Tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän jo juoksi ikkunan edustalla olevalle parvekkeelle.
"Tuolia hän on!" hän huusi kiihtyneenä. "Vartijat! Hei! Vartijat!"
Olimme kaikki hänen kintereillään ja näimme miehen, joka juoksi vikkelästi pienen nurmikon poikki ja katosi sen toisella puolella olevaan pensastoon.
"Hän oli parvekkeella, kun huomasin hänet", huudahti Hor Vastus.
"Nopeasti hänen jäljestään!"
Juoksimme yhdessä puutarhaan, mutta vaikkakin hälytimme koko vartioston ja etsimme alueelta tuntikausia, emme löytäneet jälkeäkään öisestä hiipijästä.
"Mitä arvelet tästä, Kantos Kan?" kysyi Tars Tarkas.
"Zat Arrasin lähettämä vakooja", vastasi hän. "Sellainen on hänen tapaistaan."
"Vakoojalla on mielenkiintoisia uutisia kerrottavana herralleen", nauroi Hor Vastus.
"Toivottavasti hän kuuli vain sen, mitä puhuimme uudesta jeddakista", sanoin minä. "Jos hän on kuullut suunnitelmamme Dejah Thorisin pelastamisesta, niin se merkitsee kansalaissotaa, sillä Zat Arras koettaisi estää meitä ja tässä minä en kärsi esteitä. Siinä nousisin vaikka itse Tardos Morsia vastaan, jos se olisi välttämätöntä. Vaikka koko Helium joutuisi veriseksi taistelukentäksi, niin pysyn suunnitelmassani ja pelastan prinsessani. Minua ei nyt pysäytä mikään muu kuin kuolema, ja jos minä kuolen, niin pyydän teitä, ystäväni, vannomaan, että jatkatte hänen etsimistään ja tuotte hänet turvaan isoisänsä hoviin."
Käsi miekan kahvalla kukin vannoi täyttävänsä pyyntöni.
Sovimme, että retkeämme varten muovailtavat taistelulaivat lähetettäisiin Hastoriin, joka oli Heliumin alainen kaupunki kaukana lounaassa. Kantos Kan arveli, että sikäläisille telakoille voitaisiin niiden säännöllisten töiden lisäksi ottaa vähintään kuusi taistelulaivaa kerrallaan. Kun hän oli laivaston ylikomentaja, olisi hänen varsin helppo määrätä laivoja sinne, sitä mukaa kuin niitä saataisiin käsitellyiksi, ja senjälkeen pitää uusimallinen laivasto valtakunnan kaukaisissa osissa, kunnes olisimme siksi valmiit, että voisimme koota sen yhteen ja hyökätä Omeaniin.
Neuvottelukokouksemme hajaantui vasta myöhään yöllä, mutta silloin olikin joka miehelle määrätty omat tehtävänsä ja koko suunnitelma valmis yksityiskohtia myöten.
Kantos Kanin ja Xodarin oli huolehdittava laivoissa tehtävistä muutoksista. Tars Tarkasin oli järjestettävä yhteys Tharkin kanssa ja otettava selko, mitä hänen kansansa ajatteli siitä, että hän oli palannut Dorista. Jos kansan tunteet olisivat häntä kohtaan suopeat, niin hänen oli viipymättä palattava Tharkiin ja käytettävä kaikki aikansa kootakseen suuren joukon vihreitä sotureja, jotka kuljetuslaivoissa lähetettäisiin suoraan Dorin laaksoon ja Issuksen temppeliin, sillä aikaa kun laivasto purjehtisi Omeaniin ja tuhoaisi ensisyntyisten alukset.
Hor Vastukselle jäi arkaluontoinen tehtävä järjestää salainen armeija, jonka soturit vannoutuisivat seuraamaan John Carteria, minne hyvänsä hän heidät johtaisi. Kun arviomme mukaan tarvittiin yli miljoona miestä Omeaniin aiottujen suurien taistelulaivojen sekä vihreiden sotureiden kuljetus- ja suoja-aluksien miehittämiseen, niin Hor Vastuksella ei suinkaan ollut mikään vähäinen tehtävä suoritettavanaan.
Seurueen poistuttua sanoin Carthorisille hyvää yötä, sillä olin hyvin väsynyt. Menin omiin huoneisiini, kylvin ja laskeuduin silkki- ja turkisvuoteelleni nukkuakseni oikein kunnollisesti ensi kerran Barsoomiin saapumiseni jälkeen. Mutta nytkin odotti minua pettymys.
En tiedä, kuinka kauan nukuin. Heräsin äkkiä siihen, että kymmenkunta vankkaa miestä oli kimpussani, kapula valmiina suussani ja hetkistä myöhemmin käteni ja jalkani lujasti köytettyinä. He olivat toimineet niin nopeasti ja niin tehokkaasti, etten enää vähääkään kyennyt heitä vastustamaan, kun selvisin täydelleen unestani.
He eivät puhuneet sanaakaan, ja kapula esti minut hiiskahtamastakin. Ääneti he nostivat minut vuoteeltani ja kantoivat minut ovelle. Kun he sivuuttivat ikkunan, josta kaukaisempi kuu valoi kirkasta hohdettaan huoneeseen, näin että heillä kaikilla oli silkkiset naamarit kasvoillaan — en voinut tuntea heistä ainoatakaan.
Kannettuaan minut käytävään he kääntyivät seinässä olevaa salaovea kohti, josta päästiin palatsin alla oleviin holveihin vievään käytävään. Luulin, ettei oman taloni ulkopuolella kukaan tietäisi tästä ovesta mitään. Mutta joukkueen johtaja ei empinyt hetkeäkään. Hän astui suoraan ovelle, painoi kätkettyä nappulaa, ja oven avauduttua astui syrjään antaen toveriensa kantaa minut sisään. Sitten hän sulki oven jäljessään ja seurasi meitä.
Minut vietiin alas holveihin, pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita en itse ollut milloinkaan tarkastanut, yhä edelleen, kunnes olin varma, että olimme kaukana palatsin alueelta, ja sitten taaskin ylöspäin maanpintaa kohti.
Joukkue pysähtyi sileän seinän eteen. Johtaja napautti siihen miekkansa kahvalla — kolme nopeata, terävää lyöntiä, sitten tauko, taas kolme lyöntiä, tauko ja lopuksi kaksi lyöntiä. Sekuntia myöhemmin seinä kääntyi sisäänpäin, ja minut vietiin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, jossa istui kolme upeatamineista miestä.
Yksi heistä kääntyi minuun päin ilkkuva hymy ohuilla julmilla huulillaan — hän oli Zat Arras.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Synkkää epätoivoa
"Ah", sanoi Zat Arras, "mitä onnellista sattumaa saan kiittää Heliumin prinssin odottamattoman vierailun tuottamasta ilosta?"
Hänen puhuessaan oli yksi vartijoista poistanut kapulan suustani, mutta en vastannut Zat Arrasille mitään, seisoin vain ääneti ja katselin rauhallisesti Zodangan jediä. Ja olen varma, että ilmeessäni kuvastui häntä kohtaan tuntemani halveksuminen.
Huoneessa olevien miesten katse kiintyi ensin minuun ja sitten Zat
Arrasiin, kunnes raivon puna vähitellen kohosi hänen poskilleen.
"Saatte mennä!" hän sanoi kantajilleni, ja kun kaikki muut paitsi hänen kaksi seuralaistaan, hän itse ja minä olivat poistuneet huoneesta, puhutteli hän minua uudelleen jäätävän kylmästi, hyvin hitaasti ja harkiten, pysähtyen vähän väliä, ikäänkuin olisi tahtonut valita sanansa varovasti:
"John Carter, ikivanhojen tapojen, uskonnollisten lakiemme ja puolueettoman tuomioistuimen päätöksen nojalla olet tuomittu kuolemaan. Kansa ei voi sinua pelastaa — minä yksin voin sen tehdä. Olet ehdottomasti vallassani; voin menetellä sinua kohtaan niinkuin haluan — surmata sinut tai vapauttaa sinut; ja jos haluaisin surmata sinut, niin kukaan ei saisi siitä tietoa.
"— Jos saisit liikkua Heliumissa vapaasti vuoden ajan, sinulle suodun lykkäyksen mukaisesti, niin tuskinpa kansa sitten enää vaatisikaan sinulle tuomitun rangaistuksen täyttämistä.
"— Olet kahdessa minuutissa vapaa yhdellä ehdolla. Tardos Mors ei palaa koskaan Heliumiin, ei liioin Mors Kajak eikä Dejah Thoris. Heliumin on valittava uusi jeddak, ennenkuin vuosi on mennyt umpeen. Zat Arras tahtoo päästä Heliumin jeddakiksi. Lupaa kannattaa pyrkimystäni. Se on vapautesi hinta. Olen puhunut."
Tiesin, että julmaluontoinen Zat Arras ei vähääkään häikäilisi minun tuhoamistani, enkä ensinkään epäillyt, että hän minun kuoltuani voisi helposti tulla Heliumin jeddakiksi. Jos olisin vapaa, niin voisin jatkaa Dejah Thorisin etsimispuuhia. Jos kuolisin, niin kelpo toverini eivät kykenisi toteuttamaan suunnitelmiamme. Näytti niinollen varsin todennäköiseltä, että jos kieltäytyisin myöntymästä hänen pyyntöönsä, en sillä suinkaan estäisi häntä pääsemästä Heliumin jeddakiksi ja lisäksi ratkaisisin lopullisesti Dejah Thorisin kohtalon, — kieltäytymällä määräisin hänet Issuksen hirvittävälle areenalle.
Hetkisen olin ymmällä, mutta vain hetkisen. Tuhannen jeddakin ylpeä tytär valitsisi kuoleman mieluummin kuin tämänkaltaisen häpeällisen sopimuksen, eikä John Carter saanut tinkiä sen enempää kuin hänen prinsessansa, kun Helium oli kysymyksessä. Käännyin Zat Arrasiin päin.
"Minkäänlainen liitto", sanoin, "ei ole mahdollinen Heliumin kavaltajan ja Tardos Morsin sukuun kuuluvan prinssin välillä. En usko, Zat Arras, että suuri jeddak on kuollut." Zat Arras kohautti olkapäitään.
"Hetimiten, John Carter", hän sanoi, "eivät mielipiteesi ole enää tärkeitä itsellesikään. Käytä niitä senvuoksi mahdollisimman hyvin, niin kauan kuin voit. Zat Arras myöntää sinulle kohtuullisesti aikaa esittämänsä jalomielisen ehdotuksen harkitsemista varten. Tänä yönä viedään sinut maanalaisten holvien hiljaiseen pimeyteen miettimään, ja saat olla varma, että jollet hyvissä ajoin suostu sinulle tarjottuun ehtoon, et ikinä tule takaisin äänettömästä pimeydestä. Et myöskään tiedä, millä minuutilla hiljaisesta syvyydestä ojentuu terävää tikaria puristava käsi, joka riistää sinulta viimeisenkin mahdollisuuden päästä jälleen ulkoilman lämpöön, vapauteen ja riemuun."
Lopetettuaan puheensa Zat Arras taputti käsiään. Vartijat ilmestyivät uudelleen.
Zat Arras viittasi minuun kädellään.
"Vankiholviin", hän sanoi. Siinä kaikki. Neljä miestä vei minut huoneesta ja saattoi, valaisten tietään kannettavalla radiumlampulla, minut loppumattomilta tuntuvia tunneleja myöten alaspäin, yhä alaspäin Heliumin kaupungin alle.
Vihdoin he pysähtyivät suurehkoon huoneeseen. Kallioseinissä oli renkaita. Niihin oli kiinnitetty kahleita, ja monissa kahleissa oli ihmisen luurankoja. Yhden niistä he puistelivat pois, avasivat munalukon, joka oli kiinnittänyt kahleen luurangon nilkkaan, ja napsauttivat rautarenkaan jalkaani. Sitten he poistuivat luotani, vieden lampun mukanaan.
Ympärilläni oli pimeää kuin haudassa. Muutamia minuutteja kuului varuksien kalahtelua, mutta se heikkeni heikkenemistään, kunnes hiljaisuus oli vihdoin yhtä täydellinen kuin pimeyskin. Olin yksin kaameiden seuralaisteni — vainajien luiden kanssa, ja heidän kohtalonsa todennäköisesti osoitti, kuinka minulle kävisi.
En tiedä, kuinka kauan kuuntelin pimeässä, mutta hiljaisuus ei keskeytynyt, ja vihdoin vaivuin vankilani kovalle lattialle, nojasin pääni kiviseinään ja nukuin.
Oli varmaankin kulunut useita tunteja, kun heräsin ja näin nuoren miehen vieressäni. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa astia, jossa oli vellintapaista sekoitusta — Barsoomin tavallista vankilamuonaa.
"Zat Arras lähettää sinulle terveisensä", sanoi nuori mies, "ja käskee minun ilmoittaa sinulle, että vaikkakin hän hyvin tuntee salaliiton, jonka tarkoituksena on tehdä sinusta Heliumin jeddak, hän ei kuitenkaan halua peruuttaa sinulle tekemäänsä tarjousta. Vapaaksi päästäksesi on sinun vain pyydettävä minua sanomaan Zat Arrasille, että hyväksyt hänen esittämänsä ehdot."
Minä vain pudistin päätäni. Nuorukainen ei puhunut enempää. Laskettuaan ruuan lattialle viereeni hän meni takaisin ylöspäin vievään käytävään ja vei valon mukanaan.
Pitkän ajan kuluessa tämä nuorukainen tuli koppiini kahdesti päivässä tuoden ruokaa ja aina samat terveiset Zat Arrasilta. Kauan koetin aloittaa hänen kanssaan keskustelua joistakin muista asioista, mutta hän ei antautunut puheisiin, ja vihdoin luovuin yrityksestäni.
Kuukausia mietin, miten voisin toimittaa Carthorisille tiedon olinpaikastani. Kuukausia hankasin yhtä ainoata tukevaa kahleeni rengasta toivoen kenties saavani sen kihnutetuksi poikki, joten voisin seurata nuorukaista kiemurtelevissa tunneleissa sellaiselle paikalle, mistä voisin koettaa murtautua vapauteen.
Olin suunnattoman levoton ja huolissani ajatellessani Dejah Thorisia pelastamaan lähtevän retkikunnan valmisteluja. Tiesin, ettei Carthoris jättäisi asiaa raukeamaan, jos hänellä vain olisi toimintavapaus, mutta minusta tuntui hyvin mahdolliselta, että hänkin oli joutunut Zat Arrasin vankiluoliin.
Tiesin, että Zat Arrasin urkkija oli kuullut uuden jeddakin valitsemista koskevan keskustelumme, ja tuskin viittä minuuttia aikaisemmin olimme pohtineet Dejah Thorisin pelastamissuunnitelman yksityiskohtia. Myöskin tämä asia saattoi varsin hyvin olla hänen tiedossaan. Carthoris, Kantos Kan, Tars Tarkas, Hor Vastus ja Xodar olivat kenties jo nyt kaatuneet Zat Arrasin salamurhaajien uhreina tai joutuneet hänen vangeikseen.
Päätin ainakin kerran vielä koettaa saada joitakin tietoja ja käyttää sitä varten sotajuonta, kun nuorukainen seuraavan kerran tulisi koppiini. Olin pannut merkille, että hän oli komea poika, suunnilleen Carthorisin mittainen ja ikäinen. Ja myöskin olin pannut merkille, että hänen kehnot ja kuluneet varuksensa sopivat varsin huonosti yhteen hänen arvokkaan ja ylevän käytöksensä kanssa.
Näiden huomioiden pohjalta aloitin hänen kanssaan keskustelun, kun hän seuraavan kerran saapui luokseni.
"Olet ollut hyvin ystävällinen minulle koko vankeusaikani", sanoin hänelle, "ja kun minulla luullakseni parhaassakin tapauksessa on elonaikaa vain vähän jäljellä, haluaisin hyvissä ajoin antaa sinulle näkyvän todistuksen kiitollisuudestani, sen johdosta että olet kaikin tavoin koettanut tehdä vankeuteni siedettäväksi.
"— Aikanaan olet joka päivä tuonut ruokani, pitäen huolta siitä, että se on ollut puhdasta ja että sitä on ollut riittävästi. Et kertaakaan ole sanoin etkä teoin pyrkinyt käyttämään hyväksesi avutonta tilaani loukataksesi tai kiusataksesi minua. Olet aina ollut kohtelias ja huomaavainen, mikä enemmän kuin mikään muu on herättänyt minussa kiitollisuutta, ja haluan antaa sinulle jonkun vähäisen merkin siitä.
"— Palatsini pukuvarastossa on useita hienoja hihnavaruksia. Mene ja valitse niistä se, joka sinua eniten miellyttää — se on sinun. Muuta en pyydä kuin että käytät sitä, sillä siitä tiedän, että toivomukseni on täytetty. Teethän niin?"
Pojan silmät olivat puhuessani kirkastuneet ilosta, ja näin hänen vilkaisevan ensin omia risaisia tamineitaan ja sitten minun upeita varuksiani. Hetkisen hän oli mietteissään, ennenkuin virkkoi mitään, ja sydämeni melkein lakkasi sykkimästä — niin suuri merkitys hänen vastauksensa laadulla oli minulle.
"Jos menisin Heliumin prinssin palatsiin esittämään sellaisen vaatimuksen, niin minulle naurettaisiin ja kaupanpäällisiksi minut perin todennäköisesti heitettäisiin pää edellä kadulle. Ei, se on mahdotonta, mutta kiitän sinua tarjouksesta. Jos Zat Arras uneksikaan, että ajattelen sellaista, niin hän revittäisi sydämen rinnastani."
"Siinä ei voi olla mitään vaarallista eikä pahaa, nuori mies", huomautin. "Voit mennä palatsiini yöllä, mukanasi kirjelippu minulta pojalleni Carthorisille. Saat lukea lipun sisällön, ennenkuin viet sen perille, nähdäksesi ettei siinä ole mitään, mikä vahingoittaisi Zat Arrasia. Poikani pitää asian salassa, joten vain me kolme tunnemme sen. Se on siksi yksinkertainen ja vaaraton seikka, ettei kukaan voi sitä tuomita."
Taaskin hän oli vaiti seisoen syvissä mietteissä.
"Siellä on myöskin jalokivikoristeinen lyhyt miekka, jonka otin eräältä voittamaltani pohjoispuolen jeddakilta. Noutaessasi varuksia pyydä Carthorisia antamaan sinulle myöskin se. Kun sinulla on se ja valitsemasi tamineet, niin koko Zodangassa ei ole toista upeampivarusteista sotilasta.
"— Tuo mukanasi kirjoitusvehkeet tullessasi ensi kerran koppiini. Muutamien tuntien perästä näemme sinut sitten syntysi ja ryhtisi mukaisessa asussa."
Yhä ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkamatta mitään hän kääntyi ympäri ja poistui. Minun oli mahdotonta arvata hänen päätöstään, ja tuntikausia istuin ajatusteni levottomasti pyöriessä hänen ratkaisunsa ympärillä.
Jos hän suostuisi viemään minulta tiedonannon Carthorisille, niin se merkitsisi, että Carthoris oli vielä elossa ja vapaana. Jos nuorukainen palaisi pukeutuneena saamiinsa varuksiin, niin Carthoris oli saanut kirjelippuni ja tietäisi minun olevan elossa. Se seikka, että kirjeen tuoja oli zodangalainen, riittäisi ilmaisemaan Carthorisille, että olin Zat Arrasin vankina.
Kun nuorukainen seuraavan kerran tavalliseen aikaan saapui käynnilleen, odotin niin kiihkeästi, että tuskin kykenin sitä salaamaan. En kuitenkaan sanonut hänelle muuta kuin tavanmukaisen tervehdykseni. Laskiessaan ruuan viereeni lattialle hän samalla pani siihen kirjoitusvehkeet.
Sydämeni hyppi ilosta. Olin päässyt tarkoitukseni perille. Hetkisen katselin kirjoitusvehkeitä teeskennellen kummastusta, mutta pian annoin heräävän ymmärtämisen ilmeen levitä kasvoilleni. Sitten tartuin kynään ja kirjoitin Carthorisille lyhyen määräyksen, käskien hänen luovuttaa Parthakille tämän valitseman asun ja kuvaamani lyhyen miekan. Siinä kaikki. Mutta minulle ja Carthorisille se merkitsi paljon.
Panin kirjelipun avonaisena lattialle. Parthak otti sen virkkamatta sanaakaan ja poistui.
Mikäli saatoin arvioida, olin tähän mennessä ollut vankiluolassa kolmesataa päivää. Jos Dejah Thorisin pelastamiseksi yritettäisiin jotakin, niin se olisi tehtävä pian, sillä jos hän vielä olisikin elossa, niin hänen loppunsa olisi lähellä, koska Issuksen valitsemat eivät saisi elää kuin yhden vuoden.
Kun seuraavan kerran kuulin askeleiden lähestyvän, maltoin tuskin odottaa nähdäkseni, oliko Parthakilla uusi asu ja miekka, mutta ajatelkaapa tuskaista pettymystäni, kun ruuan tuoja ei ollutkaan Parthak.
"Mitä on Parthakille tapahtunut?" kysyin, mutta mies ei vastannut, vaan laski vain ruoka-astian lattialle, kääntyi pois ja palasi ylämaailmaan.
Päiviä vieri, ja uusi vartijani hoiteli edelleen tehtäviään tuiskahtamatta milloinkaan mitään, vastaamatta yksinkertaisimpaankaan kysymykseeni ja sanomatta sanaakaan omasta aloitteestaan.
Saatoin vain arvailla Parthakin syrjäytymisen syytä, mutta minusta oli perin todennäköistä, että se oli jollakin tavoin suoranaisessa yhteydessä hänelle antamani kirjelipun kanssa. Olin riemuinnut ennenaikaisesti, eikä asemani ollut vähääkään parantunut, sillä enhän nyt edes tiennyt, oliko Carthoris elossa. Jos Parthak olisi tahtonut kunnostautua Zat Arrasin silmissä, niin hän olisi antanut minun menetellä juuri niin kuin tein, voidakseen sitten viedä kirjelippuni herralleen todistukseksi uskollisuudestaan ja alttiudestaan.
Kolmekymmentä päivää oli kulunut siitä, kun annoin kirjeen nuorukaiselle. Kolmesataakolmekymmentä päivää oli kulunut vangitsemisestani. Mikäli saatoin laskea, oli enää vain kolmekymmentä päivää jäljellä siihen hetkeen, jolloin Dejah Thoris vietäisiin areenalle Issuksen juhlissa. Kun tämä hirvittävä kuva väkisinkin väikkyi mielikuvituksessani, painoin kädet kasvoilleni, ja minun oli hyvin vaikea kaikista ponnistuksistani huolimatta estää silmiini kihoavia kyyneliä vierimästä poskilleni. Se ihana olento kamalien valkeiden apinain julmien torahampaiden repimänä ja raatelemana! Sitä oli mahdoton ajatella. Niin hirveätä ei saattaisi tapahtua. Ja kuitenkin järkeni sanoi minulle, että ennenkuin kolmekymmentä päivää olisi kulunut umpeen, olisi verraton prinsessani ensisyntyisten areenalla noiden hurjien petojen kynsissä; hänen veristä ruumistaan raahattaisiin pölyävässä hietikossa, kunnes vihdoin osa siitä pelastettaisiin tarjottavaksi mustaihoisten ylimysten pöydissä.
Luulen, että olisin tullut hulluksi, jollen olisi kuullut vanginvartijani läheneviä askelia. Ne johtivat huomioni pois kauheista ajatuksista, jotka olivat kokonaan vallanneet mieleni. Samassa välähti päähäni uusi, julma suunnitelma. Ponnistaisin vielä voimani äärimmilleen ja yrittäisin karata yllättämällä ja surmaamalla vartijani ja jättäytymällä kohtalon ohjattavaksi ulkomaailmaan ja turvaan. Ajatusta seurasi toiminta. Heittäydyin koppini lattialle seinäviereen jännittyneeseen, vääntyneeseen asentoon, ikäänkuin olisin kuollut ponnisteltuani kouristuksen kynsissä. Kun vartija kumartuisi ylitseni, tarttuisin toisella kädellä hänen kurkkuunsa ja toisella kädellä antaisin hänelle hirveän iskun kahleketjuni mutkalla, jota puristin sitä varten tiukasti oikealla kädelläni.
Tuhoon tuomittu mies saapui yhä lähemmäksi. Kuulin hänen pysähtyneen eteeni. Hän huudahteli hillitysti ja astahti sitten viereeni, käyden siihen polvilleen. Puristin kahletta lujemmin. Hän kumartui lähemmäksi. Minun oli vain avattava silmäni löytääkseni hänen kurkkunsa, tartuttava siihen ja samalla annettava lopullinen, voimakas isku.
Kaikki kävi suunnitelmani mukaan. Kahle heilahti niin nopeasti senjälkeen kun olin avannut silmäni, etten ehtinyt pidättää lyöntiäni, vaikka näinkin, että niin lähellä minua olevat kasvot olivat oman poikani Carthorisin.
Hyvä Jumala! Kuinka oli julma, pahansuopa kohtalo ohjannut kaikki näin kamalasti! Kuinka oikukkaasti oli tapahtumien yhteensattuma tuonut poikani viereeni juuri tällä hetkellä, niin että iskin hänet lattiaan ja surmasin hänet tietämättä kuka hän oli! Hyvänsuopa, vaikka hidas kaitselmus sekoitti katseeni ja mieleni, ja vaivuin tiedottomana ainoan poikani elottoman ruumiin päälle.
Tullessani takaisin tajuihini tunsin vilpoisan, lujan käden painavan otsaani. Hetkisen olin silmät ummessa. Koetin koota ajatuksiani ja muistojani, jotka ikäänkuin kiinnijoutumista karttaen risteilivät väsyneissä, kiihottuneissa aivoissani.
Vihdoin muistin kauhukseni viimeisen tajuisen tekoni enkä enää tohtinut avata silmiäni, peläten vieressäni olevaa näkyä. Ihmettelin kuka hoivailijani mahtoi olla. Caarthorisilla oli varmaankin ollut toveri, jota en ollut nähnyt. Mutta joskushan minun oli pakko katsella vääjäämätöntä totuutta silmästä silmään. Miksi en sitten tekisi sitä heti? Huokaisten aukaisin silmäni. Ylitseni kumartui Carthoris, kuhmu otsassaan, johon kahle oli sattunut, mutta elossa, Jumalan kiitos, elossa! Hän oli aivan yksin. Ojensin käteni, painoin poikaani rintaani vasten, ja jos miltään tähdeltä on milloinkaan kohonnut palavaa kiitosrukousta, niin lähti sellainen silloin rinnastani kiittäessäni kuolevan Marsin uumenissa salaperäistä ikuista olentoa poikani hengestä.
Ennen kahleketjun putoamista olin niin ollen tunnettuani Carthorisin ehtinyt jonkun verran vaimentaa iskun voimaa.
Hän kertoi viruneensa tajuttomana jonkun aikaa, tietymätöntä oli, kuinka kauan.
"Miten jouduit tänne?" kysyin ihmeissäni siitä, että hän oli löytänyt minut oppaatta.
"Siitä saamme kiittää kekseliäisyyttäsi. Ilmoitit minulle olevasi hengissä ja vankina lähettämällä Parthak-nuorukaisen luokseni. Ennenkuin hän saapui noutamaan varuksiaan ja miekkaansa, pidimme sinua kuolleena. Luettuani kirjelippusi tein kuten olit pyytänyt, annoin Parthakin valita mieleisensä asun pukuhuoneesta ja toin hänelle jalokivikoristeisen lyhyen miekan. Mutta täytettyäni sen, mitä ilmeisesti olit hänelle luvannut, olivat velvollisuuteni häntä kohtaan lopussa. Aloin sitten kysellä häneltä, mutta hän ei taipunut antamaan minkäänlaisia tietoja olinpaikastasi. Hän pysyi sitkeästi uskollisena Zat Arrasille.
"— Lopuksi annoin hänen suorastaan valita joko vapauden tai palatsin alla olevat vankiholvit. Vapauden hintana oli, että hän kertoisi, missä olit vankina, ja neuvoisi, miten pääsisimme luoksesi. Mutta sittekin hän pysyi jäykästi uskollisena puolueelleen. Epätoivossani panetin hänet vankiluolaan, jossa hän on vieläkin.
"— Häneen eivät pystyneet kuoleman ja kidutuksen uhkaukset eivätkä lahjukset, vaikka olisivat olleet kuinka satumaiset. Kärttämiseemme hän aina vain vastasi, että kuolipa Parthak milloin hyvänsä, huomenna tai tuhannen vuoden perästä, kellään ei olisi oikeutta sanoa: 'Petturi on saanut palkkansa.'
"— Vihdoin Xodar, joka on ovela ja viekas kuin lempo, keksi juonen, jolla saisimme peijatuksi häneltä tiedon. Hor Vastus pukeutui zodangalaisen sotilaan varuksiin, ja hänet kahlehdittiin Parthakin koppiin. Viisitoista päivää ylevä Hor Vastus sai virua vankilaholvin pimeydessä, mutta se ei mennyt hukkaan. Vähitellen hän voitti zodangalaisen luottamuksen ja ystävyyden, kunnes Parthak juuri tänään, arvellen puhuvansa kansalaiselleen ja lisäksi hyvälle ystävälleen, kertoi Hor Vastukselle tarkoin, missä kopissa olit.
"— Nopeasti tarkastin virallisten papereittesi joukossa olevaa Heliumin maanalaisten holvien asemakarttaa. Sinun luoksesi pääseminen oli kuitenkin hieman vaikeata. Kuten tiedät, kaikki kaupungin alla olevat holvit ovat toistensa yhteydessä, mutta kustakin osastosta on viereiseen vain yksi oviaukko ylimmällä käytävätasoila juuri maanpinnan alla.
"— Luonnollisesti kaikkia niitä aukkoja, jotka veivät ympäröivistä holveista hallitusrakennuksien alla oleviin, vartioidaan jatkuvasti. Vaikka niin ollen pääsin ilman muuta Zat Arrasin palatsin alla oleviin holveihin vievälle aukolle, niin siellä oli zodangalainen vahtisotilas vastassani. Hän jäi paikalleen, kun minä olin mennyt ohitse, mutta sielu oli poistunut hänen ruumiistaan.
"— Ja niin pääsin tänne parhaiksi saadakseni sinulta melkein surmaniskun", hän lopetti nauraen.
Puhuessaan Carthoris oli koko ajan käsitellyt kahleeni lukkoa, ja riemusta huudahtaen hän nyt pudotti ketjun pään lattialle. Taaskin seisoin vapaana tuskastuttavasta renkaasta, joka oli lähes vuoden ajan hangannut nilkkaani.
Hän oli tuonut pitkän miekan ja tikarin minun varalleni, ja aseistettuina lähdimme sitten palaamaan palatsiini.
Oviaukolla, jonka kautta poistuimme Zat Arrasin holveista, virui Carthorisin surmaaman vahtisotilaan ruumis vielä paikallaan. Sitä ei oltu vielä huomattu, ja viivyttääksemme tutkimusta ja tehdäksemme tapahtuman salaperäiseksi jedin puoluelaisten silmissä kannoimme ruumista jonkun matkaa mukanamme, piilottaen sen sitten pieneen koppiin, joka oli syrjässä läheisen rakennuksen alla olevien holvien pääkäytävästä.
Puolisen tuntia myöhemmin olimme oman palatsimme alla olevissa käytävissä ja pian senjälkeen ilmestyimme vastaanottosaliin, jossa tapasimme Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Hor Vastuksen ja Xodarin odottamassa meitä kärsimättömästi.
Aikaa ei tuhlattu vankeusaikani hyödyttömään kuvaamiseen. Kiihkeästi sensijaan halusin tietää, kuinka hyvin lähes vuosi sitten suunnittelemamme valmistukset olivat edistyneet.
"Ne ovat vaatineet aikaa paljon enemmän kuin silloin otaksuimme", selitti Kantos Kan. "Se seikka, että meidän on ollut toimittava äärimmäisen salaisesti, on hidastuttanut meitä pahoin. Zat Arrasin urkkijoita on kaikkialla. Mutta mikäli tiedän, ei sillä heittiöllä ole aavistustakaan todellisista suunnitelmistamme.
"— Nyt on meillä Hastorin ympäristössä tuhatlukuinen laivasto, jonka aluksien vertaisia ei ennen ole purjehtinut Barsoomin ilmassa. Kaikissa niissä on sellaiset laitteet, että ne voivat liikkua Omeanin ilmassa ja Omean-järven pinnalla. Jokaista taistelulaivaa kohti on viisi kymmenen miehen risteilijää, kymmenen viiden miehen ja sata yhden miehen partiokonetta. Yhteensä meillä on satakuusitoistatuhatta alusta, joissa on sekä ilma- että vesipotkurit.
"— Tharkissa on Tars Tarkasin vihreiden sotilaiden kuljettamista varten yhdeksänsataa isoa laivaa sekä niiden turva-alukset. Seitsemän päivää sitten meillä oli jo kaikki valmiina, mutta odotimme, sillä toivoimme saavamme sinut pelastetuksi siksi ajoissa, että voisit olla retkikunnan komentajana. Ja oli hyvä, että odotimme, prinssi."
"Eivätkö tharkilaiset sitten, Tars Tarkas", kysyin, "ole ryhtyneet tavanmukaisiin toimenpiteisiin Issin helmasta palannutta miestä vastaan?"
"He lähettivät viisikymmentä päällikköä tänne keskustelemaan kanssani", vastasi Tars Tarkas. "Olemme oikeamielistä kansaa, ja kun olin kertonut heille koko tarinani, niin he yksimielisesti päättivät, että he menettelisivät minuun nähden samalla tavoin kuin Helium John Carteriin nähden. Siihen mennessä he pyysivät minua edelleen olemaan Tharkin jeddakina, voidakseni neuvotella naapuriheimojen kanssa sotilaiden kokoamisesta retkikunnan maavoimia varten. Olen tehnyt sen, minkä otin tehdäkseni. Kaksisataaviisikymmentätuhatta sotilasta, joka on koottu aina sekä pohjois- että etelänavan jäävaippojen reunoilta saakka ja kuuluvat tuhanteen eri yhdyskuntaan sekä sataan hurjaan, sotaiseen heimoon, on parhaillaan Tharkin kaupungissa. He ovat valmiit purjehtimaan ensisyntyisten maahan, kun vain annan merkin, ja taistelemaan siellä, kunnes käsken heidän lakata. Muuta he eivät vaadi kuin ryöstämänsä saaliin ja paluumatkan omille alueilleen, kun taistelu ja ryöstö ovat päättyneet. Olen puhunut."
"Entä sinä, Hor Vastus!" kysyin. "Kuinka sinua on luonnistanut?"
"Miljoona Heliumin kapeilta vesiväyliltä saapunutta karaistua sotilasta on taistelulaivojen sekä kuljetus- ja turva-aluksien miehistönä", vastasi hän. "Jokainen heistä on vannonut vaiteliaisuuden ja uskollisuuden valan, eikä miltään alueelta ole värvätty niin paljon miehiä, että se olisi herättänyt epäilyksiä."
"Hyvä!" huudahdin. "Kukin on täyttänyt tehtävänsä. Emmekö, Kantos Kan, lähde heti Hastoriin ja suoriudu matkalle, ennenkuin aurinko huomenna nousee?"
"Emme saa vitkastella yhtään, prinssi", vastasi Kantos Kan; "Hastorin väestö on jo alkanut oudoksua, mitä tarkoitusta varten niin suuri, täysimiehistöinen laivasto on koottu. Minua ihmetyttää suuresti, ettei tieto siitä ole aikaisemmin saapunut Zat Arrasin korviin. Palatsisi telakalla odottaa risteilijä; lähtekäämme tässä —" Puutarhasta aivan läheltämme kuuluvat laukaukset katkaisivat hänen lauseensa kesken.
Syöksyimme kaikki parvekkeelle parhaiksi nähdäksemme kymmenkunnan palatsini vartioväkeen kuuluvan sotilaan katoavan kaukaisen pensaikon varjoon, ilmeisesti ajaen takaa jotakin pakenijaa. Aivan allamme oli joitakuita heistä kumartuneena maassa viruvan elottoman ruumiin yli.
Meidän katsellessamme he nostivat ruumiin maasta ja kantoivat sen vastaanottosaliin, jossa olimme olleet neuvottelemassa. Kun he laskivat ruumiin jalkojemme juureen, näimme että vainaja oli parhaissa voimissa oleva punainen mies — varustukset olivat yksinkertaiset kuten tavallisilla sotilailla tai henkilöillä, jotka haluavat pysyä tuntemattomina.
"Taaskin Zat Arrasin urkkija", sanoi Hor Vastus.'
"Siltä näyttää", huomautin ja jatkoin vartijoille: "Saatte viedä ruumiin pois."
"Odottakaa!" huudahti Xodar. "Käskekää, prinssi, jonkun tuoda tänne vaatekappale ja vähän thoatin öljyä."
Nyökäytin päätäni eräälle sotilaalle, joka poistui huoneesta ja palasi pian, tuoden mitä Xodar oli pyytänyt. Mustaihoinen kävi polvilleen ruumiin viereen, kastoi kangaspalasen kulman öljyyn ja hankasi vähän aikaa vainajan kasvoja. Sitten hän katsoi minua hymyillen ja osoittaen jättämäänsä jälkeä. Siitä kohdasta, mistä Xodar oli hangannut, kasvot olivat yhtä valkeat kuin omani. Sitten Xodar tarttui ruumiin mustaan tukkaan ja äkkiä tempaisten nyhtäisi sen kokonaan pois, niin että kalju päälaki paljastui.
Vahtisotilaat ja ylimykset tunkeutuivat marmorilattialla viruvan äänettömän todistajan ympärille. Kuului kysyvän hämmästyneitä huudahduksia, kun Xodar oli teoillaan osoittanut epäluulonsa oikeaksi.
"Thern!" kuiskasi Tars Tarkas.
"Vieläkin pahempi, pelkään", vastasi Xodar. "Mutta katsokaamme!"
Niin sanoen hän tempasi tikarinsa, sivaltaen auki thernin varustushihnasta riippuvan umpinaisen pussin ja ottaen siitä esille pikku kultavanteen, jossa oli kookas jalokivi, samanlainen kuin Sator Throgilta ottamani.
"Hän oli pyhä thern", sanoi Xodar. "Olipa todella onni, ettei hän päässyt pakoon."
Vartioston upseeri astui juuri silloin huoneeseen.
"Prinssi", hän sanoi, "minun on ilmoitettava, että tämän miehen toveri livahti käsistämme. Luulen, että joku tai jotkut portilla olleista miehistä olivat hänen kanssaan yksissä neuvoin. Olen käskenyt pidättää heidät kaikki."
Xodar ojensi hänelle thoatin öljyn ja vaatepalasen. "Näiden avulla saatte ehkä selville keskuudessanne olevan vakoojan", hän sanoi.
Käskin heti panna toimeen salaisen etsinnän kaupungissa, sillä jokaisella marsilaisella ylimyksellä on oma tutkiva komennuskuntansa.
Puoli tuntia myöhemmin vartioston upseeri saapui uudelleen tuomaan tietoja. Tällä kertaa hän vahvisti pahimmat aavistuksemme — puolet sinä yönä portailla olleista vartijoista olivat olleet punaisiksi sotilaiksi maalattuja thernejä.
"Tulkaa!" huudahdin. "Emme saa vitkastella hetkeäkään. Hastoria kohti, heti paikalla! Jos thernit koettavat pidättää meitä jääkentän eteläreunalla, niin saattaa koko suunnitelmamme mennä myttyyn ja koko retkikuntamme joutua tuhon omaksi."
Kymmenen minuutin kuluttua kiidimme pimeässä Hastoria kohti, valmistautuen lyömään ensi iskun Dejah Thorisin pelastamiseksi.
KAHDESKYMMENES LUKU
Ilmataistelu
Kaksi tuntia Heliumista lähtömme jälkeen eli keskiyön seuduissa me, Kantos Kan, Xodar ja minä, saavuimme Hastoriin. Carthoris, Tars Tarkas ja Hor Vastus olivat menneet toisella risteilijällä suoraan Tharkiin.
Kuljetuslaivojen oli lähdettävä heti liikkeelle ja purjehdittava verkalleen etelää kohti. Taistelulaivasto tavoittaisi ne toisen päivän aamuna.
Hastorissa oli kaikki valmiina, ja Kantos Kan oli suorittanut retken valmistelut niin huolellisen yksityiskohtaisesti, että ennenkuin saapumisestamme oli kulunut kahtakymmentä minuuttia, ensimmäinen laiva jo kohosi telakalta ilmaan. Sekunnittain isot laivat sitten kukin vuorostaan nousivat sirosti öiselle taivaalle, muodostaen pitkän, ohuen jonon, joka ulottui useita kilometrejä etelään päin.
Vasta mentyämme Kantos Kanin kajuuttaan johtui mieleeni kysyä, mikä päivä silloin oli. Siihen asti en ollut tarkalleen tietänyt, kuinka kauan olin virunut Zat Arrasin vankiluolassa. Kun Kantos Kan ilmoitti sen minulle, säikähdin hirveästi, sillä koppini sysimustassa pimeydessä olin laskenut ajan väärin. Oli kulunut kolmesataakuusikymmentäviisi päivää — Dejah Thorisin pelastaminen oli myöhäistä.
Nyt ei retkemme enää ollut pelastamis-, vaan kostoretki. En maininnut Kantos Kanille mitään kauheasta totuudesta, että Heliumin prinsessa olisi mennyttä ennenkuin voisimme ehtiä Issuksen temppelille. Minun tietojeni mukaan hän saattoi olla kuollut jo nyt, sillä enhän voinut arvata, minä päivänä hän ensimmäisen kerran näki Issuksen.
Mitäpä hyödyttäisi raskauttaa vielä enemmän ystävieni mieltä henkilökohtaisilla murheillani — he olivat jo tähän asti jakaneet niitä kanssani riittävästi. Tästä lähtien surisin yksin, enkä senvuoksi hiiskunut kenellekään mitään siitä, että olimme joutuneet liian myöhään. Retkikunnallamme olisi vielä suuri tehtävä, jos se voisi paljastaa Barsoomin kansoille sen hirvittävän taikauskon, jota niille oli syötetty lukemattomien miespolvien aikana, jo siten pelastaa vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle joka vuosi lähtevät tuhannet ihmiset, joita päämäärässä odotti kamala kohtalo.
Jos retkemme saisi avatuksi ihanan Dorin laakson punaiselle kansalle, niin paljon olisi tehty, ja kadotettujen sielujen maassa, Otz-vuorten ja jääkentän välillä, oli laajoja alueita, jotka eivät tarvinneet kastelulaitoksia, antaakseen runsaita satoja.
Täällä, kuolevan taivaankappaleen äärimmäisillä perukoilla, oli sen ainoa luonnostaan hyötyisä maa-alue. Vain siellä oli kastetta ja sadetta, vain siellä oli avoin järvi, siellä oli vettä yllin kyllin; ja kaikki se oli peloittavien otuksien temmellystantereena, ja kahden aikoinaan voimakkaan rodun turmeltuneet jälkeläiset estivät Barsoomin kaikki muut miljoonat ihmiset pääsemästä nauttimaan tämän seudun ihanuudesta ja hedelmällisyydestä. Jos minun vain onnistuisi murtaa taikauskon kahleet, jotka pidättivät punaista rotua poissa tästä El Doradosta, olisi se sopiva lisä prinsessani kuolemattomien ansioiden luetteloon, olisin taaskin palvellut Barsoomia, ja Dejah Thorisin marttyyrikohtalo ei olisi mennyt hukkaan.
Toisen päivän aamun koittaessa saimme näkyviin suuren kuljetuslaivastomme seuralaisineen, ja pian olimme sitä siksi lähellä, että voimme vaihtaa merkkejä. Tässä yhteydessä ansainnee mainita, että ilmaradiosanomia käytetään harvoin, jos koskaan, sodan aikana, samoin kuin salaisten tiedonantojen lähettämiseen kaikkinakin aikoina, sillä niin pian kun joku kansa keksii uudet salamerkit tai uuden laitteen langatonta lennättämistä varten, ponnistavat sen naapurikansat kaikki voimansa, kunnes kykenevät sieppaamaan ja tulkitsemaan tiedonannot. Näin on jatkunut siksi kauan, että jotakuinkin kaikki langattomassa lennätyksessä kysymykseen tulevat mahdollisuudet on koeteltu eikä yksikään kansa enää uskalla lähettää tärkeitä sanomia sillä tavoin.
Tars Tarkas ilmoitti, että kuljetusaluksilla oli kaikki hyvin. Taistelulaivat sivuuttivat ne asettuen etunenään, ja yhdessä laivastot sitten lensivät jäävaipan yläpuolella, pysytellen lähellä pintaa, etteivät thernit, joiden maata lähestyimme, huomaisi meitä.
Kaukana muiden edellä ohuena juovana lentävät yhden miehen partiokoneet suojasivat meitä yllätyksiltä. Samoin oli niitä kummallakin sivullamme ja vielä pienehkö joukko takanamme noin kolmenkymmenen kilometrin päässä kuljetuslaivoista. Tällä tavoin olimme edenneet Omeaniin vievää aukkoa kohti useita tunteja, kun yksi eturintamassa ollut partiolainen kiiti luoksemme ilmoittamaan, että Omeanin käytäväaukon kartiomainen huippu oli näkyvissä. Melkein samanaikaisesti lensi toinen partiolainen vinhaa vauhtia lippulaivaa kohti vasemmalta sivustalta.
Jo koneen nopeudesta saatoin päättää, että se toi tärkeitä tietoja. Kantos Kan ja minä odotimme sitä pienellä etukannella, joka vastaa Maan asukkaiden taistelulaivojen komentosiltaa. Tuskin oli pieni kone päässyt lippulaivan avaralle laskeutumiskannelle, kun lentäjä jo riensi portaita myöten luoksemme.
"Suuri laivasto taistelulaivoja eteläkaakossa, prinssi", ilmoitti hän.
"Niitä näyttää olevan useita tuhansia, tulossa suoraan meitä kohti."
"Thernien vakoojat eivät olleet John Carterin palatsissa turhaan", sanoi Kantos Kan minulle. "Määräykset, prinssi?"
"Lähetä kymmenen taistelulaivaa vartioimaan Omeanin aukkoa. Ne eivät saa päästää ainoatakaan vihollisalusta ulos eikä sisään. Se riittää pitämään kurissa ensisyntyisten suuren laivaston.
"— Sijoita muut taistelulaivat ison V:n muotoiseen rintamaan, kärki suoraan eteläkaakkoista kohti. Käske kuljetuslaivojen, turva-alusten ympäröiminä, seurata aivan taistelulaivojen jäljessä, kunnes V:n kärki on tunkeutunut vihollisen rintamaan. Silloin tulee V:n avautua kärjestään ulospäin ja kummankin sivustan taistelulaivojen ahdistaa rajusti vihollisia ja pakottaa ne peräytymään, joten vihollisrintamaan muodostuu kuja. Tähän kujaan on kuljetusalusten saattajineen syöksyttävä täyttä vauhtia, päästäkseen thernien puutarhojen ja temppelien kohdalle.
"— Siellä laskettakoon joukot maihin ja antakoot ne pyhille therneille siksi rajun läksytyksen, että he muistavat sen lukemattomia miespolvia. Tarkoitukseni ei ollut poiketa retkemme suunnitellusta juoksusta, mutta meidän on nyt kerta kaikkiaan selvitettävä välimme thernien kanssa, sillä muutoin ei laivastomme saa hetkenkään rauhaa niin kauan kun se viipyy Dorin läheisyydessä, ja meillä olisi paljon vähemmän toiveita päästä koskaan takaisin ulkomaailmaan."
Kantos Kan teki kunniaa ja poistui antamaan määräykset odottaville alapäälliköilleen. Uskomattoman lyhyessä ajassa taistelulaivojen rintama muuttui käskyjeni mukaisesti; Omeania vartioimaan valitut kymmenen alusta kiitivät määräpaikkaansa kohti, ja kuljetus- ja vartioalukset lähestyivät valmistautuen syöksymään kujaan.
Annettiin määräys panna laivasto täyteen vauhtiin, se alkoi kiitää ilmassa kuin parvi metsästäviä vinttikoiria, ja ennen pitkää olivat vihollisen alukset täysin näkyvissämme. Niiden epätasainen, kolmen laivan vahvuinen rintama ulottui kumpaankin suuntaan niin kauaksi kuin silmä kantoi. Hyökkäyksemme oli siksi nopea, ettei vihollinen ehtinyt suorittaa valmistusliikkeitä. Se tuli sille odottamatta kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kaikki kävi loistavasti suunnitelmani mukaan. Valtavat laivamme raivasivat itselleen tien täydelleen thernien taistelulinjan läpi. Sitten V avautui ja kuljetuslaivamme kiitivät muodostuneen kujan kautta thernien temppelejä kohti, jotka nyt näkyivät selvästi kimallellen auringon paisteessa. Thernien tointuessa hyökkäyksemme aiheuttamasta hämmingistä oli satatuhatta vihreätä sotilasta hyökyaallon tavoin levinnyt heidän pihoihinsa ja puistoihinsa, samalla kun sataviisikymmentätuhatta vihreätä miestä suuntasi alhaalla leijailevista aluksista melkein erehtymättömän tarkasti osuvan tulen thernien sotilaita vastaan, jotka olivat varustusten miehistönä tai koettivat puolustaa temppelejä.
Molemmat suuret laivastot olivat jättimäisessä taistelussa thernien upeissa puistoissa riehuvan hornamaisen melskeen yläpuolella. Hitaasti Heliumin laivaston molempien sivustojen päät yhtyivät, ja sitten ne alkoivat kiertää vihollisten rintaman sisällä, mikä temppu on hyvin kuvaava Barsoomin ilmataisteluille.
Yhä vain Kantos Kanin johtamat laivat liikkuivat ympäri toinen toisensa jäljessä, kunnes ne vihdoin muodostivat melkein täydellisen ympyrän. Samalla ne lensivät täyttä vauhtia, ja vihollisen oli vaikea niihin osata. Joutuessaan samaan linjaan thernien laivojen kanssa kukin alus ampui yhteislaukauksen kaikista laivatykeistään. Thernit yrittivät hyökkäyksillään murtaa ympyrää, mutta heidän ponnistuksensa olivat yhtä tehottomia kuin jos koettaisi paljain käsin pysäyttää vinhasti pyörivää kiekkosahaa.
Seisoin Kantos Kanin vieressä kannella ja näin vihollislaivan toisensa jälkeen kallistuvan kamalasti ja kellahtavan avuttomaan asentoon, joka osoitti niiden täydelleen tuhoutuneen. Siirsimme hitaasti surmanympyräämme, kunnes olimme puistoissa taistelevien vihreiden sotilaittemme kohdalla. Heille lähetettiin määräys nousta jälleen aluksiinsa. Sitten kuljetusalukset kohosivat hitaasti ympyrämme keskelle.
Tällä välin oli thernien tuli melkein tyyten vaimennut. He olivat saaneet meistä tarpeekseen ja sallivat kovin mielellään meidän mennä menojamme rauhassa. Mutta niin helposti emme kuitenkaan päässeet lähtemään, sillä tuskin olimme ehtineet uudelleen suunnata lentomme Omeanin suuaukkoa kohti, kun näimme pitkän mustan juovan kohoavan pohjoisen näköpiirin takaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin sotalaivasto.
Emme voineet aavistaakaan, minkä kansan se oli ja minne se oli matkalla. Kun tulijat olivat saapuneet siksi likelle, että eroittivat meidät selvästi, otti lippulaivan lennätinvirkailija vastaan radiosanoman, jonka hän heti ojensi Kantos Kanille. Hän luki liuskan ja ojensi sen sitten minulle. Sen sisältö oli:
"Kantos Kan, antaudu, Heliumin jeddakin nimessä, sillä et voi päästä pakoon." Allekirjoituksena oli: "Zat Arras."
Thernit lienevät saaneet sanoman käsiinsä ja tulkinneet sen melkein samanaikaisesti meidän kanssamme, sillä he aloittivat uudelleen taistelun, huomattuaan, että saisimme kimppuumme toisiakin vihollisia.
Ennenkuin Zat Arras oli saapunut tarpeeksi lähelle ampuakseen meitä, olimme taaskin kiivaassa taistelussa thernien laivaston kanssa. Ja niin pian kun hänen laivastonsa oli tullut kantomatkalle, alkoi sekin syytää meitä kohti tuhoisia panoksia raskaista tykeistään. Laiva toisensa jälkeen rupesi huojumaan ja kallistui kelvottomaksi meihin tähdätystä hirveästä tulesta.
Sitä ei voinut kestää kauan. Komensin kuljetuslaivat uudelleen laskeutumaan thernien puistoihin.
"Kostakaa kaikkenne tehden", kuului vihreille liittolaisillemme lähettämäni sanoma, "sillä illalla ei ole ketään jäljellä kostamaan kärsimiämme vääryyksiä!"
Samassa huomasin kymmenen taistelulaivaamme, jotka oli määrätty vartioimaan Omeanin suuaukkoa. Ne palasivat täyttä vauhtia, ampuen perätykeillään melkein yhtä mittaa. Vain yksi selitys oli mahdollinen. Niitä ajoi takaa uusi vihollislaivasto. Vähätpä siitä, asemamme ei voinut muuttua huonommaksi. Retkikuntamme oli tuomittu tuhon omaksi. Ei ainoakaan sen jäsenistä pääsisi takaisin kolkon jäävaipan ylitse. Kuinka toivoinkaan, että sattuisin vastakkain Zat Arrasin kanssa pitkä miekka kädessäni vähää ennen kuolemaani! Hän oli yksin syypää tuhoomme.
Tarkkaillessani lähestyviä aluksiamme, näin niiden takaa-ajajien kiitävän nopeasti näkyviin. Niitä oli suuri laivasto. Aluksi en voinut uskoa silmiäni, mutta vihdoin oli minun myönnettävä, että retkikuntaamme oli kohdannut peloittavin ja pahin onnettomuus, sillä meitä läheni ensisyntyisten laivasto, jonka olisi pitänyt olla varmasti suljettuna Omeaniin kuin pulloon. Kuinka onnettomasti ja tuhoisasti tapahtumat olivatkaan kehkeytyneet! Mikä hirveä kohtalo minua vaanikaan, kun kohtasin joka suunnalla näin kauheita esteitä etsiessäni menetettyä rakkaintani! Saattoiko Issuksen kirous minua painaa! Asustiko hänen inhoittavassa ruhossaan sittenkin joku ilkeä yliluonnollinen henki! Sellaista en tahtonut uskoa ja nostaen pääni pystyyn juoksin alakannelle auttamaan miehiäni, jotka parhaillaan torjuivat laivamme kupeelle iskeytyneestä thernien aluksesta tunkeutuvia hyökkääjiä. Rajussa käsikähmässä palasi entinen toivehikas rohkeuteni. Ja thernin toisensa jälkeen vaipuessa kuolemaan säiläni iskuista alkoi minussa tuntua, että todennäköisestä häviöstämme huolimatta lopuksi meitä kuitenkin onnistaisi.
Saapumiseni taistelun telmeeseen valoi miehistöön intoa ja soturimme ahdistivat kovaonnisia valkoihoisia niin hurjan rajusti, että osat pian vaihtuivat. Kun vähäistä myöhemmin parveilimme vihollisaluksen kansilla, näin mielihyväkseni sen komentajan hyppäävän keulasta syvyyteen antautumisen ja tappion merkiksi.
Sitten menin Kantos Kanin seuraan. Hän oli tarkkaillut alakannen tapahtumia, ja ne näyttivät tuoneen uuden ajatuksen hänen mieleensä. Tuota pikaa hän antoi määräyksen eräälle upseerille, ja pian häilyivät Heliumin prinssin värit lippulaivan kaikissa tangoissa. Aluksemme miehistö kajahdutti voimakkaan riemuhuudon, johon kaikki muut laivamme yhtyivät, nostaen kukin minun värini takilaansa.
Silloin Kantos Kan teki leikkauksensa. Merkki, jonka kaikkien, tähän hurjaan taisteluun sekaantuneiden laivastojen jokainen sotilas ymmärsi, kohosi korkealle lippulaivan yläpuolelle.
Se kuului: "Heliumin miehet Heliumin prinssin puolesta hänen kaikkia vihollisiaan vastaan!" Kohta lehahtivat minun värini liehumaan yhdestä Zat Arrasin laivasta. Toiset noudattivat esimerkkiä. Joissakuissa laivoissa näimme zodangalaisten sotilaiden ja heliumilaisen miehistön ottelevan ankarasti keskenään, mutta pian Heliumin prinssin värit liehuivat kaikista aluksista, jotka olivat Zat Arrasin mukana olleet meitä takaa-ajamassa — vain hänen lippulaivassaan ei värejä nostettu.
Zat Arras oli tuonut viisituhatta laivaa. Nämä kolme tavatonta laivastoa peittivät koko taivaan. Nyt oli Helium voittoisa, ja ottelu oli muuttunut lukemattomiksi kaksintaisteluiksi. Alukset pääsivät tuskin ollenkaan liikkumaan ahtaassa, tulta tuiskuavassa laivapilvessä.
Zat Arrasin lippulaiva oli aivan lähellämme. Omalta paikaltani eroitin selvästi hänen laihat piirteensä. Hänen zodangalainen miehistönsä tuiskautti meille yhteislaukauksen toisensa jälkeen aluksen laitatykeistä, ja me vastasimme tuleen samalla mitalla. Laivat siirtyivät yhä lähemmäksi toisiaan, kunnes niiden väliä oli enää vain muutamia metrejä. Isku- ja hyökkäysjoukot täyttivät kummankin aluksen reunat. Valmistauduimme taistelemaan elämästä ja kuolemasta verivihollisemme kanssa.
Vain metri oli enää laivojen väliä, kun ensimmäiset iskukoukut tärähtivät kiinni. Syöksyin kannelle miesteni mukana hyökkäämässä. Samassa kun alusten laidat verkkaisesti sattuivat vastakkain, tunkeuduin sotilasrivien välitse ja hyppäsin ensimmäisenä Zat Arrasin laivan kannelle. Perästäni kiiruhti tiheä joukko Heliumin parhaita miekankäyttäjiä, kiljuen, hoilaten, kiroillen. Heidät oli vallannut kuumeinen taistelunhalu, eikä mikään voinut kestää heidän hyökkäystään.
Zodangalaiset sortuivat kannelle tämän musertavan hyökyaallon painosta, ja miesteni puhdistaessa alakansia juoksin etukannelle, missä Zat Arras oli.
"Olet vankini, Zat Arras", huusin. "Antaudu! Saat armoa."
Aluksi en ollut selvillä, aikoiko hän hyväksyä kehoitukseni vaiko ryhtyä miekka kädessä taisteluun kanssani. Hetken hän seisoi empien, kääntyi sitten laskien alas kätensä ja syöksyi kannen vastakkaiselle reunalle. Ennenkuin ehdin tarttua häneen, oli hän hypännyt rintanojalle ja heittäytynyt pää edellä kammottavaan syvyyteen.
Sellaisen lopun sai Zodangan jed Zat Arras.
Harvinaisen kummallinen taistelu jatkui. Thernit ja mustaihoiset eivät olleet liittyneet yhteen meitä ahdistamaan. Kun thernien alus ja ensisyntyisten alus sattuivat yhteen, syntyi loistava ottelu, ja tätä seikkaa pidin pelastuksenamme. Aina kun vain tilaisuus oli vaihtaa sanomia vihollisten niitä sieppaamatta, lähetin sanan, että kaikkien laivojemme oli niin nopeasti kuin mahdollista vetäydyttävä pois taistelusta ja siirryttävä asemiin taistelevien länsi- ja eteläpuolelle. Myöskin lähetin lentopartiolaisen viemään thernien puistoissa otteleville vihreille joukoille sanan, että he nousisivat jälleen kuljetuslaivoihin, joiden sitten oli liityttävä meihin.
Laivojeni komentajille annettiin vielä ohje, että heidän, joutuessaan vastakkain jonkun vihollisaluksen kanssa, oli viekoiteltava tämä mahdollisimman pian jonkun perivihollistensa laivan luokse ja taitavilla liikkeillä pakotettava nämä molemmat käymään toistensa kimppuun, joten meidän aluksemme voisi vetäytyä syrjään. Temppumme onnistui loistavasti, ja vähää ennen auringon laskua näin mielihyvin, että kaikki ennen voimakkaan laivastoni tähteet olivat koolla noin kolmenkymmenen kilometrin päässä lounaassa musta- ja valkeaihoisten kesken jatkuvasta hirveästä taistelusta.
Nyt siirsin Xodarin toiseen taistelulaivaan ja lähetin hänet kaikkien kuljetusalusten ja viidentuhannen taistelulaivan kanssa suoraa päätä Issuksen temppelille. Carthoris, Kantos Kan ja minä lähdimme muiden laivojen kanssa kiitämään Omeanin suuaukolle.
Suunnitelmamme oli hyökätä Issuksen kimppuun kahdelta puolen seuraavan päivän sarastaessa. Tars Tarkasin vihreine sotilaineen ja Hor Vastuksen punaisine miehineen oli laskeuduttava Issuksen puistoihin ja niitä ympäröiville kentille. Carthorisin, Kantos Kanin ja minun oli vietävä pienemmät joukkomme Omeanin järveltä Carthorisin hyvin tuntemia maanalaisia käytäviä myöten temppelin alle.
Nyt vasta sain tietää, minkä vuoksi kymmenen laivaani oli peräytynyt aukon suulta. Kun ne olivat saapuneet aukolle, purkautui ensisyntyisten laivasto siitä parhaillaan. Kaksikymmentä alusta oli jo kohonnut ilmoille, ja vaikka meikäläiset aloittivatkin heti taistelun koettaen pysäyttää mustasta aukosta tulvivaa virtaa, oli heidän pakko pian paeta, sillä ylivoima oli liian suuri.
Hyvin varovasti lähestyimme aukkoa pimeän suojassa. Pysäytin laivastomme useiden kilometrien päähän, ja Carthoris lähti yhden miehen partiokoneella yksin vakoilemaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi, ilmoittaen, ettei aukon lähellä näkynyt vartioaluksia eikä muitakaan merkkejä vihollisista. Nopeasti ja äänettömästi jatkoimme sitten taaskin lentoamme Omeania kohti.
Aukon suulla pysähdyimme uudelleen, jotta kaikki alukset ehtivät aikaisemmin määrätyille paikoilleen. Sitten annoin lippulaivan nopeasti lipua sysimustaan kuiluun toisten alusten seuratessa vähäisin välimatkoin.
Olimme päättäneet uskaltaa kaikki sen varaan, että pääsisimme maanalaista tietä myöten temppeliin, emmekä senvuoksi jättäneet ainoatakaan alusta vartioimaan aukon suuta. Eikä se olisikaan hyödyttänyt meitä yhtään, sillä meillä ei ollut kaiken kaikkiaankaan tarpeeksi voimia kyetäksemme vastustamaan ensisyntyisten tavatonta laivastoa, jos se olisi palannut ja hyökännyt kimppuumme.
Uskomme, että meidän onnistuisi turvallisesti päästä Omeaniin, perustui suureksi osaksi juuri yrityksemme rohkeuteen. Luotimme siihen, että kuluisi vähän aikaa, ennenkuin ensisyntyisten sikäläinen vahtimiehistö huomaisi, että maanalaiseen järviluolaan saapui vihollisia eikä heidän oma palaava laivastonsa.
Ja niin kävikin. Laivastomme viidestäsadasta aluksesta oli neljäsataa jo laskeutunut Omeanin aalloille, ennenkuin ensimmäinen laukaus pamahti. Syntyi lyhyt, tulinen taistelu, mutta sen lopputulos oli etukäteen varma, sillä huolettomasti uskoen, ettei mikään vaara uhannut, olivat ensisyntyiset jättäneet vain kourallisen vanhoja, kelvottomia aluksia lujan satamansa suojaksi.
Carthorisin ehdotuksesta sijoitimme vankimme vartioituina parille suurehkolle saarelle. Sitten hinasimme ensisyntyisten alukset aukolle ja sulloimme niistä muutamia lujasti sen alapäähän. Loppujen annoimme, käännettyämme niiden kannatussäteitä ohjaavat vivut viimeiseen pykälään, kohota omin neuvoin aikaisemmin kiinnitettyjen alusten alle vielä paremmin tukkeamaan Omeanin käytävää.
Nyt olimme varmoja, että kuluisi ainakin jonkun aikaa, ennenkuin palaavat ensisyntyiset pääsisivät Omeanin järvelle, ja että hyvin ehtisimme suoriutua Issuksen temppelille vievästä maanalaisesta väylästä. Ensimmäisiä tehtäviäni oli rientää melkoisen miesjoukon etunenässä vedenalaisen saarelle, jonka valtasin vähäisen vahtimiehistön yrittämättäkään vastarintaa.
Vedenalainen oli lammikossaan, ja heti sijoitin sekä sille että saarelle voimakkaan vartioston, jääden sitten odottamaan Carthorisin ja muun miehistömme saapumista.
Vankiemme joukossa oli vedenalaisen päällikkö Yersted. Hän muisti minut niiltä kolmelta matkalta, jotka olin kulkenut hänen aluksellaan ollessani ensisyntyisten vankina.
"Miltä tuntuu", kysyin häneltä, "kun osat ovat vaihtuneet, kun olet entisen vankisi vankina?"
Hänen kasvoilleen levisi hyvin julma, salaperäisen merkitsevä hymy.
"Sitä ei kestä kauan, John Carter", vastasi hän. "Olemme odottaneet sinua ja valmistautuneet siltä varalta."
"Siltä näyttää", huomautin. "Olittehan kaikki valmiit antautumaan, ennenkuin kumpikaan puoli oli ehtinyt antaa tuskin yhtään iskua."
"Laivaston on täytynyt purjehtia ohitsesi huomaamatta sinua", sanoi hän, "mutta se palaa Omeaniin, ja sitten kääntyvät asiat kokonaan toisin — John Carterille."
"Kyllä laivasto tietääkseni huomasi minut", sanoin, mutta hän ei luonnollisestikaan ymmärtänyt tarkoitustani ja katseli vain minua ymmällä olevan näköisenä.
"Kaameassa laivassasi kulkee paljon vankeja Issuksen luokse?" kysyin.
"Hyvin paljon", myönsi hän.
"Muistatko yhtä, jota nimitettiin Dejah Thorisiksi?"
"Hyvin muistankin, sillä hän oli tavattoman kaunis ja lisäksi ensimmäisen, Issuksen ikimuistoisen jumaluuden aikana häneltä pakoon päässeen kuolevaisen vaimo. Ja kerrotaan että Issus muistaa hänet parhaiten kahden sellaisen miehen puolisona ja äitinä, jotka nostivat kätensä ikuisen elämän jumalatarta vastaan."
Kauhu puistatti minua ajatellessani, kuinka hirveästi ja halpamaisesti Issus oli saattanut kostaa viattomalle Dejah Thorisille hänen poikansa ja puolisonsa tuottaman häväistyksen.
"Entä missä Dejah Thoris nyt on?" kysyin varmana siitä, että hän lausuisi eniten pelkäämäni sanat. Mutta rakastin Dejah Thorisia niin, etten voinut pidättyä kuuntelemasta kaikkein pahintakin hänen kohtalostaan, kunhan se vain tulisi sellaisen henkilön huulilta, joka oli nähnyt hänet äskettäin. Minusta tuntui kuin olisin siten päässyt häntä lähemmäksi.
"Eilen olivat joka kuukausi pidettävät Issuksen juhlat", vastasi Yersted, "ja siellä näin hänen istuvan tavallisella paikallaan Issuksen jalkojen juuressa."
"Mitä!" huudahdin. "Hän on siis elossa?"
"Miksipä ei?" vastasi mustaihoinen. "Eihän vielä ole kulunut vuotta siitä, kun hän näki Issuksen säteilevien kasvojen jumalaisen hohteen."
"Eikö vielä vuotta?" ehätin kysymään.
"Eihän toki", intti Yersted. "Eihän siitä saata olla enempää kuin kolmesataaseitsemänkymmentä tai -kahdeksankymmentä päivää."
Silloin valkeni minulle kaikki. Kuinka typerä olinkaan ollut! Saatoin tuskin pidättää riemuani puhkeamasta näkyviin. Kuinka olinkaan voinut unohtaa Marsin ja Maan vuosien välisen eroituksen! Kymmenen Barsoomissa viettämääni Maan vuotta olivat vastanneet vain viittä vuotta yhdeksääkymmentäkuutta päivää Marsin aikaa, jossa päivät ovat neljäkymmentäyksi minuuttia pitemmät kuin meidän päivämme ja jossa on kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän päivää vuodessa.
Olen ehtinyt ajoissa! Olen ehtinyt ajoissa! Nämä sanat kohosivat yhä uudelleen mieleeni, kunnes vihdoin lienen toistanut ne ääneen, sillä Yersted pudisti päätään.
"Ajoissako pelastamaan prinsessasi?" hän kysyi ja jatkoi sitten odottamatta vastaustani: "Et, John Carter, hänestä Issus ei luovu. Hän tietää, että olet tulossa, ja ennenkuin yhdenkään raastajan jalka on astunut Issuksen alueelle, jos niin onnettomasti kävisi, riistetään Dejah Thorisilta iäksi viimeinenkin vähäinen pelastumistoive."
"Tarkoitatko, että hänet surmataan pelkästään aikeitteni estämiseksi?" kysyin.
"Sitä ei tehdä muuten kuin viimeisenä keinona", hän vastasi. "Etkö milloinkaan ole kuullut puhuttavan Auringon temppelistä? Sinne hänet pannaan. Se on keskellä Issuksen temppelin sisäpihaa, pieni temppeli, jonka solakka huippu kohoaa korkealle sitä ympäröivän laajan temppelin huippujen ja minarettien yläpuolelle. Sen alla, maan sisässä, on temppelin pääosa, sisuksenaan kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän pyöreätä, alitusten olevaa kammiota. Kaikkiin näihin kammioihin vie yksi ainoa käytävä Issuksen holveista kiinteän kallion läpi.
"— Kun koko Auringon temppeli tekee yhden pyörähdyksen Barsoomin kiertäessä kerran auringon ympäri, niin kunkin kammion oviaukko joutuu vain kerran vuodessa käytävän suun kohdalle, joka on ainoa yhdysside ulkoiseen maailmaan.
"— Sinne Issus pistää ne henkilöt, jotka eivät häntä miellytä, mutta joita hän ei tahdo heti paikalla teloittaa. Rangaistakseen jotakuta ensisyntyistä hän saattaa myöskin panettaa hänet johonkin Auringon temppelin kammioon vuodeksi. Usein hän suljetuttaa tuomitun mukaan teloittajan, että kuolema saapuu määrättynä päivänä määrätyssä hirveässä muodossa, tahi myöskin annetaan teljetylle muonaa juuri niin paljon, että hän pysyy hengissä vain sen ajan, minkä Issus on määrännyt hänen sieluntuskiansa varten.
"— Sellainen kuolema odottaa Dejah Thorisia, ja hänen kohtalonsa ratkaisee ensimmäinen vieras jalka, joka astuu Issuksen kynnyksen yli."
Yritykseni ei siis lopultakaan onnistuisi, vaikkakin olin suorittanut ihmeitä ja vain lyhyt matka eroitti minut jumalaisesta prinsessastani. Siitä huolimatta olin hänestä yhtä kaukana kuin seisoessani Hudsonin rantaäyräällä seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.
YHDESKOLMATTA LUKU
Veden ja liekkien läpi
Yerstedin kertomat tiedot osoittivat, että meidän oli toimittava ripeästi. Minun oli tunkeuduttava salaisesti Issuksen temppeliin, ennenkuin Tars Tarkasin sotajoukot hyökkäisivät aamun koittaessa. Olin varma siitä, että päästyäni temppelin kammottavien muurien sisäpuolelle voisin yllättää Issuksen vartioston ja viedä prinsessani pois, sillä sitä varten minulla kyllä oli riittävästi miehiä.
Niin pian kun Carthoris ja loput miehistöämme olivat saapuneet, aloimme siirtää joukkojamme vedenalaisen väylää myöten niiden käytävien suulle, jotka veivät temppelin puolisessa päässä olevalta altaalta Issuksen holveihin.
Vedenalainen sai tehdä monta matkaa, mutta vihdoin olimme kaikki jälleen koolla retkemme viimeisen taipaleen alkukohdassa. Meitä oli viisituhatta karaistunutta sotilasta Barsoomin punaisen rodun sotaisimmasta kansasta.
Kun ainoastaan Carthoris tunsi sekavat tunnelikäytävät, emme voineet jakautua useampaan osaan hyökätäksemme temppeliin yhtaikaa monesta kohdasta, mikä olisi ollut edullisinta. Päätimme, että hän veisi meidät kaikki yhdessä mahdollisimman nopeasti lähelle temppelin keskustaa.
Juuri kun aioimme poistua altaalta käytäviin, kiinnitti eräs upseeri huomiotani veteen, jossa vedenalainen kellui. Se näytti aluksi vain väreilevän ikäänkuin joku suuri esine olisi liikkunut lähellä pintaa, ja arvelin, että toinen vedenalainen olisi kohoamassa ajaen meitä takaa. Mutta pian kävi selvästi ilmi, että vesi kohosi, ei kovin rajusti, mutta hyvin varmasti, ja että se pian virtaisi altaan reunojen yli huoneen lattialle.
En heti käsittänyt, kuinka hirvittävä merkitys veden hitaalla kohoamisella oli meille, mutta Carthoris sen älysi, arvasi sen syyn ja tarkoituksen.
"Nopeasti!" huudahti hän. "Jos vitkastelemme, olemme kaikki hukassa. Omeanin pumput on seisautettu. Mustat aikovat hukuttaa meidät kuin loukkuun joutuneet rotat. Meidän on päästävä maanalaisten käytävien yläosiin ennen vettä tai emme pääse sinne koskaan. Tulkaa!"
"Näytä tietä, Carthoris!" huudahdin. "Seuraamme sinua."
Kuultuaan komennukseni nuorukainen juoksi erääseen käytävään, ja sotilaat seurasivat häntä kaksimiehisissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, kunkin komppanian lähtiessä liikkeelle vasta dwarinsa eli kapteeninsa komennuksesta.
Ennenkuin viimeinen komppania poistui huoneesta, oli vettä jo nilkkoja myöten, ja miehemme olivat ilmeisesti hermostuneita. He eivät olleet tottuneet näkemään vettä enempää kuin mitä juomiseen ja peseytymiseen tarvittiin, ja vaistomaisesti he pelkäsivät nähdessään sitä näin paljon ja näin uhkaavassa liikkeessä. Miestemme rohkeudesta ja hyvästä kurista oli todistuksena, etteivät he joutuneet hämminkiin, vaikka vesi kareili ja loiskui heidän nilkoissaan.
Lähdin vedenalaisen vajasta viimeisenä, ja astellessani jonon perässä käytävää kohti vesi nousi jo polviini. Käytävässä sitä myöskin tulvi yhtä syvällä, sillä sen lattia oli samalla tasolla kuin huone, josta se lähti, eikä kohoamista voinut huomata vielä monien metrien matkalla.
Miehemme marssivat eteenpäin niin reippaasti kuin niin suuri joukko suinkin voi ahtaassa käytävässä, mutta emme päässeet tarpeeksi nopeasti ehtiäksemme tuntuvasti tulvan edelle. Samalla kun käytävä kohosi, nousi myöskin vesi, kunnes minusta, joka olin viimeisenä, pian oli ilmeistä, että vesi alkoi kohota paljoa ripeämmin kuin me. Saatoin hyvin ymmärtää syyn siihen, sillä sitä mukaa kuin vedenpinta läheni Omeanin kupukattoa, pieneni luolan laajuus, ja veden kohoamisnopeus kasvoi samassa suhteessa kuin sen täytettävän tilavuuden läpileikkaus pieneni.
Olin varma siitä, että paljon ennen kuin jonomme loppupää olisi ehtinyt yläholveihin, jotka olivat vaarallisen pinnan yläpuolella, vettä tulvisi päällemme valtavia määriä ja ainakin puolet joukostamme hukkuisi.
Miettiessäni jotakin keinoa pelastaakseni mahdollisimman paljon tuhon uhkaamia miehiämme, huomasin oikealle haarautuvan sivukäytävän, joka näytti kohoavan jyrkästi. Vesi ulottui nyt jo vyötäisilleni. Lähinnä minua olevat sotilaat olivat joutumaisillaan pakokauhun valtaan. Jotakin oli tehtävä aivan heti, sillä muutoin he syöksyisivät hurjassa paossa eteenpäin toveriensa päälle, jolloin satoja sotilaita tallautuisi veteen ja käytävä kenties täyttyisi ruumiista niin, että edellä olevien olisi enää mahdotonta peräytyä.
Huusin minkä suinkin jaksoin komentosanani edelläni astelevalle dwarille:
"Tuokaa takaisin viimeiset kaksikymmentäviisi utania! Täällä näkyy olevan pelastumistie. Kääntykää ja seuratkaa minua!"
Komennustani noudatti lähes kolmekymmentä utania, joten noin kolmetuhatta miestä pyörsi ympäri ja kiiruhti vasten tulvivaa vettä käytävään, johon heidät ohjasin.
Kun ensimmäinen dwar sivuutti minut utaninsa etunenässä, muistutin häntä tarkoin kuuntelemaan komennuksiani eikä millään ehdolla uskaltautumaan vapaaseen ilmaan eikä lähtemään holveista varsinaiseen temppeliin, ennenkuin olisin saapunut ylös hänen luokseen tahi hän "tietäisi, että olin kuollut voimatta tulla."
Upseeri teki kunniaa ja meni. Miesjono asteli ripeästi ohitseni sivukäytävään, jonka toivoin vievän turvallisille paikoille. Vedenpinta oli jo rinnan tasalla. Miehiä kompastui, rimpuili ja hukkui. Useista sain tartutuksi kiinni ja nostin heidät uudelleen jaloilleen, mutta kun olin yksin, oli tehtäväni ylivoimainen. Kohiseva tulva pyyhkäisi mukanaan sotilaita, ja he menivät sitä tietä. Vihdoin sijoittui kymmenennen utanin dwar vierelleni. Hän oli voimakas mies, nimeltään Gur Tus, ja pidimme nyt jo kokonaan kauhun vallassa olevat joukot jonkunlaisessa järjestyksessä ja pelastimme useita, jotka muutoin olisivat hukkuneet.
Kantos Kanin poika Djor Kantos, joka palveli padwarina viidennessä utanissa, liittyi meihin, kun hänen utaninsa saapui aukolle, josta sotilaat pakenivat. Senjälkeen emme enää menettäneet ainoatakaan miestä monista sadoista, joiden vielä oli mentävä pääkäytävästä haarautumaan.
Viimeisen utanin sivuuttaessa meidät vesi oli kohonnut jo niin korkealle, että se huuhteli kaulaamme, mutta käsi kädessä seisoimme paikallamme, kunnes viimeinenkin mies oli päässyt uuden käytävän tarjoamaan turvaan. Käytävä alkoi heti yletä jyrkästi, niin että sadan metrin päässä olimme jo veden pinnan yläpuolella.
Muutamia minuutteja astelimme reippaasti ylöspäin, ja toivoin pian saapuvamme ylempiin holvikäytäviin, joista päästiin Issuksen temppeliin. Mutta minua odotti kamala pettymys.
Äkkiä kuului kaukaa edeltämme huuto: "Tulta!" Melkein samalla kajahti kauhunhuudahduksia sekä dwarien ja padwarien äänekkäitä komennuksia näiden ilmeisesti koettaessa johtaa sotilaitaan kauemmaksi uhkaavasta vaarasta. Vihdoin saapui meille raportteja: "Yläpuolellamme olevat holvit on sytytetty palamaan." "Edessämme on liekit, takanamme tulvavesi." "Auta, John Carter, olemme tukehtumaisillamme." Ja sitten kantautui meille jonon jälkipäässä oleville asti paksu savuaalto, niin että silmiämme kirveli ja peräydyimme kompastellen ja sekasortoisesti.
Emme voineet tehdä muuta kuin etsiä uutta pelastustietä. Tuli ja savu olivat tuhat kertaa peloittavammat kuin vesi, ja niinpä poikkesin ensimmäiseen sivukäytävään, jota myöten pääsimme pois meitä ympäröivästä, tukehduttavasta savusta.
Taaskin jäin seisomaan aukon suulle sotilaiden kiiruhtaessa siitä uudelle tielle. Noin kaksituhatta oli mennyt juoksujalkaa ohitseni, kun jono katkesi, mutta en ollut varma siitä, olivatko kaikki ne, jotka eivät olleet joutuneet palavan kohdan toiselle puolelle, jo pelastuneet. Nähdäkseni senvuoksi, ettei ketään onnetonta ollut jäänyt jälkeen avuttomana hirveän kuoleman kynsiin, juoksin reippaasti käytävää ylöspäin liekkejä kohti, joiden himmeän loimun nyt näin kaukana edelläni.
Se oli kuumaa ja tukehduttavaa puuhaa, mutta vihdoin olin niin pitkällä, että tuli valaisi käytävää selvästi. Näin, ettei ainoatakaan Heliumin sotilasta ollut maassa minun ja liekkien välillä — mitä tulessa ja sen takana oli, sitä minun oli mahdoton tietää, eikä yksikään ihminen olisi voinut mennä noiden hornamaisena loimuna räiskyvien kemiallisten aineiden liekkien läpi ja pysyä elossa saadakseen sen tietää.
Tyydytettyäni velvollisuudentuntoni käännyin ympäri ja juoksin vinhasti takaisin käytävälle, johon sotilaani olivat poistuneet. Mutta kauhukseni näin, että pakotieni oli siliä suunnalla katkaistu — käytävän suun sulki vankka teräsristikko, joka ilmeisesti oli laskettu ylhäällä olevasta uurteestaan varmasti tukkeamaan peräytymiseni.