Marsin prinsessa

MARSIN PRINSESSA

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("A Princess of Mars") suomentanut

Alpo Kupiainen

Kariston nuorisonkirjoja 40.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

Alkulause
Arizonan kunnailla
Pelastuminen kuoleman kidasta
Saapumiseni Marsiin
Vankina
Petän vahtikoiran valppauden
Taistelu, joka tuotti ystäviä
Lasten kasvatus Marsissa
Ilmasta saatu ihana vanki
Opin kieltä
Sankarina ja päällikkönä
Dejah Thorisin seurassa
Vanki, jolla on valtaa
Rakkautta Marsissa
Taistelu elämästä ja kuolemasta
Solan elämäntarina
Pakosuunnitelma
Taistelu ja tappio
Kahleissa Warhoonissa
Taistelu areenalla
Ilmatehtaassa
Lentoretki Zodangassa
Löydän Dejahin
Harhailemassa ilmassa
Zodangan ryöstö
Verilöylyn kautta riemuun
Riemusta kuolemaan
Arizonalaisessa luolassa

ALKULAUSE

Tämän teoksen lukijalle:

Toimittaessani kapteeni Carterin eriskummaisen käsikirjoituksen kirjan muodossa käsiinne on mielestäni paikallaan lausua muutama sana tästä huomiota ansaitsevasta henkilöstä.

Ensimmäiset muistoni kapteeni Carterista juontuvat niiden muutamien kuukausien ajalta, jotka hän vietti isäni talossa Virginiassa juuri ennen kansalaissodan puhkeamista. Olin silloin vain viisivuotias lapsi, mutta muistan hyvin hänet, solakan, tumman, sileäksi ajellun, atleettimaisen miehen, jota nimitin setä Jackiksi.

Hän näytti aina hymyilevän; ja hän syventyi lasten leikkeihin samanlaisena herttaisena kelpo toverina kuin oli kuluttaessaan aikaansa ikätovereittensa, miesten ja naisten, huvituksissa; tahi hän istui sitten tuntikauden yhteen menoon huvittamassa vanhaa isoäitiäni kertomalla tälle kummallisia, hurjia seikkailujaan kaikista maailman ääristä. Kaikki me häntä rakastimme, ja orjamme suorastaan palvoivat hänen polkemaansa maata.

Hänen ulkomuotonsa oli komean miehevä; pituus runsaasti kaksi tuumaa yli kuuden jalan, hartiat leveät, lanteet hoikat, ryhti harjaantuneen ja karaistuneen taistelijan. Kasvot olivat säännölliset ja selväpiirteiset, tukka musta ja lyhyeksi leikattu, kun taas silmät olivat teräksenharmaat, ja niistä kuvastui luja, vilpitön luonne, joka uhkui tulista toimekkuutta. Hänen käytöstapansa oli mallikelpoinen, ja hän oli niin kohtelias kuin etelävaltioiden parhaimmille herrasmiehille on luonteenomaista.

Hänen ratsastustaitonsa, erittäinkin koirilla metsästettäessä, herätti ihmettelyä ja ihailua Virginiassakin, loistavien ratsastajien kotimaassa. Usein kuulin isän varoittelevan häntä harkitsemattomasta huimapäisyydestä, mutta nauraen hän aina sanoi, että sen kuperkeikan, joka hänet surmaisi, hän tekisi toistaiseksi vielä syntymättömän hevosen selästä.

Sodan puhjetessa hän poistui luotamme, enkä sitten nähnyt häntä viiteen-, kuuteentoista vuoteen. Aivan aavistamatta hän sen jälkeen palasi, ja minua ihmetytti suuresti huomatessani, ettei hän näyttänyt vähääkään vanhentuneen eikä hänen ulkomuotonsa ollut muutenkaan yhtään muuttunut. Toisten seurassa hän oli sama sukkela, iloinen veitikka, jonka tunsimme vanhastaan, mutta kun hän luuli olevansa yksin, näin hänen istuvan tuntikausia tuijottaen avaruuteen, samalla kun kasvoista kuvastui ääretön kaipaus ja toivoton tuska; ja myöskin öisin hän saattoi niin istua katselemassa taivaalle; mutta mitä hän katsoi, sitä en tiennyt ennenkuin vuosien kuluttua, luettuani hänen muistiinpanonsa.

Hän kertoi meille olleensa sodan jälkeen Arizonan puolessa etsimässä ja kaivamassa kultaa; ja häntä oli ilmeisesti onnistanut hyvin, sillä hänen käytettävissään oli rahaa rajattomasti. Mutta näiden välivuosien aikaisen elämänsä yksityiskohdista hän oli hyvin vaitelias; hän suorastaan ei tahtonut ryhtyä niistä ensinkään puhumaan.

Hän viipyi luonamme vuoden päivät, minkä jälkeen hän siirtyi New Yorkiin, ostaen pienen tilan Hudson-virran varrelta. Kävin siellä häntä katsomassa kerran vuodessa pistäytyessäni New Yorkin kauppamaailmassa — isälläni ja minulla oli näet siihen aikaan sarja sekatavarakauppoja ympäri Virginian. Kapteeni Carterilla oli pieni, mutta kaunis huvila joen äkkijyrkällä rantatörmällä, ja viimeisiä kertoja siellä käydessäni, talvella v. 1885, huomasin hänen kirjoittelevan ahkerasti, kuten nyt otaksun, muistelmiaan.

Samalla käynnilläni hän sanoi minulle, että jos hänelle jotakin tapahtuisi, tulisi minun ottaa hoitooni hänen omaisuutensa, ja antoi minulle avaimen erääseen työhuoneensa kassakaapin lokeroon; siitä löytäisin hänen jälkisäädöksensä ja eräitä henkilökohtaisia ohjeita, joiden ehdottoman tarkasta noudattamisesta hän vaati minulta lupauksen. Sen jälkeen kun olin mennyt makuulle, näin aina ikkunastani hänen seisovan kuutamossa jyrkänteen reunalla, josta näki yli Hudson-virran, kädet ojennettuina taivasta kohti ikäänkuin rukoukseen. Rukoilevan minä silloin hänen luulinkin, vaikka en ollut milloinkaan pitänyt häntä uskonnollisena ihmisenä tämän sanan varsinaisessa mielessä. Useita kuukausia sen jälkeen, kun olin palannut kotiin viimeiseltä vierailultani, muistaakseni maalisk. 1 p:nä 1886 — sain häneltä sähkösanoman, jossa minua pyydettiin saapumaan heti hänen luokseen. Minä olin aina ollut hänen suosikkinsa Carterien nuoremmasta polvesta, ja niinpä kiiruhdin noudattamaan hänen pyyntöään.

Kun maaliskuun 4 p:nä 1886 saavuin pienelle asemalle, joka on puolisentoista kilometrin päässä hänen maatilaltaan, ja käskin liveripukuisen palvelijan viedä minut hevosellaan kapteeni Carterin asunnolle, vastasi hän, että jos minä olin kapteenin ystäviä, niin hänellä oli minulle hyvin huonoja uutisia kerrottavana; kapteenin oli naapuritilan yövartija löytänyt kuolleena kohta päivän valjettua juuri samana aamuna.

Jostakin syystä tämä tieto ei hämmästyttänyt minua; kuitenkin kiiruhdin vainajan asunnolle mahdollisimman nopeasti huolehtimaan hänen ruumiistaan ja asioistaan. Saavuttuani perille tapasin vartijan, joka oli hänet löytänyt, sikäläisen poliisipäällikön ja joitakuita kaupunkilaisia kokoontuneina vainajan pieneen työhuoneeseen. Vartija selosti yksityiskohtaisesti sen vähän, mitä hänellä oli kertomista. Silloin kun hän huomasi ruumiin, oli se vielä ollut lämmin. Se oli, hän sanoi, maannut pitkänään lumessa, kädet ojennettuina pään yli jyrkänteen reunaa kohti, ja kun hän näytti minulle paikan, niin mieleeni välähti, että se oli juuri sama kohta, jossa olin aikaisemmin nähnyt hänen seisovan öisin käsivarret kohotettuina taivasta kohti rukoukseen.

Minkäänlaisia väkivallan merkkejä ei ruumiissa ollut, ja ruumiintarkastuksesta annetun lääkärinlausunnon nojalla tuli tutkintotuomari pian siihen päätökseen, että kuolema oli johtunut sydänhalvauksesta. Jäätyäni yksin työhuoneeseen aukaisin kassakaapin ja vedin esille sen laatikon sisällön, josta hänen sanojensa mukaan löytäisin ohjeeni. Ne olivat osaksi todella omituisia, mutta olen noudattanut niitä pienimpiä yksityiskohtia myöten niin uskollisesti kuin olen voinut.

Hän määräsi, että minun oli vietävä hänen ruumiinsa Virginiaan palsamoimatta sitä ja pantava se avoimeen arkkuun hautakammioon, jonka hän oli aikaisemmin rakennuttanut ja jossa, kuten myöhemmin huomasin, oli hyvä tuuletuslaitos. Ohjeissa teroitettiin nimenomaan, että minun oli henkilökohtaisesti valvottava kaiken tämän suoritusta ja että sen tuli käydä juuri niin kuin hän oli määrännyt, tarpeen vaatiessa vaikkapa salaisestikin.

Omaisuutta koskevien säädösten mukaan oli minun saatava kaikki siitä kertyvät tulot kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jonka jälkeen pääomakin joutuisi minulle. Hänen muut määräyksensä koskivat tätä käsikirjoitusta, joka minun oli säilytettävä sellaisena kuin se oli saadessani, sinetöitynä ja lukematta, yksitoista vuotta; en myöskään saanut julkaista sen sisältöä ennenkuin kahdenkymmenenyhden vuoden kuluttua hänen kuolemastaan.

Omituinen piirre siinä hautakammiossa, jossa hänen ruumiinsa vieläkin lepää, on se, että sen vankkatekoisessa ovessa on yksi ainoa, tavattoman suuri, kultalevyinen jousilukko, joka voidaan avata vain sisäpuolelta.

                                              Kunnioittaen
                                          Edgar Rice Burroughs

ENSIMMÄINEN LUKU

Arizonan kunnailla

Olen hyvin vanha mies; ikääni en tiedä. Kenties se on sata vuotta, kenties enemmän; en voi sitä sanoa, sillä en ole vanhentunut toisten ihmisten tavalla enkä muista milloinkaan olleeni lapsi. Niin pitkälti kuin muistan, olen aina ollut mies — suunnilleen kolmikymmenvuotias mies. Olen nykyisin samannäköinen kuin neljäkymmentä vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin, mutta kuitenkin tunnen, etten voi elää ikuisesti, että jonakin päivänä kuolen todellisen kuoleman, josta en enää ikinä herää. En tiedä, miksi kuolemaa pelkäisin, minä, joka olen kuollut kahdesti ja kuitenkin olen elossa; mutta se herättää minussa samanlaista kammoa kuin teissäkin, joka ette ole kuollut kertaakaan; ja juuri tämä kuoleman pelko, niin luulen, saa minut varmasti uskomaan, että olen kuolevainen.

Ja juuri tämän vakaumukseni tähden olen päättänyt kirjoittaa kertomuksen elämäni ja kuolemani mielenkiintoisista vaiheista. En osaa selittää niissä esiintyviä ilmiöitä; voin vain tässä pukea tavallisen onnenetsijän sanoihin selostuksen niistä oudon kummallisista tapahtumista, jotka sain kokea kymmenen vuoden aikana, kuolleen ruumiini levätessä häiritsemättä eräässä Arizonan luolassa.

En ole milloinkaan ennen hiiskunut mitään kertomuksestani, eikä kukaan kuolevainen saa nähdä tätä käsikirjoitusta ennenkuin olen iäksi poistunut. Tiedän kyllä, että tavallisen ihmisen järki ei usko mitä se ei käsitä, enkä niin ollen aio antautua yleisön, puhujien ja sanomalehtien pilkattavaksi enkä sallia, että minut maalataan mahdottomaksi valehtelijaksi, vaikka kerronkin vain pelkkiä tositapahtumia, jotka tiede tulevaisuudessa osoittaa paikkansapitäviksi. Kenties ne tiedot, jotka sain Marsista, ja tässä kertomuksessa esittämäni kokemukset ovat omiaan edistämään lähimmän kiertotähtemme salaperäisten olojen ymmärtämistä, jotka ovat salaperäisiä teistä, mutta eivät enää minusta.

Nimeni on John Carter, mutta paremmin minut tunnetaan nimellä kapteeni Jack Carter Virginiasta. Kansalaissodan päättyessä huomasin, että omaisuutenani oli muutamia satojatuhansia (etelävaltioiden) dollareita [etelävaltioiden sodanaikainen paperiraha menetti lopulta kokonaan arvonsa. — Suom.] ja kapteenin valtakirja sellaisen armeijan ratsujoukoissa, jota ei enää ollut olemassa, ja että olin sellaisen valtion palveluksessa, joka oli haihtunut Etelän toiveiden mukana. Isännättömänä, pennittömänä ja menettäneenä ainoan elinkeinoni, taistelemisen, päätin pyrkiä lounaista kohti ja koettaa korjata omaisuuteni menetyksen etsimällä kultaa.

Vietin lähes vuoden kulkien yhdessä erään toisen etelävaltioiden upseerin, richmondilaisen kapteeni James K. Powellin, kanssa. Meillä oli tavattoman hyvä onni, sillä lopputalvella 1865, monien kovien ponnistusten ja puutteiden jälkeen, löysimme parhaimman kultapitoisen kvartsisuonen, mitä hurjimmissakaan unelmissamme olimme kuvitelleet. Powell, jolla oli kaivosinsinöörin ammattisivistys, totesi että hieman enemmässä kuin kolmessa kuukaudessa olimme kaivaneet malmia yli miljoonan dollarin arvoisen määrän.

Kun varustuksemme olivat äärimmäisen puutteelliset, niin päätimme, että toisen meistä oli lähdettävä sivistyneeseen maailmaan ostamaan välttämättömiä koneita ja palatessaan tuotava mukanaan riittävästi kaivostöihin kykenevää työvoimaa.

Koska Powell tunsi seudun samoin kuin kaivostyössä tarvittavat koneet, niin arvelimme, että parasta oli hänen lähteä matkalle. Sovimme, että minun oli pidettävä hallussa palstaamme sen varsin vähäisen mahdollisuuden varalta, että joku kuljeksiva kullankaivaja yrittäisi sitä napata.

Maaliskuun 3 p:nä 1866 Powell ja minä sälytimme hänen eväänsä kahden burron selkään, ja sanottuaan jäähyväiset hän hyppäsi ratsaille ja lähti liikkeelle vuoren rinnettä pitkin laaksoa kohti, jonka poikki hänen matkansa alkuosa kulki.

Powellin lähtöaamu, samoin kuin melkein kaikki aamut Arizonassa, oli kirkas ja ihana; saatoin nähdä hänen pienine kuormajuhtineen kulkevan nytkyttelevän tietään vuoren kuvetta alas laaksoon, ja pitkin aamua näin heidät silloin tällöin vilahdukselta, kun he kohosivat jollekin harjanteelle tai kulkivat tasaisella ylänteellä. Viimeisen kerran näin Powellin kello kolmen seuduissa iltapäivällä, jolloin hän painui laakson toiselle puolelle vuorijonon varjoon.

Noin puoli tuntia myöhemmin katsahdin sattumalta laakson toiselle rinteelle ja hämmästyin suuresti huomatessani kolme pientä täplää samoilla kohdin, missä viimeksi olin nähnyt ystäväni ja hänen molemmat juhtansa. Minulla ei ole taipumuksia tarpeettomaan tuskitteluun, mutta kuta enemmän koetin itselleni selittää, että Powellilla ei ollut mitään hätää ja että täplät, jotka olin nähnyt hänen jäljillään, olivat antilooppeja tai villejä hevosia, sitä vähemmän kykenin saamaan mieltäni rauhalliseksi.

Koko sinä aikana, jonka olimme olleet tällä seudulla, emme olleet nähneet ainoatakaan vihamielistä intiaania ja olimme senvuoksi tulleet rajattoman huolettomiksi ja laskettelimme pilaa kuulemistamme kertomuksista, joiden mukaan näitä hirveitä rosvoja liikkui muka suurin laumoin kulkuteiden varsilla, levittäen surmaa valkoihoisten seurueiden keskuuteen ja rääkäten niitä, jotka joutuivat heidän armottomiin kynsiinsä.

Tiesin, että Powell oli hyvin aseistettu ja lisäksi ollut mukana intiaaneja vastaan käydyissä taisteluissa; mutta myöskin minä olin vuosikausia elänyt ja taistellut siouxintiaanien keskuudessa pohjoisessa ja tiesin, että hänen toiveensa olivat vähäiset saadessaan niskoilleen joukon taitavia vainuaja-apacheja. Viimein en jaksanut enää kestää jännitystä, vaan hyppäsin ratsuni selkään, otettuani mukaani molemmat colt-revolverini ja karbiinin sekä kaksi vyöllistä patruunia, ja lähdin painumaan laaksoon samaa tietä, jota Powell oli aamulla mennyt.

Niin pian kun pääsin suhteellisen tasaiselle maalle, hoputin ratsuni lyhyeen laukkaan, jota ratsastin missä vain polun laatu teki sen mahdolliseksi, kunnes hämärissä saavuin sille kohdalle, jossa Powellin jälkiin yhtyivät toiset, kolmen täyttä neliä juosseen, kengittämättömän hevosen jäljet.

Ratsastin ripeästi jälkiä pitkin, kunnes minun pimeän tullen oli pakko pysähtyä odottamaan kuun nousua ja minulle jäi aikaa harkita ratsastusretkeni järkevyyttä. Kentiespä olin ajatuksissani manannut esiin mahdottomia vaaroja, kuten hermostunut vanha akka, ja kun tapaisin Powellin, nauraisi hän katketakseen vaivoilleni. Mutta minä en ole herkkä loukkautumaan, ja velvollisuudentunnon noudattaminen, tulkoonpa sitten mitä tahansa, on koko elämäni ajan ollut minulle jonkinlaista epäjumalan palvomista; ja se seikka selittäneekin ne kunnianosoitukset, joita olen saanut kolmelta tasavallalta, sekä sen ystävyyden ja ne kunniamerkit, jotka ovat tulleet osakseni vanhan ja mahtavan keisarin sekä useiden pienempien valtiaiden taholta, joiden palveluksessa miekkani on lukuisia kertoja punertunut.

Kello yhdeksän vaiheilla oli kuutamo jo siksi kirkas, että voin jatkaa matkaani, eikä minun ollut ensinkään vaikeata seurata jälkiä myöten nopeata astuntavauhtia. Paikoitellen saatoin ratsastaa reipasta raviakin, kunnes keskiyön tienoissa saavuin lähteelle, jonka partaalle Powell oli suunnitellut leiriytyä. Saavuin sinne aavistamattani ja näin, että paikka oli aivan autio eikä siellä ollut merkkiäkään mistään äskeisestä leiriytymisestä.

Mieltäni kiihotti, kun jälkiä tarkastaessani huomasin, että takaa-ajajat — sillä nyt olin varma siitä, että ne olivat niitä — olivat seuranneet Powellia pysähdyttyään lähteellä vain hetkisen; ja aina olivat he ratsastaneet hänen kanssaan samaa vauhtia.

Nyt oli aivan selvää, että vainuajat olivat apacheja ja että he tahtoivat vangita Powellin elävänä saadakseen itselleen pirullisen huvin rääkätä häntä. Kannustin senvuoksi ratsuni vaarallisen hurjaan vauhtiin, toivoen kaikesta huolimatta saavuttavani punaiset lurjukset, ennenkuin he kävisivät Powellin kimppuun.

Kaikki mietteeni keskeytyivät äkkiä kuullessani kahden laukauksen hiljaiset äänet kaukaa edeltäni. Arvasin, että silloin, jos milloinkaan, Powell minua tarvitsi, ja kannustin hevoseni nelistämään, minkä se suinkin pääsi kaitaa ja vaikeakulkuista vuoristopolkua ylöspäin.

Olin ratsastanut mitään sen enempää kuulematta kenties lähemmä kaksi kilometriä, kun polku lähellä solan korkeinta kohtaa laajeni vähäiseksi aukeaksi tasangoksi. Olin juuri tullut ahtaan, hyvin jyrkkärinteisen rotkon läpi, kun äkkiarvaamatta jouduin tämän kentän reunaan ja silmiäni kohtasi näky, joka saattoi minut hämmennyksiin ja kauhun valtaan.

Pieni tasainen maakaistale oli valkeanaan intiaanien teltoista, ja arviolta puolisen tuhatta punaista sotilasta tungeskeli leirin keskikohdan ympärillä. Intiaanien huomio oli niin täydelleen; kiintynyt heidän muodostamansa piirin keskustaan, etteivät he huomanneet minua, ja minä olisin helposti voinut peräytyä rotkon pimentoihin ja paeta ilman pienintäkään vaaraa. Mutta kun tämä ajatus ei johtunut mieleeni ennenkuin seuraavana päivänä, ei minulla ole vähintäkään oikeutta vaatia itselleni sankaruuden kunniaa, mihin tämä kertomukseni kohta minut muuten kenties oikeuttaisi.

En luule, että olen samasta aineesta kuin sankarit, sillä vaikkakin olen täysin tietoisesti satoja kertoja joutunut katsomaan kuolemaa vasten kasvoja, niin en voi muistaa ainoatakaan kertaa, jolloin joku toinen menettelytapa kuin silloin noudattamani olisi johtunut mieleeni ennenkuin monien tuntien kuluttua. Henkisen olemukseni rakenne on ilmeisesti sellainen, että joku alitajunnassani oleva voima ajaa minut velvollisuuden tielle minun tarvitsematta vaivata järkeäni aikaakysyvällä pohdinnalla. Mutta olkoonpa sen laita miten tahansa, milloinkaan ei minua ole surettanut se, että minulla suorastaan ei ole ollut mahdollisuutta valita raukkamaista toimintatapaa.

Puheena olevalla hetkellä olin luonnollisesti varma siitä, että intiaanien huomio oli kiintynyt Powelliin. En tiedä, ajattelinko ensin ja toimin sitten vaiko päinvastoin, mutta joka tapauksessa minä, samalla kun näky avautui eteeni, tempasin revolverini ja ryhdyin nopeasti ampumaan intiaaniarmeijaa kiljuen minkä keuhkoni kestivät. Yksin ollen en olisi voinutkaan sen parempaa taktiikkaa noudattaa, sillä äkillinen yllätys saattoi punanahat hämmennyksiin, joten he, luullen saaneensa kimppuunsa vähintään rykmentin säännöllistä sotaväkeä, pakenivat joka suuntaan noutamaan jousiaan ja nuoliaan sekä pyssyjään.

Se näky, mikä heidän nopeasti hajaantuessaan paljastui silmiini, sai minut silmittömäksi kauhusta ja raivosta. Kirkkaassa arizonalaisessa kuutamossa virui Powellin ruumis, jossa oli punaisten sankarien nuolia kuten harjassa harjaksia. Hän oli jo kuollut, sitä en saattanut epäilläkään, mutta olin yhtä valmis pelastamaan hänen ruumiinsa joutumasta apachien raadeltavaksi, kuin olisin ollut pelastamaan hänet itsensä kuolemasta.

Ratsastin aivan hänen vierelleen ja hyppäsin satulasta, minkä jälkeen tartuin hänen patruunavyöhönsä ja vedin hänet poikittain ratsuni sä'älle. Yksi ainoa vilkaisu taakseni riitti selvittämään minulle, että palaaminen samaa tietä olisi paljoa vaarallisempaa kuin matkan jatkaminen kentän halki. Niinpä iskinkin kannukset hevos-raukkani kupeisiin ja syöksyin aukeaman toisessa laidassa näkyvää solan suuta kohti.

Intiaanit olivat tällä välin huomanneet, että minä olin yksin, ja minun jälkeeni lähetettiin sadatteluja, nuolia ja pyssynkuulia. Mutta kun kuutamossa on vaikea saada osumaan mitään muuta paitsi sadatuksia, ja kun lisäksi äkillinen, odottamaton saapumiseni oli saattanut intiaanit kiihdyksiin ja minä olin nopeanlaisesti liikkuva maali, säilyin minä vihollisteni lukuisilta kuolettavilta ammuksilta ja saavuin onnellisesti läheisten kukkulain varjoon ennenkuin intiaanit ehtivät järjestää säännöllisen takaa-ajon.

Ratsuni sai juosta ohjaamatta, sillä mielestäni oli todennäköistä, että minä tunsin huonommin solan suulle vievän polun kuin se. Se sattui poikkeamaan syrjäpolulle, joka vei harjanteen huipulle eikä solalle, jonka kautta olin toivonut pääseväni laaksoon ja turvaan. On kuitenkin luultavaa, että sitä seikkaa saan kiittää hengestäni ja niistä merkillisistä kokemuksista ja seikkailuista, jotka tulivat osakseni seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Sen, että olin joutunut väärälle tielle, huomasin vasta silloin, kun minua takaa-ajavien villien kiljuminen alkoi kuulua yhä heikompana kaukaa vasemmalta.

Arvasin, että he olivat menneet aukeaman reunassa olevan säröisen kallioulkoneman vasemmalle puolelle, kun taas ratsuni oli tuonut minut ja Powellin ruumiin sen oikealle puolelle.

Pysähdytin hevoseni pienelle tasaiselle kielekkeelle, josta näkyi vasemmalla allani oleva polku, ja näin takaa-ajavien raakalaisten häviävän läheisen kukkulan taakse.

Tiesin, että intiaanit pian huomaisivat olevansa väärällä tiellä ja että minua ryhdyttäisiin uudelleen etsimään oikealta suunnalta, niin pian kun he olisivat löytäneet jälkeni.

Olin ratsastanut vain vähän matkaa, kun jouduin kerrassaan hyvältä näyttävälle tielle, joka kulki pitkin korkean kallion kuvetta. Tie oli tasainen ja jokseenkin leveä sekä vei ylöspäin siihen suuntaan, johon minä pyrin. Kallioseinämä kohosi oikealla puolellani monien kymmenien metrien korkeuteen, ja vasemmalla puolellani oli yhtä syvä ja melkein kohtisuora jyrkänne alaspäin.

Etenin tätä tietä kenties satakunnan metriä. Sitten teki tie äkkimutkan oikealle, ja jouduin avaran luolan suulle. Aukko oli lähes puolentoista metrin korkuinen ja noin metrin levyinen, ja tie päättyi siihen.

Oli jo aamu, ja melkein aavistamatta oli tullut kirkas päivä. Kuten tavallista, ei nytkään ollut ollut hämyn aikaa, mikä on Arizonan luonteenomaisia, yllättäviä piirteitä.

Laskeuduin satulasta ja nostin Powellin maahan, mutta vaikka kuinka tarkkaan olisin häntä tutkinut, en voinut huomata hänestä heikoimpiakaan elon merkkejä. Kaadoin kenttäpullostani vettä hänen jäykkien huuliensa väliin, pesin hänen kasvonsa ja hieroin hänen käsiänsä, jatkaen virvottamisyrityksiäni yhtä mittaa lähes tunnin, vaikkakin tiesin, että hän oli kuollut.

Pidin Powellista hyvin paljon; hän oli läpikotaisin mies, joka suhteessa täysin moitteeton etelän puolen herrasmies, luotettava ja uskollinen ystävä; ja tunsin syvää tuskaa, kun lopultakin luovuin virvottamispuuhistani.

Jättäen Powellin ruumiin paikalleen kallion reunalle ryömin luolaan tarkastusmatkalle. Se oli avara onkalo, kenties läpimitaltaan noin kolmekymmentä metriä ja korkeudeltaan kymmenen metrin seuduissa. Sileästä, askelten kuluttamasta lattiasta ja monista muista merkeistä saattoi päättää, että luolassa oli kaukaisina aikoma asuttu. Peremmällä oli niin pimeätä, etten voinut erottaa, oliko siellä mahdollisesti aukkoja, jotka veivät toisiin onkaloihin.

Jatkaessani tarkastustani, aloin tuntea miellyttävää raukeutta, jonka arvelin olevan pitkän ja ripeän ratsastuksen aiheuttamaa väsymystä sekä taistelun ja takaa-ajon kiihtymyksen vastavaikutusta. Arvelin olevani jotakuinkin turvassa nykyisessä olinpaikassani, sillä tiesin, että yksikin mies kykenisi puolustamaan luolan suuta kokonaista armeijaa vastaan.

Pian tulin niin uniseksi, että tuskin jaksoin vastustaa voimakasta halua heittäytyä edes muutamiksi hetkiksi lepäämään luolan permannolle, mutta samalla tiesin, että se ei käynyt päinsä millään ehdolla, sillä se tuottaisi minulle varman kuoleman; saattoivathan punaiset ystäväni millä hetkellä hyvänsä olla kimpussani. Ponnistin voimiani ja lähdin luolan aukkoa kohti, mutta horjahdin kuin juopunut seinää vasten, vaipuen sitten pitkälleni lattialle.

TOINEN LUKU

Pelastuminen kuoleman kidasta

Suloisen raukeuden tunne valtasi minut, lihakseni höltyivät ja nukkumisen halu oli juuri voittamaisillaan, kun korvaani saapui lähestyvien ratsujen kavioiden kopse. Koetin nousta seisomaan, mutta kauhukseni huomasin, että lihakseni eivät totelleet minua. Olin täysin valveilla, mutta yhtä kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään, kuin jos olisin muuttunut kiveksi. Vasta silloin huomasin, että luolan täytti kevyt utu. Se oli hyvin ohutta, ja sen saattoi nähdä vain päivänvaloon vievää aukkoa vasten. Myöskin tunsin sieraimissani heikkoa, pistävää katkua, ja minusta tuntui todennäköiseltä, että olin saanut jonkunlaisen kaasumyrkytyksen, mutta en jaksanut käsittää, kuinka minulla säilyi ajatuskyky, vaikka en päässyt liikkeelle.

Makasin katse luolan suuta kohti ja saatoin nähdä sen ja kallion kulmauksen välisen lyhyen palasen tiestä. Hevosten kavioiden kopse oli lakannut, ja päättelin intiaanien parhaillaan ryömivän salaa kimppuuni pitkin vähäistä ulkonemaa, joka johti elävään hautaani. Muistan toivoneeni, että he tekisivät minusta lopun hyvin äkkiä, sillä ajatus kaikista niistä lukemattomista tempuista, joita he sille päälle sattuessaan saattaisivat minulle tehdä, ei minua erikoisesti miellyttänyt.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hiipimisestä johtuva ääni kertoi minulle, että he olivat lähelläni, ja pian kurkottui sotajalalla olevien intiaanien tapaan maalattu naama varovaisesti kallion takaa, tähystäen minua villeine silmineen. Olin varma siitä, että hän näki minut huolimatta luolassa vallitsevasta hämärästä, sillä varhaisen aamun aurinko paistoi suoraan minuun luolan aukosta.

Intiaani ei hyökännyt kimppuuni, vaan seisoi paikallaan tuijottaen minua silmät pullollaan ja suu auki. Ja sitten ilmestyi toinen villi naama, ja sitten kolmas, neljäs, viides, intiaanien kurkottaessa kaulojaan tovereittensa olkapäiden yli, kun eivät päässeet näiden sivuitse kapealla ulkonemalla. Kaikkien heidän kasvoiltaan kuvastui kunnioittava pelko, jonka syytä en tietänyt ennenkuin kymmenen vuotta myöhemmin. Oli ilmeistä, että katselijoiden takana oli vielä toisiakin, sillä etumaiset kuiskailivat jotakin takana-olijoille.

Äkkiä kuului matalaa, mutta selvää ulinaa luolan perältä, ja niin pian kun intiaanit sen kuulivat, he kääntyivät ympäri ja pakenivat kauhuissaan. Niin hätäisinä he pyrkivät pääsemään takanani olevan näkymättömän olion kynsistä, että heistä yksi kierähti päistikkaa kallion reunalta rotkoon. Vähän aikaa heidän rajut huutonsa kajahtelivat cañonissa, ja sitten oli taaskin kaikki hiljaista.

Ääni, joka oli säikähdyttänyt heidät, ei toistunut, mutta se oli ollut tarpeeksi herättämään minussa ajatuksia kauheasta vaarasta, joka minua mahdollisesti uhkasi takanani olevasta pimeydestä. Pelko on suhteellinen käsite, ja silloisia tunteitani voinkin arvioida vain vertaamalla niitä kokemuksiini, joita minulla on sitä ennen ja sen jälkeen ollut vaarallisissa tilanteissa. Mutta häpeilemättä voin sanoa, että jos ne tunteet, joiden vallassa olin muutamien sitä seuraavien minuuttien aikana, olivat pelkoa, niin armahtakoon Jumala pelkuria, sillä totisesti on arkuus oma rangaistuksensa.

Maata halvaantuneena, selin jotain hirvittävää ja tuntematonta vaaraa vastaan, jonka pelkkä ääni ajoi rohkeat apachisotilaat hurjaan pakoon kuten susilauma lammaskatraan, se on mielestäni mahdollisimman kauhea asema miehelle, joka on aina tottunut taistelemaan henkensä puolesta turvautuen voimakkaan ruumiinsa koko jäntevyyteen.

Useita kertoja olin kuulevinani takaani hiljaisia ääniä, ikäänkuin olisi joku varovaisesti liikkunut, mutta lopuksi nekin lakkasivat, ja minä sain häiritsemättä pohtia asemaani. Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin aavistaa, mikä oli syynä halvaantumiseeni, ja ainoa toivoni oli, että se menisi ohitse yhtä äkkiä kuin oli tullutkin.

Myöhään iltapäivällä hevoseni, joka oli suitset riipuksissa seisonut luolan edustalla, lähti hitaasti tietä alaspäin ilmeisestikin etsimään ravintoa ja vettä, ja minä jäin yksin salaperäisen tuntemattoman toverini sekä ystävävainajani ruumiin seuraan, joka viimemainittu virui juuri näköpiirini rajalla kallion kielekkeellä, jonne olin sen aamulla varhain sijoittanut.

Siitä lähtien vallitsi keskiyön seuduille saakka hiljaisuus — kuoleman hiljaisuus. Sitten äkkiä säpsähdin, sillä aamuinen, kammottava ulina kajahti taaskin, ja senjälkeen kuului synkästä pimeydestä taaskin liikehtimisestä syntyvää ääntä ja kuivien lehtien kahinaa. Hermoni, jotka olivat jo ennestään ylenmäärin pingoittuneet, saivat äärimmäisen hirvittävän kolauksen, ja yli-inhimillisin ponnistuksin koetin saada kammottavat kahleeni murretuksi. Se oli järjen, tahdon, hermojen ponnistusta eikä lihasjännitystä, sillä en saanut edes pikku sormeani liikkumaan, mutta silti oli ponnistukseni valtava. Ja sitten joku paikka antoi perään, tunsin hetkellistä pahoinvointia, kuului näpsäys, kuin olisi teräslanka katkennut, ja minä seisoin selkä luolan seinää vasten kasvot tuntemattomaan viholliseeni päin.

Juuri silloin valaisi kuu luolan, ja näin edessäni oman ruumiini samassa asennossa, jossa se oli virunut kaikki nämä tunnit, silmät tuijottaen luolan suulle ja kädet velttoina permannolla. Katsahdin ensin lattialla olevaa hengetöntä tomumajaani ja sitten itseäni äärimmilleen hämmästyneenä; sillä tuollahan minä makasin täysissä pukimissa, ja kuitenkin seisoin tässä, mutta alastomana kuin syntymähetkelläni.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että hetkeksi unohdin kaiken muun ja ajattelin vain tätä kummallista muodonvaihdosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, onko tämä sitten kuolemaa! Olenko todellakin ikuisiksi ajoiksi siirtynyt toiseen elämään! Mutta hevillä en voinut sitä uskoa, sillä tunsin sydämeni jyskyttävän kylkiluita vasten kiihtyneenä äskeisistä ponnistuksistani. Hengitykseni oli nopeaa, läähättävää, kylmä hiki kihosi ruumiini jokaisesta huokosesta, ja vanha nipistämiskoe osoitti aivan varmasti, että haamu minä en ainakaan ollut.

Äkkiä palasivat ajatukseni välittömään ympäristööni, kun kammottava ulina kuului uudelleen luolan perältä. Alastomana ja aseettomana en ensinkään halunnut kohdata minua uhkaavaa näkymätöntä oliota.

Revolverini olivat hengettömän ruumiini vyöllä, ja jostakin käsittämättömästä syystä en voinut saada itseäni kajoamaan siihen. Karbiinini oli kotelossaan satulaani sidottuna, ja kun hevoseni oli mennyt tiehensä, ei minulla ollut puolustusvälineitä. Ainoana keinonani näytti olevan pako, ja päätökseni oli valmis, kun kahiseva ääni toistui ja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti silmiini luolan pimeydessä kimppuuni hiipiviä olioita.

En voinut enää vastustaa haluani päästä pois tästä hirveästä paikasta ja pujahdin nopeasti aukosta Arizonan tähtikirkkaaseen yöhön. Luolan ulkopuolella vaikutti raitis, vilpoisa vuoristo-ilma kuin olisin nauttinut virvottavaa lääkettä, ja tunsin saavani suoniini uutta elämää, mieleeni uutta rohkeutta. Jäin seisomaan jyrkänteen reunalle ja soimasin itseäni, kuten minusta nyt tuntui, täysin aiheettomasta arkailusta. Järkeilin, että olin virunut luolassa avuttomana tuntikausia, mutta kuitenkaan ei minulle ollut tapahtunut mitään, ja selvän ja johdonmukaisen harkinnan ohjaamana sai kylmä järkeni minut vakuutetuksi, että kuulemieni äänten täytyi johtua yksinomaan luonnollisista ja vaarattomista syistä; todennäköisesti oli luolan muoto sellainen, että heikko tuulen henkäys oli synnyttänyt äänet.

Päätin ottaa siitä selvän, mutta ensin ojensin pääni pystyyn hengittääkseni puhdasta ja virkistävää vuoristoilmaa. Samalla sattui katseeni kaukana allani olevaan ihanaan rotkomaisemaan ja kaktuksia kasvavaan tasaiseen maatilkkuun, joille kuu valoi himmeää loistetta tehden ne haaveellisen kauneiksi.

Lännen ihmeellisistä nähtävyyksistä ovat harvat niin tenhoavia kuin arizonalainen kuutamomaisema; kaukaiset, hopealta hohtavat vuoret, kukkulajonojen ja laaksojen kiehtova valon ja varjon vaihtelu, jäykkien, mutta silti kauniiden kaktuksien jylhän kummalliset muodot, kaikki se muodostaa lumoavan tenhoisan taulun, jota katsellessaan luulee näkevänsä vilahduksen kuolleesta ja unohdetusta maailmasta, siksi erilainen se on kuin mikään muu seutu maailmassa.

Näin mietin, ja katseeni kääntyi maisemasta taivaalle, jonka kymmenettuhannet tähdet muodostivat sopivan, loistavan katoksen tälle maanpäälliselle näyttämölle. Huomioni kiintyi pian kaukana taivaanrannalla välkkyvään suureen punaiseen tähteen. Katsellessani sitä tunsin sen kiehtovan itseäni tavattomasti — se oli Mars, sodan Jumala, ja minä, sotilas, olin aina tuntenut sitä kohtaan vastustamatonta viehätystä. Silloin, kauan sitten menneenä yönä sitä katsellessani, se tuntui kutsuvan minua käsittämättömän tyhjyyden läpi, viittaavan minua luokseen, vetävän minua puoleensa kuten magneetti rautapalasta.

Kaipaukseni oli vastustamaton; suljin silmäni, ojensin käteni kutsumukseni jumalaa kohti, ja tunsin kiitäväni nopeasti kuin ajatus mittaamattoman, tiettömän avaruuden halki. Hetken oli ympärilläni äärimmäisen kylmää ja aivan pimeätä.

KOLMAS LUKU

Saapumiseni Marsiin

Kun aukaisin silmäni, olin loihditun kummallisessa ympäristössä. Tiesin, että olin Marsissa; en edes tehnyt mielessäni kysymystä, olinko valveilla ja täydessä järjessäni. En ollut unessa, nipistämiskoe oli nyt tarpeeton; sisäinen tietoisuus sanoi minulle, että olin Marsissa, yhtä varmasti kuin teidän järkenne sanoo teille, että olette maapallolla. Te ette sitä kysele, en minä liioin kysellyt. Huomasin makaavani kellahtavan, sammalmaisen kasviston muodostamalla alustalla, joka ulottui penikulmittani ympärilleni kaikkiin suuntiin. Olin syvässä, ympyrän muotoisessa notkelmassa, jonka reunoilla erotin matalia, epäsäännöllisiä kukkuloita.

Oli keskipäivä, ja aurinko paistoi täydeltä terältään paahtaen alastonta ruumistani varsin kuumasti, ei kuitenkaan kuumemmin kuin Arizonan aavikoilla samanlaisissa oloissa. Siellä täällä pilkotti kvartsipitoinen kallio välkkyen auringon paisteessa; ja vähän matkan päässä vasemmalla, kenties satakunta metriä minusta, oli joku matala, muurin ympäröimä, vähän toista metriä korkea laitos. Vettä ei ollut näkyvissä, eikä liioin mitään muuta kasvullisuutta kuin sammalta, ja kun minua janotti kelpo lailla, päätin lähteä vähän tarkastamaan seutua.

Hypähtäessäni pystyyn sain kokea ensimmäisen hämmästykseni Marsissa, sillä sama ponnistus, joka maapallolla olisi auttanut minut jaloilleni, lennähdytti minut Marsissa ilmaan melkein kolmen metrin korkeuteen. Maahan putosin kuitenkin pehmeästi saamatta tuntuvampaa tärähdystä. Nyt alkoi sarja tavattoman hullunkurisia liikkeitä. Huomasin, että minun oli opeteltava uudelleen kävelemään alusta alkaen, sillä samat lihasponnistukset, jotka maapallolla oli tehtävä keveätä ja mukavaa käyntiä varten, tekivät Marsissa minulle ihmeellisiä kepposia.

Sensijaan että olisin astellut täysijärkisen ihmisen arvokkaaseen tapaan, oli kävelemisyrityksistäni tuloksena monenlaisia hyppyjä, ja joka askelella minä ponnahdin kolmen, neljän metrin korkeuteen ja joka toisen tai kolmannen askelen perästä lennähdin suulleni tai selälleni. Lihakseni, jotka olivat tottuneet Maan oloihin ja sopeutuneet Maan vetovoiman mukaisiksi, tekivät minulle kolttosia, koettaessani ensimmäistä kertaa liikkua Marsin pinnalla, jossa painovoima ja ilman paine ovat vähäisemmät.

Mutta olin päättänyt tarkastaa matalaa laitosta, joka oli ainoa näkyvissä oleva asutuksen merkki, ja niinpä keksinkin omalaatuisen suunnitelman turvautua alkeelliseen liikkumiskeinoon, ryömimiseen. Se kävi minulta varsin hyvin, ja pian olin päässyt laitoksen matalalle ympärysmuurille.

Minunpuoleisellani sivulla ei näkynyt ainoatakaan ovea eikä ikkunaa, mutta kun muuri oli vain alun toista metriä korkea, nousin varovasti seisomaan ja kurkistin muurin yli. Minua kohtasi kummallisin näky, mitä milloinkaan olen saanut katsella.

Laitoksen katto oli vahvaa, toistakymmentä senttimetriä paksua lasia, jonka alla oli useita satoja suuria, aivan pyöreitä, lumivalkoisia munia. Munat olivat kaikki jotakuinkin yhtä suuria, läpimitaltaan noin kolme neljännesmetriä.

Niistä oli viisi tai kuusi jo hautunut valmiiksi, ja kummalliset irvioliot, jotka istuivat niissä räpytellen silmiään auringon valossa, riittivät saattamaan minut epäilemään, olinko täydessä järjessäni. Ne olivat suurimmaksi osaksi päänä, ruumis oli pieni ja hintelä, kaula pitkä, ja jalkoja oli kuusi, tahi kuten myöhemmin sain tietää, kaksi jalkaa ja kaksi kättä sekä yksi välissä oleva raajapari, jota voitiin tarpeen mukaan käyttää joko jalkoina tai käsinä. Silmät olivat pään kupeilla, hieman keskikohdan yläpuolella, ja ne olivat niin ulkonevat, että ne voivat suuntautua sekä eteen- että taaksepäin ja lisäksi toisistaan riippumatta, joten nämä oudot eläimet saattoivat päätään kääntämättä katsoa mihin suuntaan hyvänsä, vieläpä kahteen suuntaan samalla kertaa.

Korvat, jotka olivat vähän silmien yläpuolella ja lähempänä toisiaan, muistuttivat pieniä, kuppimaisia tuntosarvia ja ulkonivat näillä nuorilla olioilla vain pari sentimetriä. Nenää edusti pitkittäinen rako keskellä kasvoja, suun ja korvien puolivälissä.

Iho oli karvaton, väriltään kellahtavan vihreä. Täysikasvuisilla tämä väri, kuten varsin pian sain nähdä, tummenee olivinvihreäksi ja on miehillä tummempi kuin naisilla. Myöskään ei täysikasvuisilla pää ole niin suhteeton ruumiiseen verrattuna kuin keskenkasvuisilla.

Silmän iris on veripunainen kuten albino-muodoilla, kun taas silmäterä on tumma. Itse silmämuna on hyvin valkoinen, samoin kuin myöskin hampaat. Viimemainitut antavat villin leiman muutenkin pelkoa ja kauhua herättävälle ulkomuodolle, sillä alaleuan torahampaat ulottuvat teräväkärkisinä kaarina suunnilleen niille kohdin, missä maapallolla elävien ihmisten silmät sijaitsevat. Hampaiden valkea väri ei ole samanlainen kuin norsunluun, vaan mitä lumihohtoisimman ja kiiltävimmän posliinin. Olivinvärisen ihon muodostamaa tummaa taustaa vastaan näkyvät kulmahampaat hyvin silmäänpistävästi ja näyttävät erittäin peloittavilta aseilta.

Useimmat näistä yksityiskohdista huomasin vasta myöhemmin, sillä sain vain vähän aikaa tutkiakseni noita outoja ihmeolioita. Olin nähnyt, että munat olivat haudottavina, ja seisoessani tarkaten, kun pienet, kammottavan näköiset hirviöt murtautuivat kuoristaan, en huomannut parinkymmenen täysikasvuisen marsilaisen saapumista takaapäin.

Heidän askeleensa eivät kuuluneet ollenkaan, koska he tulivat pitkin pehmeätä sammalta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, lukuunottamatta jäisiä napaseutuja sekä siellä täällä olevia viljeltyjä alueita, ja he olisivat helposti saaneet minut vangiksi, mutta heillä oli paljoa tuhoisammat aikomukset. Minua varoitti ensimmäisen sotilaan varustusten kalahdus.

Henkeni riippui hiuskarvasta, ja usein olen ihmetellyt, että selviydyin niin helposti. Jollei joukon johtajan pyssy olisi heilahtanut kannattimessaan ja sattunut pitkän metallikärkisen keihään nuppiin, olisin vetänyt viimeisen henkäykseni aavistamattakaan, että kuolema oli lähelläni. Mutta tämä pieni ääni sai minut käännähtämään, ja minua uhkasi, tuskin kolmen metrin päässä rinnastani, tavattoman pitkän keihään kärki. Keihäs oli lähemmä kymmenen metrin pituinen, sen kärki välkkyvää metallia, ja sitä ojensi äsken tarkastelemieni pienten paholaisten! suurennettu, ratsastava jäljennös.

Mutta kuinka hentoja ja vaarattomia nuo pienet oliot olivatkaan verrattuina tähän jättiläismäiseen ja peloittavaan, vihaa, kostoa ja kuolemaa uhkuvaan ilmestykseen! Mies — sillä niin lienee minun häntä nimitettävä — oli hyvinkin neljä ja puoli metriä pitkä ja olisi, maapallolla mitattuna, painanut loppupuolelle toista sataa kiloa. Hän istui ratsunsa selässä samalla tavoin kuin me hevostemme, puristaen eläimen kupeita alaraajoillaan. Molempien oikeiden käsien kannattama, kauhea keihäs oli tanassa ratsun kupeella. Kummankin vasemman käsivartensa hän oli ojentanut sivulle tasapainon säilyttämistä varten, sillä hänellä ei ollut suitsia eikä minkäänlaisia muitakaan ohjausvehkeitä hoidettavanaan.

Entä hänen ratsunsa sitten! Kuinka voisinkaan kuvailla sitä ihmiskielellä! Se oli kolmen metrin korkuinen lapojen kohdalta; kummallakin kupeella sillä oli neljä jalkaa; leveä, litteä häntä, joka oli leveämpi päästä kuin juuresta ja jota eläin juostessaan piti ojossa; ammottava kita, joka ulottui halki pään turvasta pitkään, tukevaan niskaan saakka.

Samoin kuin isäntä oli ratsukin aivan karvaton, mutta sen iho oli tumman saven värinen sekä tavattoman sileä ja kiiltävä. Vatsa oli valkoinen, ja jalkojen värissä oli monta vivahdusta lapojen ja lautasten savenväristä jalkaterien kirkkaaseen keltaiseen. Itse jalkaterät olivat paksuanturaiset ja kaviottomat, mikä seikka osaltaan selitti ratsastajien äänetöntä saapumista. Raajojen kynnettömyys on muuten niiden suuren lukumäärän ohessa Marsin eläinkunnan luonteenomaisia piirteitä. Vain kehittyneimmällä ihmisrodulla ja eräällä toisella eläimellä, ainoalla Marsissa olevalla nisäkkäällä, on hyvin muodostuneet kynnet, ja kaviollisia eläimiä ei siellä ole ollenkaan. Tämän ensimmäisen kummituksen takana oli rivissä yhdeksäntoista muuta otusta, jotka olivat joka suhteessa hänen kaltaisiaan, mutta joilla kuitenkin, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli kullakin omat erikoiset yksilölliset piirteensä, samoin kuin ei meidänkään keskuudessamme ole kahta aivan samanlaista, vaikkakin olemme kaikki kuin samaan kaavaan valetut. Tämä kuva tahi paremminkin aineellistunut painajainen, jota olen tässä pilkallisesti kuvannut, herätti minussa hyvin äkillisen kauhun tunteen, kun käännyin ympäri ja näin sen vastassani.

Aseettomana ja alastomana täytyi minun, totellen luonnon ensimmäistä lakia, turvautua ainoaan mahdolliseen keinoon selviytyäkseni pulasta, laittautua pois uhkaavan keihään kärjen läheisyydestä. Senvuoksi tein hyvin maapallon olojen mukaisen ja samalla kertaa yli-inhimillisen hyppäyksen päästäkseni marsilaisten hautomalaitoksena pitämäni rakennuksen katolle.

Ponnistukseni tulos ällistytti minua yhtä paljon, kuin se näytti hämmästyttävän marsilaisia sotilaita, sillä minä lensin lähes kymmenen metrin korkeudelle ilmaan, pudoten maahan noin kolmenkymmenen metrin päähän vainoojistani laitoksen vastakkaiselle puolelle.

Vahingoittumatta tupsahdin kevyesti pehmeään sammalikkoon ja käännyttyäni katsomaan näin viholliseni rivissä pitkin heidänpuolisensa muurin kuvetta. Toiset heistä katselivat minua kasvoissaan ilme, jonka myöhemmin huomasin johtuvan tavattomasta ihmettelystä, toiset taas tarkastelivat poikasia ollen ilmeisesti hyvillään, etten ollut niitä vahingoittanut.

He haastelivat matalaäänisesti keskenään samalla viittoillen käsillään ja osoitellen minua. Todettuaan, etten ollut tehnyt pahaa pienille marsilaisille ja että olin aseeton, he nähtävästi katselivat minua hieman suopeammin silmin. Mutta, kuten myöhemmin sain tietää, eniten vaikutti edukseni äskeinen hyppynäytteeni.

Marsilaiset ovat tosin tavattoman kookkaita, mutta heidän luunsa ovat suuria ja lihakset vain voitettavana olevan painovoiman mukaiset. Niinpä heidän ketteryytensä ja voimansa ovatkin painoon katsoen verrattomasti paljon vähäisemmät kuin Maan asukkaan, ja epäilenpä, jaksaisiko joku heistä, jos hänet äkkiä siirrettäisiin maapallolle, kohottaa omaa painoansa maan pinnasta; uskonpa totisesti, ettei hän kykenisi sitä tekemään.

Äskeinen hyppyni olikin Marsissa niin ollen yhtä ihmeellinen, kuin se olisi ollut maapallollakin, ja sensijaan että marsilaiset olisivat halunneet tuhota minut, he nyt pitävät minua eriskummaisena otuksena, joka olisi saatava kiinni näytettäväksi muille heikäläisille.

Sillä hengähdysajalla, jonka odottamaton ripeyteni oli minulle antanut, ehdin harkita lähimmän tulevaisuuden suunnitelmia ja tarkata sotilaiden ulkonäköä yksityiskohtaisemmin, sillä mielessäni en voinut erottaa näitä niistä sotilaista, jotka vasta edellisenä päivänä olivat ajaneet minua takaa.

Panin merkille, että heillä jokaisella oli jo kuvaamani pitkän keihään lisäksi vielä runsaasti muitakin aseita. Siihen, että päätin luopua ajattelemasta pakenemista, vaikutti ratkaisevasti eräänlainen pyssyn tapainen ase, jonka jostakin selittämättömästä syystä tunsin olevan hyvin tehoisan heidän käsissään.

Pyssyjen piippu oli valkoista metallia ja perä, kuten myöhemmin sain tietää, erästä hyvin keveätä ja lujaa, Marsissa kasvavaa ja siellä suuressa arvossa pidettyä, meille, Maan asukkaille, täysin tuntematonta puulajia. Piipun metalli on pääasiallisesti aluminiumin ja teräksen sekoitusta, jonka he ovat oppineet karkaisemaan paljoa kovemmaksi kuin meidän tuntemamme teräs. Pyssyjen paino on verrattain vähäinen, ja kun he käyttävät läpimitaltaan pieniä, räjähtäviä radiumkuulia ja pyssynpiippu on pitkä, niin nämä aseet ovat peräti tuhoisia sellaisillakin ampumamatkoilla, joita Maassa ei voida ajatellakaan. Näiden pyssyjen teoreettinen tehoisa kantomatka on neljäsataa viisikymmentä kilometriä, mutta tosioloissa eivät marsilaiset, silloinkaan kun heillä on apunaan tähystäjät langattomine lennättimineen, kykene ampumaan kauempaa kuin hieman yli kolmensadan kilometrin päästä.

Mutta tämäkin on varsin riittävä etäisyys herättämään minussa suurta kunnioitusta marsilaisten tuliaseita kohtaan, ja jonkunlainen kaukoaavistus minua varmaankin silloin varoitti koettamasta päästä selkeässä päivänvalossa pakoon kahdenkymmenen tällaisen surmaa syöksevän koneen suun edestä.

Marsilaiset keskustelivat hetkisen. Sitten he kääntyivät ympäri ja ratsastivat samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, jättäen joukostaan yhden laitoksen luokse. Edettyään lähes kaksisataa metriä he pysähtyivät, käänsivät ratsunsa meihin päin ja jäivät odottaen katsomaan jälkeenjääneen puuhia.

Tämä oli sama otus, jonka keihäs oli ollut niin vähällä lävistää minut, ja hän oli ilmeisesti joukkueen johtaja, sillä olin huomannut toisten poistuneen nykyisille paikoilleen hänen määräyksestään. Joukkueensa pysähdyttyä hän laskeutui ratsunsa selästä, heitti pois keihäänsä sekä lyhyet aseensa ja tuli hautomalaitoksen nurkkauksen ympäri minua kohti aivan aseettomana, kuten minäkin olin, yllänsä vain päähän, raajoihin ja rintaan kiinnitetyt koristukset.

Saavuttuaan noin viidentoista metrin päähän minusta hän irroitti valtavan suuren metallisen rannerenkaan ja ojentaen sitä minua kohti avoimessa kädessään puhutteli minua selvällä, sointuvalla äänellä, mutta sellaisella kielellä, jota — sitä lienee tarpeeton sanoa — en ymmärtänyt. Sitten hän keskeytti puheensa ikäänkuin odottaen minulta vastausta, heristäen tuntosarven tapaisia korviaan ja kääntäen oudonnäköiset silmänsä entistäkin enemmän minuun päin.

Hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta, ja minä päätin puolestani puhua jonkun verran, sillä olin arvannut, että hänen tarkoituksenaan oli rauhan hierominen. Aseista luopuminen ja joukkueen lähettäminen kauemmaksi ennen hänen lähtöään minua kohti olisi ollut rauhallisten aikeiden merkkinä joka paikassa Maassa; miksipä siis ei myöskin Marsissa!

Panin käden sydämelleni ja tein marsilaiselle syvän kumarruksen, selittäen, että vaikkakaan en ymmärtänyt hänen kieltään, hänen eleensä lupasivat rauhaa ja ystävyyttä, jota sydämeni sillä hetkellä eniten kaipasikin. Luonnollisesti olisi ollut samantekevää, vaikka puheeni kaikkine kauniine sanontatapoineen olisi ollut pelkkää puron lorinaa, mutta hän ymmärsi liikkeen, jonka puhuessani tein.

Ojentaen käteni häntä kohti astuin eteenpäin ja otin rannerenkaan hänen avoimelta kämmeneltään, kiinnittäen sen käsivarteeni kyynärpään yläpuolelle, sekä pysähdyin hymyillen odottamaan. Hänen leveä suunsa virnisti vastaushymyyn, ja tarttuen toisella väliraajallaan käsikoukkuuni hän kääntyi ympäri, ja me lähdimme astelemaan hänen ratsuansa kohti. Samalla hän antoi seuralaisilleen lähestymismerkin. Nämä ryntäsivät meitä kohti hurjaa vauhtia, mutta hän hillitsi heitä viittauksella. Hän nähtävästi pelkäsi, että jos minä uudelleen toden perästä pelästyisin, saattaisin hypätä pois koko seudulta.

Hän vaihtoi miestensä kanssa muutamia sanoja, osoitti minulle, että minun pitäisi ratsastaa erään miehen takana, ja nousi sitten ratsaille. Minulle määrätty saattaja ojensi pari kolme raajaa ja nosti minut taakseen ratsunsa kiiltäville lautasille, jossa pysyttelin niin hyvin kuin voin, pidellen kiinni marsilaisen aseita ja koristuksia kannattavista vöistä ja hihnoista.

Koko ratsujoukko teki sitten käännöksen ja lähti täyttä neliä kaukaista kukkulajonoa kohti.

NELJÄS LUKU

Vankina

Kun olimme ratsastaneet ehkä puolitoista penikulmaa, alkoi maa kohota hyvin jyrkästi. Parhaillaan lähestyimme, kuten myöhemmin sain tietää, toista päätä yhdestä Marsin ammoin kuivuneista järvistä, jonka pohjalla ensimmäinen kohtaukseni marsilaisten kanssa oli tapahtunut.

Lyhyessä ajassa saavuimme vuorten juurelle ja jouduimme ahtaan solan kautta avoimeen laaksoon, jonka toisessa päässä olevalla matalalla ylänteellä näkyi suunnattoman suuri kaupunki. Sitä kohti me lasketimme täyttä laukkaa, ratsastaen kaupunkiin, kuten näytti, rappeutunutta, kaupungista lähtevää viertotietä pitkin, joka kuitenkin äkkiä päättyi ylätasangon reunassa oleviin leveihin portaihin.

Jouduttuamme rakennusten kohdalle tarkastelin niitä lähemmin ja huomasin, että ne olivat autioina, ja vaikkakaan ne eivät olleet suuresti rapistuneita, niin ilmeisestikään ei niissä oltu asuttu vuosikausiin, kenties ei pitkiin ajanjaksoihin. Kaupungin keskustassa oli suuri aukio, ja sille sekä sitä reunustaviin rakennuksiin oli leiriytynyt yhdeksän- tai kymmenentuhatta vangitsijaini kaltaista otusta — sillä vankina nyt pidin itseäni huolimatta siitä miellyttävästä tavasta, jolla minut oli siepattu.

Jollei koristuksia oteta huomioon, niin kaikki olivat aivan alastomia. Naisten ulkomuoto erosi vain vähän miehistä, paitsi että heidän torahampaansa olivat kokoon verrattuina paljoa suuremmat, kaareutuen eräissä tapauksissa korkealla oleviin korviin saakka. He olivat kooltaan pienempiä, heidän ihonsa oli vaaleampi, ja heidän sormissaan ja varpaissaan oli jätteitä kynsistä, jotka miehiltä tyyten puuttuivat. Täysikasvuisten naisten pituus oli kolmesta puoleenneljättä metriin.

Lapset olivat vaaleavärisiä, vielä vaaleampia kuin naiset, ja minusta kaikki samannäköisiä, paitsi että jotkut olivat muita kookkaampia, arvattavasti vanhempia.

Varsinaisia vanhuksia en heidän joukossaan nähnyt ainoatakaan, eikä heidän ulkomuodossaan ollut huomattavaa eroa täysi-ikäisyyden rajasta, neljänkymmenen vuoden vaiheilta, siihen saakka, jolloin he noin tuhannen vuoden vanhoina vapaaehtoisesti lähtevät viimeiselle vaellukselleen alaspäin Iss-jokea myöten, jonka laskupaikkaa ei ainoakaan elävä marsilainen tunne ja jonka helmasta ei yksikään marsilainen ole palannut eikä saisikaan palata elämään, lähdettyään kerran purressa kyntämään sen kylmää, tummaa vettä.

Vain noin yksi tuhannesta marsilaisesta kuolee johonkin sairauteen, ja kenties noin kaksikymmentä tuhannesta tekee tämän vapaaehtoisen viimeisen matkan. Kaikki muut, yhdeksänsataayhdeksänkahdeksatta tuhannesta, saavat väkivaltaisen kuoleman kaksintaisteluissa, metsästysretkillä, lentomatkoilla ja sodassa; mutta verrattomasti suurin osa heistä luultavasti kuolee lapsuusiässä, sillä pieniä marsilaisia joutuu joukoittain Marsin isojen valkeiden apinain uhriksi.

Täysi-ikäisyyden rajan saavuttaneiden marsilaisten todennäköinen keskimääräinen ikä on noin kolmesataa vuotta, mutta se lähentelisi tuhatta, jolleivät väkivaltaiset kuolemantapaukset olisi niin lukuisia. Kun luonnon antimet ovat tällä kiertotähdellä niukat, niin on ilmeisesti ollut välttämätöntä saada jonkunlainen vastapaino lisääntyvälle pitkä-ikäisyydelle, joka on ollut seurauksena marsilaisten erinomaisesta sairauksien ja haavojen parannustaidosta; niinpä onkin ihmiselämä muuttunut marsilaisten ajatuksissa varsin vähä-arvoiseksi, mikä ilmenee myöskin heidän vaarallisista urheiluleikeistään ja eri heimojen välisistä melkein yhtämittaisista sodista.

Onhan tosin muitakin ja luonnollisia syitä vähentämässä väestöä, mutta suurin tekijä on tässä suhteessa se seikka, ettei yksikään marsilainen, ei mies eikä nainen, ole milloinkaan vapaaehtoisesti ilman surma-asetta.

Kun lähestyimme aukiota ja minut huomattiin, kerääntyi ympärillemme heti näitä olioita sadoittain, näyttäen kovin mielellään haluavan pudottaa minut paikaltani vartijani takaa. Mutta joukkueemme johtaja vaimensi heidän melunsa, ja käymäjalkaa me ratsastimme aukion halki niin suurenmoisen rakennuksen edustalle, kuin kuolevaisen silmät ovat ikinä nähneet.

Rakennus oli matala, mutta täytti tavattoman laajan pinta-alan. Seinät olivat hohtavan valkoista marmoria, ja niihin oli upotettu koristuksia kullasta ja jalokivistä, jotka säihkyivät ja säkenöivät päivän paisteessa. Pääkäytävä oli ehkä kolmekymmentä metriä leveä, ja ulkoni rakennuksesta, muodostaen laajan, katetun eteissalin. Portaita ei ollut, vain loivasti kohoava lattia johti rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olevaan, suuren suureen, parvekkeiden ympäröimään huoneeseen.

Tähän huoneeseen, jonka lattialla oli siellä täällä korkokuvin koristettuja puisia pöytiä ja tuoleja, oli kokoontunut neljä- tai viisikymmentä miespuolista marsilaista puhujalavan korokkeen ympärille. Korokkeella sananmukaisesti kyykötti jättiläiskokoinen soturi, jonka verhona oli raskaita metallikoristuksia, kirkasvärisiä höyheniä ja sirosti valmistettuja nahkahihnoja aistikkaine jalokivi-upotuksineen. Hänen hartioillaan riippui lyhyt, valkeista turkiksista tehty viitta, sisustus hohtavan tulipunaista silkkiä.

Tämän kokouksen ja kokoussalin silmäänpistävimpänä piirteenä hämmästytti minua se seikka, että nämä olennot olivat kerrassaan suhteettoman suuria verrattuina pöytiin, tuoleihin ja muuhun kalustoon. Viimemainitut olivat minun kaltaisteni ihmisolioiden koon mukaisia, kun taas marsilaisten isoja ruhoja olisi tuskin saatu tungetuksi tuoleihin eikä pöytien alla liioin ollut tarpeeksi tilaa heidän pitkille raajoilleen. Oli niin ollen ilmeistä, että Marsissa oli muitakin asukkaita kuin nämä villit ja luonnottoman näköiset olennot, joiden käsiin olin joutunut; mutta kaikkien ympärilläni olevien esineiden perin muinaisaikainen leima osoitti, että nämä rakennukset olivat kenties kuuluneet jollekin jo ammoin sukupuuttoon kuolleelle ja unohdetulle rodulle, joka oli elänyt Marsin hämärässä menneisyydessä.

Joukkueemme oli pysähtynyt rakennuksen ovelle ja päällikön antamasta merkistä oli minut laskettu maahan. Hän tarttui taaskin käsivarteeni, ja käsitysten astelimme vastaanotto-saliin. Paljoa muodollisuuksia ei tarvittu saavuttaessa marsilaisten ylimmän miehen puheille. Vangitsijani yksinkertaisesti marssi puhujalavan luo toisten väistyessä hänen tieltään. Valtias nousi seisomaan ja lausui saattajani nimen; tämä vuorostaan pysähtyi toistaen hallitsijan nimen ja arvonimen.

Silloin ei tämä juhlallisuus eivätkä heidän lausumansa sanat merkinneet minulle mitään, mutta myöhemmin opin tietämään, että se oli vihreiden marsilaisten tavanmukainen tervehdys. Jos miehet olisivat olleet toisilleen outoja eivätkä niin ollen olisi voineet sanoa toistensa nimiä, niin he olisivat ääneti vaihtaneet koristuksia, mikäli heidän aikeensa olisivat olleet rauhallisia — muussa tapauksessa he olisivat vaihtaneet laukauksia tahi käyttäneet selvittelyyn jotakin muuta moninaisista aseistaan.

Vangitsijani, jonka nimi oli Tars Tarkas, oli jonkunlainen varahallitsija tässä yhteiskunnassa ja hyvin kyvykäs sekä valtiomiehenä että sotilaana. Nähtävästi hän lyhyesti selosti retkensä yhteydessä sattuneita tapahtumia, kuten minun vangitsemistani, ja hänen lopetettuaan selostuksensa piti valtias minulle pitkähkön puheen.

Vastasin hänelle hyvällä äidinkielelläni vain osoittaakseni hänelle, ettemme voineet ymmärtää toisiamme; mutta huomasin, että kun minä puheeni päätyttyä hieman hymyilin, hän hymyili myöskin. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että keskustellessani ensi kertaa Tars Tarkasin kanssa oli käynyt samoin, sai minut uskomaan, että meillä oli edes vähän yhteistä, nimittäin kyky hymyillä ja siis nauraakin, mikä oli todistuksena huumorin tajunnasta. Mutta sain kyllä oppia tietämään, että marsilaisen hymy on aivan pintapuolista ja että marsilaisen nauru kykenee saamaan voimakkaan miehen kalpenemaan kauhusta.

Se, mitä vihreät marsilaiset pitävät huvittavana, eroaa suuresti kaikesta, mikä meidän mielestämme voi tehdä ihmisen iloiseksi. Lähimmäisen kuolintuskat ovat näistä oudoista olennoista omiaan herättämään mitä rajuinta hilpeyttä, ja pääasiallisimpana julkisena huvituksena on heillä sotavankien tappaminen näitä taidokkaasti ja kauheasti rääkkäämällä.

Koolla olevat sotilaat ja päälliköt tutkivat minua tarkoin, koetellen lihaksiani ja hypistellen ihoani. Ylin päämies sitten nähtävästi ilmoitti haluavansa nähdä minun suorittavan temppujani ja viitaten minulle, että tulisin perästä, hän lähti Tars Tarkasin kanssa aukiolle. Mutta minä en ollut ensimmäisen perinpohjaisen epäonnistumiseni jälkeen koettanutkaan kävellä muuten kuin pitäen lujasti kiinni Tars Tarkasin käsivarresta, ja niinpä jouduinkin nyt hoippumaan ja liehumaan pöytien ja tuolien seassa kuin hirvittävän iso heinäsirkka. Kolhittuani itseäni ankarasti, mikä suuresti huvitti marsilaisia, minun oli taaskin turvauduttava ryömimiseen, mutta se ei ollut heidän mieleensä, ja minut tempasi raa'asti jaloilleni kookas otus, joka oli eniten nauranut surkeille yrityksilleni.

Kun hän reutoi minua pystyyn, olivat hänen kasvonsa lähellä omiani, ja minä tein sen ainoan tempun, mitä ritarillinen mies voi tehdä, kun häntä kohtaan käyttäydytään raa'asti ja moukkamaisesti polkemalla vierasoikeuden vaatimuksia; iskin nyrkkini suoraan hänen leuoilleen, ja hän kaatui maahan kuin huumattu härkä. Hänen vaipuessaan lattialle minä pyörähdin ympäri asettuen selkä lähintä pöytää vasten, odottaen saavani hänen, toverinsa kostonhimoisina kimppuuni, ja päätin ennen kuolemaani antaa heille niin kunnollisen tappelunäytöksen, kuin epätasaiset voimasuhteet suinkin sallisivat.

Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, sillä toiset marsilaiset, jotka aluksi olivat ällistyksestä mykistyneet, lopuksi puhkesivat rajuun nauruun ja suosion osoituksiin. Viimemainittuja en kyllä niinä pitänyt, mutta kun myöhemmin tutustuin heidän tapoihinsa, sain tietää, että olin voittanut osakseni heidän, varsin harvinaisen hyväksymisensä.

Iskun saanut sai maata paikallaan eikä hänen tovereistaan yksikään häntä lähestynyt. Tars Tarkas astui luokseni ojentaen yhden käsivartensa, ja niin pääsimme aukiolle ilman sen enempiä kommelluksia. En luonnollisesti vielä tietänyt, minkä vuoksi olimme tulleet taivasalle, mutta pian sain siihen selityksen. Aluksi he hokivat moneen kertaan sanaa "sak", ja sitten Tars Tarkas hyppäsi muutamia kertoja, toistaen saman sanan joka hypyn edellä. Senjälkeen hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Sak!" Ymmärsin heidän tarkoituksensa, ponnistin ja "sakasin", onnistuen siinä niin tavattomasti, että lennähdin hyvinkin viidenkymmenen metrin päähän; enkä tällä kertaa menettänyt tasapainoanikaan, vaan tulin maahan jaloilleni, kaatumatta. Palasin sitten kevein kahdeksan ja kymmenen metrin harppauksin pienen sotilasryhmän luokse.

Hyppynäytöstäni katsomassa oli ollut useita satoja vähempiarvoisia marsilaisia, jotka heti puhkesivat huutamaan vaatien sen toistamista, ja ylipäällikkö käski minua tekemään sen; mutta minun oli sekä nälkä että jano, ja myöskin arvelin, että ainoa pelastumiskeinoni oli vaatia näitä olentoja pitämään minua arvossa, mitä he ilmeisesti eivät vapaaehtoisesti tekisi. En sen vuoksi välittänyt mitään toistetuista "sakaamis"-komennuksista, vaan osoitin suutani ja hieroin vatsaani joka kerran, kun käsky lausuttiin.

Tars Tarkas ja päällikkö vaihtoivat muutamia sanoja, minkä jälkeen edellinen kutsui erään nuoren naisolennon joukon seasta ja antoi hänelle joitakuita määräyksiä, viittauksella käskien minua seuraamaan häntä. Tartuin naisen ojennettuun käteen, ja yhdessä me menimme aukion poikki sen toisella puolella olevalle suurelle rakennukselle.

Kaunis seuralaiseni oli kaksi ja puoli metriä pitkä; hän oli juuri päässyt kypsyysikään, mutta ei vielä ollut täysimittainen. Hänen värinsä oli vaaleahko oliivinvihreä, iho sileä ja kiiltävä. Hänen nimensä, kuten sittemmin sain tietää, oli Sola, ja hän kuului Tars Tarkasin seurueeseen. Hän vei minut avaraan huoneeseen erääseen aukion kupeella olevista taloista, jota minä, päättäen lattialla olevista silkki- ja turkisalusista, arvelin asukkaiden nukkumapaikaksi.

Huone sai runsaasti valoa suurista ikkunoista ja oli kauniisti koristettu seinämaalauksilla ja mosaiikeilla, mutta kaiken yllä lepäsi sama epämääräinen muinaisuuden tuntu, joka sai minut varmasti uskomaan, ettei näiden ihmeluomuksien arkkitehdeillä ja rakentajilla ollut mitään yhteistä niiden alhaisella tasolla olevien puolieläinten kanssa, jotka niitä nyt pitivät hallussaan.

Sola viittasi minua istumaan huoneen keskustassa olevalle silkkiläjälle ja kääntyen toisaalle päästi omituisen vihellysäänen, ikäänkuin merkiksi jollekulle viereisessä huoneessa olevalle. Vastaukseksi hänen kutsuunsa ilmestyi eteeni uusi Marsin ihme. Se lyllersi huoneeseen kymmenellä lyhyellä jalallaan ja painautui tytön eteen maahan kuin tottelevainen koiranpentu. Otus oli suunnilleen skotlantilaisen ponin kokoinen, mutta sen pää muistutti hieman sammakon päätä, paitsi että leukapielissä oli kolme riviä pitkiä, teräviä torahampaita.