"Missä se mies on?" huudahti Than Kosis. "Tuotakoon hänet eteeni heti paikalla! Mitä tiedät hänestä, serkku? Kun nyt muistelen, tuntui minusta kummalliselta, että Zodangassa olisi ollut sellainen sotilas, jonka nimeä emme edes me tunteneet aikaisemmin. Entä hänen nimensä sitten, John Carter, kuka on koskaan kuullut sellaista nimeä Barsoomissa!"
Pian tuotiin sana, ettei minua löytynyt mistään, ei palatsista eikä aikaisemmasta majapaikastani, lentopartiolaisten parakeilta. Kantos Kan oli tavattu ja häntä oli kuulusteltu, mutta hän ei tuntenut olinpaikkaani, ja menneisyydestäni hän oli sanonut tietävänsä varsin vähän, sillä hän oli vasta äskettäin tavannut minut ollessamme warhoonien vankeina.
"Pitäkää silmällä sitä toista miestä", komensi Than Kosis. "Myöskin hän on muukalainen, ja he molemmat saattavat yhtä hyvin olla kotoisin Heliumista kuin jostakin muualta. Toisen luota löydämme ennemmin tai myöhemmin myöskin toisen. Tehkää ilmapatrullit nelinkertaisiksi, ja antakaa tutkia mitä tarkimmin jokainen henkilö, joka poistuu kaupungista joko ilmoitse tai maitse."
Nyt saapui toinen sanantuoja ilmoittaen, että minä olin vielä palatsin muurien sisällä.
"On tutkittu tarkoin kaikkien niiden henkilöiden tuntomerkit, jotka ovat tänään saapuneet palatsin alueelle tai poistuneet sieltä", lopetti mies puheensa, "mutta mitkään niistä eivät lähimainkaan sovi tähän uuteen henkivartioston padwariin, paitsi ne, jotka on mainittu silloin, kun hän saapui."
"Silloin saamme hänet kiinni ennen pitkää", huomautti Than Kosis tyytyväisenä, "ja sillä välin menemme taaskin Heliumin prinsessan asuntoon ja kuulustelemme häntä. Hän tietää luultavasti enemmän, kuin häntä halutti ilmaista sinulle, Notan. Tulkaa."
He poistuivat salista, ja kun ulkona oli jo tullut pimeä, hypähdin keveästi alas piilopaikastani ja kiiruhdin parvekkeelle. Vain vähän väkeä oli liikkeellä, ja valiten hetken, jolloin ketään ei ollut läheisyydessä, hyppäsin vikkelästi lasisen muurin harjalle ja sieltä kadulle palatsin alueen ulkopuolelle.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Harhailemassa ilmassa
Koettamatta piileskellä kiiruhdin majoituspaikkojemme läheisyyteen, sillä olin varma, että löytäisin Kantos Kanin sieltä. Tullessani likemmäksi rakennusta olin varovampi, koska, ja varsin oikein, arvelin, että niitä seutuja pidettäisiin silmällä. Pääkäytävän ympärillä vetelehti useita miehiä, joilla oli siviilimerkit, ja takalistolla oli niitä lisää. Yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsivat, saatoin kenenkään huomaamatta pyrkiä vain viereisen talon kautta, ja vaivaloisten yrityksien jälkeen onnistui minun päästä jonkun matkan päässä olevan varastohuoneen katolle.
Hyppien katolta toiselle olin pian senjälkeen eräässä sen rakennuksen avoimessa ikkunassa, jossa toivoin tapaavani heliumilaisen, ja seuraavalla hetkellä seisoin hänen edessään huoneessa. Hän oli yksin eikä näyttänyt vähääkään hämmästyvän saapumisestani, sillä hän sanoi odottaneensa minua jo paljoa aikaisemmin, kun vartiovuoroni oli täytynyt päättyä joku aika sitten.
Huomasin, ettei hän tiennyt mitään siitä, mitä palatsissa tällä välin oli tapahtunut, ja kertomani uutiset saivat hänet ankaran kiihkon valtaan. Kun kerroin, että Dejah Thoris oli luvannut kätensä Sab Thanille, suuttui hän kovasti.
"Se ei voi olla totta", hän huudahti. "Se on mahdotonta! Mieluummin jokainen heliumilainen toki kuolisi kuin suostuisi myymään rakkaan prinsessamme Zodangan hallitsevalle suvulle. Hänen on täytynyt menettää järkensä suostuessaan niin vihattuun sopimukseen. Et tiedä, kuinka me heliumilaiset rakastamme hallitsijasukumme jäseniä, etkä senvuoksi voi käsittää sitä kammoa, jota tunnen tällaista herjaavaa liittoa kohtaan.
"— Mitä on tehtävä, John Carter?" hän jatkoi. "Olet keinokas mies.
Etkö voi keksiä jotakin tapaa Heliumin pelastamiseksi tästä häpeästä?"
"Jos pääsen miekan ulottumiin Sab Thanista", vastasin, "niin voin selvittää tämän pulman, mikäli se koskee Heliumia, mutta omasta puolestani näkisin mieluummin jonkun toisen lyövän sen iskun, joka vapauttaa Dejah Thorisin."
Kantos Kan silmäili minua kiinteästi ennenkuin virkkoi mitään.
"Sinä rakastat häntä", hän sanoi sitten. "Tietääkö hän sen?"
"Kyllä hän tietää, Kantos Kan, ja torjuu minut luotaan vain sentähden, että hän on lupautunut Sab Thanille."
Kelpo veikko ponnahti seisaalleen ja tarttuen olkapäähäni nosti miekkansa pystyyn huudahtaen:
"Ja jos olisin itse saanut valita, niin en olisi voinut löytää sopivampaa puolisoa Heliumin ensimmäiselle prinsessalle. Kas tässä käteni olallesi, John Carter, ja sanani, että Sab Than saa surmansa minun miekastani, sillä minä rakastan Heliumia, Dejah Thorisia ja sinua. Vielä tänä yönä koetan pujahtaa hänen asuntoonsa palatsiin."
"Mutta miten?" kysyin. "Sinua pidetään tarkoin silmällä, ja lentovartiosto on tehty nelinkertaiseksi."
Hän taivutti päänsä ja mietti hetkisen; kohotti sen sitten pystyyn, kasvoillaan luottava ilme.
"Kun vain selviydyn täkäläisistä vahdeista, niin se onnistuu", hän selitti. "Tunnen korkeimman tornin kautta palatsiin vievän salaisen käytävän. Huomasin sen sattumalta lentäessäni eräänä päivänä vahtivuorollani palatsin ylitse. Tällaisissa puuhissa täytyy tutkia kaikkia tavallisuudesta poikkeavia ilmiöitä, joita satumme näkemään, ja kun näin kasvot tirkistämässä palatsin korkean tornin huipusta, oli se minusta perin tavatonta. Lensin senvuoksi kasvoja kohti ja näin, että tirkistelijä ei ollut kukaan muu kuin Sab Than. Hän joutui hieman hämilleen siitä, että olin nähnyt hänet, ja komensi minua pitämään asian omina tietoinani, selittäen, että tornista vei käytävä suoraan hänen asuntoonsa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin hän. Jos vain pääsisin lentokasarmin katolle ja saisin koneeni, niin viidessä minuutissa olisin Sab Thanin asunnossa. Mutta miten pääsen tästä talosta, joka sanojesi mukaan on vartioitu?"
"Kuinka tarkoin kasarmin lentokonevajoja vartioidaan?" kysyin.
"Tavallisesti on katolla öisin vain yksi mies."
"Mene tämän rakennuksen katolle, Kantos Kan, ja odota minua siellä!"
Pysähtymättä selittämään suunnitelmiani palasin kadulle samaa tietä kuin olin tullut ja kiiruhdin kasarmille. En uskaltanut mennä rakennukseen, sillä se oli täynnä lentopartiolaisia, jotka kuten koko Zodanga etsivät minua.
Rakennus oli tavattoman iso, ja sen lakea katto oli hyvinkin kolmensadan metrin korkeudella maasta. Zodangassa oli vain harvoja rakennuksia, jotka olivat korkeampia kuin nämä parakit, vaikka eräät rakennukset olivat toistasataa metriä niitä korkeammat. Niinpä kohosivat suurien taistelulaivojen telakat noin neljänsadanviidenkymmenen metrin korkeuteen ja kauppalaivaston tavara- ja matkustaja-asemat lähes yhtä korkealle.
Kiipeäminen rakennuksen etusivua myöten katolle oli vaivaloinen ja perin vaarallinen tehtävä, mutta muuta keinoa ei ollut, ja päätin senvuoksi yrittää. Kun barsoomilaisten rakennustapa on hyvin koristeellista, oli kiipeäminen helpompaa kuin olin luullut, sillä ulkonevat koristukset muodostivat suoranaiset portaat aina rakennuksen räystäälle saakka. Vasta sitten kohtasin ensimmäisen todellisen esteen. Räystäs ulkoni lähes kuusi metriä seinästä, johon olin tarrautunut kiinni, ja vaikka kiersin koko suuren rakennuksen ympäri, en löytänyt räystäästä ainoatakaan aukkoa.
Ylin kerros oli valaistu ja täynnä sotilaita, jotka huvittelivat omalla tavallaan; en senvuoksi voinut sitä kautta päästä rakennuksen katolle.
Oli yksi, epätoivoinen keino, ja päätin yrittää sitä — tapahtuihan kaikki Dejah Thorisin tähden, eikä sellaista miestä ole elänyt, joka ei panisi hänen kaltaisensa naisen tähden henkeänsä vaaraan vaikka tuhannesti.
Pitäen kiinni seinästä toisella kädelläni ja jaloillani irroitin varustuksiini kuuluvan pitkän nahkahihnan, jonka päässä oli iso koukku. Sen varassa riippuvat lentäjät koneittensa kupeista ja pohjista suorittaessaan erinäisiä korjaustöitä, ja näiden hihnojen avulla myöskin laskeudutaan maihin taistelulaivoista.
Varovaisesti heilautin koukun katolle, ja monien yritysten jälkeen se tarttui kiinni. Vedin hiljaa hihnasta saadakseni koukun tarttumaan lujemmin, mutta mahdotonta oli minun tietää, kestäisikö se ruumiini painoa vai ei. Olihan se saattanut tarttua vain räystään äärimmäiseen reunaan, joten se luiskahtaisi irti, kun laskisin itseni heilumaan hihnan varaan, ja minä syöksyisin kolmensadan metrin päässä allani olevalle kivitykselle.
Emmin hetkisen, mutta sitten päästin irti otteeni seinäkoristeista, ja heilahdin ilmaan hihnan varassa. Syvällä allani oli kirkkaasti valaistu katu, kiveys ja kuolema. Minua kannattavasta räystäästä tuntui pieni täräys, ja kuului ilkeätä, raapivaa luikumisen ääntä, joka sai selkääni kylmät väreet. Mutta sitten tarttui koukku kiinni, ja minä olin turvassa.
Kiipesin ripeästi ylös ja tarttuen räystään reunaan vedin itseni katolle. Noustuani seisaalleni olin vastakkain vahtisotilaan kanssa, tuijottaen suoraan hänen revolverinsa piippuun.
"Kuka olet ja mistä tulet?" hän huudahti.
"Olen lentopartiolainen, ystävä, ja olin hyvin lähellä kuolemaa, sillä vain pelkkä sattuma pelasti minut putoamasta kadulle", vastasin.
"Mutta kuinka tulit katolle, mies? Ketään ei ole laskeutunut tänne eikä kohonnut lentoon kokonaiseen tuntiin. Pian, selitä puuhasi, tai teen hälytyksen."
"Katsopa tänne, vahti, niin näet, miten tulin ja kuinka heikon hiuskarvan varassa tuloni oli", vastasin kääntyen räystään reunalle, josta kaikki aseeni riippuivat hihnan nenässä kuusi metriä alempana.
Uteliaisuuden kannustamana mies tuli viereeni. Se oli hänen onnettomuutensa, sillä kun hän kumartui tirkistämään räystäältä, tartuin häntä kurkusta ja pistoolikädestä, paiskaten hänet rajusti katolle. Ase kimposi hänen kädestään, ja sormeni tukehduttivat hänen avunhuutonsa. Kapuloin miehen suun ja sidoin hänet, minkä jälkeen laskin hänet riippumaan räystään varaan, samoin kuin itse olin riippunut vähää aikaisemmin. Tiesin, että hänet löydettäisiin vasta aamulla, ja tarvitsin kaiken ajan, minkä suinkin voin saada.
Puettuani hihnat ja aseet ylleni kiiruhdin lentokonevajoille ottaen esille sekä omani että Kantos Kanin koneen. Kiinnitin hänen koneensa omani perään, panin koneeni käyntiin ja liukuen räystään ylitse sukelsin kaupungin kaduille paljoa alemmaksi sitä tasoa, jossa lentopatrullit tavallisesti liikkuivat. Vajaassa minuutissa laskeuduin kommelluksitta majoitusrakennuksemme katolle hämmästyneen Kantos Kanin viereen.
En tuhlannut aikaa selittelyihin, vaan syvennyin heti pohtimaan suunnitelmiamme lähimmän tulevaisuuden varalle. Päätimme, että minun oli koetettava pyrkiä Heliumiin, kun taas Kantos Kanin oli mentävä palatsiin ja toimitettava Sab Than pois tieltä. Jos se hänelle onnistuisi, olisi hänen seurattava minua. Hän asetti oikeaan suuntaan kompassini — sukkela pieni vehje, joka hievahtamatta osoittaa samaa, määrättyä Marsin pinnan pistettä — ja sanottuamme toisillemme jäähyväiset kohosimme yhdessä ilmaan ja lensimme palatsia kohti, sillä se oli samassa suunnassa, johon minun oli ohjattava päästäkseni Heliumiin.
Kun lähestyimme korkeata tornia, syöksähti ylhäältä päin esiin patrulli, kohdistaen huikaisevat valosuihkunsa koneeseeni. Samalla kuului mylvivä ääni komentavan minua pysähtymään, minkä jälkeen pamahti laukaus, kun en ollut huudosta tietävinänikään. Kantos Kan laskeutui nopeasti varjoihin, kun taas minä yhtä mittaa kohosin ja kiidin hirveätä vauhtia Marsin ilmojen halki perässäni toistakymmentä lentopartiolaisten konetta, jotka olivat ryhtyneet ajamaan minua takaa, ja myöhemmin nopeakulkuinen risteilijä, jossa oli sata miestä ja patteri pikatykkejä. Kierrellen ja kaarrellen pienine koneineni, milloin kohoten, milloin laskeutuen, sain suurimman osan ajasta vältetyksi heidän valonheittäjäinsä säteet, mutta näin menetellen menetin myöskin etumatkaani. Päätin senvuoksi uhkarohkeasti lentää suoraan suuntaan ja jättää kaikki kohtalon ja koneeni nopeuden varaan.
Kantos Kan oli opettanut minulle tempun, joka tunnetaan vain Heliumin laivastossa ja joka lisäsi suuresti lentokoneiden nopeutta. Olin senvuoksi varma siitä, että jättäisin takaa-ajajani, jos vain välttäisin heidän ammuksensa vähän aikaa.
Kiitäessäni ilman halki ja kuulien vinkuessa korvissani tunsin, että voisin selviytyä vain ihmeen kautta. Mutta arpa oli heitetty, ja pannen koneeni täyteen vauhtiin ohjasin suoraan Heliumia kohti. Vähitellen jäivät takaa-ajajat yhä kauemmaksi jälkeeni, ja iloitsin parhaillaan onnistuneesta paostani, kun risteilijästä laukaistu, hyvin tähdätty ammus räjähti pienen koneeni keulassa. Tärähdys melkein kaasi sen, ja ilkeästi vaappuen se syöksyi alaspäin yön synkkään pimeyteen.
En tiedä, kuinka syvälle putosin, ennenkuin sain koneeni uudelleen tottelemaan ohjausta, mutta minun oli täytynyt olla hyvin lähellä maata alkaessani taaskin kohota, sillä kuulin selvästi eläinten ääniä altani. Noustessani ylöspäin tarkastelin ympärilleni nähdäkseni takaa-ajajat, ja kun vihdoin huomasin heidän valonsa kaukaa takaani, näin heidän laskeutuvan maahan ilmeisestikin etsimään minua.
Vasta sitten kun heidän valonsa olivat häipyneet näkyvistäni, uskalsin väläyttää pientä lamppuani kompassiani kohti. Kauhukseni näin silloin, että ammuksen sirpale oli perin pohjin tuhonnut ainoan suuntakojeeni samoin kuin myöskin nopeusmittarini. Voisinhan kyllä tähtien mukaan suunnilleen ohjata Heliumiin päin, mutta kun en täsmälleen tiennyt, missä kaupunki sijaitsi, enkä omaa lentonopeuttani, olivat toiveeni sen löytämisestä hyvin vähäiset.
Helium on noin tuhannen kuudensadan kilometrin päässä Zodangasta lounaiseen, ja jos kompassini olisi ollut ehyt, olisin voinut lentää tämän matkan neljässä, viidessä astunnissa, mikäli ei mitään vahinkoa sattunut. Mutta asiain näin ollen olin aamun valjetessa, lennettyäni täyttä vauhtia lähes kuusi tuntia yhtä mittaa, kiitämässä laajan, kuivuneen meren yläpuolella. Suuri kaupunki oli allani, mutta se ei ollut Helium, sillä kaikista Barsoomin kaupungeista ainoastaan sen muodostaa kaksi ympyränmuotoisten muurien suojaamaa, noin sadankahdenkymmenen kilometrin päässä toisistaan olevaa valtavaa kaupunkia, minkävuoksi sen saattoi helposti tuntea siltä korkeudelta, jossa lensin.
Arvelin joutuneeni liian kauaksi luoteeseen ja käännyin senvuoksi lentämään kaakkoista kohti. Aamupäivällä sivuutin useita muita suuria kaupunkeja, mutta ainoakaan niistä ei vastannut Kantos Kanin kuvausta Heliumista. Sen lisäksi että Helium on kaksoiskaupunki on sillä toinenkin tuntomerkki, kaksi valtavan korkeata tornia, joista toinen, kirkkaan punainen, kohoaa toisen kaupungin keskuksesta noin puolentoista kilometrin korkuisena, ja toinen, helakan keltainen ja samankorkuinen, on sisarkaupungissa.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Tars Tarkas saa ystävän
Keskipäivällä sivuutin alhaalta suuren, kuolleen, muinaismarsilaisen kaupungin ja jatkaessani sitten lentoani sen toisella puolen olevan kentän yli jouduin suoraan useiden tuhansien, hirvittävässä taistelussa olevien vihreiden sotilaiden yläpuolelle. Tuskin olin huomannut heidät, kun minua kohti ammuttiin yhteislaukaus. Heidän tähtäämisensä on miltei erehtymättömän osuvaa, ja pieni koneeni oli heti kelvoton hylky, joka vaappuen painui maahan.
Putosin melkein keskelle kuuminta taistelua, sotilaiden joukkoon, jotka eivät olleet huomanneet saapumistani taistellessaan ankarasti elämästä ja kuolemasta. Sotilaat olivat jalkaisin ja käyttelivät pitkiä miekkojaan, samalla kun laitamilla olevien tarkk'ampujien kuulat kaatoivat jokaisen, joka hetkeksikään erkani yhteenkietoutuneesta joukosta.
Kun koneeni laskeutui heidän keskelleen, niin tajusin, että minun oli joko taisteltava tai kuoltava ja että kuoleman mahdollisuudet olisivat joka tapauksessa suuret, ja niinpä olinkin maahan laskeutuessani valmiina pitkä miekka kädessäni puolustamaan henkeäni parhaani mukaan.
Putosin tavattoman kookkaan hirviön viereen, jota ahdisti kolme vastustajaa, ja kun katsahdin hänen hurjiin, taistelun kiihdyttämän kasvoihinsa, tunsin hänet tharkilaiseksi Tars Tarkasiksi. Hän ei nähnyt minua, sillä olin hieman hänen takanaan, ja hänen ahdistajansa, jotka tunsin warhooneiksi, tekivät silloin hyökkäyksen kaikki kolme yht'aikaa. Voimakas tharkilainen kaatoi nopeasti heistä yhden, mutta peräytyessään antaakseen uuden iskun hän kompastui takanaan viruvaan ruumiiseen ja kaatui tantereeseen, joutuen vihollistensa armoille. Salamannopeasti he olivat hänen kimpussaan, ja pian olisi Tars Tarkas päässyt isiensä luokse, jollen minä olisi hypännyt hänen suojakseen ja antanut hänen vastustajilleen tarpeeksi tekemistä. Olin juuri kaatanut toisen heistä, kun Tars Tarkas, päästyään uudelleen jaloilleen, teki toisesta pikaisen lopun.
Hän katsahti minuun nopeasti, ja heikko hymy värähti hänen julmilla huulillaan, kun hän koskettaen olkapäätäni sanoi:
"Tuskinpa tuntisin sinua, John Carter, mutta ei yksikään muu kuolevainen koko Barsoomissa tekisi sitä, mitä sinä teit hyväkseni. Luulen oppineeni tietämään, että ystävyyttäkin on olemassa, ystäväni."
Enempää hän ei sanonut, eikä hänellä olisi ollut siihen tilaisuuttakaan, sillä warhoonit kävivät kiivaasti kimppuumme. Yhdessä taistelimme sitten kylki kyljessä koko pitkän, kuuman iltapäivän, kunnes taistelun kiihko asettui ja hurjien warhoonlaumojen tähteet hyppäsivät thoatiensa selkään ja pakenivat lisääntyvän pimeän suojaan.
Tässä jättiläiskamppailussa oli ollut mukana kymmenentuhatta miestä, ja taistelukentällä virui kolmetuhatta ruumista. Kummallakaan puolella ei pyydetty eikä annettu armoa, eikä vankeja liioin koetettu saada.
Palattuamme taistelun jälkeen kaupunkiin olimme menneet suoraa päätä Tars Tarkasin majapaikkaan. Jäin sinne yksikseni päällikön lähtiessä neuvotteluun, joka aina on tapana pitää taistelun päätyttyä.
Istuessani odotellen vihreän sotilaan paluuta kuulin liikettä viereisestä huoneesta, ja kun katsahdin sinne, syöksyi äkkiä kimppuuni iso, kamalannäköinen eläin, tyrkäten minut pitkälleni silkki- ja turkisläjälle, jolla juuri olin levännyt. Se oli Woola — uskollinen, minuun kiintynyt Woola. Se oli palannut Tharkiin, ja kuten Tars Tarkas myöhemmin minulle kertoi, mennyt suoraa päätä entiseen asuntooni, jossa se liikuttavasti ja kuten näytti toivottomasti alkoi odottaa minua.
"Tal Hajus tietää, että olet täällä, John Carter", sanoi Tars Tarkas tultuaan takaisin jeddakin majapaikasta. "Sarkoja näki meidät yhdessä ja tunsi sinut. Tal Hajus käski minun viedä sinut hänen eteensä tänä iltana. Minulla on kymmenen thoatia, John Carter; saat valita niistä, ja minä saatan sinut lähimmälle Heliumiin vievälle vesitielie. Tars Tarkas voi kyllä olla julma vihreä sotilas, mutta hän saattaa olla ystävä silti. Tule, meidän on lähdettävä."
"Entä kun palaat, Tars Tarkas?" kysyin.
"Villit calotit, kenties, tai vielä pahempaa", vastasi hän, "jollen satu saamaan kauan odottamaani tilaisuutta taistella Tal Hajusin kanssa."
"Me jäämme tänne, Tars Tarkas, ja menemme tänä iltana Tal Hajusin luo. Et saa uhrata itseäsi, ja kentiespä juuri tänä iltana saat toivomasi tilaisuuden."
Hän vastusti ehdotustani kiivaasti, selittäen, että Tal Hajus sai usein rajuja raivonpurkauksia, kun hän vain ajatteli minulta saamaansa iskua, ja että jos hän saisi minut käsiinsä, kidutettaisiin minua mitä hirveimmin.
Syödessämme kerroin Tars Tarkasille tarinan, jonka olin kuullut Solalta
Tharkiin marssiessamme meren pohjalla viettämänämme yönä.
Hän ei puhunut paljoa, mutta hänen voimakkaat kasvolihaksensa värähtelivät kiihkosta ja tuskasta, kun hän ajatteli, kuinka kauheat kärsimykset oli tuotettu sille ainoalle olennolle, jota hän milloinkaan oli rakastanut kylmän, julman, hirveän elämänsä aikana.
Enää hän ei empinyt, kun taaskin ehdotin, että lähtisimme Tal Hajusin luokse, huomauttaen vain haluavansa sitä ennen puhutella Sarkojaa. Hänen pyynnöstään seurasin häntä Sarkojan asunnolle, ja se myrkyllinen silmäys, jonka tämä minuun loi, oli melkein täysi korvaus kaikista vastaisista onnettomuuksista, joita tapaturmainen palaamiseni Tharkiin minulle kenties aiheuttaisi.
"Sarkoja", lausui Tars Tarkas, "neljäkymmentä vuotta sitten olit välikappaleena toimittamassa kidutuksen ja kuoleman Gozava-nimiselle naiselle. Olen juuri saanut tietää, että se sotilas, joka rakasti sitä naista, on kuullut, mikä osa sinulla oli silloisissa tapahtumissa. Hän ei voi sinua surmata, se ei ole tapojemme mukaista, mutta mikään ei estä häntä sitomasta hihnan toista päätä kaulaasi ja toista villiin thoatiin, vain osoittaakseen, kuinka elinkykyinen ja kuinka hyvä rotumme jatkaja olet. Kuultuaan kaikki hän aikoo tehdä sen huomenna. Pidin oikeana ja kohtuullisena varoittaa sinua, sillä olen oikeamielinen mies. Iss-joen pyhiinvaellusmatka on lyhyt, Sarkoja. Tule, John Carter!"
Seuraavana aamuna Sarkoja oli poissa, eikä häntä senjälkeen enää nähty.
Äänettöminä kiiruhdimme jeddakin palatsille, jossa meidät heti päästettiin hänen puheilleen. Itse asiassa hän tuskin malttoi odottaa minun saapumistani ja seisoi pystyssä korokkeellaan tuijottaen oveen päin, kun astuin sisään.
"Sitokaa hänet tuohon patsaaseen!" hän kiljui. "Saamme nähdä, kuka uskaltaa lyödä mahtavaa Tal Hajusia. Kuumentakaa raudat! Omin käsin poltan silmät hänen päästään, ettei hän häpäise olemustani halvoilla katseillaan."
"Tharkien päälliköt", huudahdin kääntyen kokouksen puoleen välittämättä vähääkään Tal Hajusista, "olen ollut päällikkönä teidän keskuudessanne ja tänään olen taistellut Tharkin puolesta kylki kyljessä tämän kaupungin suurimman sotilaan kanssa. Velvollisuutenne on ainakin kuunnella puhettani. Sen verran olen tänään ansainnut. Te väitätte olevanne oikeamielinen kansa —"
"Hiljaa!" mylvi Tal Hajus. "Pankaa kapula tuon vintiön suuhun ja sitokaa hänet, kuten käskin!"
"Oikeutta, Tal Hajus!" huudahti Lorkvas Ptomel. "Ken olet sinä syrjäyttämään tharkien keskuudessa aikakausia voimassa olleet tavat?"
"Niin, oikeutta!" toisti kymmenkunta ääntä, ja Tal Hajusin puhkuessa raivoissaan minä jatkoin:
"Olette rohkeata kansaa ja rakastatte rohkeutta, mutta missä oli mahtava jeddakinne tämänpäiväisen taistelun aikana? En nähnyt häntä taistelun tuoksinassa; hän ei ollut siellä. Hän raastaa turvattomia naisia ja pieniä lapsia luolaansa, mutta milloin on kukaan teistä nähnyt hänen viimeksi taistelevan miehiä vastaan? Nähkääs, yksinpä minäkin, kääpiö hänen rinnallaan, kaasin hänet yhdellä ainoalla nyrkiniskulla. Sellaisia miehiäkö tharkit pitävät jeddakeinaan? Vierelläni seisoo nyt suuri tharkilainen, uljas sotilas ja ylväs mies. Päälliköt, miltä kuulostaa Tars Tarkas, tharkien jeddak?"
Matalaääniset, voimakkaat hyvähuudot tervehtivät tätä ehdotusta.
"Tämän kokouksen on vain määrättävä, ja Tal Hajusin on osoitettava, kykeneekö hän hallitsemaan. Jos hän olisi rohkea, niin hän vaatisi Tars Tarkasin kaksintaisteluun, sillä hän ei pidä hänestä; mutta Tal Hajus pelkää; Tal Hajus, jeddakinne, on arka raukka. Paljain käsin voisin hänet surmata, ja hän tietää sen."
Kun lopetin puheeni, syntyi jännittynyt hiljaisuus kaikkien katseiden kohdistuessa Tal Hajusiin. Tämä ei virkkanut sanaakaan eikä liikahtanut, mutta hänen kasvojensa läikkäisen vihreä väri tummeni ja raivon vaahto hyytyi hänen huulilleen.
"Tal Hajus", sanoi Lorkvas Ptomel kylmästi ja jyrkästi, "pitkän elämäni
aikana en kertaakaan ole nähnyt tharkien jeddakia näin nöyryytettävän.
Tähän loukkaukseen voidaan vastata vain yhdellä tavoin. Odotamme sitä."
Mutta Tal Hajus seisoi yhä kuin kivettyneenä.
"Päälliköt", jatkoi Lorkvas Ptomel, "onko jeddak Tal Hajusin todistettava kykenevänsä hallitsemaan Tars Tarkasia?"
Puhujalavan ympärillä seisoi kaksikymmentä päällikköä, ja kaksikymmentä miekkaa lennähti ilmaan myöntymyksen merkiksi.
Mitään vaihtoehtoa ei ollut. Se määräys oli lopullinen, ja Tal Hajus vetäisi pitkän miekkansa ja astui Tars Tarkasia vastaan.
Taistelu päättyi pian, ja jalka kuolleen hirviön niskalla tuli Tars
Tarkas tharkien jeddakiksi.
Ensimmäisenä toimenpiteenään hän julisti minut päälliköksi, jolla oli kaikki oikeudet ja se arvo, jonka olin voittanut taisteluissa, ollessani kolme ensimmäistä viikkoa heidän vankinaan.
Nähdessäni kuinka suopeita sotilaat olivat Tars Tarkasia kohtaan, käytin tilaisuutta taivuttaakseni heidät kanssani taistelemaan Zodangaa vastaan. Kerroin Tars Tarkasille seikkailuni ja selitin hänelle muutamin sanoin suunnitelmani.
"John Carter on tehnyt ehdotuksen", lausui hän puhuen kokoukselle, "jonka minä hyväksyn. Esitän sen teille lyhyesti. Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, joka oli vankinamme, pitää nyt vangittuna Zodangan jeddak, jonka pojalle hänen täytyy antaa kätensä pelastaakseen maansa Zodangan sotajoukkojen hävitykseltä.
"— John Carter ehdottaa, että me pelastaisimme hänet ja palauttaisimme hänet Heliumiin. Zodangasta saatu saalis olisi suurenmoinen, ja usein olen ajatellut, että jos olisimme liitossa Heliumin kansan kanssa, olisi meille taattu tarpeeksi elintarpeita voidaksemme lisätä haudottavien munien lukumäärää ja toimittaa hautomisen useammin, ja siten saavuttaa eittämättömän etusijan koko Barsoomin vihreiden kansojen keskuudessa. Mitä arvelette te?"
Tässä tarjoutui tilaisuus sekä taistella että ryöstää, ja päälliköt iskivät syöttiin kuin lihava forelli perhoseen.
Tharkeiksi he olivat rajusti innostuneita, ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, kiiti kaksikymmentä ratsastavaa lähettiä kuivuneen meren pohjalla kutsumaan joukkoja retkelle.
Kolmen päivän kuluttua olimme matkalla Zodangaa kohti sadantuhannen miehen vahvuisena armeijana, sillä Tars Tarkas oli saanut kolme pienempää heimoa liittymään mukaan kuvailemalla näille Zodangasta saatavaa saalista.
Ratsastin jonon etunenässä suuren tharkin vieressä, ja ratsuni kintereillä ravasi uskollinen Woolani.
Matkasimme yksinomaan yöllä, järjestäen marssimme niin että päivisin leiriydyimme autioihin kaupunkeihin ja pysyimme kaikki, eläimetkin, rakennuksien sisällä koko valoisan ajan. Matkan varrella Tars Tarkas erinomaisen kyvykkäänä valtiomiehenä värväsi vielä eri heimoista lisää viisikymmentätuhatta sotilasta, joten pysähtyessämme kymmenen vuorokautta lähtömme jälkeen suuren Zodangan muurien edustalle meitä oli sataviisikymmentätuhatta miestä.
Tämän hurjista vihreistä hirviöistä kokoonpannun sotalauman taistelukunto ja -teho olivat yhtä suuret kun kymmenen kertaa niin lukuisan punaisten marsilaisten armeijan. Koko Barsoomin historian aikana ei sellaista joukkoa vihreitä marsilaisia ollut milloinkaan marssinut yhdessä taisteluun. Vaadittiin jättiläismäisiä ponnistuksia edes näennäisen sopusoinnun säilyttämiseksi heidän välillään, ja minusta oli ihme, että Tars Tarkas sai heidät johdetuksi kaupungin edustalle asti ilman suuria keskinäisiä taisteluita.
Mutta Zodangaa lähestyessämme joutuivat heidän henkilökohtaiset kinastelunsa syrjään, sillä he vihasivat vielä enemmän punaisia kansoja, erittäinkin zodangalaisia, jotka olivat vuosikausia käyneet säälimätöntä hävityssotaa vihreitä heimoja vastaan, koettaen nimenomaan tuhota heidän hautomalaitoksiaan.
Saavuttuamme Zodangan edustalle oli minun asiani keksiä keino, miten pääsisimme kaupungin sisälle. Käskin Tars Tarkasin pitää sotajoukkonsa, jaettuna kahteen osastoon, kuulomatkan päässä muureista, kumpikin osasto suuren portin kohdalla. Itse otin mukaani kaksikymmentä sotilasta jalkaisin ja lähestyin yhtä pienistä porteista, joita oli kaupungin muurissa aina vähän matkan päässä toisistaan, Näille porteille ei ollut asetettu vakinaisia vartijoita, vaan oli niiden silmälläpito jätetty patrullien tehtäväksi, jotka liikkuivat muurin kuvetta kaupungin ympäri kiertävällä kadulla jotakuinkin samaan tapaan, kuin meidän suurkaupunkiemme poliisit astelevat asemapaikoillaan.
Zodangan muurit ovat lähes viisikolmatta metriä korkeat ja viisitoista metriä paksut. Ne on rakennettu tavattoman suurista kalkkikivimöhkäleistä. Joukkueeseeni kuuluvista vihreistä sotilaista näyttikin mahdottomalta tehtävältä koettaa päästä kaupunkiin. Mukaani komennetut miehet kuuluivat erääseen pikku heimoon, eivätkä niin ollen tunteneet minua.
Sijoitin heistä kolme seisomaan muurin viereen kasvot muuriin päin ja puristaen toistensa käsivarsia, komensin kaksi heidän hartioilleen ja kuudennen vielä näiden ylimmäisten olkapäille. Viimeisen pää oli yli kahdentoista metrin korkeudella maasta.
Samalla tavoin rakensin kymmenestä sotilaasta kolmiaskelmaiset portaat maasta ylimmän miehen olkapäille. Otin sitten lyhyen vauhdin, hypin nopeasti askelmalta toiselle ja tehden viimeisen ponnistuksen ylimmän leveiltä harteilta pääsin korkean muurin harjalle ja seisoin mukavasti leveällä laella. Perässäni olin vetänyt kuuden sotilaan hihnoista sidotun nahkaköyden. Antaen ylimmäisen sotilaan pitää köyden toisesta päästä laskin sen toisen pään varovasti muurin toiselle puolelle riippumaan. Ketään ei ollut näkyvissä, ja laskeuduttuani köyden päähän pudottauduin loput kymmenkunta metriä kiveykselle.
Kantos Kanilta olin oppinut muurissa olevien porttien avaamistempun, ja seuraavalla hetkellä oli kaksikymmentä kookasta soturiani tuomitun Zodangan sisällä.
Ilokseni huomasin, että olimme joutuneet laajan palatsialueen reunamalle. Vähän matkan päässä loisti itse rakennus yhtenä valomerenä, ja äkkiä päätin viedä sotilasosaston suoraa päätä itse palatsiin, kun taas sotajoukkomme päävoimat hyökkäisivät kasarmien kimppuun.
Lähetettyäni yhden miehistäni pyytämään Tars Tarkasilta viittäkymmentä tharkilaista sotilasta ja selittämään hänelle aikeitani, komensin kymmenen sotilasta valtaamaan ja aukaisemaan toisen suuren portin, samalla kun itse jäljelle jääneiden yhdeksän kanssa valtasin toisen. Meidän oli toimittava äänettömästi, ei ainoatakaan laukausta saatu ampua eikä yleinen hyökkäys saanut alkaa, ennenkuin minä viidenkymmenen tharkilaisen kanssa olin päässyt palatsiin. Kaikki kävi suunnitelmiemme mukaan. Molemmat kohtaamamme vahdit lähetettiin isäinsä luokse tuntemattoman Korus-järven rannoille, ja molempien porttien vahdit seurasivat heitä ääntä päästämättä.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Zodangan ryöstö
Kun suuri portti, jonka luona olin, avautui, ratsasti viisikymmentä tharkilaistani kaupunkiin valtavankokoisilla thoateillaan, itse Tars Tarkas etunenässä. Opastin heidät palatsin muurille, jonka yli pääsin helposti omin voimin. Mutta vaikka olinkin muurien sisällä, niin portti tuotti minulle koko lailla puuhaa. Vihdoin tulivat vaivani kuitenkin palkituiksi nähdessäni portin kiertyvän jykevillä saranoillaan, ja pian ratsasti hurja seurueeni Zodangan jeddakin puistossa.
Tultuamme lähemmäksi palatsia saatoin ensimmäisen kerroksen suurista ikkunoista nähdä Than Kosisin kirkkaasti valaistuun vastaanottosaliin. Koko tämä avara sali oli täynnä ylimyksiä ja heidän naisiaan, ikäänkuin olisi joku tärkeä toimitus ollut tekeillä. Ei ainoatakaan vahtia näkynyt palatsin ulkopuolella, mikä luullakseni johtui siitä, että kaupungin ja palatsin muureja pidettiin ylipääsemättöminä. Menin senvuoksi aivan seinän viereen ja tirkistin ikkunasta sisään.
Salin toisessa päässä istuivat Than Kosis ja hänen puolisonsa suurilla, kultaisilla, timanteilla koristetuilla valtaistuimillaan upseerien ja valtiollisten arvohenkilöiden ympäröiminä. Heidän edestään alkoi leveä, sotilaiden muodostama kunniakuja, ja juuri katsoessani ilmestyi kujan toisesta päästä saliin juhlakulkue, lähestyen valtaistuimia.
Etumaisina astui neljä jeddakin henkivartiostoon kuuluvaa upseeria, kantaen suuren suurta tarjotinta, jonka päälle levitetyllä tulipunaisella silkkiliinalla oli paksu kultaketju, lukollinen rengas kummassakin päässä. Näiden upseerien takana tuli neljä muuta upseeria, kantaen samanlaisella tarjottimella Zodangan hallitsijasuvun prinssin ja prinsessan suurenmoisia koristuksia.
Valtaistuimen juurella nämä molemmat ryhmät pysähtyivät asettuen vastakkain kunniakujan kahden puolen. Sitten saapui muita arvohenkilöitä, palatsin ja armeijan upseereita ja lopuksi kaksi olentoa, jotka olivat kokonaan verhotut tulipunaiseen silkkiin, niin ettei kummankaan kasvoista näkynyt merkkiäkään. Nämä molemmat pysähtyivät valtaistuimen juurelle Than Kosisin eteen. Kun koko kulkue oli saapunut saliin ja asettunut paikoilleen, puhutteli Than Kosis edessään seisovaa paria. En erottanut hänen sanojaan, mutta samassa astui kaksi upseeria esiin poistaen silkkihunnun toisen olennon kasvoilta, ja silloin näin, ettei Kantos Kanin ollut onnistunut suorittaa tehtäväänsä, sillä silmieni edessä seisoi Sab Than, Zodangan prinssi.
Sitten otti Than Kosis toiselta tarjottimelta korun ja sovitti toisen kultarenkaan poikansa kaulaan, naksahduttaen lukon kiinni. Lausuttuaan vielä muutamia sanoja Sab Thanille hän kääntyi toiseen edessään seisovaan olentoon päin, jonka kasvoja verhoavat silkit upseerit nyt poistivat. Nyt ymmärsin, mitä oli tekeillä, sillä näkyviin tuli Dejah Thoris, Heliumin prinsessa.
Koko juhlallisen toimituksen tarkoitus oli selvä; seuraavalla hetkellä olisi Dejah Thoris iäksi liitetty Zodangan prinssiin. Toimitus oli, oletan, vaikuttava ja kaunis, mutta minusta se oli pirullisin näky, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja kun korut oli sovitettu hänen ihanalle vartalolleen ja kultainen rengas ponnahti auki Than Kosisin käsissä, heilautin pitkän miekkani ylös ja iskin sen raskaalla kahvalla suuren ikkunan lasin pirstaleiksi sekä hyppäsin hämmästyneen juhlajoukon keskelle. Yhdellä hypyllä olin korokkeen astuimilla Than Kosisin vierellä, ja hänen tuijottaessaan minua ällistyneenä annoin miekkani pudota kultaketjulle, joka olisi sitonut Dejah Thorisin toiseen mieheen.
Kaikki oli heti yhtenä mylläkkänä; tuhannet miekat uhkasivat minua joka taholta, ja Sab Than hyökkäsi kimppuuni jalokivistä säihkyvä tikari kädessään. Olisin voinut surmata hänet helposti kuin kärpäsen, mutta Barsoomin vuosisatainen perinnäistapa sitoi käteni. Kun tikari välähti sydäntäni kohti, tartuin hänen ranteeseensa, pidin häntä kuin ruuvipihdeissä ja, osoittaen miekkani kärjellä salin toiseen päähän, huudahdin:
"Zodanga on kukistunut! Katsokaa!"
Kaikkien silmät kääntyivät osoittamaani suuntaan. Tunkeutuen sisäänkäytävän oviaukkojen lävitse ratsasti siellä Tars Tarkas suuren thoatinsa selässä, viidenkymmenen soturinsa etunenässä.
Salissa-olijoilta pääsi levoton hämmästyksen huuto, mutta ei ainoatakaan pelokasta sanaa kuulunut, ja heti paikalla syöksyivät Zodangan sotilaat ja ylimykset eteenpäin työntyviä tharkeja vastaan.
Tyrkkäsin Sab Thanin suin päin alas korokkeelta ja vedin Dejah Thorisin kupeelleni. Valtaistuimen takana oli kapea oviaukko, jossa nyt seisoi Than Kosis paljastettu miekka kädessään. Heti oli ottelu välillämme käynnissä, enkä saanutkaan huonoa vastustajaa.
Taistellessamme laajalla korokkeella näin Sab Thanin syöksyvän portaita ylös auttamaan isäänsä, mutta kun hän nosti kätensä iskeäkseen, juoksi Dejah Thoris hänen eteensä, ja sitten sattui miekkani maaliinsa, tehden Sab Thanista Zodangan jeddakin. Kun hänen isänsä vaipui kuoliaana lattialle, riistäytyi uusi jeddak irti Dejah Thorisin otteesta, ja vielä kerran jouduimme vastakkain, Minun täytyi ankarasti puolustautua, mutta samalla varoa surmaamasta Sab Thania ja siten murskaamasta kaikkia toiveita saada rakastamani nainen omakseni. Miekkani heilui salamannopeasti torjuessani vastustajien iskuja ja pistoja. Kahdelta olin iskenyt aseet pois ja yksi virui lattialla, kun hallitsijan avuksi ja entisen kuolemaa kostamaan riensi lukuisia muita.
Heidän hyökätessään luoksemme kuului huutoja: "Nainen! Nainen! Surmatkaa hänet! Hän on koko juonen takana. Surmatkaa hänet! Kuolema hänelle!"
Käskin Dejah Thorisin pysytellä takanani ja ponnistelin päästäkseni valtaistuimen toisella puolella olevalle pienelle oviaukolle, mutta upseerit huomasivat aikomukseni ja kolme heistä juoksi taakseni estäen minua pääsemästä sellaiseen asemaan, jossa olisin voinut suojelle Dejah Thorisia kokonaista miekkailija-armeijaa vastaan.
Tharkilaisilla oli huoneen keskustassa tiukat paikat, ja minä aloin ymmärtää, että vain ihme saattaisi pelastaa Dejah Thorisin ja minut, kun näin Tars Tarkasin rotevan vartalon häntä ympäröivien kääpiöiden keskeltä. Valtaisen miekkansa yhdellä ainoalla sivalluksella hän kaatoi tusinan vastustajiaan ja raivasi itselleen tietä, kunnes hän seuraavalla hetkellä seisoi korokkeella vieressäni, levittäen hävitystä ja kuolemaa oikealle ja vasemmalle.
Zodangalaisten urhoollisuus oli ihmeteltävä; ei yksikään heistä koettanut paeta, ja taistelu päättyi vasta sitten, kun suuressa salissa paitsi Dejah Thorisia ja minua oli elossa vain tharkilaisia.
Sab Than virui kuolleena isänsä vieressä, ja Zodangan ylimystön ja upseeriston parhaat jäsenet peittivät verisen teurastussalin lattian.
Taistelun päätyttyä ajattelin ensimmäiseksi Kantos Kania. Jätin Dejah Thorisin Tars Tarkasin hoiviin ja kiiruhdin kahdentoista sotilaan etunenässä palatsin alla oleviin vankiluoliin. Vartijat olivat kaikki taistelun aikana kiiruhtaneet valtaistuinsaliin, joten emme sokkeloisissa vankilakäytävissä kohdanneet ensinkään vastarintaa.
Jokaisessa uudessa käytävässä ja osastossa huusin Kantos Kania ja kuulin vihdoin heikon vastauksen. Äänen ohjaamina löysimme hänet pian virumassa avuttomana pimeässä onkalossa.
Hän oli kovin mielissään nähdessään minut ja kuullessaan, mitä merkitsi taistelu, josta oli heikkoja ääniä kuulunut hänenkin koppiinsa. Hän kertoi, että hänet oli lentopatrulli vanginnut, ennenkuin hän ehti palatsin korkealle tornille, joten hän ei ollut edes nähnyt Sab Thania.
Pian huomasimme, että olisi turhaa koettaa murtaa hänen koppinsa telkeitä ja hänen kahleitaan, joten hänen kehoituksestaan riensimme takaisin saliin tarkastamaan ruumiita, löytääksemme lukkojen avaimet.
Ensimmäisten tarkastamieni joukosta löysin onneksi hänen vartijansa, ja pian oli Kantos Kan luonamme valtaistuinsalissa.
Ankaraa ammuntaa, johon sekaantui kiljahduksia ja huutoja, kuului kaupungin kaduilta, ja Tars Tarkas lähti pian johtamaan siellä käytävää taistelua. Kantos Kan meni hänen oppaakseen, vihreiden sotilaiden ryhtyessä perinpohjin tarkastamaan palatsia löytääkseen siellä mahdollisesti vielä olevat zodangalaiset ja kootakseen saalista. Dejah Thoris ja minä jäimme kahden.
Hän oli vaipunut toiselle kultaiselle valtaistuimelle, ja kun käännyin häneen päin, tervehti hän minua heikosti hymyillen.
"Onko milloinkaan ennen ollut tuollaista miestä!" hän huudahti. "Tiedän, ettei Barsoomissa ole ennen nähty sinun kaltaistasi. Saattaisivatko kaikki Maan miehet olla sinun laisiasi? Yksin, muukalaisena, vainottuna, uhattuna, takaa-ajettuna olet muutamissa lyhyissä kuukausissa tehnyt, mihin koko Barsoomin historian aikana kukaan ei ole kyennyt: liittänyt merenpohjien villit heimot yhteen ja saattanut heidät taistelemaan punaisen marsilaiskansan liittolaisina."
"Vastaus on helppo, Dejah Thoris", selitin hymyillen. "Sen suorittaja en ole minä, vaan rakkaus — rakkaus Dejah Thorisiin —- voima, joka kykenee saamaan aikaan suurempiakin ihmeitä kuin nyt näkemäsi."
Kaunis puna levisi hänen kasvoilleen, ja hän vastasi:
"Nyt saat sen sanoa, John Carter, ja minä saan kuunnella, sillä olen vapaa."
"Ja minulla on paljoa enemmän sanottavaa, ennenkuin se taaskin on myöhäistä", huomautin. "Olen tehnyt elämäni aikana monia omituisia tekoja, joita viisaammat miehet eivät olisi tohtineet, mutta en hurjimmissa unissanikaan ole toivonut voittavani Dejah Thorisia omakseni — sillä en milloinkaan ollut uneksinut, että koko avaruudessa olisi sellaista naista kuin Heliumin prinsessa. Se, että olet prinsessa, ei minua hämmästytä, mutta se, että olet juuri sinä, saa minut epäilemään järkeäni, kun pyysin sinua, prinsessani, tulemaan omakseni."
"Sellaisen miehen ei tarvitse empiä, joka tietää vastauksen niin hyvin jo ennenkuin kysymys on tehtykään", vastasi hän nousten seisomaan ja laskien rakkaat kätensä olkapäilleni, ja silloin otin hänet syliini ja suutelin häntä.
Ja keskellä rajun taistelun myllertämää kaupunkia, sodan melskeessä, kuoleman ja hävityksen niittäessä uhrejaan Heliumin prinsessa Dejah Thoris, sodan jumalan Marsin oikea tytär, lupautui virginialaisen herrasmiehen John Carterin puolisoksi.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Verilöylyn kautta riemuun
Vähän ajan kuluttua saapuivat Tars Tarkas ja Kantos Kan ilmoittaen, että Zodanga oli täydellisesti kukistettu. Sen sotajoukot oli kaikki tuhottu tai otettu vangiksi, eikä vastustusta tarvinnut enää pelätä kaupungin sisäpuolelta. Useita taistelulaivoja oli päässyt pakenemaan, mutta tuhansia sota- ja kauppa-aluksia oli tharkilaisten sotilaiden hallussa.
Pienemmät heimot olivat alkaneet ryöstää ja riidellä keskenään, jonkavuoksi päätimme koota sotilaista niin paljon kuin voisimme, miehittää zodangalaisilla sotavangeilla mahdollisimman monta laivaa ja lähteä Heliumia kohti, tuhlaamatta enempää aikaa.
Neljän tunnin kuluttua lähdimme telakkarakennusten katoilta purjehtimaan sadan viidenkymmenen taistelulaivan suuruisella laivastolla, jossa oli lähes satatuhatta vihreätä sotilasta ja jota seurasi kuljetuslaivasto, tuoden thoatimme.
Taaksemme jäi kukistunut kaupunki noin neljänkymmenentuhannen pienempiin heimoihin kuuluvan hurjan ja armottoman sotilaan käsiin. He ryöstivät, murhasivat ja tappelivat keskenään. Ainakin sataan eri kohtaan he olivat sytyttäneet tulipalon, ja sakeita savupatsaita kohosi ilmoille ikäänkuin peittämään taivaan silmiltä alhaalla olevaa kammottavaa näkyä.
Iltapäivän puolivälissä ilmestyivät Heliumin tulipunainen ja keltainen torni näkyviimme, ja kohta sen jälkeen nousi piirittäjien leiristä suuri laivasto zodangalaisten taistelulaivoja, purjehtien meitä kohti.
Jokaisessa suuressa aluksessamme liehuivat keulasta perään ulottuvat Heliumin liput, mutta zodangalaiset eivät tarvinneet tätä merkkiä tietääkseen, että olimme vihollisia, sillä vihreät sotilaamme olivat alottaneet tulen heitä vastaan melkein heti heidän noustuaan maasta. Kaamean tarkasti tähdäten he lähettivät hyökkäävään laivastoon yhteislaukauksen toisensa jälkeen.
Kun Heliumin kaksoiskaupungissa huomattiin, että olimme ystäviä, lähetettiin sieltä satoja aluksia avuksemme, ja sitten alkoi ensimmäinen näkemäni todellinen ilmataistelu.
Vihreitä sotilaitamme kuljettavat aluksemme pidettiin risteilemässä Heliumin ja Zodangan taistelevien laivastojen yläpuolella, sillä niiden tykkipatterit olivat hyödyttömiä tharkilaisten käsissä, jotka eivät osanneet käyttää laivatykkejä, koska heillä ei itsellään ollut laivastoa. Mutta heidän pienet pyssynsä olivat hyvin tehokkaita, ja taistelun tulokseen vaikuttivat tharkilaiset hyvin suuresti, jollei kokonaan ratkaisevasti.
Aluksi molemmat laivastot risteilivät yhtä korkealla, lähettäen toisilleen yhteislaukauksen toisensa jälkeen. Yksi zodangalaisten valtavan suuri taistelulaiva sai leveän aukon runkoonsa; se heilahti, kääntyi nurin ja miehistön pienet ruumiit putosivat sätkytellen ja tempoillen maahan, joka oli kolmesataa metriä alempana; hirvittävää vauhtia alus sitten putosi miesten jälkeen, hautautuen melkein täydelleen muinaisen merenpohjan pehmeään saveen.
Heliumilaiset päästivät rajun riemuhuudon ja entistä hurjemmin he ahdistivat zodangalaisten laivastoa. Nokkelalla liikkeellä kaksi heliumilaista alusta pääsi vastustajien yläpuolelle, syytäen sieltä näiden niskaan tulvanaan räjähdyspommeja alusten pohjassa olevista pattereista.
Toisen toisensa jälkeen onnistui sitten Heliumin taistelulaivain kohota zodangalaisten yläpuolelle, ja lyhyessä ajassa oli useita piirittäjien aluksia auttamattomasti hylkyinä, ajautuen suuremman Heliumin korkeata tulipunaista tornia kohti. Monet laivat koettivat paeta, mutta heti oli niiden jokaisen ympärillä tuhansia pieniä yhden miehen lentokoneita ja yläpuolella valtava laivahirviö laskien hyökkäysjoukkoja zodangalaisten aluksen kannelle.
Vähän enemmän kuin tunti senjälkeen, kun voittoisat zodangalaiset olivat kohonneet leiristään ilmoille meitä vastaan, oli taistelu päättynyt ja voitettujen zodangalaisten jälelläolevat laivat ohjattiin Heliumin kaupunkeja kohti valtausmiehistöjen hoitamina.
Näiden lentohirviöiden antautumisessa oli tavattoman järkyttävänä puolena se, että vuosisatoja vanhan tavan mukaan oli voitetun aluksen komentajan antautumisen merkiksi vapaaehtoisesti hypättävä maahan. Toinen toisensa jälkeen nämä urhoolliset miehet hyppäsivät valtavien alustensa korkealle kohoavista keuloista kamalaan kuolemaan, pitäen viirejään korkealla päänsä päällä.
Vasta sitten kun koko laivaston komentaja teki tämän hirveän hypyn, ilmaisten siten, että jäljelläolevat laivat antautuivat, lakkasi taistelu ja urhoollisten miesten hyödytön surmaaminen päättyi.
Merkin avulla pyysimme sitten Heliumin laivaston lippulaivaa lähestymään, ja kun se oli tullut äänenkantaman päähän, huusin, että prinsessa Dejah Thoris oli laivallamme ja että halusimme siirtää hänet lippulaivaan, joten hän pääsisi kaupunkiin heti.
Kun heliumilaiset pääsivät täysin selville ilmoitukseni sisällöstä, kohosi lippulaivan kannelta ilmoille voimakas huuto ja seuraavalla hetkellä liehuivat Heliumin prinsessan värit sadoista kohdista sen taklauksesta. Kun muista laivoista huomattiin niille annetut merkit, yhtyivät niidenkin miehistöt riemuhuutoon ja Dejah Thorisin viirit päästettiin niistä hulmuamaan auringon hohteessa.
Lippulaiva ohjattiin luoksemme, ja kun se juhlallisesti kääntyi ja kosketti aluksemme kylkeä, hyppäsi kymmenkunta upseeria laivamme kannelle. Kun heidän hämmästyneet katseensa sattuivat satoihin vihreihin sotilaihin, jotka nyt tulivat esille taistelusuojuksista, he pysähtyivät kauhistuneina, mutta nähdessään heitä kohti astelevan Kantos Kanin etenivät hekin tunkeutuen hänen ympärilleen.
Sitten astuimme Dejah Thoris ja minä esille, jolloin heliumilaisten katseet kiintyivät yksinomaan prinsessaan. Tämä tervehti heitä ystävällisesti mainiten kutakin nimeltään, sillä kaikki he olivat hänen isoisänsä suuresti suosimia ja korkeissa asemissa olevia miehiä, joten hän tunsi heidät hyvin.
"Laskekaa kätenne John Carterin olkapäälle", hän lausui heille ja jatkoi minuun päin kääntyen: "Häntä saa Helium kiittää prinsessastaan ja tämänpäiväisestä voitostaan."
He olivat hyvin kohteliaita, puhutellen minua ystävällisesti ja imartelevasti, mutta eniten näytti heihin vaikuttaneen se, että olin saanut hurjat tharkilaiset avukseni taistelussa Dejah Thorisin vapauttamiseksi ja Heliumin tukemiseksi.
"Enemmän kuin minua on teidän kiitettävä erästä toista miestä", puutuin minä puheeseen; "ja hän on tässä. Hän on Tharkin jeddak, yksi Barsoomin suurimpia sotilaita ja valtiomiehiä."
Yhtä siloisen kohteliaasti kuin äsken minulle he lausuivat tervehdyksensä suurelle tharkilaiselle, ja hämmästyksekseni hän ei jäänyt paljoakaan heidän jälkeensä käyttäytymisessä ja kohteliaissa sanoissa. Vaikkakaan tharkilaiset eivät ole puheliaita, noudattavat tharkit tiukasti muodollisuuksia ja esiintyvät tapojensa nojalla ihmeteltävän arvokkaasti ja kohteliaasti.
Dejah Thoris meni lippulaivaan ja olisi välttämättä tahtonut minutkin mukaansa, mutta huomautin hänelle, että taistelu oli vasta osittain voitettu. Meillä oli vielä vastassamme piirittävien zodangalaisten maavoimat, enkä tahtonut poistua Tars Tarkasin viereltä, ennenkuin ne olisi voitettu.
Heliumin laivaston komentaja lupasi järjestää niin, että Heliumin armeija hyökkäisi kaupungista käsin samanaikaisesti meidän kanssamme. Sitten erosivat laivat ja Dejah Thoris vietiin riemusaatossa takaisin isoisänsä Heliumin jeddakin Tardos Morsin hoviin.
Taampana oli kuljetuslaivastomme, johon vihreiden sotilaiden thoatit oli jätetty taistelun ajaksi. Kun meillä ei ollut maihin laskemiseen tarvittavia telineitä, odotti meitä vaikea tehtävä saadaksemme eläimet avoimelle kentälle, mutta muuta keinoa ei ollut. Ohjasimme senvuoksi aluksemme noin viidentoista kilometrin päähän kaupungista ja ryhdyimme toimeen.
Eläimet oli laskettava maahan nuorasilmukoissa, ja siihen puuhaan kului loppupäivä ja puolet yötä. Kahdesti ahdistivat meitä zodangalaisten ratsuväkiosastot, mutta kärsimämme tappiot olivat vähäiset ja pimeän tultua vihollisemme vetäytyivät takaisin.
Niin pian kun kaikki thoatit oli saatu maahan, antoi Tars Tarkas hyökkäysmääräyksen, ja kolmessa osassa hiivimme zodangalaisten leiriä kohti pohjoisesta, etelästä ja idästä.
Noin puolentoista kilometrin päässä pääleiristä kohtasimme zodangalaisten etuvartijat ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti pidimme sitä taistelun alottamisen merkkinä. Hurjasti ja raivoisasti huutaen ja taistelun kiihdyttämien thoatien kauheasti kiljuessa syöksyimme zodangalaisia vastaan.
Emme yllättäneet heitä torkkumasta, vaan vastassamme oli hyvin järjestetty rintama. Kerran toisensa jälkeen meidät tungettiin takaisin, kunnes keskipäivän tienoissa aloin epäillä taistelun tulosta.
Zodangalaisia oli lähes miljoona sotilaita, jotka oli koottu navalta toiselle ulottuvien vesiteiden varsilta, kun taas heitä vastassa oli vajaata satatuhatta vihreätä sotilasta. Heliumin sotajoukot eivät olleet saapuneet, emmekä saaneet sieltä minkäänlaista tietoa.
Juuri keskipäivällä kuulimme ankaraa ampumista zodangalaisten leirin ja kaupungin väliltä. Arvasimme, että kipeästi kaipaamamme apu oli tullut.
Taaskin Tars Tarkas antoi hyökkäämiskäskyn, ja taaskin kantoivat valtavat thoatit pelottavia ratsastajiaan vihollisen varustuksia kohti. Samalla hetkellä kiipesivät Heliumin joukot zodangalaisten vastakkaisille varustuksille, ja nämä joutuivat kahden tulen väliin. Uljaasti he taistelivat, mutta taistelu oli turhaa.
Kaupungin edustalla oleva kenttä muuttui todelliseksi teurastamoksi, ennenkuin viimeiset zodangalaiset antautuivat, mutta vihdoin verilöyly loppui, vangit marssitettiin Heliumiin, ja äärettömänä riemukulkueena me, voittoisat sankarit, astuimme sisään suuremman kaupungin porteista.
Leveitä katuja reunustivat naiset ja lapset sekä ne harvat miehet, joiden tehtävät pakottivat heidät jäämään kaupunkiin taistelun ajaksi. Meitä tervehdittiin loppumattomilla riemuhuudoilla, ja päällemme satoi kultaisia, platinaisia, hopeisia ja jalokivisiä koruja. Kaupunki oli hulluna ilosta.
Hurjat tharkilaiseni herättivät mitä rajuinta riemua ja ihastusta. Ei koskaan ennen ollut vihreä sotilasjoukko aseellisena marssinut Heliumin kaduilla, ja punainen kansa juhli nyt heidän saapuessaan ystävinä ja liittolaisina.
Se, että heliumilaiset tunsivat ne vähäiset palvelukset, jotka olin tehnyt Dejah Thorisille, oli ilmeistä, sillä nimeäni huudettiin yhtenään ja minuun ja suureen thoatiini kiinnitettiin kantamuksittain koruja ratsastaessamme palatsia kohti. Huolimatta kammottavan näköisestä Woolasta väestö tungeskeli ympärilläni.
Kun lähestyimme suurenmoista palatsirakennusta, tuli meitä vastaan muutamia upseereja, jotka tervehtivät meitä lämpimästi ja pyysivät, että Tars Tarkas ja hänen jedinsä, hänen hurjain liittolaistensa jeddakit ja jedit sekä minä laskeutuisimme ratsailta ja menisimme heidän seurassaan Tardos Morsin luo, joka halusi lausua kiitoksensa hänelle tekemistämme palveluksista.
Palatsin pääkäytävälle vievien suurien portaiden ylimmällä astuimella oli kuninkaallinen seurue, ja kun me saavuimme alimmille portaille, astui yksi heistä ottamaan meitä vastaan. Hän oli moitteeton miehuuden näyte: kookas, suora kuin nuoli, komealihaksinen; ryhti ja käyttäytyminen kuin kansojen hallitsijalla. Minulle ei tarvinnut sanoa, että hän oli Tardos Mors, Heliumin jeddak.
Ensimmäiseksi kohtasi hän ryhmästämme Tars Tarkasin, ja hänen ensimmäiset sanansa vahvistivat ikuisiksi ajoiksi molempien rotujen välisen uuden liiton.
"Se, että Tardos Mors", hän lausui vakavasti, "saattaa tavata Barsoomin suurimman nykyään elävän soturin, on arvaamaton kunnia, mutta se, että hän saa laskea kätensä ystävän ja liittolaisen olalle, on vielä paljoa suurempi onni."
"Heliumin jeddak", vastasi Tars Tarkas, "on tarvittu toisesta maailmasta saapunut mies opettamaan Barsoomin vihreille sotilaille, mitä ystävyys merkitsee. Häntä saamme kiittää siitä, että tharkilaiset heimot voivat ymmärtää sinua, että he voivat tajuta ylevästi lausumasi tunteet ja vastata niihin."
Sitten Tardos Mors tervehti kutakin vihreätä jeddakia ja jediä, lausuen heille kullekin ystävyyden ja kiitollisuuden sanoja.
Kun tuli minun vuoroni, laski hän molemmat kätensä olkapäilleni.
"Tervetuloa, poikani", hän sanoi; "se, että sinut ilomielin, ilman ainoatakaan vastustavaa ääntä, tunnustetaan koko Heliumin, jopa koko Barsoomin arvokkaimmaksi jalokiveksi, on riittävän suuri kiitos minulta."
Sitten meidät esiteltiin Mors Kajakille, pienemmän Heliumin jeddakille ja Dejah Thorisin isälle. Hän oli tullut Tardos Morsin kintereillä ja häntä näytti tämä kohtaus liikuttavan vieläkin enemmän kuin hänen isäänsä. Toistakymmentä kertaa hän koetti tuoda esiin kiitollisuutensa minulle, mutta joka kerran hänen äänensä murtui liikutuksesta eikä hän voinut puhua, ja kuitenkin, kuten myöhemmin kuulin, oli hänellä rohkean ja pelottoman sotilaan maine, joka oli huomattava sotaisessa Barsoomissakin. Samoin kuin koko Helium hänkin jumaloi tytärtään eikä hän, joutumatta syvän liikutuksen valtaan, voinut ajatella, mistä tämä oli pelastunut.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Riemusta kuolemaan
Kymmenen päivää juhlittiin tharkilaisjoukkoja ja heidän hurjia liittolaisiaan, ja sitten he lähtivät palaamaan omaan maahansa, vieden mukanaan runsaasti arvokkaita lahjoja, Mors Kajakin komentamien kymmenentuhannen heliumilaissotilaan saattamina. Pienemmän Heliumin jed ja ryhmä ylimyksiä seurasi heitä aina Tharkiin saakka, iujittaakseen entistä tiukemmiksi äsken solmitut rauhan ja ystävyyden siteet.
Myöskin Sola seurasi isäänsä Tars Tarkasia, joka oli kaikkien päällikköjensä läsnäollessa tunnustanut hänet tyttärekseen.
Kolme viikkoa myöhemmin Mors Kajak palasi upseereineen, muassaan Tars
Tarkas ja Sola, taistelulaivalla, joka oli lähetetty Tharkiin noutamaan
heitä hyvissä ajoin juhlalliseen tilaisuuteen, jolloin Dejah Thoris ja
John Carter liitettiin yhdeksi.
Yhdeksän vuotta olin Heliumin neuvostoissa ja taistelin sen armeijoissa Tardos Morsin suvun prinssinä. Kansa ei näyttänyt milloinkaan väsyvän osoittamaan minulle suosiotaan, eikä kulunut ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta todistusta heidän rakkaudestaan prinsessaani, verratonta Dejah Thorisia kohtaan.
Palatsimme katolle sijoitetussa kultaisessa hautomalaitoksessa oli lumivalkea muna. Lähes viisi vuotta oli kymmenen, jeddakin henkivartiostoon kuuluvaa sotilasta alituisesti valvonut sen vierellä, ja joka päivä, jolloin olin kaupungissa, Dejah Thoris ja minä seisoimme käsi kädessä pienen aarteemme vieressä puhellen tulevaisuudesta, jolloin hento kuori murtuisi.
Hyvin elävästi on muistissani viimeinen ilta, jolloin istuimme siellä keskustellen kummallisesta romaanista, joka oli punonut elämämme yhteen, ja siitä ihmeellisestä olennosta, joka lisäisi onneamme ja täyttäisi toiveemme.
Kaukaa näimme lähestyvän ilmalaivan kirkkaat valot, mutta emme kiinnittäneet erikoista huomiota niin jokapäiväiseen näkyyn. Salamannopeasti se lähestyi Heliumia, kunnes juuri sen nopeus pani arvaamaan, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.
Valomerkeillään se ilmoitti, että sillä oli sanoma jeddakille, ja risteili kärsimättömästi odottaen vitkastelevaa vartioalusta, jonka oli saatettava se palatsin telakalle.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun se oli laskeutunut katolle, saapui lähetti kutsumaan minua neuvostoon, jossa kohtasin kaikki jäsenet jo koolla.
Valtaistuinkorokkeella asteli Tardos Mors edestakaisin otsa syvissä rypyissä. Kun kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen, puhutteli hän meitä.
"Tänä aamuna", hän lausui, "saivat Barsoomin eri hallitukset sanan, että ilmatehtaan hoitaja ei ole lähettänyt langattomia tietojaan kahteen päivään eikä melkein yhtämittaisiin, hänelle paristakymmenestä pääkaupungista osoitettuihin tiedusteluihin ole saatu vastauksen merkkiäkään.
"— Muiden kansojen lähettiläät ovat pyytäneet meitä käymään asiaan käsiksi ja kiireesti toimittamaan apulaisen tehtaalle. Koko päivän on tuhat risteilijää ollut häntä etsimässä, kunnes juuri äsken yksi niistä palasi tuoden mukanaan hänen kuolleen ruumiinsa, joka oli löydetty hänen asuntonsa alla olevista kellareista jonkun salamurhaajan hirveästi raatelemana.
"— Minun ei tarvitse sanoa teille, mitä se merkitsee Barsoomille. Tarvittaisiin kuukausia, ennenkuin voitaisiin tunkeutua ilmatehtaan valtavien muurien läpi — itse asiassa on työhön jo ryhdytty, eikä meillä olisi paljoa pelättävää, jos pumppukoneisto toimisi, kuten sen pitäisi ja kuten se on toiminut satoja vuosia; mutta on pelättävissä, että pahinta on tapahtunut. Mittauskoneet osoittavat ilmanpaineen vähenevän nopeasti koko Barsoomilla — koneet ovat pysähtyneet.
"— Hyvät herrat", hän lopetti, "meillä on enintään kolme päivää elinaikaa jäljellä."
Muutamia minuutteja vallitsi haudanhiljaisuus; sitten nousi eräs nuori ylimys seisomaan ja nostaen paljastetun miekkansa päänsä yläpuolelle puhutteli Tardos Morsia.
"Heliumilaiset ovat ylpeilleet siitä, että he ovat aina näyttäneet barsoomilaisille, miten punaisen kansan on elettävä. Nyt on meillä tilaisuus näyttää heille, miten on kuoltava. Menkäämme tehtäviimme, ikäänkuin meillä olisi vielä tuhatvuotinen hedelmällinen työaika edessämme."
Huone kaikui suosionosoituksista, ja koska emme voineet tehdä mitään parempaa kuin koettaa lieventää väestön pelkoa esimerkillämme, poistuimme kokouksesta hymy huulilla ja kalvava tuska sydämessä.
Saavuttuani takaisin palatsiini huomasin, että huhu oli jo saapunut
Dejah Thorisin korviin. Kerroin senvuoksi hänelle kaiken kuulemani.
"Olemme olleet hyvin onnellisia, John Carter", sanoi hän "ja mikä hyvänsä lieneekin osamme, kiitän kohtaloa siitä, että se sallii meidän kuolla yhdessä."
Seuraavana kahtena päivänä ei ilmavaroissa tapahtunut huomattavampaa muutosta, mutta kolmannen päivän aamulla kävi hengittäminen vaikeaksi rakennuksien katoilla. Väestö tungeksi kaupungin kaduilla ja toreilla. Liike-elämä oli täydelleen pysähtynyt. Enimmäkseen katsoi kansa rohkeasti silmiin vääjäämätöntä tuhoaan. Silloin tällöin kuitenkin sekä miehet että naiset antautuivat jäytävän tuskan valtaan.
Keskipäivän lähetessä alkoivat monet heikommat sortua, ja tunnin kuluttua olivat kaikki barsoomilaiset vaipumassa tiedottomaan tilaan, joka tulee ennen tukehtumiskuolemaa.
Dejah Thoris, minä ja muut kuningasperheen jäsenet olimme kokoontuneet alavaan puutarhaan yhdelle palatsin pihoista. Puhelimme hiljaa, milloin jotakin sanoimme, sillä julman kuoleman kaamea varjo hiipi ympärillämme. Yksin Woolakin näytti tuntevan meitä uhkaavan onnettomuuden suuruuden, sillä se painautui lujasti Dejah Thorisiin ja minuun, vinkuen surkeasti.
Dejah Thorisin pyynnöstä oli pieni hautomalaitos tuotu palatsimme katolta tänne, ja hän istui tuijottaen haaveksivasti pieneen, vielä tuntemattomaan olentoon, jota hän — ei nyt saisikaan nähdä.
Kun hengitys kävi hyvin vaikeaksi, nousi Tardos Mors sanoen:
"Sanokaamme jäähyväiset toisillemme. Barsoomin suuruuden päivät ovat menneet. Huomispäivän aurinko katselee kuollutta maailmaa, jonka täytyy aikojen loppuun saakka kiitää avaruudessa menetettyään asukkaittensa muistonkin. Loppu on tullut."
Hän kumartui suutelemaan perheensä naisia ja laski vankan kätensä miesten olkapäille.
Kun surumielin käännyin poispäin hänestä, sattui katseeni Dejah Thorisiin. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle, ja hän näytti kuolleelta. Huudahtaen hypähdin hänen luokseen ja nostin hänet syliini.
Hän aukaisi silmänsä katsoen minua.
"Suutele minua, John Carter", hän mumisi. "Rakastan sinua! Rakastan sinua! On julmaa, että meidät riistetään toisiltamme, juuri kun elämä hymyili meille niin täynnä rakkautta ja onnea."
Kun painoin hänen rakkaat huulensa omiani vasten, heräsi minussa entinen tunne sortumattomasta voimasta ja kyvystä. Virginialainen sotilasveri alkoi taaskin sykkiä suonissani.
"Niin ei saa käydä, prinsessani!" huudahdin. "On, täytyy olla, joku keino, ja John Carter, joka rakkaudesta sinuun on taistellen raivannut itselleen tien oudon maailman lävitse, keksii sen."
Juuri kun olin tämän sanonut, hiipi tajuisen muistini kynnykselle yhdeksän aikoja sitten unohdetun äänen muodostama sarja. Kuin salama pimeydessä selvisi niiden koko merkitys minulle — ilmatehtaan kolmen suuren oven avain!
Kääntyen äkkiä Tardos Morsiin päin ja pidellen vielä kuolevaa rakkaintani sylissäni huusin:
"Lentokone, jeddak! Nopeasti! Käske viedä nopein koneesi palatsin katolle. Voin vieläkin pelastaa Barsoomin."
Hän ei tuhlannut aikaa kysymyksiin, ja samalla hetkellä kiiruhti eräs sotilas lähimmälle telakalle. Vaikka ilma olikin telakan katolla ohutta, melkeinpä olematonta, onnistui heidän kuitenkin tuoda sieltä nopein yhden miehen lentokone, jonka Barsoomin nero milloinkaan oli rakentanut.
Suudeltuani Dejah Thorisia ainakin kymmenen kertaa ja käskettyäni Woolan, joka olisi tahtonut seurata minua, jäädä hänen suojakseen, syöksyin yhtä nopeasti ja voimakkaasti kuin ennenkin ylöspäin palatsin korkeita portaita ja seuraavalla hetkellä kiidin sitä paikkaa kohti, johon koko Barsoomin toiveet keskittyivät.
Minun oli lennettävä alhaalla saadakseni tarpeeksi ilmaa hengittääkseni, mutta kun ohjasin suoraa päätä erään kuivuneen meren ylitse, ei minun tarvinnut pysytellä kuin joitakuita metrejä maan yläpuolella.
Annoin koneelleni hirvittävän vauhdin, sillä minun oli lennettävä kilpaa ajan ja kuoleman kanssa. Näin aina edessäni Dejah Thorisin kasvot. Kun palatsin puutarhasta poistuessani viimeisen kerran käännyin häntä katsomaan, näin hänen horjuvan ja sitten vaipuvan pienen hautomakoneen viereen. Tiesin hyvin, että häntä oli kohdannut viimeinen pyörtymys, joka päättyisi kuolemaan, jollei ilmaa saataisi lisää. Annoin senvuoksi kaiken varovaisuuden mennä menojaan, heitin lentokoneestani maahan kaiken muun paitsi konetta ja kompassia, jopa omat merkkinikin, ja maaten pitkälläni koneeni kannella, toinen käsi ohjausrattaassa, toisen painaessa vauhtivipua viimeiseen pykälään, halkaisin kuolevan Marsin ohutta ilmaa nopeasti kuin meteori.
Tuntia ennen pimeän tuloa kohosivat ilmatehtaan jykevät muurit äkkiä eteeni ja kauheasti tärähtäen laskeuduin maahan pienen oven eteen, joka erotti kokonaisen kiertotähden asukkaat elämän kipunasta.
Oven vieressä oli puuhannut suuri joukko miehiä koettaen murtaa aukkoa seinään, mutta he olivat saaneet vain tuskin näkyviä jälkiä piikivimäiseen pintaan, ja useimmat heistä lepäsivät nyt viimeistä untaan, josta ei edes ilmakaan heitä herättäisi.
Täällä tuntuivat olosuhteet olevan vielä paljoa huonommat kuin Heliumissa, ja hengittäminen oli perin työlästä. Joitakuita miehiä oli vielä tajussaan, ja yhdelle heistä puhuin.
"Jos minä saan nuo ovet auki, niin onko täällä joku, joka osaa panna koneet käyntiin?" kysyin.
"Minä osaan", hän vastasi, "jos avaat nopeasti. Kestän enää vain muutamia silmänräpäyksiä. Mutta se on hyödytöntä; valvojat ovat molemmat kuolleet, eikä Barsoomilla kukaan muu tunne noiden hirveiden lukkojen salaisuutta. Kolme päivää ovat ihmiset mielipuolina pelosta tunkeilleet oven ympärillä turhaan koettaen selvittää salaisuutta."
Minulla ei ollut aika puheihin; olin jo hyvin heikko ja vain vaivoin kykenin hallitsemaan ajatuksiani.
Mutta vaipuneena polvilleni ponnistin viimeiset voimani ja lähetin tuntemani yhdeksän ajatusaaltoa edessäni olevaa kammottavaa rakennusta kohti. Marsilainen oli ryöminyt viereeni ja katseli tuijottavin silmin edessämme olevaa ovea, jonka aukeamista odotimme kuoleman hiljaisuuden vallitessa.
Hitaasti peräytyi valtava ovi tieltämme. Koetin nousta ja astua eteenpäin, mutta olin liian heikko.
"Eteenpäin!" huusin toverilleni. "Ja jos pääset pumppuhuoneeseen, niin pane kaikki pumput käyntiin! Vain siten voi Barsoomissa vielä huomenna olla elämää!"
Maaten paikallani aukaisin toisen oven ja sitten kolmannen. Näin Barsoomin ainoan toivon ryömivän nelin kontin viimeisestä oviaukosta, kun vaivuin tajuttomana maahan.