Oikeastaan ei minulla ole taipumusta pitkien puheiden pitoon, enkä milloinkaan ennen ollut alentunut kerskumaan, mutta olin arvannut, mikä sointu herättäisi vastaavan värähdyksen vihreiden marsilaisten rinnassa. Enkä ollutkaan väärässä, sillä puheeni oli ilmeisesti tehnyt heihin syvän vaikutuksen, ja he käyttäytyivät minua kohtaan senjälkeen vieläkin kunnioittavammin.
Tars Tarkasia itseään näytti vastaukseni miellyttävän, mutta hänen ainoa huomautuksensa sen johdosta oli enemmän tai vähemmän arvoituksellinen lause:
"Ja minä luulen tuntevani Tal Hajusin, Tharkin jeddakin."
Nyt kohdistin huomioni Dejah Thorisiin ja auttaen hänet seisomaan lähdin hänen kanssaan ovea kohti välittämättä mitään epäröivistä vartijatar-raivottarista sen enempää kuin päälliköiden kysyvistä katseistakaan. Enkö minä myöskin nyt ollut päällikkö! Siispä otin myöskin päällikön vastuunalaisuuden. He eivät meitä häirinneet ja niinpä me, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, ja John Carter, virginialainen herrasmies, astelimme uskollisen Woolan seuraamina hiljaisuuden vallitessa ulos Lorkvas Ptomelin, Barsoomin tharkien jedin, vastaanottosalista.
YHDESTOISTA LUKU.
Dejah Thorisin seurassa
Kun olimme päässeet ulkoilmaan, kiiruhtivat luoksemme molemmat naiset, joiden tehtävänä Dejah Thorisin vartioiminen oli ollut, näyttäen aikovan ryhtyä häntä vartioimaan edelleenkin. Lapsi-parka painautui säpsähtäen minua vasten, ja tunsin hänen molempien pienien käsiensä kiertyvän tiukasti käsivarteni ympärille. Viittasin naisia poistumaan selittäen heille, että Sola huolehtisi vangista tästä lähtien. Varoitin lisäksi Sarkojaa, että jos hän vielä yrittäisi kohdella Dejah Thorisia julmasti, niin olisi siitä seurauksena Sarkojan nopea ja tuskallinen kuolema.
Uhkaukseni oli huonosti osunut ja tuotti Dejah Thorisille enemmän pahaa kuin hyvää, sillä myöhemmin sain tietää, etteivät Marsissa miehet surmaa naisia eivätkä naiset miehiä. Niinpä Sarkoja vain loikin meihin ilkeän katseen ja poistui hautomaan konnanjuonia meitä vastaan.
Pian tapasin Solan ja selitin hänelle, että halusin hänen vartioivan Dejah Thorisia samoin kuin oli vartioinut minua. Myöskin toivoin hänen etsivän toisen asunnon, jossa Sarkoja ei heitä kiusaisi. Lopuksi ilmoitin hänelle itse sijoittuvani miesten keskuuteen.
Sola katsahti kädessäni oleviin ja olallani heiluviin varustuksiin.
"Olet suuri päällikkö nyt, John Carter", hän sanoi, "ja minun on noudatettava määräystäsi, vaikka mielelläni sen totisesti teen joka tapauksessa. Se mies, jonka merkkejä kannat, oli nuori, mutta hän oli mainehikas taistelija ja oli taitonsa avulla ja surmaamalla raivannut itselleen tien aivan Tars Tarkasin rinnalle, joka, kuten tiedät, jää arvossa jäljelle vain Lorkvas Ptomelista. Olet yhdestoista; tässä yhteiskunnassa on vain kymmenen päällikköä, jotka mieskunnossa ovat vertaisiasi."
"Ja jos surmaisin Lorkvas Ptomelin?" kysyin.
"Olisit ensimmäinen, John Carter; mutta sen kunnian voit saavuttaa vain siten, että koko neuvosto suostuu antamaan Lorkvas Ptomelin taistella kanssasi tahi että hän hyökkää kimppuusi ja sinä surmaat hänet itsepuolustukseksi, jolloin pääsisit ensimmäiseksi."
Nauroin ja vaihdoin puheenaihetta. Minulla ei ollut erikoista halua tappaa Lorkvas Ptomelia, ja vielä vähemmin halusin päästä jediksi tharkien keskuuteen.
Solan ja Dejah Thorisin kanssa lähdin etsimään uutta asuntoa. Sen löysimme eräässä rakennuksessa, joka oli lähempänä vastaanottosalia kuin aikaisempi asuntomme ja rakennustavaltaan viimemainittua paljoa komeampi. Tässä rakennuksessa oli lisäksi oikeita makuuhuoneita muinaisine, sirotekoisine metallisine vuoteineen, jotka riippuivat pitkissä kultaketjuissa marmorikatosta. Seinäkoristukset olivat hyvin huoliteltuja, ja päinvastoin kuin muissa siihen asti tarkastamissani rakennuksissa, oli tämän rakennuksen freskoihin sommiteltu useita ihmisolentoja. Nämä olivat minun kaltaisiani ihmisiä, ja heidän ihonsa oli paljoa vaaleampi kuin Dejah Thorisin. He olivat puettuja viehättäviin, poimuisiin pukuihin, joissa oli runsaasti metalli- ja helmikoristeita, ja heidän upeat hiuksensa olivat kullankeltaisia tai punertavan pronssin värisiä. Miehet olivat parrattomia, ja aseita oli vain harvoilla. Yleensä oli nämä valkoihoiset ja vaaleatukkaiset ihmiset kuvattu leikkivinä.
Dejah Thoris taputti käsiään ja huudahti ihastuneesti nähdessään nämä suurenmoiset taideluomat, jotka periytyivät kauan sitten sukupuuttoon kuolleelta kansalta. Sola taas ei näyttänyt niitä edes huomaavankaan.
Erästä toisessa kerroksessa aukion puolella olevaa huonetta päätimme käyttää Dejah Thorisin ja Solan makuuhuoneena ja sen vieressä pihan puolella olevaa huonetta keittiönä ja varastona. Sitten lähetin Solan noutamaan vuodetarpeita sekä ruokaa ja muita tarvikkeita, sanoen itse vartioivani Dejah Thorisia hänen poissaollessaan.
Kun Sola oli mennyt, kääntyi Dejah Thoris minuun päin hieman hymyillen.
"Ja minnehän vankisi sitten pakenisi, jos antaisitkin hänen mennä. Voisiko hän muuta kuin tulla perästäsi, pyytää sinulta suojelusta ja rukoilla anteeksi niitä julmia ajatuksia, joita hänellä on sinua kohtaan ollut viimeksi kuluneina päivinä?"
"Olet oikeassa", vastasin, "kummankin meidän on mahdotonta paeta, jollemme lähde yhdessä."
"Kuulin sinun vetoavan Tars Tarkasiksi nimittämääsi otukseen, ja luulen ymmärtäväni asemasi näiden olentojen keskuudessa, mutta sensijaan en jaksa käsittää selitystäsi, ettet ole kotoisin Barsoomista.
"— Ensimmäisen esi-isäni nimessä", hän jatkoi, "mistä sitten olet? Olet hyvin meikäläisten kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen. Puhut kieltämme, mutta kuulin sinun sanovan Tars Tarkasille, että olet sitä vasta äsken oppinut. Samaa kieltä puhuvat kaikki barsoomilaiset jäisestä etelästä jäiseen pohjoiseen saakka, vaikkakin heidän kirjakielensä ovat erilaisia. Vain Dorin laaksossa, missä Iss-virta laskee unhotettuun Korusjärveen, oletetaan puhuttavan erilaista kieltä, ja vain esi-isiltä perityissä muinaistaruissamme kerrotaan jonkun barsoomilaisen palanneen Korusin rannoilta Dorin laaksosta takaisin ylöspäin pitkin Iss-virtaa. Älä sano minulle, että olet sellainen palannut matkalainen! Jos niin olisi, niin kaikkialla Barsoomissa sinut kauheasti surmattaisiin. Sano, ethän ole!"
Hänen silmissään oli omituinen haltioitunut hehku, ääni oli rukoileva, ja pienet kätensä hän oli ojentanut painaen niitä rintaani vasten, ikäänkuin koettaen puristaa kieltävän vastauksen suorastaan sydämestäni.
"En tunne täkäläisiä tapoja, mutta omassa Virginiassani ei herrasmies valehtele pelastaakseen henkeänsä. En ole Dorista; en ole milloinkaan nähnyt salaperäistä Issiä; tietymättömissä oleva Korus on yhä tietymättömissä, ainakin minulta. Uskotko minua?"
Ja sitten minusta äkkiä tuntui, että toivoin hyvin hartaasti hänen uskovan vakuutustani. En sen vuoksi, että olisin pelännyt seurauksia, jos olisi yleisesti luultu minun palanneen barsoomilaisten taivaasta tai helvetistä tai mikä se sitten lieneekään ollut. Mutta minkä vuoksi sitten? Miksi oli hänen uskomisensa minusta niin tärkeätä? Katsoin häntä, hänen ylöspäin käännettyjä kauneita kasvojaan ja hänen ihmeellisiä silmiään, joista kuvastui koko hänen sielunsa syvyys. Ja kun silmäni kohtasi hänen katseensa, niin tiesin miksi ja — vapisin.
Samanlainen tunneaalto näytti vyöryvän hänenkin mielessään. Huoaten hän vetäytyi kauemmaksi minusta, ja samalla kun hänen vakavat, ihanat kasvonsa yhä olivat minuun päin, hän kuiskasi: "Uskon sinua, John Carter; en tiedä, mitä 'herrasmies' on, enkä liioin ole koskaan ennen kuullut mainittavan Virginiaa; mutta Barsoomissa ei kukaan mies valehtele; jollei hän tahdo puhua totta, niin hän on vaiti. Missä on tämä Virginia, kotimaasi, John Carter?" hän kysyi, eikä kauniin maani kaunis nimi ole koskaan sointunut minusta ihanammin kuin silloin, kun kuulin sen noilta moitteettomilta huulilta tuona kauan sitten menneenä päivänä.
"Olen toiselta taivaankappaleelta", vastasin, "suuresta Maa-kiertotähdestä, joka kiertää yhteistä aurinkoamme lähinnä teidän Barsoominne, jota me nimitämme Marsiksi, piirin sisäpuolella. Miten saavuin tänne, sitä en voi kertoa, sillä en sitä tiedä; mutta täällä olen, ja koska olen saanut palvella Dejah Thorisia, olen iloinen siitä, että olen täällä."
Huolestunein ilmein hän katseli minua pitkään ja kysyvästi. Tiesin hyvin, että selitystäni oli vaikea uskoa, enkä voinut toivoakaan hänen pitävän sitä totena, niin kiihkeästi kuin halusinkin hänen luottavan minuun ja kunnioittavan minua. Paljoa mieluummin olisin ollut mainitsematta hänelle mitään entisyydestäni, mutta ei ainoakaan mies olisi kerran katsahdettuaan hänen syviin silmiinsä voinut olla noudattamatta hänen vähäisintäkin toivomustaan.
Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja sanoi hymyillen: "Minun on uskottava, vaikken ymmärräkään. Voin kyllä hyvin huomata, ettet ole nykypäivien Barsoomista; olet meidän kaltaisemme ja sittenkin erilainen. Mutta miksipä vaivaisin pää-parkaani sellaisella kysymyksellä, kun sydämeni sanoo, että uskon, koska tahdon uskoa!"
Se oli hyvää järkeilyä, hyvää maapallon naisten tapaista järkeilyä, ja jos se kerran tyydytti häntä, niin totisesti en minä tahtonut ryhtyä sitä horjuttamaan. Ja itse asiassa se oli ainoa mahdollinen järkeilytapa, joka kertomukseeni nähden saattoi viedä tyydyttävään tulokseen Sitten aloimme keskustella yleisistä asioista, tehden toisillemme kysymyksiä ja vastaillen niihin. Hän halusi oppia tuntemaan kansani tapoja, ja tällöin hän osoitti tuntevansa Maan tapahtumat huomattavan hyvin. Kun tiedustelin häneltä, kuinka hän voi olla niin perehtynyt maapallon asioihin, huudahti hän naurahtaen:
"Näetkös, Barsoomissa tuntee jokainen koulupoika tähtenne maantieteen sekä osittain kasviston ja eläimistön kuten myöskin historian aivan yhtä hyvin kuin oman tähtensäkin. Mehän voimme nähdä kaikki, mitä tapahtuu Maassa, kuten sitä nimität; sehän on tuolla taivaalla selvästi näkyvissä."
Se hämmästytti minua, se minun täytyy tunnustaa, yhtä suuresti kuin minun kertomukseni oli saattanut hänet ymmälle. Ja sanoinkin sen hänelle. Silloin hän yleispiirtein kuvasi minulle niitä välineitä, joita hänen kansansa oli miespolvien aikana käyttänyt ja kehittänyt ja joiden avulla voidaan heijastaa levylle selvä kuva kaikesta, mitä kiertotähdillä ja monilla kiintotähdilläkin tapahtuu ja näkyy. Nämä kuvat ovat niin yksityiskohtaisen tarkkoja, että kun ne valokuvataan ja suurennetaan, voidaan niistä selvästi erottaa niinkin pienet esineet kuin ruohonlehdet. Sittemmin sain Heliumissa nähdä paljon tällaisia kuvia samoinkuin koneet, joilla niitä valmistettiin.
"Jos kerran tunnet maapallon asiat niin hyvin", kysyin, "niin kuinka et tunne minua sen kiertotähden asukkaaksi?"
Hän hymyili kuten ihminen, joka vastailee lapsen ikävystyttäviin kysymyksiin.
"Senvuoksi, John Carter", hän vastasi, "että melkein kaikissa tähdissä, joissa ilmasto-olot ovat vähänkin samanlaisia kuin Barsoomissa, on myöskin samanlaisia eläinmuotoja kuin sinä ja minä. Ja lisäksi Maan asukkaat melkein poikkeuksetta verhoavat ruumiinsa kummallisiin, läpinäkymättömiin vaatekappaleisiin ja päänsä kauheannäköisiin laitteisiin, joiden tarkoitusta emme ole voineet ymmärtää. Mutta sinä taas olit silloin, kun tharkilaiset sotilaat sinut löysivät, aivan alaston sekä ilman merkkejä ja koristeita.
"— Se seikka, ettei sinulla ollut minkäänlaisia merkkejä, on sitova todistus siitä, ettet ole syntyperäinen barsoomilainen, kun taas se, ettei sinulla ollut hullunkurista vaatetusta, voi saattaa epäilemään, oletko myöskään Maasta kotoisin."
Kerroin hänelle silloin yksityiskohtaisesti lähtöni Maasta ja selitin, että ruumiini virui siellä täysin puettuna hänestä kummallisiin maapallon asujanten tamineihin. Samassa saapui Sola tuoden vähäiset tavaramme ja mukanaan suojattinsa, nuori marsilainen, jonka luonnollisesti oli jaettava asuinsija heidän kanssaan.
Sola kysyi meiltä, oliko luonamme käynyt ketään hänen poissaollessaan, ja näytti suuresti hämmästyvän, kun me vastasimme kieltävästi. Hän kertoi kohdanneensa portaita alaspäin laskeutuneen Sarkojan tullessaan yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsi. Päättelimme Sarkojan olleen kuuntelemassa, mutta kun emme muistaneet puhuneemme mistään tärkeistä asioista, niin sivuutimme koko tapahtuman mitättömänä, päättäen vain noudattaa vastaisuudessa äärimmäistä varovaisuutta.
Dejah Thoris ja minä syvennyimme sitten tutkimaan valtaamamme rakennuksen kauniiden huoneiden tyyliä ja koristuksia. Hän lausui, että tämän kansan kukoistusaika oli otaksuttavasti ollut enemmän kuin satatuhatta vuotta sitten. Se kansa oli ollut hänen rotunsa esivanhempia, mutta oli sekaantunut toiseen suureen muinaismarsilaiseen rotuun, joka oli ollut hyvin tumma, melkein musta, sekä myöskin punertavan keltaiseen rotuun, joka oli elänyt samoihin aikoihin.
Näiden kolmen korkeamman marsilaishaaran oli ollut pakko yhtyä voimakkaaksi liitoksi, kun heidän oli Marsin merien kuivaessa täytynyt etsiä verrattain harvalukuisia ja yhä pieneneviä hedelmällisiä alueita ja puolustaa itseään vihreiden marsilaisten rajuja laumoja vastaan uusissa oloissa.
Aikakausia kestäneen läheisen yhteyden ja aviollisen sekaantumisen tuloksena oli ollut uusi punainen ihmisrotu, jonka vaaleaihoinen, kaunis tytär Dejah Thoris oli. Monien miespolvien aikaiset ankarat koettelemukset ja puute sekä eri rotujen väliset, samoin kuin vihreitä marsilaisia vastaan käydyt lakkaamattomat taistelut olivat tuhonneet paljon vaaleatukkaisten marsilaisten korkeasta sivistyksestä ja monia heidän taidesaavutuksiaan, ennenkuin he olivat sopeutuneet uusiin elinehtoihinsa. Mutta nykypäivien punainen rotu on saavuttanut sellaisen tason, että se tuntee uusien keksintöjen ja käytännöllisemmän sivistyksen kautta saaneensa korvauksen kaikesta siitä, mikä peruuttamattomasti on painunut unholaan lukemattomien vuosien taakse yhdessä muinaisten barsoomilaisten kanssa.
Nämä muinaiset marsilaiset olivat olleet korkeasti sivistynyttä rotua ja heillä oli ollut laaja kirjallisuus, mutta niiden raskaiden vuosisatojen vaiheissa, jolloin heidän oli mukauduttava uusiin elinehtoihin, keskeytyivät heidän edistyksensä ja tuotantonsa täydelleen, ja lisäksi heidän arkistonsa, muistonsa ja kirjallisuutensa tuhoutuivat melkein tyyten.
Dejah Thoris kertoi minulle monia mielenkiintoisia piirteitä ja tapahtumia tämän kuolleen, ylevän ja lempeän rodun vaiheista. Hän sanoi, että kaupungin, jossa majailimme, otaksuttiin olleen Korad-niminen kauppa- ja sivistyskeskus. Se oli rakennettu kauniin, luonnon muodostaman sataman äärelle, jota maan puolelta suojasivat mahtavat kukkulat. Satamasta, hän selitti, oli nyt jäljellä vain kaupungin länsipuolella oleva pieni laakso, kun taas kukkuloiden välitse vanhalle merenpohjalle vievä sola oli ollut kanava, jota myöten laivat pääsivät kaupungin porteille.
Muinaisten merien rannoilla oli tällaisia kaupunkeja siellä täällä. Ja pienempiä kaupunkeja oli perustettu aina lähemmäksi valtamerien keskustaa, kun väestön oli ollut pakko seurata pakenevan veden mukana, kunnes heidän oli ollut turvauduttava viimeiseen pelastuskeinoonsa, niin sanottuihin Marsin kanaviin.
Olimme syventyneet rakennuksen tarkasteluun ja keskusteluun, ettemme huomanneet ajan kulkua, ennenkuin oli jo myöhäinen iltapäivä. Saimme huomautuksen niistä olosuhteista, joissa parhaillaan olimme, kun Lorkvas Ptomelin lähetti tuli kutsumaan minua viipymättä hänen puheilleen. Sanottuani Dejah Thorisille ja Solalle hyvästi sekä käskettyäni Woolan jäädä heidän turvakseen kiiruhdin vastaanottosaliin, jossa tapasin Lorkvas Ptomelin ja Tars Tarkasin istumassa puhujalavalla.
KAHDESTOISTA LUKU
Vanki, jolla on valtaa
Kun olin astunut sisään ja tervehtinyt, antoi Lorkvas Ptomel minulle merkin astua lähemmäksi ja tarkastaen minua suurilla, kamalan näköisillä silmillään puhutteli minua seuraavasti:
"Olet ollut keskuudessamme vain muutamia päiviä, mutta kunnollasi olet saavuttanut korkean aseman. Mutta olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, meikäläinen et ole, et tunne kuuluvasi meidän kansaamme.
"— Asemasi on omituinen", hän jatkoi. "Olet vanki, mutta kuitenkin voit antaa määräyksiä, joita on toteltava. Olet muukalainen ja kuitenkin olet tharkilainen päällikkö. Olet kääpiö, mutta kuitenkin kykenet tappamaan voimakkaan soturin yhdellä nyrkiniskulla. Ja nyt on kerrottu sinun suunnittelevan pakoa toisen, toista rotua olevan vangin kanssa, joka omien sanojensa mukaan puolittain uskoo sinun palanneen Dorin laaksosta. Jos jompikumpi näistä syytöksistä osoittautuisi oikeaksi, riittäisi se tuottamaan sinulle kuolemantuomion, mutta me olemme oikeamielistä kansaa, ja sinut asetetaan oikeuden eteen Tharkiin palattuamme, jos Tal Hajus niin määrää.
"— Mutta", hän jatkoi karkealla kurkkuäänellään, "jos pakenet punaisen tytön kanssa, niin siitä on minun tehtävä Tal Hajusille tiliä. Minun on taisteltava Tars Tarkasin kanssa ja joko näytettävä, että minulla on oikeus käskeä, tahi vainajana luovutettava arvomerkkini paremmalle miehelle, sillä sellainen on tharkien tapa.
"— Olen hyvässä sovussa Tars Tarkasin kanssa. Yhdessä me käyttelemme vihreän kansan suurimman heimon ylintä valtaa. Emme halua taistella keskenämme. Ja siksi olisin iloinen, jos olisit kuollut. Mutta vain kahdessa tapauksessa voidaan sinut surmata meidän keskuudessamme ilman Tal Hajusin määräystä: mieskohtaisessa taistelussa itsepuolustukseksi, jos hyökkäisit kimppuumme, tai jos sinut tavattaisiin yrittäessäsi karata.
"— Oikeudenmukaisuus vaatii minua varoittamaan sinua ja selittämään, että me vain odotamme jompaakumpaa tällaista syytä vapautuaksemme näin suuresta vastuunalaisuudesta. On hyvin tärkeätä, että punainen tyttö varmasti saatetaan Tal Hajusin käsiin. Tharkit eivät ole tuhanteen vuoteen saaneet sellaista vankia. Hän on katkerimman vihamiehemme, suurimman punaisen jeddakin pojantytär. Olen puhunut. Punainen tyttö sanoi, ettei meillä ole lempeämpiä inhimillisiä tunteita, mutta me olemme oikeamielistä ja vilpitöntä rotua. Saat mennä."
Käännyin ympäri ja poistuin vastaanottosalista. Kas tässä siis Sarkojan kostojuonien alku! Tiesin, että kukaan muu ei voinut olla vastuussa tästä kantelusta, joka oli niin nopeasti saapunut Lorkvas Ptomelin korviin, ja nyt muistin myöskin keskustelustamme ne osat, joissa olimme kosketelleet karkaamista ja minun syntyperääni.
Sarkoja oli niihin aikoihin Tars Tarkasin vanhin ja luotetuin nainen. Sellaisena hän oli valtava, hallituksen takana oleva voima, sillä ei ainoaankaan sotilaaseen Lorkvas Ptomel luottanut siinä määrin kuin kyvykkäimpään apulaiseensa Tars Tarkasiin.
Mutta sensijaan että tämä Lorkvas Ptomelin vastaanotto olisi häätänyt mielestäni karkaamisajatukset, se oli vain omiaan keskittämään kaikki kykyni tähän asiaan. Nyt ymmärsin entistä selvemmin, kuinka ehdottoman välttämätöntä Dejah Thorisin oli päästä pakenemaan, sillä olin varma, että häntä Tal Hajusin päämajassa odottaisi hirveä kohtalo.
Solan kuvausten mukaan tämä hirviö oli olento, johon oli kasaantunut kaikkien häntä edeltäneiden miespolvien julmuus, hurjuus ja häikäilemättömyys. Hän oli kylmä, ovela, punnitseva, ja lisäksi hän räikeänä vastakohtana muille kansalaisille yleensä oli eläimellisen intohimon orja, jonka intohimon marsilaisten rinnasta ovat melkein vaimentaneet heidän kuolevan tähtensä vähentyvät toimeentulolähteet.
Pelkkä ajatuskin, että Jumalainen Dejah Thoris joutuisi sellaisen hornamaisen muinaisperimyksen kynsiin, pusersi kylmän hien otsaani. Paljoa parempi oli meidän varata itsellemme pelastavat kuulat viimeisen hetken varalle, kuten tekivät entisen isänmaani sankarilliset uudisasukasnaiset, jotka itse surmasivat itsensä, ennenkuin antautuivat intiaanien käsiin.
Astellessani aukiolla vaipuneena synkkiin aavisteluihini tuli Tars Tarkas luokseni poistuessaan vastaanottosalista. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan ei ollut vähääkään muuttunut, ja hän tervehti minua, ikäänkuin emme olisikaan eronneet vasta muutamia minuutteja sitten.
"Missä on asuntosi, John Carter?" hän kysyi.
"En ole vielä valinnut", vastasin. "Minusta tuntui parhaalta majoittua joko yksin tahi toisten sotilaiden luokse, ja olen odottanut tilaisuutta kysyäkseni neuvoa sinulta. Kuten tiedät", jatkoin hymyillen, "en ole vielä perehtynyt tharkien kaikkiin tapoihin."
"Tule mukaani", kehoitti hän, ja yhdessä menimme aukion poikki eräälle rakennukselle, jonka ilokseni huomasin olevan Solan ja hänen suojattiensa asumatalon vieressä.
"Minun majapaikkani on tämän rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa", selitti hän, "ja myöskin toisen kerroksen ovat sotilaat kokonaan vallanneet. Mutta kolmas ja sitä ylemmät kerrokset ovat tyhjinä. Voit valita niistä.
"— Olen kuullut", hän jatkoi, "että olet luovuttanut naisesi vangille. No niin, kuten olet sanonut, tapasi ovat erilaiset kuin meidän, mutta osaat taistella tarpeeksi hyvin tehdäksesi kuten haluat, ja jos sinua siis huvittaa antaa naisesi vangille, niin se on oma asiasi. Mutta päällikkönä pitäisi sinulla olla myöskin itselläsi palvelijoita, ja tapojemme mukaan saat valita niiden päällikköjen seurueista, joiden arvomerkkejä nyt kannat, kenen naisen hyvänsä tai vaikkapa heidät kaikki."
Kiitin häntä, mutta vakuutin hänelle, että tulisin varsin hyvin toimeen ilman apuakin muuten paitsi ruuan valmistuksessa. Niinpä hän lupasikin lähettää naisia tätä tarkoitusta varten sekä huolehtimaan aseista ja ammuksien valmistamisesta, minkä hän selitti välttämättömäksi. Huomautin hänelle, että naiset saisivat tuoda mukanaan osan taistelusaaliina minulle kuuluvista vuodesilkeistä ja -turkiksista, sillä yöt olivat kylmiä eikä minulla itselläni ollut vuodetarpeita laisinkaan.
Hän lupasi pitää huolen kaikesta ja poistui. Yksin jäätyäni nousin kiertoportaita ylempiin kerroksiin etsimään sopivaa asuntoa. Muiden rakennusten kauniit nähtävyydet toistuivat täällä, ja pian olin minä unohtunut tutkimuksien ja huomioiden tekoon.
Lopuksi valitsin erään kolmannessa kerroksessa julkisivun puolella olevan huoneen, sillä siten jouduin olemaan jokseenkin lähellä Dejah Thorisia, jonka asunto oli viereisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja mieleeni välähti, että voisin järjestää meille jonkunlaisen tiedoituslaitteen, jonka avulla hän voisi lähettää minulle merkin tarvitessaan joko apua tai suojelusta.
Makuuhuoneeni yhteydessä oli kylpy- ja pukeutumishuone sekä muita yö- ja päivähuoneita, kaikkiaan kymmenkunta. Takahuoneiden ikkunat antoivat tavattoman suurelle pihalle, joka oli neljän meitä ympäröivän kadun erottaman neliön keskus. Pihalle oli nyt sijoitettu rakennuksissa majaileville sotilaille kuuluvat eläimet.
Vaikkakin piha oli yltyleensä kasvanut umpeen keltaista sammalmaista turvetta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, niin kuitenkin suihkulähteet, patsaat, penkit ja pergolamaiset laitokset olivat todistuksena siitä, että pihan oli täytynyt olla hyvin kaunis muinaisina aikoina silloin kun siellä olivat vallinneet vaaleatukkaiset hymyilevät ihmiset, joilta tylyt ja vääjäämättömät, avaruuden kaikkeutta ohjaavat lait olivat riistäneet sekä kodit että lisäksi kaiken muunkin ja jättäneet heistä jäljelle vain jälkipolvien tarut.
Oli helppoa kuvitella mielessään Marsin rehevän kasvullisuuden upeaa lehvistöä, joka aikoinaan antoi tälle näyttämölle eloa ja väriä, kaunismuotoisia, viehättäviä naisia, suoravartisia, miellyttäviä miehiä, iloisesti kisailevia lapsia — auringon paistetta, onnea, rauhaa. Sitten tulivat pimeät, julmat ja tietämättömät ajat, kunnes periytyneet inhimilliset ja sivistysvaistot olivat vielä kerran kohottaneet heidän jälkeläisensä muihin sulautuneena rotuna taaskin Marsin johtavaksi kansaksi.
Ajatukseni keskeytyivät, kun asuntooni saapui useita nuoria naisia tuoden kokonaisia kantamuksia aseita, silkkejä, turkiksia, jalokiviä, keittokalustoa, ruoka- ja juoma-astioita, joiden joukossa runsaasti ilmalaivasta saatua saalista. Kaikki se oli nähtävästi ollut molempien surmaamieni päälliköiden omaisuutta ja kuului nyt tharkien tavan mukaan minulle. Käskin heidän sijoittaa tavarat yhteen takahuoneeseen, minkä jälkeen he poistuivat, palaten pian mukanaan uudet kuormat, tavaroitteni tähteet, kuten he selittivät. Toisella kerralla saapui heidän kerallaan kymmenen tai viisitoista muuta naista ja nuorukaista, jotka olivat ilmeisesti kuuluneet molempien päälliköiden seurueisiin.
He eivät olleet päälliköiden perheitä eivätkä näiden vaimoja eivätkä palvelijoita. Heidän välisensä suhde oli omituinen ja niin erilainen kuin mitä me tunnemme, että sitä on vaikea kuvata. Kaikki omaisuus on vihreiden marsilaisten keskuudessa yhteiskunnan yhteistä, lukuunottamatta mieskohtaisia aseita ja arvonmerkkejä sekä yksityisten ihmisten maakuusilkkejä ja turkiksia. Vain näihin on kullakin eittämätön oikeus, mutta hän ei saa kasata niitä itselleen enempää kuin todella tarvitsee. Ylijäämä on vain hänen säilytettävänään, ja milloin tarvitaan, annetaan se yhteiskunnan nuoremmille jäsenille.
Päällikön seurueeseen kuuluvia naisia ja lapsia voinee verrata sotilasosastoon, josta päällikkö on vastuunalainen monessa suhteessa. Niinpä on hänen huolehdittava seurueensa ohjauksesta, kurinpidosta ja muonituksesta sekä johdettava sitä yhtämittaisilla vaelluksilla ja alituisissa taisteluissa punaisia marsilaisia vastaan. Päällikön naiset eivät missään merkityksessä ole vaimoja. Tätä maapallolla käytettyä sanaa vastaamaan ei vihreillä marsilaisilla ole sanaa ollenkaan. Heidän yhteiselämänsä aiheutuu yksinomaan yhteiskunnan etupyrkimyksistä, eikä luonnollinen valinta pääse siihen ensinkään määräämään. Kunkin yhdyskunnan päällikköjen neuvostolla on siinä suhteessa yhtä rajaton ratkaisuvalta kuin kentuckylaisen hevosjalostuslaitoksen omistajalla, joka tieteellisesti ohjaa eläintensä lisääntymistä, pitäen rodun parantumista silmällä.
Teoriassa tämä kuulostanee hyvältä, kuten niin monet muutkin asiat, mutta tästä luonnottomasta, pitkien ajanjaksojen aikana noudatetusta menettelystä yhdessä sen seikan kanssa, että yhteiskunnalla on katsottu olevan lapsiin suurempi oikeus kuin äidillä, on ollut seurauksena näiden kylmien, julmien olentojen kehittyminen synkkiin, rakkaudettomiin, ilottomiin oloihin.
Totta kyllä on, että vihreät marsilaiset, sekä miehet että naiset, ovat ehdottoman siveellisiä, lukuunottamatta Tal Hajusin kaltaisia rappeutuneita olioita. Mutta paljoa parempi on inhimillisten luonteenpiirteiden säilyminen, vaikka se sitten tapahtuisikin silloin tällöin loukkaamalla hieman siveellisyyttä.
Kun huomasin, että minun oli pakko ottaa vastatakseni näistä olennoista, tahdoinpa tai en, sopeuduin siihen parhaani mukaan ja käskin heitä etsimään itselleen asuntoja ylemmistä kerroksista, pidättäen kolmannen kerroksen itselleni. Yhdelle tytölle annoin tehtäväksi huolehtia yksinkertaisesta ruuastani, kun taas muut saivat ryhtyä työskentelemään entisillä toimialoillaan. Senjälkeen näin heitä varsin harvoin enkä heitä liioin ikävöinytkään.
KOLMASTOISTA LUKU
Rakkautta Marsissa
Ilmalaivojen kanssa käydyn taistelun jälkeen heimo jäi kaupunkiin useiksi päiviksi, luopuen kotimatkasta siihen asti, kunnes he saattoivat pitää varmana, etteivät laivat enää palanneet.
Tällä toimettomalla ajalla Tars Tarkas oli opettanut minulle monia tharkien taistelutemppuja ja heidän sotataitoaan, m.m. olin saanut opetella ratsastamaan sotilaiden käyttämillä suurilla eläimillä ja ohjaamaan niitä. Nämä otukset, joiden nimi on thoat, ovat yhtä vaarallisia ja rajuja kuin niiden isännätkin, mutta kun ne on kerran saatu alistumaan, ovat ne täysin käyttökelpoisia vihreiden marsilaisten tarkoituksiin.
Kaksi tällaista eläintä oli joutunut minulle niiltä sotilailta, joiden merkkejä kannoin, ja varsin pian osasin käsitellä niitä yhtä hyvin kuin syntyperäiset marsilaisetkin. Menettelytapa oli hyvin yksinkertainen. Jos eläin ei tarpeeksi nopeasti totellut ratsastajan telepaattista määräystä, annettiin sille pistoolin nupilla hirvittävä isku korvien väliin, ja jos eläin ryhtyi vastahankaan, toistettiin sama temppu, kunnes eläin oli joko alistunut tahi heittänyt ratsastajansa maahan.
Viimemainitussa tapauksessa alkoi miehen ja eläimen välillä taistelu elämästä ja kuolemasta. Jos edellinen käytteli pistooliaan tarpeeksi vikkelästi, niin kenties hän jäi eloon ja ratsasteli vieläkin, vaikka ei samalla eläimellä. Jollei mies ollut tarpeeksi nopsa, niin hänen naisensa saivat koota hänen raadellun ja silvotun ruumiinsa tähteet poltettaviksi tharkien tavan mukaan.
Woolasta saamani kokemuksen nojalla päätin koettaa noudattaa lempeyttä ratsueläimiäni kohtaan. Ensin opetin niille, etteivät ne saaneet heitetyksi minua satulasta, ja annoin niille myöskin muutamia tiukkoja napsauksia korvien väliin saadakseni ne uskomaan, että käskyvalta ja isännyys olivat minun. Asteittain voitin sitten niiden luottamuksen menetellen jotakuinkin samalla tavoin kuin olin tehnyt lukemattomia kertoja maapallolla opettaessani monia ratsujani. Olen aina tullut hyvin toimeen eläinten kanssa ja sekä luontaisten taipumusteni vuoksi että tietäen, että siten saavutin pysyvämmät ja tyydyttävämmät tulokset, olen aina kohdellut alempia olentoja lempeästi ja inhimillisesti. Tarpeen vaatiessa saattaisin surmata ihmisen, saaden siitä paljon vähemmän omantunnon tuskia kuin järjettömän, vastuuttoman eläimen tappamisesta.
Muutamissa päivissä tulivat thoatini koko heimon ihmeeksi. Ne saattoivat seurata perästäni ja hangata suurta turpaansa minua vasten osoittaen kömpelösti kiintymystään. Jokaista komennustani ne tottelivat niin vikkelästi ja herkästi, että marsilaiset soturit väittivät minun käyttävän jotakin Maassa tunnettua ja Marsissa outoa voimaa.
"Miten olet saanut ne taiotuiksi?" kysyi Tars Tarkas minulta eräänä iltapäivänä nähtyään minun työntävän käteni syvälle toisen ratsuni suureen kitaan, joka oli saanut kivimurusen hampaittensa väliin syödessään pihallamme kasvavia sammalia.
"Lempeydellä", vastasin. "Kuten näet, Tars Tarkas, on hienommilla tunteilla arvoa myöskin sotilaalle. Tiedän, että thoatini tottelevat jokaista määräystäni niin hyvin marsseilla kuin taistelun telmeessäkin. Taistelukelpoisuuteni on sen vuoksi suurempi, ja minä olen niin ollen parempi sotilas, koska olen lempeä isäntä. Jos muut sotilaamme alkaisivat tässä suhteessa noudattaa minun menettelytapojani, niin huomaisivat he sen edulliseksi sekä itselleen että yhteiskunnalle. Vain muutamia päiviä sitten itse kerroit minulle, että nämä suuret eläimet laskemattomien päähänpistojensa kautta useinkin muka aiheuttavat sen, että voitto kääntyy tappioksi, sillä juuri ratkaisevalla hetkellä ne saattavat ryhtyä heittämään ratsastajiaan satulasta ja repimään heitä."
"Kerro minulle, miten olet saavuttanut tällaiset tulokset!" sanoi Tars
Tarkas yksikantaan.
Selitin hänelle niin hyvin kuin voin koko menettelytavan, jota olin noudattanut opettaessani eläimiäni, ja myöhemmin hän pyysi minua toistamaan esitykseni Lorkvas Ptomelille ja muille kokoutuneille sotilaille. Se hetki merkitsi uusien olojen alkamista thoat-paroille, ja ennenkuin poistuin Lorkvas Ptomelin heimon keskuudesta, oli minulla ilo nähdä kokonainen rykmentti, jonka ratsut olivat niin tottelevia ja herkkiä kuin suinkin voidaan vaatia. Sen vaikutus sotaliikkeiden täsmällisyyteen ja nopeuteen oli niin huomattava, että Lorkvas Ptomel lahjoitti minulle paksun kultarenkaan omasta jalastaan merkiksi siitä, kuinka suuren arvon hän pani heimolle tekemääni palvelukseen.
Seitsemäntenä päivänä ilmalaivaston kanssa käydyn taistelun jälkeen lähdimme uudelleen liikkeelle Tharkia kohti, sillä silloin ei hyökkäyksen uudistuminen ollut Lorkvas Ptomelin mielestä enää lainkaan todennäköistä.
Lähtömme edellisinä päivinä olin nähnyt Dejah Thorisia vain hyvin vähän, sillä Tars Tarkas oli pitänyt minua ahkerassa puuhassa neuvoessaan minulle marsilaisten sotataitoa, minkä lisäksi ratsujeni opettaminen oli vienyt aikani. Niinä muutamina kertoina, jolloin olin käynyt Dejah Thorisin asunnossa, oli hän ollut poissa joko kävelemässä Solan kanssa kaupungilla tai tarkastelemassa lähinnä aukiota olevia rakennuksia. Olin varoittanut heitä uskaltautumasta kauaksi aukiolta, peläten isoja valkoisia apinoita, joiden villiin raivoon olin itse saanut liiankin läheisesti tutustua. Mutta kun Woola seurasi heitä kaikkialle ja Sola oli hyvin aseistettu, niin pelkoon oli kuitenkin verrattain vähän syytä.
Viimeisenä iltana ennen lähtöämme he tulivat vastaani suurella, idästäpäin aukiolle tuovalla valtakadulla. Kiiruhdin heidän luokseen ja sanoen Solalle itse huolehtivani Dejah Thorisin turvallisuudesta lähetin hänet asuntoonsa jollekin vähäpätöiselle asialle. Pidin Solasta ja luotin häneen, mutta jostakin syystä halusin olla kahden kesken Dejah Thorisin kanssa, sillä hän tyydytti kaiken kaipaukseni miellyttävästä ja tasavertaisesta seurasta, joka oli jäänyt jälkeeni maapallolle. Meidän välillämme tuntui olevan niin voimakkaat keskinäisen myötätunnon siteet, kuin olisimme syntyneet saman katon alla emmekä eri kiertotähdillä, jotka kiitivät avaruudessa yli seitsemänkymnenenviiden miljoonan kilometrin etäisyydellä toisistaan.
Olin varma siitä, että hänellä oli samanlainen tunne, sillä minun saapuessani katosi hänen suloisilta kasvoiltaan säälittävän toivottomuuden ilme, ja sen sijalle tuli iloinen hymy, kun hän, tervehtien punaisten marsilaisten tapaan laski oikean kätösensä vasemmalle olalleni.
"Sarkoja kertoi Solalle, että sinusta on tullut todellinen thark", hän sanoi, "ja etten minä enää saisi nähdä sinua enempää kuin ketä muuta sotilasta hyvänsä."
"Sarkoja on mitä suurin valehtelija", vastasin, "huolimatta siitä, että tharkit väittävät aina puhuvansa ainoastaan totta."
Dejah Thoris nauroi.
"Tiesin, että vaikkakin sinusta tulisi tämän yhteiskunnan jäsen, et lakkaisi olemasta ystäväni. Sotilas voi vaihtaa merkkejään, mutta ei sydäntään, kuten Barsoomissa sanotaan.
"— Luulen, että he ovat koettaneet pitää meitä erillämme", hän jatkoi, "sillä joka kerran kun sinä olet ollut vapaana toimistasi, on joku Tars Tarkasin seurueen naisista keksinyt tekosyyn saadakseen Solan ja minut loitolle. He ovat vieneet minut rakennuksien alla oleviin kellareihin auttamaan heitä sekoittamaan inhoittavaa radiumruutia ja valmistamaan kauheita ammuksia. Tiedäthän, että ne on valmistettava keinotekoisessa valossa, sillä jos auringon valo niihin sattuu, niin ne räjähtävät. Oletko pannut merkille, että heidän kuulansa räjähtävät sattuessaan johonkin esineeseen? Läpinäkymätön ulkokuori näet silloin murtuu, ja paljastuu melkein täysinäinen lasilieriö, jonka etupäässä on hyvin pieni hiukkanen radiumruutia. Jos päivänvalo, vaikka himmeäkin, osuu tähän ruutiin, niin se räjähtää niin voimakkaasti, ettei mikään voi sitä vastustaa. Jos joskus satut tarkkaamaan yöllistä taistelua, niin voit panna merkille, ettei räjähdyksiä tapahdu, mutta seuraavana aamuna auringon noustessa kuuluu edellisenä yönä ammuttujen kuulien räjähtelemisestä aiheutuva räiske. Öisin kuitenkin yleensä käytetään räjähtämättömiä kuulia." [Tätä ruutia kuvatessani olen käyttänyt sanaa radium, sillä Maassa viime aikoina tehtyjen keksintöjen nojalla luulen sen seoksen pohjana olevan radiumin. Kapteeni Carterin käsikirjoituksessa siitä on aina käytetty samaa nimitystä kuin Heliumin kirjakielessä, ja se on kirjoitettu sellaisilla hieroglyfeillä, joiden jäljentäminen olisi sekä vaikeata että hyödytöntä.]
Jos kohta Dejah Thorisin kuvaus tästä marsilaisten ihmeellisestä taisteluvälineestä kiinnittikin suuresti mieltäni, niin paljoa läheisemmin minua koski nykyhetken kysymys siitä, miten häntä kohdeltiin. Sitä, että häntä koetettiin pitää erillään minusta, ei kannattanut ihmetellä, mutta minua raivostutti se, että hänet pakotettiin vaaralliseen ja raskaaseen työhön.
"Ovatko he olleet sinulle julmia ja hävyttömiä, Dejah Thoris?" kysyin, tuntien esi-isieni kuuman sotilasveren kiehuvan suonissani, odottaessani hänen vastaustaan.
"Vain varsin vähän, John Carter", vastasi hän. "Ei ole tapahtunut mitään, mikä loukkaisi muuta kuin hiukan ylpeyttäni. He tietävät, että olen kymmenentuhannen jeddakin tytär, että minun sukupuuni ulottuu keskeytymättä ensimmäisen suuren vesiväylän rakentajaan saakka, ja he, jotka eivät tunne edes äitejään, ovat minulle kateellisia. Sydämestään he vihaavat kamalaa kohtaloaan ja siksi he valavat katkeruutensa minun päälleni, sillä minulla on kaikkea sitä, mitä heillä ei ole ja mitä he eniten kaipaavat, mutta eivät ikinä voi saada. Säälikäämme heitä, päällikköni, sillä vaikkakin kuolisimme heidän kätensä kautta, voimme osoittaa sääliä heitä kohtaan, sillä olemme suurempia kuin he ja he tietävät sen."
Jos olisin tiennyt, mitä sana "päällikköni" merkitsee, kun marsilainen nainen lausuu sen miehelle, niin olisi se aiheuttanut minulle elämäni suurimman yllätyksen, mutta en tuntenut sitä silloin enkä vielä moneen kuukauteen senjälkeenkään. Niin, minulla oli Barsoomissa vielä paljon opittavaa.
"Uskon kyllä, että viisainta on meidän alistua kohtaloomme niin arvokkaasti kuin mahdollista, Dejah Thoris, mutta yhtä kaikki toivon olevani näkemässä, kun ensi kerran joku marsilainen, vihreä, punainen, vaaleanpunainen tai sinipunerva, rohkenee edes rypistää kulmiaankaan sinulle, prinsessani."
Dejah Thoris pidätti henkeään kuullessaan viimeisen sanani. Sitten hän katsoi minua silmät levällään ja rajusti hengittäen, minkä jälkeen hän naurahti hermostuneesti, niin että hänen suupieliinsä muodostui ilkamoivat kuopat, pudisti päätään ja huudahti:
"Mikä lapsi! Suuri sotilas ja sittenkin haparoiva pikku lapsi!"
"Mitä olen nyt tehnyt?" kysyin loukkaantuneena ja ällistyneenä.
"Saat sen joskus tietää, John Carter, jos elämme; minä en tahdo sitä sanoa. Ja minä, Tardos Morsin pojan Mors Kajakin tytär, olen kuullut sen raivostumatta", hän lopetti puhellen itsekseen.
Sitten hän taaskin ryhtyi puhelemaan iloiseen, reippaaseen, nauravaan tapaansa lasketellen kanssani pilaa siitä, että olin kelvokas tharkilainen sotilas, vaikkakin sydämeni oli herkkä ja luontoni lempeä.
"Oletan, että jos vahingossa haavoittaisit vihollista, veisit hänet kotiisi ja hoitaisit häntä, kunnes hän paranisi", hän pilaili.
"Juuri niin me teemme Maassa", vastasin. "Ainakin sivistyneiden kansojen keskuudessa tehdään niin."
Tämä sai hänet purskahtamaan uudelleen nauruun. Sitä hän ei voinut ymmärtää, sillä herkkyydestään ja naisellisesta suloudestaan huolimatta hän kuitenkin oli marsilainen, ja marsilaisen mielestä vihollinen on hyvä vain vainajana; sillä jokainen vihollisen kuolema merkitsee sitä, että elävät saavat sitä enemmän jakaa keskenään.
Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mikä sanani tai tekoni oli hetki sitten aiheuttanut hänelle sellaisen hämmingin, ja rukoilin yhä häntä ilmaisemaan sen minulle.
"Ei!" huudahti hän. "Riittää, että olet sen sanonut, ja minä sitä kuunnellut. Ja kun saat sen tietää, John Carter, ja jos minä silloin olen kuollut, kuten todennäköisesti olen ennenkuin kaukaisempi kuu on kiertänyt Barsoomin ympäri kahtatoista kertaa, niin muista, että minä kuuntelin ja että minä — hymyilin."
Se oli kaikki minulle hepreaa, mutta kuta enemmän kerjäsin häneltä selitystä, sitä jyrkemmäksi tuli hänen kieltäytymisensä, ja lopuksi luovuin toivottomasta pyytämisestä.
Päivä oli väistynyt yön tieltä, ja kulkiessamme pitkin suurta valtakatua, jota valaisivat Barsoomin molemmat kuut, Maan silmäillessä meitä kirkkaine vihreine katseineen, tuntui siltä kuin olisimme olleet kahden avaruudessa, ja ainakin minä olisin ollut tyytyväinen, jos niin olisi ollut.
Marsin yön kylmyys alkoi tuntua, ja irroittaen silkkivaippani heitin sen Dejah Thorisin hartioille. Käsivarteni koskettaessa hänen ihoaan tunsin värähdyksen olemukseni jokaisessa säikeessä. Sellaista vaikutusta ei ainoankaan kuolevaisen kosketus ollut minussa koskaan herättänyt. Ja minusta tuntui, kuin olisi hän hieman kallistunut minuun päin, mutta siitä en ollut varma. Sen vain tiesin, että kun käsivarteni viivähti hänen harteillaan kauemmin kuin vaipan laitteleminen olisi vaatinut, hän ei vetäytynyt pois eikä sanonut sanaakaan. Ja vaieten me siten astelimme kuolevan kiertotähden pinnalla, mutta meistä ainakin toisen sydämeen oli syttynyt se liekki, joka on kaikkein vanhin ja kuitenkin aina uusi.
Rakastin Dejah Thorisia. Käteni kosketus hänen paljaaseen olkapäähänsä oli puhunut minulle sellaista kieltä, jota en voinut väärin tulkita. Ja tiesin rakastaneeni häntä siitä hetkestä alkaen, jolloin silmäni olivat ensi kerran kohdanneet hänen silmänsä Koradin kuolleen kaupungin aukiolla.
NELJÄSTOISTA LUKU
Taistelu elämästä ja kuolemasta
Ensimmäisen tunnepuuskan valloissa aioin puhua hänelle rakkaudestani, mutta sitten ajattelin hänen turvatonta asemaansa, ja että minä yksin voin huojentaa hänen vankeuttaan sekä vähäisine voimineni suojella häntä tuhansia perivihollisia vastaan, joiden eteen hän joutuisi saavuttuamme Tharkiin. En voinut tehdä sellaista, mikä olisi tuottanut hänelle yhä lisää surua ja tuskaa, tunnustamalla hänelle rakkauteni, johon hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastannut. Jos olisin niin varomaton, muuttuisi hänen asemansa nykyistäkin sietämättömämmäksi. Ja se ajatus, että hän voisi luulla minun käyttävän hyväkseni hänen avutonta tilaansa saadakseni häneltä suotuisan vastauksen, sulki lopullisesti huuleni.
"Miksi et puhu mitään, Dejah Thoris?" kysyin. "Tahtoisitko kenties mieluummin palata Solan luokse asuntoonne?"
"En", hän mumisi, "täällä minun on hyvä olla. En tiedä, mistä se johtuu, mutta olen aina onnellinen ja tyytyväinen, kun sinä, John Carter, muukalainen, olet seurassani. Joka tapauksessa minusta silloin tuntuu siltä, että olen turvassa ja että pian pääsen kanssasi palaamaan isäni hoviin ja saan tuntea isäni voimakkaat käsivarret ympärilläni sekä äitini kyyneleet ja suudelmat poskillani."
"Suudellaanko sitten Barsoomissa?" kysyin, kun hän j minun sitä kysyttyäni oli selittänyt käyttämänsä sanan merkityksen.
"Vanhemmat ja lapset sekä sisarukset suutelevat toisiaan; ja", hän lisäsi hiljaa, miettivästi, "rakastuneet."
"Ja sinulla, Dejah Thoris, on vanhemmat sekä veljiä ja sisaria?"
"Kyllä."
"Entä — rakastaja?"
Hän vaikeni, enkä minä rohjennut toistaa kysymystäni.
"Barsoomissa ei mies", hän lopulta huomautti, "kysele yksityisiä asioita naisilta, paitsi äidiltään ja siltä naiselta, jonka puolesta hän on taistellut ja voittanut."
"Mutta minähän olen taistellut —" alotin, mutta toivoin heti, että olisin puraissut kieleni poikki. Sillä vaikkakin hillitsin kieleni, pysähtyi hän kääntyen minuun päin ja tempaisten vaippani hartioiltaan ojensi sen minulle, minkä jälkeen hän poistui luotani, pää pystyssä ja ryhti kuin ainakin kuningattarella, aukiota kohti, kadoten pian asuntonsa ovesta.
En koettanutkaan seurata häntä enempää kuin katsoakseni, että hän pääsi turvallisesti rakennukseen. Käskin Woolan mennä hänen jäljestään ja käännyin itse murhemielin, mennen omaan majapaikkaani. Useita tunteja istuin jalat ristissä ja happamena silkkiläjälläni miettien niitä arvaamattomia kujeita, joita sattuma tekee meille kuolevaisille ihmis-paroille.
Tämä siis oli rakkautta! Olin välttänyt sen kaikkina niinä vuosina, joina olin harhaillut maapallon viidellä manterella ja niitä ympäröivillä merillä; huolimatta kauneista naisista ja erinomaisista tilaisuuksista; huolimatta siitä, että olin puolittain kaivannut rakkautta ja alituisesti etsinyt ihannettani, oli osakseni tullut rakastua, hurjasti ja toivottomasti rakastua toisesta maailmasta olevaan olentoon, joka kuului mahdollisesti kyllä samanlaiseen, mutta ei samaan lajiin kuin minä, naiseen, joka oli haudottu munasta ja jonka elämä saattaisi kestää tuhat vuotta, jonka kansalla oli kummalliset tavat ja johtavat aatteet, naiseen, jonka toiveet, ilot, käsitteet hyveestä, oikeasta ja väärästä kenties erosivat omista käsityksistäni yhtä paljon kuin vihreiden marsilaistenkin.
Niin, olin hullu, mutta olin rakastunut, ja jos kohta kärsin suunnattomasti, niin en olisi tahtonut sen olevan toisin, vaikka minulle olisi tarjottu kaikki Barsoomin aarteet. Sellaista on rakkaus, ja sellaisia ovat rakastajat kaikkialla missä rakkautta on.
Minusta Dejah Thoris oli täydellisyyden, hyveellisyyden, kauneuden, ylevyyden, hyvyyden esikuva. Sydämeni pohjasta, sieluni syvyydestä uskoin sen silloin, istuessani sinä yönä Koradissa jalat ristissä silkkiläjälläni Barsoomin lähemmän kuun kiitäessä lännen taivaalla taivaanrantaa kohti ja valaistessa ikivanhan asuntoni kultaisia, marmorisia ja jalokivisiä mosaiikkeja; ja uskon sen tänään, istuessani pienen työhuoneeni pöydän ääressä silmäillen Hudsonille. Kaksikymmentä vuotta on sillä välin vierähtänyt. Kymmenen vuotta elin ja taistelin Dejah Thorisin ja hänen kansansa puolesta, kymmenen vuotta olen elänyt hänen muistostaan.
Aamu, jona lähdimme Tharkiin, valkeni kirkkaana ja kuumana, kuten kaikki Marsin aamut paitsi niinä kuutena viikkona, joina lumi sulaa navoilla.
Etsin, kunnes löysin Dejah Thorisin lähtevien vaunujen tungoksesta, mutta hän käänsi minulle selkänsä, ja saatoin nähdä hänen poskiensa punehtuvan. Rakkaus on oikukas, ja minä pysähdyin, sensijaan että olisin voinut vedota siihen, että olin loukannut häntä tietämättäni, ainakin tuntematta loukkauksen suuruutta, ja siten saanut hänet ainakin puolittain sovinnolliseksi.
Velvollisuuteni oli huolehtia, että hänellä oli mukavaa, ja siksi vilkaisin hänen vaunuihinsa sekä järjestin hänen silkkinsä ja turkiksensa paikoilleen. Sitä tehdessäni huomasin kauhukseni, että hänet oli kiinnitetty raskaalla ketjulla toisesta nilkastaan ajoneuvoihin.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin Solalle.
"Sarkoja katsoi sen parhaaksi", vastasi tämä ja hänen kasvonsa todistivat, että hän paheksui tällaista menettelyä.
Tarkastelin kahleita ja näin, että ne oli kiinnitetty jykevällä munalukolla.
"Missä on avain, Sola? Anna se minulle!"
"Se on Sarkojalla, John Carter."
Sanomatta sen enempää käännyin ympäri ja etsin Tars Tarkasin käsiini. Moitin hänelle kiivaasti Dejah Thorisia kohdannutta, rakastuneissa silmissäni tarpeettomalta näyttävää loukkausta ja julmuutta.
"John Carter", vastasi hän, "jos sinä ja Dejah Thoris milloinkaan karkaatte tharkeilta, niin se tapahtuu tällä matkalla. Tiedämme, että sinä et lähde ilman häntä. Olet osoittautunut loistavaksi taistelijaksi, emmekä me tahdo kahlehtia sinua, niin että säilytämme teidät molemmat helpoimmalla tavalla, joka takaa varmuuden. Olen puhunut."
Ymmärsin selvästi hänen esittämiensä syiden paikkansapitävyyden ja tiesin, että oli turhaa koettaa kumota hänen päätöstään, mutta pyysin, että avain otettaisiin pois Sarkojalta ja että tämän käskettäisiin jättää vanki vast'edes rauhaan.
"Niin paljon voinet, Tars Tarkas, tehdä vastapalvelukseksi siitä ystävyydestä, jota minä, se minun on tunnustettava, sinua kohtaan tunnen."
"Ystävyydestä?" vastasi hän. "Mitään sellaista ei ole olemassa, John Carter. Mutta pidä sinä oma pääsi. Käsken Sarkojan lakata häiritsemästä tyttöä ja otan itse avaimen huostaani."
"Jollet tahdo, että minä otan siitä vastatakseni", sanoin hymyillen.
Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti ennenkuin puhui. "Jos annat minulle sanasi, ettet itse eikä Dejah Thoris yritä karata, ennenkuin olemme saapuneet Tal Hajusin hoviin, saat avaimen ja voit viskata kahleet Iss-virtaan."
"Olisi parempi sinun pitää avain, Tars Tarkas", vastasin. Hän hymyili sanomatta enää mitään, mutta kun samana iltana leiriydyimme, näin hänen itsensä irroittavan Dejah Thorisin kahleet.
Julmasta, rajusta ja kylmästä luonteestaan huolimatta oli Tars Tarkasilla sielun pohjalla eräitä hienompia virtauksia, joita hän aina koetti vastustaa. Oliko se kenties ammoisilta esi-isiltä periytyvien inhimillisten vaistojen tähdettä, joka sai hänet kammoamaan kansansa menettelytapojen hirveyttä?
Lähestyessäni Dejah Thorisin vaunuja sivuutin Sarkojan ja se synkkä, myrkyllinen katse, jonka hän minuun loi, oli suloisinta balsamia, mitä mieleni oli saanut moneen tuntiin. Hyvä Jumala, kuinka hän minua vihasikaan! Se pursusi hänestä niin kouraantuntuvana, että sitä olisi melkein voinut miekalla leikata.
Vähän ajan kuluttua näin hänen keskustelevan innokkaasti erään Zad-nimisen soturin kanssa, joka oli suuri ja roteva, voimakas otus, mutta ei vielä ollut surmannut ainoatakaan päällikköä ja oli senvuoksi yhä o mad eli yksiniminen mies; toisen nimen hän voi saada vain hankkimalla jonkun päällikön arvomerkit. Tämän tavan nojalla minulla oli oikeus käyttää kumman surmaamani päällikön nimeä hyvänsä; jotkut sotilaat puhuttelivatkin minua nimellä Dotar Sojat, yhdistäen kummankin päällikön nimet, joiden arvomerkit olin saanut, eli toisin sanoen, jotka olin surmannut rehellisessä taistelussa.
Puhellessaan Zadin kanssa Sarkoja loi silloin tällöin silmäyksen minuun päin, samalla nähtävästi hyvin kiihkeästi kehoittaen Zadia tekemään jotakin. Kiinnitin silloin siihen hyvin vähän huomiota, mutta seuraavana päivänä oli minulla tarpeeksi syytä muistaa näitä seikkoja, ja samalla opin hieman ymmärtämään, kuinka syvästi Sarkoja minua vihasi ja kuinka pitkälle hän oli valmis menemään saadakseen kostetuksi minulle.
Dejah Thoris ei tahtonut tietää minusta mitään sinä iltana, ja vaikka lausuin hänen nimensä, ei hän vastannut eikä väräyttänyt edes silmäänsäkään osoittaakseen huomanneensa läsnäoloni. Kiihdyksissäni tein, kuten useimmat rakastuneet olisivat tehneet: koetin saada hänestä tietoja uskotun välityksellä, tässä tapauksessa Solan, jonka tapasin toiselta puolelta leiriä.
"Mikä Dejah Thorisin on?" kysäistä tokaisin häneltä. "Miksi hän ei tahdo puhua minulle?"
Sola näytti itsekin hämmästyneeltä, ikäänkuin tuollainen kahden ihmisolion kummallinen käyttäytyminen menisi kokonaan yli hänen ymmärryksensä, kuten se itse asiassa menikin, lapsi-raukka.
"Hän sanoo, että olet suututtanut hänet, muuta hän ei virka, paitsi että hän on jedin tytär ja jeddakin tyttärentytär ja että häntä on loukannut olento, joka ei kelpaisi puhdistamaan hänen isoäitinsä sorakin hampaitakaan."
Mietin hänen sanojaan hetken ja kysyin lopuksi:
"Mitä merkinnee sorak, Sola?"
"Se on pieni eläin, suunnilleen kämmeneni kokoinen, ja punaiset marsilaisnaiset pitävät sitä huvikseen", selitti Sola.
Kelvoton puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita! Täytyypä minun totisesti olla halpa-arvoinen Dejah Thorisin mielestä, ajattelin. Mutta en saattanut olla nauramatta tätä omituista vertauskuvaa, joka oli niin tutunomainen ja maapallon sanontatapoja muistuttava. Se herätti minussa koti-ikävän, sillä se kuulosti niin samanlaiselta kuin "kelvoton puhdistamaan hänen kenkiään." Ja sitten lähtivät ajatukseni kulkemaan minulle aivan outoa latua. Aloin miettiä, mitähän omaiseni mahtoivat tehdä. En ollut nähnyt heitä vuosikausiin. Virginiassa oli eräs Carter-perhe, jonka väitettiin olevan läheistä sukua minulle. Minua pidettiin isän setänä tai jonakin, joka kuulosti yhtä hullulta. Voin milloin hyvänsä käydä kaksikymmentäviisi- tai kolmikymmenvuotiaasta, ja isän setänä oleminen tuntui minusta aina mitä suurimmalta järjettömyydeltä, sillä ajatukseni ja tunteeni olivat poikamaiset. Tässä Carter-perheessä oli kaksi pikku poikaa, joista olin pitänyt ja joiden mielestä ei koko maailmassa ollut ketään setä Jackin vertaista. Saatoin nähdä heidät selvästi nytkin seisoessani Barsoomin kuutamoisen taivaan alla ja kaipasin heitä enemmän kuin milloinkaan olin ketään kuolevaista kaivannut. Olin luonteeltani kulkija enkä milloinkaan ollut tuntenut, mitä sana "koti" oikeastaan merkitsi, mutta Carterien suuri arkihuone oli ollut mielestäni kaikkea sitä, mitä siihen sanaan sisältyi. Ja nyt kaipasi sydämeni sinne tämän kylmän ja tylyn kansan luota, jonka keskuuteen olin joutunut. Sillä eikö Dejah Thoriskin halveksinut minua! Olin alhainen olio, niin alhainen, etten edes kelvannut puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita. Mutta sitten tuli siunattu huumorintajuntani avukseni, ja nauraen käännyin silkistä ja turkiksista tehdyllä vuoteellani ja vaivuin kuutamoisella kentällä väsyneen ja terveen sotilaan uneen.
Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle ani varhain ja vain kerran pysähtyen jatkoimme marssia aivan iltapimeään saakka. Kaksi tapausta keskeytti matkan yksitoikkoisuuden. Puolipäivän tienoissa huomasimme kaukana kulkusuunnastamme oikealla olevan rakennuksen, joka ilmeisesti oli hautomalaitos, ja Lorkvas Ptomel määräsi Tars Tarkasin ottamaan siitä selvää. Viimemainittu otti mukaansa tusinan sotilaita, muiden muassa minut; ratsastimme sametinpehmoisen sammalpeitteen yli pienelle rakennukselle.
Se oli todellakin hautomalaitos, mutta munat olivat hyvin pieniä verrattuina niihin, joiden valmistumisen olin nähnyt Marsille saapuessani.
Tars Tarkas astui satulasta ja tutki laitosta tarkkaan, selittäen lopuksi, että se kuului vihreälle warhoonien kansalle ja että niistä kohdista, joista muuri oli suljettu, oli sementti tuskin ehtinyt kuivua.
"He eivät voi olla päivänkään matkaa edellämme", hän huudahti taistelu-innon leimahtaessa hänen hurjille kasvoilleen.
Hautomalaitoksella kävi kaikki hyvin nopeasti. Sotilaat mursivat seinään aukon ja pari heistä ryömi sisään tuhoten kaikki munat lyhyillä miekoillaan. Senjälkeen nousimme uudelleen satulaan ja kiiruhdimme liittymään karavaaniimme. Ratsastaessamme käytin tilaisuutta kysyäkseni Tars Tarkasilta, olivatko nämä warhoonit, joiden munat olimme hävittäneet, pienempiä kuin tharkit.
"Huomasin, että heidän munansa olivat paljoa pienempiä kuin ne, joita näin teidän hautomalaitoksessanne", lisäsin.
Hän selitti, että munat oli juuri viety sinne, mutta että ne, kuten kaikkien marsilaisten munat, kasvaisivat viisivuotisella hautoma-ajalla, kunnes ne olisivat yhtä suuria kuin ne, jotka olin nähnyt Barsoomiin saapuessani. Tämä oli todellakin mielenkiintoinen tieto, sillä minä olin aina mielessäni ihmetellyt, että marsilaiset naiset, vaikka he olivatkin suurikokoisia, voivat munia sellaisia tavattomia munia, joista olin nähnyt metrin mittaisten lasten kuoriutuvan. Todellisuudessa vastamunitut munat ovat vain vähän isompia kuin tavalliset hanhenmunat, ja kun ne alkavat kasvaa vasta jouduttuaan auringonpaisteeseen, ei päälliköiden ole kovinkaan vaikeata kuljettaa niitä useampia satoja kerrallaan varastokellareista hautomalaitoksille.
Kohta senjälkeen, kun warhoonilaisten munat oli tuhottu, pysähdyimme lepuuttamaan eläimiämme, ja sen pysähdyksen aikana sattui toinen tämän päivän merkittävä tapaus. Puuhailin parhaillaan siirtäen ratsastusvehkeitä toisen thoatini selästä toisen selkään, sillä jaoin päivän rasitukset niiden kesken, kun Zad saapui luokseni ja sanaa sanomatta antoi ratsulleni hirveän iskun pitkällä miekallaan.
En tarvinnut vihreiden marsilaisten käyttäytymissääntöjen käsikirjaa tietääkseni, miten minun oli vastattava, sillä olin todella niin raivoissani, että tuskin jaksoin hillitä itseäni tempaamasta pistooliani ja ampumasta maahan tuota raakalaista. Mutta hän seisoi odottaen pitkä miekka paljaana, ja minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua omaani ja ryhtyä hänen kanssaan taisteluun joko hänen valitsemallaan tai sitten lyhyemmällä aseella.
Viimeksi mainittu vaihtoehto on aina sallittu, ja senvuoksi olisi minulla ollut oikeus käyttää lyhyttä miekkaani, tikariani, kirvestäni tai nyrkkejäni, jos olisin halunnut, mutta ampuma-asetta tai keihästä en saanut käyttää, kun hänellä oli vain pitkä miekka.
Valitsin saman aseen, jonka hän oli paljastanut, sillä tiesin hänen ylpeilevän sen käyttämistaidosta ja tahdoin, jos yleensä surmaisin hänet, tehdä sen hänen omalla aseellaan. Taistelumme kesti kauan ja viivytti matkamme jatkamista kokonaisen tunnin. Koko heimo keräytyi ympärillemme, jättäen taistelua varten avoimeksi noin kolmenkymmenen metrin läpimittaisen tilan.
Aluksi Zad koetti saada minut kaadetuksi syöksymällä päälleni kuten härkä suden kimppuun, mutta minä olin sitä varten aivan liian vikkelä, ja joka kerta kun hypähdin sivuun väistäen hänen hyökkäyksensä, syöksyi hän ohitseni ja sai miekastani piston käsivarteensa tai selkäänsä. Hänestä vuoti jo verta puolestakymmenestä pienemmästä haavasta, mutta en milloinkaan keksinyt kyllin suojatonta kohtaa, antaakseni tehokkaan iskun. Sitten hän vaihtoi menettelytapaa ja koetti varovaisesti ja hyvin nokkelasti miekkaillen saavuttaa taidolla sen, mitä hän ei kyennyt tekemään raa'alla voimalla. Minun on myönnettävä, että hän oli suurenmoinen miekkamies, ja jollen minä olisi ollut kestävämpi ja Marsin vähäisen painovoiman vuoksi vikkelämpi, niin tuskin olisin kyennyt taistelemaan häntä vastaan niin tehokkaasti kuin nyt tein.
Jonkun aikaa kiertelimme toisiamme tuottamatta kumpikaan toiselle kovinkaan suurta vammaa, pitkien, suorien, neulamaisten miekkojen välkkyessä auringonpaisteessa ja häiritessä hiljaisuutta kalahduksillaan, kun ne väistettäessä sattuivat vastakkain. Lopuksi Zad nähtävästi huomasi väsyvänsä enemmän kuin minä ja päätti lopettaa taistelun kunniakkaalla loistonäytteellä. Juuri kun hän hyökkäsi, sattui silmiini huikaiseva valon välähdys, joten en nähnyt häntä ja voin vain sokeasti hypähtää syrjään välttääkseni suuren miekan, joka jo tuntui tunkeutuvan ruumiiseeni. Onnistuin vain osaksi, kuten vasemmassa olkapäässäni tuntuva pistävä kipu todisti, mutta kun silmäsin ympärilleni nähdäkseni taaskin vastustajani, kohtasi kummastunutta katsettani näky, joka antoi minulle täyden korvauksen ohimenevän sokeuden tuottamasta haavastani. Dejah Thorisin vaunujen katolla seisoi kolme olentoa, ilmeisesti haluten katsella ottelua välillä olevien tharkien päiden ylitse. He olivat Dejah Thoris, Sola ja Sarkoja, ja nopean silmäykseni sattuessa heihin näin tapauksen, joka pysyy muistissani kuolinpäivääni saakka.
Juuri heihin katsoessani Dejah Thoris hyökkäsi kuin raivostunut naarastiikeri Sarkojan kimppuun ja iski tämän kohotetusta kädestä maahan jotakin — joka pudotessaan välkkyi auringossa. Silloin tiesin, mikä minut oli sokaissut juuri vaarallisimmalla hetkellä ja minkälaisen keinon Sarkoja oli keksinyt surmatakseen minut itse antamatta minulle lopullista iskua. Näin toisenkin seikan, joka oli vähällä viedä minulta hengen, sillä sekunnin murto-osaksi se kiinnitti kokonaan huomioni, saaden minut unohtamaan vastustajani. Kun Dejah Thoris löi Sarkojan kädestä pienen peilin, niin tämä kasvot vihan ja raivoisan vimman vääristäminä heilautti tikariaan ja tähtäsi hirvittävän iskun Dejah Thorisiin. Mutta Sola, rakas uskollinen Solamme, syöksyi heidän väliinsä. Ennätin vain nähdä suuren puukon painuvan hänen suojaavaan rintaansa.
Viholliseni oli jo saavuttanut tasapainonsa hyökkäyksen jälkeen ja ahdisti minua äärimmäisen kiivaasti, joten, niin vastahakoista kuin se olikin, kiinnitin huomioni käsillä olevaan työhön, mutta mieleni oli kaukana taistelusta.
Hyökkäsimme yhä uudelleen raivoisasti toistemme kimppuun, kunnes hän teki äkkiä piston, jota en voinut väistää enkä välttää, ja tunsin hänen miekkansa terävän kärjen rinnassani. Heittäydyin häntä kohti miekka ojossa koko ruumiini painolla, päättäen etten kuole yksin, jos suinkin voin sen estää. Tunsin säilän uppoavan rintaani, kaikki musteni silmissäni, ajatukseni menivät sekaisin, ja polveni pettivät.