimerkiksi kuin sinä olisi hieno numero temppelin joka kuukausi vietettävien pyhien juhlien näytännöissä. Silloin pannaan ihmisiä taistelemaan toisiaan ja petoja vastaan Issuksen huvittamiseksi ja hänen ruoka-aittansa täyttämistä varten."
"Syökö hän ihmislihaa?" kysyin. En kuitenkaan ollut kauhuissani, sillä senjälkeen kun äsken olin saanut tietoja pyhistä therneistä, olin valmis näkemään ja kuulemaan mitä hyvänsä tässä taivaassa, johon pääsy oli vieläkin vaikeampi, jossa yksi ainoa kaikkivaltias ilmeisestikin määräsi kaikesta ja jossa pitkiä ajanjaksoja vallinnut ahdasmielinen suvaitsemattomuus ja itsepalvonta olivat hävittäneet kaikki laajasydämisemmät inhimilliset vaistot, joita tällä rodulla oli aikaisemmin saattanut olla.
Tämä kansa oli vallan menestyksen humalassa, katsellen Marsin muita asukkaita samanlaisin silmin kuin me katselemme villejä metsän eläviä. Miksipä he sitten eivät olisi syöneet alempien rotujen lihaa, joiden elämää ja luonnetta he eivät ymmärtäneet sen enempää kuin me ymmärrämme jokapäiväiseksi ravinnoksemme teurastamamme naudan sisimpiä ajatuksia ja tunteita.
"Hän syö vain parhaiden pyhien thernien ja punaisten barsoomilaisten lihaa", selitti Xodar. "Muiden liha joutuu meidän pöydillemme. Eläimet jäävät orjien syötäviksi. Issuksella on myöskin muita herkkuja."
En silloin ymmärtänyt, että hänen viittauksellaan muihin herkkuihin oli mitään erikoista merkitystä. Mielestäni oli Issuksen ruokaluettelossa jo päästy kaameuden rajoille. Minulla oli vielä paljon oppimista siitä, kuinka julmaksi ja eläimelliseksi rajaton valta voi saattaa käyttelijänsä.
Olimme saapuneet puutarhaan vievän huone- ja käytäväjonon ulompaan päähän, kun perästämme kiiruhtava upseeri saavutti meidät.
"Issus haluaa uudelleen katsella tätä miestä", hän sanoi. "Tyttö on kertonut hänelle miehen olevan tavattoman kauniin ja sellaisen taistelijan, että hän yksin surmasi seitsemän ensisyntyistä ja otti paljain käsin Xodarin vangiksi, sitoen hänet omilla varustushihnoillaan."
Xodar näytti levottomalta. Hänestä ei ilmeisesti ollut mieluista, että
Issus oli saanut tietää hänen alentavasta tappiostaan.
Sanaakaan virkkamatta hän kääntyi, ja me seurasimme upseeria takaisin ikuisen elämän jumalattaren Issuksen vastaanottosalin suljetulle ovelle.
Samat menot uudistuivat mennessäni huoneeseen. Taaskin Issus käski minun nousta pystyyn. Muutamia minuutteja vallitsi haudan hiljaisuus. Jumalatar arvosteli minua katseillaan.
Heikko, vapiseva ääni katkaisi hiljaisuuden, toistaen unisesti ja laulavasti sanat, jotka pitkien aikojen kuluessa olivat langettaneet tuomion lukemattomille uhreille.
"Mies kääntyköön ja katselkoon Issusta, tietäen, että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen yhden ainoan vuoden!"
Käännyin päin, odottaen niin nautintorikasta näkyä kuin vain jumalainen kauneus voi ihmissilmälle olla. Näin tiheän sotilasrintaman eroittavan itseni korokkeesta, jolla oli iso sorapuspuinen, kaiverruksin koristettu tuoli. Tällä tuolilla eli valtaistuimella kyyrötti mustaihoinen nainen. Hän oli ilmeisesti hyvin vanha. Ei ainoatakaan hiusta ollut hänen kurttuisella päälaellaan. Ottamatta lukuun kahta keltaista torahammasta hän oli tyyten hampaaton. Hänen silmänsä hehkuivat kammottavan syvistä kuopistaan kahden puolen ohutta haukannenää. Miljoona syviä ryppyjä risteili kaikkiin suuntiin hänen kasvoillaan. Hänen vartalonsa iho oli yhtä kurttuinen ja yhtä vastenmielisen näköinen kuin kasvotkin.
Kuihtuneet kädet ja jalat, jotka liittyivät melkein pelkältä muodottomalta vatsalta näyttävään runkoon, täydensivät "hänen säteilevän kauneutensa pyhää näkyä."
Hänen ympärillään oli muutamia naispuolisia orjia, niiden joukossa
Phaidor, kalpeana ja vapisevana.
"Tämäkö on se mies, joka surmasi seitsemän ensisyntyistä ja paljain käsin sitoi dator Xodarin tämän omiin varustushihnoihin?" kysyi Issus.
"Jumalaisen kauneuden ylevä valtiatar, hän se on", vastasi vieressäni seisova upseeri.
"Tuokaa dator Xodar esiin!" komensi hän. Xodar tuotiin viereisestä huoneesta. Issuksen kammottavat silmät kääntyivät häneen, välkkyen pahaenteisesti.
"Ja sellainen kuin sinä on ensisyntyisten dator!" hän kiljaisi. "Kuolemattomalle rodulle tuottamasi häpeän tähden sinut alennetaan halvimpienkin alapuolelle. Enää et saa olla dator, vaan ikuisiksi ajoiksi sinun pitää olla orjien orja ja toimittaa Issuksen puutarhoissa palvelevien alempien olentojen askareita. Riisukaa häneltä varustukset! Raukat ja orjat eivät niitä kanna."
Xodar seisoi jäykän suorana. Ei ainoakaan lihas hievahtanut, eikä hänen voimakas vartalonsa vähääkään värähtänyt, kun henkivartioston sotilas raa'asti kiskoi upeat hihnat hänen hartioiltaan.
"Tiehesi!" kirkui raivostunut akankäpys. "Tiehesi! Mutta et saa oleskella Issuksen valoisissa puutarhoissa, vaan sinun on palveltava orjana tätä orjaa, joka sinut voitti, Omeanin järvessä olevan Shadorin saaren vankilassa. Viekää hänet pois jumalaisten silmieni näkyvistä!"
Hitaasti ja pää pystyssä ylpeä Xodar kääntyi ja asteli huoneesta. Issus nousi seisomaan ja kääntyi poistuakseen toisesta ovesta.
Minulle hän lausui: "Toistaiseksi sinut viedään takaisin Shadoriin. Myöhemmin Issus tahtoo nähdä, kuinka taistelet. Mene!" Sitten hän katosi ovesta seurueensa saattamana. Vain Phaidor viivytteli, ja kun lähdin astelemaan vartijaini mukana puutarhaa kohti, tuli tyttö juosten perässäni.
"Oi, älä jätä minua tähän hirveään paikkaan!" hän rukoili. "Anna anteeksi kaikki se, mitä sanoin sinulle, prinssini! En tarkoittanut sitä. Ota minut mukaasi! Salli minun olla luonasi vankina Shadorilla!" Hän puhui niin nopeasti, että se tuntui melkein irrallisten ajatusten pulppuamiselta. "Et ymmärtänyt sitä kunniaa, jonka sinulle osoitin. Thernien parissa ei solmita sellaisia avioliittoja kuin alempien olentojen keskuudessa ulkomaailmassa. Olisimme ainaisesti voineet elää yhdessä rakastaen ja onnellisina. Olemme kumpikin katselleet Issusta ja kuolemme ennen yhden vuoden loppua. Eläkäämme ainakin tämä vuosi yhdessä nauttien siitä siinä määrin kuin tuomitut voivat!"
"Jos minun oli vaikea ymmärtää sinua, Phaidor", vastasin, "niin etkö sinä voi käsittää, että sinun on kenties yhtä vaikea ymmärtää niitä vaikuttimia, tapoja ja yhteiskunnallisia lakeja, jotka ohjaavat minua? En tahdo loukata sinua ja toivoisin, ettet luule minun vähäksyvän minulle osoittamaasi kunniaa; mutta se, mitä haluat, ei voi tapahtua. Huolimatta ulkomaailman ihmisten, pyhien thernien ja mustaihoisten ensisyntyisten narrimaisesta uskosta en vielä ole kuollut. Niin kauan kun elän, sykkii sydämeni vain yhdelle naiselle — verrattomalle Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle. Kun kuolema minut korjaa, lakkaa sydämeni sykkimästä. Mutta mitä sitten tulee, sitä en tiedä. Ja siinä suhteessa olen yhtä viisas kuin Barsoomin elämän ja kuoleman herra Matai Shang tai ikuisen elämän jumalatar Issus."
Phaidor seisoi hetkisen katsellen minua kiinteästi. Tällä hetkellä ei hänen silmistään kuvastunut raivo, vaan yksinomaan liikuttava, toivoton suru.
"En ymmärrä", hän sanoi, kääntyi ja asteli hitaasti ovea kohti, josta Issus seurueineen oli mennyt. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut näkyvistäni.
KYMMENES LUKU
Shadorin vankilasaari
Ulommassa puutarhassa, johon vartijani nyt saattoivat minut, näin Xodarin mustaihoisen ylimysparven ympäröimänä. Häntä pilkattiin ja sadateltiin. Miehet antoivat hänelle korvapuusteja. Naiset syljeksivät hänen silmilleen.
Meidän saapuessamme joukon huomio kiintyi minuun.
"Kas!" huudahti joku. "Tässä siis on se otus, joka nujersi suuren
Xodarin paljain käsin. Näytäpä meille, miten se kävi."
"Sitokoon hän Thuridin", ehdotti eräs kaunis nainen nauraen. "Thurid on ylevä dator. Näyttäköön Thurid tuolle koiralle, mitä merkitsee joutua tekemisiin todellisen miehen kanssa."
"Niin, Thurid! Thurid!" kaikui kymmenkunnasta kurkusta.
"Tuolla hän on", huudahti joku joukosta. Kun käännyin hänen osoittamaansa suuntaan, näin tavattoman kookkaan mustaihoisen, jolla oli raskaat, loistavat koristukset ja aseet, astelevan ylvään keikailevasti meitä kohti.
"Mikä hätänä?" hän kysyi. "Mitä minusta tahdotte?"
Yhteen ääneen selitettiin hänelle nopeasti asia.
Thurid kääntyi Xodariin päin, ja hänen silmänsä soukkenivat ilkeästi kiiluviksi raoiksi.
"Calot!" hän sähähti. "Aina olen ajatellut, että sinulla on sorakin sydän ravistuneessa rinnassasi. Usein olet syrjäyttänyt minut Issuksen salaisissa neuvotteluissa, mutta taistelussa, jossa miehen todellinen kunto mitataan, on saastaisen sydämesi mätä nyt paljastunut koko maailmalle. Calot, jalallani sysään sinut tieltäni." Näin sanoen hän yritti potkaista Xodaria.
Vereni kiehahti. Joukon raukkamaisen halpa käyttäytyminen ennen mahtavaa toveriaan kohtaan, kun hän nyt oli joutunut Issuksen epäsuosioon, oli koko ajan kuohuttanut sisuani. En kyllä erikoisesti pitänyt Xodarista, mutta en voi katsella kohtuutonta polkemista joutumatta vimmoihini, niin että silmäni punertuvat, ikäänkuin verinen sumuharso laskeutuisi niiden eteen, ja hetken mielijohteesta teen tekoja, jotka kypsän harkinnan jälkeen luultavasti jättäisin tekemättä.
Olin aivan Xodarin vieressä, kun Thurid heilautti jalkaansa antaakseen raukkamaisen potkun. Arvonsa menettänyt dator seisoi suorana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli valmis ottamaan miehekkäästi vaieten ja tyynesti kuin stoalainen vastaan kaikki loukkaukset ja sättimiset, mitä hänen entiset toverinsa keksivät.
Mutta kun Thuridin jalka heilahti, heilahti minunkin, ja annoin hänelle kipeän potkun sääreen, pelastaen Xodarin tältä häväistykseltä. Hetkisen vallitsi jännittynyt hiljaisuus, sitten Thurid karkasi raivosta mylvien kurkkuuni, aivan samoin kuin Xodar oli tehnyt risteilijän kannella. Tulos oli myöskin samanlainen. Kumarruin hänen ojennettujen käsivarsiensa alitse ja hänen kiitäessään ohitseni annoin sivusta iskun hänen leukaansa.
Vankka mies pyörähti kuin hyrrä, polvet notkahtivat, ja hän vaipui maahan jalkojeni juureen.
Mustaihoiset tuijottivat ällistyneinä, aluksi ylpeää datoria, joka virui liikahtamatta tien rubiinitomussa, sitten minua, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa silmiään.
"Kehoititte minua sitomaan Thuridin", huudahdin. "Katsokaa sitten!" Kumarruin ja irroitin hihnat maassa makaavalta mieheltä ja köytin lujasti hänen kätensä ja jalkansa.
"Kohdelkaa nyt Thuridia, kuten äsken Xodaria! Viekää hänet Issuksen eteen, sidottuna omiin hihnoihinsa; Issus nähköön omin silmin, että keskellänne on nyt mies, jonka kunto on suurempi kuin ensisyntyisten!"
"Ken olet?" kuiskasi se nainen, joka oli ehdottanut, että minun pitäisi koettaa sitoa Thurid.
"Olen kahden taivaankappaleen asukas, kapteeni John Carter Virginiasta, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi. Viekää tämä mies jumalattarenne luokse, kuten sanoin, ja kertokaa hänelle samalla, että voin tehdä hänen uljaimmalle datorilleen saman, minkä olen tehnyt Xodarille ja Thuridille! Paljain käsin, pitkin miekoin tai lyhyin kalvoin vaadin hänen sotilaittensa parhaat miehet kaksintaisteluun."
"Tule!" sanoi upseeri, joka oli saattamassa minua Shadoriin. "Saamani määräykset ovat ehdottomat; emme saa viivytellä. Xodar, tule sinä myöskin!"
Miehen sävy ei ollut lainkaan halveksiva, kun hän puhutteli minua ja Xodaria. Ilmeisestikään hän ei enää hylkinyt entistä datoria yhtä paljon, nähtyään kuinka helposti suoriuduin voimakkaasta Thuridista.
Että hän piti minua suuremmassa arvossa kuin orjaa olisi oikeastaan saanut pitää, osoitti se, että hän koko loppumatkan aina asteli tai seisoi takanani paljastettu miekka kädessään.
Omeanin järvelle palatessamme ei tapahtunut mitään erikoista. Laskeuduimme alas samasta kaameasta hissiaukosta, josta olimme tulleet ylös. Sitten menimme vedenalaiseen ja painuimme syvällä olevaan tunneliin; sitten tunnelia myöten ja takaisin ylös lammikkoon, josta ensiksi olimme joutuneet Omeanista Issuksen temppeliin vievään ihmeelliseen käytävään.
Vedenalaisen saarelta meidät siirrettiin pienellä risteilijällä kaukaiselle Shadorille. Siellä oli meitä odottamassa pieni kivinen vankila ja puolisenkymmentä vartijaa. Muitta mutkitta meidät teljettiin koppiin. Yksi mustaihoinen avasi vankilan oven jykevällä avaimella, astuimme sisään, ovi sulkeutui jälkeemme ja lukko kirskahti. Tämä ääni herätti mielessäni taaskin saman kolkon toivottomuuden tunteen, joka oli vallannut minut Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa pyhien thernien puutarhojen alla.
Silloin oli kanssani Tars Tarkas, mutta nyt olin aivan yksin, ilman ystävän seuraa. Vaivuin miettimään suuren tharkilaisen ja hänen seuralaisensa kauniin Thuvia-neidon kohtaloa. Vaikkakin he olisivat ihmeen kautta pelastuneet ja päässeet turvaan jonkun ystävällisen kansan keskuuteen, niin mitäpä toiveita minulla oli avusta, jota tiesin heidän ilomielin kiiruhtavan voimiensa mukaan minulle antamaan.
Heillä ei voinut olla aavistustakaan olinpaikastani eikä kohtalostani, sillä yksikään barsoomilainen ei edes uneksinut tällaisesta paikasta. Eikä minua olisi vähääkään hyödyttänyt, vaikka he olisivatkin tunteneet vankilani aseman tarkoin, sillä kukapa voisi toivoakaan kykenevänsä tunkeutumaan tälle maanalaiselle järvelle, jota suojeli ensisyntyisten voimakas laivasto? Ei, asemani oli toivoton.
Niinpä kyllä, mutta parhaani sittenkin koettaisin. Nousin seisomaan ja pyyhkäisin pois mieleeni hiipivän epätoivon, joka oli vähällä saada minut valtoihinsa. Päättäen tutkia vankilaani aloin katsella ympärilleni.
Xodar istui pää painuksissa melkein keskellä huonetta olevalla matalalla kivipenkillä. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti kun Issus oli riistänyt häneltä arvon.
Rakennus oli katoton, seinät lähes kymmenen metrin korkuiset. Lattian ja seinien harjan keskivälissä oli pari pientä, vankkaristikkoista ikkunaa. Vankila oli jaettu useihin koppeihin noin kuuden metrin korkuisilla väliseinillä. Meidän kopissamme ei ollut ketään muita, ja viereisiin koppeihin vievät molemmat ovet olivat auki. Astuin toiseen näistä kopeista, mutta sekin oli tyhjä. Menin edelleen useiden koppien läpi, kunnes viimeisessä näin nuoren punaisen marsilaispojan nukkumassa kivisellä penkillä, joka oli kaikkien koppien ainoa huonekalu.
Hän oli ilmeisesti ainoa vanki paitsi meitä. Kumarruin tarkastamaan hänen kasvojaan. Hänen piirteissään oli jotakin tutunomaista, enkä kuitenkaan muistanut häntä nähneeni. Kasvot olivat hyvin säännölliset ja tavattoman kauniit, samoin kuin hänen sirot raajansa ja sopusuhtainen vartalonsa. Punaiseksi ihmiseksi hän oli harvinaisen vaalea, mutta kaikissa muissa suhteissa tämän miellyttävän rodun täydellinen esikuva.
En herättänyt häntä, sillä uni on vankilassa niin rajattoman arvokas siunaus, että olen nähnyt ihmisten muuttuvan raivoaviksi pedoiksi, kun joku vankitoveri on riistänyt heiltä muutamien hetkien levon.
Palatessani omaan koppiimme Xodar yhä istui samassa asennossa kuin poistuessani.
"Mies", huudahdin, "tuollaisesta jöröttelemisestä ei sinulle ole mitään hyötyä. Miehelle ei ole häpeäksi, että John Carter on hänet voittanut. Näit itse sen siitä, kuinka helposti selviydyin Thuridista. Tiesit sen jo aikaisemmin, kun näit minun risteilijän kannella surmaavan kolme toveriasi."
"Soisin, että olisit silloin surmannut minutkin", sanoi hän.
"Nouse ylös!" rohkaisin; "kaikki toivo ei ole mennyttä. Kumpikaan meistä ei ole kuollut. Olemme kelpo sotureita. Miksi emme raivaa itsellemme tietä vapauteen?"
Hän katseli minua hämmästyneenä.
"Et tiedä, mitä puhut", vastasi hän. "Issus on kaikkivaltias. Issus on kaikkitietävä. Hän kuulee nytkin puheesi. Hän tuntee ajatuksesi. On pyhyyden loukkaamista edes uneksiakaan hänen määräystensä rikkomisesta."
"Pötyä, Xodar", tokaisin kärsimättömästi.
Hän hypähti kauhistuneena pystyyn.
"Issuksen kirous kohtaa sinua", hän huudahti. "Seuraavalla hetkellä vaivut maahan, kiemurrellen hirvittävissä tuskissa, kunnes kuolet."
"Uskotko sellaista, Xodar?" kysyin.
"Tietysti. Kenpä uskaltaisi epäillä?"
"Minä epäilen; niin, enemmänkin, väitän sen valeeksi", sanoin. "Katsoppa, Xodar, kerroit hänen tuntevan ajatuksenikin. Punaisilla ihmisillä on kaikilla ollut sama kyky jo monia ajanjaksoja, ja lisäksi toinen ihmeellinen kyky. He voivat sulkea sielunsa niin, ettei kukaan kykene lukemaan heidän ajatuksiaan. Edellisen tempun opin jo vuosia takaperin. Toista minun ei ole tarvinnut opetella, sillä koko Barsoomilla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kykenisi lukemaan mitä aivojeni salaisissa kammioissa liikkuu.
"— Jumalattarenne ei osaa lukea ajatuksiani, eikä liioin sinunkaan, kun et ole hänen näkyvissään, jollet itse sitä tahdo. Jos hän olisi kyennyt lukemaan ajatukseni, niin pelkään, että hänen ylpeytensä olisi saanut melkoisen ankaran kolauksen, kun käännyin ympäri hänen käskettyään minua 'katsomaan säteilevien kasvojensa pyhiä piirteitä'."
"Mitä tarkoitat?" kuiskasi hän, äänen väristessä pelosta, niin hiljaa että tuskin kuulin.
"Tarkoitan, että hän oli mielestäni inhoittavimman, surkeimman ja kammottavimman näköinen olento, mitä milloinkaan olen nähnyt."
Hetken hän katseli minua kauhistuneena ja typertyneenä. Huudahtaen:
"Herjaaja!" hän sitten karkasi kimppuuni.
Kun hän hyökkäsi, tartuin vasemmalla kädelläni häntä vasemmasta ranteesta, kiersin oikean käteni hänen vasemman olkapäänsä alitse työntäen kyynärpääni hänen leukansa alle ja nostin hänet selälleen lanteilleni.
Siinä hän sätkytteli avuttomana hetkisen luoden minuun silmäyksiä, jotka hehkuivat voimattomasta raivosta.
"Xodar", lausuin, "olkaamme ystäviä. Meidän on elettävä yhdessä kenties kokonainen vuosi tämän kopin ahtaiden seinien sisällä. Olen pahoillani siitä, että olen loukannut sinua, mutta en osannut uskoa, että mies, joka oli saanut osakseen veristä vääryyttä Issukselta, yhä uskoi hänet jumaluuteensa.
"— Puhun vielä muutamia sanoja, Xodar, mitenkään tahtomatta enää loukata tunteitasi, vaan yksinomaan saadakseni sinut käsittämään, että niin kauan kun elämme, olemme itse kohtalomme määrääjiä enemmän kuin joku jumala.
"— Kuten näet, Issus ei ole iskenyt minua kuoliaaksi eikä hän pelasta uskollista Xodariaan uskottoman kynsistä joka on häpäissyt hänen loistavaa ihanuuttaan. Ei, Xodar, Issuksenne on kuolevainen vanha nainen. Kun kerran olet poissa hänen ulottuviltaan, niin hän ei voi tehdä sinulle mitään pahaa.
"— Kun sinä tunnet tämän kummallisen maan ja minä ulkomaailman, niin me, kaksi voimakasta soturia, voisimme yhdessä raivata itsellemme tien vapauteen. Ja vaikka kaatuisimmekin yrittäessämme, niin eikö muistomme olisi kirkkaampi silloin, kuin jos orjamaisen arkoina jäisimme teurastettaviksi julman ja epäoikeudenmukaisen tyrannin — nimitäpä häntä sitten mielesi mukaan jumalattareksi ta: kuolevaiseksi — määräyksestä."
Lopetettuani puheeni laskin Xodarin seisomaan lattialle ja päästin irti otteeni. Hän ei uudistanut hyökkäystään mutta ei myöskään virkkanut mitään. Sensijaan hän astahti penkin ääreen ja vaipuen sille istumaan oli tuntikausia syvissä mietteissä.
Pitkän ajan kuluttua kuulin hiljaista liikettä toiselta muihin koppeihin vievältä ovelta ja katsahdettuani ylös näin punaisen marsilaisnuorukaisen, joka silmäili meitä tarkasti.
"Kaor!" huudahdin, kuten punaiset marsilaiset tervehtivät toisiaan.
"Kaor!" tervehti hän. "Mitä varten olet täällä?"
"Odotan kuolemaani, luullakseni", vastasin vääntäen kasvoni nauruun.
Myöskin hän hymyili, rohkeata, miellyttävää hymyä.
"Niin minäkin", hän sanoi. "Minulle se tulee pian. Näin Issuksen säteilevän kauneuden lähes vuosi sitten. Olen koko ajan suuresti ihmetellyt, etten kaatunut hengettömänä maahan, heti kun näin hänen kammottavan naamansa. Entä hänen vatsansa! Ensimmäisen esi-isäni nimessä! Toista sellaista epäluomaa ei ikinä ole ollut maailmassa. Menee suorastaan yli ymmärrykseni, että he sellaista otusta nimittävät ikuisen elämän jumalattareksi, kuoleman jumalattareksi, lähemmän kuun äidiksi ja käyttävät hänestä viittäkymmentä muuta yhtä järjetöntä nimitystä."
"Miten olet tänne joutunut?" kysyin.
"Se kävi perin yksinkertaisesti. Olin lentänyt yhden miehen partiokoneella kauas etelään, kun päähäni pälkähti loistava ajatus lähteä etsimään unohdettua Korus-järveä, joka perintätietojen mukaan on lähellä etelänapaa. Olen varmaankin perinyt isältäni rajun seikkailuhalun ja orjalliseen kunnioituspalvontaan luontumattoman häikäilemättömyyden.
"— Olin saapunut ikuisen jään kohdalle, kun vasemmanpuolinen potkurini juuttui kiinni, ja laskeuduin maahan sitä korjaamaan. Mutta ennenkuin aavistinkaan, oli ilma sakeana lentokoneita ja satakunta näitä ensisyntyisiä paholaisia hyppäsi maahan ympärilleni.
"— Miekat paljaina he kävivät kimppuuni, mutta ennenkuin sorruin maahan heidän alleen, olivat he saaneet maistaa isäni miekan terästä ja olin antanut sellaisen näytteen kunnostani, että jos isäni olisi elänyt ja olisi ollut sitä näkemässä, hän olisi varmasti ollut tyytyväinen."
"Onko isäsi kuollut?" kysyin.
"Hän kuoli ennenkuin ympäriltäni kuori murtui ja minä astuin tähän maailmaan, joka on ollut minua kohtaan perin hyvä. Lukuunottamatta surua siitä, ettei minulla olin ollut kunniaa milloinkaan nähdä isääni, olen ollut hyvin onnellinen. Ainoana huolenani on nyt, että äitini murehtii minua, niinkuin hän on kymmenen pitkää vuotta surrut isääni."
"Kuka oli isäsi?" kysäisin.
Juuri kun hän aikoi vastata, astui sisään meluisa vartija käskien hänen mennä yöksi omaan koppiinsa ja sulkien oven, kun hän oli poistunut toiseen huoneeseen.
"Issuksen tahto on, että teidät kaksi pidetään yhdessä", selitti vartija palattuaan koppiimme. "Tämän raukkamaisen orjanorjan on palveltava sinua hyvin", hän huomautti minulle, viitaten kädellään Xodariin päin. "Jollei hän sitä tee, on sinun piestävä häntä, kunnes hän alistuu. Issus haluaa, että loukkaat ja häpäiset häntä kaikin mahdollisin keinoin."
Näin sanoen hän poistui luotamme. Xodar istui yhä pää käsien varassa.
Astuin hänen viereensä ja laskin käteni hänen olalleen.
"Xodar", sanoin, "kuulin Issuksen määräykset, mutta sinun ei tarvitse pelätä, että koettaisin panna niitä toimeen. Olet urhoollinen mies, Xodar. Oma asiasi on, jos haluat alistua vainoon ja nöyryytykseen. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin pysyisin miehevän rohkeana ja uhmaisin vihollisiani."
"Olen ajatellut ankarasti, John Carter", selitti hän, "kaikkia niitä uusia aatteita, jotka esitit minulle joitakuita tunteja sitten. Kohta kohdaltaan olen liittänyt toisiinsa sen, mitä sinä sanoit ja mikä tuntui minusta pahalta herjaukselta, ja sellaiset seikat, joita olen eläissäni nähnyt ja joita en ole edes uskaltanut ajatella, peläten saavani Issuksen vihan päälleni.
"— Nyt uskon, että hän pettää meitä eikä ole sen kummempi jumala kuin sinä tai minä. Vielä olen valmis tunnustamaan, että ensisyntyiset eivät ole pyhempiä kuin pyhät thernit, eivätkä pyhät thernit sen pyhempiä kuin punainen kansa.
"— Koko uskontomme perustuu taikauskoon ja valheisiin, joita meille ylempämme ovat pitkiä ajanjaksoja syöttäneet, sillä heidän eduilleen ja vallalleen on ollut tärkeätä saada meidät jatkuvasti uskomaan niin kuin he tahtovat.
"— Olen valmis repimään rikki minua kahlehtineet siteet. Olen valmis uhmaamaan itse Issustakin. Mutta mitä se meitä hyödyttää? Olkootpa ensisyntyiset jumalia tai kuolevaisia, he ovat joka tapauksessa mahtava rotu, ja me olemme heidän kynsissään yhtä lujasti kuin jos olisimme jo vainajia. Pako on mahdoton."
"Olen selviytynyt pahoista pintehistä ennenkin, ystäväni", vastasin.
"Enkä niin kauan kun elän herkeä toivomasta pääseväni karkaamaan
Shadorin saarelta ja Omeanin järveltä."
"Me emme pääse edes vankilamme seinien sisältä", väitti Xodar.
"Tunnustele tätä piintapaista pintaa!" hän huudahti lyöden nyrkillään
koppimme vankkaa kiviseinää. "Ja katso, kuinka kiiltävän sileä se on!
Ei kukaan voi kiivetä sitä myöten päästäkseen sen yli."
Hymyilin.
"Se on vähäisin huolemme, Xodar", vastasin. "Vakuutan sinulle nousevani seinän yli ja vieväni sinut mukaani, jos vain sinä, kun tunnet täkäläiset tavat, suostut auttamaan minua ilmoittamalla, milloin on sopivinta yrittää, ja opastat minut aukolle, joka vie tämän maanalaisen järven kupukatosta Jumalan valoisaan, raikkaaseen ilmaan."
"Yöllä on parasta koettaa, ja vain silloin meillä on vähäiset onnistumisen mahdollisuudet, sillä silloin sotilaat nukkuvat ja vain uniset vahdit nuokkuvat taistelulaivojen kannella. Risteilijöillä ja pienemmillä aluksilla ei ole vahteja ensinkään. Isompien laivojen vahdit pitävät huolta kaikesta. Nyt on yö."
"Mutta", huudahdin, "ei ole pimeä! Kuinka sitten voi olla yö."
Hän hymyili.
"Unohdat", hän sanoi, "että olemme syvällä maan uumenissa. Auringon valoa ei tunkeudu tänne ensinkään. Kuut ja tähdet eivät milloinkaan kuvastu Omeanin pinnasta. Tämä fosforivalo, joka nyt loistaa tässä avarassa maanalaisessa holvissa, säteilee sen kupukaton kalliosta. Omeanissa on aina näin valoisaa, samoin kuin aallot ovat aina samanlaiset kuin nyt, vyöryen lakkaamatta tuulettomalla järvellä.
"— Silloin kun ylämaailmassa on määrätty yönaika, nukkuvat ne miehet, jotka ovat täällä tehtävissään; mutta aina täällä on yhtä valoisaa."
"Se vaikeuttaa karkaamista", sanoin, mutta kohautin sitten olkapäitäni, sillä mitäpä huvia olisikaan helposta tehtävästä?
"Nukkukaamme nyt tänä yönä", huomautti Xodar. "Kenties huomenna keksimme jonkun suunnitelman."
Heittäydyimme pitkäksemme kovalle kivipermannolle ja vaivuimme väsyneen uneen.
YHDESTOISTA LUKU
Kun horna puhkesi valloilleen
Varhain seuraavana aamuna Xodar ja minä aloimme valmistella karkaamissuunnitelmiamme. Ensiksi annoin hänen piirtää koppimme kivilattialle etelänavan seuduista niin tarkan kartan kuin oli mahdollista käytettävissämme olevilla välineillä — varustukseni soljella ja Sator Throgilta ottamani ihmeellisen jalokiven terävällä särmällä.
Tämän kartan avulla laskin sitten likipitäin Heliumin suunnan ja etäisyyden Omeaniin vievän aukon suulta.
Sitten piirrätin hänellä Omeanin kartan, johon oli tarkoin merkitty
Shadorin asema ja katossa oleva, ulkomaailmaan vievä aukko.
Molempia karttoja tutkin sitten, kunnes ne olivat lähtemättömästi painuneet mieleeni. Samoin Xodar opetti minut tuntemaan Shadorilla olevien vartijoiden tehtävät ja tavat. Nukkumista varten määrättyinä tunteina oli vain yksi mies kerrallaan toimessa. Hänen vartiopolkunsa kulki vankilan ympäri noin kolmenkymmenen metrin etäisyydellä rakennuksesta.
Vartijat astelivat, selitti Xodar, hyvin hitaasti, niin että yhteen kierrokseen kului lähes kymmenen minuuttia. Niin ollen oli vankilan jokainen sivu jotakuinkin viisi minuuttia yhteen menoon valvomatta vartijan jatkaessa etanankulkuaan vastakkaisella puolella.
"Nämä tiedot, joita haluat", huomautti Xodar, "ovat kaikki hyvin arvokkaita sen jälkeen kun olemme päässeet ulos, mutta millään seikalla, jota olet kysynyt, ei ole vähääkään tekemistä tämän ensimmäiseksi ratkaistavan ja tärkeimmän kysymyksen kanssa."
"Ulos me kyllä pääsemme", vastasin nauraen. "Jätä se minun huolekseni!"
"Milloin yritämme?" kysyi hän.
"Ensimmäisenä yönä, jolloin joku pieni alus on ankkurissa lähellä
Shadorin rantaa", vastasin.
"Mutta miten saat tietää, onko aluksia lähellä Shadoria? Ikkunat ovat aivan liian korkealla ylettyäksemme niihin."
"Eipä suinkaan, Xodar; katsos tänne!"
Hypähdin, niin että sain kiinni vastassamme olevan ikkunan ristikoista, ja silmäsin nopeasti ulkopuolelle.
Useita pikku aluksia ja kaksi isoa taistelulaivaa oli korkeintaan sadan metrin päässä Shadorista.
— Tänä yönä, — ajattelin ja aioin juuri lausua ratkaisuni Xodarille, kun koppimme ovi ilman minkäänlaista varoitusmerkkiä avautui ja vartija astui sisään.
Jos hän nyt näkisi minut, niin karkuun pääsemisen toiveet haihtuisivat meiltä nopeasti; tiesin, että minut pantaisiin rautoihin, jos vartijani saisivat vähänkään vihiä liikkumiskyvystä, joka minulla Maan oloihin tottuneiden lihaksieni nojalla oli Marsissa.
Mies astui sisään pysähtyen seisomaan kasvot huoneen keskustaa kohti, joten hänen selkänsä oli minuun päin. Puolitoista metriä yläpuolellani oli viereisen ja meidän koppimme välisen seinän yläreuna.
Siinä oli ainoa keino välttää ilmituloa. Jos mies kääntyisi, olisin mennyttä. En myöskään voinut pudottautua lattialle, sillä hän oli melkein minun kohdallani, joten olisin lattialle tullessani pakostakin tyrkännyt häntä.
"Missä valkoinen mies on?" tiuskaisi vartija Xodariile. "Issus vaatii häntä luokseen." Hän kääntyi hitaasti tarkastellen, olinko jossakin kopin nurkassa.
Kiipesin ikkunan rautaristikoita myöten, kunnes sain toiselle jalalleni hyvän sijan ikkunalaudalta; sitten päästin irti otteeni ja ponnahdutin itseni väliseinän päälle.
"Mikä se oli?" kuulin vartijan syvän äänen mylvivän, kun varuksieni metalliosat rahisivat kiviseinää vasten, lipuessani sen ylitse. Sitten pudottauduin keveästi viereisen kopin lattialle.
"Missä on valkoinen orja?" ärjäisi vartija uudelleen.
"En tiedä", vastasi Xodar. "Hän oli täällä juuri kun tulit. En ole hänen valvojansa — mene etsimään!"
Mustaihoinen murahti jotakin, jota en ymmärtänyt, ja sitten kuulin hänen avaavan oven, joka vei yhteen toisella puolella olevista kopeista. Kuuntelin jännittyneenä, kunnes kuulin oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. Sitten hyppäsin taaskin väliseinän päälle ja pudottauduin omaan koppiimme hämmästyneen Xodarin viereen.
"Ymmärrätkö nyt, miten pääsemme täältä?" kysyin häneltä kuiskaten.
"Käsitän kyllä, miten sinä pääset", vastasi hän, "mutta en nyt sen enempää kuin ennenkään huomaa, kuinka voin itse sen tehdä. Varmaa on, etten minä kykene hyppäämään seinien yli kuten sinä."
Kuulimme vartijan liikkuvan kopista koppiin. Tehtyään koko kierroksen hän lopuksi palasi meidän luoksemme. Kun hän huomasi minut, niin hänen silmänsä melkein tunkeutuivat ulos kuopistaan.
"Ensimmäisen esi-isäni kuoren nimessä!" ärjyi hän. "Missä olet ollut?"
"Olen ollut vankilassa eilisestä lähtien, jolloin telkesitte minut tänne", vastasin. "Olin tässä huoneessa sinun tullessasi. Sinun olisi parasta alkaa huolehtia näöstäsi."
Hän tuijotti minuun raivoissaan, mutta samalla rauhoittuneena.
"Tule!" hän sanoi. "Issus on käskenyt sinun saapua."
Hän vei minut vankilasta, jättäen Xodarin yksin. Ulkopuolella oli useita muita vartijoita ja punainen marsilaisnuorukainen, joka oli ollut toisessa kopissa Shadorilla. Sama matka, jonka olin edellisenä päivänä kulkenut Issuksen temppeliin, toistettiin. Vartijat pitivät punaisen nuorukaisen ja minut erillämme, joten meillä ei ollut tilaisuutta jatkaa edellisenä iltana keskeytynyttä keskusteluamme.
Nuorukaisen kasvot olivat väikkyneet mielessäni. Missä olin nähnyt hänet ennen? Hänen kaikki piirteensä olivat niin omituisen tutunomaiset, samoin hänen ryhtinsä, puhetapansa, liikkeensä. Olisin voinut vannoa tuntevani hänet, ja kuitenkin samalla tiesin, etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen.
Saavuttuamme Issuksen puutarhaan meidät ohjattiin poispäin temppelistä eikä sitä kohti. Tiemme vei loihditun kauniiden puistojen läpi valtavalle muurille, joka kohosi kolmenkymmenen metrin korkeuteen.
Jykevän portin kautta päästiin pienelle kentälle, jota reunusti samanlainen upea metsä kuin olin nähnyt Kultaisten kallioiden juurella.
Parvittain mustaihoisia asteli verkalleen samaan suuntaan, johon vartijamme veivät meitä, ja heidän seassaan vilahteli vanhoja ystäviäni, kasvi-ihmisiä ja isoja valkeita apinoita.
Nämä hurjat eläimet liikkuivat tungoksessa kuin kotikoirat. Jos ne olivat tiellä, niin mustaihoiset tyrkkäsivät ne raa'asti syrjään tai läimäyttivät niitä miekan lappeella, ja eläimet luikkivat tiehensä hyvin pelokkaan näköisinä.
Pian saavuimme päämääräämme, laajaan amfiteatteriin, joka sijaitsi kentän toisessa laidassa vähän yli puolen kilometrin päässä puutarhan muurista.
Avarasta kaariportista virtasi mustaihoisia istumapaikoilleen, mutta meidät vietiin sisään pienemmästä, lähellä rakennuksen toista päätä olevasta sisäänkäytävästä.
Jouduimme istumapaikkojen alla olevaan aitaukseen, jossa oli jo ennen meitä toisia vankeja yhteen sullottuina ja vartijoiden silmälläpitäminä. Jotkut heistä olivat raudoissa, mutta suurinta osaa näytti vartijoiden läsnäolo pelottavan tarpeeksi, estäen kaikki mahdolliset pakoyritykset.
Matkalla Shadorilta tänne minulla ei ollut ensinkään tilaisuutta puhella vankitoverini kanssa, mutta kun nyt taaskin olimme varmassa tallessa telkien ja lukkojen takana, vähensivät vartijamme valppauttaan, joten pääsin lähenemään punaista marsilaisnuorukaista, jonka tunsin niin omituisesti vetävän minua puoleensa.
"Mikä on tämän kokoontumisen tarkoitus?" kysyin häneltä. "Onko meidän tapeltava ensisyntyisten huviksi vai onko meillä odotettavissa vieläkin pahempaa?"
"Tämä on osa Issuksen joka kuukausi pidettävistä pyhistä menoista", selitti hän, "jolloin mustaihoiset pesevät sielunsa synneistä ulkomaailman ihmisten veressä. Jos mustaihoinen sattumalta saa surmansa, niin se on todistuksena siitä ettei hän ole ollut vilpittömän uskollinen Issukselle, mikä on kuolemansynti. Jos hän selviää elävänä taistelusta, niin hän vapautuu syytöksestä, jonka nojalla hänelle oli langetettu pyhien menojen tuomio, kuten sitä nimitetään.
"— Taistelutavat ovat erilaisia. Meitä pannaan joku lukumäärä yhdessä taistelemaan yhtä useita tai kaksi kertaa niin lukuisia mustaihoisia vastaan. Tai meidät lähetetään yksin villejä petoja tai jotakuta mainehikasta mustaa soturia vastaan."
"Ja jos voitamme", kysyin, "niin entä sitten — vapausko?"
Hän purskahti nauruun.
"Vapaus, totisesti! Ainoa vapaus meitä varten on kuolema. Ei kukaan, joka kerran on astunut ensisyntyisten alueelle, poistu sieltä milloinkaan. Jos osoittaudumme kelpo taistelijoiksi, niin meidän annetaan taistella usein. Jollemme ole hyviä taistelijoita —." Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin tai myöhemmin kuolemme areenalla."
"Entä oletko sinä taistellut usein?" kysyin.
"Hyvin usein", vastasi hän. "Se on ainoa huvini. Satakunta mustaa paholaista olen toimittanut manalaan Issuksen pyhissä menoissa lähes vuoden aikana. Äitini olisi perin ylpeä, jos hän vain tietäisi, kuinka hyvin olen pitänyt yllä isäni taistelukunnon muistoa."
"Isäsi on varmaankin ollut valtavan uljas soturi", sanoin. "Tunsin aikoinani useimmat Barsoomin soturit; epäilemättä tunsin hänetkin. Ken hän oli?"
"Isäni oli —"
"Tulkaa, calotit!" kajahti vartijan raaka ääni. "Mars teurastettaviksi!" Tylysti meidät sysittiin jyrkälle rinteelle, jota myöten tultiin alhaalla areenan laidassa oleviin koppeihin.
Tämä amfiteatteri samoin kuin kaikki Barsoomissa näkemäni oli rakennettu laajaan syvennykseen. Vain ylin istuinrivi, joka muodosti matalan muurin katsomon ympärille, oli korkeammalla kuin maanpinta. Itse areena oli syvällä maanpinnan alapuolella.
Ensimmäisen istuinrivin alla areenan tasalla oli useita suljettuja häkkejä, joihin meidät sullottiin. Pahaksi onneksi nuori ystäväni ei joutunut samaan koppiin kanssani.
Suoraan vastapäätä sitä häkkiä, jossa minä olin, oli Issuksen valtaistuin. Tämä kamala otus kyyrötti tuolissaan, ympärillään sata orjaneitoa, joiden hihnalaitteissa säihkyi jalokiviä. Monissa värivivahduksissa välkkyvät ja omituisesti kirjaillut kankaat peittivät valtiattaren korokkeen pieluksia, joille orjaneidot olivat laskeutuneet.
Kolme riviä kookkaita, hyvin aseistettuja, paljon korokkeen alapuolella olka olassa seisovia sotilaita ympäröi valtaistuinta joka puolelta. Eturintamassa olivat tämän taivaan irvikuvan korkeat arvohenkilöt, joiden kiiltävän musta iho peittyi kalliisiin kiviin ja joiden arvoa osoitti otsalla riippuva, pyöreään kultalevyyn upotettu merkki.
Valtaistuimen kahden puolen alkoivat tiheät katsojaparvet, täyttäen amfiteatterin ylhäältä alas asti. Naisia oli yhtä paljon kuin miehiäkin ja kaikki olivat puetut ihastuttavan kauniisti valmistettuihin hihnoihin, jotka osoittivat heidän asemansa ja sukunsa. Jokaisen mustaihoisen mukana oli vähintään yksi ja korkeintaan kolme orjaa, jotka oli ryöstetty thernien alueelta ja ulkomaailmasta. Kaikki mustaihoiset ovat "ylimyksiä." Ensisyntyisistä ei ainoakaan ole talonpoika. Alhaisinkin sotilas on jumala, ja hänellä on omat palvelusorjansa.
Ensisyntyiset eivät tee työtä. Miehet taistelevat — pyhä etuoikeus ja velvollisuus on taistella ja kuolla Issuksen puolesta. Naiset eivät tee mitään, eivät kerrassa mitään. Orjat pesevät heidät, pukevat heidät, ruokkivat heitä. Onpa sellaisiakin, joilla on orjia puhumaan puolestaan, ja näin yhden istuvan pyhien menojen aikana silmät ummessa, samalla kun orja koko ajan kertoi hänelle, mitä areenalla tapahtui.
Päivä aloitettiin Issuksen osuuden valinnalla. Se merkitsi loppua niille onnettomille raukoille, jotka olivat saaneet nähdä jumalattaren huikaisevan kirkkauden vuosi takaperin. Heitä oli kymmenen — loistavia kaunottaria mahtavien jeddakien ylpeistä hoveista ja pyhien thernien temppeleistä. Vuoden he olivat palvelleet Issuksen seurueessa; tänään heidän oli hengellään maksettava tämä kunniapaikkansa jumalattaren läheisyydessä; huomenna he olisivat herkkuna hovivirkailijoiden pöydillä.
Kookas mustaihoinen astui neitojen kanssa areenalle. Huolellisesti hän tarkasti heitä, tunnusteli heidän jäseniään ja koetteli heidän kylkiluitaan. Vihdoin hän valitsi heistä yhden ja vei hänet Issuksen valtaistuimen eteen, lausuen jumalattarelle muutamia sanoja, joista en saanut selvää. Issus nyökkäsi. Mustaihoinen kohotti kätensä päänsä päälle tervehdykseksi, tarttui neitoa ranteesta ja kiskoi hänet pienestä ovesta areenalta valtaistuimen alle.
"Issus saa hyvän aterian tänä iltana", sanoi vieressäni eräs vanki.
"Mitä tarkoitat?" kysyin.
"Tyttö on hänen päivällisensä, Thabis-vanhus vie hänet keittiöön. Etkö nähnyt, kuinka huolellisesti hän valitsi lihavimman ja pehmeimmän joukosta?"
Murahdin, kiroillen vastassamme olevalla upealla valtaistuimella vaanivaa hirviötä.
"Älä kiivastele", kielteli toverini; "saat nähdä vielä paljon pahempaa, jos elät kuukaudenkaan ensisyntyisten keskuudessa."
Käännyin taaskin katsomaan areenalle juuri parhaiksi nähdäkseni erään läheisen häkin oven avautuvan ja kolmen kammottavan valkean apinan juoksevan siitä esille. Tytöt vaipuivat säikähdyksestä yhteen läjään areenan keskelle.
Yksi heistä oli polvillaan, ojentaen rukoilevasti käsiään Issusta kohti. Mutta tämä kamala jumalatar vain kumartui kauemmaksi eteenpäin nähdäkseen tarkemmin alkavan näytelmän yksityiskohdat. Pian apinat huomasivat yhteen sulloutuneet, kauhun jähmettämät neidot, ja kiljuen petomaisen raivoisasti kuin pahat henget ne lähtivät kiitämään heitä kohti.
Minut valtasi mielipuolinen raivo. Näiden vallasta päihtyneiden olentojen ilkeä, raukkamainen julmuus heidän keksiessään tällaisia hirveitä kidutustapoja pani kaikki miehevät tunteeni kuohuksiin pohjaa myöten. Silmissäni väikkyi veripunainen utu, joka ennusti kuolemaa vihollisilleni.
Vartija seisoi huolettomasti häkkimme telkeämättömän oven edessä. Ja miksipä olisikaan telkeitä tarvittu estämään uhriraukkoja tunkeutumasta areenalle, jonka jumalat olivat määränneet heidän kuolinpaikakseen!
Yksi ainoa isku riitti kaatamaan mustaihoisen tiedottomana maahan. Tempasin hänen pitkän miekkansa ja juoksin areenalle. Apinat olivat jo melkein neitosten kimpussa, mutta Maassa kehittyneine lihaksineni en tarvinnut kuin kaksi valtaista ponnahdusta päästäkseni keskelle hiekoitettua näyttämöä.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus avarassa amfiteatterissa, sitten kajahti tuomittujen häkeistä raju riemuhuuto. Pitkä säiläni piirsi viuhuen ympyrän ilmaan, ja päättömänä sätkytteli iso apina pyörtyvien tyttöjen jalkojen juuressa.
Toiset apinat kääntyivät nyt minua vastaan, ja seisoessani niiden edessä kohosi katsomosta uhkaava ulvonta vastaukseksi vankien rajuihin kehoitushuutoihin. Syrjäsilmäyksellä näin parinkymmenen vartijan kiitävän kimaltelevalla hietikolla minua kohti. Sitten murtautui heidän takanaan olevista häkeistä mies. Se oli sama nuorukainen, joka oli niin suuresti herättänyt mielenkiintoani.
Hän pysähtyi tuokioksi häkkien eteen miekka koholla. "Tulkaa, ulkomaailman miehet!" hän huudahti. "Kuolkaamme niin kuin miesten sopii! Seuratkaamme tätä tuntematonta soturia ja muuttakaamme Issuksen tämänpäiväiset menot kostojuhlaksi, josta kerrotaan monien miespolvien aikana, ja joka saa mustat naamat kalpenemaan joka kerran kun Issuksen pyhät menot uusiintuvat! Tulkaa! Häkkienne edessä olevat telineet ovat täynnä säiliä."
Jäämättä odottamaan kehoituksensa vaikutusta hän kääntyi ja lähti pitkin harppauksin juoksemaan minua kohti. Jokaisesta kopista, jossa oli punaisia miehiä, kohosi ilmoihin ukkosen jyrinää muistuttava ääni vastaukseksi hänen sanoihinsa. Ulvovat joukot paiskasivat häkeissä olleet vartijat maahan ja tunkeutuivat sakeana ryöppynä kentälle, hehkuen taisteluhalusta.
Koppien ulkopuolia olevista telineistä temmattiin aseet, jotka oli varattu vangeille, kun he määrätyllä vuorollaan lähtivät areenalle, ja parvi päättäväisiä sotureja kiiruhti avuksemme.
Isot, puolenviidettä metrin mittaiset apinat olivat vaipuneet maahan miekkani iskuista, kimppuuni rientävien vartijoiden ollessa vielä jonkun matkan päässä. Nuorukainen kiisi aivan heidän kintereillään. Takanani olivat neitoset, ja kun taistelin juuri heidän puolestaan, jäin paikalleni ottamaan vastaan varmaa kuolemaa, päättäen antaa kunnostani sellaisen näytteen, että se muistettaisiin kauan ensisyntyisten maassa.
Minua hämmästytti punaisen nuorukaisen nopeus hänen rientäessään vartijoiden jäljessä. En koskaan ollut nähnyt niin nopeata marsilaista. Hänen harppauksensa eivät jääneet paljonkaan lyhemmiksi kuin ne, joita minä maapallolla kasvaneine lihaksineni hyppäilin ja jotka herättivät niin suurta kunnioitusta vihreissä marsilaisissa joutuessani heidän käsiinsä, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Vartijat eivät vielä olleet ennättäneet luokseni, kun hän kävi heidän niskaansa takaa päin, ja kun he kääntyivät torjumaan hänen rajua hyökkäystään, luullen saaneensa vähintään tusinan hätyyttäjiä kimppuunsa, riensin minä ahdistamaan heitä omalta puoleltani.
Kylmä hymy väikkyi nuorukaisen siroilla kasvoilla, ja vähän väliä hän sinkautti pilkkasanan vastustajilleen. Tässä ja monessa muussa suhteessa hänen taistelutapansa muistutti hyvin suuresti omaani.
Kenties juuri näiden epämääräisten yhteisten piirteiden tähden rakastinkin poikaa, kun taas hänen miekkansa teki mustaihoisten joukossa niin kamalan tuhoisaa jälkeä, että tunsin ihailevaa kunnioitusta häntä kohtaan.
Omasta puolestani taistelin kuten tuhansia kertoja ennenkin — milloin astahtaen sivulle väistääkseni uhkaavan piston, milloin tehden nopean syöksyn upottaakseni säiläni kärjen vihollisen sydämeen, ennenkuin se painui hänen toverinsa kurkkuun.
Meillä kahdella oli hilpeä ottelu parhaillaan, kun lukuisa osasto Issuksen omaa henkivartiostoa komennettiin areenalle. Rajusti kiljuen he kävivät kimppuumme, samalla kun aseistettuja vankeja parveili joka suunnalta heitä ahdistamaan.
Puolen tunnin aikana tuntui siltä kuin horna olisi puhjennut valloilleen. Muurien ympäröimä areena oli sekavana sykermänä keskenään ottelevia, kirkuvia, sadattelevia, verisiä pahoja henkiä. Aina välkkyi punaisen nuorukaisen säilä vierelläni.
Yhä toistaen komennushuutojani olin saanut vangit hitaasti kootuksi yhtenäisen osaston tapaiseksi lähellemme, joten lopulta taistelimme kehässä tuomittujen neitojen ympärillä.
Kaatuneita oli paljon kummallakin puolella, mutta surma oli kuitenkin saanut paljon suuremman saaliin Issuksen henkivartijoiden keskuudesta. Näin sananviejiä juoksevan nopeasti pitkin katsomon rivejä, ja kun he riensivät siellä istuvien ylimysten ohi, paljastivat nämä miekkansa ja kiiruhtivat areenalle. He aikoivat tuhota meidät lukumäärällään, se oli ilmeisesti tarkoituksena.
Näin vilahdukselta Issuksen, joka istui etunojassa valtaistuimellaan, kamala naama vääntyneenä kauhistuttavaan, vihaa ja raivoa uhkuvaan irvistykseen, johon minusta näytti sekaantuvan myöskin pelkoa. Tämä näky herätti mielessäni uuden ajatuksen.
Nopeasti käskin viidenkymmenen vangin peräytyä taaksemme ja muodostaa uuden kehän neitojen ympärille.
"Jääkää tänne ja puolustakaa naisia, kunnes palaan!" komensin.
Sitten käännyin ulompana ympyrässä olevien puoleen ja huudahdin: "Surma
Issukselle!" Ja uhkaavasti kajahti sitten joka puolelta ympäriltäni:
"Valtaistuimelle! Valtaistuimelle!"
Yhtenä miehenä riensi vastustamaton soturiparvi eteenpäin yli kaatuneiden ja kuolevien vihollisten kohti marsilaisen jumalattaren valtaistuinta. Ensisyntyisten uljaimmat taistelijat kiiruhtivat laumoittain katsomosta sulkemaan meiltä tietä. Lakaisimme heidät maahan ikäänkuin he olisivat olleet paperisotilaita.
"Istumariveille toiset!" huusin, kun saavuimme areenaa rajoittavalle muurille. "Kymmenen miestä riittää anastamaan valtaistuimen." Olin pannut merkille, että Issuksen vartijoista oli suurin osa areenalla taistelemassa.
Vangit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle hypäten matalan muurin yli vertatihkuvat miekat käsissään innokkaina surmaamaan katsomossa tungeksivia uhreja.
Seuraavalla hetkellä koko amfiteatteri vapisi kuolevien ja haavoittuneiden kiljahduksista, aseiden kalskeesta ja voittajien riemuhuudoista.
Kylki kyljessä nuorukainen ja minä kymmenkunnan soturin seuraamina raivasimme taistellen tiemme valtaistuimen juurelle. Sinne jääneet vartijat, jotka olivat saaneet avukseen ensisyntyisten korkeita arvohenkilöitä ja ylimyksiä, asettuivat tiiviiseen rintamaan meidän ja Issuksen välille, joka istui syvälle eteenpäin kumartuneena korkokuvin koristetulla sorapustuolillaan, vuoroin kirkuen kimeitä määräyksiä seuralaisilleen, vuoroin sinkautellen kauheita kirouksia niille, jotka pyrkivät häpäisemään hänen jumaluuttaan.
Hänen ympärillään olevat orjat vapisivat, silmät pelosta ja jännityksestä levällään, tietämättä oliko heidän rukoiltava meille voittoa vaiko tappiota. Jotkut heistä, jotka epäilemättä olivat Barsoomin uljaimpien soturien ylväitä tyttäriä, tempasivat miekat kaatuneilta ja hyökkäsivät Issuksen henkivartijoitten kimppuun, mutta pian heidät hakattiin maahan. He olivat toivottoman asian kunniakkaita marttyyrejä.
Seuralaisemme taistelivat hyvin, mutta senjälkeen kun Tars Tarkas ja minä olimme kylki kyljessä taistelleet pitkän, kuuman iltapäivän warhoonlaumoja vastaan kuivuneen meren pohjalla Tharkin edustalla, en ollut nähnyt kahden miehen ottelevan niin menestyksellisesti ja niin lannistumattoman rajusti ja urheasti kuin punainen nuorukainen ja minä silloin kuoleman ja ikuisen elämän jumalattaren Issuksen valtaistuimen edustalla.
Säilämme kaatoivat meidän ja koristetun, sorapuspuisen istuimen välillä olevia miehiä toisen toisensa jälkeen. Uusia astui heidän tilalleen täyttäen syntyneet aukot, mutta askeleen toisensa jälkeen pääsimme yhtä lähemmäksi päämääräämme.
Äkkiä kohosi lähellämme olevilta lehtereiltä huuto: "Nouskaa, orjat! Nouskaa, orjat!" Se paisui paisumistaan, kunnes se vakaisen voimakkaana kieri ympäri koko amfiteatterin.
Kuin yhteisestä sopimuksesta lakkasimme hetkeksi taistelemasta nähdäksemme, mitä tämä uusi ääni merkitsi, ja pian olimmekin siitä selvillä. Joka puolella rakennusta naisorjat karkasivat isäntiensä kimppuun, temmaten aseekseen mitä ensimmäiseksi käteen sattui. Kaunis orja heilutti entisen valtiattarensa hihnasta kiskaisemaansa tikaria, jonka terä välkkyi punaisena entisen omistajattarensa verestä; toiset olivat saaneet ympärillä olevien kaatuneiden miekkoja: toiset heiluttivat pampuiksi muuttuneita raskaita koristuksia. Sellaisilla aseilla nämä kauniit naiset ryhtyivät jakamaan kauan kaipaamaansa kostoa, joka parhaassakin tapauksessa voi vain osittain korvata heille kaiken sen kuvaamattoman julmuuden ja alennuksen, jota he olivat saaneet kärsiä mustien isäntiensä puolelta. Ja ne, jotka eivät löytäneet mitään muita aseita käyttivät sormiaan ja hohtavan valkeita hampaitaan.
Se oli samalla kertaa pöyristyttävä ja ihastuttava näky. Mutta ennen pitkää olimme uudelleen kiintyneet omaan otteluumme, ja vain naisten hillitön hyökkäyshuuto: "Nouskaa, orjat! Nuuskaa, orjat!" kertoi meille, että he yhä taistelivat.
Enää eroitti meidät Issuksesta yksi ainoa sotilasrivi. Jumalattaren kasvot sinertyivät pelosta. Vaahto kihosi hänen huulilleen. Kauhu näytti lamauttavan hänet liikkumattomaksi. Vain nuorukainen ja minä taistelimme nyt. Kaikki muut olivat kaatuneet, ja luultavasti olisin itsekin saanut surmani uhkaavasta pitkän miekan iskusta, jollei vastustajani takaa olisi ojentunut käsi tarttuen hänen kyynärvarteensa juuri kun säilä oli laskeutumaisillaan. Nuorukainen hypähti vierelleni syösten miekkansa mustaihoisen ruumiiseen, ennenkuin tämä ehti tointua antaakseen uuden iskun.
Ilman sitä olisin yhtä kaikki kaatunut, sillä säiläni oli juuttunut erään ensisyntyisen datorin rintalastaan. Kun vastustajani vaipui maahan, tempasin häneltä miekan ja katsoin hänen ruumiinsa yli sitä henkilöä, joka nopealla kädenliikkeellään oli pelastanut minut edellisestä uhkaavasta iskusta. Se oli Matai Shangin tytär Phaidor.
"Pakene, prinssini!" hän huudahti. "Taisteleminen on enää hyödytöntä. Kaikki areenalle jääneet ovat kaatuneet. Kaikki muut valtaistuinta vastaan hyökänneet, paitsi sinä ja tuo nuorukainen, ovat kuolleet. Vain katsomossa on enää jäljellä muutamia sotilaitasi, ja he ja naisorjat ovat juuri sortumaisillaan. Kuuntele! Naisten taisteluhuutoa tuskin enää kuuluu, sillä he ovat melkein kaikki kaatuneet. Kutakin teitä vastaan on ensisyntyisten alueella kymmenentuhatta mustaihoista. Raivaa tiesi täältä alhaalta unohdetulle Korus-jarvelle! Terävän miekkasi ja voimakkaan kätesi avulla saatat vielä päästä Kultaisille kallioille ja pyhien thernien temppelipuistoihin. Kerro siellä kokemuksesi isälleni Matai Shangille! Hän antaa sinulle suojaa, ja yhdessä kenties keksitte keinon minun vapauttamisekseni. Pakene, niin kauan kun on edes vähäinen mahdollisuus paeta!"
Mutta se ei ollut alkuperäinen päämääräni, enkä voinut ymmärtää, missä suhteessa pyhien thernien julma vieraanvaraisuus olisi parempi kuin ensisyntyisten.
"Alas Issus!" kiljaisin ja aloitin yhdessä nuorukaisen kanssa taistelun uudelleen. Kaksi mustaihoista kaatui saatuaan miekkamme sisäelimiinsä, ja seisoimme kasvoista kasvoihin Issuksen edessä. Kun säiläni kohosi päättämään hänen kammottavan elämänratansa, kirposivat hänen jäsenensä lamaannuksestaan, ja korviavihlovasti kirkaisten hän pyörsi pakoon. Aivan hänen takanaan aukeni äkkiä tumma aukko korokkeen lattiaan. Hän juoksi sitä kohti nuorukainen ja minä kintereillään. Hajaantuneet henkivartijat tointuivat kuullessaan hänen huutonsa ja karkasivat uudelleen kimppuumme. Nuorukainen sai iskun päähänsä. Hän horjahti ja olisi kaatunut, mutta kietaisin vasemman käteni hänen ympärilleen ja käännyin raivostunutta, uskonvimmaista joukkoa vastaan, joka oli mielipuolena jumalatartaan kohdanneen loukkauksen johdosta. Issus katosi samassa vierelläni ammottavaan tummaa kuiluun.