X
Kumarassa ja v‰syneen‰ palasi Martin kotiin. H‰n n‰ytti vanhalta ja harmaap‰iselt‰ ukolta, jolla ei ole t‰‰ll‰ en‰‰ pitki‰ oltavia. Mutta h‰nen terveytens‰ oli silti luja ja mielens‰ masentumaton ja kova. H‰nen pieniss‰ silmiss‰ns‰ oli viel‰ eloa ja tulta, kun h‰n kiivastui.
"Oletko kuullut ik‰v‰‰ jotakin?" kysyi Fredriikka miehelt‰ns‰ ja seurasi Martinia h‰nen huoneeseensa.
"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"
"Miten sin‰ noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt tyˆhˆns‰ jo menn‰."
"Mihin tyˆhˆns‰?"
"Sin‰h‰n nyt. Ahlmaniin tietysti."
"Toista kuukauteen ei hau ole siell‰ en‰‰ ollut, kuuletko. Ei muuta kuin huviksensa ja meit‰ pett‰‰kseen k‰ynyt. Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"
"Ymm‰rr‰n, ymm‰rr‰n, ‰l‰ huuda."
"H‰n on valehdellut taas."
"S‰‰st‰ sanojasi. H‰n tietysti ei ole uskaltanut siit‰ puhua, ettei pahoittaisi meit‰."
"Sit‰ h‰n taitaa ajatella. H‰n ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin valehdella, olla h‰pe‰n‰ ja pahennuksena."
"Martin, ‰l‰ kiivastu taas. H‰n on erehtynyt."
"H‰n ei ole koskaan muuta tehnytk‰‰n. Ja sin‰ uskot aina h‰nen juttujansa. Aina sin‰ annat pett‰‰ itse‰si. Jos sin‰ kerrankin koettaisit n‰hd‰, miten asiat oikein ovat, etk‰ sotkisi niit‰ hyvyydell‰si."
"Koetanhan min‰. Enh‰n min‰ liikaa luulottele, k‰rsinh‰n min‰."
"K‰rsit, k‰rsit. Se ei tuota mit‰‰n tulosta, t‰ytyy toimia."
Is‰ k‰veli viel‰ kiivaana edestakaisin, mutta h‰nen ‰‰nens‰ oli jo lauhkeampi.
"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehd‰‰n niinkuin sin‰ tahdot.
M‰‰r‰‰ sin‰ vain, ja niin tehd‰‰n."
"T‰ss‰ me seisomme vanhoina ja harmaap‰isin‰, emmek‰ viel‰ tied‰, mit‰ olisi teht‰v‰. Oli vain yksi poika ja siit‰k‰‰n ei saatu miest‰."
ƒiti vaikeni peloissaan.
"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja h‰n sanoi, ettei Alvar ole toista kuukauteen ollut siell‰. Ja sitten mainitsi h‰n jostakin paperista, jossa piti olla minun nimeni."
"Siin‰ t‰ytyy olla erehdys."
"Vaan kun ei ole."
"Hyv‰ Jumala."
"Ja min‰ olen p‰‰tt‰nyt, ett‰ min‰ en sit‰ maksa."
"Sinun t‰ytyy."
"En. Asia menkˆˆn menojaan. Kerranhan siit‰ kuitenkin t‰llainen loppu tulee."
"Min‰ rukoilen ja sinun t‰ytyy taipua. Enkˆ ole tehnyt t‰ss‰ kaikki, mit‰ ihminen tehd‰ voi, enkˆ ole jo k‰rsinyt kylliksi? N‰eth‰n sin‰, kuinka olen nˆyryytetty, kuin maahan lyˆty, kuinka minulta on viety kaikki, kaikki. Siit‰ saakka kun sinut otin, on el‰m‰ ollut minulle pelkk‰‰ kielt‰ymist‰. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut, olenko itselleni mit‰‰n pyyt‰nyt? Nyt pyyd‰n min‰, ja jos sinulla on syd‰nt‰ v‰h‰‰k‰‰n, niin sin‰ j‰rjest‰t t‰m‰n asian minun t‰hteni."
Is‰ vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myˆntyen:
"Se on vaikeata."
"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"
"Ei ole rahoista kysymys nyt, niist‰h‰n on kysymys aina, niit‰h‰n saa j‰rjestell‰ aina, vaan on petoksesta, v‰‰rennyksest‰ kysymys. Sellaiset asiat j‰rjest‰‰ laki. Niiden peittelemist‰ ei oikeudentunto salli."
"Minun sallii", sanoi ‰iti hiljaa ja jatkoi pelj‰ten ett‰ is‰ peruutuisi: "H‰n on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella h‰nt‰, muuta min‰ en tunne. Min‰ rakastan h‰nt‰ kipein syd‰min ja olen oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyv‰‰ h‰nen kauttansa ymm‰rt‰m‰‰n ja rakastamaan."
"Mutta meill‰ on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itse‰mme ja omaa rakkauttamme kohtaan."
"Ket‰ kohtaan?"
"Yhteiskuntaa kohtaan ja niit‰ terveit‰ ja voimakkaita kohtaan, jotka tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa rikollisuutta."
"Mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰?"
"Olisi pit‰nyt antaa Alvarin menn‰ pois kotoa ajoissa, k‰vi miten k‰vi."
"Maailmalle kuljeksimaan."
"H‰n olisi saanut siell‰ koetella voimiaan, joko kest‰‰ tahi kaatua."
"H‰n olisi kaatunut."
"Mit‰ siit‰. H‰n kaatuu nytkin…"
"J‰‰h‰n h‰nelt‰ lapset."
"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, ett‰ olisi ollut parempi, jos heit‰ ei olisi ollut?"
"Oletkos sin‰ varma siit‰, ett‰ kerran toivoisit heid‰t olemattomiksi?"
"En suinkaan. Mutta mit‰‰n emme tied‰."
"ƒlk‰‰mme siis langettako tuomioitamme. Eth‰n sin‰k‰‰n ole voinut vastata j‰lkel‰isist‰si etk‰ mit‰‰n taata, niin eiv‰t muutkaan voi. Kuka on siis syyllinen?"
"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja heikot."
"Syyllinenkˆ olen siis min‰?"
"Et, ehk‰p‰ me kaikki."
"Siin‰ sanot oikein."
Is‰ huokasi kuin taakan alla ja ‰iti kohosi ylˆs. H‰n j‰i ajatuksissaan seisomaan viel‰ paikoillensa. Tietysti oli is‰ oikeassa. Mutta yht‰ oikeassa tunsi h‰nkin olevansa.
Miksi h‰nen siis tarvitsi pel‰t‰ tuota miest‰, joka oli hallinnut h‰nt‰ yli kolmekymment‰ vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin. Vieras, jonka k‰siin sattumus oli h‰net viskannut ja tehnyt h‰net h‰nen lastensa ‰idiksi. Miehenkˆ olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt h‰nen. Koko ajan oli h‰n k‰ynyt salaista sotaa heist‰. Ja nyt sai h‰n pit‰‰ heid‰t. Annankin kohta, kun h‰n oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.
Eikˆ ollut kuin pahaa unta koko t‰m‰ el‰m‰? T‰ss‰ he olivat harmaap‰isin‰ vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin kaksi vierasta. N‰in olivat he taivaltaneet el‰m‰ns‰ melkein loppuun, p‰‰sem‰tt‰ l‰hemm‰ksi toisiansa. Ja kun se heid‰n osaltansa loppui, mit‰ j‰i j‰ljelle?
Oli tuskaista ajatella sit‰. Heid‰n el‰m‰ns‰ tuntui nyt heid‰n lastensa el‰m‰n rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitk‰ onnettomuudet heit‰ vaanivat viel‰. Onni ei ollut seurannut heit‰ miss‰‰n.
Siit‰ se alkoi, kun h‰n Martiniin tutustui ja kevyesti el‰m‰ll‰‰n leikkim‰‰n rupesi. Siit‰ se alkoi.
Erik ÷hman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin h‰nen olevan kihloissa siell‰. Ja h‰n sen uskoi.
Silloin katosivat h‰nen kauniit lapsuutensa p‰iv‰t. H‰n oli el‰nyt Eriki‰ varten ja odottanut vain h‰nt‰. Mutta itselleenk‰‰n ei h‰n tahtonut tunnustaa, ett‰ isku oli sattunut h‰neen. Ja kun Martin kosi h‰nt‰ niihin aikoihin, lupautui h‰n. Erik palasi ulkomailta, mutta oli jo liian myˆh‰ist‰, h‰n oli jo Martinin. Oliko Erikill‰ ollut ket‰‰n, sit‰ ei Fredriikka saanut tiet‰‰. Vasta muutamien vuosien kuluttua h‰n nai er‰‰n kaupungin tytt‰rist‰.
Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei h‰n. H‰n kunnioitti miest‰ns‰ ja koetti unohtaa oman itsens‰ h‰nen rinnallansa. Ja kun lapsia tuli, eli h‰n heid‰n el‰m‰‰ns‰ ja iloitsi heid‰n ilojansa, ja hiljallensa, h‰nen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus h‰nen rinnastansa.
Niin, ei h‰n ollut enemp‰‰ el‰nytk‰‰n, sarjan harmaita p‰ivi‰ vain. Eik‰ h‰n ollut itse pyyt‰nytk‰‰n olla mit‰‰n. Olihan h‰n vain rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen. Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyiv‰t uusille ja tuleville. Uusille, joiden el‰m‰st‰ enemm‰n odotti ja joita enemm‰n kuin aikalaisiaan rakasti. Eiv‰tkˆ siit‰ kertoneet ne ep‰m‰‰r‰iset kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta syd‰mest‰ kumpusivat? Eiv‰tkˆ ne sis‰lt‰neet aavistusta siit‰ t‰ydellisyydest‰, jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi polvelta unelmoitiin?
XI
Kun ‰iti tuli pois is‰n luota, katosi h‰nest‰ se varmuus, jota h‰n oli jo tuntenut. H‰nt‰ huimasi ajatus ja pelotti taas kaikki. Taas tunsi h‰n itsens‰ turvattomaksi ja orvoksi. Ei ajatus edes ollut omaa.
Kuka tiesi, kuka oli oikeassa. H‰n olisi tarvinnut tukea ja turvaa. Sit‰ h‰n ei saanut miehelt‰ns‰ eik‰ lapsiltansa. Ja h‰nen oma ajatuksensa vaappui sinne t‰nne eik‰ jaksanut kasvaa eik‰ kypsy‰ voimakkaaksi eik‰ itsen‰iseksi. H‰n olisi kaivannut sellaista, jota h‰n olisi ymm‰rt‰nyt ja jonka ajatuksiin h‰n olisi saanut luottaa ja jonka tuntoihin h‰n olisi saanut turvata.
Ja heikon tavalla toivoi h‰n vain, ett‰ t‰m‰kin p‰iv‰ olisi ohi.
"K‰y is‰n luona", kehoitti h‰n Alvaria, "pist‰ydy siell‰."
"Mit‰ h‰n minusta?"
"H‰nell‰ on asiaa. ƒl‰ vastusta h‰nt‰, kuuntele vain ja pysy ‰‰neti, h‰n on hyvin vaivaantunut, h‰n siit‰ paperista."
"Joko sekin on tietona? Iida tuli ‰sken, h‰n on jo j‰rjest‰nyt sen."
"Maksanut? No Luojan kiitos. Mene sanomaan se is‰lle."
"Ei ole tarpeellista."
"Mene, lapsi, mene nyt minun t‰hteni. Lupaa h‰nelle, ett‰ se on viimeinen kerta."
"ƒiti tyhj‰‰. Min‰ tarvitsin rahaa, oli kunniavelka, ja ‰iti arvaa, etten tyˆtt‰ rahaa saa. Min‰ lainasin is‰n nime‰, taisi olla suurikin rikos? Olen maksanut sen, eik‰ kukaan joudu k‰rsim‰‰n siit‰. Mink‰ min‰ taidan t‰llaiselle sattumalle?"
"Voi, Alvar."
"Kun min‰ koetan tehd‰ kaikki, mit‰ voin, mit‰ viel‰ tahdotaan?"
"Koetatkohan sin‰?"
"Koetan. Syy ei ole minussa, vaan siin‰, etten jaksa enemp‰‰. Mit‰p‰ se puhuen paranee?"
"Lupaathan nyt pist‰yty‰ is‰n luona, niin selvit‰‰n taas ja minulla on hyv‰ olla."
"Kyll‰ ‰iti."
Alvar huokasi helpotuksesta, kun p‰‰si toiseen huoneeseen. H‰nt‰ vaivasi itse‰‰n se varma ja valheellisen rˆyhke‰ ‰‰nens‰vy, jolla h‰n puhutteli koko ajan ‰iti‰. H‰n tiesi sen vaikuttavan rauhoittavasti ‰itiin. ƒiti tuli vakuutetuksi, ett‰ Alvar oli oikeudestaan varma, ja ‰idille teki hyv‰‰ saada n‰hd‰ h‰nen kiivastuvan, jos h‰nt‰ muka aiheettomasti syytet‰‰n. Ja Alvarille itselleen teki hyv‰‰, kun h‰n n‰ki ‰idin rauhoittuvan ja uskovan h‰neen. H‰n tunsi kuitenkin itsens‰ turvattomaksi ja h‰nen syd‰mens‰ k‰vi heikoksi, kun h‰n n‰ki ‰idin pelokkaan ja aran katseen. H‰nt‰ melkein s‰‰litti ‰iti. Olisi tehnyt mieli ottaa h‰net k‰sivarsillensa ja itke‰ h‰nen kanssansa. Itke‰ pois kaikki paha kuin lapsena ennen, sellainen ‰iti kun h‰nell‰ oli.
XII
Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ket‰‰n ei kuulunut tulevaksi. Nuorempi l‰‰k‰ri vei joukot. Martinin luona k‰vi vain joku maalainen ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo menn‰. Sanoivat h‰nt‰ jo vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.
Sanokoot. Siin‰ h‰n kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei h‰n viitsinyt imarrella ihmisi‰ eik‰ ostaa heid‰n suosiotansa. H‰nell‰ ei ollut yst‰vi‰ eik‰ l‰heisi‰ tuttavia. T‰nne saakka oli h‰nen onnistunut suoriutua el‰m‰st‰ yksin. Nyt n‰ytti, ett‰ h‰nen t‰ytyi l‰hesty‰ toisia apua saadakseen. H‰n oli maksanut useita Alvarin velkoja ja velkaantunut itse. Velat eiv‰t olleet suuria, mutta h‰nen tulonsakaan eiv‰t riitt‰neet perheelle.
Oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ naittaa Anna. Ei h‰n tahtonut sanallakaan pakottaa eik‰ edes ilmaista, ett‰ se oli h‰nen tahtonsa. Ymm‰rsih‰n Anna sen sanomattakin. Ja h‰nt‰ ilahdutti, kun h‰n n‰ki, etteiv‰t nuoret olleet vastahakoisia kesken‰ns‰.
Siis selvittiin siit‰ puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin viel‰. Mutta oli seikkoja, jotka eiv‰t koskaan ilman onnettomuuksia selvinneet.
Alvarista he eiv‰t p‰‰sseet.
Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja p‰‰ k‰den varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat h‰nt‰ kuin sairaus. Nyt kun voimat v‰heniv‰t ja mieli olisi tarvinnut jonkun lepohetken, k‰vi el‰m‰ yh‰ kire‰mm‰lle. H‰n teki yh‰ tili‰ itseksens‰, miss‰ m‰‰rin h‰n oli syyp‰‰ Alvarin kohtaloon. H‰n oli laiminlyˆnyt h‰nen kasvatustaan ja j‰tt‰nyt sen ‰idille, mutta laiminlyˆtiinh‰n niin monen muunkin kasvatus, eik‰ se mit‰‰n merkinnyt. Ja olihan h‰n sitten koettanut hyv‰ll‰, oli koettanut pahalla, mik‰‰n ei ollut auttanut. Oliko Alvar syntym‰st‰‰n ollut rikollisuuteen taipuva, vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi h‰nt‰ pit‰nyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveist‰, ettei tautiaan levitt‰isi ja sill‰ terveit‰ turmeleisi.
H‰nen ajatuksensa keskeytyiv‰t, kun ovelta kuului koputusta.
"Astu sis‰‰n."
Alvar tuli ep‰varmana.
"Asia on jo maksettu, pist‰ydyn sit‰ vain sanomaan."
"Vaan ymm‰rr‰tkˆ sin‰, mit‰ olet tehnyt?"
"Sanon, asia on jo hoidettu."
"Ei ole kysymys siit‰, on kysymys siit‰, ymm‰rr‰tkˆ edes, mit‰ olet tehnyt", is‰ kiivastui.
"Ymm‰rr‰n. Lainasin v‰h‰isen summan rahaa ja maksoin sen."
"Ja sin‰ kehut ja kerskut siin‰ silmieni edess‰. Lainasit muka. Kavalsit, v‰‰rensit." Ja is‰ kiihtyi yh‰ enemm‰n, kun h‰n n‰ki Alvarin rˆyhke‰n v‰linpit‰m‰ttˆmyyden, h‰n ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ns‰, h‰n melkein huusi:
"Tied‰tkˆ, miss‰ sinun paikkasi olisi? Siell‰, miss‰ muidenkin vaarallisten."
Alvar naurahti ja n‰p‰hytti sikaristansa tuhkan lattialle.
"Sin‰ naurat."
"Pit‰isikˆ itke‰?"
"H‰vet‰ pit‰isi."
"H‰peiss‰nih‰n min‰ nauran, kun is‰ on liian nuorekas ik‰isekseen."
"Sinuna tiet‰isin min‰, mit‰ tekisin."
"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos is‰llisest‰ neuvosta. Joko saan menn‰?"
"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."
Alvar poistui nopeasti ja is‰ oli rynn‰t‰ h‰nen j‰lkeens‰. H‰n ei voinut hillit‰ itse‰ns‰. Miksi piti h‰nen antaa t‰m‰n jatkua viel‰. Miksi ei loppu saanut jo tulla?
Tuntui kuin yht‰kki‰ vuosien paino olisi h‰vinnyt, ruumis keventynyt. Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi h‰nen mieless‰ns‰. H‰n tunsi voimansa k‰ytt‰m‰ttˆmiksi. H‰n olisi tahtonut k‰sin ruhjoa ja h‰vitt‰‰ sit‰ el‰m‰‰, jonka olemiseen oli itse syyp‰‰. Saada leikata se pois kuin paha kasvannainen, koska se tervett‰ el‰m‰‰ rasitti, saada leikata se omin k‰sin, ilman s‰‰li‰ ja tuskaa. Saada tehd‰ oikeutta osaltansa, panna rajat jo t‰lle h‰pe‰lle ja ainaiselle ep‰toivolle.
Oikeutta, sit‰ h‰nen sielunsa janosi hinnalla mill‰ tahansa.
XIII
T‰n‰‰n p‰iv‰ll‰ piti Lennartin tulla. Anna odotti h‰nt‰, ei kiihke‰sti, ei kaivaten, vaan varmana, p‰‰tt‰v‰n‰ ja rauhallisena. Ei saanut tulla kysymykseen mik‰‰n sis‰inen ratkaisu en‰‰, se puoli oli valmista, kaikki oli vain ulkonaista asettelua.
Ja est‰‰kseen mielens‰ painumasta mihink‰‰n mietiskelyyn kuljeksi h‰n huoneesta huoneeseen j‰rjestellen niit‰. H‰n antoi kyˆkiss‰ m‰‰r‰yksens‰ ja valvoi, ett‰ kaikki tapahtui hyvin.
Nyt siis tapahtui se, jota h‰n oli ik‰ns‰ haaveksinut, p‰‰st‰ pois kotoa ja saada tehd‰ jotakin hyˆdyllist‰. Nyt sai h‰n alkaa el‰‰ omaa el‰m‰‰ns‰ ja muodostaa sen mielens‰ mukaiseksi. Vihdoinkin siis.
H‰n otti n‰in rauhallisesti, taitavasti el‰m‰n, h‰n muodosti sen niin kauniiksi ja tyydytt‰v‰ksi kuin voi.
N‰in kirkas oli p‰iv‰, jona h‰n kihlautui, ja n‰in rauhalliseksi selvennyt mieli.
H‰n voi hyv‰ll‰ omallatunnolla menn‰ Lennartia vastaan ja ojentaa h‰nelle k‰tens‰. H‰n voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart sai n‰hd‰ h‰nen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei h‰nen pit‰nyt lˆyt‰‰ h‰nest‰ mit‰‰n, jota h‰n ei hyv‰ksynyt ja ymm‰rt‰nyt.
Siis selvisi el‰m‰ vihdoinkin. Kuinka h‰n oli onnellinen ja tyytyv‰inen. T‰h‰n asti oli h‰n ottanut liian pienesti el‰m‰n, h‰nelt‰ oli puuttunut mielenmalttia ja ymm‰rryst‰. Tuntui kuin h‰n nyt yht‰kki‰ olisi n‰hnyt laajemmalta ja t‰h‰n saakka eletty n‰ytti pienemm‰lt‰ ja kaukaiselta.
Kun Lennart tuli, meni h‰n ensin is‰n luo.
Milt‰h‰n nyt is‰st‰ tuntuu, arveli Anna, h‰nen mielens‰ ilostuu varmaan, kun asia n‰in nopeaan k‰y. Sattui t‰m‰ hyv‰‰n aikaan. Onni aivan, ett‰ kerrankin voi is‰lle iloa tuottaa. Nyt antoi is‰ siell‰ h‰net pois. Olipa is‰ll‰kin viel‰ mit‰ antaa. T‰st‰ l‰htien katsoi h‰n, ettei is‰lt‰ saanut mit‰‰n puuttua. H‰n j‰rjesti asiat. Niin, ett‰ h‰n siihen vihdoinkin pystyi, ett‰ oli rikas se, jolle h‰n meni.
ƒiti odotti jo salissa. H‰n oli valellut silmi‰ns‰ vedell‰, mutta silm‰luomet olivat viel‰ punaiset.
"Minun t‰htenikˆh‰n ne ovat punaiset", arveli Anna.
"Liekˆ Alvar mennyt jo ulos", kysyi ‰iti.
"Kotona on viel‰."
"Oletko pyyt‰nyt, ett‰ h‰n pysyisi nyt kotona?"
"Miksi, ei h‰n v‰lit‰ sellaisesta."
"Anna, pyyd‰ nyt, salli minulle se ilo, ja onhan se hauska Lennartinkin t‰hden, olkaamme kerta perheen‰ koolla nyt, kun on t‰llainen perhejuhla."
Anna pyˆr‰hti pois ja kun h‰n tuli takaisin saliin, olivat is‰ ja Lennart tulleet jo sinne. ƒiti toivotti Lennartin syd‰mellisesti tervetulleeksi ja is‰ hymyili Annalle ja hymyili sitten Lennartille.
Ja se hymy teki Annalle niin hyv‰‰, ett‰ kyyneleet pyrkiv‰t silmiin. Pelk‰‰m‰tt‰ ojensi h‰n molemmat k‰tens‰ Lennartille ja Lennart otti h‰net luoksensa kuin omansa.
Onnellisena irtautui Anna h‰nen sylist‰ns‰ ja ‰iti itki ja syleili h‰nt‰.
Pian pyyhittiin kyyneleet ja onnellisina ja iloisina juteltiin nuorten tulevaisuudesta.
"Ja milloin tahdotaan h‰it‰", kysyi is‰.
"Rakas Anna — milloin", kysyi Lennart.
"Eih‰n h‰ill‰ ole kiirett‰, annetaan nuorten mietti‰ viel‰", arveli ‰iti.
"Miksi mietitt‰isiin", sanoi Anna. "Vai viel‰kˆ ep‰ilet, tahdotko mietti‰?"
"En, en."
"Siis pian, eikˆ niin, is‰, eikˆ niin, ‰iti?"
"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi ‰iti.
He siirtyiv‰t toiseen huoneeseen, jossa kahvipˆyd‰n luona seisoivat jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heit‰ ja Alvar puristi v‰kin‰isesti heid‰n k‰tt‰ns‰.
"T‰m‰h‰n oli odottamatonta", sanoi Iida.
"Nyt, Iida", sanoi is‰ leikkis‰sti, "pit‰‰ sinun uhrata aikaasi
Annalle."
"Aikani on kokonaan h‰nen k‰ytett‰viss‰‰n, is‰."
"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikˆ niin, Lennart?"
"Niin, tietysti niin."
ƒidin kasvoille oli levinnyt lempe‰ ja onnellinen hohde, kun h‰n kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pˆyd‰n ymp‰rill‰. Siin‰ istuivat vastakkain Alvar ja is‰, ja he olivat, niinkuin ei olisi mit‰‰n tapahtunut. H‰nt‰ rauhoitti se ja h‰n tunsi suurta kiitollisuutta is‰‰ kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. H‰n katsoi is‰‰ silmiin ja sanoi silm‰ten jokaista:
"Olen t‰n‰‰n niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyh‰ tahi suuri juhla."
"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "N‰it‰ juhlia ei ole tavallisesti kuin yksi ihmisen el‰m‰ss‰."
Iida k‰‰ntyi Lennartiin p‰in ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:
"Ja tep‰ vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku miss‰‰n ja nyt teist‰ tuleekin vasta oikea kotitonttu."
"Miss‰ liikkuisi", sanoi Lennart.
"Ja miss‰ viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi ‰iti.
"Minusta ennen tyttˆn‰", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, miss‰ olisin ollut."
"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. H‰n ei tahtonut turhasta kinastella eik‰ sotkea sill‰ rauhaansa.
Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida h‰iritsi h‰nt‰. Ja niin avoimin silmin kun h‰n katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa seisoa h‰nen silmiss‰ns‰. H‰n teeskenteli itsens‰ lapsellisemmaksi ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mist‰ h‰n saikaan tuon tyhm‰n ja kysyv‰n ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpist‰v‰? Mit‰ h‰n sill‰ nyt tarkoitti?
"Kodit", jatkoi Iida, "h‰vitt‰v‰t ilon, vaikka ei ole kohteliasta suinkaan pelotella sill‰ nyt teit‰."
"Emme sit‰ pelk‰‰", sanoi Lennart.
"Ja ehk‰ ilo tahi huvi ei meist‰ olekaan p‰‰asia", sanoi Anna.
"Iida on oikeassa", sanoi ‰iti. "Ilo on t‰rke‰. Se nuorentaa. Ja toisillekin tekee hyv‰‰ n‰hd‰ iloisia ihmisi‰. Iidakin yh‰ nuortuu ja kaunistuu."
"Nyt ‰iti liioittelee taas. ƒiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.
"ƒiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi is‰. "Iida on nuortunut taas."
Is‰ ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna n‰ki syrj‰st‰, ett‰ Alvarin tarkoitus oli n‰ht‰v‰sti ‰rsytt‰‰ is‰‰. Kylm‰sti ja ylimielisesti viskasi h‰n sanansa ja oli aina valmis v‰ittelem‰‰n is‰n kanssa. Se oli Annasta niin outoa, ett‰ pelotti. H‰n n‰ki, kuinka is‰ koetti hillit‰ itse‰ns‰ ja vaieta.
Alvar kertoi Lennartille er‰‰st‰ oikeusjutusta, jossa rikollinen vastaaja oli nerokkaasti peitt‰nyt j‰lkens‰. Is‰ ei voinut olla siihen kiivaasti huomauttamatta:
"Min‰ en tuota sinuna viitsisi kertoa."
"Mutta seh‰n on suurenmoista", sanoi Alvar.
"Pett‰‰ niin, ettei oikeuskaan pysty."
"Muodollinen oikeus, pyyd‰n huomauttaa."
"Mutta moraalinen?"
"Ei ole mit‰‰n moraalista oikeutta. Tyhm‰ petos, se on tietty, on halveksittava, mutta nerokas petos her‰tt‰‰ ehdottomasti ihastusta. T‰ytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijˆit‰."
Is‰ nousi ylˆs ja h‰nen silm‰ns‰ iskiv‰t tulta, mutta Iida, joka koko ajan oli huomannut vaaran, sys‰si ik‰‰nkuin vahingossa kuppia, joka kaatui h‰nen p‰‰llens‰. H‰n kiljahti muka kauhusta ja syntyi h‰lin‰‰, jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, ett‰ poistuisi. Ja Alvar, Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi v‰hentynyt.
Mutta Annan mieli oli alakuloinen. H‰n tunsi vain pelkoa ja h‰pe‰‰. Olisi voinut ‰sken synty‰ yhteentˆrm‰ys is‰n ja Alvarin v‰lill‰. Ja kuinka silloin olisi k‰ynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.
Ja nyt, kun Lennart oli heill‰ ensi kertaa.
Kuinka h‰pe‰llist‰ joutua naimisiin juuri nyt, siirty‰ sinne t‰llaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, ett‰ niit‰ tahtoi paeta eik‰ mit‰‰n muuta. Tuntui selv‰lt‰, ett‰ siten petti ottajaa. Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei h‰n voinut syytt‰‰ siit‰. Tietysti h‰n voi syytt‰‰ aina h‰nt‰ ja h‰nell‰ oli oikeus.
"Oletko v‰synyt", kysyi Lennart Annalta, kun he j‰iv‰t kahdenkesken.
"En."
"N‰yt‰t niin surulliselta. Kadutko?"
"En. Ellet sin‰ kadu. T‰‰ll‰ kotona ovat olot nyky‰‰n niin ik‰v‰t. Tuntuu pahalta oikein l‰hte‰ nyt, tuntuu kuin pakeneisi jotakin, en osaa sit‰ selitt‰‰."
"Ja minua pelottaa vied‰ sinua sinne, siell‰ voit sin‰ ik‰vˆid‰, voit tuntea itsesi yksin‰iseksi ja kaivata t‰nne."
"Ei, ei."
"Min‰ olen vain tavallinen ihminen. Min‰ voin hyvin v‰h‰n antaa sinulle. Ettet vain pettyisi?"
"Ei, ei. ƒl‰ sin‰k‰‰n odota minulta liikoja. Koetan tehd‰ kyll‰ kaikki, mit‰ voin, tehd‰kseni sinut onnelliseksi, mutta en tied‰."
"Sin‰ teet minut onnelliseksi jo sill‰, ett‰ tulet minulle. Sanoisi, ett‰ se on liikaa, jos ei olisi niin itsek‰s ja sit‰ juuri haluaisi. Anna, olen jo vuosia sit‰ ajatellut ja toivonut. Mutta sin‰ olet ollut minusta niin korkealla, etten ole uskonut saavani sinua."
"Min‰ rukoilen, ett‰ voisin tyydytt‰‰ sinua."
"Armas, oma, sin‰ teet sen. Sin‰ olet liian hyv‰ minulle. Mill‰ palkitsen min‰ sinut, mill‰ palkitsen ‰itisi ja is‰si, jotka suovat sinut minulle?"
"Lennart, ole heille hyv‰, he ovat k‰rsineet paljon viime aikoina. ƒl‰ tyˆl‰sty heihin koskaan."
"Oma armas. Odotan, ett‰ saan sinut. Siis pian! Kuinka kaipaan, siksi kunnes olet siell‰."
XIV
Annan h‰‰t oli p‰‰tetty viett‰‰ syksyll‰. Anna oli mennyt ‰idin ja lasten kanssa maalle. Is‰, Alvar ja Iida olivat j‰‰neet kaupunkiin.
Annalla ei ollut suuria varustuksia teht‰v‰n‰. Lennartilla oli siell‰ valmis koti. Niin olikin hyv‰.
Anna tunsi itsens‰ v‰syneeksi ja tylsyneeksi. Tuntui kuin aina ei tajuaisi kaikkea, kuin kulkisi h‰n kuin puolihorroksissa, josta ei oikein tahtonut p‰‰st‰ hereille.
Se j‰nnitys, jota h‰n oli ennen aina tuntenut, oli h‰vinnyt. H‰n oli liioitellut el‰m‰‰ synkemm‰ksi kuin mit‰ se oli. Kaikkialla oli h‰n n‰hnyt ristiriitoja, jokainen Alvarin teko oli saanut h‰net h‰t‰‰ntym‰‰n. Eiv‰th‰n kaikki ihmiset olleet mallikelpoisia ja tietysti jokaisella muullakin perheell‰ oli pikkuhuolensa. Mutta he eiv‰t el‰m‰ss‰ n‰hneetk‰‰n muuta kuin huolta.
Niin. H‰n oli paennut hyv‰n miehen turviin. Kihlautuminen tapahtui ‰kki‰, mutta ei saanut sit‰ oudoksua. El‰m‰ h‰mm‰stytti oudoilla k‰‰nteill‰‰n. Kaksi, jotka eiv‰t olleet ennen toisistaan mit‰‰n tienneet, joutuivat yhteen. Niinh‰n usein k‰vi. Ja mit‰ siin‰? Ehtih‰n perehty‰ ja tutustua sittenkin, kun yhdess‰ oli. Riitti aluksi, ett‰ molemmat luottivat toisiinsa, silloin kiintyiv‰t he sit‰ mukaa kuin oppivat toinen toistansa tuntemaan.
Anna oli k‰ynyt puolestansa vaatimattomaksi. H‰n ei antanut ajatustensa eik‰ tuntojensa puhua vapaasti. H‰n pakotti niit‰ aloille, jotka olivat niille vieraat. H‰n tahtoi ajatella niinkuin muutkin ajattelivat, ja tuntea, niinkuin luuli muidenkin tuntevan, ja tehd‰ vain sen, mik‰ oli aivan v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Niin oli h‰nell‰ helpompi olla.
H‰n rakasti siis siksi, ett‰ oli rakastettava. H‰n meni Lennartille, koska oli ment‰v‰, koska ei ollut muuta menomahdollisuutta. H‰n j‰tti oman el‰m‰ns‰, oman itsens‰, koska tiesi, ett‰ se tuotti hankaluuksia ja vaikeuksia. Niin eli h‰n jonkun toisen el‰m‰‰, odotellen, mille laduille h‰nen t‰ytyi k‰‰nty‰ ja miksi el‰m‰n t‰ytyi muodostua, ett‰ siihen tyydyttiin, ett‰ h‰n sill‰ saisi maksetuksi ottajalleen sen lainan, jonka h‰n tunsi ottaneensa nimiins‰ ostaakseen itselleen ja perheelleen turvatun olon.
Sill‰ niinh‰n se oli. Sit‰ ei h‰n itselt‰‰n kielt‰nyt.
Ja t‰m‰n kielt‰ymyksen ja tahdonponnistuksen alla h‰nen tuntonsa vaimenivat ja h‰nen ajatuksensa tottelivat h‰nt‰ niin, etteiv‰t ne h‰nt‰ h‰irinneet.
H‰n oli tehnyt voitavansa ja h‰nell‰ oli siit‰ hyv‰ olla.
XV
Sunnuntain seuduissa k‰vi Lennart aina maalla Annan luona. H‰n ajoi omalla hevosellansa ja usein toi h‰n Iidan mukanansa.
Lennart oli kes‰n kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin ep‰s‰‰nnˆllisyydest‰ huolimatta oli h‰n j‰rjest‰nyt h‰nelle helppoa tyˆt‰, josta h‰n toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan seurassa viihtyi h‰n hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut h‰net siit‰ j‰ykkyydest‰, joka h‰nt‰ itse‰‰nkin vaivasi. Ja maallak‰yntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi, jolla oli oma salainen vieh‰tyksens‰. Iidan seurassa sai Lennart varmuutta ja ryhti‰. H‰n kypsyi mieheksi.
Anna ihmetteli sit‰, ihmetteli h‰nen joskus ylitsevuotavaa ja aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, ett‰ liikeasiat luistivat hyvin, oli nautinto ajatella el‰m‰‰. Siit‰ saakka, kun Anna lupautui h‰nelle, tunsi h‰n kuin jokin salainen voima veisi h‰nt‰ eteenp‰in, niin ett‰ kaikki, mihin h‰n ryhtyi, onnistui hyvin.
Anna iloitsi siit‰, ett‰ h‰n vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, ett‰ h‰nell‰ oli oma osuutensa ja teht‰v‰ns‰. Lennart muuttui siten h‰nelle l‰heisemm‰ksi. Ja usein tunsi h‰n jo kaipaavansakin Lennartia.
Ik‰v‰ns‰ ja sellaisen l‰mpim‰n kaipauksen valtaamana l‰ksi Anna kerran ‰kki‰ kaupunkiin tapaamaan Lennartia. H‰n luuli sill‰ ilahduttavansa h‰nt‰. H‰n satutti tulonsa iltap‰iv‰ksi, jolloin tiesi Lennartin olevan yksin kotona.
Arkana ja ep‰varmana soitti h‰n Lennartin ovelle.
"N‰in odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart h‰mill‰‰n.
"Tuli yht‰kki‰ niin ik‰v‰", sanoi Anna.
"Etkˆ viihdy siell‰ en‰‰?"
"Viihdyn, mutta —", Anna ei tiennyt, mit‰ sanoa. H‰n oli pahoillaan, kun Lennart ei k‰sitt‰nytk‰‰n. Siis Lennart ei ollut kaivannut h‰nt‰.
"Tulinko sopimattomasti", kysyi h‰n sis‰‰n astuessaan.
"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui t‰nne tulemaan."
Anna tervehti Iidaa j‰yk‰sti. T‰‰ll‰ istui siis Iida Lennartin luona. Anna olisi tahtonut juosta pois, syd‰nt‰ puristi, tuntui kuin jotakin h‰pe‰llist‰ olisi ollut tekeill‰.
"Olinkin juuri l‰hdˆss‰", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joita
Lennart oli ostanut."
"Anna n‰ytt‰‰ v‰syneelt‰", sanoi Lennart.
"Ei, nyt minun t‰ytyy j‰tt‰‰ teid‰t." Iida nousi ylˆs l‰hte‰ksens‰.
"ƒl‰ anna minun h‰irit‰ itse‰si", sanoi Anna.
"Ha-ha-haa, sep‰ oli sana", nauroi Iida. "Sinun h‰irit‰ — minua ja
Lennartia! Ei, hyv‰sti vaan."
Anna kuuli Iidan nauravan viel‰ etehisess‰, mutta se nauru oli jo toisenlaista. Annasta oli siin‰ voitonriemua ja ilkuntaa, se oli kiihottunutta ja julkeaa.
Mit‰ oli siis tapahtunut?
Ehk‰ Lennart oli jo h‰nen.
Tuntui kuin h‰net yht‰kki‰ olisi syˆsty jonnekin huimaavaan syvyyteen.
H‰nt‰ petettiin. Heill‰ oli jotakin kesken‰ns‰. Iidan nauru sen ilmaisi. H‰n ei voinut siit‰ erehty‰.
Kun Lennart tuli takaisin, koetti h‰n saada selvyytt‰, mutta Lennart oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.
Ehk‰ h‰nen ep‰ilyksens‰ oli turha. Tietysti se oli turha.
"Sin‰ olet alkanut siet‰‰ Iidaa", sanoi h‰n kohta.
"Ei h‰n ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."
"Muistelin vain."
"Kun en tuntenut h‰nt‰, oli h‰n minusta pel‰tt‰v‰. Enk‰ niin v‰‰r‰ss‰ tainnut ollakaan", nauroi Lennart.
"On siis syyt‰ pelkoon?"
"Kielt‰m‰tt‰ miellytt‰‰ h‰n miest‰", sanoi Lennart.
Ehk‰ vertasi Lennart h‰nt‰ ja Iidaa. H‰n ei miellytt‰nyt, h‰n ei pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syyt‰ ilkkumiseen.
Anna j‰ykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut h‰nt‰ en‰‰ iloisemmaksi. Pettyneen‰ palasi Anna maalle.
Maalla eiv‰t ep‰ilykset en‰‰ j‰tt‰neet h‰nt‰. H‰n ymm‰rsi ja n‰ki yh‰ selvemp‰‰n, mit‰ oli tekeill‰ ja oli jo koko kes‰n ollut, vaikkei h‰n ollut sit‰ ymm‰rt‰nyt. Lennart ja Iida olivat lˆyt‰neet toisensa. Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heid‰n naurunsa, heid‰n ‰‰nens‰, heid‰n asentonsa ilmaisi heid‰t. N‰ki, ett‰ he pitiv‰t toisistansa. H‰n vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sit‰ ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heit‰ jo toisin silmin. H‰n vaani jokaista heid‰n liikett‰ns‰. Eik‰ ollut vaikeata n‰hd‰, ett‰ h‰n oli ollut oikeassa. He eiv‰t tehneet paljoa peitt‰‰kseen v‰li‰ns‰. Heid‰n katseensa puhui selv‰‰ kielt‰. Luulivatko he, ettei h‰n sit‰ ymm‰rt‰nyt.
Tehtiin h‰nen edess‰‰n petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta n‰ytti nyt Lennart ja kuinka miehek‰s ja kohtelias h‰n oli. Sellaista kohteliaisuutta ei viel‰ ollut h‰nen osakseen tullut.
Annan hermot olivat ainaisessa j‰nnityksess‰ ja ajatus askarteli aina saman asian ymp‰rill‰. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois sovinnainen hyv‰ ajatus. H‰n oli katkera ja mielelt‰ns‰ ilke‰. Ja itsekk‰‰t pyyteet ja halut saivat valtaa h‰ness‰.
Sit‰ mukaa kuin h‰nen ajatuksensa askartelivat ep‰toivoisina ja kiihkein‰, sit‰ mukaa kasvoi myˆs halu voittaa Lennart. H‰nelle ei ollut nyt en‰‰ samantekev‰‰, saiko h‰n h‰net vai eikˆ. H‰n tahtoi h‰net ja h‰nen t‰ytyi saada h‰net. H‰n tunsi rakastavansa h‰nt‰.
Sill‰ Lennart ei ollut h‰nest‰ en‰‰ se, jonka kanssa h‰n kihlautui. H‰n kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei n‰ytt‰nyt olevan suuria vaatimuksia el‰m‰lt‰. Nyt n‰ki h‰n, ett‰ se mies oli voimakas ja ett‰ sen sielussa liikkui el‰m‰, joka n‰ytti rikkaalta. Kun p‰‰sisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna h‰nelle. H‰n ei p‰‰ssyt l‰hestym‰‰n sit‰. Mutta sellaista voimakasta, el‰v‰‰ ihmist‰ oli Anna kaivannut, sellaista, joka her‰tt‰isi h‰netkin.
Olihan h‰n her‰nnyt. Mutta miten? Oli kuin olisi h‰net lastenkamarista heitetty katuojaan, eik‰ h‰n tiennyt, minne menn‰.
Mit‰ h‰n oli tehnyt sitten? H‰n oli tehnyt sen, mink‰ niin monet muutkin. H‰n aikoi myyd‰ itsens‰. H‰n oli vannonut rakastavansa Lennartia. Samaa olisi h‰n voinut vannoa sadoille muille kunnon miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota h‰nelle aseman ja toimeentulon. H‰n oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain k‰tens‰ ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa myˆnnytykseksi liikahuttaa.
Vaan saikos h‰n? Eikˆ el‰m‰ss‰ muka oikeutta ollut?
XVI
Tahtomattaan ja sattumalta kuuli Anna kerran Iidan ja Lennartin puhelun huoneesta, jonka ikkunan alla h‰n sattui olemaan. Kun h‰n oli kuullut ‰‰net, ei h‰n voinut liikahtaa paikaltaan eik‰ ilmaista itse‰‰n.
"Oletko nyt t‰‰ll‰ onnellinen", sanoi Iida.
"ƒl‰ puhu ‰‰neen, joku voi kuulla."
"Huoneissa ei ole ket‰‰n, kaikki ovat rannalla. N‰etkˆ, miten Anna on hermostunut? H‰n ihan vihaa minua."
"Ei ole suotta,"
"Miksi et j‰t‰ h‰nt‰?"
"Valitseisin h‰net viel‰kin. H‰n on minun mieleiseni. Onko sinulla siihen mit‰‰n sanomista?"
"Sit‰ sin‰ kysyt."
"Olen sanonut, t‰m‰ meid‰n v‰limme ei muuta asiaa. Seh‰n oli sovittu jo alussa."
"Jos Anna tiet‰isi."
"Ei sittenk‰‰n. Min‰ sopisin h‰nen kanssansa. Sanoinhan jo, h‰n on mieleiseni, h‰n on sopuisa."
"Niin ett‰ antaa pett‰‰ itse‰ns‰."
"H‰n ei saa tiet‰‰ mit‰‰n. Ymm‰rr‰h‰n toki, ettei t‰llainen j‰rjettˆmyys saa mit‰‰n merkit‰."
"Nyt se on j‰rjettˆmyytt‰."
"On. En ikin‰ olisi aavistanut, ett‰ sen j‰lkeen, kun saisin sen, jota olin halunnut, tapaankin sinut. Seh‰n on j‰rjetˆnt‰. Vaan me eroamme ajoissa, nyt, kun viel‰ ei mit‰‰n ole tapahtunut."
"Eikˆ mit‰‰n ole tapahtunut? Voiko viel‰ enemm‰n tapahtua? Sin‰ rakastat minua ja min‰ rakastan sinua."
"Voi. Min‰ voisin sokeassa hulluudessani rikkoa Annalle antamani sanan. Ja se ei saa tapahtua. Minun v‰lini Annan kanssa t‰ytyy s‰ily‰ kirkkaana ja puhtaana."
"Sanoit rakastavasi vain minua."
"Avioliitto ja rakkaus ovat kaksi aivan eri asiaa, se sinun pit‰isi tiet‰‰."
"Lennart rakas."
"Vaikene."
"Min‰ vien sinut sittenkin, niinh‰n —"
"Vaikene, hullu, joku kulkee ikkunan alatse. Sin‰ olet varomaton."
Anna l‰ksi sielt‰ huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Kun ‰iti tuli h‰nt‰ kohta hakemaan, pyysi h‰n sanomaan vieraille, ett‰ h‰n oli sairas eik‰ voinut tulla en‰‰ sis‰‰n.
Tuskissaan ja h‰peiss‰‰n voihki h‰n ja valvoi sitten koko yˆn unta saamatta.
H‰nest‰ tuntui niin katkeralta ja h‰pe‰lliselt‰ se alennus, johon h‰n oli joutunut oman heikkoutensa t‰hden. Likainen ja matala oli maailma. Ja kuitenkin tuntui kipe‰lt‰ kielt‰yty‰ siit‰ el‰m‰st‰, joka siin‰ maailmassa ainoana h‰nelle tarjoutui.
XVII
Seuraavana p‰iv‰n‰ ilmoitti Anna ‰idille kihlauksensa puretuksi. H‰n ei ilmoittanut mit‰‰n purkamisen syist‰, eik‰ ‰iti kysynytk‰‰n. Vaieten hyv‰ksyi h‰n Annan teon. H‰n tiesi, ett‰ se oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰, muuten ei Anna olisi sit‰ tehnyt.
Iltap‰iv‰ll‰ l‰ksiv‰t ‰iti ja Anna kaupunkiin. ƒiti tahtoi olla nyt kotona ja Annan tukena, jos h‰n tukea tarvitseisi.
Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat ‰‰nettˆmin‰ kaupunkia kohti.
Kauempien vaarojen harjuilta n‰kiv‰t he jo pienen kaupunkinsa kuin mets‰kukan heloittavan kirjavan mets‰n keskell‰. Saarekkaat vedet aukenivat heid‰n silmiens‰ edess‰ ja sulkivat kaupungin niemekkeineen syliins‰.
ƒidist‰ ei kaupunki ollut koskaan n‰ytt‰nyt niin kauniilta eik‰ tuntunut niin rakkaalta. Siell‰ oli kaikki, mit‰ h‰nell‰ oli, h‰nen syd‰mens‰ oli kiinni siell‰. Siell‰ oli h‰n aina el‰nyt, muusta maailmasta ei h‰n tiennyt. Kaupunki, sinne h‰n kuului, siell‰ vain oli h‰n kotonaan.
Aurinko alkoi jo laskeutua l‰nteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle. Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylist‰. Saarekasta vett‰ kimmelsi silm‰nkantamat, sinne miss‰ maa ja taivas n‰yttiv‰t yhtyv‰n, sinne miss‰ maan heikko, sinerv‰ juova suli autereisen taivaan rantaan.
Kirkonkello kajahutti lyˆntins‰. Tuntui kuin olisi n‰hnyt ‰‰nen v‰r‰j‰vin‰ aaltoina levi‰v‰n l‰pi laakson ja kajahtelevan kaupunkia ymp‰rˆivien harjujen rinteill‰ ja painuvan hiljalleen j‰rvelle p‰in. N‰ytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon sinipunervaan usvaan ja lev‰nnyt jo iltauntaan metsiens‰ keskell‰.
Jo erotti ‰iti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Milt‰h‰n Annasta tuntunee, ajatteli h‰n. Siin‰ istui h‰n ‰‰netˆnn‰ ja kalpeana. ƒiti toivoi, ettei h‰nen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi kokemus oli vaarallinen, se vei koko el‰m‰n. Niinh‰n oli h‰nellekin k‰ynyt.
Siell‰ n‰kyi kirkon luona ÷hmanin talo. Siell‰ jo h‰nenkin kotinsa katot n‰kyiv‰t. N‰m‰ kaksi paikkaa ne olivat h‰nest‰ rakkaimmat, niihin liittyi kaikki se tuska ja k‰rsimys, jolla el‰m‰ oli h‰nt‰ siunannut.
Jo oltiin l‰hell‰ kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siell‰ oli ÷hmanien, siell‰ oli heid‰n maatansa. Siell‰ lahosivat pikkuasukasten puuristit ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. V‰ki kaupungista muutti sinne. Aika vieri ja siell‰kin j‰ljet h‰visiv‰t.
Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellert‰v‰t ja punaiset pikkutalot ik‰‰nkuin hymyiliv‰t tulijoille. T‰‰ll‰ oli hyv‰ olla, t‰‰ll‰ tunsi el‰m‰n noiden pikkupihojen sis‰ss‰, tunsi ihmiset, tunsi heid‰n ajatuksensa. Niit‰ ymm‰rsi ja niit‰ rakasti. Ja naapurivaimoja, jotka hypp‰siv‰t ikkunoihinsa tulijoita katsomaan, tervehti ‰iti kuin parhaita sukulaisiaan.
Eiv‰tkˆ ne olleetkin sukulaisia? Viereisill‰ maapaloilla olivat he vuosikymmenens‰ itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisill‰ maapaloilla he siell‰ kaupungin vieress‰ pysyv‰isen sijansa saivat. Eiv‰tkˆ he olleet kuin sukulaisia? ƒiti hymyili. Niin rakasta kaikki. Rakkahin tuo kotitalo, vanha pes‰, jonka oli isilt‰ saanut.
XVIII
Alvarilla oli t‰n‰‰n ollut tavalliset vaikeutensa. H‰n oli tehnyt paperin ja tarvitsi t‰n‰‰n rahoja sen maksamiseen. H‰n oli luottanut, ett‰ h‰n saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida kielt‰ytyi jyrk‰sti menem‰st‰ Erikin luo, jonka kanssa h‰n oli lopettanut jo kev‰‰ll‰ v‰lins‰, ja Lennartin luo, jonka kanssa h‰nell‰ ei ollut mit‰‰n tekemist‰. H‰n tunsikin, ettei h‰n voinut nˆyrty‰ siten Lennartin edess‰. Lennart oli loukannut h‰nt‰ j‰rkkym‰ttˆmyydell‰‰n. Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta h‰n ei halunnut luopua. Lennart oli h‰nen mieleisens‰ ja h‰n tarvitsi h‰nt‰, ja toivoi h‰net saavansa viel‰, kunhan h‰n jaksoi vain odottaa.
Mutta h‰nt‰ s‰‰litti Alvar, joka vajosi yh‰ auttamattomammin heikkouteensa. Taas oli h‰n k‰ytt‰nyt is‰n ja Lennartin nimi‰, itse kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkk‰uskoinen, ett‰ luuli voitavan sellaisia v‰‰rennyksi‰ helposti peitt‰‰? Iida ymm‰rsi kyll‰, kuinka vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heill‰, eih‰n heill‰ ollut mit‰‰n maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten peitetyksi. Kuinka lyhytt‰ ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi kuinka hirvitt‰v‰‰ leikki‰ h‰n huolettomuudessaan leikki. Ei mit‰‰n vastuunalaisuutta. H‰n oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mit‰ teki.
Ja nyth‰n oli Alvar vain luottanut h‰neen. H‰nt‰ s‰‰litti Alvar, eih‰n h‰nt‰ saisi j‰tt‰‰ pulaan. Ja Iida lupasi k‰yd‰ pyyt‰m‰ss‰ iltap‰iv‰ll‰ lainaa Erik ÷hmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.
Alvar oli kiitollinen. H‰n pyysi Iidalta viel‰ pient‰ rahaa, pyysi siksi kunnes sai. Ja iltap‰iv‰ksi, jolloin h‰n tuli kotiin, oli h‰n vahvistanut itse‰‰n niin, ett‰ h‰n hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa odottamaan.
Kuinka h‰nt‰ j‰nnittikin t‰m‰n asian suoriaminen t‰ll‰ kertaa. H‰n ihan toivoi, ett‰ kaikki olisi selvill‰ taas.
Mutta ellei selvi‰isi?
Ei selvi‰isi. Ymm‰rrett‰v‰‰ sekin, ajatteli h‰n. Kerran tietysti j‰‰ selvitt‰m‰tt‰. Ja se on loppu. Eik‰ se odottamatta tullut.
Kuinka olisi kuitenkin kaunista t‰m‰ el‰m‰. Olla n‰in rauhassa, antaa el‰m‰n luistaa eteenp‰in pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella sit‰ toimetonna. Ja k‰rsi‰ mielell‰ns‰, mit‰ siin‰ oli k‰rsimist‰. Siin‰p‰ oli vieh‰tyst‰. Eip‰ tahtonut sen loppuvan vain.
Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea ep‰mukavuutta ja vaaraa. Niinkuin h‰nkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, ett‰ kunhan is‰ ei saisi sit‰ tiet‰‰. Is‰p‰ se taisi j‰‰d‰kin suurimmaksi pelotukseksi koko el‰m‰ss‰.
Ei niin, ettei is‰ olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha oikeutettua aina. Mutta mink‰p‰ h‰nk‰‰n en‰‰ itselleen taisi? Niin, syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myˆnsi, mutta sille hym‰hti, niinkuin ei itse olisi sit‰ uskonut kuitenkaan.
H‰n muisti, kuinka h‰n h‰t‰‰ntyi ja katui, kun h‰n oli ensi kertaa pett‰nyt ‰iti‰. H‰n vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se uudistui. Ei loppunut ‰idilt‰ se suru. Ja sellainen ‰iti kun h‰nell‰ oli.
Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun h‰n juovuksissa ajatteli ‰iti‰‰n. ƒidin t‰hden olisi el‰m‰ saanut olla toisenlainen. ƒiti, sellainen ‰iti kun oli.
Alvar muisteli ‰iti‰ maatessaan vinnill‰ tavaroiden ja vanhojen mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sielt‰ kuuli h‰n sitten Iidan ja is‰n vaihtavan sanoja kesken‰ns‰. Is‰n ‰‰ni oli kiivas. Olisiko is‰ jo saanut tiet‰‰ h‰nen asiansa? Varmaan oli. Mit‰ h‰n Iidalle nyt muuta?
Alvar ei uskaltanut menn‰ viel‰ tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin h‰n rattaiden ajavan pihaan ja sitten ‰idin ‰‰nt‰. ƒiti tuli siis kotiin kuin kutsuttu.
Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.
"Luojan kiitos", sanoi ‰iti, kun lˆysi h‰net sielt‰, "olen etsinyt sinua."
"Nukuin tuolla vinnill‰."
"Min‰ laitan sinulle t‰nne vuodetta."
"Antaahan olla."
"En h‰iritse sinua, menen pois. ƒsken sielt‰ Annan kanssa ajoimme. Siell‰ alkaa olla jo ik‰v‰, johan sielt‰ t‰ytyy kohta tulla kokonaan pois. Lapset eiv‰t vain tahtoisi. Kuinkas sin‰ olet jaksanut?"
"Hyv‰sti."
"Tietysti. Mutta mik‰ on tuossa otsassasi ja silm‰kulmassasi, ihanhan se on verinen."
"Kaaduin vinnill‰ tavaroihin, liekˆ loukkaantunut siit‰. Ei se mit‰‰n."
"Ei se mit‰‰n. Jos min‰ kuitenkin hautoisin sit‰ vedell‰?"
"Antaahan olla, ‰iti."
"Katsohan. N‰in hiukkasen, haudon sit‰. En tied‰, mik‰ minulle ‰sken tuli. Yht‰kki‰ alkoi niin pelottaa. Ajattelin, ett‰ jos sinulle olisi jotakin pahaa tapahtunut."
"Mit‰p‰ minulle."
"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siit‰, kun kuulin is‰n ja Iidan siell‰ v‰ittelev‰n. Is‰ etsi muuten sinua. Onko jotakin ik‰v‰‰ tapahtunut?"
"Ei mit‰‰n."
"Luojan kiitos, ett‰ kaikki on hyvin. Min‰ niin pelk‰sin. Syd‰meni on tullut hiukan huonommaksi."
"ƒiti ei saa rasittaa itse‰‰n niiden lastenkaan t‰hden en‰‰. ƒidin pit‰‰ jo lev‰t‰."
"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa lev‰t‰."
ƒidist‰ tuntui niin hyv‰lt‰ Alvarin sanat, ne l‰mmittiv‰t h‰nen syd‰nt‰‰n ihan. N‰inp‰ he kuuluivat yhteen, n‰inp‰ he ymm‰rsiv‰t toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja hautoessaan siin‰ Alvarin otsaa, ei ‰iti voinut olla hiljalleen silitt‰m‰tt‰ h‰nen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienen‰kin ollessa. Sama lapsihan h‰n oli ‰idist‰ viel‰, avuttomampi viel‰ vain. Sama katse h‰nell‰ oli, sama pelokas ja arka ilme. ƒidist‰ ei h‰n ollut muuttunut. H‰nest‰ h‰n oli s‰ilynyt yht‰ puhtaana, vaikka h‰nt‰ oli peloteltu ja pahoitettu h‰nen mielt‰ns‰. Maailma oli outo. Ihmekˆ, jos h‰nen k‰yntins‰ t‰‰ll‰ oli tullut niin raskaaksi, ihmekˆ, jos joka askel, jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt, se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne miss‰ koti oli.
Alvarille teki hyv‰‰ ‰idin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silm‰ns‰ ja unohtaa itsens‰. ƒidin k‰si pyyhki olemattomaksi pahan unen. H‰n oli taas lapsi, joka uneksi ep‰m‰‰r‰isi‰ ja tiedottomia unelmiansa.
Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mit‰ se oli?
Mit‰ he n‰in? Mit‰ Anna huusi?
ƒiti s‰ik‰hti. H‰nen t‰ytyi menn‰ sulkemaan ovet, ettei is‰ edes kuulisi.
Kun ‰iti meni sinne, syˆksyi Iida h‰nt‰ vastaan ja keskell‰ lattiaa seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.
Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi h‰n:
"Nyt h‰nen t‰ytyy muuttaa meilt‰ pois. Min‰ en voi en‰‰ t‰t‰ siet‰‰, ei, ei en‰‰ p‰iv‰‰k‰‰n."
"Odotahan, Anna, ‰l‰ ole j‰rjetˆn. Mit‰ on sitten tapahtunut."
"He h‰p‰isev‰t meid‰t. Ja h‰n viel‰ ilkkui Alvarin v‰‰rennyksill‰."
"Mit‰ sin‰ nyt, Anna?"
"Is‰ on taas, ‰sken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja Iida — ei, en voi h‰nt‰ siet‰‰. Pois, heid‰n t‰ytyy nyt muuttaa t‰st‰ pois!"
"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi onnettomuutta."
Anna meni pois, mutta ‰iti j‰i paikoillensa. H‰n ei uskaltanut liikahtaa siit‰. H‰n oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta t‰‰ll‰ oli joka nurkka tuskaa t‰ynn‰.
H‰n seisoi siin‰ kuin j‰hmettyneen‰.
Minne, minne h‰n olisi voinut menn‰?
XIX
Alvar kohosi ‰kki‰ sohvaltansa. Kuului is‰n l‰henev‰t askeleet.
Is‰ etsi h‰nt‰. Silloin oli h‰n hukassa.
Sekunnit tuntuivat iankaikkisuudelta. Ehti ajatella l‰pi koko el‰m‰ns‰ ja tuli t‰h‰n hetkeen. Koetti ajatella pakoa, mutta se oli liian myˆh‰ist‰.
Is‰ tuli.
Alvar katsoi s‰ik‰htyneen‰ h‰neen ja torjuen nojautui h‰n sein‰‰ vasten.
"No?"
"Mit‰, is‰?"
"Tulenpa keskustelemaan kanssasi", sanoi is‰ vaivoin hilliten raivoansa.
"Mist‰?"
"N‰ytp‰ tiet‰v‰n."
"Ei minulla ole nyt mit‰‰n is‰lle sanottavaa."
"Minullapa on. Yh‰ sin‰ jatkat v‰‰rennyksi‰si?"
"Tilap‰isess‰ h‰d‰ss‰."
"Lastenko, vaimonko t‰hden? Tahi ehk‰ jo vanhuksia el‰tt‰‰ksesi?"
Alvar koetti p‰‰st‰ pelostaan, mutta ei viel‰ onnistunut. H‰nen mieless‰‰n v‰l‰hti, ett‰ jos h‰n voisi olla vain rohkea, siten h‰n parhaiten suoriutuisi.
"Sinun t‰ytyy muuttaa el‰m‰ntapojasi! Vastaa, voitko?"
"Tied‰tteh‰n!"
"Et voi?"
"Turhaa luvata, en voi."
"Silloin sinun velvollisuutesi on — poistua."
"Helppo sanoa."
"Sin‰ voit sen tehd‰, ymm‰rr‰tkˆ?"
"En tahdo!"
"Sin‰ tahdot."
Is‰ veti taskustaan revolverin, jonka pani pˆyd‰lle Alvarin eteen.
"J‰t‰n sen siihen. Se on ladattu."
Alvar oli jo voittanut rohkeutensa, h‰n nauroi k‰he‰sti ja v‰kisin:
"Ha-ha-haa, sukkelaa, siet‰isip‰ olla katsojoitakin, ha-ha-haa."
"Sin‰ ilkut."
"Ilkun. En tee sit‰, liian v‰h‰ll‰ p‰‰sisitte. Vaan tehk‰‰ te, onhan teill‰ velvollisuuksia minua kohtaan. Ettekˆs te ole is‰, vai onko is‰ni ehk‰ joku muu?"
Martin tarttui Iidan ratsupiiskaan, joka oli j‰‰nyt pˆyd‰lle, kohotti sit‰ ja Alvarin silmiin katsoen h‰n sanoi lujasti:
"Sin‰ teet sen!"
H‰n n‰ki Alvarin rukoilevan ja ep‰toivoisen katseen ja kuuli h‰nen sanovan: "is‰, is‰", mutta h‰n kertasi vain ylivoimaisen tuskan ja rakkauden pakottamana:
"Sin‰ teet sen, sinun t‰ytyy."
Piiska heilahti vasten Alvarin kasvoja, j‰tt‰en j‰lkeen syv‰n, verisen naarmun.
Is‰ heitti piiskan pois ja taaksensa katsomatta l‰ksi huoneesta.
Tuskin h‰n oli tullut omaan huoneeseensa, kun kuului laukaus.
Vihdoinkin. H‰n tiesi, mit‰ se merkitsi. Vihdoinkin oli Alvar totellut h‰nt‰. H‰n oli antanut pojallensa viimeisen avun ja ainoan, joka en‰‰ oli mahdollinen.
Vai erehtyikˆ h‰n? H‰n ei ollut sit‰ ennen ep‰illyt, h‰n oli aina tuntenut, ett‰ t‰ss‰ oli ainoa pelastus.
Ja nyt ei h‰n sit‰ tiennyt.
H‰nen voimansa pettiv‰t, h‰n lyyhistyi tuolillensa.
Uusi tuska, synkempi kuin kaikki entiset, vyˆryi raskaana h‰nen p‰‰llens‰, h‰n paineli k‰sill‰ p‰‰t‰ns‰, huojutteli sit‰ ja voihki ‰‰neen.