"Ei", myönsi Tasor, "eikä se olekaan manatorilainen nimi. Tulkaa! Sillä aikaa kun etsin teille piilopaikan jossakin unohdetussa kammiossa palatsin asumattomissa osissa, kerron sinulle matkalla lyhyesti, miten gatholilaisesta Tasorista on tullut manatorilainen A-Sor.
"— Sattui niin, että kun ratsastin seurassani alun toistakymmentä soturiani Gatholin läntisillä rajamailla etsimässä laumoistani harhautuneita zitidareja, karkasi kimppuumme suuri joukko manatorilaisia, jotka ympäröivät meidät. He nujersivat meidät, mutta vasta sitten, kun puolet meistä olivat kaatuneet ja toiset avuttomina, haavoittuneina. Ja niin minut vietiin vankina Manatajiin, syrjäiseen manatorilaiseen kaupunkiin, ja myytiin siellä orjaksi. Minut osti nainen — manatajilainen prinsessa, jonka varallisuudella ja asemalla ei ollut vertaistaan hänen syntymäkaupungissaan. Hän rakastui minuun, ja kun hänen miehensä sai selville hänen tunteensa, pyysi hän minua surmaamaan miehen, ja kun minä kieltäydyin, palkkasi hän toisen tekemään sen. Sitten hän meni kanssani avioliittoon, mutta kukaan manatajilainen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sillä epäiltiin häntä tietoisesti syylliseksi puolisonsa murhaan. Ja niinpä me lähdimme Manajista Manatoriin saattueenamme pitkä karavaani, joka kuljetti koko hänen maallisen omaisuutensa, jalokivensä ja kalliit metallinsa, ja matkalla hän levitti huhun, että hän ja minä olimme kuolleet. Sitten me sensijaan saavuimmekin Manatoriin. Hän otti uuden nimen ja minä nimen A-Sor,. jottei jäljillemme päästäisi nimiemme nojalla. Runsailla varoillaan hän osti minulle paikan jeddakin henkivartiostossa, eikä kukaan tiedä, etten ole manatorilainen, sillä hän on kuollut. Hän oli kaunis, mutta samalla hän oli paholainen."
"Entä etkö ole koskaan yrittänyt palata syntymäkaupunkiisi?" tiedusti
Gahan.
"Sydämeni ei ole milloinkaan lakannut sitä toivomasta eivätkä aivoni sitä suunnittelemasta", vastasi Tasor. "Uneksin siitä päivin ja öin, mutta aina on minun ollut pakko palata samaan johtopäätökseen — että minulla on vain yksi pelastumismahdollisuus. Minun on odotettava, kunnes kohtalo suo minun päästä Gatholiin lähtevän ryöstöseurueen mukaan, Kun sitten olen oman maani rajojen sisäpuolella, eivät manatorilaiset enää minua näe."
"Kenties on toivomasi tilaisuus jo kätesi ulottuvilla", virkkoi Gahan. "Eikö uskollisuutesi omaa jediäsi kohtaan ole heikentynyt, kun olet niin monta vuotta ollut manatorilaisten seurassa?" Kysymys oli puolittainen taisteluhaaste.
"Jos jedini olisi nyt edessäni", huudahti Tasor, "ja voisin vannoa valani loukkaamatta hänen luottamustaan, heittäisin miekkani hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin suurta etuoikeutta kuolla hänen puolestaan, kuten isäni kuoli hänen isänsä puolesta."
Ei voinut olla epäilystäkään hänen vilpittömyydestään, sen enempää kuin siitäkään, että hän tiesi, kuka Gahan oli. Gatholin jed hymyili. "Ja jos jedisi olisi täällä, niin hän epäilemättä käskisi sinun omistaa lahjasi ja kuntosi Heliumin prinsessan Taran pelastamiseksi", hän sanoi merkitsevästi. "Jos hän tietäisi kaikki, mitä minä olen saanut tietooni ollessani täällä vangittuna, sanoisi hän sinulle: 'Mene, Tasor, siihen vankiholviin, missä A-Kor, Gatholin Hajan poika, on kahlehdittuna, päästä hänet vapaaksi, nostata hänen kanssaan gatholilaiset orjat, marssi Vihollisten portille ja tarjoa palvelustasi Manatosin U-Thorille, joka on naimisissa Gatholin Hajan kanssa, ja pyydä häntä puolestaan hyökkäämään O-Tarin palatsiin ja pelastamaan Heliumin Tara ja sen suoritettuaan vapauttamaan gatholilaiset orjat sekä antamaan heille aseita ja muita tarpeita, jotta he voisivat palata omaan maahansa.' Sitä, Gatholin Tasor, vaatisi sinulta jedisi Gahan."
"Ja sen suorittaakseni, orja Turan, ponnistan kaikki voimani, senjälkeen kun olen löytänyt varman turvapaikan Heliumin Taralle ja hänen panthanilleen", vakuutti Tasor.
Gahanin katseesta Tasor luki jedinsä kiitollisuuden, ja se lujitti hänen ritarillisen päätöksensä tehdä sen, mitä häneltä pyydettiin, tahi kuolla, sillä hän katsoi saaneensa rakkaalta hallitsijaltaan tehtävän, joka pani hänen hartioilleen vastuunalaisuuden sekä Gahanin ja Taran hengestä että myöskin Gatholin menestyksestä, ehkä koko tulevaisuudesta. Siksi hän joudutti heitä eteenpäin vanhan palatsin ummehtuneissa käytävissä, joissa miespolvien aikana laskeutunut pöly oli häiritsemättömänä marmorilevyillä. Vähän väliä hän tunnusteli ovia, kunnes tapasi lukitsemattoman. Avattuaan sen hän opasti heidät huoneeseen, jonka lattia oli paksun tomukerroksen peitossa. Seiniä koristivat lahonneet silkki- ja turkisvaipat, muinaisaikaiset aseet ja isot maalaukset, joiden väreille aika oli antanut ihastuttavan pehmeän vivahduksen.
"Tämä paikka lienee yhtä hyvä kuin joku muukin", hän huomautti. "Täällä ei käy ketään. En ole ollut täällä kertaakaan ennen, joten en tiedä läheisistä huoneista sen enempää kuin tekään. Mutta tänne ainakin osaan uudelleen tuodakseni teille ruokaa ja juomaa. O-Mai Julma asui palatsin tässä osassa, ollessaan valtaistuimella viisituhatta vuotta ennen O-Taria. Yhdessä näistä huoneista hänet tavattiin kuolleena, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet niin kammottavan pelokkaaseen ilmeeseen, että ne, jotka hänet näkivät, tulivat mielipuoliksi. Hänen ruumiissaan ei kuitenkaan ollut mitään väkivallan merkkejä. Siitä lähtien on O-Main huoneistoa kammottu, sillä tarujen mukaan ajavat korphal-aaveet näissä huoneissa öisin takaa kelvottoman jeddakin henkeä, kirkuen ja ulvoen rientäessään. Mutta", hän lisäsi rauhoittaakseen niin hyvin itseään kuin kumppaneitaankin, "sellaista eivät Gatholin ja Heliumin sivistyskansat tunne."
Gahan naurahti. "Jos kaikki ne, jotka häntä katsoivat, tulivat hulluiksi, niin ketä sitten olisi jäänyt suorittamaan juhlallisia kuolintoimituksia ja valmistamaan jeddakin ruumista niitä varten?"
"Ei ketään", vastasi Tasor. "Hänet jätettiin siihen paikkaan, mistä hänet tavattiin, ja vielä tänäkin päivänä hänen lahoavat luunsa viruvat jossakin tämän kaihdetun huoneiston kammiossa."
Sitten Tasor poistui heidän luotaan vakuutettuaan koettavansa ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa puhutella A-Koria ja tuovansa ylihuomenna heille ruokaa ja juomaa.
[Ne jotka ovat lukeneet John Carterin kuvauksen vihreistä marsilaisista kirjassa "Marsin prinsessa", muistanevat että tämä kummallinen kansa saattoi melkoisen pitkiä aikoja tulla toimeen ilman ruokaa ja vettä, ja vähemmässä määrin on asianlaita sama kaikkiin marsilaisiin nähden.]
Tasorin lähdettyä Tara kääntyi Gahanin puoleen, lähestyi häntä ja laski kätensä hänen käsivarrelleen, sanoen: "Tapaukset ovat kehittyneet niin nopeasti sen jälkeen, kun tunsin sinut valepuvustasi huolimatta, ettei minulla ole ollut tilaisuutta vakuuttaa sinulle kiitollisuuttani eikä sitä, kuinka suuressa arvossa pidän sinun uljuuttasi. Salli minun nyt tunnustaa kiitollisuudenvelkani, ja jolleivät sellaisen ihmisen lupaukset, jonka henki ja vapaus ovat vakavasti uhatut, ole turhanpäiväisiä, niin usko vakuutustani, että saat suuren palkkion isältäni Heliumissa."
"En kaipaa mitään muuta palkkiota", vastasi mies, "kuin sen tiedon, että rakastamani nainen on onnellinen."
Hetkisen ajan Heliumin Taran silmät säkenöivät, ja hän oikaisihe täyteen mittaansa, mutta sitten hänen katseensa pehmeni, hänen ryhtinsä herposi, ja hän pudisti päätään.
"Sydämeni ei salli minun nuhdella sinua, Turan", hän virkkoi, "olkoonpa virheesi kuinkakin suuri, sillä olet ollut Heliumin Taran kunniallinen, vilpitön ja uskollinen ystävä. Mutta sinä et saa lausua sellaista, mitä korvani eivät saa kuulla."
"Tarkoitatko", kysyi Gahan, "etteivät prinsessan korvat saa kuulla rakkauden sanoja panthanilta?"
"Asia ei ole niin, Turan", vastasi tyttö, "vaan pikemminkin niin, etten saa kuunnella rakkauden sanoja keltään muulta kuin siltä mieheltä, jonka kanssa olen kihloissa — kansalaiseltani Djor Kantosilta."
"Tarkoitatko, Heliumin Tara", huudahti mies, "että muutoin sinä —"
"Seis!" käski Tara. "Sinulla ei ole oikeutta olettaa mitään, mitä huuleni eivät tuo esiin."
"Silmät puhuvat usein selvempää kieltä kuin huulet. Tara", vastasi Gahan, "ja sinun silmistäsi olen lukenut sellaista, mikä ei ole vihaa eikä halveksumista Turania, panthania, kohtaan, ja sydämeni sanoo minulle, että huulesi lausuivat väärän todistuksen huutaessaan minulle: 'Minä vihaan sinua.'"
"En vihaa sinua, Turan, mutta silti en saa rakastaa sinua", sanoi tyttö koruttomasti.
"Kun mursin itselleni tien I-Gosin kammiosta, olin todella uskomaisillani, että vihaat minua", sanoi Gatholin jed, "sillä vain viha — niin minusta tuntui — voi selittää sen, että olit poistunut koettamatta vapauttaa minua. Mutta pian sekä sydämeni että järkeni vakuuttivat minulle, ettei Heliumin Tara voi hylätä pulaan joutunutta kumppania, ja vaikka en vielä tunnekaan olosuhteita, olen varma siitä, että sinun oli mahdoton auttaa minua."
"Niin oli todellakin", virkkoi tyttö. "Tuskin oli I-Gos kaatunut tikarini iskusta, kun kuulin, että sotureita lähestyi. Juoksin silloin piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitse, ajatellen sitten palata ja vapauttaa sinua. Mutta koettaessani välttää kuulemaani seuruetta juoksin suoraan toisen joukkueen syliin. Minulta kyseltiin, missä sinä olit, ja minä vastasin, että sinä olit mennyt edellä ja minä tulin perässäsi, johdattaen siten heidät kauemmaksi sinusta."
"Tiesin sen", oli Gahanin lyhyt huomautus, mutta hänen sydämensä sykähteli riemusta, kuten sellaisen rakastajan, joka on kuullut jumaloimansa naisen suusta kiintymyksen ja uskollisuuden vakuutuksia, niin vähän kuin niistä huokuneekin hellempiä tunteita. Vaikkapa miehen sydämen valtiatar häntä polkisikin, on se parempi kuin se, ettei hän välittäisi miehestä mitään.
Sillä aikaa kuin he kahden keskustelivat huonosti valaistussa huoneessa, jonka lamppuja verhosi vuosisatoina kasautunut pöly, harhaili läheisissä, synkissä käytävissä kumarainen, kuihtunut olento, tähystäen heikkoine, tihruisine silmineen jalanjälkiä tomuisella lattialla.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Vainajan varjo
Yö ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun sen salin ovelle, jossa Manatorin O-Tar istui päällikköineen juhla-aterialla, ilmestyi mies, joka pyyhälsi vahtien ohitse ja astui avaraan saliin häikäilemättömästi kuten ainakin suosikki, jollainen hän todella oli. Kun hän lähestyi pitkän pöydän yläpäätä, huomasi O-Tar hänet.
"Kas vain, harmaapää!" hän huudahti "Mikä on nyt taaskin houkutellut sinua armaista, löyhkäävistä onkaloistasi? Luulimme, että sinä nähtyäsi niin paljon eläviä ihmisiä kisoissa, palaisin ruumiittesi luokse, minkä käpälistäsi pääsisit."
Naurunhihityksellään I-Gos antoi tunnustuksensa jeddakin pilalle. "Niinpä niin, O-Tar", kirskui ukko, "I-Gos ei lähde liikkeelle huvin vuoksi. Mutta kun I-Gosin vainajia häikäilemättömästi häväistään, on kostoa saatava!"
"Tarkoitatko orja Turanin tekoa?" tiedusti O-Tar.
"Kyllä; Turanin ja orjatar Taran, joka sujautti ihooni tikarin murha-aikeissa. Vain tuuman murto-osa, O-Tar, ja I-Gosin vanha, ryppyinen verho olisi parhaillaan jonkun aloittelevan parkitsijan käsissä, niin juuri!"
"Mutta he pujahtivat taaskin karkuun", huusi O-Tar. "Itse suuren jeddakin palatsissa he ovat kahdesti päässeet noiden jeddakin henkivartijoiksi nimittämieni typerien tolvanoiden käsistä." O-Tar oli noussut pystyyn ja antoi kiukkuisesti pontta sanoilleen kolhauttelemalla kultaista pikariaan rajusti pöytään.
"Niin, O-Tar, he peijaavat henkivartijoitasi, mutta eivät vanhaa, viisasta kalotia, I-Gosia."
"Mitä tarkoitat? Puhu!" komensi O-Tar.
"Tiedän, missä he piileksivät", vastasi vanha balsamoija.
"Käyttämättömien käytävien pölyyn jääneet jäljet kavalsivat heidät."
"Seurasitko heitä? Näitkö heidät?" kysyi jeddak.
"Seurasin heitä ja kuulin heidän puhuvan suljetun oven takana, mutta en nähnyt heitä."
"Missä se ovi on?" kiljaisi O-Tar. "Lähetämme heti miehiä noutamaan heidät." Hän katsahti ympäri pöydän ikäänkuin päättääkseen, kenelle uskoisi tämän tehtävän. Toistakymmentä päällikkösoturia nousi pystyyn, vieden kätensä miekankahvaan.
"Vainusin heitä O-Mai Julman huoneistoon", sanoi I-Gos. "Löydätte heidät sieltä, missä ulvovat korphalit ahdistavat O-Main kirkuvaa aavetta; niin!" Ja hän käänsi katseensa O-Tarista seisomaan nousseihin sotureihin, jotka kuitenkin nyt kaikki yksimielisesti ehättivät hätäisesti istuutumaan jälleen.
I-Gosin pilkallinen hihitys katkaisi huoneessa syntyneen hiljaisuuden. Soturit katselivat häpeissään kultalautasillaan olevaa ruokaa. O-Tar näpsäytti sormiaan kärsimättömästi.
"Ovatko Manatorin päälliköt pelkkiä pelkureita?" hän kivahti. "Toistamiseen ovat nämä julkeat orjat loukanneet jeddakinne majesteettia. Täytyykö minun komentaa joku noutamaan heidät?"
Hitaasti nousi eräs päällikkö, ja kaksi muuta noudatti hänen esimerkkiään, vaikka huonosti salaten vastahakoisuuttaan. "Kaikki siis eivät ole raukkoja", huomautti O-Tar. "Tehtävä on epämiellyttävä. Senvuoksi on teidän mentävä kolmisin ja ottakaa mukaanne niin monta sotilasta kuin haluatte!"
"Mutta älkää kysykö vapaaehtoisia!" pisti I-Gos väliin. "Muutoin saatte mennä yksin."
Päällikkökolmikko kääntyi ja poistui juhlimissalista, astellen verkkaisesti kuten tuomitut kohtaloaan kohti.
Gahan ja Tara jäivät siihen huoneeseen, johon Tasor oli heidät opastanut, ja mies pyyhki pölyn pehmeältä ja viihtyisältä penkiltä, jolla he voivat levätä verrattain mukavasti. Hän oli huomannut, että ikivanhat silkki- ja turkisvaipat olivat pilaantuneet käyttökelvottomiksi ja murenivat tomuksi kosketuksesta, joten mukavan vuoteen laittaminen tytölle oli mahdotonta. Niinpä he istuivat yhdessä, puhellen hiljaa jo kokemistaan seikkailuista ja arvaillen vastaisia tapahtumia, suunnitellen pakokeinoja ja toivoen, ettei Tasor olisi poissa kauan. He pakinoivat monista asioista — Hastorista, Heliumista ja Ptarthista, ja vihdoin keskustelu toi Taran mieleen Gatholin.
"Oletko palvellut siellä?" kysyi tyttö.
"Kyllä", vastasi Turan.
"Kohtasin Gahanin, Gatholin jedin, isäni palatsissa", sanoi Tara, "päivää ennen kuin myrsky sieppasi minut Heliumista. Hän oli pöyhkeilevä mies, yllään suurenmoinen, platinasta ja timanteista säihkyvä hihnoitus. En eläissäni ole nähnyt niin loistavaa asua kuin hänen, ja tietänet silti, että Heliumin hovissa liikkuvat koko Barsoomin uhkeimmat ylimykset. Mutta mielessäni en osannut kuvitella niin koreata olentoa vetämässä esiin jalokivin koristettua miekkaansa käydäkseen taistelemaan hengestään. Minua peloittaa, että Gatholin jed tosin on komea miehen kuva, mutta ei juuri sen enempää."
Hämärän tähden Tara ei nähnyt kumppaninsa puolittain toisaalle käännettyjen kasvojen hapanta ilmettä.
"Et siis silloin paljoa pitänyt Gatholin jedistä?" tiedusti Turan.
"En silloin enkä nyt", vastasi tyttö naurahtaen. "Kuinka hänen turhamaisuuttaan pistelisikään, jos hän tietäisi, että köyhä panthan on voittanut ylemmän paikan Heliumin Taran silmissä!" Ja hän laski kätensä hellästi miehen polvelle.
Turan tarttui hänen sormiinsa ja vei ne huulilleen. "Oi, Heliumin Tara", hän huudahti, "pidätkö minua kivisenä miehenä?" Hän kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille ja veti vastustelematonta vartaloa puoleensa.
"Antakoon ensimmäinen esi-isäni anteeksi heikkouteni!" huoahti Tara kietoessaan kätensä Turanin kaulaan ja ojentaessaan vavahtelevat huulensa hänen suulleen. Kauan olivat heidän huulensa vastakkain rakkauden ensimmäisessä suudelmassa, mutta sitten Tara työnsi Turanin hellästi luotaan. "Minä rakastan sinua, Turan", hän melkein nyyhkytti. "Rakastan sinua niin! Se on ainoa heikko puolustukseni sille, että olen tehnyt tämän vääryyden Djor Kantosille, jota, sen tunnen nyt, en ole koskaan rakastanut, joka ei tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Ja jos rakastat minua, kuten väität, Turan, täytyy rakkautesi turvata minua suuremmalta häpeältä, sillä minä olen kuin vahaa käsissäsi."
Uudelleen Turan puristi häntä rintaansa vasten, mutta päästi sitten äkkiä hänet irti, nousi ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattialla, ikäänkuin koettaen rajuilla ruumiinliikkeillä hillitä jotakin pahaa henkeä, joka oli saanut hänet valtaansa. Hänen aivoissaan, sydämessään ja sielussaan kaikuivat riemuisen hymnin tavoin nuo sanat, jotka olivat kokonaan muuttaneet Gatholin Gahanin maailman: "Minä rakastan sinua, Turan. Rakastan sinua niin!" Ja se oli tullut niin äkkiä. Hän oli luullut tytön tuntevan häntä kohtaan ainoastaan kiitollisuutta hänen alttiin uskollisuutensa tähden, mutta äkkiä sitten sortuivat kaikki Taran muurit, hän ei enää ollut prinsessa, vaan sensijaan — Hänen mietteensä keskeytyivät, kun suljetun oven ulkopuolelta kuului melua. Hänen zitidarinnahkaisista anturoistaan ei ollut lähtenyt ääntäkään hänen astellessaan marmorilattialla, ja kun hän vinhasti liikkuessaan osui huoneen ovelle, kantautui hänen korviinsa etäältä pitkästä käytävästä heikkoa metallin kalahtelua, joka oli pettämätön merkki aseellisten miesten lähestymisestä.
Hetkisen Gahan kuunteli jännittyneenä, painautuen kiinni oveen, kunnes ei ollut epäilystäkään siitä, että tulossa oli joukko sotureita. Tasorin puheiden nojalla hän totuudenmukaisesti arvasi, että palatsin tähän osaan saavuttiin vain yhdessä ainoassa tarkoituksessa — etsimään Taraa ja häntä, ja hänen tuli senvuoksi heti koettaa keksiä keinoja tulijoiden välttämiseksi. Siinä huoneessa, jossa he olivat, oli muitakin ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ja jostakin niistä hänen täytyi pyrkiä varmempaan piilopaikkaan. Hän meni Taran luokse ja ilmoitti hänelle arvelunsa, vieden hänet sitten ovelle, joka oli lukitsematon. Sen takana oli himmeästi valaistu huone, jonka kynnykselle he pysähtyivät tyrmistyneinä, vetäytyen sukkelasti takaisin samaan huoneeseen, josta olivat juuri tulleet, sillä heti ensi silmäyksellä he olivat nähneet neljä jetanpöydän ääressä istuvaa soturia.
Heidän näyttäytymistään ei oltu huomattu, minkä Gahan arveli johtuneen siitä, että molemmat pelaajat ja heidän ystävänsä olivat syventyneet peliin. Suljettuaan oven hiljaa pakolaiset siirtyivät viereiselle ovelle, mutta se oli lukittu. Enää oli vain yksi ovi, jota he eivät olleet tunnustelleet, ja sitä he lähestyivät nopeasti varmoina siitä, että etsimisseurueen täytyi olla likellä huonetta. Harmikseen he havaitsivat tämän pakotien teljetyksi.
Nytpä he olivat todella surkeassa pulassa, sillä jos etsijät tietäisivät tulla tähän huoneeseen, olisivat he hukassa. Talutettuaan Taran taaskin sille ovelle, jonka takana jetanin pelaajat olivat, Gahan veti miekkansa esille ja jäi kuunteleman. Käytävästä he eroittivat selvästi joukkueen melua — tulijat olivat hyvin lähellä, ja heitä oli epäilemättä paljon. Oven takana oli vain neljä soturia, joiden yllättäminen kävisi helposti. Ei siis ollut valinnan varaa, ja niinpä Gahan avasi varovasti oven uudelleen, astui viereiseen huoneeseen käsikkäin Taran kanssa ja sulki oven jälkeensä. Jetanpöydän ääressä istuvat neljä miestä eivät ilmeisesti kuulleet mitään. Toinen pelaajista oli joko juuri tehnyt tai oli tekemäisillään siirron, sillä hänen sormensa puristivat nappulaa, joka oli vielä laudalla. Muut kolme tarkkasivat hänen siirtoaan. Hetkisen Gahan katseli noita miehiä, jotka pelasivat jetania tässä hämärässä, unohdetussa ja kammotussa huoneessa, ja sitten levisi verkkaisesti hänen kasvoilleen ymmärtämyksen hymy.
"Tule!" hän kehoitti Taraa. "Meidän ei tarvitse ollenkaan pelätä näitä. He ovat istuneet tuolla tavoin enemmän kuin viisi tuhatta vuotta jonkun muinaisen balsamoijan taidon muistomerkkinä."
Likemmäksi mentyään he huomasivat, että nuo elävännäköiset olennot olivat pölykerroksen peitossa, mutta muutoin oli iho yhtä hyvin säilynyt kuin I-Gosin uusimmilla ryhmillä. Sitten he kuulivat sen oven avautuvan, josta he olivat lähteneet, ja tiesivät etsijöiden olevan kintereillään. Huoneen toisessa päässä oli aukko nähtävästi käytävään; sitä tarkastaessaan he huomasivat sen lyhyeksi väliholviksi, joka päättyi toiseen huoneeseen. Sen keskellä oli komea makuulava. Tämän kuten edellistenkin huoneiden valaistus oli kehno, sillä aika oli himmentänyt lamppujen valovoimaa, ja lamput olivat tomun verhoamat. Yhdellä vilkaisulla he näkivät, että seinillä oli paksut verhot ja että huoneessa makuulavan lisäksi oli aika paljon jykevää kalustoa. Tarkemmin silmäillessään sisustusta he eroittivat miehen ruumiin, joka virui osittain lattialla, osittain lavalla. Muita ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ei näkynyt, mutta he tiesivät, että verhojen takana saattoi olla niitä useampiakin.
Gahanin uteliaisuutta kiihoittivat tarut, joihin palatsin tämä osa oli kiedottu, ja hän meni makuulavan luokse tarkastamaan ruumista, joka nähtävästi oli pudonnut siltä. Se oli kuivunut ja rypistynyt miehen ruumis ja virui selällään lattialla kädet levällään ja sormet jäykästi harallaan. Toinen jalka oli osittain taipunut vartalon alle, kun taas toinen oli vieläkin sotkeutuneena vuoteen silkki- ja turkisvaippoihin. Viisituhatta vuotta olivat kuihtuneet kasvot ja tyhjät silmäkuopat säilyttäneet niin kamalan pelokkaan ilmeen, että Gahan arvasi katselevansa O-Mai Julman ruumista.
Äkkiä hänen vieressään seisova Tara tarttui hänen käsivarteensa ja osoitti huoneen kaukaista nurkkaa. Gahan katsoi sinne ja tunsi hiustensa nousevan pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä Taran vyötäisille ja sijoittui miekka paljaana tytön ja niiden verhojen väliin, joita he katselivat. Ja sitten Gatholin Gahan peräytyi hitaasti, sillä tässä kolkossa ja hämyisessä huoneessa, johon ihmisjalka ei ollut astunut viiteentuhanteen vuoteen ja johon tuulen henkäyksenkään ei olisi pitänyt voida tunkeutua, olivat etäisen nurkan verhot liikkuneet. Eikä liike ollut hiljaista kuten vedosta aiheutunut, jos siellä olisi ollut vetoa, vaan ne olivat äkkiä pullistuneet ulospäin, ikäänkuin niitä olisi takaapäin työnnetty. Gahan peräytyi vastaiseen nurkkaan, kunnes he seisoivat selkä verhoja vasten, ja kun hän sitten kuuli takaa-ajajien lähestyvän viereisessä huoneessa, työnsi hän Taran verhojen välitse, meni itse jäljessä ja piti vasemmalla kädellään, jonka hän oli irroittanut tytön puristuksesta, verhoissa pientä aukkoa, voidakseen pitää silmällä huonetta ja sen toisessa päässä olevaa ovea, josta etsijät tulisivat, jos he etenisivät sinne saakka.
Verhojen ja seinän välissä oli lähes metrin levyinen väli, muodostaen koko huoneen ympäri ulottuvan käytävän, jonka katkaisi vain heitä vastapäätä oleva sisäänkäytävä. Tällainen järjestely oli tavallinen Barsoomissa erittäinkin rikkaitten ja mahtavien makuuhuoneissa. Sen tarkoitus oli moninainen. Käytävään voitiin sijoittaa vahteja, jotka tulivat olemaan isännän huoneessa silti täydelleen tunkeutumatta hänen yksityiseen seuraansa; verho piilotti huoneesta vievät salaovet; sen taakse saattoi huoneen asukas kätkeä kuuntelijoita ja salamurhaajia huoneeseen houkuttelemiensa vihamiesten varalle.
Kolmen päällikön, joilla oli mukanaan kaksitoista sotilasta, ei ollut lainkaan vaikea seurata pakolaisten jälkiä käytävien ja kammioiden pölyssä. Se, että he olivat lainkaan tulleet palatsin tähän osaan, oli kysynyt koko heidän rohkeutensa, ja kun he nyt olivat itse O-Main huoneissa, olivat heidän hermonsa äärimmilleen pingoittuneet — vielä vähän, ja ne laukeaisivat, sillä Manatorin asukkailla on kummallisia, taikauskoisia luuloja. Astuessaan ulompaan huoneeseen he liikkuivat hitaasti paljaat miekat käsissään, eikä kukaan heistä näyttänyt innokkaalta käymään etunenään, samalla kun sotilaat vitkastelivat takanapäin salaamatta ja häpeilemättä pelkoaan; päälliköt taas, joita kannustivat O-Tarin pelko ja ylpeys, painautuivat yhteen rohkaistakseen toisiaan astellessaan verkkaisesti hämärän huoneen poikki.
Seuratessaan Gahanin ja Taran jälkiä he havaitsivat, että vaikka oli käyty joka ovella, oli menty vain yhden kynnyksen ylitse, ja sen oven he avasivat varovasti, jolloin he hämmästyksekseen näkivät jetanpöydän ääressä istuvat neljä soturia. Hetkisen he olivat pyörtämäisillään pakoon, sillä vaikka he tiesivätkin, mitä olentoja istujat olivat, hätkähtivät he kuitenkin osuessaan niiden luokse tässä salaperäisessä kummitushuoneistossa yhtä pahasti kuin jos olisivat nähneet itse vainajien haamut. Mutta pian he saivat jälleen rohkaistuksi itseään kylliksi mennäkseen tämänkin huoneen läpi ja astuakseen O-Mai Julman entiseen makuuhuoneeseen vievään lyhyeen käytävään. He eivät tienneet, että heidän edessään oli juuri tämä kammottava huone; muutoin olisi ollut epäiltävää, olisivatko he edenneet enää. Mutta he näkivät etsittäviensä menneen sitä kautta, ja niinpä he seurasivat perässä. Mutta päästyään synkkään huoneeseen he pysähtyivät, ja päälliköt hoputtivat hiljaa kuiskaillen seuralaisiaan tulemaan ihan lähelle heidän taakseen. He seisoivat oven suussa kunnes heidän silmänsä tottuivat hämärään; sitten muuan heistä äkkiä osoitti lattialla viruvaa olentoa, jonka toinen jalka oli sotkeutuneena makuulavan vaippoihin.
"Katsokaas!" hän läähätti. "Tuossa on O-Main ruumis! Esi-isien esi-isät! Olemme kielletyssä huoneessa." Samassa kuului kammottavan vainajan toisella puolen riippuvien verhojen takaa kolkkoa ulvontaa, jota seurasi vihlova parkaisu, ja verhot vavahtivat ja pullistuivat heidän silmiensä edessä.
Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he kaikki, päälliköt ja sotilaat, kääntyivät ja syöksähtivät ovelle. Se oli kalpea, miehet tungeksivat toisiaan, tappelivat ja kirkuivat pyrkiessään pelastautumaan. He viskasivat miekkansa käsistään ja kynsivät toisiaan raivatakseen itselleen tien; takanaolevat kapusivat etupuolella olevien hartioille, joitakuita putosi, ja heidän päälleen poljettiin; mutta vihdoin pääsivät kaikki lävitse ja kiitivät, nopein edellä, molempien välihuoneiden lävitse ulompaan käytävään, eivätkä keskeyttäneet hurjaa pakoaan, ennen kuin tuoksahtivat O-Tarin juhlasaliin väsyneinä ja vapisevina. Heidät nähdessään ponnahtivat jeddakin seuraan jääneet soturit seisomaan ja vetivät miekkansa, luullen vihollisjoukon ajavan takaa heidän tovereitaan. Mutta näiden jäljessä ei huoneeseen tullut ketään, ja saapuneet kolme päällikköä seisahtuivat O-Tarin eteen kumarassa päin ja vapisevin polvin.
"No?" kysyi jeddak. "Mikä teitä vaivaa? Puhukaa?"
"O-Tar", alkoi eräs heistä saatuaan vihdoinkin puhelahjansa takaisin.
"Milloin me kolme olemme pettäneet sinut sodassa ja taistelussa?
Eivätkö säilämme ole aina olleet etumaisten joukossa, kun on
puolustettu henkeäsi ja kunniaasi?"
"Olenko väittänyt, ettei niin ole ollut?" tiedusti O-Tar.
"Kuuntele siis, oi jeddak, ja tuomitse meitä lempeästi. Seurasimme molempia orjia O-Mai Julman huoneistoon. Menimme niihin kirottuihin huoneisiin emmekä sittenkään vielä horjuneet. Vihdoin saavuimme kauhunkammioon, jota ei ainoakaan ihmissilmä ole tätä ennen nähnyt viiteenkymmeneen vuosisataan ja katselimme O-Main ruumista, joka virui samalla tavoin kuin on virunut koko tämän ajan. Etenimme O-Mai Julman kuolinhuoneeseen saakka ja olimme sittenkin valmiit tunkeutumaan vieläkin kauemmaksi, kun kauhistuneihin korviimme äkkiä kuului ulvontaa ja kirkunaa, mikä on niiden aavehuoneiden tunnusmerkki, ja verhot liikkuivat ja kahisivat kalmanhajuisessa ilmassa. O-Tar, se oli enemmän kuin ihmishermot jaksoivat kestää. Pyörsimme pakoon. Heitimme pois miekkamme ja tappelimme keskenämme pelastuaksemme. Surren, mutta häpeilemättä kerron sen, sillä koko Manatorissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi menetellyt samoin. Jos ne orjat ovat korphaleja, ovat he turvassa aavekumppaniensa parissa. Jolleivät he ole korphaleja, niin sitten he ovat jo vainajia O-Main huoneistossa, ja siellä he saavat mädätä minuun nähden, sillä en suostu palaamaan siihen kirottuun paikkaan, vaikka saisin jeddakin hihnat ja puolet Barsoomia. Olen puhunut."
O-Tar rypisti synkästi otsaansa. "Ovatko kaikki päällikköni raukkoja ja arkoja?" hän tokaisi äkkiä pilkalliseen sävyyn.
Niiden joukosta, jotka eivät olleet mukana etsintäseurueessa, nousi eräs päällikkö ja kääntyi O-Tariin päin kasvot synkkinä.
"Jeddak tietää", hän virkkoi, "että Manatorin historiassa on jeddakimme aina mainittu uljaimmaksi sotureistamme. Minne jeddakini johtaa minua, sinne seuraan, älköönkä yksikään jeddak nimittäkö minua raukaksi ja pelkuriksi, jollen kieltäydy menemästä sinne, mihin hän uskaltaa mennä! Olen puhunut."
Hänen istuuduttuaan vallitsi kiusallinen hiljaisuus, sillä kaikista oli selvää, että puhuja oli haastanut Manatorin jeddakin O-Tarin rohkeuden koetukselle, ja kaikki odottivat hallitsijansa vastausta. Kaikkien mielessä liikkui sama ajatus — O-Tarin täytyi viedä heidät O-Mai Julman huoneeseen tai ottaa ikuisesti kantaakseen pelkuruuden, häpeämerkkiä, ja Manatorin valtaistuimella ei saanut olla pelkuria. Sen he tiesivät kaikki, ja yhtä hyvin sen tiesi myöskin O-Tar.
Mutta O-Tar empi. Hän silmäili juhlapöydän ympärillä istuvien päällikköjen kasvoja, mutta näki vain heltymättömiä soturien tuikeita piirteitä. Ei kenenkään kasvoissa ollut jälkeäkään pehmeydestä. Ja sitten hänen katseensa siirtyi avaran salin yhdessä seinässä olevaan pieneen oveen. Huojennuksen ilme syrjäytti hänen piirteistään levottomuuden rypyt. "Kas!" hän huudahti. "Katsokaahan, kuka saapuu!"
KAHDESKYMMENES LUKU
Syytös pelkuruudesta
Verhojen aukosta tähyilevä Gahan näki heidän takaa-ajajarisa mielettömän paon. Juro hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän katseli, kuinka hurjasti manatorilaiset rimpuilivat päästäkseen turvaan, viskasivat pois aseensa ja tappelivat pelokkaina keskenään, tahtoen kukin ensimmäisenä tunkeutua ulos huoneesta. Kaikkien poistuttua hän kääntyi taaksepäin Taran puoleen sama hymy yhä huulillaan. Mutta hymy haihtui heti hänen käännyttyään, sillä Tara oli kadonnut.
"Tara!" huusi hän kovasti, sillä hän oli varma, etteivät ahdistajat palaisi. Mutta vastausta ei tullut, jollei ehkä kuulunut kaukaista naurun hihitystä. Hätäisesti hän tutki verhojen takaista käytävää ja löysi useita ovia, joista yksi oli raollaan. Siitä hän astui viereiseen huoneeseen, joka sillä hetkellä sai kirkkaampaa valoa taivaankannella vinhasti kiitävän Thurian lempeistä säteistä. Hän havaitsi, että lattiata peittävä pölykerros oli rikkoutunut ja siinä oli anturoiden jälkiä. He olivat menneet tätä tietä — Tara ja se olento, joka hänet oli ryöstänyt, mikä se sitten lieneekään ollut.
Mutta mikä se olisi saattanut olla? Gahanissa, joka oli sivistynyt ja älyllisesti korkealle kehittynyt mies, oli taikauskoa vain vähän, jos ollenkaan. Samoin kuin miltei kaikki Barsoomin rodut oli hänkin eräänlainen ylevälaatuinen esi-isien palvoja, mutta hän jumaloi pikemminkin esivanhempiensa hyveiden ja sankaritekojen muistoa ja taruja kuin itse vainajia. Hän ei odottanut minkäänlaista kouraantuntuvaa merkkiä heidän kuolemanjälkeisestä olemassaolostaan. Hän ei uskonut heidän kykenevän hyvään eikä pahaan muutoin kuin siten, että heidän eläessään antama esimerkki saattoi vaikuttaa jälkipolviin. Hän ei senvuoksi myöskään uskonut vainajain henkien aineellistumiseen. Jos oli haudantakaista elämää, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän tiesi tieteen todistaneen, että muinaisten uskontojen ja taikauskoisten väitteiden esittämillä näennäisesti yliluonnollisilla ilmiöillä oli aina joku aineellinen syy. Mutta nyt hän oli ymmällä eikä voinut kuvitella, mikä voima oli saattanut viedä Taran hänen luotaan tässä huoneessa, jossa viiteentuhanteen vuoteen ei ollut käynyt ainoatakaan ihmistä.
Hämärässä hän ei eroittanut, oliko lattialla muidenkin kuin Taran anturan jälkiä — hän näki vain, että tomukerros oli rikottu — ja kun jäljet veivät hänet pimeihin käytäviin; eksyi hän niiltä täydelleen. Nyt hän joutui todelliseen labyrinttiin, sokkeloiden käytäviin ja kammioihin, rientäessään eteenpäin O-Main autioksi jätetyssä huoneistossa. Tuossa oli vanhanaikainen kylpyhuone, epäilemättä itse jeddakin, ja sitten hän joutui huoneeseen, jossa oli pöydällä viisituhatta vuotta sitten katettua ruokaa — kenties O-Main maistamatta jäänyt aamiainen. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka hän tarvitsi kiiruhtaakseen huoneiden lävitse, vilahti hänen silmiensä ohitse niin arvokkaita koristuksia, jalokiviä ja kalliita metalleja, että ne hämmästyttivät jopa Gatholin jeddiäkin, jonka hihnoitus oli timanttien ja platinan peitossa ja jonka rikkautta koko maailma kadehti. Mutta vihdoin O-Main huoneisto oli tarkastettu, ja hän saapui pieneen kammioon, jonka lattiassa olevasta aukosta kiertokäytävä vei suoraan alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Kammion sisäänkäytävän luona oli pölyä äskettäin sotkettu, ja koska Gahanilla ei ollut mitään muuta vihjausta siitä suunnasta, johon Taran ryöstäjä oli mennyt, tuntui hänestä yhtä viisaalta edetä sinne kuin etsiä jostakin muualta. Empimättä hän senvuoksi laskeutui alaspäin sysimustaan pimeyteen. Kun hänen täytyi jalallaan tunnustella, ennenkuin astui askeltakaan, oli hänen laskeutumisensa pakostakin hidasta; mutta Gahan oli barsoomilainen ja niin ollen tiesi, minkälaiset salakuopat saattoivat väijyä varomatonta tällaisissa jeddakin palatsin pimeissä, kielletyissä osissa.
Hän oli arvion mukaan laskeutunut hyvinkin kolmen kerroksen verran ja oli juuri, kuten hän silloin tällöin teki, pysähtynyt kuuntelemaan, kun hän selvästi eroitti omituista laahustavaa, kahnaavaa ääntä, joka lähestyi häntä alhaalta päin. Liikkuipa siellä mikä tahansa, se nousi kiertokäytävää myöten tasaista vauhtia ja olisi pian hänen lähellään. Gahan vei kätensä miekkansa kahvaan ja veti aseen tupesta hitaasti, jottei syntyisi melua, joka saattaisi ilmaista tulijalle hänen läsnäolonsa. Hän toivoi, että olisi ollut edes hitusen valoisampaa. Jos hän olisi eroittanut vaikka vain lähestyvän olennon hahmopiirteet, olisi hänellä ollut parempi mahdollisuus selviytyä kohtauksesta. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja koska hän ei eroittanut mitään, kalahti hänen tuppensa pää käytävän kiviseinään, päästäen äänen, jonka hiljaisuus käytävän ahtaus ja pimeys tuntuivat paisuttavan peloittavaksi kalahdukseksi.
Heti lakkasi häntä lähestynyt laahustava ääni. Hetkisen Gahan seisoi hiljaa odottaen, mutta lähti sitten laskeutumaan edelleen, luopuen kaikesta varovaisuudesta. Mikä olento lieneekään ollut, nyt se ei päästänyt ääntäkään, jonka nojalla Gahan olisi voinut päättää, missä se oli. Se saattoi olla hänen kimpussaan millä hetkellä tahansa, ja senvuoksi hän piti miekkansa valmiina. Jyrkkä kiertokäytävä vei alaspäin, yhä vain alaspäin. Gahania ympäröi pimeys ja haudan hiljaisuus, mutta jossakin hänen edellään oli jotakin. Hän ei ollut yksin tässä kammottavassa paikassa — hänen edessään oli joku toinen olento, josta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään — siitä hän oli varma. Kenties juuri se oli ryöstänyt Taran. Ehkä itse Tara, vielä jonkun nimettömän hirviön kynsissä, olikin hänen edellään. Hän johdatti askeliaan, alkaen melkein juosta ajatellessaan rakastamaansa naista uhkaavaa vaaraa, ja sitten hän törmäsi puiseen oveen, joka sysäyksettä lennähti auki. Hänen edessään oli valaistu käytävä, jonka kahden puolen oli huoneita. Edettyään vain lyhyen matkan kiertokäytävän juurelta hän tunsi olevansa palatsin alaisissa holveissa. Hetkistä myöhemmin hän eroitti takaansa samaa laahaavaa ääntä, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan kiertokäytävässä. Hän pyörähti ympäri ja näki äänen aiheuttajan ilmestyvän äsken sivuuttamastaan ovesta. Se oli Ghek, kaldane.
"Ghek!" huudahti Gahan. "Sinäkö olit kiertokäytävässä? Oletko nähnyt
Heliumin Taraa?"
"Kyllä minä olin kiertokäytävässä", myönsi kaldane, "mutta en ole nähnyt Heliumin Taraa. Olen etsinyt häntä. Missä hän on?"
"En tiedä", vastasi gatholilainen. "Mutta meidän on löydettävä hänet ja vietävä hänet pois tästä paikasta."
"Saatamme kyllä hänet löytää", sanoi Ghek. "Mutta epäilen, kykenemmekö viemään hänet pois täältä. Ei ole niin helppo poistua Manatorista kuin tulla sinne. Minä saatan liikkua mieleni mukaan vanhoja ulsionreikiä myöten. Mutta sinä olet liian iso, ja keuhkosi tarvitsevat enemmän ilmaa kuin joissakuissa syvissä käytävissä on tarjolla."
"Entä U-Thor?" huudahti Gahan. "Oletko kuullut mitään hänestä ja hänen aikeistaan?"
"Olen kuullut paljon", vastasi Ghek. "Hän on leirissä Vihollisten portilla. Hän pitää sen paikan hallussaan ja hänen soturinsa ovat aivan portilla, sen ulkopuolella; mutta hänellä ei ole riittävästi väkeä marssiakseen kaupunkiin ja vallatakseen palatsin. Tunti sitten olisit voinut päästä hänen luokseen. Mutta nyt vartioidaan kaikkia katuja ankarasti, senjälkeen kun O-Tar sai tietää A-Korin päässen karkaamaan U-Thorin luokse."
"A-Kor on päässyt karkuun ja liittynyt U-Thoriin!" riemuitsi Gahan.
"Mutta vasta vähän enemmän kuin tunti takaperin. Olin hänen luonaan, kun sinne saapui soturi — Tasor-niminen mies — joka toi sanoman sinulta. Päätettiin, että Tasorin piti seurata A-Koria U-Thorin, Manatosin suuren jedin, luokse ja hankkia häneltä haluamasi takeet. Sitten Tasorin piti palata ja tuoda ruokaa sinulle ja Heliumin prinsessalle. Minä saatoin heitä. Pääsimme sinne helposti, ja U-Thor oli enemmänkin kuin valmis täyttämään kaikki toiveesi, mutta kun Tasor aikoi palata luoksesi, sulkivat O-Tarin soturit häneltä tien. Silloin minä tarjouduin tulemaan luoksesi kertomaan asioista, hankkimaan ruokaa ja juomaa sekä sitten menemään edelleen Manatorin gatholilaisten orjien luokse selvittääkseni heille heidän osansa U-Thorin ja Tasorin miettimässä suunnitelmassa."
"Minkälainen se suunnitelma on?"
"U-Thor on lähettänyt noutamaan lisävoimia. Hän on lähettänyt sanansaattajia Manatosiin ja kaikille omille alueilleen. Soturien kokoaminen ja tänne tuominen vaativat kuukauden ajan, ja sillä välin on kaupungin sisällä olevien orjien järjestäydyttävä salaisesti, varastettava ja piiloitettava aseita sen päivän varalta, jolloin lisävoimat saapuvat. Sinä päivänä U-Thorin joukot marssivat Vihollisten portista, ja kun O-Tarin joukot karkaavat torjumaan niitä, hyökkää gatholilaisten orjien enemmistö manatorilaisten niskaan takaapäin, samalla kun loput ryntäävät palatsiin. Siten toivotaan houkuteltavan portilta pois siksi paljon väkeä, ettei U-Thorin ole kovinkaan vaikea tunkeutua kaupunkiin."
"Kenties heitä luonnistaa", virkkoi Gahan, "mutta O-Tarilla on paljon sotureita, ja niillä, jotka taistelevat kotiensa ja jeddakinsa puolesta, on aina edullisempi puoli. Oi, Ghek, jospa meillä olisi Gatholin tahi Heliumin isoja sotalaivoja syytämässä säälimätöntä tultaan Manatorin kaduille, silloin kun U-Thor marssii palatsille kaatuneiden ruumiiden ylitse." Hän keskeytti puheensa, vaipuen syviin mietteisiin, ja käänsi sitten jälleen katseensa kaldaneen. "Oletko kuullut mitään joukkueesta, joka pakeni seurassani Jetan-kentiltä — Floranista, Val Dorista ja muista. Miten heidän on käynyt?"
"Kymmenen heistä raivasi tiensä U-Thorin luokse Vihollisten portille, ja he saivat siellä hyvän vastaanoton. Kahdeksan kaatui taisteltaessa matkalla. Val Dor ja Floran luullakseni elävät, sillä varmasti kuulin U-Thorin puhuttelevan kahta soturia niillä nimillä."
"Sepä hyvä!" huudahti Gahan. "Mene siis ulsioiden käytäviä myöten Vihollisten portille viemään Floranille sanoma, jonka kirjoitan hänen omalla kielellään! Tule mukaan! Kirjoitan sanoman."
Läheisessä huoneessa he löysivät penkin ja pöydän, jonka ääreen Gahan istuutui ja kirjoitti marsilaisten omituisilla, pikakirjoitusta muistuttavilla kirjaimilla kirjeen Gatholin Floranille. "Miksi", hän tiedusti lopetettuaan sen, "lähdit etsimään Taraa kiertokäytävää myöten, jossa olimme vähällä kohdata toisemme?"
"Tasor kertoi minulle, missä te olitte tavattavissa, ja koska olen ulsionreikiä sekä pimeitä ja vähän käytettyjä käytäviä myöten tutkinut suurimman osan palatsia, tiesin tarkalleen, mistä ja miten tapaisin teidät. Nämä salaiset kiertoportaat nousevat kellariholveista palatsin korkeimman tornin katolle. Niissä on salaovia joka kerrokseen. Mutta luultavasti ei yksikään elävä manatorilainen tunne niiden olemassaoloa. Ainakaan en ole kertaakaan kohdannut niissä ketään ja olen käyttänyt niitä usein. Olen kolmasti ollut siinä huoneessa, jossa O-Mai viruu, vaikka en tiennytkään mitään siitä, kuka hän oli, enkä hänen kuolintarinastaan, ennen kuin Tasor kertoi sen meille U-Thorin leirissä."
"Tunnet siis palatsin perinpohjin?" pisti Gahan väliin. "Paremmin kuin itse O-Tar tai ainoakaan hänen palvelijoistaan. Se on hyvä! Jos tahdot palvella prinsessa Taraa, teet sen parhaiten liittymällä Floraniin ja noudattamalla hänen ohjeitaan. Kirjoitan ne tähän hänelle lähetettävän kirjeen loppuun, sillä seinilläkin on korvat, Ghek, kun taas sitä, mitä Floranille kirjoitan, ei osaa lukea kukaan muu kuin gatholilainen. Hän selostaa sen sinulle. Voinko luottaa sinuun?"
"En voi milloinkaan palata Bantomiin", oli Ghekin vastaus. "Sentähden on minulla koko Barsoomissa ainoastaan kaksi ystävää. Mitä parempaa voisin tehdä kuin palvella heitä uskollisesti? Saat luottaa minuun, gatholilainen, joka yhdessä kaltaisesi naisen kanssa olet opettanut minulle, että saattaa olla olemassa vieläkin hienompaa ja ylevämpää kuin huippuunsa kehittynyt ajatuskyky, johon järjen lakeja noudattamaton sydämen vaikutus ei pysty. Minä lähden."
Kun O-Tar osoitti pientä ovea, kääntyivät kaikkien silmät hänen viittaamaansa suuntaan, ja soturien kasvoista kuvastui suuri hämmästys, kun he tunsivat molemmat juhlasaliin astuneet henkilöt. Ovella oli I-Gos, ja hän raahasi perässään naista, jonka suussa oli kapula ja jonka kädet oli sidottu selän taakse sitkeällä silkkinuoralla. Hän oli orjatar Tara. I-Gosin hihitys särki huoneessa vallitsevan hiljaisuuden.
"Hi, hi!" hän kirskui. "Mihin O-Tarin nuoret soturit eivät kykene, sen suorittaa vanha I-Gos yksin."
"Vain korphal voi vangita korphalin", murahti yksi niistä päälliköistä, jotka olivat paenneet O-Main huoneistosta.
I-Gos purskahti nauramaan. "Pelko on muuttanut sydämenne vedeksi", hän vastasi, "ja häpeä kielenne herjaaviksi. Tämä ei ole mikään korphal, vaan heliumilainen nainen; ja hänen kumppaninsa on soturi, joka kykenee mittelemään miekkoja parhaan teikäläisen kanssa ja lävistämään saastaiset sydämenne, Niin ei ollut I-Gosin nuoruuden päivinä. Niin, silloin oli Manatorissa miehiä. Muistan hyvin sen päivän, jolloin —"
"Hiljaa, höpisevä vanhus!" komensi O-Tar. "Missä on mies?"
"Siellä, mistä löysin naisen — O-Main kuolinhuoneessa. Käske viisaiden ja uljaiden päällikköjesi mennä sinne noutamaan hänet! Olen vanha mies enkä kyennyt tuomaan muuta kuin yhden."
"Olet menetellyt hyvin", ehätti O-Tar rauhoittamaan häntä, sillä saatuaan tietää, että Gahan kenties oli vieläkin kummitushuoneissa, halusi hän lepyttää suuttunutta I-Gosia, sillä hän tunsi hyvin, kuinka myrkyllinen kieli ja paha sisu ukolla oli. "Luuletko siis, ettei hän olekaan korphal, I-Gos?" hän kysyi, toivoen johdattavansa pois tästä aiheesta vanhuksen, joka oli edelleen puhetuulella.
"Ei sen enempää kuin sinäkään", vastasi vanha balsamoija.
O-Tar katsoi Heliumin Taraa kauan ja tutkivasti. Koko tytön kauneus tuntui äkkiä syöpyvän hänen tietoisuuteensa. Hänellä oli vielä yllään mustan jetanprinsessan upea asu, ja katsellessaan häntä käsitti O-Tar, jeddak, ettei hänen katseensa ollut koskaan hivellyt täydellisempää vartaloa eikä kauniimpia kasvoja.
"Hän ei ole korphal", jupisi O-Tar itsekseen. "Hän ei ole korphal, vaan prinsessa — Heliumin prinsessa — ja kautta pyhän hekkadorin kultatukan, hän on kaunis. Päästäkää kapula hänen suutaan ja irroittakaa hänen kätensä!" hän komensi ääneen. "Tehkää tilaa Heliumin prinsessalle Taralle Manatorin O-Tarin vierelle! Hänen on aterioitava prinsessan arvon mukaisesti."
Orjat tottelivat O-Tarin käskyä, ja Heliumin Tara seisoi silmät säihkyen hänelle tarjotun tuolin takana. "Istu!" komensi O-Tar.
Tyttö vaipui tuolille. "Istun vankina", hän sanoi, "enkä vieraana viholliseni, Manatorin O-Tarin, pöydässä."
O-Tar kehoitti seuralaisiaan poistumaan huoneesta. "Haluaisin puhua kahden kesken Heliumin prinsessan kanssa", hän virkkoi. Seurue ja orjat poistuivat ja taaskin Manatorin jeddak kääntyi tytön puoleen, lausuen: "Manatorin O-Tar tahtoisi olla ystäväsi."
Heliumin Tara istui käsivarret ristissä pienien, kiinteiden rintojen päällä; hänen silmänsä säkenöivät soukenneiden luomien takaa, eikä hän suvainnut vastata miehen esitykseen. O-Tar kumartui lähemmäksi häntä. Hän huomasi, kuinka vihamielinen Tara oli, ja muisti ensimmäisen kohtauksensa tytön kanssa. Tyttö oli naarasbanth, mutta hän oli kaunis. Hän oli tavoiteltavin nainen, jonka O-Tar oli milloinkaan nähnyt, ja hän oli päättänyt saada Taran omakseen. Ja sen hän sanoikin tytölle.
"Voisin ottaa sinut orjattarekseni", hän puhui. "Mutta haluan tehdä sinusta puolisoni. Sinusta tulee Manatorin jeddara. Saat seitsemän päivää valmistautuaksesi siihen suureen kunniaan, jonka O-Tar tarjoaa sinulle, ja tällä samalla tunnilla seitsemäntenä päivänä sinusta tulee hallitsijatar ja O-Tarin puoliso Manatorin jeddakien valtaistuinsalissa." Hän napautti vieressään pöydällä olevaa rumpua, ja kun orja ilmestyi, käski hän orjan kutsua seurueen takaisin. Hitaasti astelivat päälliköt peräkkäin sisään ja sijoittuivat paikoilleen. Heidän ilmeensä olivat tuikeat ja synkät, sillä vielä oli vastaamatta kysymys heidän jeddakinsa rohkeudesta. Jos O-Tar oli toivonut heidän unohtaneen, oli hän erehtynyt miehistään.
O-Tar nousi seisomaan. "Seitsemän päivän kuluttua", hän ilmoitti, "pidetään suuret juhlat Manatorin uuden jeddaran kunniaksi." Hän heilautti kättään Heliumin Taraan päin. "Juhlamenot alkavat seitsemännellä zodella [noin 20.30 Maan aikaa] valtaistuinsalissa. Siihen saakka Heliumin prinsessasta huolehditaan palatsin naisasuntojen tornissa. Saata sinä, E-Thas, hänet sinne, mukanasi sopiva kunniavartiosto, ja pidä huolta siitä, että hänen käytettäväkseen järjestetään orjia ja eunukkeja, jotka huolehtivat hänen kaikista tarpeistaan ja valppaasti varjelevat häntä kaikilta ikävyyksiltä!"
E-Thas tiesi, mikä todellinen tarkoitus piili näissä hienoissa sanoissa: hänen oli vietävä vanki vankan vartioston saattamana naisten majoituspaikkaan ja teljettävä hänet seitsemäksi päiväksi torniin, asettaen hänen ympärilleen luotettava vartiosto joka estäisi hänen pakonsa ja tekisi tyhjiksi kaikki mahdolliset pelastamisyritykset.
Kun Tara E-Thasin ja vartioston saattamana poistui huoneesta, kumartui O-Tar hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa: "Mieti näinä seitsemänä päivänä tarkoin sinulle tarjoamaani suurta kunniaa ja sen ainoata vaihtoehtoa!" Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan tyttö asteli juhlasalista pää pystyssä ja katse suoraan tähdättynä.
Erottuaan Ghekistä Gahan harhaili kellariholveissa ja palatsin autioiden osien vanhanaikaisissa käytävissä, etsien jonkunlaista merkkiä Heliumin Taran olinpaikasta tai kohtalosta. Kiertokäytävää myöten hän siirtyi kerroksesta toiseen, kunnes hän tunsi siitä jokaisen jalan mitan kellareista korkean tornin huipulle saakka; hän tiesi, mihin huoneistoihin siitä eri kerroksissa päästiin, ja oli perehtynyt taitavasti kätkettyjen ovien lukkoja käyttävään älykkääseen salakoneistoon. Ruokaa saadakseen hän pistäytyi holveista tapaamissaan varastokammioissa ja lepäsi nukkuessaan O-Main kuninkaallisella vuoteella kielletyssä huoneessa, jakaen tilan entisaikaisen jeddakin kuolleen jalan kanssa.
Gahanin aavistamatta vallitsi hänen ympärillään palatsissa tavattoman rauhaton kuohunta. Soturit ja päälliköt suorittivat virkatehtävänsä kasvot happamina ja keskustelivat siellä täällä pienissä ryhmissä suuttuneen näköisinä jostakin asiasta, joka oli päällimmäisenä kaikkien mielessä. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kun Tara oli teljetty torniin, tuli E-Thas, palatsin hoitaja ja O-Tarin nöyrä käskyläinen, isäntänsä puheille jonkun mitättömän asian johdosta. Kun hänet ilmoitettiin O-Tarille, oli tämä yksin eräässä henkilökohtaisen huoneistonsa pikku, kammiossa, ja kun asia, jonka tähden E-Thas oli tullut, oli selvitetty, viittasi O-Tar häntä jäämään.
"Tuntemattoman soturin asemasta olen nostanut sinut, E-Thas, päällikön kunniapaikalle. Palatsin piirissä on sanasi painavin minun käskyjeni jälkeen. Siitä syystä ei sinua rakasteta, ja jos Manatorin valtaistuimelle astuisi joku toinen jeddak, niin miten kävisi sinulle, jonka vihamiehet kuuluvat Manatorin mahtavimpiin?"
"Älä puhu siitä, O-Tar!" pyysi E-Thas. "Näinä viime päivinä olen ajatellut sitä paljon ja tahtoisin sysätä sen mielestäni. Mutta olen koettanut lepyttää katkerimpien vihamiesteni kiukkua. Olen ollut heitä kohtaan hyvin ystävällinen ja huomaavainen."
"Oletko sinäkin lukenut ilmassa häilyvän, äänettömän sanoman?" kysyi jeddak.
E-Thas oli silminnähtävästi Vaikeassa asemassa eikä vastannut mitään.
"Miksi et ole tullut kertomaan minulle pelokkaita aavistuksiasi?" tiedusti O-Tar. "Onko tämä vilpitöntä uskollisuutta?"
"Minua on peloittanut, oi mahtava jeddak", vastasi E-Thas. "Minua on peloittanut, ettet ymmärtäisi, vaan suuttuisit."
"Mitä on tiedossasi? Puhu koko totuus!" komensi O-Tar.
"Päällikköjen ja soturien keskuudessa on hyvin rauhatonta", selitti E-Thas. "Myöskin ne, jotka ovat olleet ystäviäsi, pelkäävät niiden voimaa, jotka puhuvat sinua vastaan."
"Mitä sanotaan?" murahti jeddak.
"Väitetään, ettet uskalla mennä O-Main huoneistoon etsimään Turania, orjaa — oi, älä vihastu minuun, jeddak! Toistan vain, mitä puhutaan. Minä, uskollinen E-Thasisi, en usko sellaista lörpötystä."
"Niin, niin", äänsi O-Tar. "Miksi pelkäisin? Emme tiedä, että hän on siellä. Käviväthän siellä päällikköni näkemättä hänestä jälkeäkään."
"Mutta väitetään, että sinä et lähtenyt", jatkoi E-Thas. "Eikä
Manatorin valtaistuimella siedetä pelkuria."
"Onko puhuttu niin petollisesti?" O-Tar melkein kiljui.
"On, ja vielä pahempaakin, suuri jeddak", vastasi palatsin hoitaja. "Ei väitetä ainoastaan niin, ettet uskaltanut mennä O-Main huoneistoon, vaan myöskin sitä, että pelkäsit Turan-orjaa, ja moititaan sinun puoleltasi A-Korin osaksi tullutta kohtelua. Luullaan, että hänet on murhattu sinun käskystäsi. A-Korista pidettiin, ja monet lausuvat nyt ääneen, että hänestä olisi tullut erinomainen jeddak."
"Uskalletaanko?" karjaisi O-Tar. "Uskalletaanko mainita orjattaren epäsikiötä O-Tarin valtaistuimen perijänä?"
"Hän on poikasi, O-Tar", muistutti E-Thas, "eikä rakastetumpaa miestä ole koko Manatorissa — luettelen sinulle vain tosiseikkoja, joita ei saa jättää huomioon ottamatta, ja rohkenen sen tehdä, koska vasta sitten, kun tunnet todellisen asiaintilan, voit koettaa torjua valtaistuimesi kohdalle kohoavaa turmaa."
O-Tar oli lysähtänyt tuolilleen — hän oli äkkiä käynyt riutuneen, väsyneen ja vanhan näköiseksi. "Kirottu olkoon se päivä", hän huusi, "jona nuo kolme muukalaista saapuivat Manatorin kaupunkiin! Kunpa U-Dor olisi elossa! Hän oli voimakas — vihamieheni pelkäsivät häntä. Mutta hän on poissa — saanut surmansa vihatun Turan-orjan kädestä. Painakoon Turania Issuksen kirous!"
"Jeddakini, mitä meidän on tehtävä?" tiedusti E-Thas. "Orjan sadatteleminen ei ratkaise pulmaasi."
"Suuret pidot ja avioliiton solmiminen ovat jo kolmen päivän perästä", sanoi O-Tar. "Niistä tulee komeat juhlat. Soturit ja päälliköt tietävät sen — sellainen on tapa. Sinä päivänä jaetaan lahjoja ja kunnianosoituksia. Nimitähän kiivaimmat vastustajani! Lähetän sinut heidän keskuuteensa, ja vihjaise heille, että suunnittelen antaa heille palkkioita heidän valtaistuimelle tekemiensä palvelusten johdosta. Korotamme päällikköjä jedeiksi ja sotureja päälliköiksi ja takaamme heille palatseja ja orjia. Mitä arvelet, E-Thas?"
Toinen pudisti päätään. "Se ei käy päinsä, O-Tar. He eivät välitä lahjoistasi eivätkä kunnianosoituksistasi. Niin olen kuullut heidän sanovan."
"Mitä he tahtovat?" tiedusti O-Tar.
"He tahtovat jeddakin, joka on yhtä uljas kuin uljain", vastasi E-Thas, vaikka hänen polvensa vapisivat, kun hän lausui sen.
"Pitävätkö he minua pelkurina?" huusi jeddak.
"Väitetään, että sinua peloittaa mennä O-Mai Julman huoneistoon."
O-Tar istui pitkän aikaa pää rinnalle painuneena, tuijottaen tylsästi lattiaan.
"Kerro heille", hän virkkoi vihdoin kaiuttomasti, eikä hänen äänensä lainkaan kuulostanut suuren jeddakin ääneltä, "kerro heille, että minä menen O-Main huoneistoon etsimään Turan-orjaa!"
YHDESKOLMATTA LUKU
Uhkayritys rakkauden tähden
"He, he! Hän on arka ja nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi'!" Puhuja oli I-Gos, ja hän puhui päällikköryhmälle eräässä Manatorin jeddakin O-Tarin palatsin huoneessa. "Jos A-Kor olisi elossa, niin hänestä saisimme jeddakin!"
"Kuka sanoo, että A-Kor on kuollut?" kysyi muuan päälliköistä.
"Missä hän sitten on?" tokaisi I-Gos. "Eikö ole kadonnut muitakin sellaisia, joita O-Tar on pitänyt liian suosittuina niin lähellä valtaistuinta oleviksi henkilöiksi?"
Päällikkö pudisti päätään. "Jos luulisin niin, tai oikeammin, jos tietäisin sen, liittyisin Vihollisten portilla olevaan U-Thoriin."
"S-s-st!" varoitti toinen. "Tuolla tulee jalkojen nuolija." Ja kaikkien silmät kääntyivät lähestyvään E-Thasiin.
"Kaor, ystävät!" hän huudahti pysähtyessään heidän joukkoonsa, mutta hänen ystävällinen tervehdyksensä sai vastaukseksi vain joitakuita juroja nyökkäyksiä, "Oletteko kuullut uutisia?" hän jatkoi lannistumatta kohtelusta, johon hän alkoi tottua.
"Mitä — onko O-Tar nähnyt ulsion ja pyörtynyt?" kysäisi I-Gos leveän purevasti.
"Miehiä on kuollut vähäisemmistäkin sanoista, vanhus", muistutti
E-Thas.
"Minua ei mikään vaara uhkaa", vastasi I-Gos, "sillä en ole Manatorin jeddakin uljas, kansan suosiossa oleva poika."
Se oli tosiaan peittelemättömän valtiopetoksellista puhetta, mutta E-Thas ei ollut sitä kuulevinaankaan. Välittämättä I-Gosista hän kääntyi muiden puoleen. "Tänä yönä O-Tar menee O-Main huoneeseen etsimään Turan-orjaa", hän virkkoi. "Hänen mieltään pahoittaa, ettei hänen sotureillaan ole kylliksi rohkeutta niin vähäiseen tehtävään ja että heidän jeddakinsa on senvuoksi pakko vangita halpa orja." Tämän pistosanan jälkeen E-Thas jatkoi matkaansa levittämään tietoa palatsin muihin osiin. Tosiasiallisesti hänen lauseensa jälkiosa oli kokonaan hänen omaa keksintöään ja hän nautti suuresti esittäessään sen vihamiestensä apeudeksi. Hänen erottuaan pienestä miesryhmästä huusi I-Gos hänen jälkeensä: "Millä tunnilla O-Tar aikoo käydä O-Main huoneistossa?"
"Kahdeksannen zodan lopulla" [noin kello 1 yöllä maapallon aikaa], vastasi palatsin hoitaja ja meni menojaan.
"Saamme nähdä", sanoi I-Gos.
"Mitä saamme nähdä?" tiedusti muuan soturi.
"Saamme nähdä, käykö O-Tar O-Main huoneessa."
"Miten?"
"Olen silloin itse siellä, ja jos näen hänet, tiedän hänen käyneen siellä. Jollen näe häntä, tiedän, ettei hän ole ollut siellä", selitti vanha balsamoija.
"Onko siellä mitään, mikä olisi omiaan kauhistuttamaan rehellistä miestä?" kysyi päällikkö. "Mitä olet nähnyt?"
"Näkemäni, vaikka sekin on ilkeää, ei ollut niin kummaa kuin kuulemani", vastasi I-Gos.
"Kerrohan! Mitä kuulit ja näit?"
"Näin O-Main ruumiin", virkkoi I-Gos. Toisia puistatti.
"Entä etkö tullut hulluksi?" kysyttiin.
"Oletko hullu?" tokaisi ukko.
"Entä menetkö toistamiseen?"
"Kyllä."
"Silloin olet kuin oletkin hullu", huudahti eräs.
"Näit O-Main ruumiin, mutta mitä kuulit sellaista, mikä oli vieläkin pahempaa?" kuiskasi toinen.
"Näin O-Mai vainajan viruvan makuuhuoneensa lattialla toinen jalka sotkeutuneena vuoteensa silkki- ja turkisvaippoihin. Kuulin kammottavaa ulinaa ja hirveätä kirkumista."
"Eikö sinua peloita mennä sinne jälleen?" kyseltiin.
"Kuollut ei voi tehdä minulle pahaa", sanoi I-Gos. "Hän on maannut samalla tavoin viisituhatta vuotta. Eikä äänikään voi minua vahingoittaa. Kuulin sen kerran ja olen elossa — voin kuulla sen uudelleenkin. Se kajahti melkein viereltäni ollessani piilossa verhojen takana väijymässä Turan-orjaa, ennen kuin sieppasin häneltä naisen."
"I-Gos, sinä olet rohkea mies", kehui eräs päälliköistä.
"O-Tar nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', ja olisin valmis uhmaamaan pahempiakin vaaroja kuin piileksimään O-Main kielletyissä kammioissa saadakseni tietää, etteikö hän käy O-Main huoneessa. Jos niin on, niin sitten O-Tar totisesti sortuu!"
Tuli yö, zodet vierivät ja lähestyi aika, jolloin Manatorin jeddakin O-Tarin oli lähdettävä O-Main huoneeseen etsimään Turan-orjaa. Meistä, jotka epäilemme pahansuopien henkien olemassaoloa, tuntunee hänen pelkonsa uskomattomalta, sillä hän oli voimakas mies, mainio miekkailija ja hyvän maineen saavuttanut taistelija. Mutta niin on asia, että Manatorin O-Tarin hermoja kalvoivat pelokkaat aavistukset, kun hän asteli palatsinsa käytäviä pitkin O-Main autioksi jätettyjä saleja kohti, ja seisoessaan vihdoin käsi tomuisesta käytävästä itse huoneistoon vievän oven rivalla hän oli melkein kauhun lamauttama. Hän oli tullut yksin kahdesta erinomaisesta syystä. Ensiksikään ei näin olisi ketään näkemässä hänen pelkoaan eikä hänen heikkouttaan, jos hänen rohkeutensa viimeisellä hetkellä pettäisi. Ja toinen syy oli se, että jos hän suorittaisi teon yksin tahi saisi uskotelluksi päälliköilleen tehneensä sen, hänen ansionsa olisi paljon suurempi kuin siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut mukanaan sotureita.
Mutta vaikka hän olikin lähtenyt yksin, oli hän huomannut, että häntä seurattiin, ja tiesi niin olevan sen tähden, ettei hänen väkensä luottanut hänen rohkeuteensa eikä hänen totuudenrakkauteensa. Hän ei uskonut löytävänsä Turania, orjaa. Eikä häntä erikoisesti haluttanutkaan tavata Turania, sillä vaikka O-Tar olikin mainio miekkailija ja urhea soturi ruumiillisessa ottelussa, oli hän nähnyt Turanin pitävän U-Doria leikkikalunaan eikä hänestä ollut ensinkään mieluista joutua mittelemään miekkojaan itseään etevämmän taistelijan kanssa.
Ja niin O-Tar seisoi käsi oven rivalla, peläten astua sisään, peläten olla astumatta. Mutta vihdoin häntä takaapäin pälyileväin omien soturien pelko voitti kauhun, jota hän tunsi ikivanhan oven takana väijyvää tuntematonta kohtaan, ja hän työnsi syrjään raskaan skeelpuisen oven ja meni sisälle.
Huoneessa vallitsi kolkko hiljaisuus, ja siellä oli vuosisatain tomun aiheuttama painostava tuntu. Sotureiltaan hän oli saanut tietää, mitä tietä hänen oli mentävä, ja niinpä hän pakotti vastahakoiset jalkansa astelemaan edessään olevan huoneen poikki, jossa jetanpelurit istuivat ikuisen pelinsä ääressä, ja saapui O-Main huoneeseen vievään lyhyeen käytävään. Paljas miekka vapisi hänen kädessään. Joka askeleella hän seisahtui kuuntelemaan, ja hänen saavuttuaan melkein kummitushuoneen ovelle hänen sydämensä lakkasi sykkimästä ja hiki kihosi hänen tahmeaksi käyneelle otsalleen, sillä sisältä kantautui hiljaista hengityksen ääntä hänen säikähtyneihin korviinsa. Silloin Manatorin O-Tar oli vähällä paeta nimetöntä kauhua, jota hän ei voinut nähdä, mutta jonka hän tiesi väijyvän itseään oven takana olevassa huoneessa. Toisaalta kuitenkin kannusti häntä omien soturiensa ja päällikköjensä vihan ja halveksumisen pelko. He riistäisivät häneltä vallan ja kaupanpäällisiksi surmaisivat hänet. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos hän pelon vallassa pakenisi O-Main huoneistosta. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli senvuoksi uhitella tuntematonta mieluummin kuin tiettyä.
Hän siirtyi eteenpäin. Hänen edessään oleva huone oli pimeämpi kuin käytävä, joten hän vain epäselvästi eroitti siellä olevat esineet. Melkein huoneen keskellä oli makuulava ja sen vieressä joku marmorilattialla viruva tummempi esine. Hän astui ovesta vielä askeleen, ja hänen miekkansa raapaisi kiviseen pihtipieleen. Kauhukseen hän näki, että vuodesilkit ja -turkikset lattian keskellä olevalla lavalla liikkuivat. O-Mai Julman kuolinvuoteella nousi hahmo hitaasti istumaan. O-Tarin polvet vapisivat, mutta hän jännitti koko siveellisen voimansa ja valmistautui hyökkäämään lattian poikki kauhunäyn kimppuun. Mutta hän empi hetkisen. Hän tunsi että häneen tuijottivat silmät — aavemaiset silmät, joiden katse tunkeutui pimeyden läpi hänen heikkoon sydämeensä ja joita hän ei nähnyt. Hän pinnistäytyi hyökkäystä varten — mutta samassa vuoteella oleva olento päästi kammottavan kirkaisun, ja O-Tar vaipui tajuttomana lattialle.
Gahan nousi O-Main vuoteelta hymyssä huulin, pyörähtäen heti ympäri ja vetäisten miekkansa, kun hänen herkät korvansa eroittivat vähäistä melua hänen takanaan vallitsevasta pimeydestä. Erilleen vedettyjen verhojen välissä seisoi kumarainen ja ryppyinen olento. Se oli I-Gos.
"Pane miekkasi tuppeen, Turan" kehoitti vanhus. "Sinun ei tarvitse pelätä mitään I-Gosin puolelta."
"Mitä tekemistä sinulla on täällä?" tiedusti Gahan.
"Tulin varmistautumaan siitä, ettei tuo suuri pelkuri petä meitä. Niin, hän nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', mutta katsopa nyt häntä! Hän on kauhusta pyörtynyt, mutta hänelle saattaakin antaa sen aneeksi, kun on kuullut kamalan kiljaisusi. Se oli vähällä viedä rohkeuden minultakin. Ja sinäkö siis ulvoit ja kiljuit, kun päälliköt saapuivat sinä päivänä, jolloin ryöstin Taran sinulta?"
"Sinäkö se olitkin, vanha lurjus?" kysyi Gahan, astahtaen uhkaavasti
I-Gosiin päin.
"No, no!" rauhoitti vanhus. "Mutta silloin olin vihollisesi. Enää en sitä tekisi. Olosuhteet ovat muuttuneet."
"Miten ne ovat muuttuneet? Mikä ne on muuttanut?" tiedusti Gahan.
"Silloin en täysin käsittänyt, kuinka raukkamainen jeddakini on ja kuinka urheita sinä ja tyttö olette. Olen toista polvea, vanha mies, ja rakastan rohkeutta. Aluksi minua suututti tytöltä saamani isku, mutta sitten tulin ajatelleeksi, kuinka uljas teko se oli, ja aloin ihailla sitä kuten hänen kaikkia tekojaan. Hän ei pelännyt O-Taria, hän ei pelännyt minua, hän ei pelännyt kaikkia Manatorin sotureita. Ja sinä sitten! Kautta miljoonan esi-isän veren! Miten sinä taisteletkaan! Olen pahoillani siitä, että paljastin sinut jetankentillä. Olen pahoillani siitäkin, että raahasin tytön, Taran, takaisin O-Tarin käsiin. Tahtoisin korvata sen. Tahtoisin olla ystäväsi. Tässä on miekkani jalkojesi juuressa." Vetäisten esille aseensa I-Gos heitti sen lattialle Gahanin eteen.
Gatholilainen tiesi, että tuskin pahinkaan heittiö saattoi hyljeksiä tällaista juhlallista valaa, ja niinpä hän kumartui, otti lattialta vanhuksen säilän ja ojensi sen kahva edellä hänelle takaisin, siten suostuen hänen ystävyyteensä.
"Missä on Heliumin prinsessa Tara?" kysyi Gahan. "Onko hän vahingoittumaton?"
"Hän on teljettynä naisten asuntojen torniin odottamaan juhlatoimitusta, joka tekee hänestä Manatorin jeddaran", vastasi I-Gos.
"Tuo olio on rohjennut luulla Heliumin Taran suostuvan hänen aviopuolisokseen", jupisi Gahan. "Valmistan hänelle lyhyen lopun, jollei hän jo ole kuollut kauhusta." Hän meni maahan vaipuneen O-Tarin luokse syöstäkseen miekkansa hänen sydämeensä.
"Älä!" varoitti I-Gos. "Älä surmaa häntä, vaan rukoile, ettei hän olisi kuollut, jos sinun on mieli pelastaa prinsessasi!"
"Miksi niin?" kysyi Gahan.
"Jos sanoma O-Tarin kuolemasta saapuisi naisten asumuksille, olisi prinsessa Tara tuhon oma. Naiset tietävät O-Tarin aikovan ottaa hänet vaimokseen ja tehdä hänestä Manatorin jeddaran, joten saat olla varma, että he kaikki kateellisina ja mustasukkaisina naisina vihaavat häntä. Ainostaan O-Tarin mahti suojaa häntä nyt kaikilta ikävyyksiltä. Jos O-Tar kuolisi, jätettäisiin hänet sotilaiden ja miesorjien haltuun, sillä ei olisi ketään kostamassa hänen puolestaan."
Gahan pisti miekkansa tuppeen. "Puhut järkevästi; mutta mitä teemme tuolle?"
"Jätetään hänet virumaan paikalleen", neuvoi I-Gos. "Hän ei ole kuollut. Virottuaan hän palaa huoneistoonsa ja esittää komean tarun uljuudestaan, eikä hänen kerskailuaan kumoamassa ole ketään — ei ketään muita kuin I-Gos. Tule! Hän saattaa toipua millä hetkellä hyvänsä, eikä hän saa nähdä meitä täällä."
I-Gos meni maassa viruvan jeddakin luokse, polvistui hetkiseksi sen ääreen ja palasi sitten leposijan sivuitse Gahanin luo. Yhdessä he poistuivat O-Main huoneesta ja suuntasivat askeleensa kiertokäytävälle. Sitä myöten I-Gos vei Gahanin ylemmäksi ja edelleen palatsin sen osan kohdalle, jossa hän osoitti varsin lähellä olevaa korkeata tornia. "Tuolla", hän virkkoi, "on Heliumin prinsessa, ja hän on varmassa turvassa juhlallisuuksiin saakka."
"Ehkä turvassa muilta, mutta ei itseltään", sanoi Gahan. "Hänestä ei ikinä tule Manatorin jeddaraa — ennemmin hän tappaa itsensä."
"Tekisikö hän sen?" epäili I-Gos.
"Kyllä hän tekee, jollet voi saada hänelle sanomaa, että minä elän ja että vielä on toivoa", vakuutti Gahan.
"En voi viedä hänelle tietoa", vastasi I-Gos. "Naistensa asuntoja O-Tar vartioitsee mustasukkaisen huolekkaasti. Siellä ovat hänen luotetuimmat orjansa ja soturinsa, ja lisäksi heidän seassaan vilisee lukemattomia urkkijoita, joten kukaan ei tiedä, kuka kukin on. Jokaisen varjon niissä huoneissa panevat sadat silmät merkille."
Gahan silmäili korkean tornin valaistuja ikkunoita; sen yläkerroksissa oli Heliumin Tara teljettynä. "Minä koetan löytää jonkun tien, I-Gos", sanoi Gahan.
"Ei ole mitään tietä", väitti vanhus. Jonkun aikaa he seisoivat katolla riutuvan Marsin kirkkaiden tähtien ja kiitävien kuiden alla, sommitellen suunnitelmia sen ajan varalta, jolloin Heliumin Tara tuotaisiin tornista O-Tarin valtaistuinsaliin. Silloin, ja vain silloin, vakuutti I-Gos, oli pelastamisyrityksillä vähääkään onnistumismahdollisuuksia. Gahan ei tiennyt, kuinka paljon hän saattoi luottaa toiseen, ja piti senvuoksi omina tietoinaan sen suunnitelman, jonka hän Ghekin mukana oli lähettänyt Floranille ja Val Dorille. Mutta hän takasi vanhalle balsamoijalle, että jos hänen usein toistetut vakuutuksensa O-Tarin syyttämisestä ja syrjäyttämisestä olivat vilpittömiä, olisi hänellä tilaisuus tehdä se sinä yönä, jona jeddak koettaisi ottaa Heliumin prinsessan puolisokseen.
"Silloin on aikasi, I-Gos", vakuutti Gahan, "ja jos joku puolue ajattelee samalla tavalla kuin sinä, niin valmista sen jäseniä kaiken sen varalta, mitä tapahtuu sen jälkeen kun O-Tar julkeasti koettaa mennä avioliittoon sotavaltiaan tyttären kanssa. Missä ja milloin tapaan sinut uudelleen? Nyt menen puhuttelemaan Taraa, Heliumin prinsessaa."
"Pidän rohkeudestasi", sanoi I-Gos, "mutta siitä ei ele sinulle vähääkään hyötyä. Sinä et pääse puhuttelemaan Heliumin prinsessaa Taraa, vaikka epäilemättä monen manatorilaisen veri tahraa naisten asuntojen lattioita, ennen kuin sinä saat surmasi."
Gahan hymyili. "Minä en saa surmaani. Milloin ja missä tapaamme? Mutta löydäthän minut aina öisin O-Main huoneesta. Se tuntuu olevan turvallisin pakopaikka koko Manatorissa jeddakin vihamiehelle, vaikka se onkin jeddakin palatsissa. Nyt lähden!"
"Ja olkoot esi-isäisi henget mukanasi!" toivotti I-Gos.