VIIDESTOISTA LUKU
Solan elämäntarina
Kun tulin jälleen tajuihini — ja myöhemmin sain kuulla, että olinkin ollut maassa vain hetkisen — hyppäsin nopeasti pystyyn hapuillen miekkaani. Se oli kahvaa myöten uponneena Zadin rintaan. Tämä virui hengettömänä muinaisen meren pohjaa peittävällä kellertävällä sammalikolla. Päästyäni jälleen täydelleen aistimieni herraksi huomasin, että hänen aseensa oli lävistänyt rintani vasemmalta puolen, mutta tehnyt vain lihashaavan, mennen sisään melkein keskeltä rintaa ja tullen ulos olkapään alapuolelta. Tehdessäni syöksyn olin kääntynyt, joten hänen miekkansa oli tunkeutunut vain kylkiluita peittävien lihasten alitse ja tehnyt tuskallisen, mutta vaarattoman vihleen.
Vetäisin pois hänen miekkansa ruumiistani ja pääsin siten tarttumaan omaani. Käänsin selkäni kuolleen vastustajani rumalle ruholle ja ruumis hellänä haavasta ja väsymyksestä ja mieli apeana astelin vaunuille, joissa seurueeni ja tavarani olivat. Marsilaiset tervehtivät minua muristen hyväksymistään, mutta siitä en välittänyt.
Vertavuotavana ja heikkona saavuin naisteni luokse. Tottuneina tällaisiin tapahtumiin he sitoivat haavani, käyttäen ihmeellisesti parantavia lääkeaineitaan, joiden tähden vain äkillisen kuoleman tuottavat iskut ovat hengenvaarallisia. Jos marsilainen nainen saa mahdollisuuden koettaa taitoaan, niin kuoleman on luovuttava otteestaan. Pian olivat he paikkailleet ja lääkinneet minut niin, että lukuunottamatta verenvuodosta aiheutuvaa heikkoutta ja haavan ympärillä tuntuvaa hellyyttä minulla ei ollut mitään sen suurempaa haittaa vammastani, joka, jos sitä olisi käsitelty Maassa noudatettujen menettelytapojen mukaan, olisi epäilemättä pannut minut useiksi päiviksi selälleni.
Niin pian kun naiset olivat minusta suoriutuneet, kiiruhdin Dejah Thorisin vaunuille, joista löysin Sola-parkani rinta kääreissä, mutta nähtävästi selviytyneenä ilman pahempaa vammaa ottelustaan Sarkojan kanssa. Tikari näytti ensin sattuneen Solan metalliseen rintakoristukseen ja luiskahdettuaan siitä tehneen vain vähäisen pintahaavan.
Kun menin lähemmäksi, näin Dejah Thorisin pitkällään silkki- ja turkisalustallaan, suloiset kasvot nytkähdellen itkunpuuskissa. Hän ei huomannut läsnäoloani eikä kuullut puheluani Solan kanssa, joka seisoi vähän matkan päässä ajoneuvoista.
"Onko hän vahingoittunut?" kysäisin Solalta nyökäyttäen päätäni Dejah
Thorisiin päin.
"Ei", vastasi Sola, "hän luulee, että olet kuollut."
"Ja ettei hänen isoäitinsä kissalla nyt ole ketään hampaiden puhdistajaa", huomautin hymyillen.
"Luulen, että arvostelet häntä väärin", sanoi Sola. "En ymmärrä hänen enkä sinun tapojasi, mutta olen varma, ettei kymmenentuhannen jeddakin jälkeläinen ikinä surisi tuolla tavoin kenenkään sellaisen kuolemaa, jota hän pitäisi itseään alempana, eikä edes ketään, joka ei olisi saanut osakseen hänen voimakkainta kiintymystään. He ovat ylpeätä rotua, mutta he ovat oikeamielisiä, kuten kaikki barsoomilaiset, ja sinun on täytynyt loukata häntä hirveästi tai tehdä hänelle kauhean väärin, kun hän ei tahdo tietää sinusta mitään eläessäsi, mutta suree sinua kuoltuasi.
"— Kyyneleet ovat harvinainen näky Barsoomissa", hän jatkoi, "ja senvuoksi on minun vaikea selittää niiden merkitystä. Olen eläissäni nähnyt Dejah Thorisin lisäksi vain kahden ihmisen itkevän; toinen itku surusta, toinen pursuavasta raivosta. Ensimmäinen oli äitini, kauan sitten, ennenkuin hänet surmattiin; toinen oli Sarkoja, kun hänet kiskottiin irti minusta tänään."
"Äitisi!" huudahdin. "Mutta, Sola, ethän ole voinut tuntea äitiäsi, lapsi."
"Mutta sittenkin tunsin. Ja isäni myöskin", hän lisäsi. "Jos haluat kuulla kummallisen ja epämarsilaisen kertomukseni, niin tule vaunuihin tänä iltana, John Carter. Kerron sinulle sellaista, mistä en koskaan eläissäni ole kellekään puhunut. Mutta nyt on annettu merkki, että lähdetään uudelleen matkaan; sinun on mentävä."
"Tulen tänä iltana, Sola", lupasin. "Muista kertoa Dejah Thorisille, että olen hengissä ja terveenä, äläkä millään muotoa ilmaise hänelle, että näin hänen itkevän. Jos hän tahtoo puhella kanssani, niin odotan vain hänen käskyään."
Sola nousi vaunuihin, jotka huojuivat paikoilleen jonoon, ja minä kiiruhdin odottavan thoatini luokse ja ajoin täyttä neliä paikalleni Tars Tarkasin viereen karavaanimme jälkipäähän.
Olimme juhlallisen valtava näky, kun jonomme ojentui suoraksi keltaisen maiseman halki: kaksisataaviisikymmentä koristettua ja kirkasväristä ajopeliä, joiden edellä ratsasti etuvartiona parisensataa sotilasta ja päällikköä viisimiehisissä riveissä sadan askeleen päässä toisistaan, takana samanlainen jälkijoukko, ja parisenkymmentä ratsastajaa kummallakin kupeella; viisikymmentä ylimääräistä mastodonttia eli suurta vetojuhtaa, joita nimitettiin zitidareiksi, ja viisi- tai kuusisataa ylimääräistä sotaratsua irrallaan ympäröivien sotilaiden muodostaman neliön keskellä. Miesten ja naisten upeissa koristuksissa kimalteleva metalli ja helmet, joiden tehoa lisäsivät zitidarien ja thoatien valjaskoristeet, sekä suurenmoisten silkki-, turkis- ja höyhenkasojen kirkkaasti välkkyvä hohde, antoivat karavaanillemme barbaarisen loiston, joka olisi saanut itäintialaisen hallitsijan muuttumaan vihreäksi kateudesta.
Vaunujen tavattoman leveät pyörät ja eläinten kaviottomat jalat eivät synnyttäneet minkäänlaista ääntä meren sammalpeittoisella pohjalla. Tavattoman suuren aavekaravaanin tavoin me matkasimmekin täyden hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin sen keskeytti hoputuskepillä satutetun zitidarin kurkkuäännähdys tai tappelevan thoatin kiljahdus. Vihreät marsilaiset keskustelevat hyvin vähän ja silloinkin tavallisesti yksitavuisesti ja hiljaisella äänellä, joka muistuttaa kaukaisen ukkosen jymähtelyä.
Kuljimme tietöntä autiota taivalta, ja leveiden pyörien tai eläinten jalkojen alla painunut sammal nousi taas jäljessämme jättämättä minkäänlaista merkkiä kulustamme. Olisimme todella voineet olla kuolevan kiertotähden kuolleen meren pohjalla liikkuvia muinaisaikojen vainajien haamuja, siksi äänetöntä ja jäljetöntä oli vaelluksemme. Ensimmäisen kerran eläissäni näin suuren ihmis- ja eläinjoukon marssivan nostamatta ilmoille pölyä ja jättämättä jälkiä. Sillä Marsissa ei ole pölyä ollenkaan muualla kuin viljellyissä seuduissa talvikuukausien aikana, ja silloinkaan sitä tuskin huomaa, kun kovaa tuulta ei ole milloinkaan.
Sinä iltana leiriydyimme kukkuloiden juurelle, joita olimme lähestyneet jo kahtena päivänä ja jotka olivat tämän meren etelärannalla. Eläimemme eivät olleet saaneet juotavaa kahteen päivään; vettä ne eivät olleet saaneet lähes kahteen kuukauteen eli vähän sen jälkeen kun olivat lähteneet Tharkista. Mutta, kuten Tars Tarkas selitti minulle, ne tarvitsevat vettä hyvin vähän ja voivat elää melkein kuinka kauan hyvänsä syömällä Barsoomia peittävää sammalta, jonka hienoissa varsissa hän sanoi olevan riittävästi kosteutta tyydyttämään näiden eläinten vähäiset tarpeet.
Nautittuani illalliseni, jona oli juustomainen ruoka ja kasvismaito, lähdin Solan luokse, joka soihdun valossa korjaili Tars Tarkasin varustushihnoja. Kun hän katsahti ylöspäin minun saapuessani, kirkastuivat hänen kasvonsa ilosta.
"Olen hyvilläni, kun tulit", hän sanoi. "Dejah Thoris nukkuu, ja minä olen yksin. Oma kansani ei minusta välitä, John Carter; olen niin toisenlainen kuin he. Kohtaloni on kova, kun minun täytyy elää heidän keskuudessaan, ja usein toivon, että olisin tavallinen vihreä marsilainen ilman rakkautta, ilman toivoa. Mutta olen tuntenut rakkautta ja siksi olen mennyttä.
"— Lupasin kertoa sinulle tarinani tai paremminkin vanhempieni tarinan. Sikäli kuin nyt tunnen sinua ja kansasi tapoja, olen varma siitä, ettei se tunnu kummalliselta sinusta, mutta vihreiden marsilaisten keskuudessa ei toista samanlaista ole tapahtunut vanhimpienkaan elävien tharkien muistin aikaan, eivätkä tarumme sisällä monta senkaltaista kertomusta.
"—- Äitini oli jokseenkin pienikokoinen, siksi pieni, ettei hänelle myönnetty äitiyden vastuunalaisuutta, sillä määräävänä näkökohtana tässä suhteessa on päällikköjen mielestä koko. Ei hän myöskään ollut niin kylmä ja julma kuin useimmat vihreät marsilaisnaiset, ja välittäen vähän heidän seurastaan hän usein liikuskeli yksin Tharkin autioilla kaduilla tai istuskeli läheisillä kukkuloilla kasvavien villien kukkien keskellä, ajatellen ja toivoen sellaista, jonka luulen yksin kaikista nykypäivien tharkilaisnaisista voivani ymmärtää, sillä enkö minä ole äitini lapsi?
"— Ja siellä kukkuloiden keskellä hän kohtasi nuoren sotilaan, jonka velvollisuutena oli paimentaa laitumella olevia zitidareja ja thoateja sekä estää niitä loittonemasta kukkuloiden toiselle puolelle. Aluksi he puhelivat vain sellaisista asioista, joita tharkit yleensä harrastavat, mutta vähitellen, kun he tapasivat useammin eivätkä enää, kuten kumpikin selvästi huomasi, pelkästään sattumalta, he alkoivat puhella itsestään, kiintymyksistään, pyrkimyksistään ja toiveistaan. Äitini luotti tähän nuoreen sotilaaseen ja kertoi hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä oli heimonsa julmuus ja se kamala, rakkaudeton elämä, jota heidän aina oli pakko elää. Sen sanottuaan äitini jäi odottamaan suuttumuksen myrskyn puhkeamista miehen kylmiltä, kovilta huulilta. Mutta sensijaan tämä sulkikin hänet syliinsä ja suuteli häntä.
"— He pitivät rakkautensa salassa kuusi pitkää vuotta. Äitini kuului suuren Tal Hajusin seurueeseen, kun taas hänen rakastajansa oli pelkkä sotilas, jolla oli vain oma merkkinsä. Jos heidän luopumisensa tharkien perinnäistavoista olisi tullut ilmi, niin he molemmat olisivat saaneet kärsiä rangaistuksensa suurella areenalla Tal Hajusin ja kokoontuneiden laumojen katsellessa.
"— Se muna, josta minä sitten kehkeydyin, piilotettiin suuren lasiastian alle yhteen vanhan Tharkin korkeimmista ja vaikeapääsyisimmistä, osittain rappeutuneista torneista. Kerran vuodessa kävi äitini sitä katsomassa pitkänä, viisivuotisena hautumiskautena. Hän ei rohjennut mennä sen useammin, sillä omatunto soimasi häntä niin, että hän pelkäsi jokaista liikettään tarkattavan. Tänä aikana oli isäni saavuttanut paljon mainetta sotilaana ja riistänyt merkit useilta päälliköiltä. Hän rakasti äitiäni yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, ja hänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli päästä sellaiseen asemaan, että voisi ottaa arvomerkit itseltään Tal Hajusilta. Silloin hän tharkien hallitsijana saisi vapaasti ottaa äitini omakseen ja valtansa nojalla suojata lasta, joka muutoin hyvin nopeasti surmattaisiin, jos totuus tulisi ilmi.
"— Oli hurja unelma saada riistetyksi arvomerkit Tal Hajusilta viidessä lyhyessä vuodessa, mutta isäni yleni nopeasti ja pian oli hänellä korkea paikka Tharkin neuvotteluissa. Mutta eräänä päivänä menetti hän mahdollisuuden edes yrittää, ainakin ennättääkseen ajoissa, pelastamaan rakkaitaan, sillä hänet määrättiin pitkälle sotaretkelle lumipeittoiseen etelään taistelemaan niiden seutujen asukkaita vastaan ja ryöstämään heiltä turkiksia, sillä sellainen on vihreiden barsoomilaisten tapa; he eivät tee työtä hankkiakseen sellaista, minkä he voivat taistelemalla riistää toisilta.
"— Isäni oli mennyt neljäksi vuodeksi ja hänen palatessaan oli kaikki jo kolme vuotta sitten sivuutettu. Sillä noin vuosi hänen lähtönsä jälkeen, vähää ennen kuin hautomalaitokselle lähetetyn retkikunnan piti palata noutamasta siellä haudottuja lapsia, oli myöskin heidän munansa kuoriutunut. Senjälkeen äitini säilytti minua edelleenkin vanhassa tornissa, käyden öisin minua katsomassa ja tuhlaten minuun kaiken sen rakkauden, jonka yhteiskunta olisi riistänyt meiltä molemmilta. Hän toivoi retkikunnan palattua hautomalaitokselta voivansa sijoittaa minut toisten Tal Hajusin seurueeseen määrättyjen lasten joukkoon ja siten välttää sen kohtalon, joka olisi ehdottomasti seurauksena, jos hänen perinnäistapoihin kohdistunut rikkomuksensa tulisi ilmi.
"— Nopeasti hän opetti minulle heimoni kielen ja tavat ja eräänä yönä hän kertoi minulle tämän tarinan, jonka nyt olen kertonut sinulle. Samalla hän teroitti minulle, kuinka välttämätöntä minun oli pitää se ehdottomasti salassa ja olla hyvin varovainen, sitten kun hän olisi sijoittanut minut toisten nuorten tharkien joukkoon, ettei kukaan huomaisi kasvatukseni olevan pitemmällä kuin muiden. Myöskään en saanut millään ehdolla toisten läsnäollessa näyttää pitäväni hänestä enkä paljastaa sitä, että tunsin vanhempani. Sitten hän puristi minua lujasti rintaansa vasten ja kuiskasi korvaani isäni nimen.
"— Mutta silloin välähti valo tornihuoneen pimeyteen, ja edessämme seisoi Sarkoja, joka silmät kiiluen onnettomuutta ennustavina katseli äitiäni puhisten halveksuvasta raivosta. Se kiukun ja loukkausten tulva, jonka hän syyti äitini silmille, jähmetytti nuoren sydämeni pelosta. Ilmeisesti hän oli kuullut koko kertomuksen. Hän oli epäillyt äitini pitkiä yöllisiä retkiä ja se selitti hänen saapumisensa tuona kovan onnen yönä.
"— Yhtä seikkaa hän ei ollut kuullut eikä tietänyt, isäni kuiskattua nimeä. Se kävi ilmi siitä, että hän yhä uudelleen vaati äitiäni ilmaisemaan rikostoverinsa, mutta mitkään solvaukset ja uhkaukset eivät saaneet häntä sitä paljastamaan, ja säästääkseen minut tarpeettomalta kidutukselta hän valehteli selittäen Sarkojalle, että hän itse vain sen tiesi eikä ilmoittaisi sitä edes lapselleenkaan.
"— Singottuaan äidilleni vielä viimeiset herjaukset Sarkoja kiiruhti Tal Hajusin luokse kertomaan keksimästään salaisuudesta. Hänen mentyään äitini kääri minut yöpeittojensa silkki- ja turkispoimuihin, niin että minua tuskin olisi voinut niistä erottaa, laskeutui kadulle ja lähti hurjasti juoksemaan kaupungin laidalle, sitä miestä kohti, jonka suojelusta hän tosin ei voinut pyytää, mutta jonka kasvoihin hän tahtoi katsahtaa vielä kerran ennen kuolemaansa.
"— Kun lähestyimme kaupungin eteläreunaa, kuului sammalpeitteisen tasangon yli ääniä ainoan kukkuloiden poikki kaupungin portille tuovan solan suunnalta, jonka kautta kaikkien matkueiden, tulivatpa ne sitten pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, täytyi saapua kaupunkiin. Sieltä kuului thoatien kiljahduksia ja zitidarien murahduksia, joihin silloin tällöin sekaantui aseiden kalinaa. Kaikesta päättäen sieltä oli tulossa sotilasjoukko. Hänen mieleensä välähti heti, että se oli isäni kotiinpalaava retkikunta, mutta tharkin synnynnäinen varovaisuus esti hänet suin päin syöksymästä häntä tervehtimään.
"— Hän vetäytyi erään portin varjoon odottamaan matkueen saapumista. Pian se ratsasti kadulle, sen rivit hajaantuivat ja täyttivät kadun seinästä toiseen. Kun matkueen etupää sivuutti meidät, pilkahti pienempi kuu katonharjojen yli ja valaisi kirkkaasti näyttämöä ihmeellisellä valollaan. Äitini painautui syvemmälle ystävälliseen varjoon ja näki piilopaikastaan, ettei matkue ollutkaan isäni retkikunta, vaan nuoria tharkeja noutamasta palaava karavaani. Heti oli hänen suunnitelmansa valmis, ja kun eräät vaunut kulkivat piilopaikkamme ohitse, hypähti hän salaa takalaudalle, kyyristyen korkean vaunuseinämän varjoon ja painaen rakkaudentuskassaan minua lujasti rintaansa vasten.
"— Hän tiesi mitä minä en tietänyt, ettei hän sen yön jälkeen saisi enää milloinkaan pitää minua sylissään ja ettemme enää koskaan saisi edes nähdä toistemme kasvoja. Aukiolla vallitsevassa hämmingissä hän työnsi minut toisten lasten sekaan, joiden matkahuoltajat olivat nyt vapautuneet velvollisuudestaan. Meidät sijoitettiin kaikki yhdessä avaraan huoneeseen, meitä ruokkivat naiset, jotka eivät olleet mukana retkellä, ja seuraavana päivänä meidät jaettiin eri päälliköiden seurueisiin.
"— Sen yön jälkeen en enää nähnyt äitiäni. Tal Hajus vangitutti hänet, ja kaikin keinoin, mitä häpeällisimpään ja hirveimpään kidutukseen saakka, koetettiin häneltä kiristää isäni nimeä. Mutta hän pysyi lujana ja uskollisena, kunnes hän vihdoin kuoli johonkin kauheaan rääkkäykseen Tal Hajusin ja tämän päälliköiden naurun kaikuessa.
"— Sittemmin sain tietää hänen kertoneen kiusaajilleen, että hän oli surmannut minut säästääkseen minut joutumasta samanlaiseen kohtaloon heidän käsissään ja että hän oli heittänyt ruumiini valkeille apinoille. Ainoastaan Sarkoja ei uskonut häntä, ja vieläkin tunnen, että hän epäilee syntyperääni, mutta nykyisin hän ei kuitenkaan uskalla paljastaa minua, sillä olen varma, että hän myöskin on arvannut, kuka on isäni.
"— Kun isäni palasi retkeltään, olin saapuvilla Tal Hajusin kertoessa hänelle äitini kohtalosta. Mutta hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään, ei mikään osoittanut, että asia oli häneen koskenut; hän vain kuunteli vakavana, nauramatta, kun Tal Hajus ilvehtien kuvasi äitini kuolinkamppailua. Siitä hetkestä lähtien hän on ollut julmimmistakin julmin, ja minä odotan sitä päivää, jolloin hän on päässyt pyrkimystensä päämäärään ja saa polkea Tal Hajusin ruhon jalkainsa alle, sillä siitä, että hän vain odottaa sopivaa tilaisuutta ja että hänen suuri rakkautensa on yhtä voimakas kuin sen ensi kertoja sykähdellessä neljäkymmentä vuotta sitten, olen yhtä varma kuin siitäkin, että me istumme tässä muinaisen valtameren rannalla järkevien ihmisten nukkuessa, John Carter."
"Entä isäsi, Sola, onko hän nyt mukanamme?" kysyin.
"Kyllä, mutta hän ei tiedä, kuka minä olen, eikä hän myöskään tiedä, kuka kavalsi äitini Tal Hajusille. Vain minä tiedän isäni nimen, ja vain minä sekä Tal Hajus ja Sarkoja tietävät, että juuri viimemainittu kävi kielimässä, saattaen tuskallisen kuoleman isäni rakastamalle naiselle."
Istuimme ääneti hetken, hän vaipuneena synkkiin ajatuksiin muistellessaan kauheata menneisyyttä, minä tuntien sääliä olento-raukkaa kohtaan, jonka tämän heimon sydämettömät, tunteettomat tavat olivat tuominneet rakkaudettomaan, julmuutta ja vihaa huokuvaan elämään. Sitten hän alkoi taaskin puhua:
"John Carter, jos todellinen mies on milloinkaan polkenut Barsoomin kylmää, kuollutta pintaa, niin se olet sinä. Tiedän voivani luottaa sinuun, ja koska se tieto saattaa vielä joskus auttaa sinua tai isääni tai Dejah Thorisia tai minua, niin aion sanoa sinulle isäni nimen vaatimatta sinulta minkäänlaisia vaitiolon lupauksia tai sitoumuksia. Kun sopiva aika tulee, niin paljasta totuus, jos näet sen hyväksi. Luotan sinuun, koska tiedän, että kirouksenasi ei ole tuota hirveätä luonteenpiirrettä, joka pakottaa ehdottomasti ja mistään välittämättä puhumaan totta, koska tiedän, että voisit, kuten kuka kotimaasi Virginian herrasmies hyvänsä, valehdella, jos valhe säästäisi toisilta murhetta ja kärsimyksiä. Isäni nimi on Tars Tarkas."
KUUDESTOISTA LUKU
Pakosuunnitelmia
Loppumatka Tharkiin saakka kului ilman huomattavia tapahtumia. Viivyimme matkalla kaksikymmentä päivää, kuljimme kahden meren pohjitse ja sivuutimme lukuisia raunioituneita kaupunkeja, jotka enimmäkseen olivat pienempiä kuin Korad. Kahdesti menimme Marsin kuuluisien vesiväylien eli, kuten maapallon tähtientutkijat niitä nimittävät, kanavien poikki. Tällaisiin kohtiin saapuessamme lähetettiin aina edeltäkäsin joku sotilas tarkastamaan seutua voimakkaalla kaukoputkella, ja jollei huomattavaa joukkoa punaisten marsilaisten sotavoimia ollut lähettyvillä, etenimme niin likelle kuin uskalsimme ilmituloa pelkäämättä, minkä jälkeen leiriydyimme iltaan saakka. Pimeän tultua lähestyimme hitaasti viljeltyä seutua ja etsittyämme jonkun niistä lukuisista, leveistä viertoteistä, joita säännöllisten välimatkojen päässä kulkee viljellyn alueen poikki, hiivimme äänettömästi ja varkain viljellyn alueen halki erämaahan. Yksi tällainen läpikulku vaati viisi tuntia yhtämittaista marssia, ja toiseen meni kokonainen yö, niin että juuri poistuimme korkeamuuristen peltojen alueelta, kun aurinko nousi.
Kun kuljimme näiden seutujen poikki pimeässä, en voinut nähdä kuin varsin vähän, paitsi milloin lähempi kuu, joka lakkaamatta kiersi hurjaa vauhtia Barsoomin taivaalla, ajoittain valaisi pieniä maisema-aloja. Silloin näin muuritettuja peltoja ja matalia epäsäännöllisiä rakennuksia, jotka suuresti muistuttivat maapallon maalaistaloja. Siellä kasvoi paljon puita järjestettyinä säännöllisiin ryhmiin, ja jotkut niistä olivat tavattoman pitkiä. Muutamissa rakennuksissa oli eläimiä, jotka kiljuivat ja korskuivat hirveästi vainutessaan meidän rajujen, villien eläimiemme ja raaempien ihmisolentojen läsnäolon.
Vain yhden ainoan kerran näin inhimillisen olennon. Siinä kohdassa katkaisi tiemme leveä, valkea valtatie, jollainen halkaisee jokaisen viljellyn alueen pitkin pituuttaan keskeltä kahtia. Tämä olento oli varmaankin nukkunut tien vieressä, sillä kun minä tulin hänen kohdalleen, kohosi hän toisen kyynärpäänsä varaan ja luotuaan silmäyksen lähenevään karavaaniin hyppäsi kauhuissaan seisaalleen ja pakeni suinpäin tietä myöten, kiiveten sitä reunustavan muurin yli vikkelästi kuin säikähtynyt kissa. Tharkit eivät kiinnittäneet häneen vähääkään huomiota; he eivät olleet sotajalalla. Ainoana merkkinä siitä, että he olivat nähneet hänet, oli karavaanimme vauhdin jouduttaminen, kun kiiruhdimme kohti toisella puolella olevaa erämaata, josta Tal Hajusin alue alkoi.
En kertaakaan ollut puhellut Dejah Thorisin kanssa, sillä hän ei ollut lähettänyt minulle sanaa, että olisin tervetullut hänen vaunuihinsa, ja typerä ylpeys esti minua lähentelemästä häntä. Uskonpa todella, että miehen kyky seurustella naisten kanssa on päinvastaisessa suhteessa hänen kelpoisuuteensa miehenä. Kyvytön raukka kykenee varsin usein lumoamaan kauniimpaa sukupuolta, kun taas sotilas, joka saattaa värähtämättä katsoa tuhansia todellisia vaaroja silmästä silmään, piilottelee takalistolle kuin ujosteleva lapsi.
Kolmantenakymmenentenä päivänä Barsoomiin saapumiseni jälkeen marssimme muinaiseen Tharkin kaupunkiin, jonka jo ammoin unholaan vaipuneelta kansalta tämä vihreä rotu oli varastanut nimenkin. Tharkilaislaumojen yhteinen lukumäärä on noin kolmekymmentätuhatta henkeä jakautuneina kahteenkymmeneenviiteen yhdyskuntaan. Jokaisella kunnalla on oma jedinsä ja lisäksi pienempiä päälliköitä, mutta kaikkia niitä hallitsee Tal Hajus, Tharkin jeddak. Viiden yhdyskunnan päämaja on Tharkin kaupungissa, ja loput ovat siroteltuina muihin Marsin autioihin kaupunkeihin pitkin Tal Hajusin vallassa olevaa aluetta.
Suurelle keskusaukiolle saavuimme iltapäivällä. Palaavan retkikunnan vastaanotto ei suinkaan ollut ihastuneen ystävällinen. Ne, jotka sattuivat olemaan saapuvilla, sanoivat niiden miesten tai naisten nimet, joiden kanssa joutuivat suoranaisesti kosketuksiin, lausuen siten sikäläisen tavanmukaisen muodollisen tervehdyksen. Mutta kun levisi tieto, että matkueen mukana oli kaksi vankia, heräsi myöskin enemmän mielenkiintoa, kyselevien ryhmien tungeksiessa Dejah Thorisin ja minun ympärilläni.
Pian meille näytettiin uudet asuntomme, ja päivän loppuosa kului meidän sovittautuessamme uusiin oloihimme. Uusi majapaikkani oli aukiolle etelästäpäin tuovan kadun varrella; tämä katu oli kaupungin valtasuoni, jota myöten me olimme marssineet portilta keskukseen. Minulle oli varattu kokonainen rakennus, joka sijaitsi aukion toisessa laidassa. Sama suurenmoinen rakennustekniikka, joka oli ollut Koradissa niin silmäänpistävänä piirteenä, oli havaittavissa täälläkin, mutta, jos mahdollista, vieläkin komeampana ja loistavampana. Majapaikkani olisi sopinut Maan mahtavimman hallitsijan asunnoksi, mutta näihin alkeellisiin olentoihin ei rakennuksista vaikuttanut mikään muu kuin niiden koko ja niiden huoneiden tavaton tilavuus; kuta suurempi rakennus, sitä halutumpi se oli. Niinpä oli Tal Hajusin hallussa tavattoman avara talo, joka ilmeisesti oli ollut joku julkinen rakennus; se oli kaupungin suurin, mutta kokonaan sopimaton hallitsijan palatsiksi. Lähinnä suurin oli varattu Lorkvas Ptomelille, seuraava eräälle vähempiarvoiselle, ja niin edelleen kaikille viidelle jedille. Sotilaat asuivat samoissa rakennuksissa kuin ne päälliköt, joiden seurueisiin he kuuluivat, tai jos pitivät parempana asua yksin, etsivät suojaa jostakin tuhansista isännättömistä rakennuksista omassa kaupunginosassaan, jollainen oli määrätty kutakin yhdyskuntaa varten. Asuinrakennuksen valinta oli tehtävä tämän jaon puitteissa. Poikkeuksena olivat jedit, jotka kaikki olivat sijoittuneet aukion laidoilla oleviin rakennuksiin.
Kun olin saanut taloni järjestetyksi tai oikeammin valvonut, että se oli järjestetty täyteen kuntoon, oli auringon lasku kohta käsissä, ja kiiruhdin ulos etsimään Solaa ja tämän huollettavia, sillä olin päättänyt keskustella Dejah Thorisin kanssa ja koettaa selittää hänelle, kuinka välttämätöntä meidän oli tehdä ainakin välirauha siihen asti, kunnes keksisin jonkun keinon auttaakseni hänet karkuun. Etsin turhaan, kunnes suuresta punaisesta auringosta enää näkyi vain kapea reuna, joka oli katoamaisillaan näköpiirin taakse. Silloin huomasin Woolan ruman pään pilkistävän eräästä toisen kerroksen ikkunasta saman kadun varrella kuin oma majapaikkani, mutta vastaisella puolella katua ja vielä lähempänä aukiota.
Odottamatta sen kummempaa kehoitusta kiiruhdin portaita myöten toiseen kerrokseen ja astuin suureen, rakennuksen etusivulla olevaan huoneeseen. Siellä tervehti minua innostunut Woola, joka heittäytyi suurine ruhoineen päälleni melkein kaataen minut lattialle. Otusparka oli niin ihastunut nähdessään minut jälleen, että luulin sen nielaisevan minut; se hymyili niin, että kita avautui korvasta toiseen ja kaikki kolme hammasriviä paljastuivat.
Rauhoitin eläintä, lausuen sille muutamia komentosanoja ja hyväillen sitä, ja katselin hätäisesti ympärilleni yhä lisääntyvässä pimeydessä nähdäkseni Dejah Thorisin. Kun en nähnyt hänestä merkkiäkään, lausuin hänen nimensä. Huoneen kaukaisimmasta nurkasta kuului hiljainen vastaus, ja parilla nopealla askeleella olin hänen vieressään. Hän oli vetäytynyt kyyryyn silkkivaippojen ja turkisten sekaan muinaisaikaiselle, leikkauskoristeiselle puutuolille. Kun seisoin odotellen, nousi hän täyteen pituuteensa ja katsoen minua suoraan silmiin lausui:
"Mitä tahtoo tharkilainen Dotar Sojat Dejah Thorisilta, vangiltaan?"
"Dejah Thoris, en tiedä, miten olen sinua suututtanut. En missään nimessä ole tahtonut vähimmässäkään määrin loukata sinua, jota olin toivonut saavani puolustaa ja tukea. Älä ole minusta tietävinäsi, jos niin haluat, mutta sinun täytyy auttaa minua valmistamaan karkaamistasi, jos se suinkin on mahdollista; se ei ole pyyntöni, se on määräykseni. Kun taaskin olet turvassa isäsi luona, niin saat tehdä minulle mitä tahdot. Mutta tästä lähtien siihen päivään saakka olen minä herrasi ja sinun on toteltava ja autettava minua."
Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti, ja minusta tuntui, että hänen vihansa lauhtui.
"Ymmärrän sanasi, Dotar Sojat", hän vastasi, "mutta sinua itseäsi en ymmärrä. Olet kummallinen sekoitus miehestä ja lapsesta, raakalaisesta ja ylimyksestä. Toivoisin hartaasti, että voisin lukea sydämesi ajatukset."
"Katso jalkoihisi, Dejah Thoris! Sydämeni on siellä nyt, kuten se on ollut siitä Koradin yöstä asti ja on aina, sykkien vain sinulle, kunnes kuolema sen vaimentaa."
Hän astui pienen askeleen minua kohti, ojentaen kauniit kätensä eteenpäin, niin että ne tekivät omituisen haparoivan liikkeen.
"Mitä tarkoitat, John Carter?" hän kuiskasi. "Mitä sanot minulle?"
"Sanon sen, minkä olin itselleni luvannut olla sanomatta ainakin siihen asti, kunnes et enää ole tämän vihreän kansan vankina. Käyttäytymisesi johdosta minua kohtaan viimeisinä kahtenakymmenenä päivänä olin arvellut jättää sen iäksi sanomatta. Sanon sinulle, Dejah Thoris, että olen sinun, sieluineni, ruumiineni; tahdon palvella sinua, taistella puolestasi, kuolla puolestasi. Vain yhtä seikkaa pyydän vastalahjaksi, sitä, ettet millään tavoin, et merkilläkään, lausu moitettasi tai hyväksymistäsi sanoistani, kunnes olet turvassa oman kansasi keskuudessa, ja että kiitollisuus ei saa vähääkään vaikuttaa tunteisiisi minua kohtaan, mitkä hyvänsä ne lienevätkin. Mitä tahansa teenkin sinua palvellakseni, johtuu se yksinomaan itsekkäistä vaikutteista, sillä minusta on hauskempi palvella kuin olla palvelematta sinua."
"Kunnioitan toivomuksiasi, John Carter, sillä ymmärrän niiden vaikutteet, ja otan vastaan palveluksesi yhtä mielelläni kuin myöskin alistun määräysvaltaasi. Sanasi olkoon lakini. Olen kahdesti tehnyt ajatuksissani väärin sinua kohtaan ja pyydän sinua antamaan anteeksi."
Emme enää voineet keskustella henkilökohtaisista asioista, sillä huoneeseen astui Sola hyvin kiihtyneenä ja kokonaan toisenlaisena kuin hänen tavallinen, rauhallinen ja hillitty olemuksensa.
"Tuo hirveä Sarkoja on ollut Tal Hajusin puheilla", hän huudahti, "ja mikäli aukiolla kuulin, on teillä kummallakaan varsin vähän toiveita."
"Mitä he puhuvat?" kysyi Dejah Thoris.
"Että teidät heitetään villien calotien (koirien) raadeltaviksi suurelle areenalle, niin pian kun heimot ovat kokoontuneet vuotuisille juhlille."
"Sola", sanoin, "olet thark, mutta vihaat ja inhoat kansasi tapoja yhtä paljon kuin mekin. Etkö tahdo koettaa paeta kanssamme? Olen varma siitä, että Dejah Thoris voi tarjota sinulle kodin ja turvan kansansa keskuudessa, eikä kohtalosi voi olla siellä sen pahempi, kuin sen täytyy täällä aina olla."
"Niin", huudahti Dejah Thoris, "tule kanssamme, Sola! Sinulla on parempi olla Heliumin punaisen kansan keskuudessa kuin täällä, ja voin luvata sinulle sekä kodin keskuudessamme että lisäksi vielä rakkautta ja kiintymystä, jota luontosi kaipaa ja jonka kansasi tavat sinulta aina kieltävät. Tule kanssamme, Sola! Voisimmehan paeta ilman sinua, mutta kohtalosi olisi hirveä, jos he epäilisivät sinun auttaneen meitä. Tiedän kyllä, ettei sekään pelkosi saisi sinua estämään pakoamme, mutta me tahdomme sinut mukaamme, tahdomme sinut aurinkoiseen onnen maahan, sellaisen kansan sekaan, joka tietää, mitä rakkaus, yhteistunto ja kiitollisuus merkitsevät. Tulethan mukaamme, Sola! Sano, tulethan!"
"Suuri, Heliumiin vievä vesiväylä on vain kahdeksankymmenen kilometrin päässä etelässä", mumisi Sola puolittain itsekseen. "Nopea thoat juoksisi sen kolmessa tunnissa. Ja sieltä on Heliumiin kahdeksansataa kilometriä, enimmäkseen harvaan asuttuja seutuja. He tietäisivät kyllä ja ajaisivat meitä takaa. Voisimme piiloutua suurten puiden sekaan vähäksi aikaa, mutta karkaamismahdollisuudet ovat todellakin vähäiset. He ajaisivat meitä takaa aina Heliumin porteille saakka ja levittäisivät surmaa joka askeleella. Te ette tunne heitä."
"Emmekö voi päästä Heliumiin mitään muuta tietä?" kysyin. "Etkö voi piirtää minulle jonkunlaista karttaa seudusta, jonka kautta meidän on mentävä, Dejah Thoris?"
"Kyllä", hän vastasi ja ottaen hiuksistaan suuren timantin hän piirsi marmorilattiaan ensimmäisen Barsoomia esittävän kartan, minkä olin koskaan nähnyt. Siinä oli joka suuntaan käyviä pitkiä suoria viivoja, jotka milloin olivat yhdensuuntaisia, milloin suppenivat jotakin suurta ympyrää kohti. Nämä viivat, hän selitti, olivat vesiväyliä; ympyrät olivat kaupunkeja, joista yksi, kaukana luoteissuunnalla meistä, Helium. Lähempänä oli toisia kaupunkeja, mutta hän sanoi pelkäävänsä mennä moniin niistä, sillä kaikki ne eivät olleet ystävällisissä suhteissa Heliumin kanssa.
Tarkasteltuani karttaa huolellisesti kuutamossa, joka nyt valaisi huoneen, osoitin lopuksi kaukana meistä pohjoiseen olevaa vesitietä, joka myöskin näkyi vievän Heliumiin.
"Eikö tämä kulje isoisäsi alueen läpi?" kysyin.
"Kyllä", vastasi hän, "mutta se on yli kolmensadan kilometrin päässä meistä. Se on yksi niitä vesiväyliä, joiden poikki kuljimme Tharkiin tullessamme."
"He eivät suinkaan epäilisi meidän koettavan päästä niin kaukaiselle vesiväylälle", sanoin, "ja juuri senvuoksi pidän sitä parhaana pakotienä."
Sola oli samaa mieltä kanssani, ja päätimme lähteä Tharkista jo samana yönä, niin pian kun vain löytäisin thoatini ja saisin ne satuloiduksi. Solan piti ratsastaa toisella, Dejah Thorisin ja minun toisella. Kunkin meistä pitäisi ottaa ruokaa ja juomaa kahden päivän varalta, sillä ratsuja ei voitaisi kovin pahasti hoputtaa niin pitkällä matkalla.
Käskin Solan mennä Dejah Thorisin kanssa erästä vähän käytettyä katua pitkin kaupungin etelälaitaan, jossa minä kohtaisin heidät thoateineni niin pian kuin mahdollista. Sitten jätin heidät kokoamaan ruokaa sekä silkki- ja turkisvaippoja, niin paljon kuin tarvitsimme, ja hiivin itse hiljaa ensimmäisen kerroksen takaosaan, astuen sieltä pihalle, jossa eläimemme tapansa mukaan liikkuivat rauhattomasti sinne tänne, ennenkuin asettuivat yölevolle.
Rakennuksien varjossa, suojassa Marsin kuiden kirkkailta säteiltä, liikkui suuri lauma thoateja ja zitidareja, viimemainitut päästellen matalia kurkkuääniään ja edelliset tuon tuostakin kirahdellen kimakasti, mikä on raivon, näiden eläinten miltei yhtämittaisen olotilan, merkki. Nyt ne olivat levollisempia, kun ainoatakaan ihmistä ei ollut saapuvilla, mutta kun ne vainusivat minut, tulivat ne rauhattomammiksi ja niiden kamalat äänet yltyivät. Puuhani oli vaarallista, minun oli mentävä thoattarhaan yksin ja lisäksi yöllä. Ensinnäkin saattaisi niiden kiihtyvä melu varoittaa lähellä olevia sotilaita, että jotakin oli tekeillä, ja toiseksi voisi joku suuri ori-thoat pienimmästäkin syystä tai ilman minkäänlaista syytä saada päähänsä ryhtyä johtamaan hyökkäystä minua vastaan.
Minulla ei ollut vähääkään halua ärsyttää eläinten pahaa luontoa tällaisena yönä, jolloin niin paljon riippui äänettömyydestä ja nopeudesta. Pysyttelin senvuoksi rakennusten varjossa valmiina millä hetkellä hyvänsä hyppäämään turvaan läheiseen ovi- tai ikkuna-aukkoon. Sillä tavoin hiivin äänettömästi suurelle portille, joka pihan takaosasta aukeni kadulle, ja sitä lähestyessäni kutsuin hiljaa ratsujani. Miten kiitinkään kaitselmusta, joka oli antanut minun olla siksi kaukonäköinen, että olin voittanut näiden villien mykkien eläinten rakkauden ja luottamuksen, sillä pihan toiselta laidalta näin kahden suuren eläimen raivaavan itselleen tietä minua kohti korkeiden lihavuorien lomitse.
Ne tulivat aivan lähelleni hangaten turpaansa minua vasten ja nuuhkien ruokapalasia, joita minun oli tapana aina tuoda niille palkkioksi. Aukaisin portin ja käskin molempien suurten otusten mennä ulos, minkä jälkeen livahdin äänettömästi niiden perässä ja suljin portin.
En satuloinut ratsujani enkä noussut niiden selkään heti, vaan astelin hiljaa rakennusten varjossa vähän käytetylle kadulle, jota myöten pääsin Dejah Thorisin ja Solan kanssa sopimalleni kohtauspaikalle. Äänettömästi kuin ruumiittomat henget me liikuimme varkain autioita katuja, mutta vasta kun olimme päässeet kaupungin laidassa olevan kentän näkyviin, aloin hengittää vapaasti. Olin varma, että Solan ja Dejah Thorisin ei olisi lainkaan vaikeata päästä huomaamatta kohtauspaikalle, mutta itsestäni ja isoista thoateistani en ollut ensinkään varma, sillä tavatonta oli, että sotilaat poistuivat kaupungista pimeän tultua; sellaista saattoi tapahtua vain pitkälle ratsastusmatkalle lähdettäessä.
Pääsin määrätylle paikalle ilman kommelluksia, mutta kun Dejah Thoris ja Sola eivät vielä olleet siellä, vein ratsuni erään suuren rakennuksen eteissaliin. Arvelin, että mahdollisesti joku toinen samassa talossa majaileva nainen oli tullut puhelemaan Solan kanssa siten viivyttäen heidän lähtöään; en ollut pahasti huolissani, ennenkuin lähes tunti oli kulunut eikä heistä ollut näkynyt merkkiäkään. Ja kun vielä oli vierinyt hidas puolituntinen, aloin tulla hyvin levottomaksi. Sitten keskeyttivät yön hiljaisuuden läheneväin ihmisten äänet, jotka melusta päättäen eivät suinkaan saattaneet olla vapauteen varkain hiipiviä pakolaisia. Pian oli joukkue minun kohdallani, ja käytävän pimennosta näin heitä olevan parikymmentä ratsastavaa sotilasta. Ohimennessään lausuivat he muutamia sanoja, jotka saivat sydämeni nousemaan kurkkuun.
"Hän on luultavasti sopinut kohtaavansa heidät juuri kaupungin laidassa, ja senvuoksi —" Enempää en kuullut, he olivat jo etäällä; mutta siinä oli tarpeeksi. Suunnitelmamme oli tullut ilmi, ja karkaamismahdollisuudet olisivat tästä lähtien varsin vähäiset, kunnes kauhea loppu olisi käsissä. Nyt toivoin vain pääseväni kiinni joutumatta palaamaan Dejah Thorisin asunnolle saadakseni tietää hänen kohtalonsa. Mutta kuinka se kävisi päinsä mukanani nuo suuret thoat-hirviöt, nyt kun tieto karkaamisestani oli luultavasti hälyttänyt kaupungin jalkeille. Siinä oli vaikea tehtävä ratkaistakseni.
Äkkiä välähti päähäni ajatus. Tunsin näiden muinaisten marsilaisten kaupunkien rakennustavan ja tiesin, että kunkin rakennusneliön keskellä oli avoin piha. Hapuilin senvuoksi tietä pimeiden huoneiden läpi, kutsuen thoateja perässäni. Niiden oli työlästä tunkeutua muutamista oviaukoista, mutta kun kaikkien kaupungin näkyvimmillä paikoilla olevien rakennusten mittasuhteet olivat varsin suuret, saivat thoatini kiinni tarttumatta nykineeksi itsensä ovista. Pääsimme siten lopuksi sisäpihalle, jota peitti, kuten olin odottanutkin, tavanmukainen sammalkasvisto, joka saisi olla eläinten ruokana ja juomana, kunnes minun onnistuisi palauttaa ne omaan tarhaansa. Uskoin varmasti, että ne pysyisivät täällä yhtä rauhallisina ja tyytyväisinä kuin missä muualla hyvänsä, ja hyvin vähän todennäköistä oli myöskin, että ne keksittäisiin. Vihreät marsilaiset menivät näet varsin vastahakoisesti autioihin rakennuksiin, sillä niissä oli usein ainoita olioita, joiden luulen herättäneen heissä pelkoa — Barsoomin isoja valkeita apinoita.
Irroitin satulahihnat ja piilotin ne rakennuksen takakäytävään, jonka kautta juuri olimme tulleet pihalle. Jättäen eläimet valloilleen menin pihan poikki ja sen toisella puolella olevien rakennusten läpi kadulle. Odotin oviaukossa, kunnes olin varma, ettei ketään ollut lähettyvillä, kiiruhdin kadun poikki vastaiselle puolelle ja lähimmän oven kautta sen rakennusneliön pihalle. Kulkien tällä tavoin pihasta toiseen, jolloin ilmitulon vaara oli hyvin vähäinen, vain katujen poikki mennessäni, pääsin onnellisesti Dejah Thorisin asunnon takana olevalle pihalle.
Täällä luonnollisesti olivat ympäröivissä rakennuksissa asuvien sotilaiden ratsut, ja sotilaat itsensä olisin voinut odottaa kohtaavani, jos olisin mennyt sisälle. Mutta onneksi voin turvautua toiseen, vaarattomampaan keinoon päästäkseni Dejah Thorisin luokse ylempään kerrokseen. Arvioin senvuoksi ensin niin hyvin kuin osasin, missä rakennuksessa hän asui, sillä en ollut sitä ennen katsellut rakennuksia pihan puolelta. Sitten käytin hyväkseni suhteellisen suuria voimiani ja liikkumiskykyäni, hypäten ylöspäin, niin että sain kiinni toisen kerroksen ikkunasta, jonka luulin olevan Dejah Thorisin asunnon takaosassa. Vedin itseni huoneeseen ja hiivin varovasti rakennuksen etuosaa kohti. Vasta kun olin hänen huoneensa ovella, huomasin sieltä kuuluvista äänistä, että huoneessa oli väkeä.
En syöksynyt päistikkaa huoneeseen, vaan kuuntelin ulkopuolella saadakseni varmuuden, että huone oli Dejah Thorisin ja että sinne voi vaaratta uskaltautua. Ja hyväpä olikin, että olin niin varovainen, sillä kuulemani äänet olivat miesten matalia kurkkuääniä ja sanat, jotka vihdoin erotin, antoivat minulle tuiki tervetulleen varoituksen. Puhuja oli päällikkö, joka parhaillaan antoi määräyksiä neljälle sotilaalleen.
"Ja kun hän palaa huoneeseensa", sanoi puhuja, "kuten hän varmasti tekee huomattuaan, ettei nainen tule häntä tapaamaan kaupungin laitaan, hyökkäätte te neljä hänen kimppuunsa ja riisutte häneltä aseet. Siihen tarvitaan teidän kaikkien yhteiset voimat, jos Koradin tapahtumia koskevat selostukset ovat oikeita. Sidottuanne hänet lujasti kannatte hänet jeddakin asunnon alla olevaan holviin ja panette hänet varmoihin kahleisiin, niin että hänet löydetään, kun Tal Hajus haluaa. Älkää salliko hänen puhutella ketään älkääkä laskeko ketään tähän huoneistoon, ennenkuin hän tulee. Tytön palaamisesta ei ole vähääkään vaaraa, sillä tällä hetkellä hän on varmassa tallessa Tal Hajusin käsissä, ja surkutelkoot häntä kaikki esi-isänsä, sillä Tal Hajus ei tunne sääliä. Suuri Sarkoja on tehnyt kelpo työn tänä yönä. Menen nyt, ja jollette saa häntä vangituksi, kun hän palaa, niin määrään ruumiinne heitettäviksi Issin kylmään helmaan."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Taistelu ja tappio
Kun puhuja oli antanut määräyksensä, kääntyi hän poistuakseen huoneesta sen oven kautta, jonka luona minä seisoin. Mutta minun oli tarpeetonta odottaa enää; olin kuullut kylliksi ja sydämeni oli täynnä kauhua. Hiivin pois ja palasin pihalle samaa tietä, jota olin tullutkin. Toimintasuunnitelmani oli heti valmis; menin aukion ja sitä reunustavan kadun poikki ja olin pian Tal Hajusin pihalla.
Ensimmäisen kerroksen kirkkaasti valaistut ikkunat osoittivat minulle, mistä etsintä oli alotettava. Hiivin ikkunoiden ääreen ja tirkistin sisään. Huomasin heti, ettei sinne pääseminen ollutkaan niin helppoa kuin olin toivonut, sillä pihan puolella olevat huoneet olivat täynnä sotilaita ja naisia. Vilkaisin sitten ylempiin kerroksiin ja näin että kolmas kerros oli pimeänä. Päätin mennä rakennukseen sitä tietä. Yhdessä hetkessä olin saanut kiinni ylhäällä olevasta ikkunalaudasta ja pian olin kiskonut itseni pimeän kolmannen kerroksen suojaavaan varjoon.
Onneksi ei valitsemassani huoneessa ollut ketään. Hiivin äänettömästi käytävään ja huomasin, että vastapäisessä huoneessa oli valoa. Päästyäni aukkoon, jota luulin oveksi, huomasin kuitenkin, että se avautui keskelle tavattoman suuren huoneen seinää. Tämä huone ulottui rakennuksen pohjasta, kahta kerrosta alempaa, aina rakennuksen kupukattoon saakka korkealle pääni yläpuolelle. Tämän avaran ympyriäisen salin lattialla tungeksi päälliköitä, sotilaita ja naisia. Toisessa päässä olevalla korokkeella röhötteli kamalimman näköinen hirviö, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli kaikki vihreiden marsilaisten kylmät, kovat, julmat, hirvittävät piirteet, mutta ne olivat tulleet vieläkin jyrkemmiksi ja alhaisemmiksi niiden eläimellisten intohimojen johdosta, joiden ohjattavaksi hän jo vuosikausia oli antautunut. Näillä petomaisilla kasvoilla ei ollut jälkeäkään arvokkuudesta eikä ylpeydestä, samalla kun hänen tavaton ruhonsa täytti korokkeen, jolla hän röhötti kuin joku äärettömän suuri mustekala. Hänen kuusi raajaansa tekivät tämän vertauksen hirvittävän ja hämmästyttävän sattuvaksi.
Mutta kauheat aavistukset saivat vilun väreet karmimaan selkääni, kun näin Dejah Thorisin ja Solan seisomassa hänen edessään ja hänen pirullisen ilmeensä, kun hän antoi ulkonevien silmiensä ahmia Dejah Thorisin vartalon kauniita muotoja. Viimemainittu puhui parhaillaan, mutta en kuullut hänen sanojaan sen enempää kuin Tal Hajusin matalaa vastaussurinaakaan. Dejah Thoris seisoi suorana hänen edessään, pää ylväästi pystyssä, ja vaikka olinkin etäällä, erotin vihan ja ylenkatseen hänen kasvoiltaan, kun hän pelottomasti ja ylpeästi katseli Tal Hajusia. Hän oli todella tuhannen jeddakin ylpeä tytär, se huokui koko hänen olennostaan, pienestä, kalliista olemuksestaan. Hän oli niin pieni, niin hento häntä ympäröiväin jättiläismäisten sotilaiden rinnalla, mutta hänen majesteettisuutensa rinnalla he supistuivat mitättömiksi kääpiöiksi. Hän oli valtavin olento salissa, ja totisesti uskon, että he tunsivat sen.
Nyt antoi Tal Hajus merkin, että sali tyhjennettäisiin ja että vangit jätettäisiin yksin hänen kanssaan. Päälliköt, sotilaat ja naiset katosivat verkkaisesti ympäröivien huoneiden pimentoihin, ja Dejah Thoris ja Sola seisoivat yksin tharkien jeddakin edessä.
Vain yksi päällikkö oli empinyt lähtiessään. Näin hänen seisovan suuren patsaan varjossa sormien hermostuneesti hypistellessä pitkän miekan kahvaa ja leppymättömän vihan kuvastuessa Tal Hajusiin suunnatuista silmistä. Se oli Tars Tarkas, ja voin lukea hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta, sillä hänen kasvoillaan oli peittämättömän inhon ilme. Hän ajatteli toista naista, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli seisonut tämän saman pedon edessä, ja jos minä olisin sillä hetkellä voinut kuiskata sanan hänen korvaansa, niin Tal Hajusin hallituskausi olisi päättynyt. Mutta lopuksi hänkin poistui huoneesta tietämättä, että hän jätti oman tyttärensä eniten vihaamansa ja inhoamansa olennon armoille.
Tal Hajus nousi seisaalleen, mutta arvaten hänen tarkoituksensa minä kiiruhdin häntä estämään, juosten kiertoportaita myöten alakerrokseen. Ei ketään tullut vastaani, vaan saavuin huoneen pääovelle kenenkään huomaamatta ja asetuin saman patsaan varjoon, josta Tars Tarkas oli juuri lähtenyt. Saapuessani huoneeseen Tal Hajus puhui parhaillaan.
"Heliumin prinsessa, voisin kiristää kansaltanne valtavat lunnaat, jos vain palauttaisin sinut vahingoittumattomana. Mutta tuhat kertaa mieluummin tahdon nähdä kauniiden kasvojesi vääntyvän kidutuksen tuskista. Ne ovat pitkälliset, sen lupaan. Kymmenpäiväinen huvi olisi aivan liian lyhyt osoittamaan, kuinka suuresti rakastan rotuasi. Kauhean kuolemasi pitää häiritä punaisen kansan unta kaikkina tulevina aikoina. Heidän pitää vapista yön pimeydessä, kun heidän isänsä kertovat heille vihreän kansan hirveästä kostosta, Tal Hajusin voimasta, vallasta, vihasta ja julmuudesta. Mutta ennen kidutusta pitää sinun olla omani lyhyt hetkinen, ja siitäkin saapuu tieto Heliumin jeddakille Tardos Morsille, isoisällesi, että hän kierisi maassa suruissaan ja tuskissaan. Huomenna alkaa kidutus; tänä yönä sinä olet Tal Hajusin; tule!"
Hän hyppäsi alas korokkeelta ja tarttui raa'asti Dejah Thorisin käsivarteen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt koskea tyttöön, kun minä jo olin heidän välissään. Oikeassa kädessäni oli lyhyt miekkani, terävänä ja kiiltävänä; olisin voinut pistää sen hänen saastaiseen sydämeensä, ennenkuin hän oivalsi minun olevan kimpussaan. Mutta kun kohotin käteni antaakseni iskun, johtui Tars Tarkas mieleeni, ja kuohuvasta vihastani ja raivostani huolimatta en voinut riistää häneltä sitä suloista hetkeä, jota varten hän oli elänyt, jota hän oli toivonut niin monta pitkää, raskasta vuotta. Senvuoksi iskinkin vain lujan nyrkkini hänen leukaansa. Äännähtämättäkään hän kaatui lattialle kuin kuollut.
Saman kuolemanhiljaisuuden jatkuessa tartuin Dejah Thorisia käteen, ja viitattuani Solaa seuraamaan kiiruhdimme äänettömästi huoneesta toiseen kerrokseen. Kenenkään huomaamatta pääsimme pihanpuolisen ikkunan luokse, ja varustushihnojeni avulla laskin ensin Solan ja sitten Dejah Thorisin maahan. Pudottauduin sitten keveästi heidän perässään ja vein heidät nopeasti rakennuksien varjossa pihan toiselle puolelle. Sieltä jatkoimme matkaa samaa tietä, jota myöten olin juuri saapunut kaupungin etäisestä laidasta.
Vihdoin pääsimme thoatieni luokse pihalle, jonne olin ne jättänyt. Satuloin ne häthätää, ja sitten kiiruhdimme rakennuksen läpi sen takana olevalle kadulle. Sola nousi toisen ratsun, Dejah Thoris ja minä toisen selkään, ja me ratsastimme Tharkin kaupungista eteläpuolella olevien kukkuloiden yli.
Sensijaan että olisimme kiertäneet kaupungin ympäri ja lähteneet luoteista kohti pyrkiäksemme läheisimmälle vesiväylälle, käännyimme kaakkoiseen päin ja lähdimme ratsastamaan sammalaavikkoa, jonka toisella puolella, yli kolmensadan vaivaloisen ja vaarallisen kilometrin päässä, oli toinen Heliumiin johtava valtasuoni.
Emme hiiskuneet sanaakaan, ennenkuin kaupunki oli jäänyt kauas taaksemme, mutta saatoin hyvin kuulla Dejah Thorisin hiljaisen nyyhkytyksen hänen painautuessaan minua vasten, nojaten rakasta päätään olkaani.
"Jos onnistumme, päällikköni, niin Heliumin velka on hyvin suuri — suurempi kuin mitä se ikinä voi sinulle maksaa; ja jollemme onnistu", hän jatkoi, "niin velka on yhtä suuri, vaikka Helium ei sitä tiedä, sillä olet pelastanut sukumme viimeisen jälkeläisen pahemmasta kuin kuolemasta."
En vastannut mitään, vaan tartuin hänen vyötäisilläni olevaan käteensä ja puristin hänen pieniä, rakkaita sormiaan, jotka pitivät kiinni minusta turvaa etsien. Jatkuvan hiljaisuuden vallitessa kiiruhdimme eteenpäin pitkin kuun valaisemaa keltaista sammalikkoa kukin meistä vaipuneena omiin mietteisiinsä. Minä puolestani en voinut muuta kuin riemuita tuntiessani Dejah Thorisin lämpimän ruumiin sylissäni, ja huolimatta kaikista meitä odottavista vaaroista sydämeni lauloi ylistyshymniä yhtä iloisesti, kuin jos olisimme jo ratsastaneet sisään Heliumin porteista.
Aikaisemmat suunnitelmamme olivat menneet surkeasti myttyyn, joten meillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja aseita oli vain minulla. Senvuoksi hoputimme ratsujamme sellaiseen vauhtiin, että niiden täytyi väsyä, ennenkuin meillä oli toivoakaan nähdä matkamme ensimmäisen osan päämäärää.
Ratsastimme koko yön ja koko seuraavan päivän vain harvoin hieman levähtäen. Toisena yönä olimme kaikki, sekä eläimet että me itse, lopen uupuneita, ja kävimme pitkäksemme sammalille, nukkuen viisi, kuusi tuntia. Ennen päivän koittoa lähdimme jälleen taipaleelle. Kun myöhään seuraavana iltana, ratsastettuamme koko päivän, emme vieläkään olleet nähneet vilahdustakaan puista, jotka ovat koko Barsoomissa suurien vesiväylien merkkejä, valkeni meille koko kamala totuus — olimme eksyksissä.
Ilmeisesti olimme ajaneet ympyrässä, mutta kummalle puolelle olimme kaartaneet, sitä oli vaikea sanoa, eikä se näyttänyt mahdolliseltakaan, sillä olihan aurinko ollut oppaanamme päivällä sekä kuut ja tähdet yöllä. Joka tapauksessa vesiväylää ei ollut näkyvissä, ja seurueemme jokainen jäsen oli menehtymäisillään nälästä, janosta ja väsymyksestä. Kaukana edessämme, hieman matkasuunnastamme oikealle, häämötti matalia vuoria. Päätimme koettaa päästä sinne, toivoen joltakin kukkulalta näkevämme vesiväylän, jota etsimme. Ennen vuorien juurelle saapumistamme yllätti meidät yö, ja puolikuolleina väsymyksestä ja nälästä laskeuduimme lepäämään.
Varhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että suuri ruho painautui kiinni minuun, ja kun avasin säikähtyneenä silmäni, näin uskollisen Woolani vieressäni; se oli seurannut jälkiämme tiettömän sammalaavikon halki jakamaan kanssamme kohtalomme, mikä se sitten olisikin. Kiersin käsivarteni sen kaulaan ja painoin poskeni sen päätä vasten enkä häpeile sitä tunnustaessani sen enempää kuin sitäkään, että kyyneleet kihosivat silmiini ajatellessani eläimen uskollista rakkautta. Kohta senjälkeen heräsivät myöskin Dejah Thoris ja Sola. Päätimme viipymättä lähteä taaskin pyrkimään kukkuloita kohti. Ratsastettuamme vähän toista kilometriä huomasin, että thoatini alkoi surkeasti kompastella ja hoippua, vaikkemme olleetkaan ajaneet muuta kuin käymäjalkaa edellisestä puolestapäivästä lähtien. Äkkiä se horjahti rajusti toiselle kupeelleen ja kaatua lysähti maahan. Dejah Thoris ja minä lennähdimme pehmeälle sammalelle aivan vahingoittumatta, mutta eläin-paran tila oli surkea; se ei kyennyt edes nousemaan, vaikka me emme enää olleet sitä painamassa. Sola väitti, että illan viileys yhdessä levon kanssa kyllä saisi eläimen virkoamaan, minkä vuoksi en tappanut sitä, kuten aluksi olin aikonut, sillä minusta tuntui julmalta jättää se yksin kuolemaan nälkään ja janoon. Päästin irti hihnat, heitin ratsastusvehkeet eläimen viereen, ja jättäen ratsu-raukan oman onnensa nojaan jatkoimme matkaa yhdellä thoatilla niin hyvin kuin voimme. Sola ja minä kävelimme pakoittaen Dejah Thorisin vastalauseistaan huolimatta ratsastamaan. Olimme päässeet täten noin puolentoista kilometrin päähän kukkuloista, joille pyrimme, kun Dejah Thoris huusi korkealta tähystyspaikaltaan thoatin selästä, että hän näki suuren ratsumiesjoukon, joka juuri ilmestyi eräästä muutamien kilometrien päässä olevasta solasta; Sola ja minä katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan ja erotimme selvästi useampia satoja ratsastavia sotilaita. Ne näyttivät etenevän lounaiseen päin, joten ne olisivat joutuneet yhä kauemmaksi meistä.
Epäilemättä ne olivat tharkilaisia sotilaita, jotka oli lähetetty ottamaan meitä kiinni, ja huokasimme helpotuksesta, kun näimme niiden ratsastavan meistä poispäin. Nostin kiireesti Dejah Thorisin satulasta, komensin thoatin pitkälleen, ja laskeuduimme itsekin maahan ollaksemme mahdollisimman vähän silmäänpistäviä, ettei sotilaiden huomio kiintyisi meihin.
Ratsastettuaan ulos solasta olivat he näkyvissä vain hetken, kadoten sitten ystävällisen harjanteen taakse. Meille se oli sallimuksen hyväntahtoisuutta, sillä jos he olisivat kauan olleet näkyvissä, niin tuskin he olisivat voineet olla huomaamatta meitä. Kun viimeinen sotilas tuli solasta näkyviimme, pysähtyi hän ja kauhuksemme nosti pienen, mutta voimakkaan kaukoputkensa silmilleen, tarkastellen merenpohjaa joka suuntaan. Hän oli ilmeisesti päällikkö, sillä eräissä vihreiden marsilaisten marssikolonnissa on päällikön paikka joukkueen viimeisenä. Kun hänen kaukoputkensa suuntautui meitä kohti, lakkasi sydämemme sykkimästä, ja tunsin kylmän hien kihoavan ruumiini jokaisesta huokosesta.
Nyt oli kaukoputki juuri meihin suunnattuna ja — se pysähtyi. Hermomme olivat äärimmilleen jännittyneet, ja epäilenpä, hengittikö meistä yksikään sinä lyhyenä aikana, jolloin sotilas tarkasteli meitä. Sitten hän laski kaukoputkensa, ja saatoimme nähdä hänen huutavan komennuksen sotilaille, jotka olivat ehtineet pois näkyvistämme harjanteen taakse. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan miehiään, vaan käänsi thoatinsa ympäri ja lasketti hurjaa laukkaa meitä kohti.
Meillä oli vain yksi heikko pelastumismahdollisuus, ja siihen oli turvauduttava vikkelästi. Kohotin kummallisen marsilaisen pyssyni poskelleni, tähtäsin ja painoin laukaisunappulaa. Kuului terävä paukahdus, kun kuula osui maaliin, ja hyökkäävä päällikkö kellahti nelistävän ratsunsa selästä maahan.
Hypähdin pystyyn ja komensin thoatin seisomaan. Käskin Solan ottaa Dejah Thorisin mukaansa ratsun selkään ja koettaa päästä kukkuloille, ennenkuin vihreät sotilaat olisivat kimpussani. Tiesin, että he löytäisivät toistaiseksi piilopaikan rotkoista ja luolista, ja vaikka he kuolisivatkin siellä nälkään, niin sekin olisi heille parempi kuin tharkien käsiin joutuminen. Pakoittaen heidät ottamaan molemmat revolverini vähäisiksi suojelusvälineiksi ja viimeiseksi keinoksi, jonka avulla he voisivat välttää sen kauhean kuoleman, joka heitä varmasti odottaisi, jos he joutuisivat uudelleen vangiksi, otin Dejah Thorisin syliini ja nostin hänet Solan taakse, joka määräykseni mukaan oli jo noussut thoatin selkään.
"Hyvästi, prinsessani", kuiskasin, "kenties vielä näemme toisemme
Heliumissa. Olen selviytynyt pahemmistakin pinteistä kuin tämä on."
Valehtelin, mutta koetin hymyillä.
"Mitä", huusi hän, "etkö tule mukanamme?"
"Kuinka voisin tulla, Dejah Thoris? Jonkun täytyy pidättää noita vintiöitä, ja minä voin helpommin livahtaa heidän käsistään yksin kuin me kaikki kolme yhdessä."
Hän hyppäsi heti thoatin selästä ja kiertäen rakkaat kätensä kaulaani sanoi rauhallisen arvokkaasti Solalle: "Pakene, Sola! Dejah Thoris jää kuolemaan sen miehen kanssa, jota hän rakastaa."
Nuo sanat ovat lähtemättömästi kaiverrettuina sydämeeni. Oi, mielelläni uhraisin henkeni tuhannesti, jos vain saisin kuulla ne vielä kerran. Mutta silloin en voinut edes sekunniksikaan antautua hänen syleilynsä hurmaan, vaan painaen huuleni ensimmäisen kerran hänen huulilleen, kohotin hänet ylös ja laskin hänet uudelleen Solan taakse, antaen viimemainitulle jyrkän käskyn pitää väkisin häntä thoatin selässä. Sitte läimäytin thoatia kylkeen, ja he kiitivät pois Dejah Thorisin rimpuillessa viimeiseen asti vapautuakseen Solan otteesta.
Kääntyessäni ympäri näin vihreiden sotilaiden nousevan harjanteelle ja etsivän katseillaan päällikköään. Pian he huomasivat hänet ja heti senjälkeen minut. Mutta tuskin olivat he nähneet minut, kun aloin ampua maaten vatsallani sammalistossa. Pyssyni säiliössä oli tasan sata panosta ja toiset sata vyössäni. Voin senvuoksi ampua nopeasti yhtä mittaa, kunnes kaikki sotilaat, jotka olivat ehtineet nousta harjanteelle, olivat joko kaatuneet tai kiiruhtaneet suojaan.
Tämä voittoni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä pian hyökkäsi kimppuuni koko joukkue, kaikkiaan noin tuhat miestä, ratsastaen hurjaa nelistä. Ammuin, kunnes pyssyni oli tyhjä ja he olivat hyvin lähellä minua. Vilkaistuani sitten sivulleni ja nähtyäni, että Dejah Thoris ja Sola olivat kadonneet kukkuloiden sekaan, hyppäsin pystyyn, heitin hyödyttömän pyssyni menemään ja lähdin juoksemaan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Sola holhokkeineen oli mennyt.
Jos marsilaiset ovat milloinkaan saaneet katsella hyppynäytäntöä, niin saivat sellaisen silloin nähdä hämmästyneet takaa-ajajani, mutta vaikkakin se johti heidät poispäin Dejah Thorisista, niin se ei saanut heitä unohtamaan pyrkimystään vangita minut.
He kiitivät hurjaa vauhtia perässäni, kunnes lopuksi satutin jalkani ulkonevaan kvartsikappaleeseen ja kellahdin sätkytellen sammalelle. Kun katsahdin ylöspäin, olivat he jo kimpussani, ja vaikka tempasin pitkän säiläni aikoen myydä henkeni mahdollisimman kalliista hinnasta, niin kaikki oli pian ohi. Kaaduin iskuista, joita tuli satamalla; pyörryin, kaikki musteni silmissäni ja vaivuin unhotuksen tilaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kahleissa Warhoonissa
Oli varmaankin kulunut useita tunteja, ennenkuin uudelleen tulin tajuihini, ja muistan hyvin hämmästyksen tunteen, joka minut valtasi huomatessani, etten ollutkaan kuollut.
Viruin silkkivaipoista ja turkiksista valmistetulla vuoteella pienen huoneen nurkassa. Huoneessa oli myöskin muutamia vihreitä sotilaita ja minuun päin kumartuneena ikivanha, hirvittävän ruma akka.
Kun aukaisin silmäni, kääntyi viimemainittu erääseen sotilaaseen päin lausuen: "Hän jää eloon, oi jed."
"Se on hyvä", vastasi puhuteltu, nousten seisaalleen ja lähestyen vuodettani. "Hänestä saamme harvinaisen numeron suurille kisoillemme."
Kun silmäni nyt sattuivat häneen, näin, ettei hän ollut thark, sillä hänen koristuksensa ja arvomerkkinsä olivat toisenlaiset. Hän oli tavattoman suurikokoinen, pää ja rinta täynnä kauheita arpia, yksi torahammas poikki ja toinen korva poissa. Kummallakin puolella rintaa riippui hänellä hihnassa ihmisen pääkallo ja joukko kuivattuja käsiä.
Hänen viittauksensa suuriin kisoihin, joista olin kuullut niin paljon tharkien keskuudessa, osoitti minulle, että olin vain joutunut ojasta allikkoon.
Vaihdettuaan naisen kanssa vielä joitakuita sanoja, jotka saivat hänet uskomaan, että kykenin jo hyvin lähtemään matkalle, jed komensi meidät thoatien selkään ja ratsastamaan pääjoukon jäljessä.
Minut sidottiin lujasti niin rajun ja vastahakoisen ratsun selkään kuin ikinä olin nähnyt, ja ratsumies kummallakin puolellani estämässä minua kantavaa eläintä karkaamasta lähdimme hurjaa laukkaa ajamaan pääjoukkoa takaa. Haavat vaivasivat minua hyvin vähän; niin ihmeteltävän nopeasti olivat naisen lääkkeet vaikuttaneet ja niin taitavasti oli hän sitonut ja paikannut vammani.
Juuri ennen yön tuloa saavutimme pääjoukon. Se oli äskettäin asettunut leiriin yötä varten. Minut vietiin heti johtajan puheille, joka osoittautui warhoonilaumojen jeddakiksi.
Samoin kuin minut vanginnut jed oli hänkin kauhean arpinen, ja hänen rinnallaan oli samanlaiset korut, pääkallot ja kuivatut kädet, jotka näyttivät olevan warhoonien kaikkien korkeampien sotilaiden merkkinä, samalla todistaen heidän hirveää julmuuttaan, jonka rinnalla itse tharkitkin jäävät varjoon.
Jeddakia, Bar Comasia, joka oli verrattain nuori, vihasi ja kadehti hänen vanha alapäällikkönsä Dak Kova, sama jed, joka oli minut vanginnut. En saattanut olla huomaamatta, että viimemainittu suorastaan etsi tilaisuutta voidakseen loukata päämiestään.
Hän ei ollut tietävinäänkään tavanmukaisesta muodollisesta tervehdyksestä astuessamme jeddakin puheille, vaan tyrkäten raa'asti minut hallitsijan eteen huudahti matalalla äänellä ja uhkaavasti:
"Olen tuonut tänne kummallisen olennon, jolla on tharkin merkit. Minua huvittaa nähdä hänen tappelevan villin thoatin kanssa suurilla juhlilla."
"Hän kuolee sillä tavalla, jonka Bar Comas, jeddakinne, näkee hyväksi määrätä, jos hän kuolee ollenkaan", vastasi nuori hallitsija ponnekkaasti ja arvokkaasti.
"Josko ollenkaan?" mylvi Dak Kova. "Kaulassani olevien kuivien käsien nimessä, hän kuolee, Bar Comas. Maitopartainen ventoutesi ei voi häntä pelastaa. Oi, jospa warhoonien hallitsijana olisi todellinen jeddak eikä heikko raukka, jonka suonissa on vettä ja jolta vanha Dak Kovakin voisi paljain käsin riistää arvomerkit!"
Bar Comas silmäili loukkaavaa ja niskuroivaa päällikköä hetkisen ja hänen ilmeistään kuvastui ylpeää, pelotonta halveksimista ja vihaa. Sitten hän paljastamatta asetta ja virkkamatta sanaakaan karkasi herjaajan kurkkuun.
En koskaan ennen ollut nähnyt kahden vihreän marsilaisen sotilaan taistelevan luonnon antamilla aseilla, ja nyt seurannut eläimellinen rohkeuden näyte oli hirvittävämpi, kuin hurjinkaan mielikuvitus voi sommitella. He repivät toistensa silmiä ja korvia käsillään, iskivät ja viiltelivät toisiaan välkkyvillä torahampaillaan, kunnes kumpikin oli pelkkinä repaleina päästä jalkoihin saakka.
Bar Comasilla oli taistelussa voiton puoli, sillä hän oli voimakkaampi, vikkelämpi ja älykkäämpi. Pian oli ilmeistä, että taistelu oli ratkaistu ja että puuttui vain lopullinen kuolinisku, kun Bar Comas liukahti kiskoutuessaan irti vastustajansa otteesta. Tätä pientä tilaisuutta oli Dak Kova juuri odottanutkin. Hän syöksi Bar Comasin kimppuun, upotti ainoan valtavan torahampaansa tämän ruumiiseen ja viilsi nuoreen jeddakiin haavan alhaalta ylös asti, niin että torahammas pysähtyi vasta Bar Comasin leukaluuhun. Voittaja ja voitettu kierähtivät hervottomina ja elottomina sammalelle yhtenä ainoana raadeltuna ja verisenä lihaläjänä.
Bar Comas oli kuollut ja vain Dak Kovan naisten suurenmoiset ponnistukset pelastivat tämän ansaitulta kohtalolta. Kolme päivää senjälkeen hän asteli omin vointinsa Bar Comasin ruumiin ääreen, joka tavan mukaan oli saanut virua paikallaan, ja laskien jalkansa entisen hallitsijansa rinnalle otti itselleen warhoonin jeddakin arvonimen.
Kaatuneen jeddakin pää ja kädet leikattiin irti lisättäviksi voittajan koristuksiin, minkä jälkeen hänen naisensa hurjasti ja kamalasti nauraen polttivat jäännökset.
Dak Kovan saamat vammat olivat viivyttäneet marssia niin paljon, että luovuttiin koko matkasta, jonka tarkoituksena oli tehdä hävitysretki erääseen pieneen tharkilaiseen yhteiskuntaan kostoksi hautomalaitoksen tuhoamisesta. Retki siirrettiin suurien kisojen jälkeiseen aikaan, ja koko sotilasjoukko, luvultaan kymmenentuhatta, kääntyi takaisin Warhooniin.
Ensimmäiset kokemukseni tämän julman ja verenhimoisen kansan matkueessa olivat vain esimakua niistä näytännöistä, joiden katsojana sain olla melkein joka päivä heidän keskuudessaan. Heidän heimonsa on paljoa pienempi kuin tharkien, mutta paljoa raaempi ja hurjempi. Ei kulunut päivääkään, jona ei sattunut taisteluja warhoonien eri yhdyskuntien jäsenten kesken. Sattuipa yhtenä ainoana päivänä kokonaista kahdeksan kuolemaan päättynyttä kaksintaistelua.
Saavuimme Warhoonin kaupunkiin kolmipäiväisen marssin jälkeen, ja minut heitettiin heti vankiholviin ja kahlehdittiin vankoilla ketjuilla kiinni lattiaan ja seiniin. Ruokaa sain säännöllisin väliajoin, mutta kun kopissani oli pilkkosen pimeätä, en tiedä, viruinko siellä päiviä, viikkoja vaiko kuukausia. Se oli elämäni kauheinta aikaa, ja vielä nytkin ihmettelen, etten menettänyt järkeäni sysimustan pimeyden hirmuissa. Kopissa vilisi ryömiviä ja matelevia otuksia; kun olin pitkälläni, suikerteli ylitseni kylmiä, limaisia eläviä, ja silloin tällöin näin pimeästä vastaani tuijottavat, tulisen hehkuvat silmät. Ulkomaailmasta ei kuulunut luokseni ainoatakaan ääntä, eikä vartijani suonut minulle ainoatakaan sanaa, vaikka aluksi pommitin häntä kysymyksillä.
Lopulta näitä kauheita olentoja kohtaan, jotka olivat syösseet minut tähän hirveään paikkaan, tuntemani mielipuolisuutta lähentelevä viha ja inho kohdistuivat epäselvinä ajatuksissani yhteen ainoaan henkilöön, vartijaani, joka muuttui mielessäni koko warhooniheimon edustajaksi.
Olin pannut merkille, että hän tuli aina himmeine soihtuineen tuomaan ruokaa ulottuvilleni ja että hänen kumartuessaan laskemaan annoksia lattialle hänen päänsä oli suunnilleen rintani tasalla. Kun sen vuoksi kuulin hänen seuraavalla kerralla lähestyvän, niin harkiten ovelasti kuin mielipuoli ainakin vetäydyin koppini kaukaisimpaan nurkkaan ja saaden siten raskaat käsiäni kahlehtivat ketjut hieman höllemmälle odotin hänen tuloaan kyyristyen hyppäämään kuin petoeläin. Kun hän kumartui laskemaan ruokaa lattialle, heilautin kahleita pääni ylitse ja iskin ne kaikin voimin hänen kalloonsa. Päästämättä ääntäkään hän vaipui kuolleena permannolle.
Nauraen ja höpisten kuin hullu, joksi olinkin tulemaisillani, heittäydyin hänen ruumiinsa kimppuun ja sormeni hapuilivat hänen kurkkuansa. Tunsin hänen kaulassaan ohkaisen ketjun, jossa riippui avaimia. Kun sormeni sattuivat avaimiin, palasi järkeni nopeasti kuin ajatus. En ollut enää haihatteleva tylsätajuinen olento, vaan selväjärkinen, terveesti punnitseva mies, jolla oli karkaamiseen tarvittavat välineet käsissään.
Kun parhaillaan puuhailin irroittaakseni ketjun uhrini kaulasta, satuin katsahtamaan ympärilleni ja näin kuusi paria pimeässä hehkuvia silmiä, jotka herkeämättä tuijottivat minua. Ne lähestyivät verkkaisesti ja hitaasti, minä peräydyin pyrkien kauemmaksi niiden kaamean hirvittävästä läheisyydestä. Kyyristyin kaukaiseen nurkkaani pitäen käsiäni, kämmenet ulospäin, edessäni, ja hiipien etenivät kamalat silmät, kunnes ne olivat jaloissani viruvan ruumiin luona. Sitten ne taaskin poistuivat, mutta tällä kertaa kuulin oudon, ratisevan äänen, ja ne katosivat lopulta johonkin luolani etäiseen, pimeään sopukkaan.