Ja hyvä olikin, että minun oli ollut pakko seurata koiraa. Vain vähän matkan päässä pyöreästä huoneesta jouduimme äkkiä kristallilasisten väliseinien erottamien käytävien muodostamaan kirkkaasti valaistuun sokkeloon.
Aluksi se näytti minusta tavattoman avaralta, yhtäjaksoiselta huoneelta, siksi kirkkaita ja läpinäkyviä olivat kiemurtelevien käytävien seinät. Mutta kun olin melkein lyönyt pääni puhki yrittämällä pari kertaa mennä lujan lasiseinän lävitse, opin varomaan paremmin.
Olimme edenneet vain muutamia metrejä saavuttuamme tähän kummalliseen sokkeloon, kun Woola päästi hirvittävän ulvahduksen ja syöksyi vasemmalla puolellamme olevaa kirkasta väliseinää vastaan.
Koiran peloittavan äänen vielä kaikuessa maanalaisessa kammiossa näin syyn uskollisen otuksen käyttäytymiseen.
Kaukana, monien paksujen kristallikerrosten takana, ikäänkuin udussa, joka teki heidät oudon aavemaisiksi, liikkui kahdeksan henkilöä — kolme naista ja viisi miestä.
Nähtävästi säikähtäen Woolan rajua ulvontaa he samassa pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Sitten heistä yksi, nainen, ojensi äkkiä kätensä minua kohti, ja vaikkakin välimatka oli pitkä, saatoin nähdä hänen huuliensa liikkuvan — hän oli Dejah Thoris, iki-ihana ja ikuisesti nuori Heliumin prinsessa.
Hänen seurassaan olivat Ptarthin Thuvia, Matai Shangin tytär Phaidor, Thurid ja thernien isä sekä kolme tämän mukana saapunutta alempaa therniä.
Thurid puristi nyrkkiään minua kohti, ja sitten kaksi therniä tarttui raa'asti Dejah Thorisin ja Thuridin käsivarsiin ja kiskoivat heidät pois. Hetkisen kuluttua he olivat kadonneet lasisokkelon takaiseen kiviseinäiseen käytävään.
Sanotaan, että rakkaus on sokea. Mutta niin suuri rakkaus kuin Dejah Thorisin, joka tunsi minut huolimatta thernin valepuvusta, kristalliseinien sumentaman pitkän välimatkan takaa, on totisesti kaukana sokeudesta.
NELJÄS LUKU
Piilolinna
Minulla ei ole vähääkään halua kuvailla niitä ikävän yksitoikkoisia ja vaivaloisia päiviä, jotka vietin kierrellen Woolan kanssa lasisessa harhasokkelossa ja senjälkeen Dorin laakson ja Kultaisten kallioiden alla mutkittelevissa, eksyttävissä käytävissä, nousten vihdoin ilmoille Otz-vuoriston rinteelle. Allamme oli kadotettujen sielujen laakso, manalan esipiha, niiden onnettomien pyhiinvaeltajien asuinsija, jotka eivät uskaltaneet jatkaa keskeyttämäänsä matkaa eivätkä palata ulkomaailmassa oleviin kotimaihinsa.
Sieltä Dejah Thorisin ryöstäjien jäljet veivät pitkin vuoriston juurta, jyrkkien, rosoisten kuilujen poikki, sivuuttivat huimaavia jyrkänteitä ja poikkesivat silloin tällöin laaksoon, jossa saimme yhtä mittaa taistella tässä toivottomuuden tyyssijassa asuvien eri heimoihin kuuluvien sotilaiden kanssa.
Mutta kaikesta siitä selviydyimme kuitenkin ja vihdoin jouduimme kapeaan solaan, joka kävi askel askeleelta jyrkemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi, kunnes näkyviimme tuli ulkonevan kallion suojaan rakennettu luja linnoitus.
Se oli thernien isän Matai Shangin salainen piilopaikka. Siellä tämä ikimuistoisen uskonnon hekkador, jolla aikoinaan oli ollut miljoonia käskyläisiä ja alamaisia, jakeli nyt, ympärillään kourallinen uskollisia kannattajia, hengenravintoa niiden puolenkymmenen barsoomilaiskansan keskuuteen, jotka yhä itsepintaisesti pysyivät valheellisessa ja paljastetussa uskossaan.
Päivä oli juuri laskemaisillaan, kun tulimme tämän vuorivarustuksen valloittamattomilta ja ylipääsemättömiltä näyttävien muurien eteen. Ettei meitä sieltä huomattaisi, vetäydyin Woolan kanssa erään graniittikielekkeen taakse sitkeään ja tiheään, purppuranpunaiseen pensaikkoon, jota kasvaa Otz-vuorten karuilla rinteillä.
Siellä piileksimme, kunnes päivä oli nopeasti muuttunut pimeydeksi.
Sitten hiivin linnoituksen muurien juurelle etsimään sisäänpääsytietä.
Linnan asukkaat joko olivat huolimattomia tai luottivat liiaksi tiettömien taipaleiden takana olevan piilopaikkansa eristettyyn asemaan, sillä kolminkertaisilla teljillä varustettu portti oli longallaan. Pihalla oli kourallinen vahtimiehiä, jotka nauraen ja pilaillen leikkivät erästä käsittämätöntä barsoomilaista leikkiä.
Näin, ettei vahtisotilaiden joukossa ollut ainoatakaan Thuridin ja Matai Shangin mukana saapunutta miestä. Luotin senvuoksi täydelleen valepukuuni ja astuin rohkeasti portista thernejä kohti.
Miehet keskeyttivät leikkinsä ja katselivat minua, mutta eivät näyttäneet epäilevän mitään. Samoin he silmäilivät kintereilläni astelevaa ja murahtelevaa Woolaa.
"Kaor!" lausuin marsilaisten tavallisen tervehdyksen, ja sotilaat nousivat tehden kunniaa. "Olen juuri saapunut Kultaisilta kallioilta", jatkoin, "ja haluaisin päästä hekkadorimme, thernien isän Matai Shangin puheille. Missä voisin hänet tavata?"
"Tule mukaani!" virkkoi yksi vahtimiehistä, kääntyi ympäri ja meni edelläni ulkopihan poikki toiselle vankalle muurille.
En tiedä, minkä vuoksi minussa ei herännyt epäilyksiä, vaikka thernit näyttivät antavan pettää itsensä niin kovin helposti. Mutta kenties mielessäni väikkyi rakkaan prinsessani kuva niin tenhoavana, ettei aivoissani ollut tilaa millekään muulle ajatukselle. Joka tapauksessa marssin luottavasti oppaani jälessä suoraan kuoleman kitaan.
Myöhemmin sain tietää, että thernien vakoojat olivat pitäneet minua silmällä jo tuntikausia ennen kätkettyyn varustukseen saapumistani.
Portti oli tahallaan jätetty raolleen viekoittelemaan minua sisään. Vahtimiehistöä oli opetettu näyttelemään osansa hyvin. Ja minä menin päätä pahkaa satimeen, käyttäytyen kuten koulupoika enkä kuten tottunut sotilas.
Ulkopihan toisella puolella oli kapea ovi muurin ja tukipilarin muodostamassa kulmauksessa. Vahtisotilas avasi oven, astahti taaksepäin ja viittasi minua astumaan sisään.
"Matai Shang on tuolla temppelisalissa", hän sanoi, ja kun Woola ja minä olimme päässeet ovesta sisälle, sulki hän sen nopeasti jälkeemme.
Vasta kun kuulin ilkeätä hihitystä vankkatekoisen oven takaa, välähti ensi kerran mieleeni, että kaikki ei ollut niinkuin pitäisi.
Olin pienessä, pyöreässä huoneessa, jonka toisella puolella oli luultavasti sisäpihalle vievä ovi. Emmin hetkisen, sillä epäluulo oli herännyt minussa äkkiä, vaikka myöhään. Sitten astuin ovesta sisäpihalle.
Suoraan vastapäätä kohosi vahvaseinäinen, lähes sadan metrin korkuinen torni. Se oli rakennettu Barsoomin uudenaikaiseen, kummallisen kauniiseen tyyliin, ja koko sen pinta oli täynnä käsinhakattuja korkoveistoksia ja sekavia, haaveellisia kuvioita. Lähes kymmenen metrin korkeudella pihasta oli laaja parveke, ja siellä oli kun olikin Matai Shang ja hänen seurassaan Thurid ja Phaidor, Thuvia ja Dejah Thoris — molemmat viimemainitut raskaissa kahleissa. Joitakuita thernsotilaita seisoi pienen seurueen takana.
Kun astuin pihalle, kiintyivät kaikkien parvekkeella olijoiden katseet minuun.
Matai Shangin julmat huulet vääntyivät ilkeään hymyyn. Thurid sinkautti minulle pistosanan ja laski kätensä tuttavallisesti prinsessani olalle. Tämä pyörähti kuin naarastiikeri ja antoi hänelle aimo iskun käsiraudoillaan.
Thurid olisi lyönyt takaisin, jollei Matai Shang olisi mennyt väliin, ja silloin näin, etteivät nämä miehet olleet kovinkaan hyviä ystävyksiä, sillä thern käyttäytyi rehentelevästi ja komentavasti selittäessään ensisyntyiselle, että Heliumin prinsessa oli thernien isän henkilökohtaista omaisuutta. Ja Thuridin eleissä taas ei näkynyt jälkeäkään kunnioituksesta entistä hekkadoria kohtaan.
Kun parvekkeella puhjennut jupakka oli rauhoittunut, kääntyi Matai
Shang minuun päin.
"Maan asukas", hän huusi, "olet ansainnut paljoa kurjemman kuoleman kuin minkä nyt voimiemme heikonnuttua voimme sinulle valmistaa. Mutta että kuolema tuntuisi tänä yönä sinusta kaksin kerroin karvaammalta, niin tiedä, että sinun mentyäsi tulee leskestäsi pyhien thernien hekkadorin Matai Shangin vaimo yhdeksi vuodeksi.
"— Sen ajan kuluttua hän, kuten tiedät, saa lakiemme mukaisen eron, mutta hän ei, kuten tavallisesti, joudu viettämään rauhaisaa ja arvossapidettyä elämää jonkun pyhän alttarin korkeana papittarena. Heliumin prinsessasta Dejah Thorisista tulee sensijaan leikkikalu käskyläisilleni — kenties katkerimmalle vihamiehellesi Thuridille, mustalle datorille."
Herjettyään puhumasta hän odotti vaieten, nähtävästi arvellen minun puhkeavan raivoihini, mikä olisi ollut lisää maustetta hänen kostoonsa. Mutta sitä tyydytystä en hänelle antanut.
Sensijaan tein sen ainoan tempun, jolla voin saattaa hänet vimmastumaan ja herättää hänessä entistä katkerampaa vihaa itseäni kohtaan, sillä tiesin, että Dejah Thoris minun kuoltuani kyllä keksisi jonkun keinon kuollakseen, ennenkuin he ehtisivät häntä rääkätä ja häväistä.
Kaikista thernin kunnioittamista ja palvomista pyhän pyhistä esineistä on arvokkain hänen kaljua päätään peittävä keltainen peruukki ja sen jälkeen pyöreä kultalevy suurine, säihkyvine jalokivineen, joka on kymmenennen arvoluokan jäsenten merkki.
Tiesin sen ja riuhtaisin peruukin ja kultalevyn päästäni, singoten halveksien ne pihan kiveykselle. Sitten poljin keltaisia hiuksia, ja kun parvekkeelta kohosi raivoisa huuto, syljin pyhän diademin päälle.
Matai Shang punertui kiukusta, mutta Thuridia huvitti, ja hän hymyili ilkeästi, sillä hänestä ne kappaleet eivät olleet pyhiä. Ettei hän olisi kuitenkaan saanut kovin paljon nauttia teostani, huudahdin: "Ja samalla tavalla tein Issuksen, ikuisen elämän jumalattaren, pyhille esineille, ennenkuin heitin itse Issuksen häntä aikoinaan palvoneelle rahvaalle, joka repi hänet kappaleiksi omassa temppelissään."
Se katkaisi Thuridin virnailun, sillä hän oli ollut Issuksen suosiossa ja korkeassa asemassa tämän valta-aikana.
"Lopettakaamme tämä herjaaminen!" hän kiljaisi thernien isälle.
Matai Shang ojensihe suoraksi ja kumartuen parvekkeen reunalle päästi suustaan samanlaisen kaamean huudon, jollaisella olin aikaisemmin kuullut Dorin laakson yläpuolella olevalla Kultaisten kallioiden parvekkeella seisovien pappien kutsuvan peloittavia valkeita apinoita ja kamalia kasvi-ihmisiä niiden uhrien kimppuun, jotka salaperäisen Iss-virran leveässä uomassa ajelehtivat silianeja kuhisevaa Korus-järveä kohti.
"Päästäkää surma valloilleen!" karjaisi hän, ja heti paikalla avautui kaksitoista tornin juuressa olevaa ovea ja niistä syöksyi pihalle yhtä monta raivoisaa, hirveätä banthia.
En ollut ensi kertaa taistelussa Barsoomin hurjien leijonien kanssa, mutta en koskaan ollut yksin joutunut ottelemaan kahdentoista kanssa yhtä aikaa. Vaikka minulla olikin rohkea Woola apunani, niin näin epätasainen kamppailu ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla.
Aluksi pedot arastelivat soihtujen kirkasta valoa. Mutta pian niiden silmät tottuivat siihen, ja ne huomasivat Woolan ja minut. Harjat jäykkinä ja kumeasti karjuen ne alkoivat lähestyä meitä pieksäen kellertäviä kupeitaan voimakkailla hännillään.
Minulla oli enää pieni hetki elinaikaa jälellä, ja loin Dejah Thorisiin jäähyväissilmäyksen. Hänen kauniilla kasvoillaan oli kauhistunut ilme, ja kun katseemme sattuivat vastakkain, ojensi hän minua kohti molemmat kätensä, koettaen riistäytyä irti häntä nyt pitelevien vartijoiden otteesta, ikäänkuin aikoen heittäytyä parvekkeelta pihalle kuolemaan kanssani. Kun sitten banthit olivat jo melkein kimpussani, kääntyi hän toisaalle ja peitti kasvot käsiinsä.
Äkkiä huomioni kiintyi Ptarthin Thuviaan. Tämä kaunis neitonen nojautui kauas parvekkeen reunalta silmät loistaen kiihtymyksestä.
Banthit valmistautuivat jo hyppäämään päälleni, mutta en voinut irroittaa katsettani punaisesta neidosta, sillä hänen ilmeistään ei suinkaan kuvastunut riemua sen julman näytelmän johdosta, joka pihalla pian tapahtuisi. Niistä ilmeni jokin syvempi, salattu merkitys, josta koetin saada selvää.
Aluksi tuli mieleeni paeta Maassa kehittyneiden lihasteni ja vikkelyyteni avulla banthien kynsistä ja hypätä parvekkeelle, kuten olisin voinut varsin helposti tehdä, mutta en hennonut jättää uskollista Woolaa kuolemaan yksin nälkäisten banthien kauheissa hampaissa. Niin ei Barsoomissa tehdä, eikä sellainen ole ollut John Carterin tapaista.
Sitten selvisi minulle Thuvian kiihtymyksen syy, kun hänen huuliltaan lähti sama kehräävä ääni, jonka olin kuullut kerran ennenkin, silloin kun hän Kultaisten kallioiden uumenissa kutsui hurjia bantheja luokseen ja ohjaili niitä kuten paimentyttö lauhkeita, vaarattomia lampaita.
Kuullessaan hänen hyväilevän, rauhoittavan äänensä ensimmäisen soinnun banthit pysähtyivät, ja jokainen niistä kohotti päänsä ylös, koettaen saada selville, mistä tuttu kutsu kuului. Pian ne huomasivat ylhäällä parvekkeella olevan punaisen neidon ja pyörähtivät häneen päin päästellen iloisia kiljahduksia tuntiessaan hänet.
Vartijoita juoksi kiskomaan Thuviaa pois, mutta ennenkuin he saivat viedyksi hänet parvekkeelta, oli hän ehtinyt kiireesti huutaa sarjan komentosanoja tarkkaavasti kuunteleville pedoille, ja yhtä aikaa nämä kaikki kääntyivät ympäri ja menivät takaisin luoliinsa.
"Nyt sinun ei tarvitse niitä pelätä, John Carter", huusi Thuvia, ennenkuin hänet saatiin vaimennetuksi. "Nuo banthit eivät ikinä ahdista sinua eivätkä liioin Woolaa."
Se tieto riitti minulle. Nyt ei enää mikään voinut pidättää minua poissa parvekkeelta ja ottaen pitkän juoksuhypyn ponnahdutin itseni ylöspäin, niin että sain kiinni sen alareunasta.
Siellä syntyi heti sekasorto. Matai Shang peräytyi säpsähtäen. Thurid kiiruhti eteenpäin, tempaisten miekkansa iskeäkseen minut kuoliaaksi. Taaskin Dejah Thoris heilautti raskaita kahleitaan häntä vasten, niin että hän horjahti takaisin. Sitten Matai Shang tarttui prinsessaani vyötäisiltä ja kiskoi hänet torniin vievästä ovesta pois parvekkeelta.
Hetkisen Thurid epäröi, mutta sitten hänkin ikäänkuin peläten, että thernien isä livahtaisi Heliumin prinsessan kanssa hänen käsistään, kiiruhti heidän jälessään.
Phaidor yksin pysyi kylmäverisenä. Hän komensi kaksi vartijaa kantamaan Ptarthin Thuviaa, muiden hän käski jäädä estämään minua seuraamasta heitä. Sitten hän puhutteli minua.
"John Carter", hän huudahti, "viimeisen kerran tarjoan sinulle Phaidorin, pyhän hekkadorin tyttären rakkautta. Jos otat sen vastaan, niin prinsessasi palautetaan isoisänsä hoviin ja sinä itse saat elää rauhassa ja onnellisena. Jos kieltäydyt, niin Dejah Thorisia odottaa isäni uhkaama kohtalo.
"— Nyt et kykene häntä pelastamaan, sillä tällävälin he ovat päässeet sellaiseen paikkaan, jonne et sinäkään voi heitä seurata. Jos kieltäydyt, niin häntä ei voi pelastaa mikään, sillä vaikka saapumisesi pyhien thernien viimeiseen varustukseen tehtiinkin helpoksi, niin tästä lähtien on matkan jatkaminen tehty sinulle mahdottomaksi. Mitä sanot?"
"Tiesit vastaukseni, Phaidor", sanoin, "ennenkuin kysyitkään. Pois tieltä!" kiljaisin sotilaille. "Pois John Carterin, Heliumin prinssin tieltä!"
Samassa hyppäsin parveketta ympäröivän matalan kaiteen yli ja seisoin pitkä miekka kädessä vihollisiani vastassa.
Heitä oli kolme. Mutta Phaidor varmaankin arvasi, kuinka taistelu päättyisi, sillä hän kääntyi ympäri ja pakeni parvekkeelta nähtyään, etten halunnut kuunnella hänen tarjouksiaan.
Thern-sotilaat eivät odottaneet hyökkäystäni. Sensijaan he itse karkasivat kimppuuni — kaikki kolme yhtä aikaa. Siitä oli minulle etua, sillä ahtaalla parvekkeella he sotkivat toistensa liikkeitä, joten ensimmäinen heistä kompastui suoraan miekkaani heti ensi ryntäyksessä.
Kun hänen verensä punasi säiläni, niin taistelu-into, joka minussa on aina ollut voimakas, kohosi ylimmilleen ja miekkani viuhui ilmassa niin nopeasti ja tuhoisan täsmällisesti, että molemmat elossa olevat thernit menettivät kokonaan voiton toiveet.
Kun sitten pureva teräs osui toisen sydämeen, lähti toinen pakoon. Arvasin hänen pyrkivän samaa tietä, jota etsimäni henkilöt olivat menneet, ja annoin hänen senvuoksi juosta niin paljon edelläni, että hän luuli pääsevänsä kynsistäni.
Hän kiiti useiden sisähuoneiden läpi kiertoportaille, joita myöten hän riensi ylöspäin, minä hänen kintereillään. Portaiden yläpäässä oli pieni huone, jonka seinät olivat aivan sileät lukuunottamatta yhtä ainoata Otz-vuorten rinteiden ja Kadotettujen sielujen laakson puolista ikkunaa.
Täällä mies alkoi vimmatusti nykiä ikkunan vastapäätä olevaa aivan eheältä näyttävää seinää. Arvasin heti, että siinä oli huoneesta vievä salaovi, ja pysähdyin antaakseni hänen avata sen, sillä en ensinkään halunnut surmata tätä käskyläis-raukkaa — muuta en vaatinut kuin saada esteettömästi kiiruhtaa prinsessani Dejah Thorisin jälessä, josta olin niin kauan ollut erossa.
Mutta ovi ei hievahtanutkaan, vaikka hän kuinka ponnisti taitoaan ja voimiaan, niin että hän vihdoin luopui yrityksistään ja kääntyi minuun päin.
"Mene matkoihisi, thern!" sanoin osoittaen kiertoportaita, joita myöten olimme juuri tulleet. "Minulla ei ole mitään syytä vihata sinua, enkä halua sinua surmata. Mene!"
Vastauksen asemasta hän karkasi miekka kädessä kimppuuni ja vieläpä niin äkkiä, että olin vähällä saada surmani hänen ensi iskustaan. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin mahdollisimman pian antaa hänelle, mitä hän kaipasi, ettei minun tarvitsisi viipyä tässä huoneessa liian kauan, sillä aikaa kun Matai Shang ja Thurid kiidättivät Dejah Thorisia ja Ptarthin Thuviaa yhä kauemmaksi.
Mies oli taitava miekkailija, hyökkäili ja väisteli erinomaisesti ja käytteli kaikenkaltaisia juonia. Näytti siltä kuin hän ei olisi koskaan kuullut puhuttavankaan kunnian laeista, sillä hän loukkasi useita kertoja monia barsoomilaisia miekkailusääntöjä, joiden rikkominen on kunnonmiehestä kuolemaakin pahempi.
Menipä hän niinkin pitkälle, että sieppasi pyhän peruukkinsa päästään ja heitti sen silmilleni sokaistakseen minut hetkeksi ja voidakseen siten antaa piston suojattomaan rintaani.
Mutta hänen pistäessään en ollutkaan enää sillä paikalla, sillä olin taistellut ennenkin thernejä vastaan. Ja vaikka heistä ei kukaan ollutkaan aikaisemmin turvautunut juuri tähän temppuun, niin tiesin heidät Marsin halpamielisimmiksi ja petollisimmiksi miekkailijoiksi ja olin senvuoksi joutuessani jotakuta heikäläistä vastaan aina valppaana kaikkien pirullisten konnankujeiden varalta.
Mutta vihdoin hän lankesi omaan paulaansa. Hän vetäisi lyhyen miekkansa ja sinkosi sen heittokeihään tapaisesti minua kohti samalla kertaa hyökäten pistämään minua pitkällä miekallaan. Suhahtaen kaarsi miekkani ilmassa, ja lentävä ase kalahti seinään huoneen toiselle puolelle. Kun sitten astahdin sivulle väistäen vastustajani raivoisan syöksyn, upotin säiläni sivultapäin hänen vatsaansa.
Aseeni painui kahvaa myöten hänen ruumiiseensa, ja hirveästi kiljaisten hän vaipui kuolleena lattialle.
Pysähdyin vain lyhyen hetkisen, jonka tarvitsin kiskoakseni miekkani vastustajani ruumiista, ja juoksin sitten huoneen vastapäiselle seinälle, jonka läpi thern oli yrittänyt mennä. Etsin sen salaista lukkoa, mutta turhaan.
Epätoivoissani koetin saada oven murretuksi auki, mutta kylmä, järkkymätön kiviseinä olisi voinut nauraa surkean tehottomille ponnistuksilleni. Ja olisinkin saattanut vannoa kuulleeni vankan muurin takaa hiljaista ilkkuvaa hihitystä.
Harmistuneena luovuin turhista yrityksistäni ja menin huoneen ainoan ikkunan ääreen.
Otz-vuorten rinteillä ja kaukaisessa Kadotettujen sielujen laaksossa ei mikään voinut silloin herättää mielenkiintoani. Mutta sensijaan silmäilin hyvin tarkasti yläpuolelleni kohoavaa koristettua tornin seinää.
Tuon jykevän muurin takana oli Dejah Thoris. Yläpuolellani oli ikkunoita. Ne olivat ainoa tie, jota myöten voisin kenties päästä hänen luokseen. Tie oli vaarallinen, mutta ei liian vaarallinen, kun kysymyksessä oli taivaankappaleen parhaan naisen kohtalo.
Vilkaisin alaspäin. Siellä, kolmenkymmenen metrin päässä oli tornin vieressä olevan kammottavan kuilun reunalla pykäläinen rivi graniittimöhkäleitä. Ja kuolema väijyi minua kivijärkäleillä ja kuilun pohjalla, jos jalkani vähänkään luiskahtaisi tai otteeni hetkeksikään heltiäisi.
Mutta muuta tietä ei ollut, ja kohauttaen olkapäitäni, mihin, se minun on myönnettävä, sekaantui hieman puistatusta, nousin ikkunan ulkolaudalle ja aloitin vaarallisen nousun.
Minua kammotti, kun huomasin, että seinäleikkauksien reunat, päinvastoin kuin useimmissa heliumilaisten rakennusten koristuksissa, olivat pyöristettyjä, joten otteeni eivät voineet olla muuta kuin perin hataroita.
Noin viisitoista metriä ylempänä alkoi sarja seinästä ulkonevia lieriömäisiä kiviä, joiden läpimitta oli noin puolitoista desimetriä. Niiden muodostamat, noin puolentoista metrin päässä toisistaan olevat rivit kiersivät nähtävästi koko tornin ympäri, ja rinnakkaiset kivet olivat myöskin noin puolentoista metrin etäisyydellä toisistaan. Ja kun jokainen kivilieriö pisti noin viisitoista sentimetriä ulommaksi kuin muut koristukset, niin ne muodostivat verrattain helppokulkuisen portaiston, kun vain ensin olisin päässyt sinne asti.
Vaivaloisesti kiipesin niitä kohti kaartaen eräiden niiden alapuolella olevien ikkunoiden sivuitse, joista toivoin pääseväni torniin ja löytäväni sitten kenties paremman tien jatkaakseni etsimistäni.
Joskus sain korkokuvien pyöreistä reunoista kiinni vain niin heikosti, että aivastus, rykäisy tai hiljainen tuulahdus olisi riittänyt kirvoittamaan otteeni, niin että olisin suistunut alhaalla ammottavaan kuiluun.
Mutta vihdoinkin olin niin korkealla, että parhaiksi yletin tarttumaan alimman ikkunan lautaan, ja olin juuri huokaisemaisillani helpotuksesta, kun avoimesta ikkunasta kuulin ääniä.
"Hän ei saa ikinä avatuksi oven salalukkoa." Ääni oli Matai Shangin. "Rientäkäämme tornin katolla olevalle lentovajalle ehtiäksemme kauas pohjoiseen, ennenkuin hän löytää jonkun toisen tien — jos se olisi mahdollista."
"Kaikki näyttää olevan mahdollista sille kurjalle kalotille", vastasi toinen ääni, jonka tunsin kuuluvan Thuridille.
"Siispä kiiruhtakaamme!" sanoi Matai Shang. "Mutta että olisimme kaksin kerroin turvassa, jätän kaksi sotilasta vahtimaan tätä käytävää. Myöhemmin he saavat tulla jälessämme toisella lentokoneella. He tapaavat meidät Kaolissa."
Ojennettu käteni ei tarttunut ikkunan lautaan. Heti kun kuulin heidän äänensä, vetäisin käteni takaisin ja pysyttelin vaarallisella paikallani, painautuen pystysuoraa seinää vasten uskaltamatta oikein hengittääkään.
Kuinka hirveä olikaan asemani, jos Thurid minut huomaisi! Hänen tarvitsisi vain kumartua ikkunasta lähettääkseen minut miekkansa kärjellä ikuisuuteen.
Äänet häipyivät pian kuuluvistani ja ryhdyin uudelleen jatkamaan vaarallista kapuamistani, joka oli nyt vieläkin vaikeampaa, sillä nyt minun oli pakko kaarrella välttääkseni ikkunoita.
Matai Shang oli puhunut lentovajasta ja lentokoneista, joten oli selvää, että minun oli päästävä aina katolle asti, ja tätä kaukaiselta näyttävää päämäärää kohti ponnistelin.
Vaikein ja vaarallisin osa matkasta oli viimein allani ja huojennuksen tuntein tunsin sormieni puristavan ylimmäistä kivilieriötä.
Totta kyllä, nämä ulkonemat olivat siksi kaukana toisistaan, ettei loppumatkan nouseminen suinkaan ollut mitään lastenleikkiä, mutta olihan joka tapauksessa aina ulottuvissani vakava tuki, johon vahingon sattuessa voisin tarrautua.
Vähän katon alapuolella seinä kallistui hieman sisäänpäin, kenties kolmisenkymmentä sentimetriä viimeisillä kolmella metrillä, joten kapuaminen oli tavattoman paljon helpompaa. Pian tartuinkin jo räystääseen.
Kun nostin silmäni katon reunan tasalle, näin lentokoneen aivan lähtövalmiina.
Sen kannella olivat Matai Shang, Phaidor, Dejah Thoris, Ptarthin Thuvia ja joitakuita thern-sotilaita. Thurid kiipesi parhaillaan koneeseen.
Hän oli vajaan kolmen metrin päässä minusta, selkä minuun päin. Mikä julma kohtalon oikku lieneekään saanut hänet katsomaan taakseen juuri samalla hetkellä, jolloin pääni kohosi katon reunalle!
Hän vilkaisi taakseen. Ja kun katseemme sattuivat vastakkain, levisi hänen ilkeille kasvoilleen riemuisan ilkkuva hymy. Hän syöksähti minua kohti, samalla kun minä ponnistelin saadakseni varman jalansijan katolla.
Dejah Thorisin oli täytynyt nähdä minut samalla hetkellä, sillä hän kirkaisi minulle hyödyttömän varoituksen, juuri kun Thuridin jalka voimakkaasti heilahtaen sattui suoraan vasten kasvojani.
Kellahdin kuten iskun saanut härkä ja suistuin takaperin tornin katon reunalta.
VIIDES LUKU
Kaolin viertotiellä
Jos kohtalo joskus onkin minulle julma, niin lempeä ja suopea kaitselmus varmaankin huolehtii minusta.
Kun kierähdin tornin katolta kauheaan kuiluun, pidin itseäni jo kuolleena. Ja samoin ajatteli nähtävästi myöskin Thurid, sillä ilmeisestikään hän ei vaivautunut edes katsomaan, kuinka minun oli käynyt, vaan kääntyi heti takaisin ja meni odottavaan lentokoneeseen.
Putosin vain kolme metriä, ja sitten sattui yksi sitkeiden nahkahihnojeni silmukka tornin seinästä ulkonevaan kivilieriöön — ja se piti. En vielä sittenkään, kun putoamiseni oli keskeytynyt, voinut uskoa, että ihme oli pelastanut minut pikaisesta kuolemasta, ja hetkisen riipuin paikallani kylmän hien kihotessa ihoni jokaisesta huokosesta.
Mutta vihdoin selviydyin ja sain uudelleen lujan otteen; en kuitenkaan uskaltanut heti kavuta takaisin, sillä olisihan Thurid saattanut vielä väijyä minua katolla.
Pian kuulin kuitenkin lentokoneen potkurien surinaa, joka kävi yhä heikommaksi. Arvasin, että seurue oli lähtenyt lentämään pohjoista kohti ottamatta selkoa kohtalostani. Varovasti kiipesin entisiä jälkiäni uudelleen katolle ja tunnustan, ettei minusta tuntunut ensinkään hauskalta nostaessani toistamiseen pääni räystäälle. Mutta ilokseni ei ketään ollut näkyvissä, ja pian olin turvassa avaralla katolla.
Riensin lentovajalle ja muutamissa sekunneissa olin vetänyt esille toisen siellä olevan lentokoneen. Ja juuri kun ne kaksi therniä, jotka Matai Shang oli jättänyt tällaista mahdollisuutta estämään, ilmestyivät tornin sisäosista katolle, kohosin minä ilmaan ilkkuvasti nauraen.
Ripeästi annoin koneen painua sisäpihalle, jossa viimeksi olin nähnyt Woolan, ja tavattomaksi riemukseni uskollinen eläin oli siellä vieläkin.
Kaikki kaksitoista banthia loikoivat luoliensa ovilla, tähyillen Woolaa ja murahdellen uhkaavasti, mutta ne olivat totelleet Thuvian määräystä. Kiitin kohtaloa, joka oli tehnyt hänestä niiden hoitajan Kultaisten kallioiden onkaloissa ja sallinut hänen ystävyydellä ja lempeydellä saavuttaa näiden rajujen petojen uskollisuuden ja kiintymyksen.
Woola hyppi hurjana ilosta huomatessaan minut, ja kun lentokone silmänräpäyksen ajaksi laskeutui pihan kiveykselle, ponnahti koira viereeni sen kannelle, ja sen osoittaessa pursuavaa riemuaan kovakouraiseen tapaansa olin vähällä särkeä koneen lentämällä pihan kivimuuria vasten.
Thernien vahtimiehistön kiljuessa raivoissaan kohosimme ilmaan pyhien thernien viimeisen varustuksen yläpuolelle. Sitten lähdimme kiitämään suoraan koilliseen Kaolia kohti, jonka Matai Shang oli kuulteni sanonut olevan päämääränsä.
Myöhään iltapäivällä sain näkyviini toisen lentäjän, joka näytti vain pieneltä täplältä kaukana edellämme. Se ei voinut olla mikään muu kuin juuri sama lentokone, joka kiidätti rakkaintani ja vihollisiani.
Yön aikana olin saavuttanut heitä melkoisesti. Ja kun arvasin, että heidänkin oli täytynyt nähdä minut eivätkä he senvuoksi sytyttäisi valoja illalla, asetin sitä kohti suuntakompassini — pienen, ihmeellisen marsilaisen kojeen, joka suunnattuna jotakin esinettä kohti näyttää aina siihen päin, huolimatta siitä, miten sen asema muuttuu.
Koko sen yön kiidimme Barsoomin ilmassa matalien kukkuloiden, kuivuneiden merien, ja kauan sitten autioiksi jätettyjen kaupunkien ylitse. Sivuutimme punaisten marsilaisten tiheästi asuttuja viljelysalueita, jotka kiertävät vyömäisesti koko Barsoomin ympäri pitkin vesiväyliä ja joita Maan asukkaat nimittävät Marsin kanaviksi.
Kun aamu valkeni, olimme päässeet tuntuvasti lähemmäksi edellämme olevaa lentäjää. Heillä oli isompi lentokone eikä se ollut niin nopea kuin meidän. Mutta sittenkin se oli jo kiitänyt huikean pitkän matkan.
Maanpinnan kasvullisuudesta päättelin, että lähestyimme nopeasti päiväntasaajaa. Takaa-ajettavani olivat jo siksi lähellä, että olisin voinut käyttää keulatykkiäni. Mutta vaikkakin näin, ettei Dejah Thoris ollut kannella, en kuitenkaan uskaltanut ampua sitä alusta, jossa hän oli.
Thuridia eivät sellaiset epäilyt haitanneet. Ja vaikkakin hänen lienee ollut vaikea uskoa, että heidän takaa-ajajansa olin todellakin minä, ei hän kuitenkaan voinut myöskään olla luottamatta silmiinsä. Omin käsin hän niin ollen tähtäsi aluksensa perätykin minua kohti, ja pian vingahti räjähtävä radiumkuula vaarallisen likeltä lentokoneeni kantta.
Mustaihoisen toinen laukaus osui paremmin. Se iski suoraan alukseni keulaan ja repi räjähtäessään keulassa olevan kannatussäiliön auki ja särki koneiston.
Lentokoneeni keula alkoi painua niin nopeasti, että tuskin ehdin sitoa Woolan kiinni kanteen ja kiinnittää hihnani soljen kaiteen renkaaseen, kun alus jo kellahti ilmassa perä ylöspäin ja vaipui viimeistä kertaa maata kohti.
Perässä olevat kannatussäiliöt estivät sen putoamasta kovin nopeasti. Mutta nyt Thurid ampui kiivaasti koettaen rikkoa nekin, niin että murskautuisin kuoliaaksi pudotessani rajusti maahan, mikä olisi seurauksena, jos hänen kuulansa osuisi.
Kuula toisensa jälkeen viuhahti sivuitsemme tai sattui lentokoneeseemme, mutta kuin ihmeen kautta ei Woolaan eikä minuun sattunut, eivätkä myöskään peräsäiliöt vioittuneet. Näin hyvää onnea ei voisi kestää ikuisesti, ja varmana siitä, ettei Thurid toista kertaa jättäisi minua henkiin, odotin jännittyneenä seuraavaa panosta, joka osuisi alukseemme. Heti sen räjähdettyä nostin käteni ylös ja suistuin rentona riippumaan hihnani varaan, ikäänkuin olisin kuollut.
Juoneni tehosi, Thurid ei enää ampunut meitä. Pian kuulin potkurien äänen häipyvän yhä kauemmaksi, ja olin taaskin pelastettu.
Murskattu aluksemme painui hitaasti maahan, ja kun olin vapauttanut itseni ja Woolan koneen rippeistä, havaitsin olevamme luonnonmetsän reunassa. Metsä on niin harvinainen ilmiö kuolevassa Marsissa, etten ollut kertaakaan nähnyt sentapaista koko tällä tähdellä muualla kuin Dorin laaksossa Korus-järven rannalla.
Olin jonkun verran lukenut kirjoista ja kuullut matkustajilta vähän tunnetusta Kaolista, joka maa Heliumin itäpuolelta lähtien ulottuu päiväntasaajan kahden puolen melkein vastaiselle puolelle Marsia.
Se käsittää syvälle painuneen alanteen, jonka ilmanala on troopillisen kuuma. Asukkaat ovat punaihoista kansaa ja eroavat tavoiltaan ja ulkonäöltään vain vähän muista punaisista barsoomilaisista.
Tiesin, että he olivat niitä ulkomaailman kansoja, jotka vielä jäykästi pysyivät pyhien thernien petokseksi paljastetussa uskonnossa ja että Matai Shang saisi heidän keskuudessaan hyvän vastaanoton ja turvapaikan. John Carterilla taas ei olisi heidän puoleltaan odotettavissa mitään muuta kuin häpeällinen kuolema. Kaolilaiset elävät melkein täydelleen eristettyinä, sillä ei ainoakaan vesiväylä yhdistä heidän maataan muiden kansojen alueisiin, eivätkä he tarvitsekaan vesiväyliä, sillä koko heidän alueensa on matalaa, vesiperäistä maata, jossa riittää tarpeeksi kosteutta heidän runsaille, troopillisille sadoilleen.
Joka puolella kohoavat kolkot kukkulat ja kuivuneiden merien laajat, aromaiset pohjat peloittavat muukalaisia saapumasta heidän luokseen. Ja kun ulkomainen kauppa on melkein tuntematon sotaisessa Barsoomissa, missä kukin kansa tulee toimeen omineen, niin tiedetään verrattain vähän Kaolin jeddakin hovista ja hänen hallitsemastaan oudosta, mutta mielenkiintoisesta kansasta.
Silloin tällöin oli metsästysseurueita edennyt tälle Marsin syrjäiselle kulmalle saakka, mutta ne olivat tavallisesti tuhoutuneet jouduttuaan kosketuksiin vihamielisen väestön kanssa, niin ettei edes Kaolin tiheissä viidakoissa asustavien outojen villieläinten pyydystämisinto ole viime vuosina kyennyt houkuttelemaan sinne pelottomimpiakaan sotureita.
Tiesin nyt olevani kaolilaisten alueen reunassa, mutta minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, miltä suunnalta minun oli etsittävä Dejah Thorisia tai kuinka syvälle minun olisi tunkeuduttava aarniometsän sydämeen.
Mutta Woola ei ollut yhtä ymmällä.
Tuskin olin saanut sen irroitetuksi, kun se jo nosti kuononsa korkealle ilmaan ja alkoi kierrellä metsän liepeellä. Äkkiä se pysähtyi ja vilkaistuaan minuun nähdäkseen, että tulin perässä, se lähti suoraan puiden sekaan siihen suuntaan, johon olimme olleet menossa, kun Thuridin laukaus keskeytti lentomme.
Riensin parhaani mukaan sen jälessä metsän reunasta alkavaa jyrkkää rinnettä alaspäin.
Tavattoman paksujen ja valtaavan korkeiden puiden tiheä lehvistö peitti taivaan kokonaan näkyvistä. Oli helppo oivaltaa, minkä vuoksi kaolilaiset eivät tarvinneet laivastoa. Heidän kaupunkejansa, jotka olivat tämän uhkean metsän keskellä, oli mahdotonta nähdä ylhäältä käsin, eivätkä muukalaiset voineet laskeutua sinne muuten kuin hyvin pienillä lentokoneilla, ja silloinkin oli tapaturman vaara perin uhkaava.
En voinut käsittää, kuinka Thurid ja Matai Shang pääsisivät maahan, mutta myöhemmin sain tietää, että Kaolin jokaisessa kaupungissa on puiden latvojen tasalle kohoava solakka vahtitorni, jossa on vahtimiehiä yötä päivää pitämässä silmällä, etteivät vihollislaivastot pääse salaa kaolilaisten kimppuun. Tällaiseen torniin ei pyhien thernien hekkadorin ollut ollenkaan vaikea pysähtyä, ja sen kautta seurue pääsi turvallisesti maahan.
Kun Woola ja minä saavuimme rinteen alalaitaan, muuttui maa pehmeäksi ja liejuiseksi, joten saimme ankarasti ponnistella voidaksemme liikkua mihinkään.
Kaikkialla ympärillämme kasvoi tiheässä hoikkia, korsimaisia purppuranpunaisia heiniä, joiden latvassa punakeltaiset saniaismaiset lehdet kohosivat korkealle pääni yläpuolelle.
Puiden välissä riippui sulavasti kiemurtelevia köynnöskasveja, niiden joukossa useita muunnoksia Marsin "ihmiskasvista." Tämän lajin kukilla on silmät ja kädet, joilla ne pyydystävät hyönteisiä ruuakseen.
Myöskin inhoittavia kalotpuita oli siellä paljon. Se on lihaasyövä kasvi, suunnilleen yhtä paksuvartinen kuin iso salviapensas, joita kasvaa Pohjois-Amerikan läntisillä tasangoilla. Jokaisen oksan päässä on sarja vankkoja kitoja, joiden tiedetään surmanneen ja ahmineen peloittavia petoeläimiä.
Sekä Woola että minä olimme usein vähällä joutua näiden ahneiden kasvihirviöiden saaliiksi.
Siellä täällä oli maaperässä kiinteäpohjaisia nurmikohtia, joissa liikkuminen oli suoranaista lepoa tarpoessamme tämän uhkeakasvuisen, hämärän suon läpi. Yhdelle tällaiselle kohdalle päätin vihdoin yöpyä, kun kelloni osoitti pimeän olevan pian käsissä.
Ympäristössämme kasvoi runsaasti monenlaisia hedelmiä, ja kun Marsin kalotit ovat kaikkiruokaisia, niin Woola oli piankin saanut runsaan aterian, kun karistelin hedelmiä puista maahan. Syötyäni sitten itsekin laskeuduin levolle nojaten selkäni uskollista koiraani vasten ja vaivuin syvään, sikeään uneen.
Läpitunkematon pimeys kattoi jo metsän, kun Woolan hiljainen murina herätti minut. Joka puolelta ympäriltämme kuului isojen, pehmeiden käpälien hiipivää tassutusta, ja silloin tällöin näin välähdyksen meitä tähyävistä vihreistä silmistä. Nousin makuulta, vedin pitkän miekkani tupesta ja jäin odottamaan.
Äkkiä kajahti melkein vierelläni villieläimen kumea peloittava kiljunta. Kuinka hullu olinkaan ollut, kun en ollut etsinyt itselleni ja Woolalle turvallisempaa makuupaikkaa ympärillämme kasvavien puiden oksilta!
Päivän valossa olisi ollut verrattain helppoa hinata Woola jollakin tavalla puuhun, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Nyt ei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä paikallamme ja kestää mitä hyvänsä tulisikin, vaikka korviahuumaavasta ärjynnästä, joka puhkesi ensimmäisen, ikäänkuin merkkinä odotetun kiljunnan jälkeen, saatoinkin päätellä, että ympärillämme oli satoja, kenties tuhansia Kaolin viidakon hurjia, ihmisiäsyöviä asukkaita.
Hornamainen pauhu jatkui koko lopun yötä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miksi pedot eivät karanneet kimppuumme. Muuta syytä en osaa vielä nytkään keksiä kuin sen, että ne eivät uskaltaneet tulla metsän keskessä olevalle tulipunaiselle nurmikolle, jolla me olimme.
Aamun koittaessa hirviöt olivat yhä meitä vaanimassa kierrellen ympärillämme, mutta aina nurmikon reunan ulkopuolella. Vaikeata olisi edes mielessään kuvitella kamalampaa kokoelmaa rajuja, verenhimoisia hirviöitä.
Yksitellen ja parittain niitä alkoi poistua tiheikköön kohta auringon noustua, ja kun viimeinenkin oli kadonnut näkyvistä, lähdin Woolan kanssa jälleen taipaleelle.
Pitkin päivää näimme usein vilahdukselta kauheannäköisiä petoja, mutta onneksi oli aina lähellämme nurmiaukio, ja vaikkakin pedot näkivät meidät, niin ne eivät milloinkaan hyökänneet meitä kohti kauemmaksi kuin kiinteän maaperän rajalle.
Keskipäivällä jouduimme hyvätekoiselle viertotielle; se jatkui samaan suuntaan, johon me pyrimme. Kaikista merkeistä päättäen tie oli taitavien insinöörien rakentama. Se näytti hyvin vanhalta, ja kun sitä ilmeisesti vieläkin käytettiin joka päivä, niin pidin varmana, että se vei johonkin Kaolin suurkaupunkiin.
Juuri kun nousimme tielle, ilmestyi sen toiselta puolelta viidakosta tavattoman iso hirviö, joka heti meidät nähtyään syöksyi raivoisasti meitä kohti.
Jos osaatte, niin kuvitelkaa mielessänne Maassa tunnetun herhiläisen tapaista otusta, jonka naama on karvaton ja koko samanlainen kuin palkinnonsaaneella herefordilaisella sonnilla. Silloin saatte heikon aavistuksen siitä kauhistuttavasta, siivekkäästä hirmuotuksesta, joka kiiti kimppuumme.
Pedon ammottavan, kamalan kidan ja takapuolessa olevan myrkkypistimen rinnalla tuntui pitkä miekkani todellakin surkean mitättömältä puolustusaseelta. Ja toivotonta olisi minun ollut koettaa välttää hirviön salamannopeita liikkeitä tai piiloutua sen tuhansilta verkkomaisilta silmiltä, jotka peittivät kolme neljännestä sen kammottavasta päästä, niin että otus voi samalla hetkellä nähdä kaikkiin suuntiin.
Jopa voimakas ja rohkea Woolakin näytti avuttomalta kuin kissan poikanen joutuessaan tätä otusta vastaan. Mutta pakoon ei ollut yrittämistäkään, eikä sitäpaitsi ollut tapaistani kääntää selkääni vaaralle. Jäin niin ollen paikalleni, Woolan sijoittuessa muristen kupeelleni, ja toivoin vain saavani kuolla, kuten olin aina elänytkin — taistellen.
Samalla kun otus oli jo aivan kimpussamme, välähti mieleeni yksi vähäinen voiton mahdollisuus. Jos vain saisin tehottomaksi eläimen myrkkypistimen, joka uhkasi meitä varmalla kuolemalla, niin taistelu ei enää olisi niin epätasainen.
Heti kun tulin sitä ajatelleeksi, käskin Woolan hypätä kiinni hirviön päähän, ja kun koiran valtavat leukapielet pureutuivat otuksen kamalaan naamaan ja välkkyvät hampaat upposivat luuhun ja rustoon sekä toisen ison silmän alaosaan, kumarruin ahdistajamme kookkaan ruhon alle sen kohotessa ilmaan ja vetäessä Woolan ylös maasta voidakseen kääntää pistimensä ruumiinsa alitse ja iskeä sen päässään riippuvaan otukseen.
Laittautuessani myrkyllisen kärjen tielle uhittelin pikaista kuolemaa, mutta se oli ainoa keino. Kun peloittava ase ammahti salamannopeasti minua kohti, sivalsin pitkällä miekallani ripeän iskun, joka katkaisi tuhoisan elimen aivan sen juuresta, läheltä loistavatäpläistä ruumista.
Sitten sattui eläimen toinen vahva takajalka väkivasaran lailla keskelle rintaani, niin että melkein huumautuneena ja henkeäni haukkoen sinkouduin ilmassa leveän viertotien poikki sitä reunustavan viidakon pensaikkoon.
Onneksi lensin puiden runkojen välitse. Jos olisin sattunut niihin, olisin loukkautunut pahasti, jollen suorastaan hengenvaarallisesti; siksi rajun vauhdin oli eläimen tavaton jalka minulle antanut.
Vaikka pääni menikin sekaisin, niin kompuroin kuitenkin seisaalleni ja hoipuin auttamaan Woolaa. Peto liiteli tällöin kolmen metrin korkeudella pieksäen rajusti kaikilla kuudella vankalla raajallaan päähänsä tarrautunutta kalotia.
En edes kiitäessäni ilmassa ollut hellittänyt pitkää miekkaa kädestäni. Nyt juoksin ottelevien hirviöiden alle ja upotin sen kärjen useita kertoja siivekkääseen petoon.
Otus olisi helposti voinut kohota niin korkealle, etten olisi ylettynyt siihen, mutta sille ei vaara ilmeisesti johtunut mieleen sen enempää kuin Woolalle tai minullekaan, sillä se laskeutui äkkiä minua kohti ja iski vankat leukansa olkapäähäni, ennenkuin ehdin väistää.
Yhä uudelleen se survaisi minua jättiläismäisen pistimensä tehottomalla tyngällä, mutta sellaisinaankin iskut olivat melkein yhtä tuhoisia kuin hevosen potkut. Kun niin ollen käytän sanaa "tehoton", niin tarkoitan vain, että katkaistu elin ei enää kelvannut varsinaiseen tarkoitukseensa — nytkin se olisi lopuksi voinut survoa minut muheaksi.
Niin oli vähällä käydäkin, mutta sen tuhoisat ponnistukset saivat sattumalta jyrkän lopun.
Riippuessani arviolta metrin verran koholla ilmassa saatoin nähdä tietä pitkin muutamien satojen metrien päähän, missä se kääntyi itää kohti. Ja juuri kun olin menettämäisilläni kaiken toivon, että voisin selviytyä vaarallisesta tilanteesta, ilmestyi mutkan takaa punainen sotilas.
Hän ratsasti komealla thoatilla, joka oli punaisten kansojen käyttämää pienempää lajia, ja kädessä hänellä oli tavattoman pitkä, keveä keihäs.
Hänen saapuessaan näkyviin hänen ratsunsa astui verkkaisesti, mutta heti kun mies huomasi meidät, hän hoputti thoatinsa kiivaaseen laukkaan meitä kohti. Sotilaan pitkä keihäs tähtäytyi meihin, ja thoatin kiitäessä allemme kärki upposi ahdistajamme ruhoon.
Otus värisi suonenvedontapaisesti ja jäykistyi. Sen leukapielet heltisivät, niin että minä putosin maahan. Sitten hirviö keikahti tasapainostaan ja suistui pää edellä maantielle suoraan Woolan päälle, joka oli sisukkaasti pureutunut sen veriseen päähän.
Noustessani pystyyn punaihoinen oli jo kääntänyt ratsunsa minua kohti. Huomattuaan, että vastustaja oli kuollut, Woola hellitti otteensa ja kutsustani rimpuili sitä peittävän ruhon alta vierelleni, joten seisoimme yhdessä meitä tarkastelevan sotilaan edessä.
Aioin kiittää muukalaista tiukalla hetkellä saadusta avusta, mutta hän keskeytti minut käskevästi.
"Ken olet?" hän tiedusteli. "Olet rohjennut saapua Kaolin maahan ja metsästää jeddakin kuninkaallisessa metsässä."
Sitten hän näki ihoni valkean värin verisen pölykerroksen alta. Hänen silmänsä menivät levälleen, ja hän kuiskasi muuttuneella äänellä: "Oletko kenties pyhä thern?"
Olisin voinut pettää miestä vähän aikaa, olinhan saanut monta muutakin pettymään, mutta olin Matai Shangin näkyvissä heittänyt pois peruukin ja pyhän diademin ja tiesin, että uusi tuttavani ennen pitkää huomaisi, etten ollutkaan thern.
"En ole thern", vastasin ja luopuen kaikesta varovaisuudesta jatkoin: "Olen Heliumin prinssi John Carter, jonka nimi ei liene sinulle aivan tuntematon."
Jos hän olikin katsellut silmät pystyssä luullessaan minua pyhäksi therniksi, niin nyt hänen silmänsä suorastaan näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, kun hän kuuli, että olin John Carter. Tartuin tiukemmin pitkän miekkani kahvaan, sillä pelkäsin hänen heti karkaavan kimppuuni saatuaan tietää ken olin, mutta sanojeni vaikutus oli ihmeekseni kokonaan toisenlainen.
"John Carter, Heliumin prinssi", toisti mies hitaasti, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää sanojeni merkitystä. "John Carter, Barsoomin uljain sotilas!"
Sitten hän hyppäsi ratsunsa selästä ja läski kätensä Olalleni, mikä on marsilaisten ystävällisin tervehdystapa.
"Velvollisuuteni on tappaa sinut, John Carter, ja mielihyvin sen tekisinkin", hän puhkesi puhumaan, "mutta sisimmässäni olen aina ihaillut kuntoasi ja luottanut vilpittömyyteesi, samalla kun olen epäillyt thernejä ja menettänyt luottamukseni heitä ja heidän uskontoaan kohtaan.
"— Minua odottaisi pikainen kuolema, jos Kulan Tithin hovissa aavistettaisiin, että olen kerettiläinen, mutta jos voin palvella sinua, prinssi, niin Torkar Bar, Kaolin viertotien dwar, on käskettävissäsi."
Sotilaan ylevät kasvot olivat suorat ja rehelliset, joten en ollenkaan voinut epäillä häntä, vaikka hänen olisikin pitänyt olla viholliseni. Se seikka, että hän oli Kaolin viertotien kapteeni, selitti hänen tervetulleen saapumisensa tänne jylhän metsän sydämeen. Barsoomin kaikilla valtateillä liikkuu näet vahdissa urheita, yläluokkaan kuuluvia sotilaita, eikä mitään tehtävää pidetä kunniakkaampana kuin tätä yksinäistä ja vaarallista vartiopalvelusta Barsoomin punaisten kansojen alueiden harvaanasutuilla seuduilla.
"Olen nyt jo suuressa kiitollisuuden velassa Torkar Barille", vastasin osoittaen kuollutta otusta, jonka ruhosta hän parhaillaan kiskoi pitkää keihästään.
Punainen mies hymyili.
"Olipa onni, että osuin tänne juuri parhaiksi", hän selitti. "Vain siten, että sithin sydän lävistetään tällaisella myrkyllisellä keihäällä, voidaan se saada surmatuksi siksi nopeasti, että sen kynsiin joutunut uhri pelastuu. Näillä seuduin Kaolia meillä kaikilla on aseenamme pitkä sithkeihäs; sen kärki on voideltu tämän saman eläimen myrkyllä, jonka surmaksi se on varattu. Tähän otukseen ei mikään muu myrkky tehoa yhtä nopeasti kuin sen oma.
"— Katsos tänne", hän jatkoi, vetäen esiin tikarinsa ja leikaten auki eläimen vatsan noin kolmekymmentä sentimetriä pistimen juuren etupuolelta. Sitten hän kiskoi sisälmyksistä kaksi pussia, joissa kummassakin oli runsaasti neljä litraa kuolettavaa nestettä.
"Tällä tavoin me sitä saamme, vaikkakin nykyisin, jolloin sithit ovat jo melkein sukupuuttoon hävitetyt, meidän tuskin enää tarvitsisi kartuttaa varastojamme, jollei myrkky samalla olisi kauppatavaraa.
"— Vain silloin tällöin tapaamme enää jonkun yksinäisen sithin. Entisaikoina sen sijaan nämä peloittavat hirviöt olivat Kaolissa maan vaivana. Usein niitä syöksyi yläilmoista kaupunkeihimme kaksikymmentä tai kolmekymmentä otusta käsittävissä parvissa, saaden saaliikseen naisia, lapsia, jopa sotilaitakin."
Hänen puhuessaan olin vaivannut päätäni miettien, kuinka paljon voisin mitään pelkäämättä kertoa matkani tarkoituksesta tälle miehelle. Mutta' hänen seuraavat sanansa tekivät minun aloitteeni tässä suhteessa tarpeettomaksi, ja sain olla hyvilläni siitä, etten ollut hätiköinyt ja kiirehtinyt puhumaan.
"Ja mitä sinuun itseesi tulee, John Carter", lausui mies, "en kysy asiaasi enkä halua sitä tietää. Minulla on silmät ja korvat ja kohtalainen ymmärrys, ja eilen aamulla näin seurueen, joka etelästä saapui Kaolin kaupunkiin pienessä lentokoneessa. Mutta yhtä seikkaa sinulta pyydän, nimittäin John Carterin sanaa siitä, ettei hän suunnittele mitään, joka tähtäisi Kaolin kansaa tai jeddakia vastaan."
"Siitä annan sanani, Torkar Bar", vastasin.
"Minun matkani vie poispäin Kaolin kaupungista", jatkoi hän. "En ole nähnyt ketään — John Carteria kaikkein vähimmän. Etkä sinä ole nähnyt Torkar Baria etkä koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Ymmärrätkö?"
"Täydelleen", myönsin. Hän laski kätensä olalleni.
"Tämä tie vie suoraan Kaolin kaupunkiin", hän selitti. "Olkoon onni kanssasi!" Sitten hän nousta heilahti thoatinsa selkään ja ratsasti matkoihinsa vilkaisemattakaan taakseen.
Pimeä oli jo tullut, kun korkeiden puiden välitse näin Kaolin kaupunkia ympäröivät jykevät muurit.
Maantiellä ei meille ollut enää sattunut minkäänlaisia kommelluksia eikä seikkailuja, ja vaikkakin harvat vastaantulijat olivat silmäilleet kookasta kalotiani ihmetellen, niin kukaan ei ollut aavistanut ihoni väriä, jonka olin sivellyt tasaisesti punaiseksi yltympäri ruumistani. Mutta oli kokonaan toinen asia päästä Kaolin jeddakin Kulan Tithin lujasti suojattuun kaupunkiin kuin kulkea sitä ympäröivän maan halki. Kaikkiin Marsin kaupunkeihin saapuessaan on jokaisen tehtävä tyydyttävästi ja yksityiskohtaisesti selkoa itsestään, enkä vähääkään luulotellut voivani pettää niiden vartioupseerien valppautta ja terävyyttä, joiden luokse minut vietäisiin heti, kun ilmestyisin jollekin portille.
En voinut keksiä mitään muuta keinoa kuin koettaa hiipiä kaupunkiin salaa pimeän turvissa ja luottaa keinokkuuteeni, että voisin sitten piileskellä jossakin vilkasliikkeisessä kaupunginosassa, jossa ilmitulon vaara olisi pienempi.
Näitä ajatuksia hautoen kiersin korkeata muuria, pysytellen aina metsän reunassa. Jonkun matkan päähän asti muurista oli kaikki puut hakattu pois, etteivät viholliset voisi lähestyä metsän suojassa.
Useita kertoja yritin eri kohdista nousta vallitukselle, mutta minunkin Maassa kehittyneiden lihasteni ponnistukset raukesivat tyhjiin näihin taitavasti rakennettuihin varustuksiin. Noin yhdeksän metrin korkeuteen saakka muurin ulkoseinämä kallistui ulospäin, sitten se kohosi suunnilleen saman verran aivan pystysuoraan, minkä yläpuolella oli vielä noin neljän ja puolen metrin korkuinen, sisäänpäin kalteva osa.
Ja muurin pinta sitten! Kiilloitettu lasi ei ole sen sileämpää. Lopulta minun oli tunnustettava, että vihdoinkin olin tavannut Barsoomissa sellaisen varustuksen, jonka yli en kyennyt nousemaan.
Alla päin ja masentuneena piilouduin metsään lähelle idästäpäin kaupunkiin vievää leveätä viertotietä ja laskeuduin nukkumaan, Woola vieressäni.
KUUDES LUKU
Sankarina Kaolissa
Oli jo valoisa päivä, kun heräsin siihen, että läheisyydestä kuului hiipivää liikettä.
Kun aukaisin silmäni, liikahti myöskin Woola. Se kohosi pystyyn ja tuijotti pensaikon läpi maantielle niskakarvat pörhöllään.
Aluksi en eroittanut mitään, mutta pian näin vilahdukselta sileän kiiltävän, vihreän olennon puiden punakeltaisten lehvien välitse.
Annoin Woolalle merkin pysyä hiljaa paikallaan ja hiivin itse vakoilemaan. Paksun puunrungon takaa näin pitkän rivin kuivuneiden merien pohjalla asustavia kamalia vihreitä sotilaita piiloutuvan tien vieressä kasvavaan tiheään viidakkoon.
Heidän äänetön jononsa, joka toi mukanaan tuhoa ja surmaa, ulottui kauas Kaolin kaupungin läheisyyteen. Vain yksi selitys oli mahdollinen. Vihreät miehet odottivat jonkun punaisen joukko-osaston saapuvan kaupungin lähimmästä portista ja piiloutuivat väijyksiin hyökätäkseen sen kimppuun.
En millään tavoin ollut velvollinen toimimaan Kaolin jeddakin hyväksi, mutta hän kuului samaan jaloon punaiseen rotuun kuin prinsessani, enkä tahtonut kädet ristissä seisoa syrjästäkatsojana, kun Barsoomin aavikkojen sydämettömän julmat paholaiset teurastivat hänen sotilaitaan.
Varovasti palasin jälkiäni myöten Woolan luokse ja yhä varoittaen koiraa pysymään hiljaa annoin sille merkin seurata minua. Tein pitkän kierroksen ollakseni varma siitä, etten joutuisi vihreiden miesten kynsiin, ja saavuin vihdoin jykevän muurin juurelle.
Noin sadan metrin päässä oikealla puolella minusta oli portti, josta punaisen joukko-osaston nähtävästi odotettiin tulevan, mutta sinne päästäkseni minun olisi ollut mentävä vihreiden sotilaiden sivustan ohitse niin läheltä, että he olisivat varmasti nähneet minut, jolloin aikeeni varoittaa kaolilaisia olisi hyvin luultavasti mennyt myttyyn. Päätin senvuoksi kiiruhtaa vasemmalle päästäkseni kaupunkiin toisesta sillä suunnalla noin puolentoista kilometrin päässä olevasta portista.
Uskoin varmasti, että tuomani sanoma kelpaisi erinomaisesti passiksi, jonka nojalla minut laskettaisiin Kaoliin, ja myönnän, että varovaisuuteni johtui enemmän siitä, että palavasti halusin päästä kaupunkiin, kuin siitä, että olisin tahtonut välttää kahakkaa vihreiden miesten kanssa. Onhan taistelu kyllä nautinto, mutta ihminen ei saa aina antautua tyydyttämään halujaan, ja nyt minulla oli paljoa tärkeämpiä tehtäviä kuin muukalaisten sotilaiden veren vuodattaminen.
Kun vain kerran olisin kaupungin muurien sisäpuolella, niin kenties vihreiden sotilaiden hyökkäystä koskevan ilmoituksen johdosta aiheutuvan kiihtymyksen ja hämmingin aikana saisin tilaisuuden livahtaa jeddakin palatsiin, johon Matai Shang seurueineen varmasti oli majoittunut.
Mutta tuskin olin ehtinyt sadan askelen päähän kaukaisempaa porttia kohti, kun kuulin muurin sisäpuolelta marssivan sotilasjoukon askelten töminää, metallivarusten kalahtelua ja thoatien kiljahduksia, mistä kaikesta arvasin, että kaolilaiset olivat jo liikkeellä toista porttia kohti.
Oli toimittava hukkaamatta hetkeäkään. Pian portti avautuisi ja etujoukko marssisi viertotielle, jonka reunalla sitä väijyi kuolema.
Pyörsin ympäri ja lähdin ripeästi juoksemaan turman uhkaamalle portille, suorittaen pitkiä loikkauksiani, joita sain kiittää ensimmäisestä maineestani Barsoomissa. Kymmenen, viidentoista, kolmenkymmenen metrin pituiset hypyt ovat Marsissa lasten leikkiä Maassa kasvaneen, voimakkaan miehen lihaksille.
Kiitäessäni väijyksissä olevien vihreiden miesten sivustan ohitse he näkivät minun tähyävän heitä. He arvasivat heti, että heidän salahankkeensa oli joutunut ilmi, ja lähimmät heistä hypähtivät pystyyn kiiruhtaen katkaisemaan tietäni, ennenkuin saapuisin portille.
Samalla hetkellä vankka portti lennähti auki, ja kaolilaisten etumaiset rivit astuivat siitä ulos. Kymmenkunta vihreätä sotilasta oli ennättänyt portin ja minun välilleni, mutta he eivät aavistaneetkaan, ketä he aikoivat pidättää.
En vähentänyt ollenkaan vauhtiani syöksyessäni heidän keskelleen, ja kun heitä kaatui säiläni iskuista, johtuivat mieleeni iloiset muistot niistä monista taisteluista, jolloin vihreiden marsilaisten mahtavin mies, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli seisonut kylki kyljessä kanssani Marsin pitkän, kuuman päivän ja olimme yhdessä niittäneet vihollisiamme maahan, kunnes ruumisröykkiöt olivat ympärillämme kasaantuneet korkeammalle kuin kookkaan miehen pää.
Kun useita vihollisia oli yhtä aikaa kimpussani, hyppäsin heidän päittensä ylitse ja matkin Kaolin korkokuvin koristetun portin edustalla Dorin laakson kamalien kasvi-ihmisten taistelutemppua, iskien vastustajiani kiitäessäni heidän ylitsensä.
Kaupungista lähteneet punaiset sotilaat riensivät meitä kohti, ja heitä vastaan karkasi viidakosta villi vihreä lauma. Pian olin keskellä hurjimpia ja verisimpiä taisteluja, missä milloinkaan olen ollut mukana.
Kaolilaiset ovat mitä uljaimpia sotureita, eivätkä päiväntasaajan vihreät miehet jää ottelussa vähääkään jälelle lauhkean vyöhykkeen kylmistä ja julmista serkuista. Useita kertoja olisi kumpikin puoli voinut häpeättä peräytyä, joten taistelu olisi päättynyt, mutta kumpikin kiiruhti aina uudelleen leikkiin hurjan alttiisti. Pian olin niin ollen selvillä siitä, että tämä taistelu, jonka ei olisi tarvinnut kehittyä mitätöntä kahakkaa kuumemmaksi, ei päättyisi, ennenkuin jompikumpi sotajoukko olisi perin pohjin tuhottu.
Kun vereni kerran oli lämminnyt, olin innokkaasti ja riemumielin mukana verileikissä, ja ympärilläni usein kajahtaneet hyväksymishuudot osoittivat, että kaolilaiset huomasivat miekankäyttöni.
Jos joskus tuntuu siltä, että liian paljon ylpeilen taistelukunnostani, niin on muistettava, että taisteleminen on kutsumukseni. Jos teidän kutsumuksenne on hevosten kengittäminen tai taulujen maalaaminen ja teette tehtävänne paremmin kuin toverinne, niin narri olette, jollette ole ylpeä kyvystänne. Ja siksipä olenkin varsin ylpeä siitä, ettei kahdella taivaankappaleella ole ikinä elänyt parempaa miekkamiestä kuin John Carter, Heliumin prinssi.
Ja sinä päivänä panin parhaani liikkeelle saadakseni Kaolin asukkaat sen ymmärtämään, sillä halusin aukaista itselleni tien heidän sydämeensä — ja kaupunkiinsa. Enkä pettynytkään toiveessani.
Taistelimme koko päivän. Tie punertui verestä ja täyttyi ruumisläjistä. Rintama siirtyi milloin toisaalle, milloin toisaalle niljaiseksi käyneellä viertotiellä, mutta kertaakaan ei Kaolin portti ollut vakavasti uhattuna.
Hengähdyshetkinä sain tilaisuuden keskustella punaisten taistelutoverieni kanssa, ja kerran itse jeddak, Kulan Tith, laski kätensä olalleni ja kysyi nimeäni.
"Olen Dotar Sojat", vastasin muistaen nimen, jonka tharkilaiset, noudattaen heikäläistä tapaa, olivat monia vuosia sitten minulle antaneet molempien ensiksi surmaamieni sotilaiden mukaan.
"Olet uljas sotilas, Dotar Sojat", hän huomautti, "ja kun päivätyömme on päättynyt, puhelen uudelleen kanssasi suuressa vastaanottosalissa."
Sitten ottelu kiihtyi uudelleen, ja jouduimme eroon toisistamme. Mutta sydämeni toive oli täyttynyt, ja uusin voimin ja riemuisin rinnoin sivaltelin taaskin pitkällä säilälläni, kunnes kiukkuisinkin vihreä mies oli saanut kyllikseen ja vetäytynyt takaisin kaukaisia merenpohjiaan kohden.
Vasta taistelun loputtua sain tietää, mitä varten punaisten sotajoukko oli sinä päivänä aikonut lähteä liikkeelle. Kulan Tith odotti pohjoisesta päin luokseen vierailulle mahtavaa jeddakia, kaolilaisten ainoata liittolaista, ja oli halunnut mennä vierastaan vastaan päivän matkan päähän Kaolista.
Mutta nyt vastaanottoretki siirtyi seuraavaan aamuun, jolloin sotajoukko uudelleen lähti Kaolista. Minua ei oltu taistelun jälkeen käsketty Kulan Tithin luokse, mutta hän oli lähettänyt erään upseerinsa etsimään minua ja saattamaan minut mukavaan majapaikkaan, jeddakin henkivartioston upseereille varattuun palatsin osaan.
Siellä olin Woola mukanani viettänyt rauhaisan yön ja aamulla tunsin itseni virkistyneeksi edellisten päivien raskaista ponnistuksista. Woola oli edellisenä päivänä taistellut koko ajan vierelläni noudattaen harjoituksen vahvistamaa marsilaisen sotakoiran vaistoa. Kuivuneiden merenpohjien villit vihreät heimot pitävätkin niitä hyvin paljon juuri tätä tarkoitusta varten. Ehein nahoin emme kumpikaan olleet selviytyneet leikistä, mutta barsoomilaisten ihmeelliset parannusvoiteet olivat yön aikana ehtineet lääkitä haavamme, niin että olimme kuin uusia olentoja.
Söin aamiaista muutamien kaolilaisten upseerien seurassa. He olivat yhtä kohteliaita ja hupaisia isäntiä käin Heliuminkin ylimykset, joiden sulava käytös ja hienot tavat ovat kuuluisia. Heti aterian jälkeen saapui Kulan Tithin lähetti kutsumaan minua hallitsijan puheille.
Kun astuin kuninkaalliseen saliin, niin jeddak nousi seisomaan, laskeutui suurenmoisen valtaistuimensa korokkeelta ja astui minua vastaan — joka kunnianosoitus harvoin suodaan muille kuin vieraileville hallitsijoille.
"Kaor, Dotar Sojat!" tervehti hän minua. "Olen kutsunut sinua lausuakseni sinulle Kaolin kansan lämpimät kiitokset, sillä ilman sinun sankarillista rohkeuttasi uhmatessasi kohtaloa, varoittaaksesi meitä väijytyksestä, olisimme varmasti joutuneet taitavasti viritettyyn ansaan. Kerro minulle enemmän itsestäsi — mistä maasta olet kotoisin ja mikä asia on saattanut sinut Kulan Tithin hoviin."
"Olen Hastorista", selitin, sillä todellakin minulla oli pieni palatsi mainitussa kaupungissa, joka sijaitsee Heliumin alueen liepeillä kaukana etelässä.
"Kaoliin saapumiseeni on osaltaan syynä tapaturma, sillä lentokoneeni vahingoittui laajan metsänne eteläreunassa. Pyrkiessäni Kaolin kaupunkiin huomasin sotajoukkoasi väijyvän vihreän lauman."
Jos Kulan Tith mielessään kenties ihmettelikin, millä asioilla minä liikuin lentokoneella hänen alueensa reunalla, oli hän kuitenkin siksi tahdikas, ettei vaatinut minulta sen enempiä selityksiä, joiden antaminen olisi totisesti ollut minulle vaikeata.
Ollessani jeddakin puheilla saapui saliin toinenkin seurue. Olin selin tulijoihin, joten en nähnyt heidän kasvojaan, ennenkuin Kulan Tith astui ohitseni heitä tervehtimään, käskien minun seurata itseään esittääkseen minut saapuneille.
Kun käännyin katsomaan tulijoita, sain hädin tuskin kasvonilmeeni hillityksi, sillä edessäni olivat, kuunnellen Kulan Tithin ylisteleviä puheita minusta, katkerimmat vihamieheni Matai Shang ja Thurid.
"Pyhien thernien pyhä hekkador", lausui jeddak, "anna siunauksesi Dotar
Sojatille, kaukaisesta Hastorista saapuneelle urhealle muukalaiselle,
jonka ihmeteltävä sankaruus ja suurenmoinen uljuus tuotti eilen voiton
Kaolille!"
Matai Shang astahti eteenpäin ja laski kätensä Olalleni. Hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut, että hän tunsi minut — valepukuni oli nähtävästi erinomainen.
Hän puhutteli minua ystävällisesti ja esitti minut sitten Thuridille. Ilmeisesti ei mustaihoinenkaan aavistanut mitään. Senjälkeen Kulan Tith suureksi huvikseni kertoi heille yksityiskohtaisesti taistelussa suorittamiani tekoja.
Eniten häneen näytti tehonneen harvinaisen ripeät ja joustavat liikkeeni, ja useita kertoja hän kuvasi ihmeellistä temppuani, kun olin hypännyt suoraan vastustajan ylitse ja halkaissut häneltä kallon sivaltamalla ylhäältä käsin pitkällä miekallani.
Minusta näytti Thurid hieman levittävän silmiään kuullessaan kuvauksen, ja muutamia kertoja yllätin hänet tähystämästä minua kiinteästi kulmat rypyssä. Aikoiko hän epäillä? Ja sitten Kulan Tith kertoi vierelläni taistelleesta villistä kalotista, minkä jälkeen näin epäluulon tuikkivan Matai Shangin silmistä — vai oliko se vain kuvittelua?
Vastaanoton päättyessä Kulan Tith ilmoitti haluavansa minut mukaansa lähtiessään vierastaan vastaan. Kun poistuin erään upseerin seurassa, jonka oli pidettävä huolta siitä, että sain sopivat varukset ja kunnollisen ratsun, olivat sekä Matai Shang että Thurid mitä vilpittömimmän näköisiä vakuuttaessaan iloaan sen johdosta, että olivat saaneet tutustua minuun. Helpotuksesta huoahtaen lähdin salista arvellen, että vain rauhaton mieleni oli saanut minut epäilemään vihollisten arvanneen, kuka olin.
Puolen tunnin kuluttua ratsastin ulos kaupungin portista Kulan Tithin saattojoukossa matkalla hänen ystäväänsä ja liittolaistansa vastaan.
Vaikka olinkin pitänyt silmäni ja korvani valppaasti auki ollessani jeddakin puheilla ja liikkuessani palatsissa, en ollut kuullut enkä nähnyt mitään Dejah Thorisista enkä Ptarthin Thuviasta. Heidän täytyi olla tässä laajassa ja monimutkaisessa rakennuksessa, siitä olin ehdottoman varma, ja olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut jäädä palatsiin Kulan Tithin poistuessa voidakseni etsiä heitä.
Puolipäivän tienoissa kohtasimme saapuvan seurueen ensimmäiset rivit.
Vierailulle lähteneen jeddakin saattue muodosti upean jonon, joka täytti Kaoliin tuovan valkealta hohtavan viertotien penikulmien pituudelta. Etujoukkona oli ratsastavia osastoja, joiden jaloilla metalleilla ja jalokivillä koristetut varustukset välkkyivät auringon paisteessa, ja niiden jälessä tuli tuhatkunta komeita, isojen zitidarien vetämiä vaunuja.
Vaunut olivat matalia ja mukavia, ja niitä oli matkueessa aina kahdet rinnakkain. Niiden kummallakin puolella ratsasti tiivis rivi sotilaita, sillä vaunuissa olivat kuninkaallisen hovin naiset ja lapset. Jokaisen hirviömäisen zitidarin selässä istui marsilainen nuorukainen, ja näky johti mieleeni ensimmäiset Barsoomissa viettämäni päivät, kaksikolmatta vuotta takaperin, jolloin olin katsellut Tharkin vihreän heimon loistavaa karavaania.
Tätä ennen en ollut koskaan nähnyt punaisten ihmisten käyttävän zitidareja. Nämä tavattoman isot mastodonttia muistuttavat eläimet ovat suunnattoman korkeita verrattuina sellaisiinkin jättiläismäisiin olentoihin kuin vihreihin marsilaisiin ja heidän thoateihinsa. Mutta verrattain pienien punaisten ihmisten ja heidän kasvattamiensa thoatien rinnalla niiden brobdingnagilaiset mittasuhteet ovat suorastaan hirvittäviä.
Eläinten valjashihnoissa säihkyi jalokiviä ja satulapatjojen päällykset olivat kirkasväristä silkkiä. Niihin oli ommeltu kauneita kuvioita timanteista, helmistä, rubiineista ja smaragdeista sekä Marsin lukemattomista nimettömistä jalokivistä. Kaikkiin vaunuihin oli kiinnitetty toistakymmentä tankoa, joista liehui viirejä, lippuja ja vaakunamerkkejä.
Vaunujonon etunenässä ratsasti vierailulle saapuva jeddak puhtaan valkoisella thoatilla — toinen harvinainen näky Barsoomissa — ja vaunujen jälessä tuli ratsastavia keihäsmiehiä, pyssymiehiä ja miekkamiehiä silmänkantamattomiin saakka. Se oli todellakin erittäin valtava näky.
Lukuun ottamatta varustusten kalahtelua ja silloin tällöin kuuluvaa kiukkuisen thoatin kiljahdusta tai zitidarin matalaa murahdusta karavaani liikkui melkein äänettömästi, sillä sekä zitidar että thoat ovat kaviottomia ja vaununpyörien leveät renkaat kimmoista ainetta, joka estää syntymästä kolinaa.
Silloin tällöin helähti naisen nauru tahi lapsen hilpeä leperrys, sillä punaiset marsilaiset ovat iloa rakastavia seuraihmisiä kylmän ja juron vihreän rodun jyrkkänä vastakohtana. Jeddakien kohtaukseen liittyviin muodollisiin ja juhlallisiin menoihin kului kokonainen tunti. Sitten käännyimme ympäri ja lähdimme takaisin Kaolin kaupunkia kohti, jonne joukkomme etupää saapui juuri ennen pimeän tuloa. Mutta aamu alkoi varmaankin olla käsissä, ennenkuin jonon loppupää ratsasti portista sisään.