Kun Heliumin Tara hiipi kummun reunalta laaksoon, piilotti yön pimeys hänet kaikkien läheisen tornin ikkunoissa mahdollisesti sattumalta vetelehtivien tähyilijöiden näkyvistä. Kluros, etäisempi kuu, nousi parhaillaan näköpiirin yläpuolelle aloittaakseen verkkaisen vaelluksensa taivaan kannella. Kahdeksan zodea — hieman enemmän kuin yhdeksäntoista ja puoli Maan tuntia — myöhemmin se laskisi, ja siihen mennessä olisi sen vilkasliikkeinen kumppani Thuria kiertänyt Barsoomin ympäri kahdesti ja vielä ennättänyt jo yli puoliväliin kolmannella kierroksellaan. Nyt se oli juuri äsken laskenut. Kuluisi enemmän kuin kolme ja puoli tuntia, ennenkuin se kohoaisi näkyviin vastaiselta puolelta vinhasti ja alhaalla kiitääkseen riutuvan taivaankappaleen pinnan ylitse. Tämän rajusti liikkuvan kuun väliaikaisen poissaolon kestäessä toivoi Heliumin Tara löytävänsä sekä ruokaa että vettä ja ehtivänsä jälleen turvaan aluksensa kannelle.
Hän lähti hapuilemaan pimeässä eteenpäin, kiertäen tornin ja sitä ympäröivän muurin mahdollisimman kaukaa. Joskus hän kompastui, sillä kun nouseva Kluros loi pitkiä varjoja, näyttivät esineet eriskummaisen vääntyneiltä, vaikka kuun valo oli siksi himmeä, ettei siitä ollut hänelle paljoakaan apua. Eikä hän oikeastaan kaivannutkaan valoa. Hän saattoi löytää joelle yksinkertaisesti astelemalla rinnettä alaspäin, kunnes joutuisi veden rajaan, ja hän oli nähnyt, että kaikkialla laaksossa kasvoi hedelmäpuita ja viljaa, joten hän tapaisi yllin kyllin ravintoa, ennen kuin joutuisi joelle. Jos kuu näyttäisi hänelle tietä selvästi ja siten pelastaisi hänet silloin tällöin kaatumasta, paljastaisi se myöskin hänet tornin oudoille asukkaille, eikä niin luonnollisestikaan saanut käydä. Jos hän olisi jaksanut, niin hän olisi odottanut seuraavaa yötä, jolloin liikkuminen olisi ollut vieläkin turvallisempaa, koska Kluros ei silloin lainkaan ilmestyisi taivaalle ja Thurian ollessa maillaan vallitsisi sysimusta pimeys. Mutta hän ei enää kyennyt kestämään riuduttavaa janoa ja kalvavaa nälkää, kun sekä ruokaa että juomaa oli näkyvissä, ja niinpä hän oli päättänyt mieluummin antautua ilmitulon vaaraan kuin kärsiä enää kauempaa.
Päästyään kommelluksitta lähimmän tornin ohitse hän eteni niin nopeasti kuin hänestä suinkin tuntui turvalliselta, valiten mikäli mahdollista tiensä siten, että saattoi käyttää hyväkseen siellä täällä kasvavien puiden varjoja ja ottaa samalla selkoa siitä, missä niistä oli hedelmiä. Viimemainitussa suhteessa häntä onnisti melkein heti, sillä kolmas puu, jonka juurelle hän pysähtyi, oli täynnä kypsiä hedelmiä. Heliumin Taran mielestä ei koskaan ollut mikään niin miellyttävästi kutittanut hänen suulakeaan, vaikka hedelmä olikin melkein mauton usa, jota pidetään maukkaana vasta keitettynä ja hyvin maustettuna. Tämä puu on hyväkasvuinen, vaatii vähän kastelua ja tuottaa runsaasti hedelmiä. Sen hyvin ravintorikas hedelmä on varattomien kansankerrosten tärkeimpiä ruoka-aineita, ja halpuutensa ja ravintoarvonsa tähden sitä käytetään Barsoomissa pääasiallisesti muonana sekä armeijassa että laivastossa. Tämän käytännön johdosta se on saanut siellä liikanimen, joka vapaasti käännettynä kuuluisi "taisteluperuna". Tyttö oli siksi viisas, että söi niukasti, mutta täytti reppunsa hedelmillä, ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa.
Sivuutettuaan kaksi tornia hän saapui joelle. Siellä hän taaskin oli maltillinen, juoden vain vähän ja senkin hyvin hitaasti ja tyytyen huuhtelemaan usein suutaan ja viruttamaan kasvojaan, käsiään ja jalkojaan vedellä. Ja vaikka yö olikin kylmä, kuten Marsin yöt ovat, oli virkistymisen tunne enemmän kuin riittävä korvaamaan kylmyydestä aiheutuvan ruumiillisen epämukavuuden. Kiinnitettyään anturat jälleen jalkaansa hän tarkasti joen varrella olevia kasvilavoja, etsien niistä syötäviä marjoja ja mukulakasveja, ja löysi pari lajia, joita voitiin syödä raakoina. Hän pani niitä reppuunsa otettuaan sieltä pois osan usa-hedelmiä, koska ne antoivat vaihtelua ruokaan ja lisäksi olivat maukkaampia. Silloin tällöin hän palasi joelle juomaan, mutta aina kohtuullisesti. Aina hän piti sekä silmänsä että korvansa valppaina, mutta ei kertaakaan kuullut eikä nähnyt mitään häiritsevää vaaran merkkiä.
Ja pian lähestyi aika, jolloin hänen oli palattava lentokoneelle, ettei joutuisi alhaalla kiertävän Thurian paljastavaan valaistukseen. Hänen oli tuskallista poistua veden luota, sillä hän tiesi, että häntä alkaisi kovasti janottaa, ennen kuin hän voisi toivoa uudelleen pääsevänsä joelle. Jospa hänellä olisi joku pieni astia, jossa hän voisi viedä vettä mukaansa! Vähäinenkin määrä auttaisi häntä kestämään seuraavaan yöhön saakka. Mutta sellaista hänellä ei ollut, joten hänen täytyi parhaansa mukaan tulla toimeen kokoamiensa marjojen ja mukulain mehulla.
Juotuaan joesta vielä viimeisen siemauksen, pisimmän, jonka hän oli suonut itselleen, hän nousi palatakseen jälleen kummulle. Mutta samassa hän äkkiä jännittyi pelokkaana tarkkailemaan. Mitä se oli? Hän olisi voinut vannoa nähneensä jotakin liikkuvan jonkun matkan päässä kasvavan puun varjossa. Hyvinkin minuutin tyttö seisoi liikahtamatta, tuskin hengittäen. Hän tuijotti hievahtamatta puun synkkään pimentoon ja herkisti korviaan kuullakseen yön hiljaiset äänet. Matalaa ulvontaa kuului kummuilta, joille hänen lentokoneensa oli kätketty. Hän tunsi sen hyvin — se oli saalistavan banthin kaamea ääni. Ja iso peto oli suoraan hänen tiellään. Mutta se ei ollut niin lähellä kuin tuo toinen, vähän matkan päässä pimeydessä väijyvä otus. Mikä se oli? Pahimmin häntä painoi jännittävä epävarmuus. Jos hän olisi tiennyt, millainen otus siellä vaani, olisi sen herättämä kammo ollut puolta vähäisempi. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen löytääkseen jonkun turvapaikan, jos otus osoittautuisi vaaralliseksi.
Taaskin kajahti ulvonta kummuilla, mutta tällä kertaa lähempänä. Melkein heti se sai vastauksen laakson vastaiselta laidalta, tytön takaa, ja sitten jonkun matkan päästä hänen oikealta ja kahdesti hänen vasemmalta puoleltaan. Hänen katseensa oli osunut puuhun, joka kasvoi varsin likellä häntä. Siirtämättä katsettaan toisen puun varjosta hän alkoi hitaasti väistyä alhaalle riippuvia oksia kohti, jotka ehkä tarpeen tullen tarjoaisivat hänelle turvapaikan. Mutta heti kun hän liikahti, kuului siltä suunnalta, johon hän oli tähyillyt, matala murahdus, ja samassa syöksähti kuutamoiselle aukealle kookas peto, karaten vinhaa vauhtia häntä kohti häntä suorana, pienet korvat luimussa, iso kita avoinna, moninkertaiset rivit teräviä, vankkoja hampaita valmiina iskemään saaliiseensa. Kymmenjalkainen otus ponnahteli eteenpäin pitkin loikkauksin, ja äkkiä kajahti sen kurkusta hirvittävä karjaisu, jolla se koetti tyrmistyttää uhrinsa. Se oli banth, Barsoomin iso, tuuheaharjainen leijona. Heliumin Tara näki sen lähestyvän ja lähti kiitämään puuta kohti, johon päin oli siirtynyt. Banth oivalsi hänen aikeensa ja lisäsi nopeutensa kaksinkertaiseksi. Sen kamala karjaisu pani kaiun kiirimään kukkuloilla ja sai kaikuvia vastauksia myöskin laaksosta. Mutta ne lähtivät elävistä kurkuista; ne olivat samanlaisten petojen ärjäisyjä, joten tytöstä tuntui, että kohtalo oli heittänyt hänet lukemattomien tällaisten petojen keskelle.
Hyökkäävä banth etenee melkein uskomattoman nopeasti, ja oli onni, ettei se ollut tavannut tyttöä kauempana aukeamalla. Nytkin hänen pelastumisensa oli hiuskarvan varassa, sillä samalla kun hän ketterästi heilautti itsensä alaoksille, paiskautui häntä takaa ajanut ja häntä tavoittamaan hypähtänyt raatelija lehvistön sekaan melkein hänen kohdalleen. Vain hyvä onni ja vikkelyys pelastivat hänet. Tanakka oksa käänsi syrjään pedon repivät kynnet, mutta kuolema oli hyvin lähellä häntä, sillä jättiläismäinen käpälä pyyhkäisi hänen ihoaan, hänen reutoutuessaan ylemmille oksille.
Saaliinsa menettänyt banth päästi raivonsa ja pettymyksensä ilmoille sarjassa raivoisia karjaisuja, jotka panivat maan vapisemaan. Ja niihin sekaantui toisten samanlaisten hirviöiden ärjyntää, murinaa ja ulvontaa, niiden lähestyessä joka taholta, toivoen joko oveluudella tahi voimalla voivansa riistää itselleen osan saaliista. Niiden kaartuessa puun ympärille kääntyi Taraa ahdistanut banth äristen niihin päin, samalla kun ylhäällä oksan haarautumassa kyyröttävä tyttö katseli laihoja, keltaisia hirviöitä, jotka meluttomin käpälin rauhattomasti tassuttelivat piirissä hänen ympärillään. Nyt häntä ihmetytti se kummallinen kohtalon oikku, että hän oli häiritsemättä saanut edetä näin kauaksi laaksoon yöllä. Mutta vielä enemmän päänvaivaa hänelle tuotti kysymys, miten hän pääsisi takaisin kummuille. Hän ei uskaltaisi yrittää palata sinne yöllä ja aavisti, että päivällä häntä väijyisivät kenties vieläkin vakavammat vaarat. Nyt hän käsitti, että hänen oli mahdotonta toivoakaan voivansa tulla toimeen tässä laaksossa, koska banthit estäisivät häntä hankkimasta ravintoa ja vettä öisin, kun taas tornien asukkaat epäilemättä tekisivät muonan saamisen yhtä mahdottomaksi päivällä. Hän saattoi selviytyä tukalasta asemastaan vain yhdellä tavoin, palaamalla lentokoneelleen antautuakseen tuulen ajeltavaksi, rukoillen, että se veisi hänet johonkin vähemmän kauheaan maahan. Mutta milloin voisi hän palata lentokoneelleen? Banthit näyttivät yhäti toivovan saavansa hänet kynsiinsä, ja rohkenisiko hän koettaa poistua, vaikka ne loittonisivatkin pois näkyvistä? Hän epäili sitä.
Hänen asemansa tuntui todella toivottomalta — toivoton se olikin.
NELJÄS LUKU
Vangiksi
Kun Thuria, yön nopea kiitäjä, uudelleen ilmestyi taivaalle, muuttui maiseman ulkonäkö. Ikäänkuin taikaiskusta sai koko luonto uuden sävyn. Tuntui siltä kuin katselija olisi äkkiä siirretty toiselle taivaankappaleelle. Se oli Marsin öiden ihmenäky, ikivanha, mutta kuitenkin aina uusi, jopa marsilaisistakin — kaksi loistavaa kuuta taivaalla, jossa vasta äsken oli välkkynyt vain yksi; toisiinsa sekaantuvia, nopeasti vaihtuvia varjoja, jotka muuttivat itse kukkulatkin toisennäköiseksi; kaukainen Kluros, ylevänä, majesteettisena, valaen tasaista valoaan seudulle; Thuria, iso, upea kehrä, rientäen vinhasti öisen taivaan sinertävän tummalla, kaareutuvalla laella niin alhaalla, että se näytti hipovan kukkuloita. Se oli komea näky, joka kiehtoi tytön lumoihinsa kuten se oli aina tehnyt ja kuten se aina tekee.
"Oi, Thuria, taivaan raju kuningatar!" jupisi Heliumin Tara. "Kukkulat muodostavat upean kulkueen, ja niiden rinnat nousevat ja laskevat; puut pyörivät piirissä levähtämättä; pienet ruohot piirtävät vähäiset kaarensa; ja kaikki liikkuu, rauhattomasti, salaperäisesti, äänettömästi Thurian kiitäessä ohitse." Tyttö huoahti ja antoi katseensa jälleen vaipua allansa vallitsevaan kovaan todellisuuteen. Isoissa bantheissa ei ollut mitään salaperäistä. Se niistä, joka ensinnä oli hänet havainnut, kyyrötti puun juurella, silmäillen häntä nälkäisestä. Useimmat muut olivat hajaantuneet saalista etsimään, mutta muutamia oli jäljellä, yhä toivoen saavansa iskeä raateluhampaansa tytön pehmeään ruumiiseen.
Yö kului edelleen. Taaskin jätti Thuria taivaan kannen herransa ja mestarinsa haltuun, kiiruhtaen kohtaamaan aurinkoa muilla taivailla. Yksi ainoa banth odotteli kärsimättömänä sen puun juurella, jonka oksilla Heliumin Tara oli turvassa. Muut olivat poistuneet, mutta niiden jyrisevät ja kiirivät karjaisut, murina ja ulvonta kantautuivat hänen korviinsa läheltä ja kaukaa. Mitä saalista ne löysivät tästä pienestä laaksosta? Varmastikin ne olivat tottuneet saamaan täältä jotakin, koska niitä saapui sinne niin lukuisasti. Ihmeissään tyttö aprikoi, mitä se saattoi olla.
Kuinka pitkä yö olikaan! Turtana, viluisena ja nääntyneenä Heliumin Tara takertui kiinni puuhun yhä syvemmän epätoivon vallassa, sillä hän oli hetkiseksi torkahtanut ja ollut vähällä pudota. Toivo oli sammumaisillaan hänen pienessä, uljaassa sydämessään. Kuinka paljon hän jaksaisi vielä kestää? Hän kysyi sitä itseltään, mutta sitten hän pudisti urheasti päätään ja oikaisi hartioitaan. "Minä elän vielä!" hän äänsi.
Banth vilkaisi ylöspäin ja murisi.
Jälleen näyttäytyi Thuria ja vähän ajan kuluttua suuri aurinko — liekehtivän tulinen rakastaja, noudattaen sydämensä halua. Ja Kluros, kylmä aviopuoliso, jatkoi ylväästi matkaansa yhtä rauhallisena kuin aikaisemmin, ennen kuin tämä kuumaverinen Lothario oli tullut häiritsemään hänen kotinsa rauhaa. Ja nyt kiersivät aurinko ja molemmat kuut yhdessä taivaalla, antaen kaukaista, salaperäistä tenhoaan Marsin taikamaisen kiehtovalle aamusarastukselle. Heliumin Tara silmäili kaunista laaksoa, joka levisi hänen ympärilleen. Se oli hedelmällinen ja kaunis, mutta hänen katsellessaan sitä häntä puistatti, sillä hänen mieleensä johtui kuva tornien ja muurien piilottamista päättömistä olennoista. Päivällä ne ja yöllä banthit! Oliko kummakaan, että häntä puistatti?
Auringon noustessa nousi iso Barsoomin leijona seisoalleen. Se silmäili kiukkuisesti yläpuolellaan kyyröttävää tyttöä, päästi yhden ainoan uhkaavan murahduksen ja lönkytti tiehensä kukkuloille päin. Tyttö tarkkaili sitä ja huomasi sen kiertävän mahdollisimman etäältä tornien ympäri siirtämättä katsettaan niistä sivuuttaessaan ne. Ilmeisesti olivat niiden asukkaat opettaneet nuo hurjat pedot kunnioittamaan heitä. Pian otus katosi näkyvistä ahtaaseen rotkoon, ja sikäli kuin tyttö saattoi nähdä, ei lähistöllä ollut enää ainoatakaan banthia. Ainakin hetkeksi oli tienoo jäänyt autioksi. Tyttö mietti uskaltaisiko hän yrittää päästä jälleen kukkuloille lentokoneensa luokse. Häntä peloitti se hetki, jolloin työntekijät saapuisivat vainioille, ja hän oli varma, että ne tulisivat.
Häntä kammotti nähdä jälleen päättömiä olentoja, ja hän ajatteli ihmeissään, tulisivatko ne pelloille työskentelemään. Hän tarkasteli lähintä tornia. Siellä ei näkynyt elon merkkiäkään. Laakso oli nyt hiljainen, eikä siellä ollut ihmisiä eikä eläimiä. Puusta laskeutuminen kävi jäykästi; hänen lihaksensa olivat kankeat, ja jokainen liike aiheutti vihlovaa kipua. Pysähdyttyään vielä kerran juomaan joesta hän tunsi virkistyvänsä ja kääntyi enempää vitkastelematta kumpuja kohti. Ainoalta varteenotettavalta suunnitelmalta tuntui hänestä se, että hänen oli riennettävä sinne niin nopeasti kuin mahdollista. Puista ei enää ollut piilopaikaksi, minkä vuoksi hän ei poikennut tieltään pysytelläkseen niiden läheisyydessä. Kummut näyttivät hyvin kaukaisilta. Edellisenä yönä hän ei ollut luullut loitonneensa niin etäälle. Oikeastaan ei välimatka ollutkaan pitkä, mutta kun hänen nyt oli sivuutettava kolme tornia, tuntui se hänestä todella hankalalta.
Toinen torni oli melkein suoraan hänen tiellään. Sen väistäminen ei olisi vähentänyt ilmitulon vaaraa, vaan olisi vain tehnyt sen pitkäaikaisemmaksi. Senvuoksi hän oikaisi suoraa päätä sille kummulle, jolla hänen lentokoneensa oli, tornista välittämättä. Hiipiessään ensimmäisen muurin ohitse hän oli kuulevinaan liikettä sen takaa, mutta portti ei avautunut, ja hän hengitti vapaammin jätettyään sen taakseen. Sitten hän saapui toiselle vallitukselle, jonka ulkomuurin ympäri hänen oli kierrettävä, koska se oli suoraan hänen tiellään. Astellessaan sen juurella hän kuuli sen takaa sekä liikettä että puhelua. Koko Barsoomin yhteisellä kielellä saneli siellä mies määräyksiä — niin monen oli koottava usaa, niin monen kasteltava peltoja, niin monen taas muokattava vainioita ja niin edelleen, kuten työnjohtaja jakelee alaisilleen käskyjä päivän tehtävistä.
Heliumin Tara oli juuri ehtinyt ulkomuurin portille. Ilman minkäänlaista varoitusta se heilahti auki häneen päin. Hän oivalsi, että se hetkisen ajaksi piilottaisi hänet sisälläolijain katseilta, ja hän pyörähti heti ympäri ja lähti juoksemaan muurin juurta pitkin, kunnes hän pääsi pois näkyvistä käänteen taakse ja joutui vallituksen vastaiselle puolelle. Läähättäen ponnistuksesta ja täpärän pelastumisensa aiheuttamasta kiihtymyksestä hän siellä heittäytyi muurin vierellä kasvavien rikkaruohojen sekaan. Siellä hän virui vapisten jonkun aikaa uskaltamatta edes nostaa päätään katsellakseen ympärilleen. Heliumin Tara ei ollut koskaan ennen tuntenut lamauttavaa pelkoa. Häntä tyrmistytti ja harmitti se, että hän, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär pelkäsi. Ei edes se seikka, ettei sitä näkemässä ollut ketään, kyennyt lieventämään hänen häpeäänsä ja mielipahaansa, mutta pahinta oli se, että hän tiesi samanlaisissa oloissa uudelleenkin olevansa yhtä arka. Se ei ollut kuoleman pelkoa — siitä hän oli varma. Ei, vaan häntä kammotti ajatus, että hän jälleen näkisi päättömiä olentoja ja että ne ehkä koskettaisivatkin häntä — tarttuisivat häneen käsiksi. Se ajatus puistatti ja vapisutti häntä.
Vähän ajan kuluttua hän sai hillityksi itseään kylliksi kohottaakseen päätään ja silmäilläkseen ympärilleen. Mihin hän katsoikin, hän kauhukseen näki kaikkialla vainioilla ihmisiä joko työssä tahi valmistautumassa ryhtymään työhön. Muista torneista saapui myöskin väkeä. Pieniä joukkueita hajautui sinne tänne pelloille. Joitakuita jo työskenteli vain kolmenkymmenen adin — vajaan sadan metrin — päässä hänestä. Lähinnä häntä puuhailevassa seurueessa oli kymmenkunta henkilöä, sekä miehiä että naisia, ja kaikilla niillä oli kauniit vartalot ja luonnottoman kuvatusmaiset kasvot. Heidän hihnoituksensa oli niin niukka, että he olivat melkein alasti — mikä ei ollut lainkaan merkillistä Marsin maanviljelijäin keskuudessa. Kaikilla heillä oli omituinen, korkea nahkakaulus, joka piilotti kaulan täydelleen, ja kullakin oli hihnoja riittävästi kannattamaan yhtä ainoata miekkaa ja repputaskua. Heidän tamineensa olivat hyvin vanhat ja kuluneet, ja niissä oli pitkäaikaisen, uutteran käyttämisen merkkejä, eikä niissä ollut minkäänlaisia koruja, lukuunottamatta vasemmalla olalla olevaa vaakunamerkkiä. Mutta päät sensijaan olivat kalliista metalleista ja jalokivistä valmistettujen korujen peitossa, niin että niistä ei näkynyt juuri muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ne olivat kammottavan epäinhimilliset. Silmät olivat etäällä toisistaan ja ulkonevat; nenässä oli tuskin muuta kuin kaksi pientä yhdensuuntaista rakoa pystysuorassa asennossa pyöreän reiän — suun — yläpuolella. Päät olivat erittäin inhoittavan näköiset, siinä määrin vastenmieliset, että tytöstä tuntui mahdottomalta uskoa niitä muuten kauniiden ruumiiden osiksi.
Heliumin Tara oli kuin lumottu ja kykeni tuskin siirtämään katsettaan noista oudoista olennoista — mikä seikka koitui hänen turmiokseen, sillä nähdessään ne hänen oli pakko paljastaa osa omaa päätään, ja äkkiä hän säikähdyksekseen havaitsi yhden kuvatuksen keskeyttäneen työnsä ja tuijottavan suoraan häneen. Tyttö ei uskaltanut hievahtaa, sillä saattoi olla mahdollista, että olento ei vielä ollut huomannut häntä tai ainakin vain epäili jonkun otuksen piileksivän rikkaruohojen keskellä. Jos hän pysymällä liikkumattomana voisi vaimentaa tämän epäilyn, saattaisi tähyilijä uskoa erehtyneensä ja käydä jälleen käsiksi työhönsä. Mutta voi, niin ei käynyt! Hän näki olennon kiinnittävän toisen huomiota häneen, ja melkein heti lähti heistä viisi tahi kuusi häntä kohti.
Nyt hänen oli mahdoton välttää ilmituloa. Hänen ainoa toivonsa oli pako. Jos hän kykenisi pujahtamaan heidän kynsistään ja ennättäisi kummuille ennen heitä, saattaisi hän pelastua, mutta se voi tapahtua vain yhdellä tavoin — pakenemalla vitkastelematta ja vikkelästi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi kiitämään pitkin muurin vierustaa päästäkseen sen päinvastaiselle laidalle, jonka takana hänen päämääränään oleva kumpu sijaitsi. Samassa päästivät hänen perässään tulevat olennot kummallisia vihellysääniä ja vilkaistessaan olkansa ylitse hän näki niiden kaikkien ripeästi rientävän jälkeensä.
Myöskin huudettiin hänelle kimeitä pysähtymiskäskyjä, mutta niistä hän ei ollut millänsäkään. Ennen kuin hän oli ennättänyt kiertää muurin puoliväliin, oli hänelle selvinnyt, että hänen pelastamismahdollisuutensa olivat suuret, sillä hänen takaa-ajajansa eivät ilmeisestikään olleet niin nopsajalkaisia kuin hän. Hän olikin niin ollen hyvin toiveikas saadessaan kummut näkyviinsä, mutta hänen eteensä ilmestyvä näky mursi pian hänen toiveensa, sillä hänen edessään leviävillä vainioilla oli hyvinkin sata hänen ahdistajiensa kaltaista olentoa, jotka kaikki olivat valppaina vahdissa, ilmeisesti kumppaniensa vihellysten hälyttäminä. Ohjauksia ja komennuksia huudeltiin kahden puolen, minkä johdosta hänen edessään olevat olennot hajaantuivat likipitäen laajan puoliympyrän muotoiseen kaareen katkaisemaan hänen pakoaan, ja kun hän kääntyi oikealle välttääkseen heidän ketjuaan, näki hän toisia saapuvan kauempana sijaitsevilta vainioilta. Samoin riensi lisäväkeä vasemmalta puolelta. Mutta Heliumin Tara ei mielinyt alistua tappioon. Edes pysähtymättä hän pyörsi suoraan lähestyvän puoliympyrän keskustaa kohti.
Hän voi selviytyä pulasta vain tunkeutumalla kaaren läpi, ja juostessaan hän veti esille pitkän, ohutteräisen tikarinsa. Jos hänen oli kuoltava, tahtoi hän uljaan isänsä tavoin kuolla taistellen. Hänen vastassaan olevassa yksinkertaisessa rivissä oli aukkoja, ja hän suuntasi askeleensa leveintä väliä kohti. Aukon kahden puolen olevat oliot arvasivat hänen aikeensa ja lähenivät toisiaan salvatakseen häneltä tien. Sen johdosta levenivät välit heidän molemmilla puolillaan, ja juuri kun tyttö näytti olevan syöksymäisillään heidän syliinsä, hän äkkiä tekikin suorakulmaisen mutkan, juoksi vinhasti uuteen suuntaan muutamia metrejä ja kääntyi sitten uudelleen nopeasti kummulle päin. Nyt sulki häneltä tien vapauteen enää ainoastaan yksi soturi, jonka molemmilla puolin oli leveä väli, toisten rientäessä estämään hänen pakoaan niin nopeasti kuin jaksoivat. Jos hän pääsisi tämän miehen ohitse viipymättä kovin kauan, saattaisi hän pelastua — siitä hän oli varma. Kaikki hänen toiveensa olivat sen varassa. Hänen edessään oleva olento oivalsi sen myöskin, sillä hän liikkui varovasti, vaikkakin ripeästi, koettaen katkaista hänen etenemisensä, menetellen samalla tavoin kuin jalkapallo-joukkueen puolustaja, joka tietää yksin olevansa vastapuolueen hyökkääjien ja oman maalinsa välissä.
Aluksi Heliumin Tara oli toivonut voivansa välttää miehen, sillä hän oli huomannut olevansa sekä nopsajalkaisempi että myöskin äärettömän paljon vikkelämpi kuin nämä kummalliset olennot; mutta pian hän käsitti, että sillä aikaa, kun hän koettaisi vältellä soturin otteita, ennättäisivät tämän lähemmät kumppanit hänen kimppuunsa, ja silloin olisi pakoonpääsy mahdoton. Senvuoksi hän piti parempana hyökätä suoraan miestä vastaan. Kun tämä oivalsi sen, pysähtyi hän puolittain kumaraan asentoon ja jäi odottamaan tyttöä kädet levällään. Hänen toisessa kädessään oli miekka, mutta äkkiä kajahti käskevä ääni: "Ota hänet kiinni elävänä! Älä vahingoita häntä!" Heti pisti mies miekkansa takaisin tuppeen, ja sitten oli Heliumin Tara hänen kimpussaan. Hän syöksähti suoraan kaunista ruumista vasten, ja kun käsivarret kiertyivät tarttumaan häneen, upposi hänen terävä aseensa syvälle paljaaseen rintaan. Törmäyksestä he molemmat kellahtivat maahan, ja ponnahdettuaan jälleen pystyyn Heliumin Tara näki kauhukseen inhoittavan pään kierähtäneen irti ruumiista ja ryömivän nyt tiehensä kuudella lyhyellä, hämähäkkimäisellä jalalla. Ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hiljaa. Vaikka ottelusta aiheutunut viivytys olikin ollut lyhytaikainen, oli se kuitenkin riittävän pitkä tuottamaan hänelle tuhon, sillä hänen noustessaan ylös karkasi kaksi muuta olentoa hänen kimppuunsa, ja heti sen jälkeen hän oli saarroksissa. Hänen aseensa upposi toistamiseen alastomaan ruumiiseen, ja taaskin kierähti pää irralleen, ryömien tiehensä. Sitten hänet nujerrettiin, ja hetkisen kuluttua kuhisi hänen ympärillään ainakin sata noita olentoja, jotka kaikki pyrkivät häneen käsiksi. Aluksi hän luuli heidän haluavan repiä hänet kappaleiksi kostoksi siitä, että hän oli surmannut kaksi heidän kumppaniaan, mutta pian hän käsitti, että heitä kannusti enemmän uteliaisuus kuin mikään häijy tarkoitus.
"Tule!" käski toinen hänen vangitsijoistaan, jotka molemmat pitivät edelleenkin häntä kiinni. Niin sanoen hän koetti vetää tyttöä mukaansa lähintä tornia kohti!
"Hän on minun!" kiljaisi toinen. "Minähän hänet vangitsin. Hän lähtee minun kanssani Moakin torniin."
"Ei ikinä!" kivahti edellinen puhuja. "Hän on Luudin. Minä vien hänet Luudille, ja jos ken sekaantuu tähän, hän saa tuntea miekkani terävyyden — päässään!" Viimeisen sanan hän lausui melkein kiljumalla.
"No, riittää jo!" huudahti eräs toinen, joka näytti arvovaltaiselta.
"Hänet vangittiin Luudin vainioilla — hänet viedään Luudille."
"Hänet nähtiin ensiksi Moakin alueella, ihan Moakin tornin juurella", intti se, joka oli vaatinut tyttöä Moakille.
"Kuulithan, mitä Nolach sanoi", huusi luudilainen. "Niin sen pitää olla."
"Ei niin kauan kun tällä moakilaisella pysyy miekka kädessä", vastasi toinen. "Mieluummin halkaisen hänet kahtia ja vien oman puoliskoni Moakille kuin luovutan hänet kokonaan Luudille." Ja hän vetäisi miekkansa tahi oikeammin laski kätensä uhkaavasti miekkansa kahvalle. Mutta ennen kuin hän ehti paljastaa asettaan, oli luudilainen tempaissut omansa ja iskenyt vastustajansa päähän syvän, hirvittävän haavan. Iso, pyöreä pää rutistui heti kokoon ikäänkuin lävistetty ilmapallo, samalla kun haavasta ruiskahti esiin harmaata, tahmeata ainetta. Ulkonevat, nähtävästi luomettomat silmät jäivät tuijottamaan, suuaukon sulkemislihas supistui ja laajeni, ja sitten pää vierähti ruumiin hartioilta maahan. Vartalo seisoi hetken tylsästi paikoillaan ja lähti sitten hitaasti ja päämäärättömästi harhailemaan sinne tänne, kunnes eräs olennoista tarttui sen käsivarteen.
Nyt lähestyi sitä toinen maassa ryömivistä päistä. "Tämä rykor on Moakin", se virkkoi. "Minä olen moakilainen. Otan sen." Ja muitta mutkitta se alkoi kavuta päättömän vartalon raajoja myöten ylöspäin, käyttäen kuutta lyhyttä hämähäkinjalkaansa ja kaksia vankkoja saksia, jotka sijaitsivat sen jalkojen etupuolella ja muistuttivat suuresti Maassa asustavan hummerin saksia, mutta olivat molemmat samankokoiset. Sillä välin seisoi vartalo toimettoman välinpitämättömänä, ja sen käsivarret riippuivat velttoina kupeilla. Pää kiipesi olkapäille ja sijoittui nahkakaulukseen, joka nyt piilotti sen sakset ja jalat. Melkein heti alkoi ruumiissa näkyä toimeliaan ajattelun merkkejä. Se kohotti käsiään ja korjasi kauluksen mukavampaan asentoon, otti pään kämmeniensä väliin ja sijoitti sen paikoilleen, ja liikkuessaan se ei enää harhaillut päämäärättömästi, vaan asteli varman tietoisesti.
Tyttö katseli kaikkea tätä yhä enemmän ihmeissään. Kun ei yksikään noakilainen enää nähtävästi halunnut riidellä luudilaisten kanssa vangin omistamisesta, lähti hänen vangitsijansa taluttamaan häntä lähimpään torniin. Heitä seurasi useita muita, joista yksi kantoi irtonaista päätä kainalossaan. Kannettu pää keskusteli sen pään kanssa, joka oli sitä kantavan olennon olkapäillä. Heliumin Taraa puistatti. Se oli hirvittävää! Kaikki, mitä hän oli nähnyt näistä kammottavista olennoista, oli hirvittävää. Ja hän oli niiden vankina, niiden mielivallassa! Kautta hänen ensimmäisen esi-isänsä varjon! Millä teollaan hän oli ansainnut näin julman kohtalon?
He seisahtuivat tornin ympärysmuurin juurelle, kunnes yksi seurueesta aukaisi portin. Sitten he astuivat pihalle, joka tytön kauhuksi oli täynnä päättömiä ruumiita. Ruumiitonta päätä kantava olento laski nyt taakkansa maahan, ja se ryömi heti lähellä viruvan ruumiin luokse. Jotkut päättömät liikkuivat veltosti sinne tänne, mutta tämä oli alallaan. Se oli naispuolinen. Ryömittyään sen luokse pää sijoittui sen olkapäille. Samassa ruumis ponnahti keveästi pystyyn. Eräs toinen pelloilla olleista otuksista toi hihnat ja kauluksen, jotka olivat olleet pään aikaisemman ruumiin verhona. Uusi ruumis omisti ne nyt, ja kädet sovittivat ne näppärästi paikoilleen. Olento oli nyt yhtä hyvässä kunnossa kuin sitä ennen, kun Heliumin Tara oli kaatanut sen entisen ruumiin maahan ohuella tikarillaan. Mutta oli yksi erotus. Aikaisemmin se oli ollut miespuolinen — nyt se oli naispuolinen. Mutta siitä ei pää näyttänyt välittävän mitään. Heliumin Tara olikin jo kahakan ja hänestä sukeutuneen riidan aikana pannut merkille, että sukueroavaisuudet nähtävästi merkitsivät hyvin vähän hänen vangitsijainsa keskuudessa. Mies- ja naispuoliset olivat olleet samalla tavoin mukana ajamassa häntä takaa, molemmilla oli samanlaiset hihnoitukset ja miekat, ja hän oli nähnyt niin hyvin nais- kuin miespuolistenkin paljastavan aseensa silloin, kun molempien puolueiden välinen kiista tuntui uhkaavalta.
Tyttö sai vain vähän aikaa tarkkailla pihalla olevia säälittäviä olioita, sillä hänen vangitsijansa käski toisten palata vainioille ja vei hänet torniin. He astuivat kolmen metrin levyiseen ja kuuden metrin pituiseen huoneeseen, jonka toisessa päässä oli ylemmälle tasanteelle vievät portaat, toisessa aukko samanlaisille, alaspäin johtaville portaille. Maanpinnan tasalla oleva huone sai kirkasta valoa peräseinässään olevista ikkunoista, jotka avautuivat tornin keskellä olevalle sisäpihalle. Tämän pihan seinät näkyivät olevan päällystetyt tiiliä muistuttavilla, valkeilla, lasipintaisilla levyillä, ja sinne tulvi huikaisevan kirkasta valoa. Siitä selvisi tytölle heti niiden lasisärmiöiden tarkoitus, joista kupukatot olivat kokoonpannut. Itse portaatkin olivat omiaan herättämään huomiota, koska melkein kaikkialla Barsoomissa käytetään tasaisesti viettäviä käytäviä yhdistämään eri kerroksia toisiinsa. Erittäinkin on asianlaita sellainen vanhoissa rakennuksissa ja syrjäisissä seuduissa, joissa ei ole tapahtunut paljon muutoksia ja ikivanhat tavat ovat säilyneet.
Vangitsija vei Heliumin Taraa portaita alaspäin, yhä alemmaksi kammioiden kautta, joita kaikkia valaisi sama säihkyvä valolähde. Silloin tällöin he sivuuttivat vastaantulijoita, ja nämä pysähtyivät aina tarkastamaan tyttöä ja kyselemään hänen saattajaltaan hänestä.
"En tiedä mitään muuta kuin sen, että hänet tavattiin vainioilta ja otettiin kiinni taistelun jälkeen, jonka kestäessä hän surmasi kaksi rykoria ja minä yhden moakilaisen, ja että minä vien hänet Luudille, jolle hän luonnollisesti kuuluu. Jos Luud haluaa kuulustella häntä, on se Luudin asia — eikä minun." Niin hän aina vastasi uteliaille.
Pian he saapuivat huoneeseen, josta lähtevä pyöreä tunneli vei pois tornista, ja sinne olento saattoi hänet. Tunneli oli läpimitaten vähän kolmatta metriä, ja sen pohja oli tasoitettu jalkakäytäväksi. Noin kolmenkymmenen metrin päähän tornista se oli sisustettu samalla tiilimäisellä aineella kuin tornin valkea sisämuurikin ja sai runsaasti samasta lähteestä heijastunutta valoa. Siitä eteenpäin se oli päällystetty erimuotoisilla ja erikokoisilla, sievästi hakatuilla ja toisiinsa liitetyillä kivillä hyvin kauniin, sekavan mosaiikin tapaan. He sivuuttivat myöskin haaraantumia ja poikkitunneleja sekä silloin tällöin aukkoja, joiden läpimitta oli vain kolmisenkymmentä sentimetriä ja jotka tavallisesti olivat lattian rajassa. Jokaisen tällaisen pienen aukon yläpuolelle oli maalattu erilainen merkki, kun taas leveiden tunnelien seinissä oli risteyksissä ja yhtymäkohdissa hieroglyfejä. Niitä ei tyttö osannut lukea, mutta hän arvasi, että niissä oli mainittu tunnelien nimet tahi ilmoitukset siitä, mihin ne veivät. Hän koetti ottaa selvää joistakuista niistä, mutta niissä ei ollut ainoatakaan hänelle tuttua merkkiä, mikä tuntui omituiselta, sillä vaikkakin Barsoomin eri kansojen kirjoitetut kielet ovat erilaisia, on niissä kuitenkin paljon yhteisiä kirjaimia ja sanoja.
Hän oli koettanut keskustella vartijansa kanssa, mutta tämä ei ollut tuntunut halukkaalta puhelemaan, ja lopulta hän oli luopunut yrittämästä. Hän oli pannut merkille, ettei saattaja ollut loukannut häntä millään tavoin eikä myöskään ollut tarpeettoman raaka eikä julma. Se seikka, että hän oli tikarillaan tappanut kaksi ruumista, ei nähtävästi ollut nostattanut lainkaan kiukkua eikä kostonhimoa ruumiiden olkapäillä ratsastavissa kummallisissa päissä — ei niissäkään, joiden ruumiit olivat saaneet surmansa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää sitä, koska hän ei voinut arvostella näiden olentojen päiden ja ruumiiden välisiä omituisia suhteita minkään aikaisempien kokemustensa nojalla. Tähän saakka ei hänen osakseen tullut kohtelu ollut omiaan millään tavoin herättämään pelkoa. Ehkäpä hänelle sittenkin oli ollut onneksi, että hän oli joutunut näiden eriskummaisten ihmisten käsiin; kenties he sekä suojelisivat häntä vaaroilta että auttaisivat häntä palaamaan Heliumiin. Hän ei kyllä saanut mielestään sitä, että he olivat inhoittavia ja kammottavia, mutta jolleivät he tarkoittaneet hänelle pahaa, saattoi hän ainakin koettaa sopeutua heidän vastenmieliseen ulkonäköönsä. Toivon elpyessä reipastui myöskin hänen mielensä, ja pian hän asteli kummallisen seuralaisensa vierellä melkein hilpeästi. Jopa hän alkoi hyräillä siihen aikaan Heliumissa suosittua, iloista säveltä. Hänen vierellään kävelevä olento käänsi ilmeettömät kasvonsa häneen päin.
"Mitä ääntä pidät?" hän tiedusti.
"Hyräilin vain säveltä", vastasi tyttö.
"Hyräilit säveltä", kertasi toinen. "En tiedä, mitä tarkoitat; mutta tee vieläkin niin; pidän siitä."
Tällä kertaa Tara lauloi sanat, ja hänen kumppaninsa kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonilmeistään ei voinut lainkaan huomata, mitä hänen outorakenteisessa päässään liikkui. Olennon kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin hämähäkin kasvot ja muistuttivat tytöstä hämähäkkiä. Taran lopetettua kääntyi mies jälleen hänen puoleensa.
"Se oli toisenlaista", hän virkkoi. "Pidin siitä vieläkin enemmän kuin edellisestä. Miten se käy?"
"Sehän on laulamista", sanoi tyttö. "Ettekö tiedä, mitä laulu on?"
"En", myönsi mies. "Miten sen teet?"
"Sitä on vaikea selittää", vastasi tyttö, "koska selittäminen edellyttäisi jonkun verran tietoja sävelistä ja musiikista ja jo kysymyksesi osoittaa, ettei sinulla ole aavistustakaan niistä."
"Ei olekaan", tunnusti toinen. "En käsitä puhettasi. Mutta selitähän, miten menettelet!"
"Se on vain ääneni soinnukasta vaihtelua", virkkoi Tara. "Kuuntele!" Ja hän lauloi taaskin.
"En ymmärrä", tankkasi mies. "Mutta pidän siitä. Osaisitko neuvoa minuakin laulamaan?"
"En tiedä, mutta mielelläni koetan."
"Saamme nähdä, mitä Luud tekee sinulle", jatkoi saattaja. "Jollei hän tahdo sinua, pidän minä sinut, ja sinun on opetettava minua päästelemään tuollaisia ääniä."
Hänen pyynnöstään tyttö alkoi jälleen laulaa, ja he jatkoivat matkaansa pitkin kiemurtelevaa tunnelia. Sitä valaisivat nyt Taran tuntemien radiumlamppujen kaltaiset lamput, joita kaikki Baarsoomin kansat käyttivät ja jotka, sikäli kuin hän tiesi, oli keksitty niin ammoisina aikoina, että tiedot niiden alkuperästä olivat häipyneet muinaisuuden hämärään. Ne ovat tavallisesti puolipallon muotoisia, paksusta lasista valmistettuja lamppuja, ja niihin on sullottu seosta, joka John Carterin arvelun mukaan varmasti sisältää radiumia. Kupu on sitten liitetty metallilevyyn, jonka takapuoli on hyvin eristetty, ja koko koje kiinnitetty sopivaan paikkaan seinään tahi laipioon, jossa se antaa täyteaineen kokoomuksesta riippuen heikompaa tahi voimakkaampaa valoa melkeinpä arvaamattoman pitkän ajan.
Edetessään he kohtasivat yhä enemmän tämän maanalaisen maailman asukkaita, ja tyttö havaitsi, että useilla niistä oli komeammat metallimerkit ja hihnoitukset kuin pelloilla puuhailleilla työntekijöillä. Pää ja vartalot olivat hänen mielestään kuitenkin samanmuotoiset, jopa aivan samanlaiset. Ei kukaan loukannut häntä, ja vähitellen hänet valtasi melkeinpä riemuisa huojennuksen tunne. Äkkiä hänen saattajansa poikkesi tunnelin oikeanpuolisessa seinässä olevaan aukkoon, ja he astuivat avaraan, hyvin valaistuun kammioon.
VIIDES LUKU
Täydelliset aivot
Tytön astuessa huoneeseen kuoli hänen huulillaan värähdellyt laulu hänen katsettaan kohdanneen kaamean näyn hyydyttämänä. Keskellä kammion lattiata virui päätön ruumis osittain syötynä, ja pitkin sitä ryömi puolikymmentä päätä lyhyillä hämähäkkimäisillä jaloillaan, raastaen naisen lihaa saksillaan ja vieden kappaleet kammottaviin suihinsa. Ne söivät ihmislihaa — ja söivät sitä raakana!
Heliumin Tara jäi seisomaan kauhun tyrmistyttämänä ja kääntyi poispäin, peittäen kasvonsa käsillään.
"Tule", kehoitti hänen vangitsijansa. "Mikä sinun on?"
"Nuo syövät naisen lihaa", supatti tyttö ääni kauhusta väristen.
"Entä sitten?" virkkoi toinen. "Otaksuitko meidän pitävän rykoreja vain työntekoa varten? Emmehän toki. Hoidettuina ja lihotettuina ne ovat herkullisia. Ja onnellisia ovatkin niistä ne, joita elätetään syötäviksi, sillä niitä ei panna koskaan tekemään mitään muuta kuin syömään."
"Se on kamalaa!" huudahti Tara.
Mies katsoi häntä värähtämättä hetkisen, mutta hänen ilmeettömistä kasvoistaan ei voinut päättää, tunsiko hän kummastusta, suuttumusta vaiko sääliä. Sitten hän talutti tytön huoneen läpi, sivuuttaen hirvittävän näytelmän, Taran kääntäessä katseensa toisaalle. Lattialla seinävierillä loikoi viisi tai kuusi päätöntä ruumista hihnoitukset yllään. Tara arvasi, että juhla-aterialla olevat päät olivat jättäneet ne siihen odottamaan, kunnes niiden palveluksia taaskin tarvittaisiin. Tämän huoneen seinissä oli lukuisasti pieniä, pyöreitä aukkoja, jollaisia hän oli huomannut tunnelien eri osissa ja joiden tarkoitusta hän ei osannut arvata.
He menivät toista käytävää myöten toiseen, edellistä tilavampaan ja kirkkaammin valaistuun huoneeseen. Siellä oli useita olentoja, joilla oli sekä pää että vartalo, samalla kun useita päättömiä ruumiita virui seinävierillä. Tytön vangitsija seisahtui puhuttelemaan muuatta huoneessaolijoista.
"Etsin Luudia", hän ilmoitti. "Tuon Luudille olennon, jonka vangitsin vainioilla."
Muut keräytyivät heidän ympärilleen tarkastamaan Heliumin Taraa. Eräs heistä vihelsi, minkä jälkeen tyttö oppi tietämään jotakin seiniin tehdyistä aukoista, sillä melkein heti ryömi niistä jättiläismäisten hämähäkkien tavoin ainakin parikymmentä hirvittävää päätä. Kukin niistä riensi jonkun lattialla makaavan ruumiin luokse ja sijoittui paikalleen. Heti alkoivat ruumiit toimia päiden järkiohjauksen mukaan. Ne nousivat pystyyn, kädet oikoivat nahkakauluksia ja järjestivät hihnoja. Sitten olennot tulivat Heliumin Taran luokse. Hän pani merkille, että niiden asu oli upeampi kuin yhdenkään hänen sitä ennen täällä näkemänsä olion ja arvasi siitä, että he olivat arvokkaampia kuin toiset. Eikä hän erehtynytkään. Sen osoitti hänen vangitsijansa käytös. Tämä puhutteli heitä kuten alempi ylempiään.
Monet hänen tarkastelijoistaan tunnustelivat hänen ihoaan, hypistellen sitä peukalonsa ja etusormensa välissä. Tämä tungetteleminen harmitti tyttöä. Hän näpsäytti heitä käsille. "Älkää koskeko!" hän kivahti käskevästi, sillä olihan hän Heliumin prinsessa. Noiden kauheiden kasvojen ilmeet eivät muuttuneet. Taran oli mahdoton eroittaa, olivatko olennot suuttuneita vaiko huvitettuja, oliko hänen tekonsa herättänyt heissä kunnioitusta vaiko halveksumista. Vain yksi heistä puhkesi heti puhumaan.
"Häntä on lihotettava", virkkoi mies.
Tytön silmät menivät levälleen kauhusta. Hän pyörähti vangitsijansa puoleen. "Aikovatko nuo hirvittävät otukset syödä minut?" hän huudahti.
"Se on Luudin määräysvallassa", vastasi saattaja, kallistuen sitten niin, että hänen suunsa oli lähellä tytön korvaa. "Lauluksi nimittämäsi ääni miellytti minua", hän kuiskutti, "ja palkkioksi siitä varoitan sinua ärsyttämästä näitä kaldaneja. He ovat hyvin mahtavia. Luud kuuntelee heidän sanojaan. Älä moiti heitä hirvittäviksi. He ovat hyvin komeita. Katsohan heidän ihailtavia hihnoituksiaan, heidän kulta- ja jalokivikorujaan!"
"Kiitos!" sanoi Tara. "Nimitit heitä kaldaneiksi. Mitä se merkitsee?"
"Me olemme kaikki kaldaneja", selitti mies.
"Myöskin sinä?" Tyttö osoitti häntä, suunnaten hoikan sormensa hänen rintaansa kohti.
"Ei, ei tämä", vastasi toinen, koskettaen ruumistaan. "Tämä on rykor. Mutta tämä" — hän kosketti päätään — "on kaldane. Kaikkea ohjaavat aivot, järki, hengen voima. Rykor" — hän osoitti ruumistaan — "on mitätön. Se ei ole edes niin arvokas kuin hihnoituksemme jalokivet; niin, ei edes hihnoituksenkaan arvoinen. Se on liikeneuvomme. Tosin meidän kävisi vaikeaksi tulla toimeen ilman sitä; mutta sen arvo on vähäisempi kuin hihnoituksen tai jalokivien, koska sen hankkiminen on helpompi." Hän kääntyi jälleen muiden kaldanein puoleen. "Suvaitsetteko ilmoittaa Luudille, että olen täällä?" hän tiedusti.
"Sept meni jo Luudin puheille. Hän ilmoittaa sinut", vastasi heistä muuan. "Mistä löysit tämän rykorin ja tämän kummallisen kaldanen, joka ei kykene irtautumaan?"
Tytön saattaja kertoi taaskin, miten vangitseminen oli käynyt. Hän selosti kaikki tapahtumat sellaisinaan ja kaunistelematta; hänen äänensä oli yhtä ilmeetön kuin hänen kasvonsakin olivat; ja hänen kertomustaan kuunneltiin samalla tavoin kuin se esitettiinkin. Näillä olennoilla ei näyttänyt olevan lainkaan tunteita, ei ainakaan niiden ilmaisemiskykyä. Oli mahdoton päätellä, minkä vaikutuksen selostus teki heihin tahi kuulivatko he edes sitä. Heidän ulkonevat silmänsä tuijottivat hievahtamatta, ja heidän suulihaksensa supistuivat ja venyivät silloin tällöin. Tottumus ei saanut tytön heitä kohtaan tuntemaa kauhua lieventymään. Kuta enemmän hän heitä näki, sitä inhoittavammilta he tuntuivat. Usein vavahti hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti, kun hän katseli kaldaneja, mutta kun hänen katseensa siirtyi kauniisiin ruumiisiin ja hän sai hetkiseksi tungetuksi päät pois mielestään, vaikutti se rauhoittavasti ja virkistävästi, vaikkakin ruumiit viruessaan lattialla olivat täysin yhtä kammottavia kuin ruumiiden olkapäillä olevat päät. Mutta kaameinta, kammottavinta oli nähdä päiden ryömivän hämähäkinjaloillaan. Heliumin Tara oli varma siitä, että hän kirkuisi, jos joku niistä tulisi hänen likelleen ja koskettaisi häntä, ja jos taas joku koettaisi kavuta hänen jäsenilleen — huu! — se ajatuskin pyörrytti.
Sept palasi huoneeseen. "Luud tahtoo nähdä sinut ja vangin. Tulkaa!" hän käski ja kääntyi kammion vastaisessa seinässä olevalle ovelle. "Mikä on nimesi?" Hän kohdisti kysymyksensä tytön saattajalle.
"Olen Ghek, Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja", vastasi mies.
"Entä hänen?"
"En tiedä."
"Eipä väliä. Tulkaa!"
Heliumin Taran ylimykselliset kulmakarvat kohosivat. Eipä väliä, tosiaankin! Ei väliä, kuka hän oli, Heliumin prinsessa, Barsoomin sotavaltiaan ainoa tytär!
"Malttakaahan!" hän huudahti. "On paljonkin väliä sillä, kuka olen. Jos aiotte viedä minut jedinne luokse, voitte ilmoittaa Heliumin prinsessa Taran, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin tyttären."
"Pysy hiljaa!" komensi Sept. "Puhu silloin, kun sinua puhutellaan!
Seuratkaa minua!"
Heliumin Tara oli melkein tukehtua kiukkuunsa. "Tule!" kehoitti Ghek, tarttuen hänen käsivarteensa, ja Heliumin Tara lähti. Hän oli pelkkä vanki. Hänen asemansa ja arvonimensä eivät tehonneet vähääkään näihin epäinhimillisiin hirviöihin. Hänet vietiin lyhyttä S:n muotoista käytävää myöten kammioon, jonka seinät olivat yltyleensä päällystetyt samalla valkealla, tillimäisellä aineella kuin valomuurien sisäpinta. Lattian rajassa oli seinissä useita pyöreitä aukkoja, jotka kuitenkin olivat suuremmat kuin hänen aikaisemmin näkemänsä samanlaiset reiät. Useimmat näistä aukoista olivat suljetut ja sinetöidyt. Suoraan sisäänkäytävän vastapäätä oli niistä yksi, kultapuitteinen, ja sen yläpuolella omituinen, samasta kalliista metallista upotettu merkki.
Sept ja Ghek pysähtyivät ovelle tytön kahden puolen, ja kaikki kolme seisoivat äänettöminä, silmäillen vastaisessa seinässä olevaa aukkoa. Sen vieressä lattialla virui jättiläiskokoinen, miespuolinen päätön vartalo, ja sen kummallakin puolen seisoi runsaasti aseistettu soturi paljas miekka kädessään. He saivat odottaa ehkä noin viisi minuuttia; sitten ilmestyi aukkoon jotakin. Ensin näyttäytyi pari isoja saksia, ja heti senjälkeen kömpi esille kamalannäköinen, tavattoman iso kaldane. Se oli toista vertaa kookkaampi kuin ainoakaan Taran siihen saakka näkemä, ja sen ulkomuoto oli äärettömän paljon hirvittävämpi. Toisten iho oli sinertävän harmaa — tämä oli hieman sinertävämpi, ja sen silmien samoin kuin suun ympärillä oli vaaleita ja tulipunaisia viiruja. Kummastakin sieraimesta lähti valkoinen ja toinen tulipunainen viiru vaakasuorasti ulospäin poikki kasvojen.
Ei kukaan hiiskahtanut eikä liikahtanut. Olio ryömi pitkänään loikovan vartalon luokse ja sijoittui sen olkapäiden väliin. Sitten pään ja vartalon muodostama olento nousi pystyyn ja lähestyi tyttöä. Silmäiltyään häntä kuvatus puhutteli hänen vangitsijaansa.
"Oletko Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja?" se kysyi.
"Kyllä, Luud; nimeni on Ghek."
"Kerro minulle, mitä tiedät tästä!" Kuulustelija nyökkäsi Heliumin
Taraan päin.
Ghek noudatti käskyä, ja sitten tiedusti Luud tytöltä:
"Mitä tekemistä sinulla on Bantoomin alueella?"
"Minut toi tänne ankara myrsky, joka rikkoi lentokoneeni ja kiidätti minut minulle outoihin seutuihin. Tulin yöllä laaksoon saadakseni ravintoa ja juomaa. Sitten saapuivat banthit ja hätyyttivät minut etsimään turvaa puusta. Kun aioin poistua laaksosta, otti väkesi minut kiinni. En tiedä, minkä tähden he minut pidättivät. En tehnyt mitään pahaa. Pyydän teitä vain sallimaan minun poistua rauhassa."
"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan", vastasi Luud.
"Mutta kansani ei ole sodassa teitä vastaan. Olen Heliumin prinsessa; äitini isoisä oli jeddak, hänen isänsä jed, isäni koko Barsoomin sotavaltias. Teillä ei ole oikeutta pidättää minua ja vaadin teitä vapauttamaan minut heti."
"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan", toisti Luud ilmeettömästi. "En tiedä mitään mainitsemistasi Barsoomin alemmista olennoista. On olemassa vain yksi kehittynyt rotu — bantoomilaiset. Koko luonto on heitä varten. Sinä saat osaltasi palvella heitä, mutta et vielä — olet liian laiha. Meidän on lihotettava häntä jonkun verran. Sept. Olen kyllästynyt rykoreihin. Kenties tässä on toisenlainen maku. Banthit ovat liian pahanmakuisia, ja laaksoomme tulee harvoin mitään muita otuksia. Ja sinä, Ghek, saat palkkion. Ylennykseksi siirrän sinut vainioilta käytäviin. Tästä lähtien saat olla aina maan alla, mihin kaikki bantoomilaiset pyrkivät. Enää sinun ei tarvitse sietää inhoittavan auringon paahdetta, katsella kammottavaa taivasta tai maanpintaa rumentavia kasveja. Toistaiseksi on sinun hoidettava tätä minulle tuomaasi oliota ja huolehdittava siitä, että se nukkuu ja syö — mutta ei tee mitään muuta. Ymmärrätkö, Ghek? Ei mitään muuta!"
"Ymmärrän, Luud", vastasi toinen.
"Vie se pois!" komensi olento.
Ghek kääntyi ja talutti Taran huoneesta. Tyttöä kauhistutti, kun hän ajatteli häntä odottavaa kohtaloa, jota hänen näytti olevan mahdoton välttää. Oli liiankin ilmeistä, ettei näillä olennoilla ollut lempeitä eikä ritarillisia tunteita, joihin hän voisi vedota, eikä hän voinut uskoa kykenevänsä karkaamaan heidän maanalaisten käytäviensä sekavista sokkeloista.
Vastaanottohuoneen ulkopuolella riensi Sept heidän luokseen ja keskusteli vähän aikaa Ghekin kanssa. Sitten Taran hoitaja saattoi häntä sekavasti mutkittelevia tunneleja pitkin, kunnes he tulivat pieneen kammioon.
"Meidän on toistaiseksi jäätävä tänne. Luud ehkä lähettää toistamiseen noutamaan sinut luokseen. Jos hän tekee sen, ei sinua otaksuttavasti lihoteta — hän käyttää sinua toiseen tarkoitukseen." Tytön mielenrauhalle oli onneksi, ettei hän käsittänyt miehen tarkoitusta. "Laula minulle!" pyysi Ghek äkkiä.
Heliumin Tara ei ollut lainkaan laulutuulella, mutta siitä huolimatta hän lauloi, sillä saattoihan hän aina toivoa pääsevänsä karkaamaan, jos vain saisi siihen tilaisuuden, ja jos hän voittaisi jonkun näistä olennoista ystäväkseen, parantuisivat hänen mahdollisuutensa sitä mukaa. Koko tämän koettelemuksen ajan, sillä sellaiseksi laulaminen koitui liikarasittuneelle tytölle, silmäili Ghek häntä hievahtamatta.
"Se on ihmeellistä", hän ihasteli tytön vaiettua. "Mutta en virkkanut siitä mitään Luudille. Huomasitko, etten ilmaissut sitä Luudille? Jos hän olisi saanut sen tietää, olisi hän käskenyt sinun laulaa hänelle, ja sitten olisi sinua säilytetty hänen luonaan, jotta hän voisi kuulla sinun laulavan, milloin haluaisi. Mutta nyt saan minä pitää sinut luonani koko ajan."
"Mistä tiedät, että hän pitäisi laulustani?" kysyi tyttö.
"Hänen täytyisi pitää siitä", vastasi Ghek. "Jos minä pidän jostakin, täytyy hänenkin siitä pitää, sillä emmekö ole samanlaisia — me kaikki?"
"Minun rotuni ihmiset eivät pidä samoista asioista", huomautti Tara.
"Kuinka kummallista!" ihmetteli Ghek. "Kaikista kaldaneista ovat samat seikat joko mieluisia tai vastenmielisiä. Jos keksin jotakin uutta, josta pidän, tiedän kaikkien kaldanein pitävän siitä. Siitä syystä tiedän, että Luud pitäisi sinun laulustasi. Me näet olemme kaikki täsmälleen samanlaisia."
"Mutta sinä et ole samannäköinen kuin Luud", sanoi tyttö.
"Luud on kuningas. Hän on isompi ja hänen merkkinsä ovat komeammat.
Mutta muutoin olemme aivan samanlaiset. Ja eikö se ole luonnollista?
Onhan se muna, josta minä kehityin, lähtöisin Luudista."
"Mitä!" kummasteli tyttö. "En ymmärrä sinua."
"Niin", selitti Ghek, "olemme kaikki kehittyneet Luudin munista samoin kuin kaikki moakilaiset Moakin munista."
"Ahaa!" äänsi Heliumin Tara, luullen käsittävänsä. "Tarkoitat siis, että Luudilla on monta vaimoa ja että sinä olet jonkun hänen vaimonsa jälkeläinen."
"En suinkaan, en sinne päinkään", vastasi Ghek. "Luudilla ei ole yhtään vaimoa. Hän munii itse munat. Sinä et sitä ymmärrä."
Heliumin Tara myönsi, ettei hän tajunnut.
"Koetan siis selittää sen sinulle", virkkoi Ghek, "jos lupaat laulaa minulle myöhemmin."
"Minä lupaan", vakuutti tyttö.
"Me emme ole samanlaisia kuin rykorit", alkoi mies. "Ne ovat alempia olentoja samoin kuin sinä ja banthit ja muut sellaiset. Me olemme sukupuolettomia — kaikki muut paitsi kuningastamme, joka on kaksisukupuolinen. Hän synnyttää paljon munia, joista me, työntekijät ja soturit, kehitymme. Ja jokaisessa tuhannessa munassa on yksi kuningasmuna, josta kehittyy kuningas. Panitko merkille sinetöidyt aukot siinä huoneessa, jossa näit Luudin? Kuhunkin niihin salvattuna on kuningas. Jos joku niistä pääsisi vapaaksi, karkaisi hän Luudin kimppuun ja koettaisi surmata hänet; jos se hänelle onnistuisi, olisi meillä uusi kuningas, mutta muutoin jäisi kaikki ennalleen. Hänen nimensä olisi Luud, ja kaikki jatkuisi entiseen tapaansa, sillä emmekö ole kaikki samanlaisia? Luud on elänyt kauan ja synnyttänyt useita kuninkaita, minkä vuoksi hän jättää eloon niistä vain harvoja, jotta hänellä olisi seuraaja kuolemansa jälkeen. Muut hän tappaa."
"Miksi hän säästää useampia kuin yhden?" kysyi tyttö.
"Joskus sattuu tapaturmia", selitti Ghek, "niin että kaikki pesäkunnan tallettamat kuninkaat saavat surmansa. Sellaisessa tapauksessa noudetaan uusi kuningas naapuriyhdyskunnasta."
"Oletteko te kaikki Luudin lapsia?" tiedusti Tara.
"Kaikki muut paitsi muutamia harvoja, jotka ovat kehittyneet aikaisemman kuninkaan munista kuten Luudkin. Mutta Luud on ollut pitkäaikainen, eikä muita ole enää monta elossa."
"Onko ikänne yleensä pitkä vaiko lyhyt?" kysyi Tara.
"Hyvin pitkä."
"Entä rykorit? Elävätkö nekin kauan?"
"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta", vastasi Ghek, "jos pysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai sairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja banthit käyvät yöllä ne noutamassa."
"Kuinka hirveätä!" huudahti tyttö.
"Hirveätä?" kertasi mies. "Minusta siinä ei ole mitään hirveätä. Rykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät kuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme antaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä niinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun kuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän ohjaaminamme — katsohan niitä!" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista vartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja tuntoa.
"Miten se käy?" ihmetteli Heliumin Tara. "En käsitä sitä ollenkaan."
"Minä näytän sen sinulle", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen lattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan paikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä kohti. "Katsos nyt!" hän kehoitti. "Näetkö tätä?" Hän ojensi päänsä takaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. "Rykorin suun takana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän tuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen lihas määräysvallassani — siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua, kuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki, mitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee, kärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme vahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin kärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat, nautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy, et kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos se tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja verirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin ruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi sitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat aivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on aivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet, sillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-, lihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse ilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä rykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää todellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten sinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia ravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät ikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy siellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut. Valmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan — jolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu — jolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta varten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus — täydelliset aivot."
"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?" kysyi tyttö.
"Sinä et sitä ymmärrä", sanoi Ghek. "Se on liian ylevää tajuttavaksesi, mutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu yhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto työskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa oli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen kehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys jatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että on vieläkin askel ylöspäin — että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa rotumme kehittyy yliolioiksi — pelkiksi aivoiksi. Painajaisen tapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat. Tulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot. Kuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä Barsoomin uumenissa — vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina aivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse."
"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?" tiedusti Tara.
"Juuri niin!" huudahti Ghek. "Voiko mikään olla ihastuttavampaa?"
"Kyllä", vastasi tyttö. "Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon ihastuttavampaa."
KUUDES LUKU
Kauhun kourissa
Olennon puheet antoivat Heliumin Taralle ajattelemisen aihetta. Hänelle oli opetettu, että jokaisella luodulla oliolla oli joku hyödyllinen tarkoitus, ja hän koetti tunnollisesti sovittaa kaldanea oikealle paikalleen maailmankaikkeuden järjestelmään. Hän oli varma, että sillä täytyi olla oma paikkansa, mutta hän ei voinut älytä, missä se paikka oli. Hänen oli luovuttava yrittämästäkin. Kaldaneista johtui hänen mieleensä pieni ryhmä heliumilaisia, jotka olivat vannoneet kieltäytyvänsä elämän nautinnoista hankkiakseen tietoja. He suhtautuivat koko lailla ylimielisesti niihin, joita eivät pitäneet yhtä viisaina. Taraa hymyilytti, kun hän muisti, mitä hänen isänsä oli kerran heistä huomauttanut; John Carter oli sanonut, että jos joku heistä sattuisi pudottamaan itserakkautensa ja se särkyisi, pitäisi Heliumia savuttaa kokonainen viikko. Hänen isänsä piti normaalisista ihmisistä — ihmiset, jotka tiesivät liian vähän, ja ihmiset, jotka tiesivät liian paljon, olivat molemmat yhtä kiusallisia. Heliumin Tara oli tässä suhteessa isänsä kaltainen, sekä tervejärkinen että normaalinen.
Ottamatta huomioon hänen omaa vaarallista asemaansa oli tässä kummallisessa maailmassa hänestä paljon mielenkiintoista. Rykorit herättivät kovasti hänen sääliään ja panivat hänet ankarasti pohtimaan. Miten ja millaisesta alkumuodosta ne olivat kehittyneet? Hän tiedusti sitä Ghekiltä.
"Kun laulat minulle vielä, niin kerron sen sinulle", vastasi mies. "Jos Luud sallisi minun pitää sinut, et kuolisi koskaan. Säilyttäisin sinut aina laulamassa itselleni."
Tyttöä ihmetytti se, että hänen äänensä vaikutti niin voimakkaasti tuohon olentoon. Noissa tavattoman laajoissa aivoissa oli joku jänne, jonka sävelet panivat värähtelemään. Se oli ainoa rengas yhdistämässä häntä näihin aivoihin, kun ne olivat erillään rykorista. Rykoria hallitessaan niillä saattoi olla muitakin inhimillisiä vaistoja, mutta niiden ajatteleminenkin kammotti häntä. Laulettuaan hän jäi odottamaan, että Ghek alkaisi puhua. Mies oli pitkän aikaa vaiti, vain tarkastaen häntä kamalilla silmillään.
"Eiköhän", hän virkkoi vihdoin, "olisi hauska kuulua teidän rotuunne?
Laulatteko te kaikki?"
"Melkein kaikki, ainakin jonkun verran", vakuutti tyttö, "mutta teemme paljon muutakin mielenkiintoista ja huvittavaa. Me tanssimme, leikimme, teemme työtä, rakastamme ja joskus taistelemme, sillä olemme soturirotu."
"Rakastatte", kertasi kaldane. "Luultavasti käsitän tarkoituksesi. Mutta onneksi olemme me tunteettomia — ollessamme irrallamme. Rykoria vallitessamme — niin, silloin on kokonaan toista, ja kuunnellessani lauluasi ja katsellessasi kaunista ruumistasi ymmärrän, mitä tarkoitat rakkaudella. Voisin rakastaa sinua."
Tyttö peräytyi kauemmaksi hänestä. "Lupasit kertoa minulle rykorien alkuperästä", hän muistutti.
"Aikakausia sitten", aloitti Ghek, "olivat ruumiimme kookkaammat ja päämme pienemmät. Jalkamme olivat hyvin heikot, emmekä jaksaneet kävellä nopeasti emmekä kauan. Oli neljällä jalalla liikkuva, typerä eläin. Se majaili maaonkaloissa, joihin se kantoi ruokansa, ja me kaivoimme käytäviämme niihin onkaloihin ja söimme sen keräämää ravintoa. Mutta se ei hankkinut riittävästi kaikille — itselleen ja kaikille niille kaldaneille, jotka elivät sen kustannuksella, joten meidän oli lähdettävä ulkosalle saamaan ruokaa. Se oli raskasta puuhaa heikoille jaloillemme. Silloin aloimme ratsastaa näiden alkuperäisten rykorien selässä. Vihdoin — siihen kului epäilemättä monia miespolvia — kaldanet keksivät keinot ohjatakseen rykoreja, kunnes viimemainitut lopulta olivat täydelleen riippuvaisia isäntiensä ylemmistä aivoista, jotka ohjasivat niitä hakemaan ravintoa. Ajan vieriessä kävivät rykorien aivot yhä pienemmiksi. Niiden korvat kuihtuivat, samoin silmät, sillä enää ne eivät niitä tarvinneet — kaldanet kuulivat ja näkivät niiden puolesta. Samoin rykorit asteittain alkoivat kävellä takajaloillaan, jotta kaldanet voisivat nähdä kauemmaksi. Aivojen supistuessa kutistui pääkin. Ainoa pään elin, jota käytettiin, oli suu, ja niinpä se yksin on jäänyt jäljelle. Silloin tällöin joutui esi-isiemme käsiin punaisen rodun jäseniä. Kaldanet oivalsivat, kuinka paljon kauniimpi ja edullisempi luonnon punaiselle rodulle antama muoto oli kuin rykorien kehittymässä oleva vartalo. Älykkään ristisiitoksen avulla saatiin nykyiset rykorit. Ne ovat kuin ovatkin yksinomaan kaldanein ylivoimaisen järjen tuotteita — ne ovat ruumiimme, joille saamme tehdä mitä haluamme, kuten te saatte menetellä mielenne mukaan omiin ruumiisiinne nähden. Mutta meillä on se etu, että meillä on ruumiita rajaton määrä. Etkö toivoisi olevasi kaldane?"
Kuinka kauan Heliumin Taraa säilytettiin maanalaisessa kammiossa, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Se aika tuntui hyvin pitkältä. Hän söi, nukkui ja silmäili päättymättömiä olentojonoja, joita meni hänen vankilansa sisäänkäytävän ohitse. Alaspäin laskeutui kuormitettu jono, vieden ylhäältä ruokaa, ruokaa, yhä vain ruokaa. Toinen jono palasi tyhjin käsin. Ne nähdessään Tara tiesi, että ylhäällä oli päivä. Kun niitä ei näkynyt, tiesi hän, että oli yö ja että banthit raatelivat niitä rykoreja, jotka oli edellisenä päivänä jätetty oman onnensa nojaan pelloille. Hän alkoi kalveta ja laihtua. Hän ei pitänyt hänelle annetusta ravinnosta — se ei sopinut hänen kaltaisilleen — eikä hän lihomisen pelosta syönyt kovin paljon maukastakaan ruokaa. Lihavuudella oli täällä uusi merkitys — peloittava merkitys.
Ghek huomasi, että hän laihtui ja kalpeni, ja puhui hänelle siitä. Tara selitti, ettei hän voinut viihtyä maan alla — että hänen täytyi saada raitista ilmaa ja auringon paistetta; muutoin hän kuihtuisi ja kuolisi. Ilmeisesti Ghek kertoi siitä kuninkaalleen, sillä pian sen jälkeen hän ilmoitti tytölle kuninkaan määränneen hänet säilytettäväksi tornissa, ja sinne hänet siirrettiin. Hän oli hartaasti toivonut, että juuri se olisi hänen ja Ghekin välisen keskustelun seuraus. Jo auringon näkeminenkin oli jotakin, mutta nyt heräsi hänen rinnassaan toive, jota hän ei ollut rohjennut ajatellakaan ollessaan synkeissä sokkeloissa, joista hän ei ikinä olisi osannut ulkoiseen maailmaan. Nyt hänellä oli hiukkasen toivon aihetta. Ainakin hän näkisi kummut, ja kun hän kerran ne näkisi, niin eikö hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus päästä niille? Jospa hän vain saisi kymmenen minuuttia — vain kymmenen lyhyttä minuuttia! Lentokone oli vielä siellä — siitä hän oli varma. Vain kymmenen minuuttia, ja hän olisi pelastunut — ikiajoiksi pelastunut tästä hirveästä paikasta. Mutta päivät vierivät, eikä hän jäänyt koskaan yksikseen, ei viideksikään minuutiksi.
Usein hän tuumi karkaamista. Jollei olisi ollut bantheja, olisi se ollut helppo toteuttaa yöllä. Yöksi Ghek aina irtautui ruumiistaan ja vaipui jonkunlaiseen torkkumistilaan. Uneksi sitä ei voinut sanoa, ainakaan se ei siltä näyttänyt, sillä hänen luonnottomat silmänsä pysyivät muuttumattomina: mutta hän pysyi hiljaa alallaan nurkassa. Tuhansia kertoja Heliumin Tara suoritti karkaamisen mielessään. Hän syöksähtäisi rykorin luokse ja tempaisi sen hihnoituksessa riippuvan miekan. Ennen kuin Ghek aavistaisi hänen tarkoitustaan, olisi hän tehnyt sen, ja ennen kuin kaldane ennättäisi hälyttää, iskisi hän säilän tuohon kamalan näköiseen päähän. Muutamassa minuutissa hän olisi muurin ympäröimällä pihalla. Rykorit eivät osaisi pysäyttää häntä, sillä niillä ei ollut aivoja ilmaisemassa niille, että hän aikoi karata. Hän oli ikkunasta tarkkaillut pihalta vainioille vievän portin avaamista ja sulkemista ja tiesi, miten isoa salpaa liikuteltiin. Hän menisi ulos portista ja rientäisi nopeasti kummulle. Se oli niin lähellä, ettei häntä saavutettaisi. Kaikki oli niin helppoa! Se olisi ollut helppoa, jollei olisi ollut bantheja! Yöllä bantheja ja päivällä työntekijöitä pelloilla. Teljettynä torniin ja saamatta tarpeellista liikuntoa ja sopivaa ravintoa Tara ei voimistunut, kuten hänen vangitsijansa toivoivat. Ghek haastatteli häntä, koettaen saada selville, miksi hän ei lihonut ja pyöristynyt, ei näyttänyt edes niinkään reippaalta kuin joutuessaan vangiksi. Hänen huolestumisensa aiheutui Luudin uudistuneista tiedusteluista ja herätti vihdoin tytön mielessä suunnitelman, jolla hän ehkä saattoi hankkia itselleen uuden karkaamistilaisuuden.
"Olen tottunut kävelemään raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa", sanoi Tara Ghekille. "En voi tulla samanlaiseksi, kuin ennen olin, jos minun on aina oltava suljettuna tähän yhteen kammioon, hengittäen pilaantunutta ilmaa ja saamatta ruumiinliikettä. Päästäkää minut joka päivä auringon paisteessa vainioille kävelemään! Sitten minusta varmasti tulee komea ja lihava."
"Sinä karkaisit", huomautti Ghek.
"Mutta miten voisin karata, jos sinä olisit aina seurassani?" kysyi tyttö. "Ja jos haluaisinkin karata, niin minne voisin mennä? En edes tiedä, missä päin Helium on. Sen täytyy olla hyvin kaukana. Jo ensimmäisenä yönä joutuisin banthien käsiin, eikö niin?"
"Niin joutuisit", myönsi Ghek. "Tiedustan sitä Luudilta."
Seuraavana päivänä hän ilmoitti Luudin käskeneen, että tyttö oli vietävä vainioille. Hän muka koettaisi sitä kerran nähdäkseen, voimistuisiko vanki.
"Jollet liho, noudattaa hän sinut sittenkin", hän selitti, "mutta ei käytä sinua ravinnoksi."
Heliumin Taraa puistatti.
Sinä ja useina seuraavina päivinä hänet vietiin tornista pihan läpi pelloille. Hän etsi aina valppaasti karkaamistilaisuutta, mutta Ghek oli alituisesti ihan hänen vierellään. Häntä ei kuitenkaan estänyt yrittämästä siinä määrin miehen läsnäolo kuin se seikka, että aina oli paljon työväkeä hänen ja niiden kumpujen välillä, joilla hänet lentokoneensa oli. Ghekin käsistä hänen olisi ollut helppo pujahtaa, mutta toisia oli liian paljon. Ja eräänä päivänä sitten Ghek saattaessaan häntä jaloittelemaan ilmoitti, että se oli viimeinen kerta.
"Tänä iltana sinun on mentävä Luudin puheille", hän virkkoi. "Se pahoittaa mieltäni, koska en enää saa kuulla lauluasi."
"Tänä iltana!" Tytön ääni tuskin kuului ja värisi kauhusta.
Hän vilkaisi hätäisesti kummuille päin. Ne olivat niin lähellä! Mutta välillä olivat ainaiset työntekijät; niitä oli kenties parikymmentä.
"Kävellään tuonne!" hän ehdotti, osoittaen heihin päin. "Haluaisin nähdä, mitä he puuhailevat."
"Sinne on liian pitkä matka", esteli Ghek. "Minua vaivaa aurinko. On paljon viihtyisämpää täällä, missä voi seisoa tämän puun siimeksessä."
"No niin", virkkoi tyttö. "Jää sinä sitten tänne, ja minä käyn tuolla.
Siihen en tarvitse kuin hetkisen."
"Ei", vastasi Ghek. "Tulen mukaasi! Tahtoisit karata. Mutta se ei onnistu."
"Karkaaminenhan on mahdotonta", huomautti Tara.
"Tiedän sen", myönsi Ghek, "mutta saattaisit koettaa. En halua sinun yrittävän. Ehkä meidän on paras heti palata torniin. Minulle kävisi huonosti, jos sinä pääsisit karkuun."
Heliumin Tara oivalsi viimeisen tilaisuuden lipuvan käsistään. Tämän päivän jälkeen ei hänellä enää olisi mahdollisuutta. Hän mietti jotakin tekosyytä houkutellakseen vartijansa edes vähän lähemmäksi kumpuja.
"Paljoa en haluakaan", hän sanoi. "Tänä iltana pyydät minua laulamaan itsellesi. Se on viimeinen kerta. Jollet salli minun mennä katsomaan, mitä nuo kaldanet tekevät, en enää laula sinulle."
Ghek epäröi. "Sitten pidän sinua koko ajan kiinni käsivarresta", hän virkkoi.
"Pidä toki, jos tahdot!" suostui tyttö. "Matkaan nyt!"
He lähtivät työskentelijöitä ja kumpuja kohti. Pieni ryhmä kaivoi maasta mukuloita. Tara oli huomannut sen ja pannut merkille, että kaivajat olivat melkein aina hyvin kumarassa kammottavat silmät suunnattuina möyrittyyn maahan. Hän vei Ghekin hyvin likelle heitä, tahtoen muka tarkoin katsoa, miten työ kävi. Koko ajan mies puristi lujasti hänen vasenta rannettaan.
"Se on kovin mielenkiintoista", kehui tyttö huokaisten. "Katsos, Ghek!" hän jatkoi sitten äkkiä ja osoitti torniin päin. Pitäen edelleen kiinni hänestä kaldane kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan. Vikkelästi kuin banth ja jännittäen kaikki voimansa iski tyttö samassa oikean nyrkkinsä Ghekin pehmeään takaraivoon kauluksen rajaan. Iskulla oli toivottu teho, kaldane kirposi irti rykorista ja kierähti maahan. Heti heltisivät sormet tytön ranteesta; ruumis, jota Ghekin aivot eivät enää hallinneet, haparoi hetkisen umpimähkään sinne ja tänne, vaipui sitten polvilleen ja kellahti lopulta selälleen. Mutta Heliumin Tara ei jäänyt tarkkailemaan tekonsa seurauksia. Heti kun sormet irtaantuivat hänen ranteestaan, hän syöksyi kiitämään kumpuja kohti. Samassa pääsi Ghekin huulilta varoitusvihellys; vastaukseksi ponnahti työskentelijöitä pystyyn, yksi melkein ihan tytön edessä. Hän vältti ojennetut kädet ja riensi jälleen kumpuja ja vapautta kohti, mutta hänen jalkansa sattui kuokkamaiseen työaseeseen, jollaisilla maata käännettiin ja joka oli jätetty maahan puolittain mullan peittoon. Hetkisen hän jatkoi juoksuaan, rajusti koettaen saada takaisin tasapainonsa, mutta hänen jalkansa sekaantuivat vakoihin — hän kompastui jälleen ja kellahti tällä kertaa kumoon. Kun hän ponnistautui noustaksensa pystyyn, heittäytyi hänen niskaansa raskas ruho, tarttuen hänen käsivarsiinsa. Seuraavalla hetkellä hän oli saarrettu, hänet kiskottiin seisomaan, ja katsahtaessaan ympärilleen hän näki Ghekin ryömivän pitkänään viruvan rykorinsa luokse. Pian oli Ghek hänen vierellään.