Onneksi olin etumaisissa riveissä, ja uhkean juhla-aterian jälkeen, johon otin osaa kuninkaallisen henkivartioston upseerien seurassa, sain vetäytyä syrjään. Koko yön jatkui palatsissa touhua ja hyörinää, kun vierailevan jeddakin saattueeseen kuuluvia ylhäisiä upseereja saapui yhtä mittaa. En sen vuoksi uskaltanut lähteä etsimään Dejah Thorisia, vaan menin asuntooni niin pian kuin se vain oli mielestäni sopivaa.
Astellessani pitosalin ja minulle määrättyjen huoneiden välisessä käytävässä valtasi minut äkkiä tunne, että minua pidettiin silmällä. Pyörähdin katsomaan taakseni ja näin vilahdukselta olennon, joka minun käännyttyäni hävisi vikkelästi eräästä avonaisesta ovesta.
Vaikkakin juoksin nopeasti sille kohdalle, mistä hiipijä oli kadonnut, en nähnyt hänestä jälkeäkään. Mutta vaikka en ollutkaan nähnyt hänestä muuta kuin vilahduksen, olisin voinut vannoa, että hänellä oli valkeaihoiset kasvot, joita reunusti tuuhea, keltainen tukka.
Tapaus antoi minulle paljon miettimisen aihetta, siliä jos hätäisestä vilkaisusta saamani vaikutelma oli oikea, niin Matai Shang ja Thurid varmaankin aavistivat, ken olin, ja siinä tapauksessa ei edes Kulan Tilhille tekemäni palvelus voisi suojata minua hänen uskonkiihkoltaan.
Mutta epämääräinen pohtiminen ja hyödytön tulevaisuudenpelko eivät ole milloinkaan painaneet mieltäni siinä määrin, etten olisi voinut nauttia levosta. Niinpä heittäydyin tänäkin iltana silkki- ja turkisvuoteelleni ja vaivuin heti sikeään uneen.
Kaloteja ei ole sallittu tuoda varsinaisen palatsin muurien sisään. Minun oli senvuoksi lähetettävä Woola-parka jeddakin thoattalliin. Siellä sillä oli hyvä, jopa loistava majailupaikka, mutta en mistään hinnasta olisi vapaaehtoisesti laskenut sitä luotani. Ja jos se olisi ollut kanssani, niin sinä yönä ei olisikaan käynyt niin kuin kävi.
Olin nukkunut korkeintaan neljännestunnin, kun heräsin siitä, että joku kylmä, tahmea esine hipaisi otsaani. Hypähdin heti seisoalleni ja hapuilin siihen suuntaan, missä arvelin esineen olevan. Käteni sattui sivumennen ihmisen ihoon, mutta kun syöksyin pimeässä suin päin tavoittamaan öistä vierailijaani, sotkeutui jalkani vuodesilkkeihin ja kaaduin sätkytellen lattialle.
Kun olin uudelleen selviytynyt jaloilleni ja löysin valaistusnappulan, oli kävijä jo kadonnut. Tarkastin huoneen perin pohjin, mutta en havainnut mitään, mikä olisi auttanut minua saamaan selville, kuka öinen hiipijä oli ja millä asioilla hän liikkui.
En saattanut uskoa, että hänen tarkoituksensa oli varastaa, sillä varkaus on Barsoomissa miltei tuntematon käsite. Salamurhia sensijaan tapahtuu runsaasti, mutta murhakaan ei voinut olla salaperäisen vieraani vaikutteena, sillä hän olisi voinut tappaa minut varsin helposti, jos olisi halunnut.
Olin luopumaisillani hyödyttömästä tuumiskelusta laskeutuakseni uudelleen levolle, kun huoneeseeni astui kaksitoista kaolilaista henkivartiosotilasta. Heitä komentava upseeri oli yksi aamuisia, miellyttäviä isäntiäni, mutta nyt ei hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään ystävyydestä.
"Kulan Tith käskee sinun saapua luokseen", hän lausui. "Tule!"
SEITSEMÄS LUKU
Uusia liittolaisia
Vartiosotilaiden ympäröimänä marssin Kaolin jeddakin, Kulan Tithin, palatsin käytäviä myöten takaisin laajan rakennuksen keskustassa olevaan vastaanottosaliin.
Kun astuin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä Kaolin ylimyksiä ja vierailevan jeddakin upseereja, kääntyivät kaikkien katseet minuun päin. Huoneen päässä olevalla juhlallisella korokkeella oli kolme valtaistuinta, joilla istuivat Kulan Tith ja hänen molemmat vieraansa, Matai Shang ja äsken tullut jeddak.
Kuolonhiljaisuuden vallitessa menimme leveää keskuskäytävää myöten valtaistuimien juurelle, johon pysähdyimme.
"Esitä syytöksesi!" lausui Kulan Tith jollekin oikealla puolellaan ylimysten joukossa olevalle henkilölle. Silloin astui esiin ensisyntyisten mustaihoinen dator Thurid.
"Ylevä jeddak", hän alkoi kääntyen Kulan Tithiin päin, "alusta alkaen olen epäillyt tätä palatsiisi saapunutta muukalaista. Hänen pirullinen taistelukykynsä, jota kuvailit, sopi yhteen sen kanssa, mitä tiedämme Barsoomissa toimivasta totuuden päävihollisesta.
"— Mutta tehdäkseni erehdyksen mahdottomaksi lähetin erään pyhän uskosi papin suorittamaan kokeen, joka paljastaisi hänen valepukunsa ja toisi ilmi totuuden. Kas tuossa tulos!" Näin sanoen Thurid ojensi kiihkeästi sormensa otsaani kohti.
Kaikkien katseet seurasivat hänen syyttävää sormeaan — minä yksin olin ymmällä enkä voinut aavistaa, mikä onneton merkki oli otsallani.
Vieressäni seisova upseeri arvasi, että olin hämilläni, ja samalla kun Kulan Tithin kulmat menivät synkkiin, uhkaaviin ryppyihin hänen silmäillessään minua, otti ylimys varuspussistaan pienen peilin ja piti sitä kasvojeni edessä.
Yksi vilkaisu siihen riitti selittämään minulle kaikki.
Pimeyden turvissa makuuhuoneeseeni hiipinyt thern oli pyyhkäissyt suojaavaa punaista väriä otsastani kämmenen levyisen juovan, niin että päivettyneen ihoni vaalea väri näkyi.
Thurid vaikeni hetkeksi, luullakseni korostaakseen paljastuksen dramaattista tehoa. Sitten hän jatkoi:
"Kas tuossa, oi Kulan Tith, on se mies, joka on häpäissyt Marsin jumalien temppelit, joka on henkilökohtaisesti loukannut pyhiä thernejä ja nostattanut taivaankappaleemme asukkaat ikivanhaa uskontoaan vastaan. Edessäsi, vallassasi, Kaolin jeddak, pyhien turvaaja, on John Carter, Heliumin prinssi!" Kulan Tith katsahti Matai Shangiin, ikäänkuin vaatien tätä vahvistamaan syytökset oikeiksi. Pyhä thern nyökäytti päätään.
"Hän on todellakin pääherjaaja", hän selitti. "Nytkin hän on tullut jälessäni palatsisi sisimpään, Kulan Tith, pyrkimyksenään vain murhata minut. Hän —"
"Hän valehtelee!" huudahdin. "Kulan Tith, kuuntele totuutta! Kuuntele, kun kerron, mitä varten John Carter on seurannut Matai Shangia palatsiisi! Kuuntele minua samoin kuin heitäkin ja tuomitse minut sitten, jos tekoni eivät ole ritaruuden ja kunnian vaatimusten mukaisia paremmin kuin noiden kostonhimoisten ja kiihkoilevien, valheellisia oppeja saarnaavien tekopyhien, joiden julmista kahleista olen vapauttanut tämän taivaankappaleen asukkaat."
"Hiljaa!" kiljaisi jeddak, hypähtäen seisomaan ja tarttuen miekkansa kahvaan. "Hiljaa, herjaaja! Kulan Tithin ei tarvitse sallia likaisesta kurkustasi tulvivan kerettiläisyyden saastuttaa vastaanottosalinsa ilmaa osatakseen tuomita sinut.
"— Olet jo itse langettanut tuomiosi. Enää on vain määrättävä kuolintapasi. Ei se palveluskaan, jonka teit Kaolin aseille, auta sinua yhtään. Se oli vain halpamielisyydessä keksitty temppu, jonka avulla pyrit luikertamaan suosiooni päästäksesi tämän vainoamasi pyhän miehen lähettyville. Vankilaholveihin!" karjaisi hän lopuksi vartiotani komentavalle upseerille.
Olinpa totisesti kauniisti kiinni! Mitäpä mahtaisin kokonaista kansaa
vastaan! Kuinka voisinkaan toivoa armoa uskonkiihkoiselta Kulan
Tithiltä, jolla oli sellaiset neuvonantajat kuin Matai Shang ja Thurid?
Mustaihoinen irvisteli minulle pahansuovasti vasten kasvoja.
"Tällä kertaa et selviydy, Maan asukas", hän ilkkui.
Vartijat sijoittuivat ympärilleni. Katseitteni eteen kohosi punaista utua. Virginialaisten esi-isieni sotilasveri alkoi kiehua suonissani. Minut valtasi vimmainen, sokea taistelunhalu.
Yhdellä hyppäyksellä olin Thuridin edessä, ja pirullisen hymyn vielä väikkyessä hänen kauniilla kasvoillaan sattui nyrkkini vasten hänen suutaan. Vanhan amerikkalaisen tavan mukainen kelpo iskuni sinkosi datorin lähes neljä metriä taaksepäin Kulan Tithin valtaistuimen juurelle, johon hän vaipui hervottomana läjään, syljeksien verta ja hampaita suustaan.
Sitten tempaisin miekkani, pyörähdin ympäri ja kävin miekkailuasentoon kokonaista kansaa vastaan.
Vartijat karkasivat heti kimppuuni, mutta ennenkuin ainoatakaan iskua oli ehditty sivaltaa, kajahti kiljuvien sotilaiden melua voimakkaampi, valtava ääni, ja korokkeelta Kulan Tithin viereltä syöksähti jättiläiskokoinen mies pitkä miekka kädessä minun ja vastustajieni väliin. Se oli vierailulle tullut jeddak.
"Seis!" hän huudahti. "Jos pidät arvossa ystävyyttäni ja kansojemme välillä vallinnutta ikivanhaa rauhaa, niin käske sotilaasi takaisin! Sillä missä ja ketä vastaan hyvänsä John Carter taistelee, niin Ptarthin jeddak Thuvan Dihn on aina hänen vierellään viimeiseen hengenvetoon saakka."
Kirkuna lakkasi, ja uhkaavat säilät painuivat alas. Tuhannet silmät kääntyivät ensin ällistyneinä tuijottamaan Thuvan Dihniä ja sitten kysyvinä Kulan Tithiä. Aluksi Kaolin jeddak kalpeni raivosta, mutta ei virkkanut mitään, ennenkuin oli saanut sisunsa hillityksi. Tyynesti ja rauhallisesti, vertaisensa kanssa keskustelevan suuren jeddakin arvon mukaisesti hän sitten puhkesi hitaasti puhumaan:
"Thuvan Dihnillä täytyy olla voimakkaat vaikutteet voidakseen tällä tavoin loukata ikivanhoja tapoja, joita vieraan on noudatettava isäntänsä palatsissa. Etten minä erehtyisi samalla tavoin kuin kuninkaallinen ystäväni, haluan mieluummin vaieta, kunnes Ptarthin jeddak on esittänyt tekonsa syyt, jotka epäilemättä saavat hyväksymiseni."
Ptarthin jeddakia näytti melkein haluttavan sinkauttaa merkkinsä vasten Kulan Tithin kasvoja, mutta hän hillitsi itsensä yhtä hyvin kuin isäntänsäkin.
"Ei kukaan", hän lausui, "tunne paremmin kuin Thuvan Dihn niitä lakeja, jotka määräävät miehen toiminnan naapurin alueella. Mutta Thuvan Dihniä ohjaa korkeampi velvollisuus kuin ne — kiitollisuus. Eikä ainoallekaan ihmiselle koko Barsoomissa hän ole suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin John Carterille, Heliumin prinssille.
"— Käydessäsi viimeksi, Kulan Tith, useita vuosia sitten luonani ihailit suuresti ainoan tyttäreni Thuvian suloutta. Näit, kuinka minä hellin häntä, ja myöhemmin sait tietää, että hän oli jonkun käsittämättömän mielijohteen vaikutuksesta lähtenyt viimeiselle pitkälle, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle salaperäisen Issin helmassa, jättäen minut yksin suremaan.
"— Vasta muutamia kuukausia sitten kuulin kerrottavan retkestä, jota John Carter johti Issusta ja pyhiä thernejä vastaan. Korviini saapui hämäriä huhuja siitä, kuinka julmasti thernit muka olivat lukemattomien miespolvien aikana kohdelleet niitä, jotka olivat laskeneet valtavaa Iss-virtaa alaspäin.
"— Kuulin, että oli vapautettu tuhansia vankeja, mutta vain harvat uskalsivat palata omiin maihinsa peläten kauheata kuolemaa, joka perinnäistapojen mukaan odottaa kaikkia Dorin laaksosta palaavia.
"— Pitkään aikaan en saattanut uskoa kuulemiani herjaavia puheita ja rukoilin, että tyttäreni Thuvia olisi kuollut ennen kuin uskontoamme häväisten palannut ulkoiseen maailmaan. Mutta isänrakkaus pyrki sydämessäni oikeuksiinsa, ja vihdoin vannoin juhlallisen valan, että tahdon mieluummin joutua ikuiseen kadotukseen kuin olla enää erossa tyttärestäni, jos vain voisin löytää hänet.
"— Niinpä lähetin tiedustajia Heliumiin ja ensisyntyisten jeddakin Xodarin hoviin sekä uskostaan luopuneiden thernien nykyisen hallitsijan luokse; ja kaikki he kertoivat minulle samalla tavalla sanoinkuvaamattoman julmasta ja hirveästä kohtalosta, jonka turvattomat uskonsa uhri-poloiset saivat osakseen jouduttuaan pyhien thernien käsiin.
"— Monet olivat nähneet ja tunteneet tyttäreni, ja Matai Shangin läheisyydessä olleilta therneiltä kuulin, kuinka loukkaavasti ja alentavasti tämä itse oli käyttäytynyt tytärtäni kohtaan. Ja tänne tullessani sain ilokseni tietää, että myöskin Matai Shang on vieraanasi, sillä olisin etsinyt hänet käsiini, vaikka siihen olisi mennyt koko elämäni.
"— Vielä muutakin kuulin. Sain tietää, kuinka ritarillisesti ja ystävällisesti John Carter oli kohdellut tytärtäni. Minulle kerrottiin, että hän oli taistellut tyttäreni puolesta ja pelastanut hänet ja että hän luopui yrittämästä päästä pakoon villien eteläisten warhoonien kynsistä, lähettäen oman thoatinsa selässä tyttäreni turvaan ja jääden itse jalkaisin vastustamaan vihreitä sotilaita.
"— Voitko ihmetellä, Kulan Tith, että olen valmis panemaan vaaraan henkeni, kansani rauhan, jopa sinun ystävyytesi, jota pidän suuremmassa arvossa kuin mitään muuta, puoltaakseni Heliumin prinssiä?"
Kulan Tith oli hetken vaiti. Hänen kasvonilmeistään saatoin nähdä, kuinka tukalassa asemassa ja neuvoton hän oli. Vihdoin hän keskeytti hiljaisuuden.
"Thuvan Dihn", hän aloitti, ja hänen äänensä sävy oli surullinen, mutta ystävällinen, "kuinka voisin minä käydä tuomitsemaan lähimmäistäni? Minun silmissäni thernien isä on vieläkin pyhä ja hänen saarnaamansa uskonto ainoa totinen usko, mutta jos minun ratkaistavakseni olisi joutunut sama pulma, joka on sinun mieltäsi painanut, niin epäilemättä tunteeni ja tekoni olisivat aivan samanlaiset kuin sinun.
"— Heliumin prinssiin nähden on toimintaohjelmani selvä, mutta Matai Shangin ja sinun väleihisi nähden en voi esiintyä muuten kuin sovittajana. Heliumin prinssi saatetaan turvallisesti alueeni rajalle, ennenkuin huomispäivän aurinko on laskenut, ja sieltä hän saa mennä minne haluaa. Mutta pysyköön hän kuoleman uhalla vastaisuudessa Kaolin maan ulkopuolella.
"— Jos sinun ja thernien isän välillä on riitaa, niin minun ei tarvitse pyytääkään, että sen selvittäminen siirretään siihen asti, kunnes olette molemmat poistuneet hallitsemaltani alueelta. Oletko tyytyväinen, Thuvan Dihn?"
Ptarthin jeddak nyökkäsi myöntäen, mutta äkäinen ja tuikea silmäys, jonka hän loi Matai Shangiin, ei ennustanut hyvää tälle lihavanaamaiselle pyhimykselle.
"Heliumin prinssi ei suinkaan ole tyytyväinen", huudahdin minä, käyden häikäilemättä rikkomaan sarastavaa sovintoa, sillä en missään nimessä voinut suostua rauhaan mainituilla ehdoilla.
"Kymmenkunta kertaa olen välttänyt uhkaavan kuoleman ajaessani Matai Shangia takaa enkä aio tyytyä siihen, että minut talutetaan, kuten kelvottomaksi käynyt thoat teurastuspaikalle, kauaksi päämäärästä, jonka olen saavuttanut oikean käsivarteni ja voimakkaiden lihasteni avulla.
"— Eikä myöskään Ptarthin jeddak Thuvan Dihn ole tyytyväinen kuultuaan kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Tiedättekö, minkä vuoksi olen seurannut Matai Shangia ja Thuridia, mustaa datoria, Dorin laakson metsistä tänne saakka, puolen maailman halki ja suoriutuen miltei voittamattomista vaikeuksista?
"— Luuletteko, että John Carter, Heliumin prinssi, alentuisi salamurhaajaksi? Voiko Kulan Tith olla tarpeeksi hupsu uskoakseen tätä valhetta, jonka pyhä thern tai dator Thurid on kuiskannut hänen korvaansa?
"— En vainoa Matai Shangia surmatakseni hänet, vaikka oman tähteni Jumala tietää, että sormeni syyhyävät päästäkseen kiinni hänen kurkkuunsa. Olen seurannut häntä, Thuvan Dihn, sentähden, että hänen mukanaan on kaksi vankia — minun vaimoni, Heliumin prinsessa Dejah Thoris, ja sinun tyttäresi, Ptarthin Thuvia.
"— Luuletko niin ollen, että nöyrästi sallin viedä itseni Kaolin muurien ulkopuolelle, jollei poikani äiti lähde seurassani ja jollei tytärtäsi ole palautettu sinulle?"
Thuvan Dihn kääntyi Kulan Tithiin päin. Raivo liekehti hänen terävissä silmissään. Mutta hänen itsehillintäkykynsä oli ihailtava, ja hänen äänensä pysyi maltillisen tasaisena.
"Oletko tietänyt tämän, Kulan Tith?" kysyi hän. "Oletko tietänyt, että tyttäreni viruu vankina sinun palatsissasi?"
"Hän ei ole voinut sitä tietää", keskeytti Matai Shang kalpeana varmastikin enemmän pelosta kuin kiukusta. "Hän ei ole voinut sitä tietää, sillä se on valhetta."
Olisin tahtonut surmata hänet heti näiden sanojen tähden, mutta kun syöksähdin häntä kohti, laski Thuvan Dihn kätensä raskaasti olalleni.
"Varro vähän", hän sanoi minulle ja jatkoi sitten Kulan Tithille: "Se ei ole valhetta. Siksi paljon tiedän Heliumin prinssistä — hän ei valehtele. Vastaa minulle, Kulan Tith — olen kysynyt sinulta."
"Thernien isän seurassa saapui kolme naista", vastasi Kulan Tith, "hänen tyttärensä Phaidor ja kaksi muuta, joita sanottiin hänen orjikseen. Jos he ovat Ptarthin Thuvia ja Heliumin Dejah Thoris, niin minä en ole sitä tietänyt — en ole nähnyt kumpaakaan. Mutta jos he todellakin ovat ne, niin heidät palautetaan teille tänä aamuna."
Puhuessaan hän katsoi Matai Shangin silmiin, ei kuten uskovainen ylimmäistä pappia, vaan kuten kansan hallitsija alamaistaan, jota hän käskee.
Thernien isän täytyi olla yhtä selvillä kuin minäkin olin siitä, että hänen oikean karvansa paljastuminen oli ollut omiaan suuresti horjuttamaan Kulan Tithin luottamusta ja että tarvittaisiin enää vain pisara muuttamaan mahtava jeddak hänen katkeraksi vihamiehekseen. Mutta taikauskon juuret ovat niin sitkeät ja syvässä, että suuri kaolilainen epäröi vieläkin katkaista viimeisiä säikeitä, jotka liittivät hänet vanhaan uskontoonsa.
Matai Shang oli tarpeeksi ovela ollakseen alistuvinaan opetuslapsensa määräykseen ja lupasi tuoda molemmat orjattaret aamulla vastaanottosaliin.
"Aamu on melkein käsissä", hän selitti, "enkä mielelläni häiritsisi tyttäreni unta. Muuten käskisin noutaa naiset heti paikalla, jotta näkisitte Heliumin prinssin erehtyneen." Hän korosti viimeistä sanaa koettaen loukata minua niin hienosti, etten voisi avoimesti suuttua.
Aioin juuri panna vastalauseen kaikkinaista viivytystä vastaan ja vaatia, että Heliumin prinsessa tuotaisiin viipymättä luokseni, kun Thuvan Dihn alkoi puhua. Hänen sanojensa johdosta näytti sellaisen vaatimuksen esittäminen tarpeettomalta.
"Tahtoisin nähdä tyttäreni heti", virkkoi hän, "mutta jos Kulan Tith varmasti lupaa, ettei ketään päästetä poistumaan palatsista tänä yönä ja ettei Dejah Thorisille ja Ptarthin Thuvialle tästä lähtien tapahdu mitään pahaa siihen mennessä, kunnes heidät päivän koittaessa tuodaan luoksemme tähän saliin, niin en halua itsepäisesti pysyä vaatimuksessani."
"Ei kukaan saa tänä yönä poistua palatsista", vastasi Kaolin jeddak, "ja Matai Shang kai takaa meille, ettei kummallekaan naiselle satu mitään ikävyyttä?"
Thern nyökkäsi myöntäen. Vähän myöhemmin Kulan Tith ilmoitti, että vastaanotto oli päättynyt, ja Thuvan Dihnin kehoituksesta menin hänen seurassaan hänen huoneistoonsa, jossa istuimme valveilla aamuun asti, hän kuunnellen ja minä kertoen, mitä olin kokenut Marsissa ja mitä hänen tyttärelleen oli sattunut sinä aikana, jonka olimme olleet yhdessä.
Huomasin, että Thuvian isä oli mieleiseni mies, ja sinä yönä sai alkunsa ystävyys, joka on yhä lujittunut, niin että Thuvan Dihn nyt on Tharkin vihreän jeddakin Tars Tarkasin jälkeen läheisin ystäväni.
Heti kun Marsin äkkiä valkeneva päivä sarasti, tuli Kulan Tithin lähetti kutsumaan meitä vastaanottosaliin, jossa Thuvan Dihnin piti saada takaisin tyttärensä vuosikausia kestäneen eron jälkeen ja minun tavata jälleen Heliumin ihana tytär oltuani kaksitoista vuotta melkein yhtä mittaa häntä näkemättä.
Sydän jyskytti rinnassani, niin että katsahdin hämilläni ympärilleni, sillä olin varma siitä, että kaikki huoneessa olijat sen kuulivat. Tuskaisesti odotin saadakseni taaskin kiertää käsivarteni sen naisen jumalaisen vartalon ympärille, jonka ikuinen nuoruus ja kuihtumaton kauneus olivat vain huippuunsa jalostuneen sielun ulkoisena tunnusmerkkinä.
Viimeinkin palasi Matai Shangia noutamaan mennyt lähetti. Kurkotin kaulaani nähdäkseni ensimmäisen vilahduksen niistä, joiden olisi pitänyt saapua hänen seurassaan, mutta lähetti oli yksin.
Pysähdyttyään valtaistuimen eteen hän puhutteli jeddakia siksi äänekkäästi, että kaikki saapuvilla olevat kuulivat hänen sanansa.
"Oi Kulan Tith, mahtavin jeddak", hän huudahti hovitapaa noudattaen, "lähettisi palaa yksin, sillä mentyään thernien isän huoneistoon hän näki, että se oli tyhjä, samoin kuin kaikki Matai Shangin seurueen hallussa olleet huoneet."
Kulan Tith kalpeni.
Kumea voihkaisu pääsi Thuvan Dihnin huulilta. Hän seisoi vierelläni eikä ollut mennyt istumaan valtaistuimelle, joka odotti häntä isännän vieressä. Hetkisen vallitsi kuolon hiljaisuus Kaolin jeddakin Kulan Tithin avarassa vastaanottosalissa. Sitten hän itse katkaisi äänettömyyden.
Hän nousi valtaistuimeltaan ja laskeutuen korokkeelta astui Thuvan Dihnin luokse. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa, kun hän laski molemmat kätensä ystävänsä olkapäille.
"Oi Thuvan Dihn", hän valitti, "miksi pitikään tämän tapahtua parhaan ystäväsi palatsissa! Omin käsin olisin kiertänyt nurin Matai Shangin niskan, jos olisin aavistanut, mitä hänen riettaassa sydämessään liikkui. Viime yönä alkoi lapsuususkoni horjua — tänä aamuna se on rauennut kuin tuhka tuuleen; mutta liian myöhään, liian myöhään.
"— Tyttäresi ja tämän ruhtinaallisen sotilaan puolison pelastamiseksi näiden pahojen henkien kynsistä saat käskeä mahtavan valtakunnan kansaa, sillä koko Kaol on käytettävissäsi. Mitä voimme tehdä? Lausu mielipiteesi!"
"Ensiksikin", ehdotin, "ottakaamme selvää, ketkä väestäsi ovat vastuunalaisia Matai Shangin ja hänen seurueensa karkaamisesta. Jolleivät he olisi saaneet apua palatsin vartioston puolelta, niin pako olisi ollut mahdoton. Tiedusta, ketkä ovat syypäät, ja pakota heidät tekemään selkoa, millä tavalla ja mihin suuntaan karkulaiset ovat lähteneet!"
Ennenkuin Kulan Tith ehti antaa määräystä tutkimuksen toimeenpanosta, astui eräs miellyttävä nuori upseeri esiin ja alkoi puhua jeddakilleen.
"Oi mahtavin jeddak Kulan Tith", hän lausui, "minä yksin olen syypää tähän hirveään erehdykseen. Juuri minä olin viime yönä palatsin vartioston päällikkönä. Varhain tänä aamuna, vastaanoton aikana, olin virkatehtävissäni palatsin muissa osissa enkä tietänyt mitään siitä, mitä silloin tapahtui. Kun niin ollen thernien isä kutsui minut luokseen ja selitti, että hänen seurueensa oli sinun tahdostasi kiireisesti toimitettava pois kaupungista, koska tänne oli saapunut pyhän hekkadorin henkeä väijyvä verivihollinen, niin tein sen, mitä minut on lapsuudesta alkaen koulutettu pitämään oikeana — tottelin häntä, jota luulin meidän kaikkien hallitsijaksemme, jopa mahtavammaksi sinuakin, mahtavin jeddak.
"— Anna tästä koituvan rangaistuksen kohdata yksin minua, sillä vain minä olen vikapää. Muut palatsin vartioston jäsenet, jotka avustivat pakoa, tekivät sen minun käskystäni."
Kulan Tith katsoi ensin minua ja sitten Thuvan Dihniä ikäänkuin pyytäen meitä miehen tuomareiksi, mutta tämän hairahdus oli niin ilmeisen anteeksiannettava, ettemme kumpikaan missään nimessä tahtoneet nuoren upseerin saavan kärsiä erehdyksestä, jonka kuka hyvänsä olisi varsin helposti voinut tehdä.
"Millä tavoin he lähtivät?" kysyi Thuvan Dihn. "Ja mihin suuntaan he menivät?"
"He poistuivat kuten olivat tulleetkin", vastasi upseeri, "omalla lentokoneellaan. Jonkun aikaa tarkkasin aluksen lentoa ja vihdoin se hävisi näkyvistä pohjoiseen."
"Mistä voisi Matai Shang löytää turvapaikan pohjoiselta?" tiedusti
Thuvan Dihn Kulan Tithiltä.
Kaolin jeddak seisoi jonkun aikaa pää painuksissa, nähtävästi syvissä mietteissä. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.
"Sehän on selvää!" hän huudahti. "Juuri eilen Matai Shang vihjaili matkansa päämäärään. Hän kertoi eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta ihmisrodusta, joka ei ole samanlainen kuin me. Pyhät thernit ovat muka aina tunteneet sen kansan, ja se on hartaasti ja uskollisesti kiintynyt ikivanhaan uskontoomme. Sen keskuudesta hän saisi pysyvän turvapaikan, josta 'valehtelevat kerettiläiset' eivät voisi häntä saavuttaa. Juuri sinne Matai Shang on mennyt."
"Ja koko Kaolissa ei ole ainoatakaan lentokonetta, jolla voisimme ajaa häntä takaa", valitin.
"Eikä lähempänä kuin Ptarthissa", huomautti Thuvan Dihn.
"Odottakaapa!" puhkesin kiihkeästi puhumaan. "Tämän laajan metsän reunassa on sen therneiltä ottamani lentokoneen hylky, jolla saavuin sinne. Jos saan mukaani miehiä sitä noutamaan ja koneseppiä avukseni, niin se on korjattu kahdessa päivässä."
Olin kovasti epäillyt Kaolin jeddakin äkillisen uskostaluopumisen vilpittömyyttä, mutta hän hyväksyi ehdotukseni niin ilomielin ja määräsi niin ripeästi upseereja ja miehiä käytettävikseni, että epäilysteni viimeisetkin hivenet häipyivät.
Kahden päivän kuluttua lentokone oli vartiotornin laella täysin lähtövalmiina. Thuvan Dihn ja Kulan Tith olivat antaneet kahden kansan apukeinot määräysvaltaani — miljoonia sotilaita oli käskettävissäni. Mutta lentokoneeni kykenin minun ja Woolan lisäksi kantamaan vain yhden miehen.
Kun nousin koneeseen, sijoittui Thuvan Dihn viereeni. Loin häneen kysyvän ja hämmästyneen silmäyksen. Hän kääntyi puhumaan korkeimmalle seurassaan Kaoliin saapuneelle upseerille.
"Sinun tehtäväksesi uskon seurueeni saattamisen takaisin Ptarthiin", sanoi hän. "Siellä kykenee poikani hoitamaan hallitusta poissa ollessani. Heliumin prinssi ei saa yksin mennä vihollismaahan, Olen puhunut. Hyvästi!"
KAHDEKSAS LUKU
Haaskaluolien läpi
Yötä päivää kiidimme suoraan pohjoista kohti pakenevan lentokoneen suuntaan sovitetun kompassimme ohjaamina, johon ei oltu kajottu sen jälkeen, kun olin sen suunnannut thernien linnoituksesta lähdettyäni.
Aikaisin seuraavana iltana kävi ilma tuntuvasti viileämmäksi. Olimme jo lentäneet siksi kauas päiväntasaajasta, että varmasti lähestyimme pohjoisia arktisia seutuja.
Kaikki se, mitä tiesin tätä tuntematonta maata tutkimaan lähteneiden lukemattomien retkikuntien kohtalosta, oli omiaan tekemään minut varovaksi, sillä ainoakaan lentokone, joka oli uskaltanut jäävyöhykkeen etelärajaa reunustavan jäämuurin taakse, ei ollut koskaan palannut.
Miten sinne menneille oli käynyt, siitä ei kukaan tietänyt mitään muuta kuin että he olivat iäksi kadonneet ihmisten näkyvistä napaa ympäröivään kaamean salaperäiseen maahan.
Jäämuurilta oli navalle siksi lyhyt matka, että nopea lentokone ei tarvinnut sitä varten kuin joitakuita tunteja, minkä vuoksi oletettiin, että joku hirveä onnettomuus väijyi niitä, jotka olivat saapuneet tähän "kiellettyyn maahan", kuten ulkomaailman marsilaiset olivat alkaneet sitä nimittää.
Hidastutin senvuoksi vauhtiamme lähestyessämme jäämuuria, sillä aikomukseni oli lentää jääröykkiön yli varovasti päiväiseen aikaan, joten voisin edeltäpäin nähdä viritetyt satimet, jos pohjoisnavalla todellakin oli asuttu maa, sillä vain siellä voin kuvitellakaan jotakin sellaista paikkaa, jossa Matai Shang voisi tuntea olevansa suojassa Heliumin prinssiltä John Carterilta. Lensimme etanan vauhtia vain muutamien metrien korkeudessa — kirjaimellisesti tunnustellen tietämme pimeässä, sillä molemmat kuut olivat laskeneet ja pilvet, joita Marsissa tavataan vain molemmilla navoilla, tekivät yön sysimustaksi.
Äkkiä oli edessämme korkea valkoinen seinämä, ja vaikka käänsin peräsimen jyrkästi ja panin koneet käymään taaksepäin, en saanut törmäystä enää estetyksi. Hirvittävästi rysähtäen lentokoneemme sattui korkeaan esteeseen vinossa suunnassa.
Alus kallistui melkein kumoon; koneet pysähtyivät; kaikki levyillä päällystetyt kannatussäiliöt särkyivät ja aluksemme suistui keula edellä maahan kuuden metrin korkeudesta.
Onneksi emme kumpikaan loukkaantuneet. Ponnisteltuamme vapaiksi lentokoneemme hylyn pirstaleiden seasta näimme näköpiirin yläpuolella juuri kohoavan pienemmän kuun valossa olevamme valtavan jäämuurin juurella. Siitä pilkisti esiin laajoja suonia graniittikalliota, joka esti jään liukumasta kauemmaksi etelään. Mikä onnettomuus! Emme olleet lähelläkään päämääräämme, ja lentokoneemme tuhoutui tämän äkkijyrkän, ylipääsemättömän kallio- ja jäämuurin väärällä puolella.
Katsahdin Thuvan Dihniin. Hän vain pudisti masentuneena päätään.
Yön loppuosan vietimme vapisten kietoutuneina riittämättömän vähäisiin silkki- ja turkispeitteisiimme hangella jäämuurin juurella.
Päivän koittaessa alkoi lamaannus haihtua mielestäni ja tavallinen toiveikkuuteni palata, vaikka minun olikin myönnettävä, että meillä ei ollut kovinkaan paljon ilon syytä.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Thuvan Dihn. "Kuinka voimme selviytyä tuosta ylipääsemättömästä esteestä?"
"Ensin meidän on todettava, ettei se ole ylipääsemätön", vastasin. "En usko, että sen läpi on mahdoton mennä, ennenkuin olen kiertänyt sen täydelleen ympäri ja pettyneenä saapunut uudelleen tähän samaan paikkaan. Kuta pikemmin lähdemme liikkeelle, sen parempi, sillä muuta keinoa en keksi, ja meiltä kuluu enemmän kuin kuukausi tämän pitkän ja vaivaloisen jäisen tien kulkemiseen."
Viisi päivää ponnistelimme vilua ja nälkää kärsien eteenpäin jäämuurin juurella olevaa röykkiöistä jäätikköä pitkin. Sekä päivällä että yöllä saimme torjua meitä ahdistavia hurjia, paksuturkkisia petoja. Millä hetkellä hyvänsä saattoi joku kammottava pohjolan hirviö karata kimppuumme.
Lukuisimmat ja samalla vaarallisimmat olivat aptien hyökkäykset.
Apti on kookas, valkoturkkinen, kuusiraajainen otus. Kahdella raajaparillaan, lyhyillä tanakoilla jaloillaan, se liikkuu vikkelästi lumessa ja jäällä. Kolmannen parin raajat, jotka ovat kiinni lavoissa kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyvät valkeisiin, karvattomiin käsiin, joilla se tarttuu saaliiseen.
Sen pää ja kita muistuttavat virtahepoa enemmän kuin mitään muuta maapallon eläintä, sillä poikkeuksella, että sen alaleuasta ulkonee kaksi valtavaa, heikosti alas- ja eteenpäin kaartuvaa sarvea.
Sen hirveän isot silmät olivat minusta harvinaisen kummalliset. Kahtena laajana, soikeana täplänä ne ulottuivat pään molemmin puolin sarvien juurelle saakka, joten nämä aseet pistävät esiin silmän alanurkasta Itse silmä on verkkomainen, tuhansien silmujen muodostama kudos.
Tällainen silmänrakenne tuntui minusta merkilliseltä sellaisella eläimellä, joka oleskelee huikaisevilla jää- ja lumikentillä, ja vaikkakin tutkiessani tarkoin useita surmaamiani otuksia huomasin, että kullakin pikkusilmällä oli oma luomensa, joten eläin voi mielensä mukaan sulkea niitä niin monta kuin halusi, pidin kuitenkin varmana, että luonto oli muovannut pedon silmät tällaisiksi sen tähden, että se vietti suuren osan elämästään pimeissä, maanalaisessa onkaloissa.
Pian sen jälkeen kohtasimme kookkaimman näkemämme aptin. Otus oli lapojen kohdalta noin kahden ja puolen metrin korkuinen ja niin kiiltävän sileä, että olisin voinut vannoa sitä äskettäin sui'tun.
Se seisoi paikallaan katsellen meitä, kun lähestyimme sitä. Olimme jo oppineet, että oli ajan tuhlaamista koettaa kiertää näitä pahanhengen riivaamia alituisessa raivon tilassa olevia petoja, joita harhailee kolkossa pohjolassa ahdistaen jokaista elävää olentoa, joka joutuu niiden kauaskantavien silmien näköpiiriin. Silloinkin kun niiden vatsa on täysi eivätkä ne kykene syömään enää mitään, ne kuitenkin surmaavat nauttien tappamisesta. Kun tämä apti ei karannut kimppuumme, vaan sensijaan pyörsi ympäri ja hölkytti tiehensä meidän tullessamme sitä lähemmäksi, olisin senvuoksi ollut hyvin ihmeissäni, jollen olisi sattunut näkemään kultaisen renkaan välähtävän sen kaulassa.
Myöskin Thuvan Dihn huomasi sen, ja molemmille meille se merkitsi toivon pilkahdusta. Vain ihmiset olivat voineet panna renkaan eläimen kaulaan, ja koska ei ainoakaan tuntemamme marsilaisrotu ollut koskaan koettanut kesyttää villejä apteja, niin sen täytyi kuulua pohjolassa asuvalle kansalle, jonka olemassaolostakaan emme tietäneet mitään — kenties Barsoomin tarunomaiselle keltaiselle kansalle, aikoinaan voimakkaalle rodulle, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon, mutta jonka jotkut tiedemiehet olivat arvelleet vieläkin elävän jäisessä pohjolassa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme heti seuraamaan isoa petoa. Woolalle selvitettiin nopeasti, mikä oli tarkoituksemme, niin että meidän oli tarpeetonta koettaa pysytellä eläimen näkyvissä tämän vikkelästi kiitäessä rosoisella jäätiköllä, kadoten pian näkymättömiin.
Lähes kaksi tuntia veivät jäljet pitkin jäämuuria kääntyen sitten äkkiä sitä kohti. Näillä paikoin oli maan pinta epätasaisinta ja vaikeakulkuisinta mitä milloinkaan olen nähnyt.
Tavattomat graniittimöhkäleet sulkivat tien joka suunnalla. Jäässä oli syviä halkeamia, joihin olimme vaarassa suistua, jos jalkamme vähänkin lipeäisi. Ja pohjoisesta kantautui heikon tuulen hengen mukana sieraimiimme sanoin kuvaamaton löyhkä, joka oli meidät melkein tukahduttaa.
Taaskin kului kaksi tuntia, ennenkuin olimme ponnistelleet muutamia satoja metrejä eteenpäin päästäksemme jäämuurin juurelle.
Kun sitten käännyimme seinämäisen graniittiulkoneman nurkitse, avautui eteemme toista hehtaaria laaja tasainen aukeama. Sen vierellä kohosi jäinen vuori huimaavan korkeana röykkiönä, jota olimme hämmästellen katselleet jo päiväkausia, ja edessämme ammotti luolan pimeä suu.
Inhoittava katku lähti tästä kammottavasta aukosta, ja nähdessään sen
Thuvan Dihn pysähtyi huudahtaen hämmästyksestä.
"Kaikkien esi-isieni nimessä!" hän ihmetteli. "Totta totisesti olen saanut omin silmin nähdä tarunomaiset Haaskaluolat! Jos tuo on todella niiden suu, niin olemme löytäneet jäämuurin läpi vievän tien.
"— Barsoomin ensimmäisten historioitsijoiden ikivanhoissa kertomuksissa — niin vanhoissa, että niitä on monien miespolvien aikana pidetty taruna — kuvataan keltaisen rodun vaellusta sen paetessa vihreitä heimoja, jotka raivosivat kautta Barsoomin, kun hallitsevien rotujen oli valtamerien kuivuessa poistuttava turvapaikoistaan.
"— Niissä kerrotaan, kuinka tämän aikoinaan voimakkaan rodun tähteet yhtä mittaa ahdistettuina harhailivat, kunnes ne vihdoin löysivät aukon, josta pääsivät pohjoisessa olevan jäämuurin läpi navalla olevaan hedelmälliseen laaksoon.
"— Heidän pakopaikkaansa johtavan maanalaisen käytävän suulla käytiin ankara taistelu, josta keltainen kansa selviytyi voittajana, ja luoliin, joiden kautta heidän uuteen kotimaahansa oli kuljettava, voittajat kasasivat kaatuneiden sekä keltaisten että vihreiden ruumiit, jotta niiden löyhkä estäisi heidän vihollisensa myöhemmin yrittämästä takaa-ajoa.
"— Ja siitä päivästä lähtien on tämän tarumaan kuolleet aina tuotu Haaskaluoliin, että ne vielä kuoltuaankin mädätessään palvelisivat maataan suojaamalla sitä vihollisten hyökkäyksiltä. Tänne tuodaan, niin kertoo taru, myöskin kaikki keltaisen kansan jätteet ja törky — kaikki se, mikä mätänee ja on niin ollen omiaan tehostamaan tätä kamalaa hajua, joka tuntuu sieraimissamme.
"— Ja lahoavien ruumiiden keskellä väijyy kuolema joka askelella, sillä täällä on hurjien aptien tyyssija, jonka saastaa ne lisäävät saaliittensa jäännöksillä. Se on hirvittävä tie määräpaikkaamme, mutta se on ainoa."
"Oletko siis varma, että olemme löytäneet keltaisen kansan maahan vievän tien?" huudahdin.
"Olen niin varma kuin voin olla", vastasi hän, "kun luuloani tukemassa on vain ikivanha taru. Mutta näethän, kuinka hyvin kaikki yksityiskohdat tähän asti ovat sopusoinnussa keltaisen rodun valtakautta koskevan tarun kanssa. Niin, olen varma, että olemme löytäneet heidän muinoiseen piilopaikkaansa johtavan tien."
"Jos niin on, ja rukoilkaamme, että niin olisi", virkoin, "niin täällä selvinnee meille myöskin Heliumin jeddakin Tardos Morsin ja hänen poikansa Mors Kajakin salaperäinen katoaminen, sillä lukuisat retkikunnat ja lukemattomat vakoojat, jotka ovat lähes kaksi vuotta olleet heitä etsimässä, eivät ole jättäneet tutkimatta ainoatakaan muuta kohtaa koko Barsoomissa. Viimeinen heiltä saapunut tieto kertoi, että he lähtivät etsimään Carthorisia, uljasta poikaani, jäämuurin toiselta puolen."
Puhuessamme olimme menneet luolan suulle, ja kun astuimme kynnyksen yli, niin lakkasin ihmettelemästä, että tämän kamalan polun kauhut olivat muinoin pysähdyttäneet keltaisen kansan vihreät viholliset.
Ihmisten luita oli ensimmäisen luolan lattialla miehen korkuisina kasoina, ja kaikkialla oli hajoamistilassa olevaa lihaa mätävellinä, jonka läpi aptit olivat jyrsineet kammottavan uran ensimmäisen takana olevan toisen luolan suulle.
Tämä ensimmäinen onkalo, kuten kaikki seuraavatkin, oli matala, joten inhoittava löyhkä oli tiivistynyt niin voimakkaaksi, että se oli melkein kouraantuntuvaa. Teki melkein mieli vetäistä lyhyt miekka tupesta ja hakata sillä tietä puhtaaseen ilmaan.
"Voiko ihminen pysyä elossa hengittäessään näin turmeltunutta ilmaa?" kysyi tukehtumaisillaan oleva Thuvan Dihn.
"Ei luullakseni pitkää aikaa", vastasin. "Rientäkäämme sen vuoksi! Minä menen edellä, ole sinä viimeisenä, Woola välissämme. Eteenpäin!" Näin sanoen aloin ripeästi tunkeutua katkuavien röykkiöiden välitse.
Kohtaamatta ulkonaista vastustusta menimme seitsemän erikokoisen luolan läpi, jotka kaikki täytti samanlainen ja yhtä pistävä löyhkä. Kahdeksannessa luolassa oli aptien pesä.
Onkalossa oli ainakin parikymmentä isoa petoa. Jotkut niistä nukkuivat, toiset jyrsivät äsken surmaamiaan saaliita tai tappelivat keskenään naaraksista.
Täällä, näiden eläinten pesän himmeässä valaistuksessa olivat isot silmät selvästikin suuriarvoiset, sillä sisemmissä luolissa vallitsi niin synkkä hämärä, ettei se ollut paljoakaan parempi kuin sysimusta pimeys.
Yritys mennä tuon raivoisan lauman keskitse näytti minustakin äärimmäiseltä hulluudelta. Ehdotin senvuoksi Thuvan Dihnille, että hän palaisi Woolan kanssa ulkomaailmaan päästäkseen takaisin sivistyneihin oloihin ja palatakseen mukanaan tarpeeksi voimia voittamaan sekä aptit että muutkin esteet, joita mahdollisesti kohdattaisiin, ennenkuin päästäisiin päämäärään.
"Sillä välin", jatkoin, "voin kenties keksiä jonkun keinon raivatakseni itselleni tien keltaisen kansan maahan, ja jollei se minulle onnistu, niin on vain yksi henki uhrattu. Jos menisimme kaikki eteenpäin ja tuhoutuisimme, niin ei jäisi ketään opastamaan Dejah Thorisin ja tyttäresi avuksi saapuvaa retkikuntaa."
"Minä en palaa jättäen sinut tänne yksin, John Carter", selitti Thuvan
Dihn. "Mene voittoon tai kuolemaan, Ptarthin jeddak pysyy rinnallasi.
Olen puhunut."
Hänen äänensävystään tunsin, että kaikki väittely oli turhaa. Minun oli niin ollen pakko taipua, ja lähetin Woolan takaisin viemään sanaa pantuani sen kaulaan sitomaani metallikoteloon kiireisesti kyhäämäni kirjelipun. Käskin uskollisen eläimen etsiä käsiinsä Carthorisin Heliumista, ja vaikkakin sinne oli matkaa puoli maailmaa ja välillä väijyi lukemattomia vaaroja, niin tiesin Woolan sen tekevän, jos se suinkin olisi mahdollista.
Kun luonto oli sille antanut harvinaisen nopeuden ja kestävyyden sekä peloittavan rohkeuden, joten se kykeni pitämään puoliaan jokaista tiellä sattuvaa yksinäistä vihollista vastaan, niin sen terävä äly ja ihmeellinen vaisto pitäisivät kyllä huolen kaikesta muusta, mikä olisi välttämätöntä tehtävän menestykselliselle suorittamiselle.
Ilmeisen vastahakoisesti tämä iso otus kääntyi poistuakseen luotani totellen käskyäni, ja ennenkuin se lähti, en jaksanut hillitä itseäni, vaan kiersin käsivarteni sen paksun kaulan ympäri jäähyväissyleilyksi. Se hieroi naamaansa poskeani vasten viimeiseksi hyväilyksi ja kiiti hetkistä myöhemmin Haaskaluolien lävitse ulkomaailmaa kohti.
Carthorisille lähettämässäni kirjelipussa annoin hänelle tarkat ohjeet Haaskaluolien löytämiseksi ja teroitin hänelle, kuinka välttämätöntä oli käyttää tätä tietä missään nimessä koettamatta lentää jäämuurin ylitse sotalaivastolla. Kerroin, etten voinut aavistaakaan, mitä kahdeksannen luolan takana oli; mutta olin varma siitä, että jossakin jäämuurin takana oli hänen äitinsä Matai Shangin vallassa ja että hänen isoisänsä ja tämän isä mahdollisesti myöskin olivat siellä, jos he vielä elivät.
Edelleen neuvoin häntä pyytämään Kulan Tithiltä ja Thuvan Dihnin pojalta sotilaita ja laivoja, että retkikunnasta tulisi siksi voimakas, että sen tehtävä onnistuisi ensi iskulla.
"Ja", lopetin kirjeeni, "jos ehdit, niin ota Tars Tarkas mukaasi, sillä jos elän siihen asti, kun te saavutte, en tiedä mikä olisi minusta hauskempaa kuin saada taaskin taistella rinnatusten vanhan ystäväni kanssa."
Woolan mentyä Thuvan Dihn ja minä piileskellen seitsemännessä luolassa pohdimme useita suunnitelmia päästäksemme kahdeksannen onkalon läpi, mutta hylkäsimme ne kaikki. Tähystyspaikaltamme näimme, että aptien keskeinen tappelu alkoi vaimentua ja että monet niistä, jotka olivat syöneet, olivat lakanneet ja käyneet pitkäkseen nukkumaan.
Pian näytti siltä, että nämä hurjat hirviöt olisivat ennen pitkää kaikki rauhallisessa unessa ja että siten saisimme tilaisuuden, vaikkakin vaarallisen, yrittää mennä niiden pesän läpi.
Yksi toisensa jälkeen aptit laskeutuivat makaamaan luolansa lattialla olevia luita peittäville pursuaville jätteille, kunnes niistä oli enää vain yksi valveilla. Tämä tavattoman kookas otus liikkui herkeämättä sinne tänne toveriensa keskellä nuuhkien luolan inhoittavaa sisustaa.
Silloin tällöin se pysähtyi tuijottamaan tiukasti ensin toista, sitten toista luolasta vievää aukkoa. Yleensä sen käyttäytyminen muistutti vahdinpitoa.
Vihdoin meidän oli pakko uskoa, että se ei paneutuisi levolle muiden pesässä olevien petojen nukkuessa, ja koettaa keksiä joku temppu sen valppauden pettämiseksi. Ehdotin lopulta Thuvan Dihnille suunnitelman, ja kun se tuntui yhtä hyvältä kuin mikä muu aikaisemmin pohtimamme hyvänsä, päätimme koettaa sitä.
Sitä varten Thuvan Dihn sijoittui aivan seinään kiinni kahdeksannen luolan aukon viereen, kun taas minä näyttäydyin tahallani vahtiaptille sen katsoessa piilopaikkaamme päin. Sitten juoksin aukon vastaiselle puolelle painautuen seinää vasten.
Päästämättä ääntäkään iso peto siirtyi vikkelästi seitsemättä onkaloa kohti tarkastamaan, minkälainen häiritsijä oli niin varomattomasti tunkeutunut näin kauaksi sen asuma-alueelle.
Kun se pisti päänsä luolien väliseen ahtaaseen aukkoon, odotti sitä kummallakin puolella uhkaava pitkä miekka, ja ennenkuin se ennätti päästää ainoatakaan murahdusta, kieri sen katkaistu pää jalkoihimme.
Heti tähystimme kahdeksanteen luolaan — ei yksikään apti liikahtanut. Ryömimme aukossa viruvan pedon ruhon ylitse ja astuimme inhoittavaan ja vaaralliseen pesään.
Hitaasti kuin etanat etenimme äänettömästi ja varovasti kierrellen kookkaita, nukkuvia otuksia. Hengitystämme lukuun ottamatta ei kuulunut mitään muuta kuin tirskuvaa ääntä, kun nostimme jalkojamme liejumaisesta mädäntyneestä lihasta, jota pitkin hiivimme.
Olimme keskellä luolaa, kun yksi vakaisen iso peto liikahti rauhattomasti, juuri kun nostin jalkaani sen pään ylitse päästäkseni pedon sivuitse.
Odotin henkeä pidättäen ja pysytellen yhden jalan varassa, sillä en uskaltanut hievauttaa ainoatakaan lihastani. Oikeassa kädessäni oli terävä pitkä miekkani, kärki tuuman päässä villiä sydäntä verhoavasta tuuheasta turkista.
Vihdoin aptin jäsenet kävivät jälleen veltoiksi, se huokaisi ikäänkuin selvittyään pahasta unesta, ja alkoi taaskin huokua syvässä unessa olevan eläimen tasaisessa tahdissa. Laskin ilmassa olevan jalkani peloittavan pään toiselle puolelle ja pian olin astunut pedon ylitse.
Thuvan Dihn seurasi kintereilläni, ja ennen pitkää olimme otuksien huomaamatta saapuneet toiselle ovelle. Haaskaluolat ovat muodostuneet kahdestakymmenestäseitsemästä toistensa yhteydessä olevasta onkalosta, jotka näyttävät virtaavan veden kovertamilta. Ammoisessa muinaisuudessa on mahtava virta laskenut etelään tämän ainoan, napaseutua ympäröivän kallio- ja jäämuurin läpi vievän väylän kautta.
Thuvan Dihn ja minä jatkoimme matkaamme jäljelläolevien yhdeksäntoista luolan kautta seikkailuitta ja kommelluksitta.
Perästäpäin saimme tietää, että Haaskaluolien aptit ovat kaikki samassa luolassa vain kerran kuukaudessa. Muina aikoina ne liikkuvat yksitellen tai parittain luolissa ja niiden ulkopuolella, joten olisi jotakuinkin mahdotonta päästä kaikkien kahdenkymmenenseitsemän onkalon läpi kohtaamatta ainakin yhtä aptia melkein jokaisessa. Kerran kuukaudessa ne nukkuvat kokonaisen päivän, ja sattumalta osuimme saapumaan juuri sellaisena päivänä.
Lähdettyämme viimeisestä luolasta olimme autiossa, lumen ja jään peittämässä seudussa, mutta löysimme selvän, pohjoiseen päin vievän polun. Tiellä oli isoja kivilohkareita, samoin kuin oli ollut jäävuorien eteläpuolellakin, joten emme milloinkaan nähneet muuta kuin vähän matkaa eteenpäin.
Parin tunnin kuluttua saavuimme tavattoman isolle kivijärkäleelle, jonka ympäri kierrettyämme jouduimme jyrkälle; laaksoon viettävälle rinteelle.
Suoraan edessämme oli puolitusinaa tummannäköisiä, mustapartaisia miehiä, joiden iho oli samanvärinen kuin kypsä sitruuna.
"Barsoomin keltaisia ihmisiä!" kirkaisi Thuvan Dihn, ikäänkuin hänen olisi vielä nytkin, nähdessään nämä miehet, ollut vaikea uskoa, että se rotu, jonka odotimme tapaavamme piiloutuneena tähän syrjäiseen ja eristettyyn maahan, todella oli olemassa.
Vetäydyimme lähellä olevan kiven suojaan tarkkailemaan pienen seurueen puuhia. Miehet seisoivat yhdessä sikermässä toisen ison kiven juurella selin meihin päin.
Yksi heistä tirkisteli graniittimöhkäleen nurkitse ikäänkuin pitäen silmällä jotakin vastaiselta puolelta saapuvaa henkilöä.
Pian hänen vaanimansa olento ilmestyi näköpiiriini, ja näin, että hän oli myöskin keltainen mies. Kaikilla heillä oli yllään upeat turkit, kuudella ensinmainitulla musta- ja keltaviiruisesta orlukin nahasta, kun taas yksinään lähestyvän miehen tamineet olivat hohtavan valkoisesta aptinnahasta.
Keltaisilla miehillä oli aseinaan kaksi miekkaa, ja kunkin selässä riippui lyhyt heittokeihäs. Vasempaan käsivarteen oli kiinnitetty maljamainen kilpi, joka ei ollut tavallista lautasta suurempi, ja kovera puoli oli ulospäin, vastustajaa kohti.
Nämä kilvet näyttivät surkean pieniltä ja turhanpäiväisiltä puolustusvälineiltä kohtalaistakaan miekkamiestä vastaan, mutta myöhemmin sain nähdä, mikä tarkoitus niillä oli ja kuinka hämmästyttävän taitavasti keltaiset miehet niitä käsittelivät.
Huomioni kiintyi heti kullakin sotilaalla olevaan toiseen miekkaan. Nimitän sitä miekaksi, mutta itse asiassa se oli terävä säilä, jonka päässä oli koukku.
Toinen miekka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin koukkupäinen vehje, pituudeltaan pitkän ja lyhyen miekkani väliltä. Se oli suora ja kaksiteräinen. Mainitsemieni aseiden lisäksi kullakin miehellä riippui varushihnoista tikari.
Kun valkoturkkinen mies lähestyi, niin väijyvät tarttuivat lujemmin miekkoihinsa — koukkupäinen oli vasemmassa, suora oikeassa kädessä, kun taas pikku kilpi tanakasti oli vasemmassa ranteessa metallisen renkaan kannattamana.
Kun yksinäinen sotilas saapui toisten kohdalle, niin he kaikki kuusi hyökkäsivät hänen kimppuunsa päästäen hornamaisen kiljunnan, joka eniten muistutti lounaisten valtioiden apashien sotahuutoa.
Ahdistettu paljasti heti molemmat miekkansa, ja sitten sain nähdä niin oivallista miekkailua kuin suinkin saattaa toivoa näkevänsä.
Terävillä koukuillaan taistelijat koettivat tarttua vastustajaansa, mutta salamannopeasti maljamainen kilpi lennähti viuhuvan aseen tielle, ja koukku sattui sen koverrukseen.
Kerran sai yksinäinen sotilas tartutuksi koukullaan erästä vastustajaansa kyljestä, veti hänet lähelleen ja työnsi miekkansa hänen lävitseen.
Mutta ottelu oli liian epätasainen, ja vaikkakin yksinäinen sotilas oli paljoa taitavampi ja uljaampi miekkailija kuin yksikään vastustajansa, niin näin että oli vain ajan kysymys, milloin hänen jäljelläolevat viisi vastustajaansa saisivat hänet harvinaisen reippaasta puolustautumisestaan huolimatta paljastamaan itsensä ja surmaisivat hänet.
Myötätuntoni on aina ollut heikomman puolella, ja vaikkakaan en tuntenut miesten ottelun syytä, en kuitenkaan voinut jäädä kädet ristissä seisomaan ja katsomaan, kuinka lukumäärältään ylivoimaiset vastustajat teurastaisivat uljaan miehen.
Hyvin vähän välitin minkäänlaisen tekosyyn keksimisestä, sillä rakastan kelpo ottelua liian paljon tarvitakseni mitään muuta syytä liittyäkseni siihen mukaan, kun tilaisuus tarjoutuu.
Niinpä, ennenkuin Thuvan Dihn aavisti, mitä aioin tehdä, hän näki minut valkopukuisen keltaisen miehen rinnalla hurjasti taistelemassa tämän viiden vastustajan kanssa.
YHDEKSÄS LUKU
Keltaisen kansan keskuudessa
Thuvan Dihn ei vitkastellut rientäessään rinnalleni, ja vaikkakin koukkupäiset aseet olivat meistä outoja ja olimme niiden käsittelyyn tottumattomia, niin pian olimme kolmisin selviytyneet viidestä mustapartaisesta vastustajastamme.
Kun taistelu oli päättynyt, kääntyi uusi tuttavamme minuun päin, irroitti kilven ranteestaan ja tarjosi sitä minulle. En tietänyt, mitä hänen menettelynsä merkitsi, mutta arvelin hänen sillä tavoin tahtovan osoittaa kiitollisuuttaan.
Myöhemmin kuulin, että kilven antaja siten kuvaannollisesti osoitti olevansa valmis uhraamaan henkensä vastalahjaksi jostakin suuresta palveluksesta. Ja minun oli odotettu kieltäytyvän, kuten empimättä teinkin.
"Ota sitten Talulta, Marentinan ruhtinaalta", lausui keltainen mies, "tämä kiitollisuuden merkki." Näin sanoen hän pisti kätensä avaran turkkinsa liepeen alle ja veti esille rannerenkaan, jonka hän kiinnitti käteeni. Sitten hän suoritti saman toimituksen Thuvan Dihnille. Senjälkeen hän kysyi nimeämme ja kotimaatamme. Hän näytti olevan hyvin perehtynyt ulkomaailman maantietoon, ja kun selitin olevani Heliumista, hän kohotti kulmiaan.
"Vai niin", hän huomautti, "olet etsimässä hallitsijaanne ja hänen seuruettaan?"
"Mitä tiedät heistä?" kysyin.
"En paljoakaan muuta kuin että he joutuivat setäni Salensus Ollin, jeddakien jeddakin, Okarin, Barsoomin keltaisen kansan maan, hallitsijan vangiksi. Heidän kohtalostaan en tiedä mitään, sillä olen sodassa setäni kanssa, joka tahtoisi musertaa valtani Marentinan ruhtinaskunnassa.
"— Nämä sotilaat, joiden käsistä juuri pelastitte minut, on hän lähettänyt väijymään ja surmaamaan minut, sillä he tietävät, että saavun usein yksin metsästämään pyhiä apteja, joita Salensus Oll innokkaasti palvoo. Hänen vihansa johtuikin osaksi siitä, että kammoan hänen uskontoansa. Mutta pahimmin hän pelkää kasvavaa valtaani ja suurta puoluetta, jolla on kannattajia kautta koko Okarin ja joka pyrkii korottamaan minut Okarin hallitsijaksi ja jeddakien jeddakiksi hänen sijastaan.
"— Hän on julma ja tyrannimainen valtias, ja jollei häntä niin kovasti pelättäisi, niin voisin yhdessä yössä koota armeijan, joka lakaisisi tieltään hänen harvalukuiset uskolliset kannattajansa. Oma kansani on minulle uskollinen, eikä pieni Marentinan laakso ole vuoteen maksanut Salensus Ollille veroa.
"— Eikä hän saa meitä väkivoimalla nujerretuksi, sillä kymmenkunta miestä voi puolustaa Marentinaan vievää ahdasta solaa miljoona-armeijaa vastaan. Mutta nyt sinun asioihisi! Kuinka voin auttaa teitä? Palatsini on käytettävissänne, jos osoitatte minulle sen kunnian, että tulette Marentinaan."
"Kun tehtävämme on suoritettu", vastasin, "noudatamme mielihyvin kutsuasi. Mutta nyt autat meitä parhaiten neuvomalla meille tien Salensus Ollin hoviin ja jonkun keinon, jolla pääsisimme kaupunkiin ja palatsiin tai yleensä siihen paikkaan, missä ystävämme ovat vangittuina."
Talu silmäili vakavana parrattomia kasvojamme sekä Thuvan Dihnin punaista ja minun valkeata ihoani.
"Ensin teidän on lähdettävä Marentinaan", hän selitti, "sillä ulkomuotoanne on tuntuvasti muutettava, ennenkuin voitte toivoa pääsevänne ainoaankaan Okarin kaupunkiin. Teidän on saatava keltaiset kasvot ja musta parta sekä sellaiset tamineet ja varusteet, jotka herättävät mahdollisimman vähän epäluuloja. Palatsissani on mies, joka voi muuttaa ulkonäkönne sellaiseksi, että käytte yhtä puhdasverisistä keltaisista miehistä kuin itse Salensus Oll."
Hänen neuvonsa tuntui järkevältä, ja kun meillä ei näyttänyt olevan mitään muuta keinoa päästä turvallisesti Kadabraan, Okarin pääkaupunkiin, lähdimme Marentinan ruhtinaan Talun kanssa hänen pientä, kallioiden suojaamaa kotimaatansa kohti.
Tie oli vaikeakulkuisimpia mitä olen koskaan nähnyt enkä ihmettele, että marentinalaisten ei tarvitse paljoakaan pelätä hyökkäystä tällaisessa maassa, jossa lisäksi ei ole thoateja eikä lentokoneita. Mutta vihdoin saavuimme määräpaikkaamme, jonka ensiksi näimme matalalta kukkulalta noin kahden ja puolen kilometrin päästä itse kaupungista.
Tämä marsilaisesta sementistä rakennettu kaupunki sijaitsi syvässä, suojaisessa laaksossa. Kadut, torit ja aukiot olivat kaikki lasikaton peitossa. Ympäristö oli kokonaan hautautunut lumeen ja jäähän, mutta kaupunkia kattava pyöreä, kupumainen kristallikatos oli aivan paljaana.
Silloin oivalsin, kuinka sikäläinen kansa suojaa itseään arktisen ilmaston pakkasia ja rajusäitä vastaan, eläen mukavuudessa ja ylellisyydessä ikuisen jään peittämässä maassa.
Heidän kaupunkinsa olivat todellisia lämpöhuoneita, ja astuessani nyt ensi kertaa yhteen heidän kaupungeistaan valtasi minut rajaton kunnioitus ja ihailu tämän maailmalta hautautuneen kansan tieteellistä kykyä ja rakennustaitoa kohtaan.
Heti kun olimme tulleet kaupunkiin, Talu riisui nahkaiset päällysvaatteensa, kuten mekin teimme, ja sain nähdä, että hänen muut tamineensa erosivat varsin vähän Barsoomin punaisten kansojen käyttämistä. Nahkaisia, jalokivien ja metallikoristusten peittämiä varustuksiaan lukuun ottamatta hän oli alaston, eivätkä vaatteet olisikaan olleet mukavia niin lämpimässä ja kosteassa ilmassa.
Kolme päivää viivyimme ruhtinas Talun vieraina, ja hän käyttäytyi meitä kohtaan mahdollisimman huomaavasti ja vieraanvaraisesti. Hän opasti meitä katsomassa kaikkia laajan kaupunkinsa mielenkiintoisia nähtävyyksiä.
Marentinan ilmatehdas kykenisi rajattomasti pitämään yllä elämää pohjoisnavan kaupungeissa, vaikkakin kaikki elolliset olennot kuolevan Marsin muissa osissa tukehtuisivat ilman puutteesta, jos suuren keskustehtaan toiminta taaskin häiriintyisi, kuten sinä muistettavana aikana, jolloin sain tilaisuuden turvata hengen ja onnen tämän jo silloin niin voimakkaasti rakastamani oudon taivaankappaleen asukkaille.
Hän näytteli meille lämmityslaitosta. Auringon säteet kootaan tilaviin, kaupungin alla oleviin säiliöihin, ja tavattoman vähällä voidaan jatkuvasti säilyttää kesäinen lämpö tässä paratiisimaisen upeassa arktisessa puutarhassa.
Leveillä kaduilla, joiden pintaa peitti kylvetty, keltainen kuivuneiden merenpohjien kasvullisuus, liikkui äänettömästi keveitä ja ilmavia lentorattaita, ainoita jättiläismäisen jäämuurin pohjoispuolella käytettyjä liikennevälineitä.
Näiden ainutlaatuisten rattaiden leveät pyöränkehät ovat kumimaisia kaasurenkaita, jotka on täytetty Barsoomin kahdeksansilla eli eteenpäin ajavilla säteillä — Marsilaisten erinomainen keksintö, jonka nojalla valtavat ilmalaivat ovat tulleet mahdollisiksi ja punainen rotu voinut saavuttaa ylivallan ulkomaailmassa. Juuri nämä säteet työntävät tähden omaa tai sen heijastamaa valoa avaruuteen ja säiliöön koottuina ovat Marsin ilma-alusten kannatusvoimana.
Marentinan lentorattaiden automobiilia muistuttavissa pyörissä on näitä säteitä vain niin paljon kuin tarvitaan ohjaamiseen. Ja vaikkakin takapyörät on kytketty koneeseen, joten ne osaltaan auttavat koneen käyntiä, niin rattaiden pääasiallisena eteenpäin työntävänä voimana on pieni perään kiinnitetty potkuri.
Minulla ei ole milloinkaan ollut miellyttävämpää tunnelmaa kuin ajaessani tällaisilla loistavan mukavilla rattailla, jotka keinuivat keveästi kuin höyhen Marentinan pehmeillä sammalkaduilla. Ne liikkuivat aivan äänettömästi tulipunaisten nurmikkosarkojen sivuitse ja Marsin korkealle kehitetyille kasvilajeille ominaisten upeiden kukkien koristamien puiden lehväholveissa.
Kolmannen päivän iltapuolella hoviparturi — en osaa keksiä hänelle sopivampaa maapallolla käytettyä nimitystä — muutti sekä Thuvan Dihnin että minut niin toisennäköisiksi, etteivät omat vaimommekaan olisi ikinä meitä tunteneet. Ihomme väri oli yhtä sitruunankeltainen kuin hänen omansakin, ja sileihin kasvoihimme oli kätevästi kiinnitetty musta parta ja samanväriset viikset. Okarin sotilaiden varustukset täydensivät valepukumme, ja lämpöhuone-kaupunkien ulkopuolella liikkumista varten saimme kumpikin musta- ja keltaviiruisen orlukinnahkaisen turkin.
Talu antoi meille tarkat ohjeet Okarin, keltaisen rodun kansan, pääkaupunkiin Kadabraan vievästä tiestä. Mutta lisäksi tämä kelpo ystävä saattoi meitä vielä jonkun matkaa ja luvattuaan sitten auttaa meitä, milloin ja miten vain tulisi tilaisuutta, sanoi meille jäähyväiset.
Erotessamme hän pujotti sormeeni omituisenmuotoisen sormuksen, johon oli upotettu sysimusta himmeä kivi. Tämä kivi näytti enemmän kivihiilen palaselta kuin rajattoman arvokkaalta barsoomilaiselta jalokiveltä, joka se todellisuudessa oli.
"Näitä on vain kolme lohkaistu emäkivestä", selitti Talu, "joka on minun hallussani. Ne olen antanut erittäin luotetuille ylimyksilleni, jotka kaikki on lähetetty Salensus Ollin hoviin suorittamaan salaisia tehtäviä.
"— Jos joudut viittätoista metriä lähemmäksi jotakuta näistä kolmesta, niin tunnet siinä sormessa, jossa sormus on, äkillistä kihelmöimistä. Toisen sormuksen kantaja tuntee sitä myöskin. Se aiheutuu sähköaalloista, jotka joutuvat liikkeeseen, kun kaksi tällaista samasta emäkivestä lohkaistua kappaletta joutuu toistensa vaikutuspiiriin. Siitä tiedät, että läheisyydessäsi on ystävä, jonka apuun voit tarpeen vaatiessa turvautua.
"— Jos joku toinen, jolla on tällainen jalokivi, pyytää apuasi, niin älä kiellä sitä häneltä, ja jos olet hengenvaarassa, niin nielaise sormus mieluummin kuin annat sen joutua vihollisten käsiin. Pidä siitä vaaria kuin hengestäsi, John Carter, sillä joskus se saattaa olla sinulle henkeäsi arvokkaampi."
Tämän jäähyväiskehoituksen jälkeen kunnon ystävämme kääntyi takaisin Marentinaa kohti. Me puolestamme ohjasimme askeleemme Kadabran kaupunkia ja jeddakkien jeddakin Salensus Ollin hovia kohti.
Jo samana iltana saimme muurien ympäröimän ja lasikatoksisen Kadabran näkyviimme. Se on matalassa, lumipeittoisten kumpujen ympäröimässä notkelmassa lähellä napaa. Siitä solasta, jonka kautta saavuimme laaksoon, oli erittäin hyvä näköala tähän suureen pohjolan kaupunkiin. Sen kristallikupu säihkyi kirkkaassa auringon paisteessa paljon korkeammalla kuin ulkomuuri, joka ympäröi sitä hyvinkin sadanviidenkymmenen kilometrin pituisena.
Kaupunkiin päästään säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan sijaitsevista jykevistä porteista. Mutta niinkin etäältä katsellessamme näimme, että ne kaikki olivat kiinni. Talun kehoituksen mukaisesti päätimme yrittää mennä kaupunkiin vasta seuraavana aamuna. Kuten Talu oli maininnut, oli kukkuloiden rinteissä useita luolia, ja yhteen sellaiseen ryömimme yöksi. Lämpimissä orlukinnahkaisissa turkeissamme oli meidän varsin mukava nukkua, ja erittäin virkistävän unen jälkeen heräsimme seuraavana aamuna vasta päivän valjettua. Kaupungin asukkaat olivat jo jalkeilla, ja useista porteista näimme keltaisia ihmisiä tulevan ryhminä ulos. Noudatimme tarkoin marentinalaisen ystävämme antamia ohjeita ja pysyimme piilossa monta tuntia, kunnes eräs seurue, jossa oli kuusi sotilasta, oli mennyt piilopaikkamme alapuolitse ja kohonnut kukkuloille samaa solaa myöten, jonka kautta me olimme edellisenä iltana saapuneet.
Annoimme heidän ensiksi edetä varmasti pois luolamme näkyvistä, sitten ryömimme ulos ja menimme heidän jäljestään. Saavutimme heidät kukkuloilla.
Päästyämme jotakuinkin lähelle heitä, puhuttelin heidän johtajaansa, jolloin koko seurue pysähtyi ja kääntyi meihin päin. Nyt oli tärkeä hetki. Jos vain saisimme nämä miehet uskomaan, niin kaikki muu kävisi verrattain helposti.
"Kaor!" huudahdin astuen heitä kohti.
"Kaor!" vastasi seuruetta komentava upseeri.
"Olemme Illallista", jatkoin, mainiten Okarin kaukaisimman kaupungin, jonka liikeyhteys Kadabran kanssa oli perin vähäinen. "Saavuimme vasta eilen illalla, ja portin vartioston kapteeni kertoi meille tänä aamuna, että olette menossa metsästämään orlukeja, mihin urheiluun meillä ei ole tilaisuutta kotiseuduillamme. Olemme kiiruhtaneet perästänne pyytämään teitä ottamaan meidät seuraanne."
Upseeri pettyi täydelleen ja antoi hyvin herttaisesti meille luvan tulla siksi päiväksi heidän mukaansa. Umpimähkäinen arvaamisemme, että he olivat menossa metsästämään orlukeja, oli osunut oikeaan, ja Talu olikin sanonut, että kymmenestä seurueesta, jotka lähtivät Kadabrasta meidän kulkemamme solan kautta, yhdeksällä olisi juuri tämä päämäärä, sillä se tie vie suoraan laajoille tasangoille, joilla näitä norsunkokoisia petoeläimiä oleksii.
Metsästykseen nähden meni se päivä aivan hukkaan, sillä emme nähneet ainoatakaan orlukia. Mutta se oli meidän onneksemme, sillä keltaisia miehiä harmitti huono onni niin kovasti, etteivät he tahtoneet palata kaupunkiin samasta portista, jonka kautta olivat aamulla tulleet, sillä he olivat nähtävästi suurennellen kerskuneet portin kapteenille, kuinka taitavia he olivat tässä vaarallisessa urheilussa.
Lähestyimme senvuoksi Kadabraa sellaiselta kohdalta, joka oli useiden kilometrien päässä seurueen aamulla käyttämästä poreista, joten me vältimme vaaran joutua selittelemään ja vastaamaan portin kapteenin kiusallisiin kysymyksiin, jonka olimme kertoneet neuvoneen meitä lähtemään juuri tämän metsästysseurueen jäljestä.
Päästyämme aivan kaupungin lähelle kiintyi huomioni korkeaan, mustaan torniin, joka kohosi satoja metrejä ilmaan, kuten näytti, sekavasta, nyt osittain lumen peittämästä köysi- ja hylkyläjästä.
En uskaltanut kysyä, mikä se oli, peläten herättäväni epäluuloja, jos paljastaisin ilmeisen tietämättömyyteni sellaisista seikoista, jotka minun keltaisena miehenä kenties pitäisi tuntea. Mutta ennenkuin saavuimme kaupungin portille, sain tietää kolkon tornin tarkoituksen ja sen juurella olevan valtavan korkean kasan merkityksen.
Olimme melkein kaupungin portilla, kun eräs seurueen jäsen kehoitti tovereitaan katsomaan, viitaten samalla eteläistä taivaanrantaa kohti. Tähystin hänen osoittamaansa suuntaan ja erotin ison lentokoneen, joka läheni nopeasti laaksoa ympäröivien kukkuloiden ylitse.
"Yhä lisää hulluja, jotka pyrkivät ratkaisemaan kielletyn pohjolan arvoitusta", puheli upseeri puolittain itsekseen. "Eivätkö he koskaan luovu onnettomasta uteliaisuudestaan?"
"Toivottavasti eivät", vastasi eräs sotilaista, "sillä miten sitten saisimme orjia ja kuinka kävisi kisojemme?"
"Se on totta. Mutta kuinka typeriä nautoja he ovatkaan, kun heitä yhtenään saapuu sellaiseen seutuun, josta ei yksikään heistä ole ikinä palannut!"
"Odottakaamme, että näemme tämän lentokoneen lopun", ehdotti miehistö.
Upseeri katsahti kaupunkiin päin.
"Vartiosto on sen huomannut", hän sanoi, "me voimme jäädä tänne, sillä meitä ei tarvittane."
Minäkin silmäsin kaupunkiin päin ja näin useita satoja sotilaita tulevan lähimmästä portista. He liikkuivat verkkaisesti, ikäänkuin ei olisi ollut vähääkään kiirettä — eikä ollutkaan, kuten pian sain nähdä. Sitten vilkaisin taaskin lentokoneeseen. Se kiiti nopeasti kaupunkia kohti, ja kun se oli tullut tarpeeksi lähelle, ällistyin huomatessani, että sen potkurit eivät pyörineet.
Se lensi suoraan kolkkoa tornia kohti. Viimeisellä hetkellä alkoivat potkurin isot siivet pyöriä takaisinpäin, mutta alus meni eteenpäin ikäänkuin jonkun valtavan, vastustamattoman voiman vetämänä.
Sen kannella vallitsi kiihkeä hälinä; miehiä juoksenteli sinne tänne, panostaen tykkejä ja valmistautuen laskemaan lentoon pieniä yhden miehen lentokoneita, joita kuuluu kokonainen laivue jokaisen marsilaisen sotalaivan varustuksiin. Alus kiiti yhä lähemmäksi mustaa tornia. Seuraavalla hetkellä se törmäisi siihen. Samalla liehui laivasta tuttu merkki, jolla pienet lentokoneet lähetetään taajana parvena lentoon emolaivan kannelta.
Heti kohosi alukselta satakunta pientä lentokonetta muistuttaen tavatonta hyttysparvea. Mutta tuskin ne olivat päässeet irti taistelulaivan kannelta, kun jokainen keula kääntyi tornia kohti, ja nekin syöksyivät hirvittävää vauhtia samaa nyt välttämättömältä näyttävää tuhoa kohti, joka uhkasi suurempaa alusta.
Hetkistä myöhemmin tapahtui törmäys. Miehiä suistui laivan kannelta joka suuntaan, ja alus itse syöksyi musertuneena ja vääntyneenä tornin juurella olevaan hylkyläjään.
Yhtä aikaa sen kanssa putosivat sen pienet lentokoneet tiheänä kuurona, sillä kaikki ne olivat rajusti törmänneet vankkaa tornia vasten.
Panin merkille, että turmeltuneet lentokoneet liukuivat maahan pitkin tornin kupeita ja etteivät ne pudonneet niin nopeasti kuin olisi odottanut. Ja silloin selvisi minulle äkkiä tornin salaisuus ja samalla oivalsin, mistä syystä liian kauaksi jäämuurin tälle puolelle uskaltautunut lentäjä ei milloinkaan päässyt palaamaan. Torni oli valtavan voimakas magneetti, ja kun joku alus kerran joutui sen väkevän kaikissa barsoomilaisissa lentoaluksissa runsaasti käytetyn, aluminiumiteräkseen vaikuttavan vetovoiman piiriin, ei mikään voima enää voinut estää sitä saamasta sellaista loppua, jollaisen juuri olimme nähneet.
Myöhemmin sain tietää, että torni on täsmälleen Marsin magneettisen navan kohdalla, mutta en voi sanoa, lisäsikö se seikka ollenkaan tornin ääretöntä vetovoimaa. Olen sotilas enkä tiedemies.