YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Taistelu areenalla
Hitaasti sain takaisin mielenmalttini ja vihdoin yritin taaskin ottaa avaimia kuolleen vartijani kaulasta. Mutta kun menin pimeässä sitä hapuilemaan, huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Silloin selvisi minulle äkkiä kaikki. Noiden kiiluvien silmien omistajat olivat riistäneet minulta saaliini ja vieneet uhrini naapuriluolaan syötäväksi. Ne olivat vaanineet päiväkausia, viikkoja, kuukausia, koko sen hirvittävän ikuisuuden, jonka olin viettänyt täällä vankina, odottaen saavansa ruumiini juhla-ateriakseen.
Kahteen päivään ei minulle tuotu ruokaa, mutta sitten ilmestyi uusi vartija, ja vankeuteni jatkui entiseen tapaan. Mutta enää en antanut kamalan tilani saada järkeäni sekaannuksiin.
Kohta tämän tapauksen jälkeen tuotiin samaan koppiin toinen vanki ja kahlehdittiin lähelle minua. Soihdun himmeässä valossa näin, että hän oli punainen marsilainen; tuskin maltoin odottaa vartijain poistumista päästäkseni puheisiin hänen kanssaan. Kun vartijoiden askelten äänet häipyivät etäisyyteen, lausuin hiljaa marsilaisten tervehdyssanan "kaor."
"Ken puhuu pimeydestä?" vastasi hän.
"John Carter, Heliumin punaisen kansan ystävä."
"Olen Heliumista", hän sanoi, "mutta en muista nimeäsi."
Kerroin hänelle sitten tarinani sellaisena kuin olen sen tässä esittänyt, jättäen vain mainitsematta rakkauteni Dejah Thorisiin. Hän oli hyvin kiihtynyt Heliumin prinsessaa koskevien uutisten johdosta ja piti varsin luultavana, että hän ja Sola olivat päässeet turvapaikkaan sieltä, missä he olivat eronneet minusta. Hän sanoi tuntevansa kysymyksessä olevan paikan hyvin, sillä samaa solaa, josta warhoonisotilaat olivat tulleet, kun huomasivat meidät, käyttivät he aina marssiessaan etelään päin.
"Dejah Thoris ja Sola menivät kukkuloille tuskin kahdeksan kilometrin päässä suuresta vesitiestä ja ovat nyt luultavasti turvassa", hän vakuutti minulle.
Vankitoverini oli Kantos Kan, Heliumin laivaston padwar (luutnantti). Hän oli ollut mukana onnettomassa retkikunnassa, joka oli joutunut tharkien väijytykseen silloin, kun Dejah Thoris vangittiin, ja hän selosti minulle lyhyesti laivaston tappion jälkeisiä tapahtumia.
Pahasti vahingoittuneina ja vain osaksi miehitettyinä olivat laivat hitaasti pyrkineet takaisin Heliumiin. Mutta niiden kulkiessa Zodangan kaupungin lähitse, jonka kaupungin asukkaat ovat Barsoomin punaisen rodun keskuudessa Heliumin perinnäisiä vihamiehiä, oli heidän kimppuunsa hyökännyt suuri joukko taistelulaivoja. Heliumilaisten kaikki muut alukset paitsi se, jonka miehistöön Kantos Kan kuului, olivat joko tuhoutuneet tai joutuneet vihollisten käsiin. Hänen alustaan oli kolme zodangalaista laivaa ajanut takaa päiväkausia, mutta lopulta oli se päässyt pakenemaan kuutamottoman yön pimeydessä.
Kolmekymmentä päivää Dejah Thorisin vangiksijoutumisen jälkeen eli suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin me olimme tulleet Tharkiin, oli hänen aluksensa saapunut Heliumiin mukanaan kymmenkunta eloonjäänyttä alkuperäisestä miehistöstä, seitsemästäsadasta upseerista ja sotilaasta. Heti oli Dejah Thorisia etsimään lähetetty seitsemän suurta laivastoa, joissa kussakin oli sata valtavaa laivaa, ja näistä käsin oli kaksituhatta pienempää alusta yhtä mittaa risteillyt etsien kadonnutta prinsessaa, mutta turhaan.
Kostoretkelle lähetetyt laivat olivat hävittäneet kaksi vihreiden marsilaisten yhteiskuntaa jäljettömiin Barsoomin pinnalta, mutta Dejah Thorisista ei ollut löydetty jälkeäkään. Oli etsitty pohjoisten heimojen keskuudesta ja vasta aivan viime päivinä oli etsintää ulotettu etelään.
Kantos Kan oli määrätty yhteen yksimiehiseen lentokoneeseen, ja onnettomuudeksi olivat warhoonit huomanneet hänet, kun hän tarkasteli näiden kaupunkia. Uskaliaan rohkeutensa kautta tämä mies voitti kunnioitukseni ja ihailuni mitä suurimmassa määrin. Yksin hän oli laskeutunut maahan kaupungin äärellä ja tunkeutunut jalkaisin aukiota rajoittaviin rakennuksiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä hän oli nuuskinut warhoonien asuntoja ja vankiloita etsiessään rakastettua prinsessaa, mutta joutunut erään warhoonijoukkueen käsiin aikoessaan juuri poistua saatuaan varmuuden siitä, että Dejah Thoris ei ollut täällä vankina.
Vankeutemme aikana Kantos Kan ja minä tutustuimme läheisesti toisiimme ja välillemme kehittyi lämmin henkilökohtainen ystävyys. Mutta monta päivää emme ehtineet olla yhdessä, ennenkuin meidät raahattiin vankiluolastamme suuria kisoja varten. Varhain eräänä aamuna meidät vietiin tavattoman suureen amfiteatteriin, joka ei ollut rakennettu maan pinnalle, vaan kaivettu maahan. Osittain se oli maanvieremistä täyttynyt, joten oli vaikea sanoa, kuinka laaja se oli alkujaan ollut. Mutta nytkin siihen mahtuivat kaikki kokoontuneet warhoonlaumat, yhteensä kaksikymmentätuhatta.
Areena oli hyvin laaja, mutta perin epätasainen ja huonossa kunnossa. Sen ympärille olivat warhoonit latoneet kiviä jostakin muinaisen kaupungin rappeutuneesta rakennuksesta estääkseen eläimiä ja vankeja pääsemästä katsomoon. Kumpaankin päähän oli laitettu kopit, joissa uhrit saivat odottaa, kunnes heidän vuoronsa tuli kohdata joku kauhea kuolema areenalla.
Kantos Kan ja minut pantiin samaan koppiin. Toisissa kopeissa oli villejä caloteja ja thoateja, raivoavia zitidareja, toisten vihreiden heimojen sotilaita ja naisia sekä monia outoja ja hurjia Barsoomin villieläimiä, joita en ollut ennen nähnyt. Niiden ulvonnasta, mylvinästä ja kiljunnasta aiheutuva melu oli korviasärkevä, ja ylväimmänkin miehen sydän olisi täyttynyt pelokkailla aavistuksilla hänen nähdessään minkä hyvänsä niistä.
Kantos Kan selitti minulle, että ennenkuin tämä päivä oli lopussa, olisi yksi vangeista ansainnut itselleen vapauden ja kaikki muut viruisivat vainajina areenalla. Taistelujen voittajat pantaisiin aina vastakkain, kunnes heistä vain kaksi olisi elossa. Viimeisen ottelun voittaja vapautettaisiin, olipa hän sitten ihminen tai eläin. Seuraavana aamuna kopit täytettäisiin uusilla uhreilla ja niin jatkettaisiin kaikkina kymmenenä kisapäivänä.
Kohta senjälkeen kun meidät oli tuotu koppiin, alkoi amfiteatteri täyttyä ja tunnin kuluttua ei ainoatakaan istumapaikkaa ollut tyhjänä. Dak Kova istui jediensä ja päällikköjensä kanssa yhden sivun keskustaan laitetulla laajalla korokkeella.
Dak Kovan annettua merkin temmattiin kahden kopin ovet auki ja kaksitoista vihreätä marsilaisnaista ajettiin keskelle areenaa. Kullekin heistä annettiin väkipuukko, ja sitten päästettiin areenaan toisesta päästä heidän kimppuunsa kaksitoista calotia eli villiä koiraa. Kun eläimet, muristen ja raivonvaahto suupielissä, syöksyivät melkein turvattomien naisten kimppuun, käänsin pääni toisaalle, ettei tarvitsisi katsella hirveätä näkyä. Katsojien kirkuna ja naurunremahdukset todistivat, että tämä huvi oli erinomainen, ja kun käänsin katseeni areenalle Kantos Kanin ilmoitettua, että kaikki oli ohi, näin kolme voittoisaa calotia murisemassa ja ulvomassa uhriensa ruumiilla. Naiset olivat puolustautuneet hyvin.
Sitten päästettiin raivostunut zitidar kentällä olevien koirien joukkoon ja näin jatkettiin koko pitkä, kuuma, hirveä päivä.
Minä jouduin taistelemaan ensin ihmisiä ja sitten petoja vastaan, mutta kun minulla oli aseenani pitkä miekka sekä olin vastustajiani vikkelämpi ja tavallisesti voimakkaampikin, oli se kaikki minusta vain lastenleikkiä. Kerran toisensa perästä sain suosionosoituksia verenhimoiselta rahvaalta, ja lopulta alkoi kuulua huutoja, että minut oli otettava pois areenalta ja tehtävä warhoonien kansan jäseneksi.
Lopuksi oli meitä jäljellä vain kolme, eräs suurikokoinen, johonkin pohjoiseen heimoon kuuluva vihreä sotilas, Kantos Kan ja minä.. Kahden ensinmainitun oli aluksi taisteltava keskenään ja sitten voittajan minua vastaan. Lopullisen voittajan palkintona olisi vapaus.
Kantos Kan oli saanut taistella useita kertoja ja selviytynyt kuten minäkin aina voittajana, vaikka joskus, etenkin otellessaan vihreitä sotilaita vastaan, vain hädin tuskin. En voinut juuri toivoakaan, että hän kykenisi kaatamaan jättiläismäisen vastustajansa, joka oli tähän asti surmannut kaikki häntä vastaan joutuneet. Vihreä otus oli noin kolmen ja puolen metrin mittainen, kun taas Kantos Kan oli vain tavallisen miehen kokoinen. Kun he astuivat toisiaan vastaan, näin ensi kerran uuden marsilaisten miekankäyttötempun. Kantos Kan teki sen pannen kaikki pelastustoiveensa yhden arvanheiton varaan. Tultuaan noin kuuden metrin päähän isosta vastustajastaan hän ojensi miekkaa pitelevän kätensä taaksepäin ja sinkosi sitten voimakkaalla tempauksella aseensa kärki edellä vihreää sotilasta kohti. Se lensi maaliinsa tarkasti kuin nuoli, lävistäen jättiläisen sydämen, ja tämä vaipui kuolleena areenalle.
Kantos Kan ja minä jouduimme nyt toisiamme vastaan, mutta kun lähenimme toisiamme, kuiskasin hänelle, että pitkittäisimme taisteluamme pimeän tuloon saakka. Sitten keksisimme kenties jonkun pelastumiskeinon. Katselijalaumat arvasivat ilmeisesti, ettei meillä ollut halua taistella, ja kiljuivat raivoissaan, kun ei meistä kumpikaan antanut vaarallisia iskuja. Kun näin äkkiä tulevan pimeyden olevan laskeutumaisillaan, käskin kuiskaten Kantos Kania pistämään miekkansa vasempaan kainalooni. Hän teki niin, ja minä hoipuin taaksepäin puristaen käsivarrellani hänen miekkaansa tiukasti kylkeäni vasten ja kaatuen, niin että hänen miekkansa näytti tunkeutuneen rintaani. Kantos Kan käsitti heti juoneni, astui ripeästi vierelleni, laski jalkansa rinnalleni, ja veti miekkansa ruumiistani ja antoi minulle lopullisen kuoliniskun kaulaan, katkaisten muka siten kaulavaltimoni, mutta itse asiassa upottaen säilänsä kylmän terän minua hipaisematta suoraan areenan hiekkaan. Tällä välin oli jo tullut siksi pimeä, ettei kukaan voinut erottaa kepposta. Kuiskaten käskin hänen mennä vaatimaan vapauttaan ja sitten odottaa minua kaupungin itäpuolella olevilla kukkuloilla, ja hän lähti luotani.
Kun amfiteatteri oli tyhjentynyt, hiivin hiljaa sen reunalle, ja kun tämä rakennus oli kaukana kaupungin keskustasta, suuren kuolleen kaupungin autiossa osassa, ei minun ollut ensinkään vaikeata päästä kaupungin ulkopuolella oleville kukkuloille.
KAHDESKYMMENES LUKU
Ilmatehtaassa
Kaksi päivää odotin siellä Kantos Kania, mutta kun häntä ei kuulunut, lähdin jalkaisin taivaltamaan luoteiseen päin, jolla suunnalla hän oli maininnut läheisimmän vesiväylän olevan. Ainoana ravintonani oli kasvismaito, jota eräästä kasvilajista tihkui hyvin runsaasti. Vaelsin kaksi pitkää viikkoa, haparoiden eteenpäin öisin vain tähtien johdolla ja piileskellen päivät jonkun kallion ulkoneman turvissa tai kukkuloiden keskellä. Useasti ahdistelivat minua villit petoeläimet, oudot, kummalliset hirviöt, syöksyen pimeässä kimppuuni, joten minun oli aina pidettävä miekka kädessä valmiina niitä torjumaan. Tavallisesti omituinen, vastasaavuttamani telepaattinen vaisto varoitti minua hyvissä ajoin, mutta kerran olivat kauheat torahampaat kurkussani ja karvainen naama kasvojani hipumassa, ennenkuin edes aavistin vaaran uhkaavan.
En tietänyt, minkälainen otus oli kimpussani, mutta tunsin, että se oli iso, raskas ja monijalkainen. Käteni olivat sen kurkussa, ennenkuin sen hampaat ennättivät upota kaulaani. Hitaasti sain karvaisen naaman työnnetyksi poispäin sormieni pitäessä sen henkitorvea kuin ruuvipihdeissä.
Äänettöminä makasimme maassa pedon koettaessa kaikin voimin tavoittaa minua kauheilla torahampaillaan, kun taas minä ponnistin voimani säilyttääkseni otteeni ja kuristaakseni eläimen kuoliaaksi. Käsivarteni alkoivat kuitenkin herpautua ylivoimaisessa ponnistuksessa ja hitaasti lähenivät hehkuvat silmät ja välkkyvät torahampaat kasvojani. Mutta juuri kun karvainen naama jo kosketti kasvojani, tunsin pedon hellittävän. Sitten syöksyi ympäröivästä pimeydestä joku kamala olento minua maassa pitelevän hirviön kimppuun. Muristen kierivät otukset sammalella repien ja raadellen toisiaan kamalasti. Kaikki oli kuitenkin pian ohitse, ja pelastajani seisoi pää alhaalla minua ahdistaneen pedon kurkun kohdalla.
Lähempi kuu pilkisti juuri silloin taivaanrannalta ja valaisi maiseman. Sen valossa näin, että pelastajani oli Woola, mutta mistä se oli tullut ja kuinka se oli minut löytänyt, se oli minulle arvoitus. Tarpeetonta on sanoa, että olin iloinen saadessani Woolan seurakseni, mutta iloani laimensi huolestunut pelkoni sen johdosta, että se oli jättänyt Dejah Thorisin. Olin varma siitä, että hänen täytyi olla kuollut, kun Woola oli lähtenyt hänen luotaan, sillä niin ehdottomasti se noudatti käskyjäni.
Tällä välin oli kuu jo ehtinyt korkealle, ja näin, että Woola oli vain varjo entisestään. Ja kun se kääntyi pois hyväilyistäni, alkaen ahmia maassa viruvan eläimen ruumista, huomasin selvästi, että eläin-parka oli melkein kuoliaaksi nälkiytynyt. Olin itsekin vain vähän paremmassa tilassa, mutta en voinut syödä pedon lihaa raakana eikä minulla ollut minkäänlaisia tulentekovehkeitä. Kun Woola oli päättänyt ateriansa, lähdin uudelleen väsyttävälle ja loputtomalta tuntuvalle vaellukselleni, etsimään vesiväylää, joka näytti minua pakenevan.
Kulkuni viidennentoista päivän koittaessa riemastuin nähdessäni korkeat puut, jotka olivat etsimiseni päämäärän merkkinä. Keskipäivän seuduilla laahauduin vaivaloisesti tavattoman suuren rakennuksen portille. Rakennus peitti noin kymmenen neliökilometrin laajuisen alan ja sen korkeus oli suunnilleen kuusikymmentä metriä. Sen valtavassa muurissa ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, lukuunottamatta pientä ovea, jonka kynnykselle vaivuin lopen väsyneenä, eikä siinä myöskään näkynyt minkäänlaista ulkopuolista elonmerkkiä.
En löytänyt kelloa enkä muutakaan vehjettä, jolla olisin voinut antaa itsestäni tietoa sisällä olijoille, jollei kenties oven vieressä seinässä oleva ympyriäinen aukko ollut sitä varten. Aukko oli suunnilleen kynänpään kokoinen. Painoin suuni sitä vasten aikoen huutaa siihen, mutta samassa kuului siitä ääni, joka kysyi, kuka olin, mistä tulin ja mikä oli asiani.
Selitin, että olin päässyt karkuun warhoonien käsistä ja että olin kuolemaisillani nälkään ja väsymykseen.
"Sinulla on vihreän sotilaan merkit ja seurassasi on calot, mutta ulkomuotosi on samanlainen kuin punaisen kansan. Värisi ei ole vihreä eikä punainen. Yhdeksännen päivän nimessä, mikä otus olet?"
"Olen Barsoomin punaisen kansan ystävä ja kuolemaisillani nälkään.
Ihmisyyden nimessä, avaa meille ovi", vastasin.
Ovi alkoi vetäytyä taaksepäin, ja painuttuaan lähes viisi metriä muurin sisään se pysähtyi liukuen sitten keveästi vasemmalle, paljastaen lyhyen ja ahtaan muuratun käytävän, jonka toisessa päässä oli toinen kaikin puolin edellisen kaltainen ovi. Ketään ei ollut näkyvissä, mutta astuimme heti ensimmäisestä ovesta sisään, minkä jälkeen se liukui äänettömästi paikoilleen siirtyen sitten alkuperäiseen asentoonsa rakennuksen seinän ulkoreunaan. Kun ovi liukui sivulle, näin kuinka tavattoman paksu se oli, hyvinkin kuusi metriä, ja kun se oli taaskin ehtinyt sulkeutua, laskeutui katosta sen taakse vankkoja teräslieriöitä, joiden alapäät soveltuivat lattiassa oleviin syvennyksiin.
Vielä oli toinen ja kolmas ovi, jotka siirtyivät taaksepäin ja liukuivat sivulle, ennenkuin pääsin avaraan sisäsuojaan, josta löysin ruokaa ja juomaa valmiiksi pöydälle pantuina. Ääni kehoitti minua syömään ja juomaan sekä ruokkimaan calotiani. Sillä aikaa kun minä noudatin kehoitusta, pani näkymätön isäntäni toimeen ankaran ristikuulustelun.
"Antamasi tiedot ovat perin mielenkiintoisia", sanoi ääni päättäen kuulustelunsa, "ja ilmeisesti puhut totta, kuten myöskin on ilmeistä, ettet ole barsoomilainen. Sen voin nähdä aivojesi rakenteesta, sisäisten elintesi omituisesta keskinäisestä asennosta sekä sydämesi muodosta ja koosta."
"Voitko nähdä lävitseni?" huudahdin.
"Kyllä, näen kaiken muun paitsi ajatuksiasi, ja jos olisit barsoomilainen, näkisin nekin."
Sitten avautui huoneen toisessa päässä ovi, ja eteeni ilmestyi kummallinen, kuivettunut, muumiota muistuttava mies. Hänen ruumiinsa verhona oli yksi ainoa vaatetuskappale tai koristus — ohut kultaketju, josta riippui rinnalle lautasen laajuinen levy. Levyyn oli upotettu tavattoman suuria timantteja ja sen keskellä oli omituinen kivi, josta säkenöi yhdeksänlaatuisia erilaisia valosäteitä, kaikki seitsemän Maassa tunnettua prisman väriä ja lisäksi kahdenlaisia kauniita säteitä, joita en ennen ollut nähnyt ja joiden nimitystä en tietänyt. Niiden selittäminen on minulle yhtä mahdotonta kuin punaisen selittäminen sokealle. Sen vain tiedän, että ne olivat hyvin kauniita.
Vanhus istui keskustellen kanssani tuntikausia. Kummallisinta oli se, että minä voin lukea hänen kaikki ajatuksensa, kun taas hän ei aavistanut minun ajatuksistani vähääkään, jollen niitä lausunut.
En virkkanut hänelle mitään siitä, että kykenin vaistomaisesti tulkitsemaan hänen ajatustoimintaansa, ja sain siten oppia varsin paljon sellaista, josta oli minulle myöhemmin suurta hyötyä ja jota en olisi saanut tietää, jos hän olisi tuntenut kykyni. Marsilaisten sielunelämä on näet siinä määrin heidän omassa vallassaan, että he voivat suunnata ajatuksensa täsmälleen niin kuin tahtovat. Siinä rakennuksessa, johon olin joutunut, oli koneisto keinotekoisen ilman valmistamista varten elämän ylläpitämiseksi Marsilla. Koko tämän menetelmän salaisuus piilee siinä, että käytetään yhdeksännen laatuisia valosäteitä, kauniita säteitä, joita olin nähnyt heijastuvan isäntäni koristeen suuresta kivestä.
Nämä säteet erotetaan auringonvalosta hienosti sovelletuilla koneilla, jotka sijaitsevat tämän suuren rakennuksen katolla. Kolme neljäsosaa rakennuksen tilavuudesta ottavat säiliöt, joissa näitä säteitä talletetaan. Sitten niitä käsitellään sähköllä, tai oikeammin niihin sekoitetaan määrätyssä suhteessa sähköväreilyä. Sekoituksen tulos pumpataan Marsin viiteen suureen ilmakeskukseen. Niistä se päästetään valloilleen, ja muodostaa ilmaa joutuessaan kosketuksiin avaruuden eetterin kanssa. Näitä säteitä on tässä suuressa rakennuksessa aina varastossa riittävästi säilyttämään Marsin ilmakehän vähentymättömänä tuhannen vuoden ajaksi. Ainoa vaara, jota tarvitsi pelätä, oli se, että joku tapaturma sattuisi pumppukoneistolle. Niin selitti uusi ystäväni.
Hän vei minut sisempään huoneeseen katselemaan kahtakymmentä radiumpumppua, joista kukin kykeni yksin pumppuamaan Marsille tarpeeksi ilmasekoitusta. Kahdeksansataa vuotta hän kertoi valvoneensa pumppujen toimintaa. Niitä käytettiin vuorotellen, kutakin yksi päivä eli vähän kauemmin kuin kaksikymmentäneljä ja puoli maapallon tuntia yhteen mittaan. Hänellä oli yksi apulainen, jonka kanssa hän vuorotteli valvontatehtävissä. Puoli Marsin vuotta, noin kolmesataaneljäkymmentäneljä maapallon päivää, viettää heistä kumpikin yksin tässä yksinäisessä jättiläisrakennuksessa.
Jokaiselle punaiselle marsilaiselle opetetaan jo varhaisimmasta lapsuudesta alkaen ilman valmistuksen periaatteet, mutta vain kaksi kerrallaan tuntee sen salaisuuden, miten tähän suureen rakennukseen päästään. Tämä rakennus on näet valloittamaton, sillä sen seinien paksuus on lähes viisikymmentä metriä ja myöskin katto, jota peittää puolentoista metrin paksuinen lasisuojus, on turvattu ilmalaivojen hyökkäyksiä vastaan.
Minkäänlaista hyökkäystä ei ole pelättävissä muuta kuin vihreiden marsilaisten tai mielipuolisten punaisten marsilaisten taholta, sillä kaikki barsoomilaiset tietävät, että heidän kiertotähtensä kaikkien elämänmuotojen olemassaolo on riippuvainen tämän tehdaslaitoksen häiriytymättömästä toiminnasta.
Tarkkaillessani hänen ajatuksiaan huomasin sen mielenkiintoisen seikan, että ulko-ovien koneistoa käytetään telepaattisin keinoin. Lukot ovat niin hienotekoiset, että ovet avautuvat määrättyjen ajatusyhtymäin aaltoliikkeiden vaikutuksesta. Koettaakseni vasta äsken itsessäni keksimääni kykyä halusin yllättää hänet ottamalla selville tämän ajatusyhtymän. Senvuoksi kysyin häneltä ikäänkuin sattumalta, kuinka hän oli saanut avatuksi minulle jyhkeät ovet ollessaan itse rakennuksen sisähuoneissa. Salamana välähti hänen mielessään yhdeksän marsilaista äännettä, jotka hävisivät yhtä nopeasti, kun hän vastasi minulle, että se oli salaisuus, jota hän ei saanut ilmaista.
Siitä alkaen muuttui hänen käyttäytymisensä minua kohtaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että minä olin saanut hänet paljastamaan suuren salaisuutensa. Epäilys ja pelko ilmenivät hänen katseistaan ja ajatuksistaan, vaikka hän puhelikin entiseen tapaansa säveästi.
Ennen nukkumaan menoa hän lupasi antaa minulle kirjeen vietäväksi eräälle lähistöllä olevalla maanviljelysvirkailijalle. Tämä auttaisi minua pääsemään Zodangaan, joka, hän sanoi, oli läheisin marsilainen kaupunki.
"Mutta muistakin pitää siellä visusti salassa, että olet matkalla Heliumiin, sillä nämä kansat ovat sodassa keskenään. Apulaiseni ja minä emme kuulu mihinkään kansaan; me kuulumme koko Barsoomiin, ja tämä kantamamme talismani suojelee meitä kaikissa maissa, vieläpä vihreänkin kansan keskuudessa — vaikka heidän käsiinsä emme antaudu, jos sen suinkin voimme välttää", hän lisäsi.
"Ja nyt, hyvää yötä, ystäväni", hän jatkoi, "nuku kauan ja rauhallisesti, niin, nuku kauan."
Vaikka hän hymyilikin ystävällisesti, näin hänen mielessään katuvan, että oli päästänyt minut sisään. Sitten näin hänen ajattelevan seisovansa vierelläni yöllä ja heilauttavansa nopeasti pitkää tikaria, samalla kun hänen aivoissaan hämärästi kuvastuivat sanat: "Valitan tätä, mutta se tapahtuu Barsoomin parhaaksi."
Kun hän oli sulkenut oven poistuttuaan huoneesta, en enää voinut nähdä hänen ajatuksiaan, menetettyäni hänet näkyvistäni. Tämä seikka tuntui minusta omituiselta, sillä olin vasta vähän perehtynyt ajatuksien siirtymiseen. Mitä minun oli tehtävä? Millä tavoin pääsisin pois näiden vankkojen muurien sisältä? Nyt, kun olin saanut varoituksen, voisin surmata hänet helposti. Mutta hänen kuoltuaan en pääsisi poistumaan, ja tämän suuren tehtaan koneiston pysähdyttyä kuolisin minä kuten kaikki muutkin tämän tähden asukkaat — kaikki, myöskin Dejah Thoris, jos hän vielä oli elossa. Muille kaikille minä napsautin sormiani, mutta Dejah Thorisia ajatellessani karkoitin heti mielestäni kaikki ajatukset epäilyttävän isäntäni tappamisesta.
Aukaisin varovasti huoneeni oven ja menin Woolan seuraamana sisemmälle jykevätekoiselle ulko-ovelle. Olin saanut hurjan suunnitelman. Aioin koettaa saada raskaat lukot aukeamaan niillä yhdeksällä ajatusaallolla, jotka olin lukenut isäntäni aivoista.
Hiivin hiljaa käytävästä toiseen, alas monimutkaisia kiertoportaita ja saavuin vihdoin avaraan saliin, jossa aamulla olin saanut syödäkseni pitkän paaston jälkeen. Isäntääni en nähnyt missään, eikä minulla ollut aavistusta, missä hän öisin oleskeli.
Olin juuri astumaisillani rohkeasti saliin, kun takaani kuuluva hiljainen melu varoitti minua. Vetäydyin nopeasti erääseen käytävän syvennykseen ja kumarruin pimentoon, kiskoen Woolan vierelleni.
Vanhus kulki hyvin likeltä ohitseni. Hänen astuessaan himmeästi valaistuun saliin, jonka läpi olin juuri aikonut mennä, näin hänen käsissään pitkän, kapean tikarin, jota hän hioi kovasimella. Hänen ajatuksistaan näin päätöksen mennä tarkastamaan radiumpumppuja, mihin kuluisi noin kolmekymmentä minuuttia, ja sitten palata makuuhuoneeseeni lopettamaan minut.
Kun hän mentyään salin läpi katosi pumppuhuoneeseen johtaville portaille, hiivin minä piilopaikastani sisemmälle niistä kolmesta jykevästä ovesta, jotka erottivat minut vapaudesta.
Keskittäen ajatukseni vankkaan lukkoon lähetin nopeasti ajatusaallot sitä kohti. Odotin henkeä pidätellen kunnes ovi vihdoin liikkui äänettömästi minua kohti, siirtyen sitten syrjään. Toinen toisensa jälkeen avautuivat toisetkin valtavat ovet komennuksestani. Woola ja minä astuimme pimeyteen, vapaina, mutta myöskin yhtä huonossa asemassa kuin tullessammekin, paitsi että meillä nyt oli täydet vatsat.
Kiiruhdin pois tämän kammottavan rakennusmöhkäleen läheisyydestä ja poikkesin ensimmäiselle poikkitielle haluten päästä alueen keskiselle valtaväylälle mahdollisimman pian. Saavuin sinne aamun valjetessa, ja menin ensimmäiselle pihalle, koettaen keksiä sieltä joitakin elonmerkkejä.
Rakennukset olivat matalia, hajallaan sijaitsevia, ja niiden raskaat ovet olivat tiukasti suljettuja. Vaikka kuinka olisin jyskyttänyt ja huutanut, niin vastausta en saanut. Olin perin uupunut ja unissani. Heittäydyin pitkäkseni maahan, käskien Woolan vartioida.
Vähän ajan kuluttua heräsin eläimen kauheaan murinaan. Kun aukaisin silmäni, näin kolme punaista marsilaista, jotka seisoivat lyhyen matkan päässä ja tähtäsivät meitä pyssyillään.
"Olen aseeton enkä ole vihollinen", kiiruhdin selittämään. "Olen ollut vihreän kansan vankina ja nyt olen matkalla Zodangaan. Pyydän vain saada ruokaa ja leposijan itselleni ja calotilleni sekä neuvoa tiestä, jota minun on kuljettava."
He laskivat alas pyssynsä ja tulivat ystävällisesti luokseni, pannen oikean kätensä vasemmalle olalleni, kuten sikäläisillä on tapana tervehtiessään, ja kyselivät minulta kaikenlaista itsestäni ja matkoistani. Sitten vei yksi heistä minut kotiinsa, joka olikin varsin lähellä.
Niissä rakennuksissa, joiden oville olin jyskyttänyt varhain aamulla, säilytettiin vain karjan- ja maanviljelyksen tuotteita. Varsinainen asuinrakennus taasen sijaitsi tavattoman suurien puiden muodostamassa puistikossa ja se, kuten kaikki punaisten marsilaisten asunnot, oli yöksi nostettu korkealle ilmaan, kymmenen, viidentoista metrin korkeudelle maasta, pyöreässä metallisessa hissilaitteessa, joka lipui maahan upotettujen patsaiden varassa ja jota käytti vähäinen rakennuksen eteiseen sijoitettu radiumkoneisto. Sensijaan että punaiset marsilaiset telkeäisivät asumuksensa lukoilla ja salvoilla, he yksinkertaisesti siirtävät ne yöksi pois kaiken sellaisen tieltä, mikä saattaisi tuottaa häiriötä. Myöskin on heillä salaiset keinonsa, joilla he voivat ulkoapäin saada rakennuksensa kohotetuksi ilmaan ja lasketuksi ne takaisin maahan, halutessaan poistua niiden luota.
Näiden veljesten ja heidän perheittensä hallussa oli kolme samanlaista asuntoa tällä viljelystilalla. Itse he eivät tehneet työtä, sillä he olivat hallituksen virkamiehiä. Työn suorittivat rikos- ja sotavangit, tuomitut velalliset sekä poikamiehet, jotka olivat liian köyhiä maksaakseen kaikkien punaisten marsilaisten hallituksien määräämiä korkeita perheettömyysveroja.
Isäntäni olivat erittäin sydämellisiä ja vieraanvaraisia, ja viivyin heidän luonaan useita päiviä, leväten ja kooten jälleen voimia pitkien ja raskaiden kokemusteni jälkeen.
Kun he olivat kuulleet tarinani — en virkkanut heille mitään Dejah Thorisista enkä ilmatehtaan vanhuksesta — neuvoivat he minua värjäämään ihoni enemmän heidän rotunsa värin mukaiseksi ja sitten koettamaan saada tointa Zodangassa, joko armeijassa tai ilmalaivastossa.
"On varsin luultavaa, ettei kertomustasi uskota, ennenkuin olet osoittautunut luotettavaksi ja hankkinut itsellesi ystäviä hovin korkeamman ylimystön keskuudesta. Sen taas voit helposti tehdä sotapalveluksessa, sillä me barsoomilaiset olemme sotaista kansaa", selitti heistä eräs, "ja tuhlaamme eniten suosiotamme sotilaille."
Kun olin valmis lähtemään, antoivat he minulle pienen kesyn thoat-oriin, jollaisia kaikki punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan. Nämä eläimet ovat suunnilleen hevosen kokoisia ja varsin säyseitä, mutta niiden väri ja muoto on aivan samanlainen kuin niiden isojen ja rajujen serkkujen, joita villit heimot käyttävät.
Veljekset olivat antaneet minulle punertavaa öljyä, jota hieroin ylt'yleensä ihooni, ja yksi heistä leikkasi tukkani, joka oli kasvanut varsin pitkäksi, silloin vallitsevan muodin mukaisesti takaa tasaiseksi ja edestä pitkäksi, joten olisin missä hyvänsä Barsoomissa voinut käydä täysiverisestä punaisesta marsilaisesta. Merkkini ja koruni myöskin vaihdettiin zodangalaisen herrasmiehen mallisiksi. Ne osoittivat minun kuuluvan Ptorin sukuun. Se näet oli hyväntekijöitteni sukunimi.
He täyttivät vyössäni riippuvan pienen pussin Zodangan rahalla. Marsissa käytetyt vaihtovälineet ovat muuten samanlaisia kuin Maassakin, paitsi että ne ovat soikeita. Paperirahaa päästää kukin yksilö liikkeeseen sikäli kuin tarvitsee, ja ne lunastetaan takaisin kahdesti vuodessa. Jos joku henkilö päästää liikkeeseen enemmän seteleitä kuin jaksaa lunastaa, maksaa hallitus hänen saamamiehilleen niiden täyden arvon, ja velallisen on työllään suoritettava kyseessäoleva summa joko maanviljelyksessä tai kaivoksissa, jotka kaikki ovat hallituksen omaisuutta. Tämä ratkaisu on mukava kaikille muille paitsi velalliselle, sillä on vaikeata saada riittävästi vapaaehtoista työvoimaa Marsin suurille ja eristetyille maanviljelysalueille, jotka kapeina vöinä ulottuvat navalta toiselle villien eläimien ja vielä villimpien ihmisten tyyssijoina olevien erämaiden keskitse.
Kun huomautin heille, etten kyennyt korvaamaan heille heidän minua kohtaan osoittamaansa hyvyyttä, vakuuttivat he, että minulla olisi siihen runsaasti tilaisuutta, jos olisin kauan Barsoomissa. Toivoteltuaan minulle onnellista matkaa he katselivat jälkeeni, kunnes katosin heidän näkyvistään leveälle, valkealle valtatielle.
YHDESKOLMATTA LUKU
Lentoretki Zodangassa
Zodangaa kohti taivaltaessani kiintyi huomioni moniin outoihin, mielenkiintoisiin seikkoihin, ja niillä lukuisilla viljelystiloilla, joille pysähdyin, sain tietää paljon uutta ja hyödyllistä barsoomilaisten elämästä ja tavoista.
Marsin viljelyksillä käytetty vesi kootaan jäävaippojen sulaessa kummallakin navalla oleviin maanalaisiin säiliöihin ja pumpataan sieltä pitkiä johtoja myöten eri asuntokeskuksiin. Näiden johtojen kahden puolen ovat pitkin niiden pituutta viljellyt alueet. Ne on jaettu jotakuinkin yhtäsuuriin piireihin, jotka kukin ovat yhden tai useamman hallituksen virkamiehen valvonnan alaisia.
Marsilaiset eivät kastele peltojaan päästämällä vettä niiden pinnalle, minkä kautta äärettömiä vesimääriä menisi haihtumisen johdosta hukkaan, vaan kallis neste johdetaan suurenmoista ohutputkista verkkoa myöten maan alla suoraan kasvien juurille. Sadot ovat Marsissa aina samanlaisia, sillä siellä ei milloinkaan ole kuivuutta, ei sateita, ei myrskyjä eikä tuhohyönteisiä.
Tällä matkallani sain ensi kertaa Maasta lähdettyäni maistaa lihaa — suuria, meheviä paisteja ja kyljyksiä maatilojen hyvin ruokittujen kotieläinten lihasta. Myöskin sain nauttia herkullisia hedelmiä ja kasviksia, mutta en mitään samanlaista ruokaa kuin Maassa käytetään. Kaikki kasvit, vihannekset ja eläimet olivat aikakausia kestäneen huolellisen tieteellisen viljelyksen ja jalostuksen vaikutuksesta siihen määrin muuttuneet, että niiden yhteiset piirteet vastaavien Maassa tavattavien muotojen kanssa olivat supistuneet aivan mitättömiksi ja merkityksettömiksi.
Eräässä pysähdyspaikassani kohtasin korkeasti sivistynyttä, yläluokkaan kuuluvaa väkeä, ja keskustellessamme tuli sattumalta puhe Heliumista. Heistä oli eräs vanhahko mies muutamia vuosia sitten ollut diplomaattisella lähetystoimella tässä kaupungissa, ja hän puhui surkutellen olosuhteista, joiden johdosta nämä molemmat kansat näyttivät olevan määrätyt pysymään alituisesti sotakannalla keskenään.
"Helium", hän sanoi, "ylpeilee täysin oikeutetusti Barsoomin kauneimmista naisista, ja sen kaikista aarteista on Mors Kajakin ihailtava tytär Dejah Thoris suurenmoisin loistonäyte.
"— Siksipä", hän lisäsi, "kansa suorastaan palvoo hänen polkemaansa maata, ja sen jälkeen kun hän katosi onnettomalla retkellä, on koko Helium ollut surupuvussa.
"— Se, että meidän hallitsijamme antoi ahdistaa surkeassa tilassa olevaa laivastoa sen palatessa Heliumiin, oli vain yksi hänen kauheita erehdyksiään, joiden tähden, pelkään, Zodangan täytyy ennemmin tai myöhemmin korottaa viisaampi mies hänen paikalleen.
"— Nytkin, jolloin voittoisa sotajoukkomme piirittää Heliumia, ilmaisee Zodangan kansa äänekkäästi tyytymättömyyttään, sillä kansa ei hyväksy tätä sotaa, koska sen syyt eivät ole oikeuden ja kohtuuden mukaisia. Meidän sotajoukkomme ovat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että Heliumin laivaston päävoimat ovat olleet prinsessaa etsimässä, ja siten on meille ollut helppoa saattaa kaupunki surkeaan tilaan. Kerrotaan, että kaupunki kukistuu kaukaisemman kuun ensi kierrosten aikana."
"Ja miten luulette käyneen prinsessa Dejah Thorisille?" kysyin muka aivan ohimennen.
"Hän on kuollut", vastasi mies. "Se saatiin tietää eräältä vihreältä sotilaalta, joka äskettäin joutui etelän puolella joukkojemme vangiksi. Hän pääsi tharkien kynsistä karkaamaan erään oudon, toisesta maailmasta olevan otuksen kanssa, mutta vain joutuakseen warhoonien käsiin. Heidän thoatinsa oli löydetty kuljeksimasta meren pohjalta ja löytöpaikan läheisyydessä oli ollut merkkejä verisestä taistelusta."
Tämä tieto ei antanut minulle minkäänlaista varmuutta eikä liioin todistanut, että Dejah Thoris olisi todella ollut kuollut. Päätin senvuoksi pyrkiä Heliumiin mahdollisimman nopeasti kertoakseni Tardos Morsille hänen tyttärentyttärensä olinpaikasta kaiken sen, minkä tiesin.
Kymmenen päivää sen jälkeen kun olin eronnut kolmesta Ptor-veljeksestä, saavuin Zodangaan. Siitä alkaen kun olin joutunut kosketuksiin punaisten marsilaisten kanssa, olin havainnut, että Woolan tähden sain osakseni kiusallista huomiota, sillä tämä suurikokoinen eläin kuului rotuun, jota punainen kansa ei milloinkaan pidä kesynä. Jos joku kulkisi pitkin Broadwayta numidialainen leijona kintereillään, niin vaikutus olisi jotakuinkin samanlainen kuin se, jonka minä olisin tehnyt, jos olisin marssinut Zodangaan Woola mukanani.
Pelkkä ajatuskin siitä, että minun oli erottava tästä uskollisesta eläimestä, oli minusta niin vaikea ja tuskallinen, että lykkäsin eroamme, kunnes olimme saapumaisillamme kaupungin porteille. Mutta silloin meidän oli välttämättä erottava. Jos kysymyksessä ei olisi ollut muuta kuin oma turvallisuuteni tai huvini, niin eivät mitkään perustelut olisi saaneet minua lähettämään luotani ainoata Barsoomilla tapaamaani olentoa, jonka kiintymys ja uskollisuus ei ollut kertaakaan pettänyt. Mutta olisin mielelläni uhrannut henkeni palvellessani häntä, jota etsiessäni nyt aioin uhmata tämän minusta salaperäisen kaupungin vaaroja, enkä liioin voinut sallia myöskään Woolan hengen uhata yritykseni onnistumista, vielä vähemmän Woolan hetkellisen onnentunteen, sillä pidin varmana, että se pian unohtaisi minut. Sanoin senvuoksi eläin-paralle ystävälliset jäähyväiset, luvaten sille kuitenkin, että jos ehein nahoin selviydyn seikkailustani, koetan keksiä jonkun keinon löytääkseni sen jälleen.
Eläin näytti ymmärtävän minua täydelleen, ja kun osoitin taaksemme Tharkiin päin, kääntyi se lähtien luotani surkean näköisenä. En minäkään voinut jäädä katsomaan sen poistumista, vaan pyörsin päättävästi Zodangaa kohti, lähestyen sen uhkaavia muureja, ahdistava tunne rinnassani.
Ptor-veljeksiltä saamani kirjeen nojalla pääsin viipymättä suuren kaupungin sisälle. Oli aikainen aamuhetki, ja kadut olivat melkein tyhjät. Korkeiden metallipatsaiden päässä olevat asunnot muistuttivat hirveän suuria linnunpesiä ja itse patsaat teräksisiä puunrunkoja. Varastohuoneet olivat yleensä maan pinnalla, eivätkä niiden ovet olleet teljettyjä eivätkä lukittuja, sillä varkaus on Barsoomissa jokseenkin tuntematon. Murhaa saavat kaikki barsoomilaiset aina pelätä, ja vain senvuoksi heidän asuntonsa öisin ja vaarallisina aikoina nostetaan korkealle maasta.
Ptor-veljekset olivat antaneet minulle tarkat ohjeet, millä kohdalla kaupunkia voisin saada asunnon ja samalla olla lähellä niiden virkamiesten toimistoja, joille heidän kirjeensä olivat osoitetut. Kävellessäni jouduin kaupungin keskusaukiolle eli torille, joka on Marsin kaikkien kaupunkien luonteenomainen piirre.
Zodangan aukio on neliö, jonka kukin sivu on runsaasti puolitoista kilometriä, ja sitä reunustavat jeddakin, jedien sekä Zodangan hallitsijasuvun muiden jäsenten ja ylimysten palatsit, tärkeimmät julkiset rakennukset, kahvilat ja kaupat.
Astellessani suuren aukion poikki, vaipuneena ihmettelemään ja ihailemaan suurenmoista rakennustaitoa ja laajoja pihoja peittävää loistavaa, punahohtoista kasvullisuutta, huomasin punaisen marsilaisen, joka käveli reippaasti minua kohti eräältä kadulta. Hän ei kiinnittänyt minuun huomiota lainkaan, mutta kun hän tuli vierelleni, tunsin hänet ja käännähtäen ympäri laskin käteni hänen olalleen lausuen:
"Kaor, Kantos Kan!"
Salamannopeasti hän pyörähti minuun päin, ja ennenkuin edes käteni ennätti painua alas, oli hänen pitkän miekkansa kärki rinnallani.
"Ken olet?" hän ärähti, mutta kun hypähdin taaksepäin viidentoista metrin päähän, laski hän miekkansa kärjen maahan ja huudahti naurahtaen:
"Parempaa vastausta en tarvitse, koko Barsoomissa on vain yksi mies, joka ponnahtelee kuin kumipallo. Kaukaisemman kuun äidin nimessä, John Carter, kuinka olet tullut tänne, ja onko sinusta tullut darseen, kun voit vaihtaa väriä mielesi mukaan?
"Valmistit minulle ilkeän puoliminuuttisen, ystäväni", hän jatkoi, kun olin lyhykäisesti kertonut hänelle seikkailut, jotka olin kokenut erottuani hänestä Warhoonin areenalla. "Jos nimeni ja kotikaupunkini tunnettaisiin Zodangassa, istuisin hyvin pian kaukaisen Korusjärven rannoilla kunnianarvoisten esi-isä-vainajieni luona. Olen täällä Heliumin jeddakin Tardos Morsin lähettinä ottamassa selkoa prinsessamme Dejah Thorisin olinpaikasta. Zodangan prinssi Sab Than pitää häntä kätkettynä tässä kaupungissa ja on mielipuolisesti rakastunut häneen. Prinssin isä, Zodangan jeddak Than Kosis, on esittänyt rauhan ehdoksi sen, että Dejah Thoris menee naimisiin hänen poikansa kanssa. Mutta Tardos Mors ei suostu tähän vaatimukseen, vaan on lähettänyt sanan, että hän ja hänen kansansa näkevät prinsessan mieluummin kuolleena kuin vihittynä johonkin muuhun kuin omaan valitsemaansa mieheen. Ja omasta puolestaan Tardos Mors mieluummin hautautuu tuhotun ja palavan Heliumin raunioihin kuin liittää oman sukunsa merkin Than Kosisin suvun merkkiin. Tämä vastaus oli pahin solvaus, minkä hän saattoi heittää Than Kosisille ja zodangalaisille, mutta hänen kansansa pitää hänestä sitäkin enemmän, ja hänen valtansa on Heliumissa nyt suurempi kuin milloinkaan.
"— Olen ollut täällä kolme päivää", jatkoi Kantos Kan, "mutta en ole vielä löytänyt Dejah Thorisin vankilaa. Tänään liityin Zodangan laivastoon lentopartiolaisena ja toivon sitä tietä saavuttavani prinssi Sab Thanin luottamuksen, joka on tämän laivasto-osaston komentaja, ja siten saavani tietää Dejah Thorisin olinpaikan. Olen iloinen siitä, että sinä, John Carter, olet täällä, sillä tunnen sinun kiintymyksesi prinsessaan, ja yhdessä toimien meidän kahden pitäisi kyetä tekemään paljon."
Aukio alkoi täyttyä ihmisistä, jotka hyörivät jokapäiväisissä puuhissaan. Kauppoja avattiin ja kahvilat saivat aikaiset aamuvieraansa. Kantos Kan vei minut yhteen näistä uhkeista ruokailupaikoista, joissa tarjoilu kävi täysin koneellisesti. Ei ainoakaan käsi koskenut ruokaan siitä asti, kun se valmistumattomana saapui rakennukseen, siihen asti, kun se lämpimänä ja herkullisena ilmestyi pöydälle vieraan eteen tämän kosketettua jotakin pientä nappulaa osoittaakseen mitä halusi.
Aterian jälkeen Kantos Kan otti minut mukaansa lentopartiolaisten päämajaan, esitti minut päällikölleen ja pyysi, että minut merkittäisiin tämän joukko-osaston jäseneksi. Vallitsevan tavan mukaan oli minun suoritettava pääsytutkinto, mutta Kantos Kan oli huomauttanut minulle, ettei minun tarvitsisi sitä lainkaan pelätä, sillä hän kyllä järjestäisi asian. Sen hän tekikin vieden itse tutkintomääräykseni tutkivalle upseerille ja esitellen itsensä John Carteriksi.
"Kepposemme paljastuu kyllä myöhemmin", hän selitti nauraen, "kun painoa, ruumiin mittoja ja muita henkilökohtaisia tuntomerkkejä verrataan, mutta siihen kuluu useita kuukausia, ja tehtävämme on suoritettu tai epäonnistunut jo paljon ennen sitä."
Seuraavat päivät Kantos Kan käytti opettaen minulle lentämistä ja marsilaisten pienten, heikonnäköisten lentokoneiden korjaamista. Yhden miehen koneen runko on lähes viisi metriä pitkä, vähän toista metriä leveä ja kahdeksan sentimetriä paksu, suipeten kärjeksi kummastakin päästä. Ohjaaja istuu tason päällä istuimella, joka on sovitettu lentokonetta käyttävän pienen, meluttoman radiumkoneen verhoksi. Keveysaine on rungon ohkaisten metalliseinien sisällä ja siinä käytetään kahdeksatta Barsoomin valosädettä eli työntelevää sädettä, kuten sitä ominaisuuksiensa nojalla voisi nimittää.
Tämä, samoin kuin yhdeksäs säde, on Maassa tuntematon, mutta marsilaiset ovat keksineet, että se sisältyy olennaisena osana jokaiseen valoon, mistä valolähteestä se sitten saakin alkunsa. He tietävät, että juuri auringon kahdeksas säde ajaa auringonvalon eri kiertotähtiin ja että juuri kunkin kiertotähden oma kahdeksas säde "heijastaa" eli karkoittaa näin saapuneen valon uudelleen avaruuteen. Auringon kahdeksannet säteet imeytyisivät Barsoomin pintaan, mutta Barsoomin kahdeksannet säteet, jotka pyrkivät karkoittamaan valoa Marsista avaruuteen, virtaavat jatkuvasti poispäin tähdestä, muodostaen painovoimaa vastustavan voiman, joka talteen otettuna kykenee kohottamaan tavattomia painoja korkeuteen.
Juuri näitä säteitä käyttämällä marsilaiset ovat saaneet ilmapurjehdustekniikkansa niin täydelliseksi, että taistelulaivat, joiden paino on paljoa suurempi kuin mitä Maassa tunnetaan, purjehtivat Barsoomin ohuessa ilmassa yhtä herkästi ja keveästi kuin leikki-ilmapallo Maan tiheässä ilmakehässä.
Ensimmäisinä vuosina, sen jälkeen kun nämä säteet oli keksitty, tapahtui lukuisasti kummallisia onnettomuuksia, ennenkuin marsilaiset oppivat oikein arvioimaan ja käsittelemään keksimäänsä ihmeellistä voimaa. Eräässä tällaisessa tapauksessa, noin yhdeksänsataa vuotta sitten, oli ensimmäiseen suureen taistelulaivaan, johon oli sovitettu säiliöt näitä säteitä varten, varattu niitä liian suuri määrä, ja laiva oli noussut Heliumista ilmoihin mukanaan viisisataa upseeria ja miestä, tulematta milloinkaan takaisin.
Sitä Marsista poispäin työntävä voima oli niin suuri, että se oli kiitänyt kauas avaruuteen, mistä sen vieläkin saattaa voimakkaalla kaukoputkella nähdä. Yli kuudentoistatuhannen kilometrin etäisyydellä Marsista se kiertää taivaalla tämän tähden pienenä seuralaisena aikojen loppuun saakka.
Neljäntenä päivänä Zodangaan saapumiseni jälkeen tein ensimmäisen lentomatkani, ja sen tuloksena sain arvonkorotuksen ja asunnon Than Kosisin palatsissa.
Noustessani ilmaan kaupungin kohdalla tein joitakuita kierroksia, kuten olin nähnyt Kantos Kanin menettelevän. Sitten panin koneen täyteen vauhtiin ja kiidin huimaa vauhtia etelää kohti erään suuren, sieltäpäin Zodangaan saapuvan vesiväylän suuntaan.
Olin lentänyt yli kolmesataa kilometriä vajaassa tunnissa, kun huomasin kaukana allani kolmimiehisen ryhmän vihreitä marsilaisia sotilaita ajamassa hurjasti takaa pienikokoista olentoa, joka näytti koettavan päästä turvaan erään pellon muurien sisäpuolelle.
Annoin koneeni nopeasti laskeutua, ja kierrettyäni sotilaiden selkäpuolelle huomasin pian, että heidän takaa-ajamansa mies oli punainen marsilainen ja että tällä oli saman lento-osaston merkit kuin minullakin. Vähän matkan päässä oli hänen koneensa maassa ja sen ympärillä kaikki välineet, joilla hän ilmeisesti oli parhaillaan ollut korjaamassa jotakin vikaa, kun vihreät marsilaiset hänet yllättivät.
Nämä olivat jo aivan hänen kintereillään. Heidän nelistävät ratsunsa kiitivät hirveää vauhtia verrattain pientä pakenijaa kohti, kun taas sotilaat itse kallistuivat kauaksi oikealle, ojentaen pitkiä metallikärkisiä keihäitään. He näyttivät kilvan pyrkivän keihästämään zodangalais-parkaa, ja seuraavassa hetkessä hänen kohtalonsa olisi ratkaistu, jollen minä olisi saapunut juuri parhaaseen aikaan.
Annoin koneelleni sen kovimman vauhdin ja ohjasin sen suoraan vihreitä sotilaita kohti. Saavutin heidät pian ja hiljentämättä vähääkään nopeuttani annoin pienen koneeni keulan syöksyä lähimmän vihollisen olkapäiden väliin. Isku oli siksi ankara, että se olisi riittänyt murtamaan useita tuumia paksun teräslevyn, ja ratsastajan päätön ruumis lennähti ilmaan thoatin pään ylitse, pudoten sätkyttelevänä sammalelle. Molempien toisten ratsastajain thoatit kääntyivät pillastuneina kirkuen laukkaamaan vastakkaisiin suuntiin.
Hiljensin vauhtia ja laskeuduin kaartaen maahan hämmästyneen zodangalaisen vierelle. Hän kiitti minua lämpimästi tervetulleesta avusta ja lupasi, että saisin teostani ansaitun palkkion, sillä pelastamani henkilö ei ollut kukaan muu kuin Zodangan jeddakin serkku.
Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, sillä tiesimme, että vihollisemme varmasti palaisivat, niin pian kun olisivat saaneet ratsunsa hillityiksi. Kiiruhdimme hänen vahingoittuneen koneensa luo ja koetimme mahdollisimman nopeasti saada sen korjatuksi. Olimme jo suorittaneet korjauksen melkein loppuun, kun näimme vihreiden hirviöiden kummankin suunnaltaan laskettavan täyttä laukkaa meitä kohti. Kun he olivat saapuneet noin sadan askeleen päähän, eivät heidän thoatinsa taaskaan totelleet ohjausta, eivätkä he mitenkään saaneet niitä tulemaan lähemmäksi lentokonetta, joka oli niitä säikähdyttänyt.
Lopuksi sotilaat hyppäsivät satulasta ja sidottuaan ratsujensa jalat yhteen lähtivät jalkaisin meitä kohti pitkät miekat käsissään. Valitsin osalleni kookkaamman ja kehoitin zodangalaista koettamaan parhaansa mukaan selviytyä toisesta. Tein vastustajastani lopun melkein vaivattomasti, sillä harjoituksen kautta olin nyt siihen tottunut, ja kiiruhdin auttamaan uutta tuttavaani, jonka asema olikin varsin toivoton.
Hän virui haavoittuneena maassa vastustajansa iso jalka kaulallaan ja pitkä miekka kohotettuna viimeistä iskua varten. Yhdellä hyppäyksellä lensin viidentoista metrin pituisen välimatkan ja upotin miekkani vihreän sotilaan ruumiiseen. Hänen miekkansa putosi vahinkoa tekemättä maahan ja hän itse vaipui velttona maassa viruvan zodangalaisen päälle.
Nopea tarkastus osoitti, ettei viimemainittu ollut saanut vaarallisia haavoja, ja lyhyen lepohetken kuluttua hän vakuutti kykenevänsä lähtemään paluumatkalle. Hänen täytyi kuitenkin lentää omalla koneellaan, sillä nämä pienet laitokset ovat suunnitellut vain yhtä henkilöä varten.
Lopetimme senvuoksi reippaasti korjauksen ja kohosimme yhdessä Marsin hiljaiselle, pilvettömälle taivaalle. Kovaa vauhtia ja ilman enempiä kommelluksia palasimme Zodangaan.
Kaupunkia lähestyessämme näimme, että sen edustalla olevalle kentälle oli kerääntynyt valtavia joukkoja sekä siviili- että sotaväkeä. Ilma oli mustanaan taistelualuksia ja yksityisiä sekä julkisia huvilaivoja, joista liehui pitkiä, kirkasvärisiä silkkiviirejä ja omituisen kauniisti kirjailtuja lippuja.
Toverini antoi minulle merkin laskeutua alemmaksi ja ohjaten koneensa viereeni ehdotti, että menisimme katsomaan juhlallisuuksia. Hän selitti, että siellä jaettiin upseereille ja sotilaille palkintoja urhoollisuudesta ja kunnostautumisesta. Sitten hän päästi liehumaan pienen lipun, joka osoitti, että hänen koneessaan oli Zodangan kuninkaallisen suvun jäsen, ja pujottauduimme yhdessä ilmalaivojen välitse, kunnes olimme aivan Zodangan jeddakin ja tämän esikunnan yläpuolella. Kaikki ratsastivat punaisten marsilaisten pienillä kesyillä ori-thoateilla, ja heidän hihnoissaan ja koristuksissaan oli upeanvärisiä höyheniä niin runsaasti, että minua pakostakin hämmästytti tämän seurueen ja omalla maapallollani näkemieni punaisten intiaanijoukkojen tavaton yhdennäköisyys.
Eräs esikunnan jäsen huomautti Than Kosisille ilmassa olevasta toveristani, ja hallitsija viittasi tätä laskeutumaan maahan. Sillä aikaa kun joukot marssivat asemiinsa jeddakin eteen, puhelivat he vakavasti keskenään, samalla kun jeddak ja esikunnan jäsenet silloin tällöin katsahtivat minuun päin. En saattanut kuulla keskustelua, ja pian se lakkasikin kaikkien laskeutuessa satulasta, kun viimeinenkin joukko-osasto oli sijoittunut asemaansa hallitsijan eteen. Eräs esikunnan jäsen astui joukkojen eteen, lausui jonkun sotilaan nimen ja komensi hänet esille. Sitten upseeri selosti sankarityötä, jonka johdosta jeddak tahtoi antaa sotilaalle tunnustuksen, Senjälkeen jeddak kiinnitti metallisen kunniamerkin onnellisen sotilaan vasempaan käsivarteen.
Kymmenen miestä oli saanut merkkinsä, kun airut lausui:
"John Carter, lentopartiolainen!"
En milloinkaan eläissäni ole hämmästynyt niin kovasti, mutta olen tottunut ankaraan sotilaskuriin ja annoin pienen koneeni laskeutua kevyesti maahan, astuen sitten esiin, samoin kuin olin nähnyt toisten tekevän. Kun olin pysähtynyt upseerin eteen, puhutteli hän minua sellaisella äänellä, että kaikki sotajoukot ja katselijat kuulivat hänen sanansa.
"Tunnustukseksi siitä huomattavasta rohkeudesta ja taidosta", hän lausui, "jota sinä, John Carter, osoitit puolustaessasi jeddak Than Kosisin serkun henkeä, yksin voittaen kolme vihreätä sotilasta, näkee jeddakimme hyväksi antaa sinulle merkin suopeudestaan."
Than Kosis astui sitten luokseni ja kiinnitettyään kunniamerkin käsivarteeni lausui:
"Serkkuni on yksityiskohtaisesti kuvannut minulle huomattavan tekosi, joka tuntuu melkein ihmeeltä, ja jos kerran voit niin hyvin puolustaa jeddakin serkkua, niin kuinka paljon paremmin voisitkaan suojella itse jeddakin henkeä. Sinut on senvuoksi nimitetty henkivartioväen padwariksi, ja sinut majoitetaan tästä lähtien minun palatsiini."
Kiitin häntä ja sijoituin hänen määräyksestään esikunnan jäsenten joukkoon. Juhlallisuuksien päätyttyä vein koneeni takaisin lentopartiolaisten parakeille, minkä jälkeen menin lähetin saattamana ilmoittautumaan palatsin vartioston komentajalle.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Löydän Dejahin
Palatsin päällikkö, jolle ilmoittauduin, oli saanut määräyksen sijoittaa minut lähelle jeddakia, joka sota-aikana sai aina pelätä salamurhaa, sillä marsilaisten taistelutapojen ainoana siveellisenä ohjeena näyttää olevan sääntö, että kaikki on sodassa luvallista.
Senvuoksi hän lähetti minut siihen huoneeseen, jossa Than Kosis parhaillaan oleskeli. Hallitsija keskusteli juuri poikansa Sab Thanin ja eräiden hovilaisten kanssa eikä huomannut minun saapumistani. Salin seinät olivat täydelleen uhkeiden verhojen peitossa, jotka salasivat katseilta kaikki ikkunat ja ovet, joita niissä mahdollisesti oli. Huonetta valaisivat talteenotetut auringonsäteet, joiden säilytyspaikkana oli varsinaisen katon ja muutamia sentimetrejä sen alapuolella olevan himmeäksi hiotusta lasista tehdyn valekaton välinen tila.
Oppaani veti syrjään yhden verhon ja näytti minulle huoneen ympäri verhojen ja seinien välissä kulkevaa käytävää. Tässä käytävässä tuli minun pysytellä, niin kauan kun Than Kosis oli salissa. Hänen poistuessaan oli minun seurattava häntä. Ainoana velvollisuutenani oli varjella hallitsijaa ja pysytellä niin vähän näkyvissä kuin mahdollista.
Minut tultaisiin vapauttamaan neljän tunnin kuluttua. Sitten palatsin komentaja jätti minut yksin.
Seinäverhot olivat kummallista kudontaa; toiselta puolelta ne näyttivät paksuilta ja tiiviiltä, mutta piilopaikastani saatoin minä nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui, yhtä selvästi kuin ei välissä olisikaan ollut verhoja.
Tuskin olin ehtinyt sijoittautua vartiopaikalleni, kun huoneen vastaisella puolella verhot jakautuivat ja sisään astui neljä henkivartiosotilasta tuoden mukanaan naisen. Lähestyessään Than Kosisia sotilaat siirtyivät syrjään ja tuskin kolmen metrin päässä minusta, kauniit kasvot hymyilevinä, seisoi jeddakin edessä Dejah Thoris.
Zodangan prinssi Sab Than kiiruhti häntä vastaan ja käsikkäin he sitten astuivat jeddakin eteen. Than Kosis katsahti hämmästyneenä heihin ja kohoten seisoalleen tervehti Dejah Thorisia.
"Mitä kummallista oikkua on minun kiittäminen tästä vierailustasi, Heliumin prinsessa? Vasta kaksi päivää sittenhän sinä, pidellen niin hellävaroen ylpeyttäni, vakuutit minulle mieluummin valitsevasi vihreän tharkin Tal Hajusin kuin minun poikani."
Dejah Thorisin hymy vain lisääntyi, ja ilkamoivan väreen leikkiessä hänen suupielissään hän vastasi:
"Aikojen alusta alkaen on Barsoomissa ollut naisten etuoikeutena, että he saavat muuttaa mieltänsä niin kuin haluavat ja teeskennellä sydämen asioissa. Sen sinä, Than Kosis, annat minulle anteeksi, kuten poikasikin on tehnyt. Kaksi päivää sitten en ollut varma siitä, että hän rakastaa minua; mutta nyt olen, ja olen tullut pyytämään sinua unohtamaan ajattelemattomat sanani ja ottamaan vastaan Heliumin prinsessan vakuutuksen, että hän, kun aika tulee, menee avioliittoon Sab Thanin, Zodangan prinssin kanssa."
"Olen iloinen tästä päätöksestäsi", vastasi Than Kosis. "En millään muotoa halua kauempaa jatkaa sotaa Heliumin kansaa vastaan. Lupauksesi otetaan varteen ja asiasta annetaan hetimiten julistus kansalleni."
"Olisi parempi, Than Kosis", keskeytti Dejah Thoris, "että kihlaus julkaistaisiin vasta tämän sodan päätyttyä. Minun kansastani, samoin kuin sinunkin, tuntuisi oudolta, jos Heliumin prinsessa antaisi kätensä maansa viholliselle vihollisuuksien vielä jatkuessa."
"Eikö sotaa voida lopettaa heti?" puhkesi Sab Than puhumaan. "Tarvitaan vain Than Kosisin sana, ja rauha on tehty. Sano se, isä, sano se sana, joka jouduttaa onneani ja lopettaa tämän kansan vieroman sodan."
"Saamme nähdä", vastasi Than Kosis, "kuinka halukkaita heliumilaiset ovat rauhaan. Joka tapauksessa tarjoan sitä heille."
Lausuttuaan vielä joitakuita sanoja Dejah Thoris kääntyi ympäri ja poistui huoneesta edelleenkin vartijain seuraamana.
Niin siis olivat lyhytikäiset, onnelliset ilmalinnani sortuneet, romahtaneet todellisuuden maaperään. Se nainen, jonka puolesta olin pannut henkeni vaaraan ja jonka huulilta vielä niin äskettäin olin kuullut tunnustuksen, että hän rakastaa minua, oli keveästi unohtanut olemassaolonikin ja hymyillen antanut kätensä kansansa pahimmalle vihamiehelle.
Vaikka olin kuullut sen omilla korvillani, en sittenkään voinut sitä uskoa. Minun täytyi päästä hänen asuntoonsa ja kuulla hänen toistavan tämän katkeran totuuden minulle yksin, ennenkuin uskoisin. Lähdin sen vuoksi vartiopaikaltani ja kiiruhdin verhojen takaista käytävää myöten ovelle, jonka kautta hän oli poistunut huoneesta. Hiivin hiljaa ovesta ja näin edessäni sokkeloisia käytäviä, jotka haarautuivat ja polvittelivat kaikkiin suuntiin.
Juoksin nopeasti ensin yhteen, sitten toiseen ja huomasin pian olevani auttamattomasti eksyksissä. Pysähdyin läähättäen ja nojasin seinään. Samassa kuulin ääniä läheltäni. Ilmeisesti ne kuuluivat toiselta puolen sitä väliseinää, jota vasten nojasin, ja pian erotin Dejah Thorisin puhuvan. Sanoista en saanut selvää, mutta tiesin, että äänestä en voinut erehtyä.
Astuin muutamia askelia ja huomasin toisen käytävän, jonka päässä oli ovi. Menin rohkeasti ovesta sisään vain huomatakseni tulleeni pieneen etuhuoneeseen, jossa olivat häntä seuranneet neljä vartijaa. Yksi heistä hypähti heti seisaalleen ja kysyi, mitä asiaa minulla oli.
"Tulen Than Kosisin luota", vastasin, "ja haluan puhutella Dejah
Thorisia, Heliumin prinsessaa, kahden kesken."
"Entä määräyksesi?" jatkoi kyselijä.
En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Vastasin, että kuuluin palatsin vartiostoon, ja odottamatta, mitä hän sanoisi, astahdin etuhuoneen vastaisella seinällä olevaa ovea kohti, jonka takaa kuului Dejah Thorisin puhelu.
Mutta sisäänpääsy ei ollutkaan niin helppoa. Vartija sulki minulta tien sanoen:
"Than Kosisin luota ei tule kukaan ilman määräystä tai tunnussanaa.
Minun on saatava sinulta jompikumpi, ennenkuin pääset menemään."
"Ainoa tarvitsemani määräys, ystäväni, mennäkseni minne tahdon, riippuu kupeellani", vastasin hapuillen pitkää säilääni. "Annatko minun mennä rauhassa vai etkö?"
Vastauksen sijasta hän tempaisi oman miekkansa käskien toisten tehdä samoin, ja kaikki neljä seisoivat aseet paljaina sulkien minulta tien.
"Sinä et ole täällä Than Kosisin määräyksestä", huusi heistä se, joka oli minua ensiksi puhutellut. "Sinä et pääse Heliumin prinsessan asuntoon, vaan sensijaan on sinun vartioituna mentävä Than Kosisin luokse selittämään aiheetonta julkeuttasi. Heitä pois miekkasi; toivotonta on sinun koettaa voittaa meitä neljää", hän lisäsi julmasti hymyillen.
Vastauksenani oli nopea isku, jonka jälkeen minulla oli jäljellä vain kolme vastustajaa, ja voin vakuuttaa, että he olivat täysin arvoisiani. Silmänräpäyksessä olivat he pakottaneet minut, henkeni edestä taistellen, peräytymään huoneen nurkkaan, jossa he voivat ahdistaa minua vain yksi kerrallaan. Siten jatkoimme taistelua lähemmäs kaksikymmentä minuuttia, vastakkain sattuvien säilien täyttäessä huoneen hullujenhuonetta muistuttavalla melulla.
Telmeen alkaessa oli Dejah Thoris tullut oman huoneensa ovelle ja seisoi siinä koko taistelun ajan Solan kurkistellessa hänen olkansa yli. Dejah Thorisin kasvot olivat rauhalliset ja ilmeettömät, ja arvasin ettei hän sen enempää kuin Solakaan tuntenut minua.
Vihdoin kaasi onnellinen isku toisen vartijan, ja kun minulla sitten oli enää vain kaksi vastassani, muutin taktiikkaa ja kävin heidän kimppuunsa omalla taistelutavallani, joka jo oli tuottanut minulle niin monta voittoa. Kolmas vastustajani kaatui kymmenen sekuntia toisen jälkeen, ja vähän myöhemmin virui viimeinenkin vainajana verisellä lattialla. He olivat rohkeita miehiä ja kelpo miekkailijoita, ja minua suretti, että minun oli ollut pakko surmata heidät. Mutta olisin ollut valmis tuhoamaan koko Barsoomin väestön, jollen mitenkään muuten olisi päässyt rakkaan Dejah Thorisin luokse.
Pistäen verisen säiläni tuppeen astuin marsilaista prinsessaani kohti, joka yhä vielä seisoi katsellen minua äänettömänä ilman ainoatakaan tuntemisen merkkiä.
"Kuka olet, zodangalainen?" hän kuiskasi. "Vieläkö yksi vihollinen lisäämään surkeuttani?"
"Olen ystävä", vastasin, "aikoinaan suosittu ystävä."
"Ei ainoakaan Heliumin prinsessan ystävä kanna tuota merkkiä", hän huomautti, "ja kuitenkin — tuo ääni! Olen kuullut sen ennen; se ei ole — se ei voi olla — ei, sillä hän on kuollut."
"Ja kuitenkin, prinsessani, tässä ei ole kukaan muu kuin John Carter", sanoin, "etkö tunne, värin ja vieraan merkin takaakin, päällikkösi sydäntä?"
Kun astuin hänen luokseen, kallistui hän minua kohti kädet ojennettuina, mutta kun koetin ottaa hänet syliini, peräytyi hän vavahtaen ja äännähtäen surkeasti.
"Liian myöhään, liian myöhään", hän valitti. "Oi, entinen päällikköni, jota pidin kuolleena, jospa olisit palannut lyhyttä hetkeä aikaisemmin — nyt se on liian myöhäistä, liian myöhäistä."
"Mitä tarkoitat, Dejah Thoris?" huudahdin. "Sitäkö, ettet olisi lupautunut Zodangan prinssille, jos olisit tiennyt minun elävän?"
"Arveletko, John Carter, että olisin voinut antaa sydämeni eilen sinulle ja tänään toiselle? Minä luulin, että se oli sinun ruumiisi kanssa haudattuna johonkin Warhoonin luolaan, ja siksi olen tänään luvannut ruumiini toiselle pelastaakseni kansani Zodangan voittoisan armeijan hävitykseltä."
"Mutta minä en ole kuollut, prinsessani. Olen tullut vaatimaan sinua omakseni, eikä koko Zodanga kykene sitä estämään."
"Se on liian myöhäistä, John Carter; lupaukseni on annettu, ja Barsoomissa se on sitova. Kaikki senjälkeiset juhlallisuudet ovat pelkkää tyhjää muodollisuutta. Ne eivät tee avioliittoa yhtään varmemmaksi, sen enempää kuin jeddakin juhlallinen hautajaissaatto varmentaa hänen kuolemaansa. Avioliittoani voidaan pitää totena. Enää et saa nimittää minua prinsessaksesi. Enää et ole päällikköni."
"Tunnen varsin vähän teidän barsoomilaisten tapoja, Dejah Thoris, mutta sen totisesti tiedän, että rakastan sinua, ja jos tarkoitat totta viimeisillä sanoillasi, jotka lausuit silloin kun warhoonlauma hyökkäsi kimppuumme, ei kukaan toinen mies saa ikinä vaatia sinua omakseen. Tarkoitit silloin totta, prinsessani, ja niin ajattelet vieläkin! Sano, ajattelethan!"
"Totta tarkoitin, John Carter", kuiskasi hän. "Nyt en voi enää toistaa niitä sanoja, sillä olen lupautunut toiselle. Oi, jos vain olisit tuntenut tapamme", hän jatkoi puolittain itsekseen, "olisit saanut sen lupauksen jo kuukausia ennen ja voinut vaatia minut omaksesi ennen kaikkia muita. Kenties olisi se merkinnyt Heliumin sortumista, mutta olisin voinut uhrata valtakuntani tharkilaisesta päälliköstäni."
Sitten hän jatkoi ääneen: "Muistatko sen yön, jolloin loukkasit minua? Nimitit minua prinsessaksesi, vaikket ollut pyytänyt kättäni, ja sitten kerskuit taistelleesi minun tähteni. Et tietänyt, eikä minun olisi pitänyt loukkautua; nyt sen ymmärrän. Mutta ei ollut ketään kertomassa sinulle sitä, mitä minä en voinut, että nimittäin Barsoomin punaisen kansan kaupungeissa on kahdenlaisia naisia: toisten tähden miehet taistelevat voidakseen pyytää heitä puolisoikseen; toisten tähden he myös taistelevat, mutta eivät milloinkaan pyydä heidän kättään. Kun mies on voittanut naisen, voi hän nimittää tätä prinsessakseen tai käyttää hänestä mitä hyvänsä muuta lukuisista, omistusta merkitsevistä nimityksistä. Sinä olit taistellut minun puolestani, mutta et ollut pyytänyt minua puolisoksesi, ja sen vuoksi, kun nimitit minua prinsessaksesi, näetkö", hän empi, "minä loukkauduin. Mutta en sittenkään, John Carter, torjunut sinua luotani, kuten minun olisi pitänyt, kunnes teit loukkauksen kaksin verroin pahemmaksi herjaamalla minua sillä, että olit muka voittanut minut taistelun palkkiona."
"Nyt minun ei tarvitse pyytää sinulta anteeksi, Dejah Thoris", huudahdin. "Sinun täytyy tietää, että erehdykseni johtui perehtymättömyydestäni Barsoomin tapoihin. Sen, minkä silloin jätin tekemättä kainoudesta ja siitä luulosta, että pyyntöni olisi julkea ja vastenmielinen, sen teen nyt, Dejah Thoris: pyydän sinua vaimokseni, ja suonissani virtaavan virginialaisen sotilasveren nimessä, sinusta tulee vaimoni."
"Ei, John Carter, se on hyödytöntä", huudahti hän toivottomasti. "En koskaan tule omaksesi, niin kauan kuin Sab Than elää."
"Olet langettanut hänen kuolemantuomionsa, prinsessani, Sab Than kuolee."
"Ei sekään auta", ehätti hän selittämään. "En saa tulla sen miehen puolisoksi, joka surmaa mieheni, vaikkapa itsepuolustuksessakin. Sellainen on täällä tapa. Meitä barsoomilaisia hallitsee tavat. Turhaa on ponnistella, ystäväni. Sinun on kestettävä murhe kanssani. Sen ainakin saamme jakaa toistemme kanssa. Sen ja muiston tharkien luona viettämästämme lyhyestä ajasta. Nyt sinun on mentävä, etkä enää milloinkaan saa nähdä minua. Hyvästi, entinen päällikköni."
Murtuneena ja yksinäisenä poistuin huoneesta, mutta en ollut tyyten menettänyt rohkeuttani enkä voinut myöntää, että olin menettänyt Dejah Thorisin, ennenkuin juhlallinen toimitus olisi todella suoritettu.
Astellessani käytäviä pitkin olin niiden kiertelevissä sokkeloissa yhtä perinpohjin eksyksissä, kuin olin ollut ennen Dejah Thorisin luokse tuloani.
Tiesin, että ainoana pelastuksenani olisi päästä pois Zodangan kaupungista, sillä neljän vartijan kuolemaa ryhdyttäisiin tutkimaan, ja koska en ilman opasta kykenisi löytämään alkuperäistä vartiopaikkaani, alettaisiin minua epäillä, heti kun minut löydettäisiin kuljeksimasta palatsissa ilman päämäärää.
Sattumalta jouduin alempiin kerroksiin vieville kiertoportaille ja niitä myöten laskeuduin useampia kerroksia, kunnes huomasin oven, joka vei suureen huoneeseen. Tässä huoneessa oli joukko henkivartiostoon kuuluvia miehiä, mutta sen seiniä verhosivat läpinäkyvät verhot, ja minä piilouduin niiden taakse kenenkään huomaamatta.
Miesten keskustelu oli yleisluontoista eikä herättänyt mielenkiintoani, ennenkuin sisään astui upseeri, joka komensi neljä miestä vapauttamaan Heliumin prinsessaa vartioimassa olevaa osastoa. Nyt tiesin pulan vasta oikein vakavasti alkavan, ja se tulikin aivan liian pian. Sillä tuskin olivat komennetut miehet ehtineet poistua huoneesta, kun jo yksi heistä syöksyi takaisin huohottaen ja huutaen, että he olivat löytäneet toverinsa teurastettuina etuhuoneesta.
Seuraavalla hetkellä vilisi koko palatsi väkeä. Vartiosotilaita, upseereita, hovimiehiä, palvelijoita ja orjia juoksi sikin sokin käytävissä ja huoneissa vieden tietoja ja määräyksiä sekä etsien murhamiehen jälkiä.
Silloin oli minulla tilaisuus koettaa, ja niin vähäisiltä kuin toiveeni näyttivätkin, yritin. Kun joukko sotilaita riensi piilopaikkani ohitse, liityin heidän peräänsä ja seurasin heitä palatsin sokkeloissa, kunnes kulkiessamme erään avaran salin lävitse näin siunatun päivänvalon tulvivan sisään useista suurista ikkunoista.
Tällöin erosin oppaistani ja syöksähdin lähimmälle ikkunalle etsimään pakotietä. Ikkunat avautuivat avaralle parvekkeelle, jonka alapuolella oli yksi Zodangan leveistä puistokaduista. Maahan oli lähes kymmenen metriä ja saman matkan päässä rakennuksesta oli hyvinkin kuuden metrin korkuinen, hiotusta lasista tehty, lähes puolen metrin, paksuinen muuri. Punaisesta marsilaisesta olisi tätä tietä pakeneminen näyttänyt mahdottomalta, mutta minusta, jolla oli Maassa saamani voimat ja vikkelyys, se tuntui jo suoritetulta. Pelkäsin vain sitä, että minut keksittäisiin ennen pimeän tuloa, sillä enhän voinut yrittää paeta kirkkaassa päivänvalossa, kun allani oleva piha ja muurin toisella puolella oleva katu olivat täynnänsä zodangalaisia.
Etsin sen vuoksi piilopaikkaa ja löysinkin vihdoin sellaisen sattumalta. Salin katosta riippui tavattoman suuri koristuslaitos noin kolmen metrin korkeudella lattiasta. Tähän avaraan maljamaiseen vehkeeseen hyppäsin helposti, ja tuskin olin ehtinyt siihen piilottua, kun kuulin, että huoneeseen astui useita henkilöitä. He pysähtyivät piilopaikkani kohdalle ja kuulin selvästi heidän jokaisen sanansa.
"Se on heliumilaisten työtä", lausui yksi heistä.
"Niin, oi jeddak, mutta miten ovat he päässeet palatsiin? Voisin uskoa, että yksi vihollinen saattaisi livahtaa sisähuoneisiin, vaikkakin vartioväki on erittäin valpasta, mutta kuinka olisi kuusi- tai kahdeksanmiehinen sotilasjoukko voinut päästä sinne huomaamatta, se on minusta käsittämätöntä. Pian kuitenkin saamme tietää sen, sillä tuossa saapuu hallitsijan sielunlukija."
Ryhmään liittyi uusi henkilö, joka lausuttuaan jeddakille tavanmukaisen tervehdyksen sanoi:
"Oi, mahtava jeddak, kummallisen kertomuksen olen lukenut uskollisten henkivartijoittesi kuolleista ajatuksista. Heidän kimppuunsa ei käynyt sotilasjoukko, vaan yksi ainoa vastustaja."
Hän pysähtyi antaakseen kuulijoille aikaa täysin ymmärtämään tämän tiedon tärkeyden, ja siitä, että hänen sanojaan tuskin uskottiin, oli todistuksena Than Korisin huulilta luiskahtanut kärsimätön ja epäilevä huudahdus:
"Minkälaisia kummitusjuttuja sinä minulle kerrot, Notan?"
"Se on silkkaa totuutta, jeddakini", vastasi psykologi. "Nämä vaikutelmat olivat itse asiassa hyvin selvästi näkyvissä kaikkien neljän vartiosotilaan aivoissa. Heidän ahdistajansa oli hyvin kookas mies, hänellä oli sinun oman henkivartiostosi merkki, ja hänen taistelukykynsä lähenteli ihmettä, sillä hän taisteli avoimesti kaikkia neljää vastaan ja voitti heidät ylivoimaisen taitonsa sekä tavattomien voimiensa ja kestävyytensä avulla. Vaikka hänellä olikin Zodangan merkki, jeddakini, ei sellaista miestä ole milloinkaan ennen nähty tässä eikä missään muussakaan Barsoomin maassa. Tutkin ja kuulustelin myöskin Heliumin prinsessaa, mutta hänen ajatuksistaan en saanut vähääkään selvää; hän voi hillitä itsensä täydelleen, enkä minä kyennyt lukemaan mitään. Hän kertoi nähneensä osan taistelusta, ja silloin kun hän oli sitä katsellut, oli vartiosotilaita vastassa ollut vain yksi mies, jota hän ei muistanut koskaan nähneensä."
"Missä on äskeinen pelastajani?" kysyi toinen, jonka tunsin äänestä vihreiden marsilaisten kynsistä pelastamakseni Than Kosisin serkuksi. "Ensimmäisen esi-isäni merkin nimessä", hän jatkoi, "kuvaus sopii häneen tarkalleen, erittäinkin taistelukelpoisuuteen nähden."