"Uskon", vastasi Tars Tarkas, "vaikkakaan en ymmärrä."
Keskustellessamme olin silmäillyt kammiota tarkasti. Se oli kenties noin kuusikymmentä metriä pitkä ja puoliksi niin leveä. Keskellä sitä seinää, jonka vastassa olevasta ovesta olimme tulleet, näytti myöskin olevan ovi.
Huone oli hakattu kallioon, ja enimmäkseen näkyi seinistä himmeätä kultaa hämärässä valaistuksessa, jota yksi ainoa, keskellä kattoa oleva pieni radiumlamppu levitti tähän tavattoman avaraan saliin. Siellä täällä antoivat kiillotetut rubiinit, smaragdit ja timantit vaihtelua seinien ja katon kultaisille pinnoille. Lattia oli jotakin muuta, hyvin kovaa ainetta ja paljosta käyttämisestä kulunut sileäksi kuin lasi. Mainitsemiani kahta ovea lukuun ottamatta en saattanut eroittaa merkkiäkään mistään muusta aukosta, ja kun tiesin, että toista meidän oli mahdoton avata, menin tarkastamaan toista.
Kun ojensin käteni hapuillakseni avaamisnappulaa, kajahti sama julma ja pilkallinen nauru uudelleen, tällä kertaa niin lähellä minua, että tahtomattanikin astahdin taaksepäin, tarttuen tiukemmin pitkän miekkani kahvaan.
Ja sitten kuului avaran huoneen etäisimmästä nurkasta ontto laulava ääni: "Kaikki toivo on mennyttä, kaikki toivo on mennyttä; kuolleet eivät palaa, kuolleet eivät palaa; eikä liioin ole ylösnousemusta. Älä toivo, sillä kaikki toivo on mennyttä."
Vaikkakin katseemme heti kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuntui kuuluvan, emme nähneet mitään, ja minun on myönnettävä, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja päälaellani olevat lyhyet hiukset nousivat jäykkinä pystyyn kuten koiran niskakarvat, kun se öisin näkee kaameita olentoja, jotka ovat salattuja ihmisten silmiltä.
Astuin reippaasti valittavaa ääntä kohti, mutta se lakkasi, ennenkuin ennätin seinäviereen, ja sitten kajahti huoneen toisesta päästä kimeä ja läpitunkeva ääni:
"Hullu! Hullu!" se kiljaisi. "Luuletko voivasi kumota elämän ja kuoleman ikuiset lait? Haluatko riistää kuoleman jumalattarelta, salaperäiseltä Issukselta, hänen oikeudenmukaisen osansa? Eikö hänen valtava sanansaattajansa, ikiaikainen Iss, ole omasta tahdostasi kantanut sinua synkässä helmassaan Dorin laaksoon?
"— Luuletko sinä, hullu, että Issus luopuu omastaan? Luuletko pääseväsi pois sieltä, mistä lukemattomina ajanjaksoina vain yksi ainoa sielu on paennut?
"— Palaa samaa tietä, jota tulitkin, Elämänpuun lapsien kitojen tai isojen valkeiden apinain välkkyvien hampaiden armoille, sillä siellä loppuvat kärsimykset nopeasti. Mutta jos pysyt ajattelemattomassa aikomuksessasi ja koetat tunkeutua Otz-vuorten Kultaisten kallioiden sokkeloihin ja pyhien thernien valloittamattomien linnoitusten varustuksiin, niin kuolema saavuttaa sinut hirveimmässä muodossaan — niin kamala kuolema, että jopa pyhät thernitkin, jotka säätävät sekä elämästä että kuolemasta, kääntävät pois katseensa sen kaameutta näkemästä ja tukkeavat korvansa, etteivät kuulisi uhrin tuskaisia kiljahduksia.
"— Palaa, oi hullu, samaa tietä, jota tulit!"
Ja sitten äskeinen kamala nauru puhkesi toiselta suunnalta huonetta.
"Perin kaameata", huomautin kääntyen Tars Tarkasiin päin.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi hän. "Emme voi taistella tyhjää ilmaa vastaan. Melkeinpä haluaisin nopeasti palata ja saada vastaani vihamiehiä, joiden ruumiiseen tuntisin säiläni uppoavan. Tietäisin silloin, että myyn henkeni kalliista hinnasta, ennenkuin vaivun ikuiseen unholaan, nähtävästi kauneimpaan ja parhaaseen ikuisuuteen, mitä kuolevaisilla on oikeus toivoa."
"Jos kohta, kuten sanoit, emme voi taistella pelkkää ilmaa vastaan, Tars Tarkas", vastasin, "niin toisaalta ei myöskään pelkkä ilma voi taistella meitä vastaan. Elämäni aikana on vastassani ollut tuhansia jänteviä sotilaita ja karkaistuja säiliä, joista olen voittoisasti selviytynyt, eikä minua nytkään paljas tuuli saa peräytymään. Eikä liioin sinuakaan, tharkilainen."
"Mutta näkymättömät äänet saattavat lähteä näkymättömistä olennoista, jotka käyttelevät näkymättömiä säiliä", muistutti vihreä sotilas.
"Hölynpölyä, Tars Tarkas", huudahdin. "Nämä äänet lähtevät yhtä kouraantuntuvista olennoista kuin sinä ja minä olemme. Heidän suonissaan virtaa elämännestettä, jota voidaan juoksuttaa yhtä helposti kuin meidänkin, ja se seikka, että he pysyvät näkymättömissä, on mielestäni paras todistus siitä, että he ovat kuolevaisia, eivätkä rohkeat kuolevaiset anna sellaisen säikäyttää itseään. Luuletko, Tars Tarkas, että John Carter pakenee, kun raukkamainen vihollinen, joka ei rohkene astua esille kunnon säilää vastaan, ensimmäisen kerran kiljaisee?"
Olin puhunut äänekkäästi, niin että pelottelijamme varmasti kuulisivat sanani, sillä tämä hermostuttava ilveily alkoi väsyttää minua. Mieleeni oli myöskin pälkähtänyt, että koko puuhan tarkoituksena oli vain säikäyttää meidät palaamaan kuoleman laaksoon, josta olimme päässeet pakoon ja jossa sikäläiset villit olennot tekisivät meistä nopeasti lopun.
Pitkän aikaa oli kaikki aivan hiljaista, sitten kuulin äkkiä pehmeää, hiipivää tassutusta takaani, ja kun senjohdosta käännyin nopeasti, näin ison, monijalkaisen banthin ryömivän selkä koukussa kimppuuni.
Banth on raju ja julma peto, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita meriä ympäröivillä matalilla kukkuloilla. Samoin kuin melkein kaikki Marsin eläimet sekin on jotakuinkin karvaton, vain tanakassa niskassa on tuuhea, jäykkä harja.
Sen pitkää, notkeaa ruumista kannattaa kymmenen voimakasta jalkaa; mahtavissa leukapielissä on samoin kuin kalotilla, marsilaisella koiralla, useita rivejä pitkiä, neulamaisia hampaita; kita ulottuu kauas pienien korvien taakse, ja tavattoman suuret, ulkonevat silmät antavat viimeisen peloittavan lisän eläimen hirvittävään ulkonäköön.
Ryömiessään minua kohti peto pieksi keltaisia kupeitaan vahvalla hännällään, ja älyttyään, että olin sen huomannut, se päästi kamalan mylvinän, joka usein lamaannuttaa uhrin hetkiseksi sen tehdessä lopullisen hyppynsä.
Se syöksyi isoine ruhoineen minua kohti, mutta sen valtava ääni ei ollut saanut minua kauhusta turtumaan, ja peto kohtasi kylmän teräksen pehmeän lihan asemasta, jota sen kauhea, ammottava kita tavoitti.
Hetkistä myöhemmin vedin säiläni tämän ison barsoomilaisen leijonan pysähtyneestä sydämestä. Kääntyessäni katsomaan Tars Tarkasia näin hämmästyksekseni, että hänellä oli vastassaan samanlainen hirviö.
Tuskin oli hän saanut sen surmatuksi, kun minä, käännyttyäni ikäänkuin minua suojelevan alitajuisen vaiston varoittamana, huomasin uuden samanlaisen, Marsin villin asukkaan juoksevan huoneen poikki kimppuuni.
Melkein kokonaisen tunnin ajan yksi hirmuotus toisensa jälkeen karkasi tuon tuostakin päällemme, kuten näytti, meitä ympäröivästä ilmasta.
Tars Tarkas oli tyytyväinen; nyt oli hänen edessään kouraantuntuvaa, jota hän saattoi iskeä pitkällä säilällään, ja omasta puolestani on minun tunnustettava, että tämä käänne oli tuntuvasti parempi kuin näkymättömien huulien kaameat äänet.
Siitä, että uusissa hätyyttäjissämme ei ollut vähääkään yliluonnollista, olivat selvänä todistuksena niiden raivoisat tuskanulvahdukset, kun ne tunsivat purevan teräksen elimistössään, ja oikea veri, joka virtasi niiden katkenneista suonista niiden heittäessä henkensä.
Tämän uuden hätyytystavan kestäessä panin merkille, että petoja ilmestyi aina vain sellaiselta suunnalta, jonne päin selkämme olivat käännetyt; emme kertaakaan nähneet eläimen todella aineistuvan ilmasta, eikä erinomaisesti harkitseva järkeni hetkeksikään sekaantunut siinä määrin, että olisin uskonut petojen saapuvan huoneeseen muuten kuin jonkun salaisen, kekseliäästi järjestetyn oven kautta.
Tars Tarkasin nahkahaarniskaan, joka on ainoa marsilaisten käyttämä pukukappale lukuunottamatta silkki- ja turkisvaippoja suojaksi kylmää vastaan pimeän tultua, oli muiden koristeiden joukkoon sovitettu pieni, suunnilleen naisen taskupeilin kokoinen peili, joka oli keskellä selkää hartioiden ja vyötäisten puolivälissä.
Kun hän kerran parhaillaan katseli juuri surmattua petoa, katsahdin sattumalta tähän peiliin, ja sen kirkkaasta pinnasta kuvastui näky, jonka johdosta kuiskasin:
"Älä liikahda, Tars Tarkas! Älä hievahda paikaltasi!"
Hän ei kysynyt syytä, vaan seisoi alallaan kuin kuvapatsas, samalla kun minä pidin tarkoin silmällä kummallista seikkaa, jolla oli meille niin suuri merkitys.
Näin takanani osan seinää nopeasti liikkuvan. Se kiertyi pystyssä olevan navan ympäri, ja samalla kääntyi myöskin kappale sen edessä olevaa lattiaa. Kaikki kävi samoin kuin jos pantaisiin käyntikortti syrjälleen isokokoisen, pöydällä olevan hopearahan päälle, niin että kortin reuna jakaa rahan pinnan täsmälleen kahtia.
Kortti vastaisi silloin seinän ja raha lattian kiertyvää osaa. Liitokset oli tehty niin taitavasti ja huolellisesti, ettei huoneen himmeässä valaistuksessa voinut eroittaa minkäänlaista rakoa.
Kun kierros oli puolivälissä, näin ison pedon istuvan sillä osalla lattiaa, joka oli ollut seinän toisella puolen, ennenkuin se alkoi liikkua. Kun kierros päättyi, istui peto meidän puolellamme seinää — se oli perin yksinkertaista.
Mutta enimmin kiinnitti mieltäni puoliksi kääntyneen seinänosan jättämästä aukosta paljastunut näky: avara, kirkkaasti valaistu huone, jossa oli useita seinään kahlehdittuja miehiä ja naisia, ja heidän edessään, ilmeisesti ohjaamassa ja käyttämässä salaoven koneistoa, ilkeän näköinen mies, joka ei ollut punainen kuten Marsin punainen kansa eikä vihreä kuten vihreät marsilaiset, vaan valkeaihoinen kuten minä, pää tuuhean, aaltoilevan, keltaisen tukan peitossa.
Hänen takanaan olevat vangit olivat punaisia marsilaisia. Heidän joukossaan oli kahleissa useita rajuja petoja, samanlaisia kuin oli usutettu kimppuumme, ja toisia yhtä hurjia.
Kun käännyin ottamaan vastaan uutta vihollistani, oli mieleni melkoista keveämpi.
"Pidä silmällä huoneen toista päätyseinää, Tars Tarkas", varoitin. "Pedot päästetään kimppuumme seinissä olevista salaovista." Olin hyvin lähellä häntä ja puhuin hiljaa kuiskaten, etteivät kiusanhenkemme saisi tietää, että tunsin heidän salaisuutensa.
Niin kauan kun seisoimme tarkaten toinen toista, toinen toista päätä huoneesta, eivät hyökkäykset meitä vastaan uusiintuneet, joten minusta oli aivan selvää, että seinissä oli reikiä, joista meitä voitiin ulkopuolelta pitää silmällä.
Ajan mittaan kypsyi aivoissani toimintasuunnitelma ja peräännyttyäni aivan Tars Tarkasiin kiinni selitin hänelle ajatukseni hiljaa kuiskaten ja pitäen katseeni yhä tiukasti suunnattuina huoneen minunpuoliseeni päähän.
Kun olin lopettanut puheeni, murahti kookas tharkilainen hyväksyvänsä ehdotukseni ja alkoi suunnitelmani mukaisesti peräytyä minua vastassa olevaa seinää kohti, samalla kun minä astelin hitaasti eteenpäin hänen edellään.
Kun olimme saapuneet noin kolmen metrin päähän salaovesta, pysäytin toverini ja kehoitettuani häntä pysymään hievahtamatta, kunnes antaisin sovitun merkin, käänsin vikkelästi selkäni oveen päin, jonka läpi melkein saatoin tuntea telottajaksemme pyrkivän olennon terävän, tuhoaennustavan silmäyksen.
Nopeasti katseeni löysi Tars Tarkasin selässä olevan peilin. Sen avulla pidin tarkoin silmällä sitä seinän osaa, josta villit hirmuotukset olivat tulleet kimppuumme.
Minun ei tarvinnut odottaa kauan, sillä pian alkoi kultainen pinta nopeasti kiertyä. Tuskin oli se liikahtanut, kun annoin merkin Tars Tarkasille, juosten samalla itse napaoven ulospäin painuvaa puolta kohti. Myöskin Tars Tarkas pyörähti ympäri ja harppasi sisäänpäin tulevan puoliskon tekemälle aukolle.
Yksi ainoa hyppäys vei minut aukosta viereiseen huoneeseen. Vastassani oli sama vintiö, jonka julman naaman olin aikaisemmin nähnyt. Hän oli suunnilleen minun mittaiseni ja voimakaslihaksinen mies, kaikissa suhteissa täsmälleen maapallon ihmisten muotoinen.
Hänen kupeellaan riippui pitkä säilä, lyhyt miekka, tikari ja tuhoisa radiumrevolveri, joka on Marsissa tavallinen.
Minulla oli aseenani vain pitkä miekka, jonka vuoksi kaikkialla Barsoomissa kunnioitettujen siveellisten taistelulakien mukaan vastustajanikaan ei olisi saanut käyttää muuta kuin samanlaista tai sitä lyhyempää asetta. Mutta tällä seikalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta viholliseni siveelliseen tuntoon, sillä hän tempasi revolverinsa, kun tuskin olin lattialla hänen vierellään, mutta säiläni sivallus lennätti aseen hänen kädestään, ennenkuin hän ehti sitä laukaista.
Samassa hän vetäisi miekkansa ja samanlaisin asein aloitimme yhden tiukimpia otteluja missä milloinkaan olen ollut.
Vastustajani oli erinomainen miekkailija ja ilmeisestikin hyvässä harjoituskunnossa, kun taas minä en ollut tarttunut miekan kahvaan kymmeneen pitkään vuoteen ennen sitä aamua.
Mutta pian olin jälleen saavuttanut entisen miekkailutaitoni, ja muutamissa minuuteissa mies alkoi huomata, että hän oli kohdannut ainakin vertaisensa.
Hänen kasvonsa vääntyivät raivosta, kun aina väistin ehdottoman varmasti, samalla kun hänen kasvoistaan ja ruumiistaan vuoti verta kymmenkunnasta pikku haavasta!
"Ken olet, valkoinen mies?" hän sähisi. "Värisi nojalla on ilmeistä, ettet ole ulkomaailman barsoomilainen. Ja meikäläinen et ole."
Hänen viimeinen lauseensa kuulosti melkein kysymykseltä.
"Entä jos olisinkin Issuksen temppelistä?" sanoa tokaisin umpimähkään.
"Kohtalo varjelkoon!" huudahti hän, ja hänen melkein kokonaan veren peittämät kasvonsa kalpenivat.
En osannut jatkaa mielijohdettani, mutta päätin pitää ajatuksen huolellisesti muistissani käyttääkseni sitä vastaisuudessa, kun asianhaarat niin vaativat. Hänen vastauksestaan päättäen saatoin hänen tietämänsä mukaan olla Issuksen temppelistä, ja senvuoksi oli ilmeistä, että Issuksen temppeli oli olemassa ja että siellä oli minun kaltaisiani ihmisiä. Ja tämä mies joko pelkäsi temppelin asukkaita taikka sitten kunnioitti heitä tai heidän valtaansa niin suuresti, että vapisi ajatellessaan kaikkia niitä vaivoja ja loukkauksia, joita hän oli yhdelle heistä tuottanut.
Mutta silloin väliemme selvittely ei ollut senlaatuista, että se olisi vaatinut erikoista järkeilyä. Minun oli saatava säiläni kärki hänen kylkiluittensa väliin, mikä minulle onnistuikin lähimpien sekuntien aikana, eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.
Kahlehditut vangit olivat katselleet taistelua jännittyneinä ja ääneti. Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan muuta kuin risteilevien säiliemme kalahdukset, paljaiden jalkojemme pehmeät askeleet ja harvat kuiskatut sanat, jotka sähäytimme toisillemme hampaiden välitse jatkaessamme rajua miekkailuamme.
Mutta kun vastustajani ruumis vaipui hervottomana lattialle, päästi yksi naisvangeista varoitushuudon.
"Ympäri! käänny! Takanasi!" hän kiljaisi, ja kun pyörähdin ympäri heti hänen ensimmäisen sanansa kuultuani, näin vastassani toisen samanrotuisen miehen kuin jalkojeni juuressa viruva oli.
Hän oli hiipinyt äänettömästi pimeästä käytävästä ja oli miekka koholla melkein kimpussani, ennenkuin näin hänet. Tars Tarkasista ei näkynyt jälkeäkään, ja salaovi, josta olin tullut, oli kiinni.
Kuinka toivoinkaan, että tharkilainen olisi nyt ollut vierelläni! Olin taistellut useita tunteja melkein yhtämittaa; kokemukseni ja seikkailuni olivat olleet sellaisia, jotka tyhjentävät ihmisen voimat, ja kaiken lisäksi en ollut syönyt enkä nukkunut lähes kahteenkymmeneenneljään tuntiin.
Olin lopen uupunut, ja ensimmäistä kertaa moniin vuosiin heräsi mielessäni kysymys, kykenisinkö selviytymään vastustajastani. Mutta muu ei auttanut kuin ryhtyä taisteluun ja aloittaa se niin reippaasti ja rohkeasti kuin suinkin voin, sillä ainoa pelastuskeinoni oli saada hänet rajulla hyökkäyksellä hämmennyksiin — en voinut toivoa pystyväni voittamaan, jos taistelu pitkästyisi.
Mutta vastustajallani oli ilmeisesti kokonaan toisenlaiset ajatukset, sillä hän peräytyi torjuillen iskujani ja väistellen, kunnes olin melkein menehtymäisilläni ponnistuksista koetettuani saada hänet surmatuksi.
Hän oli, jos mahdollista, vieläkin taitavampi miekkailija kuin edellinen vastustajani, ja minun on tunnustettava, että hän tuotti minulle kuuman leikin ja oli lopulta saada minut surkeasti lankeamaan virittämäänsä paulaan — ja kuolemaan kaupanpäällisiksi.
Tunsin voimieni vähenevän yhä enemmän, kunnes ympärilläni olevat esineet alkoivat tanssia silmissäni ja hoipertelin kuin unissani. Ja silloin hän teki pienen sievän kepposensa, joka oli vähällä maksaa henkeni.
Hän oli pakottanut minut peräytymään ympyrässä, niin että seisoin hänen kaatuneen toverinsa edessä, ja sitten hän teki äkkiä hyökkäyksen, joten minun oli pakko astahtaa taaksepäin ruumiin päälle. Olin nopeassa liikkeessä, ja kun kantapääni osui kaatuneeseen mieheen, kompastuin ja lensin selälleni ruumiin ylitse.
Pääni sattui kumahtaen kovaan lattiaan ja vain sitä seikkaa saan kiittää hengestäni, sillä se selvitti ajatukseni ja tuska sai sisuni kuohumaan, niin että sillä hetkellä olisin ollut valmis repimään vastustajani kappaleiksi paljain käsin. Ja toden totta luulen, että olisin sitä yrittänytkin, jollen noustessani lattialta olisi oikeassa kädessäni tuntenut kylmän metallikappaleen kosketusta.
Samoin kuin muilla ihmisillä toimivat silmät, toimii sotilaalla käsi joutuessaan kosketuksiin jonkun hänen alaansa kuuluvan välineen kanssa. Niinpä ei minun tarvinnutkaan katsoa eikä miettiä, että kourassani oli kaatuneen miehen revolveri, joka oli pudonnut maahan iskiessäni sen hänen kädestään.
Saatuaan minut juonellaan pitkälleni vastustajani parhaillaan syöksyi minua kohti välkkyvä säilä tähdättynä suoraan sydämeeni. Samalla hän purskahti samaan julmaan, pilkalliseen nauruun, jonka olin kuullut salaperäisessä huoneessa.
Ja siten hän kuoli, ohuet huulet kaartuneina kamalaan nauruun, kaatuneen toverinsa revolverin luodin räjähtäessä hänen rinnassaan.
Hänen rajusti eteenpäin syöksyvä ruumiinsa kaatui päälleni. Hänen miekkansa kahva kolahti varmaankin päähäni, sillä samalla kun ruumis lysähti päälleni, menin tajuttomaksi.
NELJÄS LUKU
Thuvia
Minut palautti jälleen tajuihini ja todelliseen elämään taistelun melu. Vähään aikaan en tiennyt, missä olin ja mistä päin minut herättäneet äänet tulivat. Mutta sitten selvisi minulle, että jalkojen tassutus, petojen äkäinen murahtelu, metallivarustusten kalina ja ihmisen raskas läähätys kuuluivat sileän seinän takaa, jonka vieressä viruin.
Nousin seisomaan ja vilkaisin kiireisesti ympäri huonetta, jossa juuri olin saanut niin lämpimän vastaanoton. Vangit ja villieläimet olivat kahlehdittuina vastapäiseen seinään, luoden minuun silmäyksiä, joista kuvastui monenlaisia tunteita, uteliaisuutta, juroa raivoa, hämmästystä ja toivoa.
Viimemainittu tunne oli ilmeisen selvästi sen nuoren punaisen marsilaisnaisen sievillä ja älykkäillä kasvoilla, jonka varoitushuuto oli pelastanut henkeni.
Hän oli rotunsa täydellinen edustaja, tämän huomattavan kauniin rodun, jonka ulkomuoto on aivan samanlainen kuin maapallon lähinnä jumalankaltaisten ihmisrotujen, paitsi että nämä korkeimmalle kehittyneet marsilaiset ovat vaaleanpunertavan kuparin värisiä. Kun hänellä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä koristuksia, en voinut edes arvaamallakaan päätellä, mikä hänen yhteiskunnallinen asemansa oli, vaikka nykyisessä ympäristössään hän ilmeisestikin oli joko vanki tai orja.
Kului muutamia sekunteja, ennenkuin seinän toiselta puolen kuuluvat äänet saivat hitaasti virkoavan ajatuskykyni tajuamaan, mitä ne todennäköisesti merkitsivät, mutta äkkiä sitten käsitin, että niiden aiheuttaja oli Tars Tarkas, joka ilmeisesti oli hurjassa taistelussa villipetoja tai rajuja vihollisia vastaan.
Päästäen rohkaisuhuudon heittäydyin koko painollani salaovea vasten, mutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada itse vuorta sortumaan. Sitten aloin kuumeisesti etsiä kiertyvän oven salaista lukkoa, mutta tuloksetta, ja aioin juuri iskeä pitkän miekkani järkkymättömään kultaseinään, kun nuori naisvanki puhutteli minua.
"Säästä miekkaasi, suuri sotilas, sillä tarvitset sitä paremmin sitten, kun sen käyttämisestä on jotakin hyötyä — älä pirsto sitä elottomaan metalliin, joka paremmin tottelee sen salaisuuden tuntevan henkilön sormen keveätä kosketusta."
"Tunnetko sinä sitten salaisuuden?" kysyin.
"Tunnen. Päästä minut kahleistani, ja minä aukaisen sinulle tien toiseen kauhuhuoneeseen, jos tahdot. Kahleitteni avaimet ovat ensiksi kaatuneella vihollisellasi. Mutta miksi palaisit taaskin taistelemaan rajuja bantheja tai muita tuho-otuksia vastaan, joita tuohon kamalaan loukkoon on päästetty?"
"Siksi, että ystäväni taistelee siellä yksin", vastasin etsiessäni nopeasti avaimia tämän synkän kaamean huoneen kuolleen vartijan ruumiilta.
Soikeassa renkaassa oli useita avaimia, mutta kaunis marsilaisneito valitsi pian sen, joka sai hänen vyötäisilään olevan vankan lukon ponnahtamaan auki. Vapauduttuaan hän kiiruhti salaovelle.
Hän etsi renkaasta toisen, tällä kertaa ohuen, neulamaisen avaimen, jonka hän pisti seinässä olevaan, tuskin näkyvään reikään. Samassa ovi kiertyi navassaan, ja kun olin siihen liittyvällä lattianosalla, pääsin huoneeseen, jossa Tars Tarkas taisteli.
Kookas tharkilainen seisoi selkä nurkkaa vasten, ja puolitusinaa tavattoman isoja hirviöitä kyyristeli hänen edessään puoliympyrässä vaanien hyökkäystilaisuutta. Niiden veriset päät ja lavat osoittivat, mikä oli syynä niiden varovaisuuteen, samalla kun ne olivat todistuksena vihreän sotilaan hyvästä miekankäyttelystä. Myöskin Tars Tarkasin kiiltävässä ihossa oli mykkiä, mutta kaunopuheisia merkkejä niiden hyökkäysten rajuudesta, joita hän oli saanut näin kauan torjua.
Terävät kynnet ja kauheat hampaat olivat silponeet hänen jalkansa, käsivartensa ja rintansa suorastaan riekaleille. Hän oli niin heikko yhtämittaisista ponnistuksista ja verenvuodosta, että epäilenpä, olisiko hän kyennyt edes seisomaan pystyssä muuten kuin seinään nojaten. Mutta järkkymättömänä ja lannistumattoman rohkeana kuten koko kansansa hän yhä taisteli julmia ja hellittämättömiä vihollisiaan vastaan. Hänessä henkilöityi hänen heimonsa vanha sananparsi: "Niin kauan kun tharkilaisella on pää ja yksi käsi jäljellä, hän voi vielä voittaa."
Kun hän näki minun tulevan sisään, levisi hänen tylyille huulilleen juro hymy, mutta en voi sanoa, aiheutuiko hänen hymyilynsä helpotuksen tunteesta vaiko vain siitä että häntä huvitti minun verinen ja hämmentynyt ulkomuotoni.
Kun aioin syöksyä taisteluun terävine pitkine miekkoineni, tunsin hennon käden laskeutuvan olalleni. Kääntyessäni näin hämmästyksekseni, että nuori nainen oli seurannut minua huoneeseen.
"Odota", hän kuiskasi, "anna minun pitää huolta pedoista." Sitten hän astui sivuitseni ja meni murahtelevien banthien luokse aseettomana ja turvattomana.
Tultuaan aivan likelle niitä hän lausui yhden ainoan marsilaisen sanan hiljaa, mutta päättävästi. Salamannopeasti isot pedot pyörähtivät häneen päin, ja minä odotin näkeväni niiden repivän hänet kappaleiksi, ennenkuin ennättäisin hänen rinnalleen, mutta sensijaan otukset ryömivät hänen jalkojensa juureen kuin ansaittua rangaistusta odottavat koiranpennut.
Hän puhui niille taaskin, mutta niin hiljaa, etten kuullut sanoja, ja sitten hän poistui huoneen toiseen päähän kaikkien kuuden valtavan hirviön hiipiessä hänen perässään. Yhden toisensa jälkeen hän lähetti salaovesta viereiseen huoneeseen, ja kun viimeinen oli poistunut salista, jossa me seisoimme silmät levällään ihmetyksestä, kääntyi hän hymyillen meihin päin ja katosi sitten itsekin, jättäen meidät yksin.
Hetkisen seisoimme kumpikin äänettöminä. Sitten puhkesi Tars Tarkas puhumaan:
"Kuulin taistelun telmeen seinän takaa, jonka läpi olit mennyt, mutta en ollut huolissani puolestasi, John Carter, kunnes kuulin revolverin pamahduksen. Tiesin, ettei koko Barsoomissa ole ainoatakaan miestä, joka voisi tapella kanssasi teräasein ja selviytyä hengissä, mutta laukaus riisti minulta toivon rippeetkin, sillä tiesin, ettei sinulla ollut ampuma-asetta. Kerro minulle, kuinka se kaikki kävi."
Täytin hänen pyyntönsä, minkä jälkeen yhdessä etsimme salaovea, josta juuri olin tullut huoneeseen — toisessa päässä huonetta kuin se, josta tyttö oli vienyt villit seuralaisensa.
Harmiksemme oven salainen lukko pysyi kiinni kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Jos vain olisimme päässeet oven toiselle puolelle, niin olisimme mielestämme voineet jonkun verran toivoa, että meidän onnistuisi löytää tie ulkomaailmaan.
Se seikka, että siellä olevat vangit oli lujasti kahlehdittu, sai meidät uskomaan, että sieltä varmaankin vei joku käytävä, jota myöten voisimme pelastua tämän kammottavan paikan hirveiden asukkaiden kynsistä.
Yhä uudelleen siirryimme toiselta ovelta toiselle, huoneen toisessa päässä olevalta järkkymättömältä kultaruudulta toisessa päässä olevalle samanlaiselle ruudulle, joka oli yhtä järkkymätön.
Kun jo olimme melkein toivottomia, kääntyi toinen ovi äänettömästi ja nuori nainen, joka oli vienyt pois banthit, tuli taaskin luoksemme.
"Keitä olette?" hän kysyi. "Ja mikä on asianne, kun olette kyllin ajattelemattomia yrittääksenne paeta Dorin laaksosta ja itse haluamanne kuoleman kynsistä?"
"En ole halunnut kuolemaa, neito", vastasin. "En ole Barsoomista enkä ole vielä lähtenyt vapaaehtoiselle pyhiinvaellusmatkalle Iss-virtaa pitkin. Tämä ystäväni on kaikkien tharkilaisten jeddak, ja vaikkakaan hän ei vielä ole lausunut haluavansa palata elävien maailmaan, niin aion viedä hänet kanssani pois näiden valheellisten olentojen luota, jotka ovat viekoitelleet hänet tähän hirvittävään paikkaan.
"— Minä olen toisesta taivaankappaleesta. Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi. Kenties on joitakin hämäriä huhuja minusta tunkeutunut tännekin, hornamaisen asuntonne sisäpuolelle."
Hän hymyili.
"Kyllä", hän vastasi, "kaikki, mitä tapahtuu maailmassa, josta olemme poistuneet, tiedetään täällä. Olen kuullut sinusta monia vuosia sitten. Thernit ovat usein ihmetelleet, mihin olit paennut, kun et ollut lähtenyt viimeiselle vaellukselle eikä sinua voitu löytää koko Barsoomista."
"Kerro minulle", sanoin, "kuka sinä sitten olet ja miksi olet vanki, vaikkakin kykenet käskemään tämän paikan hurjia petoja, joten nähtävästi olet täkäläisiin oloihin perehtynyt ja sinulla on valtaa paljon enemmän kuin vangilla tai orjalla voisi olettaa olevan?"
"Orja olen", hän vastasi. "Viisitoista vuotta olen ollut orjana tässä hirveässä paikassa, ja nyt kun he ovat kyllästyneet minuun ja alkaneet pelätä valtaa, jonka olen saavuttanut oppiessani tuntemaan heidän tapansa, on minut juuri äsken tuomittu kuolemaan."
Hän vapisi.
"Minkälaiseen kuolemaan?" kysyin.
"Pyhät thernit syövät ihmislihaa", vastasi hän, "mutta vain sellaisten ihmisten, jotka ovat kuolleet kasvi-ihmisten imuhuulien surmaamina — sellaisten lihaa, josta saastainen elinneste on imetty pois. Ja tällainen kauhea loppu on minulle tuomittu. Sen olisi pitänyt tapahtua muutamien tuntien kuluessa, jollei teidän saapumisenne olisi sekoittanut heidän suunnitelmiaan."
"Olivatko sitten nuo miehet pyhiä thernejä, jotka saivat tuntea, kuinka raskas John Carterin käsi on?" kysyin.
"Eivät toki. Surmaamasi miehet olivat alempia thernejä. Pyhät thernit asustavat näiden jylhien vuorien ulkorinteillä, vastapäätä muuta maailmaa, mistä he saavat uhrinsa ja saaliinsa.
"— Sokkeloiset käytävät yhdistävät nämä luolat pyhien thernien upeihin palatseihin, ja niissä käytävissä liikkuu moninaisissa askareissaan alempia thernejä, orjalaumoja, vankeja ja rajuja petoja, tämän auringottoman maailman julmia asukkaita.
"- Tässä äärettömässä, monimutkaisessa käytäväverkossa sen lukemattomissa kammioissa lienee miehiä, naisia ja eläimiä, jotka ovat syntyneet tässä synkässä ja kaameassa manalassa eivätkä ole milloinkaan nähneet päivän valoa — eivätkä saakaan nähdä.
"— Heitä pidetään täällä täyttämässä thernien käskyjä, tuottamassa heille sekä huvituksia että elintarpeita.
"— Silloin tällöin joku onneton pyhiinvaeltaja, joka ajautuu Iss-virralta tyynelle järvelle, pelastuu Issuksen temppeliä vartioivien kasvi-ihmisten ja isojen valkeiden apinain kynsistä ja joutuu sydämettömien thernien käsiin tahi, kuten kova onni salli minulle käydä, joutuu sen pyhän thernin pyydystämäksi, joka sattuu olemaan vartioimassa joen yläpuolella olevalla ulkonemalla, siellä missä joki purkautuu vuorten uumenista Kultaisten kallioiden läpi laskeutuakseen unohdettuun Korus-järveen.
"— Kaikki, jotka saapuvat Dorin laaksoon, ovat vanhan tavan mukaan kasvi-ihmisten ja apinoiden oikeutettua saalista, kun taas heidän aseensa ja koristuksensa joutuvat therneille. Mutta jos joku, vaikkapa muutamiksi tunneiksikin, pelastuu laakson hirvittävien asukkaiden kynsistä, saavat thernit vaatia hänet itselleen. Ja jos vahdissa oleva pyhä therni sattuu näkemään sellaisen uhrin, jota hän himoaa omakseen, niin hän usein polkee laakson järjettömien otuksien oikeuksia ja anastaa saaliin rumilla keinoin, jollei hän saa sitä rehellisesti.
"— Kerrotaan, että Barsoomilla vallitsevan taikauskon uhrit saavat joskus vältetyksi niiden lukemattomien vihollisten ansat, jotka väijyvät heitä heidän tultuaan ilmoille Dorin laaksossa, kuljettuaan maan alla pitkin Iss-virta puolisentoista tuhatta kilometriä, ja pääsevän aina Issuksen temppelin muurien juurelle saakka. Mutta eivät edes pyhät thernit saattane arvata, mikä kohtalo heitä siellä odottaa, sillä ei kukaan, joka on astunut temppelin kullattujen muurien sisäpuolelle, ole milloinkaan palannut kertomaan niistä salaisuuksista, jotka ovat olleet sinne kätkettyinä aikojen alusta alkaen.
"— Issuksen temppeli merkitsee therneille samaa, miksi ulkoisen maailman kansat kuvittelevat Dorin laaksoa itselleen. Se on lopullinen rauhaisa, turvallinen ja onnellinen taivas, johon he siirtyvät tämän elämän jälkeen ja jossa he saavat viettää loppumattoman ikuisuuden aistillisissa nautinnoissa, sillä niillä on suurin vetovoima tähän henkisten jättiläisten ja siveellisten kääpiöiden rotuun."
"Issuksen temppeli näyttää siis olevan taivaan taivas", sanoin. "Toivokaamme, että therneille mitataan siellä samalla mitalla kuin he ovat täällä mitanneet toisille."
"Kukapa tietää?" mumisi tyttö.
"Siitä päättäen, mitä kerroit, thernit ovat kuolevaisia kuten mekin. Ja kuitenkin olen kuullut barsoomilaisten aina puhuvan heistä peläten ja kunnioittaen kuten jumalista."
"Thernit ovat kuolevaisia", vastasi hän. "He kuolevat samoista syistä kuin sinä ja minä kuolisimme, ne heistä, jotka eivät elä heille sallittuun ikään asti, tuhatvuotiaiksi, jolloin heidän vanhan tavan mukaan on lähdettävä matkalle onnelaan Issuksen luokse vievän pitkän tunnelin kautta.
"— Niiden, jotka kuolevat aikaisemmin, otaksutaan elävän loput sallitusta eliniästään kasvi-ihmisen hahmossa, ja juuri siitä syystä pitävät thernit kasvi-ihmisiä pyhinä, koska he uskovat, että jokainen näistä kamalista otuksista on aikaisemmin ollut thern."
"Entä jos kasvi-ihminen kuolee?" kysyin.
"Jos hän kuolee, ennenkuin on kulunut tuhat vuotta sen thernin syntymästä, jonka kuolematon sielu hänessä asuu, niin sielu siirtyy isoon valkeaan apinaan; ja jos apina kuolee ennen näiden tuhannen vuoden päättymistä, niin sielu on iäksi kadotettu ja siirtyy ikuisiksi ajoiksi kauheaan, limaiseen silianiin, joita tuhansittain kiemurtelee ja kuhisee tyynessä järvessä kiitävien kuiden hohteessa auringon laskettua ja kummallisten haamujen liikkuessa Dorin laaksossa."
"Lähetimme tänään pyhiä thernejä silianeiksi", sanoi Tars Tarkas nauraen.
"Ja siksipä onkin kuolemanne sitäkin hirveämpi, kun se kerran tulee", selitti tyttö. "Ja se tulee — te ette voi pelastua."
"Yksi on pelastunut, satoja vuosia sitten", huomautin minä. "Ja mikä on tapahtunut kerran, se voi tapahtua uudelleenkin."
"On hyödytöntä koettaakaan", vastasi hän toivottomasti.
"Mutta me koetamme", huudahdin, "ja sinä tulet kanssamme, jos haluat."
"Joutuakseni oman kansani surmattavaksi ja jättääkseni muistoni häpeäksi suvulleni ja kansalleni? Tardos Morsin sukuisella prinssillä pitäisi olla siksi hyvät tiedot, ettei hän ehdottaisikaan sellaista."
Tars Tarkas kuunteli ääneti, mutta tunsin hänen katsovan minua jännittyneenä ja tiesin, että hän odotti vastaustani, kuten syytetty odottaa oikeuden puheenjohtajan ryhtyessä lukemaan hänen tuomiotaan.
Neuvo, jonka tytölle antaisin, merkitsikin kohtalomme ratkaisua, sillä jos hyväksyisin vuosisataisen taikauskon järkkymättömän määräyksen, olisi meidän kaikkien jäätävä tänne ja odotettava jotakin kamalaa kuolemaa tässä julmuuden ja kauhun hirveässä tyyssijassa.
"Meillä on oikeus karata, jos voimme", vastasin. "Jos se meille onnistuu, niin se ei loukkaa meidän omaa siveellistä tunnettamme, sillä tiedämme, että taru autuaan Dorin laakson rakkautta ja rauhaa uhkuvasta elämästä on halpa- ja ilkeämielistä petosta. Me tiedämme, että tämä laakso ei ole pyhitetty; tiedämme, että pyhät thernit eivät ole pyhiä, vaan että he ovat julmia ja sydämettömiä kuolevaisia, jotka eivät tiedä todellisesta tulevaisesta elämästä sen enempää kuin mekään.
"— Meillä ei ole ainoastaan oikeus koettaa kaikin keinoin päästä täältä pois, vaan se on myöskin pyhä velvollisuutemme, josta emme saa peräytyä, vaikkakin tietäisimme, että palatessamme kansojemme luokse osanamme olisi halveksiminen ja kidutus.
"— Vain siten voimme saattaa tiedon totuudesta ulkopuolella oleville, ja vaikkakin, kuten myönnän, on varsin vähän todennäköistä, että kertomustamme uskotaan, siksi piintyneesti ja typerän sokeasti kuolevaiset ovat kiintyneet mahdottomaan taikauskoonsa, niin totisesti olisimme kurjia raukkoja, jollemme täyttäisi osaksemme sattunutta selvää velvollisuutta.
"— Ja onhan mahdollista, että kun me kaikki todistamme, selostustamme uskotaan ja saadaan ainakin aikaan välittävä sopimus, josta johtuisi, että lähetettäisiin retkikunta tutkimaan tätä taivaan irvikuvaa."
Sekä tyttö että vihreä sotilas seisoivat äänettöminä miettien jonkun aikaa. Sitten katkaisi edellinen hiljaisuuden.
"En milloinkaan ennen ole ajatellut asiaa tässä valossa", hän sanoi. "Totta totisesti antaisin tuhannesti henkeni, jos voisin pelastaa edes yhden ihmisen kauheasta elämästä, jota minä olen elänyt tässä kaameassa paikassa. Niin, sinä olet oikeassa, ja minä tulen kanssasi niin pitkälle kuin pääsemme; mutta epäilen, selviydymmekö täältä ikinä."
Loin tharkilaiseen kysyvän katseen.
"Issuksen porteille tai Koruksen pohjaan", lausui vihreä sotilas, "lumiseen pohjolaan tai lumiseen etelään, kaikkialle, minne John Carter johtaa, Tars Tarkas seuraa häntä. Olen puhunut."
"Tulkaa sitten", huudahdin, "meidän on lähdettävä, sillä missään emme voi olla kauempana pelastuksesta kuin täällä vuoren sydämessä ja tämän kuolemankammion seinien sisällä."
"Lähtekäämme sitten", sanoi tyttö, "mutta älkää tuudittautuko sellaiseen luuloon, ettette voi täällä thernien alueella joutua sen pahempaan paikkaan, kuin missä nyt olette."
Näin sanottuaan hän aukaisi siihen huoneeseen vievän salaoven, jossa olin hänet ensiksi tavannut, ja uudelleen menimme toisten vankien luokse.
Siellä oli kaikkiaan kymmenen punaista marsilaista, miehiä ja naisia, ja kun olimme lyhyesti selittäneet heille suunnitelmamme, päättivät he liittyä meihin; mutta heillä oli ilmeisesti synkeitä epäilyjä ryhtyessään näin uhmaamaan kohtaloa ja vastustamaan isiltä perittyä taikauskoa, vaikkakin jokainen heistä katkerasta kokemuksestaan tiesi, että koko tämä taikauskoinen sepitelmä oli väärä.
Thuvia, tyttö, jonka olin ensiksi vapauttanut, oli pian irroittanut toisten kahleet. Tars Tarkas ja minä otimme molemmilta kaatuneilta therneiltä aseet, joina oli miekkoja, väkipuukkoja ja kaksi revolveria, punaisten marsilaisten valmistamaa taidokasta ja tehoisaa lajia.
Mikäli aseita riitti, jaoimme niitä seuralaisillemme, antaen ampuma-aseet kahdelle naiselle, joista Thuvia oli toinen.
Viimemainittu oppaanamme lähdimme ripeästi mutta varovasti sokkeloisiin holveihin; menimme avaroiden, metallikallioon hakattujen huoneiden läpi, sitten harhailimme kiemurtelevissa käytävissä, nousimme jyrkkiä vieruja, silloin tällöin piiloutuen pimeihin sopukkoihin, kuullessamme lähenevien askelten ääniä.
Päämääränämme, sanoi Thuvia, oli kaukainen varastohuone, josta saisimme aseita ja ammuksia yllin kyllin. Sieltä hän aikoi opastaa meidät kallioiden laelle. Sitten vaadittaisiin sekä ihmeellistä älyä että valtaista taistelutaitoa, raivataksemme tiemme pyhien thernien linnoituksen sydämen kautta ulkoiseen maailmaan.
"Ja sittenkin, oi prinssi", huudahti hän, "pyhien thernien käsivarsi on pitkä. Se ulottuu Barsoomin jokaisen kansan keskuuteen. Heidän salaisia temppeleitään on jokaisessa yhdyskunnassa. Jos pelastumme ja menemme minne hyvänsä, niin aina huomaamme, että tulostamme on tieto ennättänyt ennen meitä, ja kuolema odottaa meitä, ennenkuin ehdimme saastuttaa ilmaa herjauksillamme."
Olimme kulkeneet kenties tunnin verran ilman vakavia häiriöitä, ja Thuvia oli juuri kuiskannut minulle, että lähestyimme ensimmäistä päämääräämme, kun astuessamme erääseen avaraan huoneeseen kohtasimme miehen, joka ilmeisesti oli thern.
Nahkaisten varustushihnojen ja jalokivikoristeiden lisäksi hänellä oli otsallaan leveä kultainen vanne, jonka keskelle oli upotettu tavattoman iso kivi. Se oli aivan samanlainen kuin se kivi, jonka olin nähnyt riippuvan pienen vanhuksen rinnalla ilmatehtaassa lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Se oli Barsoomin ainoa rajattoman arvokas jalokivi. Niitä tiedettiin olevan vain kaksi, ja ne olivat arvon ja aseman merkkeinä niillä molemmilla vanhuksilla, joiden haltuun oli uskottu suuren ilmatehtaan valtaisten, kaikkiin Marsin osiin keinotekoista ilmaa pumppuavien koneiden hoito ja joiden yksin tietämän, ilmatehtaan jykevien ovien avaamissalaisuuden tunteminen teki minulle mahdolliseksi pelastaa kokonaisen taivaankappaleen elämä äkkiä sammumasta.
Vastaamme tulleella thernillä oleva kivi oli suunnilleen samankokoinen kuin aikaisemmin näkemäni, läpimitaltaan noin kaksi ja puoli sentimetriä, sanoisin. Siitä heijastui yhdeksänlaisia säteitä, maapallolla tunnetut seitsemän sateenkaaren väriä ja lisäksi kahdenlaisia Maassa tuntemattomia säteitä, joiden ihmeellistä kauneutta ei voi sanoin kuvata.
Kun thern huomasi meidät, kapenivat hänen silmänsä kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi viiruksi.
"Seis!" hän huusi. "Mitä tämä merkitsee, Thuvia?"
Vastaukseksi tyttö kohotti revolverinsa ja ampui suoraan häntä kohti.
Ääntä päästämättä hän vaipui kuolleena maahan.
"Peto!" sähisi Thuvia. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoinkin saanut kostaa."
Kun hän sitten kääntyi minuun päin ilmeisesti selittävät sanat huulillaan, menivät hänen minuun kiintyneet silmänsä äkkiä levälleen ja päästäen pienen huudahduksen hän astahti luokseni.
"Oi, prinssi", hän huusi, "kohtalo on meille todella suopea. Tiemme on yhä vaikea, mutta tuo lattialla viruva halpa otus saattaa auttaa meidät ulkomaailmaan. Etkö huomaa, kuinka tavattomasti yhdennäköisiä olette, sinä ja tuo pyhä thern?"
Mies oli tosiaankin täsmälleen minun mittaiseni, ja myöskin silmät ja piirteet olivat hyvin samantapaiset. Mutta hänellä oli tuuhea, keltainen, aaltoileva tukka, samanlainen kuin molemmilla surmaamillani, kun taas minun on musta ja lyhyeksi leikattu.
"Mitä tarkoitat puhuessasi yhdennäköisyydestä?" kysyin Thuvialta. "Haluatko, että minä lyhyine, mustine tukkineni esiinnyn tämän hornamaisen uskonnon keltatukkaisena pappina?"
Hän hymyili ja vastauksen asemesta astui ampumansa miehen luo, kävi polvilleen hänen viereensä, irroitti kultavanteen hänen otsaltaan ja sitten saattoi minut ällistyksiin nostamalla ruumiilta koko päänahan, kuin hatun.
Noustuaan seisomaan hän tuli luokseni, pani keltaisen peruukin mustalle tukalleni ja päähäni kultavanteen suurenmoisine jalokivineen.
"Pukeudu nyt hänen varustuksiinsa, prinssi", hän sanoi, "niin saat liikkua missä tahdot thernien valtakunnassa, sillä Sator Throg oli kymmenennen arvoluokan pyhä thern ja hyvin mahtava mies kansansa keskuudessa."
Kun kumarruin vainajan puoleen tehdäkseni Thuvian ohjeiden mukaan, huomasin, ettei miehellä ollut tukkaa ollenkaan, vaan hänen päänsä oli sileä kuin muna.
"He kaikki ovat tuollaisia syntymästään saakka", selitti Thuvia huomaten hämmästykseni. "Heidän kantarodullaan oli upeat kullankeltaiset hiukset, mutta hyvin monia miespolvia on nykyinen rotu ollut aivan kaljua. Mutta peruukki on muodostunut osaksi heidän puvustaan; ja he pitävät sitä niin tärkeänä osana, että herättäisi mitä syvintä paheksumista, jos thern esiintyisi julkisesti ilman sitä."
Seuraavalla hetkellä olin puettuna pyhän thernin tamineihin.
Thuvian kehoituksesta otti kaksi vapautettua vankia thernin ruumiin olkapäilleen kantaen sitä mukanamme, kun jatkoimme matkaamme varastohuonetta kohti, jonne saavuimme ilman enempiä selkkauksia.
Vankiholvissa kaatuneelta therniltä saaduilla avaimilla, jotka Thuvialla oli mukanaan, pääsimme heti huoneeseen, ja pian oli meillä kaikilla täysi aseistus ja runsaasti ammuksia.
Tällöin olin niin lopen uupunut, etten kyennyt jatkamaan matkaa. Heittäydyin senvuoksi lattialle kehoittaen Tars Tarkasia tekemään samoin ja käskien kahden vapautetun vangin olla valppaasti vahdissa.
Sitten vaivuin heti uneen.
VIIDES LUKU
Vaarallisissa käytävissä
En tiedä, kuinka kauan nukuin varastohuoneen lattialla, mutta monia tunteja olin varmaankin unessa.
Heräsin hälytyshuutoihin, ja tuskin olin saanut silmäni auki, kykenemättä unenpöpperössä vielä kunnolleen oivaltamaan missä olin, kun pamahti sarja laukauksia, jotka kajahtelivat korvia huumaavasti maanalaisissa käytävissä.
Samalla olin jalkeilla. Vastassamme oli kymmenkunta alempaa therniä seisoen leveässä oviaukossa vastapäätä sitä ovea, josta me olimme tulleet.
Ympärilläni viruivat kuolleina kaikki seuralaiseni paitsi Thuvia ja Tars Tarkas, jotka olivat samoin kuin minäkin nukkuneet lattialla ja siten välttäneet ensimmäiset tuhoisat laukaukset.
Kun nousin seisomaan, laskivat thernit alas kauheat aseensa, samalla kun heidän kasvonsa vääntyivät sekavaan ilmeeseen, josta kuvastui kiukkua, hölmistystä ja levottomuutta.
Olin heti tilanteen tasalla.
"Mitä tämä merkitsee?" huusin raivoisan ankarasti. "Aikovatko Sator
Throgin alamaiset murhata hänet?"
"Armoa, oi kymmenennen arvoluokan mestari!" huudahti yksi miehistä toisten hiipiessä oviaukkoon ikäänkuin koettaen salaa luikkia tiehensä niin mahtavan miehen näkyvistä.
"Kysy heiltä, mitä asiaa heillä on tänne", kuiskasi Thuvia olkani takaa.
"Mitä tekemistä teillä on täällä, miehet?" huusin.
"Kaksi ulkomaailmasta saapunutta miestä on valloillaan thernien alueella. Olemme thernien isän määräyksestä etsimässä heitä. Toinen heistä on valkoihoinen ja mustatukkainen, toinen taas tavattoman kookas vihreä sotilas", selitti mies luoden epäluuloisen katseen Tars Tarkasiin.
"No tässä on heistä toinen", puhkesi Thuvia puhumaan osoittaen tharkilaista, "ja jos silmäätte tuolla ovella olevaa ruumista, niin kenties tunnette toisen. Sator Throgin ja hänen halpojen orjiensa oli tehtävä mihin vartioivat alemmat thernit eivät kyenneet — olemme surmanneet toisen ja vanginneet toisen. Palkkioksi on Sator Throg lahjoittanut meille vapauden. Ja nyt olette te tyhmyydessänne tappaneet kaikki muut paitsi minua ja olittepa vähällä surmata itse mahtavan Sator Throginkin."
Miehet näyttivät typertyneiltä ja hyvin säikähtäneiltä.
"Eikö olisi parasta, että he heittäisivät nämä ruumiit kasvi-ihmisille ja sitten palaisivat majapaikkoihinsa, oi mahtava Sator Throg?" kysyi Thuvia minulta.
"Kyllä; tehkää kuten Thuvia sanoi!" säestin.
Kun miehet kokosivat ruumiita lattialta, huomasin, että se heistä, joka kumartui nostamaan Sator Throgin ruumista, säpsähti lähemmin silmätessään vainajan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja loi sitten silmäkulmastaan salavihkaa nopean silmäyksen minuun päin.
Olisin voinut vannoa, että hän hieman aavisteli, kuinka asiat todella olivat; mutta hänen vaikenemisensa osoitti, että se oli pelkkä epäluulo, jota hän ei rohjennut lausua ääneen.
Kantaessaan ruumista pois huoneesta hän taaskin vilkaisi minuun nopeasti, mutta tutkivasti, ja sitten hänen katseensa uudelleen kiintyi käsivarsillaan olevan ruumiin kaljuun, kiiltävään päälakeen. Kun vielä, juuri hänen poistuessaan huoneesta, ohimennen silmäsin hänen kasvojaan syrjästä päin, väreili hänen huulillaan ovela, voitonriemuinen hymy.
Tars Tarkas, Thuvia ja minä jäimme kolmisin. Tuhoisan tarkasti tähtäävät thernit olivat riistäneet seuralaisiltamme viimeisetkin vähäiset toiveet päästä ulkomaailman vaaralliseen vapauteen.
Niin pian kun kaamea kulkue oli täydelleen häipynyt näkyvistämme, kehoitti Thuvia meitä heti lähtemään uudelleen liikkeelle.
Myöskin hän oli pannut merkille Sator Throgia kantavan thernin epäilevät eleet.
"Se ei ennusta meille hyvää, oi prinssi", hän sanoi. "Sillä joskaan tuo vintiö ei uskaltanut ryhtyä sinua syyttämään, niin on hänen yläpuolellaan sellaisia miehiä, joilla on kyllin valtaa vaatiakseen tarkempaa tutkimusta, ja se, prinssi, olisi varmasti tuhoisa."
Kohautin olkapäitäni. Minusta näytti vaikean asemamme lopputuloksena joka tapauksessa olevan kuolema. Uni oli minua virkistänyt, mutta verenvuodosta olin yhä vieläkin heikko. Haavojani kirveli. Hoitoa ja lääkkeitä ei ollut vielä saatavissa. Kuinka kaipasinkaan vihreiden marsilaisnaisten melkein ihmeellisesti parantavia omituisia voiteitä ja lääkkeitä. Yhdessä tunnissa ne olisivat tehnee minusta uuden miehen.
Rohkeuteni oli lamassa. En milloinkaan ennen ollut tuntenut niin äärimmäistä toivottomuutta vaaran uhatessa. Mutta samassa häilytti ilmanveto pyhän thernin pitkää, aaltoilevaa keltaista tukkaa, niin että se hulmahti kasvoilleni.
Eivätkö nuo hiukset vieläkin saattaisi aukaista vapauteen vievää ovea? Jos toimisimme ripeästi, niin emmekö vieläkin voisi pelastua, ennenkuin yleinen hälytys tehtäisiin? Voisimmehan ainakin koettaa.
"Mihin se mies ensinnä ryhtyy, Thuvia?" kysyin. "Kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin palataan meitä etsimään?"
"Hän menee suoraan thernien isän, Matai Shang-vanhuksen luo. Hänen on odotettava puheillepääsyä, mutta kun hänellä on varsin korkea asema alempien thernien keskuudessa — hän on alempien thernien thorian — ei Matai Shang anna hänen kovinkaan kauan odottaa.
"— Jos siis thernien isä pitää hänen kertomustaan uskottavana, niin tunnin kuluttua käytävät ja huoneet, pihat ja puutarhat vilisevät etsijöitä."
"Meidän on siis tunnissa tehtävä mitä teemme. Mikä on paras tie,
Thuvia, lyhin tie pois tästä taivaan manalasta?"
"Suoraan kukkuloiden laelle, prinssi", vastasi hän, "ja sitten puutarhojen läpi sisäpihoille. Sieltä vie tiemme thernien temppeleihin ja niiden läpi ulkopihoihin. Sitten varustukset — oi, prinssi, se on toivotonta. Kymmenentuhatta sotilasta ei kykenisi raivaamaan tietä vapauteen tästä hirveästä paikasta.
"— Aikojen alusta lähtien ovat thernit lujittaneet linnoitustaan, vähitellen, kiven kiveltä. Valloittamattomat varustukset ympäröivät yhtämittaisesti jatkuen Otz-vuorten ulkorinteitä.
"— Suojamuurien takana olevissa temppeleissä on miljoona sotilasta aina valmiina. Pihat ja puutarhat ovat täynnä orjia, naisia ja lapsia.
"— Siellä on mahdotonta päästä huomaamatta edes kivenheiton matkaa."
"Jos kerran muuta tietä ei ole, Thuvia, niin miksipä vitkastella pohtimalla tämän tien vaikeutta? Meidän on koetettava selviytyä siitä."
"Eikö meidän olisi parempi yrittää pimeän tultua?" kysyi Tars Tarkas.
"Päivällä ei näytä olevan minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia."
"Mahdollisuudet olisivat vähän paremmat öiseen aikaan, mutta varustuksia vartioidaan silloinkin hyvin, kenties tarkemmin kuin päivällä. Mutta pihoissa ja puutarhoissa on vähemmän väkeä liikkeellä", sanoi Thuvia.
"Kuinka paljon on kello?" tiedustin.
"Oli keskiyö, kun vapautit minut kahleista", selitti Thuvia. "Kaksi tuntia senjälkeen olimme varastohuoneessa. Siellä nukuitte neljätoista tuntia. Kohta täytyy auringonlaskun taaskin lähetä. Tulkaa, menkäämme katsomaan jostakin läheisestä kallio-ikkunasta!"
Näin sanoen hän lähti opastamaan meitä kiemurtelevia käytäviä pitkin, kunnes käännyttyämme eräästä mutkasta jouduimme äkkiä aukolle, joka avautui Dorin laaksoon päin.
Oikealla puolellamme aurinko parhaillaan laskeutui suurena punaisena pallona Otz-vuorten läntisten harjanteiden taa. Vähän matkan päässä alapuolellamme seisoi pyhä thern vahdissa kallion ulkonemalla. Tulipunaisen virkavaippansa hän oli kietonut tiukasti ympärilleen varoiksi kylmää vastaan, joka tulee heti pimeän mukana auringon laskiessa. Marsin ilmakehä on niin ohutta, että se imee itseensä vain hyvin vähän lämpöä auringon säteistä. Päivän paistaessa on aina tavattoman kuuma; öisin taas on jäätävän kylmä. Eikä ohut ilmakehä myöskään heijasta auringon säteitä eikä hajoita sen valoa kuten Maassa. Marsissa ei ole ensinkään hämärää. Kun valtava päivänkehrä painuu taivaanrannan taakse, on vaikutus aivan samanlainen kuin jos huonetta valaissut ainoa lamppu olisi sammutettu. Kirkkaan valon jälkeen kattaa kaiken synkkä pimeys ilman varoitusmerkkiä. Sitten alkavat kuut näkyä, Marsin salaperäiset, aavemaiset kuut, jotka pelottavien meteorien tavoin kiitävät lähellä Marsin pintaa.
Laskeva aurinko valaisi kirkkaasti Korus-järven itäistä rantaa, punaista nurmikkoa ja upeaa metsää. Puiden alla liikkui kasvi-ihmisiä laitumella useissa laumoissa. Täysikasvuiset seisoivat pystyssä varpaittensa ja vankkojen häntiensä varassa riipien kynsillään kaikki lehdet ja oksat, jotka yltivät. Silloin minulle selvisi, mistä johtui puiden huolellisesti karsittu ulkomuoto, joka silloin, kun ensi kerran aukaisin silmäni tuolla lehdossa, harhautti minut luulemaan joutuneeni sivistyneitten ihmisten asumasijoille.
Maisemaa silmäillessämme siirtyivät katseemme alhaalta kallioiden juurelta purkautuvan Iss-virran vierivään veteen. Samassa ilmaantui vuoren sisästä vene, jossa oli ulkomaailman onnettomia ihmisiä. Heitä oli kaksitoista, ja kaikki he olivat Marsin hallitsevaa, korkealle kehittynyttä ja sivistynyttä punaista rotua.
Ulkonemalla oleva airut huomasi tuhoon tuomitun seurueen yhtä pian kuin mekin. Hän kohotti päätään, ja nojautuen kauas huimaavan korkeaa alustaa ympäröivän matalan kaiteen yli puhkesi kimeään, valittavaan huutoon, joka kutsui tämän hornamaisen paikan pahat henget hyökkäykseen.
Hetkisen otukset seisoivat korvat jäykkinä pystyssä, sitten ne syöksyivät lehdosta joen rantaa kohti ponnahdellen pitkin, kömpelöin hyppäyksin.
Seurue oli laskenut maihin ja seisoi nurmikolla kammottavan lauman tullessa näkyviin. Toivotonta puolustautumista ei kestänyt kauan. Sitten oli kaikki hiljaista isojen, inhoittavien otuksien laskeutuessa uhriensa päälle ja imusuiden kiintyessä saaliin ihoon.
Kammoten käänsin katseeni toisaalle.
"Heidän osansa on pian näytetty loppuun", virkkoi Thuvia. "Isot valkeat apinat saavat lihan, kun kasvi-ihmiset ovat imeneet verisuonet kuiviin. Katsokaa! Tuolta ne jo tulevat!"
Kun silmäsin hänen osoittamaansa suuntaan, näin kaksitoista isoa valkeata hirviötä juoksemassa laakson poikki joen äyrästä kohti. Juuri silloin laski aurinko ja meidät verhosi sankka pimeys.
Vitkastelematta Thuvia opasti meidät käytävään, joka edestakaisin kaarrellen vei kallion läpi vuoren laelle monia satoja metrejä sen paikan yläpuolelle, missä olimme olleet.
Kahdesti sulkivat tiemme isot, käytävissä vapaina kuljeksivat banthit, mutta kummallakin kerralla Thuvia lausui hiljaisen komentosanan, ja murahtelevat pedot hiipivät juroina tiehensä.
"Jos osaat selviytyä kaikista esteistä yhtä hyvin kuin hillitset nuo rajut otukset, niin enpä ymmärrä, mitä vaikeuksia meillä voisi olla", sanoin hymyillen tytölle. "Miten menettelet siinä?"
Hän naurahti ja vavahti sitten.
"En oikein tiedä itsekään", hän sanoi. "Kun tulin tänne, sain Sator Throgin raivostumaan hylkäämällä hänet. Hän määräsi minut heitettäväksi yhteen sisäpihan avarista luolista. Se oli täynnä bantheja. Omassa maassani olin tottunut käskemään. Äänessäni oli jotakin, en tiedä mitä, joka lannisti pedot, kun ne karkasivat kimppuuni.
"— Sensijaan, että olisivat repineet minut palasiksi, kuten Sator Throg oli toivonut, ne ryömivät jaloissani. Tämä huvitti Sator Throgia ja hänen ystäviään niin suuresti, että minut säilytettiin elossa opettamaan ja hoitelemaan näitä pelottavia otuksia. Tunnen ne kaikki nimeltä. Niitä kuljeksii paljon täällä alemmissa kerroksissa. Ne huolehtivat puhtaanapidosta. Vankeja kuolee paljon kahleisiin. Banthit toimittavat terveyspoliisin tehtävät, ainakin tässä suhteessa.
"— Ylhäällä olevissa temppeleissä ja puutarhoissa niitä säilytetään luolissa. Thernit pelkäävät niitä. Juuri banthien tähden he niin harvoin uskaltautuvat maanalaisiin käytäviin muuten kuin tehtäviensä pakottamina."
Thuvian sanojen johdosta pälkähti päähäni ajatus.
"Miksi emme sitten ota muutamia bantheja ja päästä niitä irralleen, kun pääsemme maan pinnalle?" kysyin.
Thuvia nauroi.
"Se johtaisi huomion pois meistä, siitä olen varma", hän sanoi.
Hän alkoi kutsua petoja hiljaa hyräillen, mikä kuulosti puolittain kehräämiseltä, jatkaen sitä kulkiessamme vaivaloista tietämme sokkeloisissa maanalaisissa käytävissä ja kammioissa.
Kohta kuului takaamme pehmeiden käpälien tassutusta, ja kun katsahdin taakseni, näin parin isoja vihreitä silmiä hehkuvan synkästä pimennosta. Eräästä käytävän haarautumasta ryömi meitä kohti koukerteleva keltainen hahmo. Matalaa murinaa ja kiukkuisia ärähdyksiä kuului joka suunnalta meidän kiiruhtaessamme eteenpäin, ja hurja peto toisensa jälkeen vastasi valtiattarensa kutsuun.
Hän lausui sanan jokaiselle luoksemme saapuvalle pedolle. Kuten hyvin opetetut terrierit ne seurasivat meitä pitkin käytäviä, mutta huomioni kiintyi väkisinkin petojen kuolaisiin leukapieliin ja verenhimoisiin ilmeihin, kun ne silmäilivät Tars Tarkasia ja minua.
Pian kuhisi ympärillämme noin viisikymmentä petoa. Kaksi niistä asteli Thuvian kahden puolen kuten henkivartijat ainakin. Muiden sileät kyljet koskettivat silloin tällöin alastomia raajojani. Näky oli omituinen; melkein äänettömästi kulkevat paljasjalkaiset ihmiset ja pehmeäkäpäläiset pedot; kultaiset, jalokivistä säihkyvät seinät; pitkien välimatkojen päässä toisistaan olevien pienien, kattoon kiinnitettyjen radiumpallojen levittämä himmeä valaistus; isot, matalasti murahtelevat tuuheaharjaiset, ympärillämme tungeksivat pedot; kookas, korkealle kaikkien muiden yläpuolelle kohoava vihreä sotilas; minä itse, otsallani pyhän thernin rajattoman kallisarvoinen diadeemi; ja koko kulkueen etunenässä kaunis Thuvia-neito.
Sitä en pian unohda.
Lähestyimme avaraa huonetta, joka oli valaistu kirkkaammin kuin käytävät. Thuvia pysähdytti meidät. Ääneti hän hiipi ovelle ja vilkaisi huoneeseen. Sitten hän viittasi meitä tulemaan perässään.
Huone oli täynnä näiden maanalaisten onkaloiden outoja asukkaita. Siellä oli sekava kokoelma sekasikiöitä — ulkonaisesta maailmasta kotoisin olevien vankien, punaisten ja vihreiden marsilaisten, ja thernien valkean rodun jälkeläisiä.
Alituinen vankeus maan alla oli tehnyt heidän ihonsa kaamean
näköiseksi. He muistuttivat enemmän ruumiita kuin eläviä olentoja.
Monet heistä olivat epämuodostumia, toiset rujoja ja useimmat, kuten
Thuvia selitti, sokeita.
Kun he viruivat sätkytellen lattialla, joskus päällekkäin tai useita yhdessä läjässä, johtui heidät nähdessäni heti mieleeni kaameat kuvat, joita olin nähnyt Danten Helvetin korupainoksissa. Ja voisiko ollakaan sattuvampaa vertausta? Eikö tämä ollut todellinen horna, jossa asui kadotettuja sieluja, toivottomia, tuomittuja vainajia?
Varovasti astellen pujottelehdimme huoneen poikki, isojen banthien nälkäisesti nuuhkiessa himottavaa saalista, jota niin runsaasti ja viekoittelevasti oli ilman minkäänlaista suojaa levitettynä niiden eteen.
Sivuutimme vielä monien huoneiden ovia, joissa oli samanlaisia asukkaita, ja vielä kahdesti oli meidän pakko kulkea niiden läpikin. Eräissä toisissa oli vankeja ja petoja kahleissa.
"Miksi emme ole nähneet ainoatakaan therniä?" kysyin Thuvialta.
"He tulevat harvoin maan alle öisin, sillä silloin kuljeksivat isot banthit hämärissä käytävissä saalista etsien. Thernit pelkäävät tämän kaamean, toivottoman maailman kamalia asukkaita, jotka he itse ovat siirtäneet ja jättäneet kasvamaan jalkojensa alla. Vangitkin hyökkäävät joskus heidän kimppuunsa ja repivät heidät kappaleiksi. Thern ei voi milloinkaan tietää, mistä synkästä varjosta salamurhaaja karkaa hänen selkäänsä.
"— Päivällä on asianlaita toisin. Silloin vilisee käytävissä ja huoneissa edestakaisin astelevia vartijoita. Ylhäältä temppeleistä saapuu sadottain orjia ruoka- ja tarvikevarastoihin. Silloin täällä on hyörinää. Sinä et sitä huomannut, siliä kartoin vilkasliikkeisiä käytäviä ja opastin teidät tänne harvoin käytettyjä kiertoteitä pitkin. Mutta mahdollisesti voimme vieläkin kohdata jonkun thernin. Joskus heidän on pakko tulla tänne myöskin auringon laskettua. Senvuoksi olenkin liikkunut näin varovasti."
Kenenkään huomaamatta pääsimme kuitenkin ylimpiin käytäviin. Thuvia seisautti meidät lyhyen, jyrkästi nousevan vierun juurella.
"Tuolla ylhäällä", hän selitti, "on sisäpihalle vievä ovi. Näin kauas olen opastanut teidät. Tästä lähtien yli kuuden kilometrin päässä oleville varustuksille saakka on tiellämme lukemattomia vaaroja. Vartijoita liikkuu pihoilla, temppeleissä, puutarhoissa. Ja itse varustuksissa on jokaista tuuman leveyttä kohti vartija."
En ymmärtänyt, mitä varten tarvittiin niin tavattomia määriä sotilaita suojaamaan salaperäisyyden ja taikauskon verhoon siinä määrin kiedottua paikkaa, ettei ainoakaan barsoomilainen olisi rohjennut sitä lähestyä, vaikka sen asema olisikin ollut tarkoin tunnettu. Kysyin Thuvialta, mitä vihollisia thernit mahtoivat pelätä varmassa linnoituksessaan.
Olimme juuri saapuneet ovelle, ja Thuvia avasi sitä parhaillaan.
"He pelkäävät, oi prinssi", hän selitti, "Barsoomin mustia rosvoja, joilta esi-isämme meitä varjelkoot."
Ovi lennähti auki. Kasvien tuoksu täytti sieraimeni. Vilpoinen yöilma lehahti kasvojani vasten. Isot banthit nuuskivat outoja hajuja; sitten ne kaikki syöksähtivät sivuitsemme hiljaa murahdellen ja juoksivat lähemmän kuun kirkkaasti valaisemaan puutarhaan.
Äkkiä kuului temppelin katoilta voimakas huuto, hälytys- ja varoitushuuto, joka kiiri yhä kauemmaksi, leviten sekä itään että länteen, kaikuen temppeleistä, pihoilta ja varustuksilta, kunnes se kuului vain kuin kaukaisena, epäselvänä kaikuna.
Kookkaan tharkin pitkä miekka lensi tupestaan; Thuvia painautui vapisten vierelleni.