MARTININ RIKOS

Novelli

Kirj.

MARIA JOTUNI

Otava, Helsinki, 1914.

I

Anna loikoi viel‰ tilallansa ja katseli, kuinka tuuli hulmuutteli ohuita uutimia ja kuinka p‰iv‰ paistoi avonaisesta ikkunasta suoraan h‰nen s‰nkyns‰ jalkap‰‰h‰n. H‰n veti peitteen alta jalkansa ja liikutteli sit‰ p‰iv‰npaisteessa.

H‰n ei viitsinyt nousta viel‰ ylˆs. H‰n oli valvonut pitk‰‰n eilen ja ajatellut t‰m‰n maailman asioita. Nyt ei h‰n viitsinyt edes ajatella. Oli huoletonna siin‰ hyv‰ olla.

Veli Alvarin lapset Martta ja Einar melusivat etehisess‰. Mummo tuntui toruvan heit‰, pelottelevan, ett‰ Anna-t‰ti viel‰ nukkuu.

Kuitenkaan ei ‰iti itse malttanut olla pilkist‰m‰tt‰ Annan kamariin.

"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeks‰n." Sitten huusi ‰iti etehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia t‰nne."

ƒiti oli viel‰ toruvinaan Annaa, korjasi siin‰ uudinta, joka oli irronnut kokonaan pitimest‰‰n ja hulmueli vapaana.

Anna lep‰si yh‰ liikahtamatta ja katseli ‰iti‰ns‰. H‰n ihmetteli, ett‰ ‰iti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren n‰kˆinenkin oli viel‰ ja kaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikin sen myssyn alta.

"Mit‰p‰ unta n‰it", kysyi ‰iti Annalta ja istuutui s‰ngyn laidalle ja otti Annan jalan k‰teens‰.

"En sanottavia."

"Et sanottavia."

"Mit‰p‰ sin‰ itse?"

"Min‰? Mit‰ lienee ollut, ik‰vi‰, en muista. Mutta miss‰ ovat kortit, katsotaanpa p‰iv‰n tapahtumia."

"ƒitih‰n ne vei eilen."

"Nyt muistan, no, olkoot."

He vaikenivat. ƒidist‰ ja tytt‰rest‰ oli molemmista hyv‰ niin olla, katsella toinen toistansa ja ymm‰rt‰‰ toinen toisensa syd‰melliset ajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.

N‰in aamuisin tuli ‰iti aina Annan luokse, istuutui h‰nen s‰nkyns‰ laidalle. Siin‰ katselivat he p‰iv‰n tapahtumia korteista tahi juttelivat syd‰mellisesti pienist‰ seikkasistansa. Eiv‰t ne seikkaset ihmeit‰ olleet, eiv‰t he siksi niist‰ puhuneetkaan. He iloitsivat vain toistensa l‰heisyydest‰ ja siit‰ ymm‰rryksest‰, joka vallitsi heid‰n v‰lill‰‰n. Ja n‰in he ik‰‰nkuin liittoutuivat p‰iv‰n ik‰vi‰ vastaan, he ik‰‰nkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heid‰n el‰m‰ss‰‰n ollut mit‰‰n vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, jos luulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sit‰ vakuuttaa.

Miina toi kahvia ja meni. ƒiti kaatoi tytt‰rellens‰. Ja kun Anna kohosi istualleen, huomasi ‰iti, ett‰ jokin ik‰v‰ ajatus painoi taas h‰nen mielt‰ns‰. Itsep‰inen ryppy ilmestyi otsalle silmien v‰liin.

"Oliko Alvar eilen myˆh‰‰n poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.

"Ei h‰n myˆh‰‰n ollut. Min‰ valvoin viel‰."

"Min‰kin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yˆt‰."

"Miksi sitten kysyt?"

"ƒiti, sin‰ et saa puolustaa Alvaria. Sinun t‰ytyy olla ankarampi h‰nelle. T‰t‰ el‰m‰‰ ei voi en‰‰ siet‰‰."

ƒiti punastui. H‰nen ohuet sormensa piteliv‰t kahvileip‰‰, k‰‰nteliv‰t sit‰, niin ett‰ muruja tippui h‰nen huomaamattaan lattialle.

H‰nt‰ loukkasi, kun Anna rikkoi t‰ten heid‰n ‰‰nettˆm‰n sopimuksensa kosketella arkoja asioita. H‰nt‰ loukkasi Annan muistutus. Mit‰ Anna el‰m‰st‰ tiesi.

Annakin katui jo ‰skeisi‰ sanojansa ja virkkoi sovittaen:

"Mist‰h‰n he saavat varojakaan? Ja is‰ saapi el‰tt‰‰ perhett‰", lis‰si h‰n katkerasti.

"Ehk‰ heill‰ on viel‰ Iidan myˆt‰j‰isi‰."

"Myˆt‰j‰isi‰? Siit‰kˆ vaivaisesta kymmenest‰tuhannesta? Ne ovat menneet jo aikoja sitten. Ei rahat niill‰ pysy. Sill‰ tavalla kun Iida pukeutuukin. Etkˆ sin‰ voi sanoa Iidalle, ett‰ n‰in pieness‰ kaupungissa on h‰pe‰m‰tˆnt‰ pukeutua siten?"

"H‰n on tottunut. Miksi me sotkeudumme toisten asioihin", esteli ‰iti hiljaa.

"Siksi, ett‰ h‰n h‰p‰isee meid‰t", sanoi Anna lujasti.

"Anna, min‰ pyyd‰n, sin‰ pahoitat mielt‰ni ajattelemattomilla sanoillasi."

"Niinh‰n sin‰ itsekin sisimm‰ss‰si ajattelet."

"Min‰ en ajattele. Minun ei sovi ajatella. Minun t‰ytyy tyyty‰ siihen, mik‰ on. Enh‰n min‰ voi vaatia, ett‰ kaikki olisi mieleist‰ni."

"Mutta min‰ vaadin. Vaadin ainakin sen, ettei minun nime‰ni h‰v‰ist‰.
Katkeroittakoot el‰m‰n t‰‰ll‰ kotona — vaan, vaan kaupungilla ei —."

ƒiti viittasi k‰dell‰ns‰ pyyt‰en Annaa hillitsem‰‰n itse‰ns‰ ja kohosi siit‰ ylˆs. H‰n aikoi l‰hte‰ pois. Haikea tunto valtasi h‰nen mielens‰. H‰n seisoi hetken neuvotonna, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, joilla puolustaa taas Alvaria. Iidan suhteen oli h‰n osiksi samaa mielt‰, mutta h‰nen poikansa Alvar oli mik‰ oli, mink‰p‰ sille taisi, eih‰n h‰nt‰ en‰‰ toiseksi saanut.

"ƒiti, istuhan viel‰", pyysi Anna.

ƒiti istuutui j‰lleen. H‰n ei voinut vastustaa lastansa. H‰nen syd‰mens‰ l‰mpeni taas, kun h‰n katseli tervett‰ ja voimakasta tyt‰rt‰ns‰, joka kuitenkin oli oikeassa.

"Kauniit ilmat", sanoi Anna ja heitt‰ytyi viel‰ s‰nkyyns‰.

"Kauniit. Kes‰ on tullut."

"Taas kes‰. Jopa kuluu t‰m‰ el‰m‰kin", sanoi Anna ja nosti paljaan jalkansa ‰idin syliin. ƒiti otti sen taas k‰teens‰ ja silitti sit‰.

"Mit‰p‰ siit‰, jos kuluukin. Kuluttavahan sen on. Mik‰ sinulla on h‰t‰n‰, oletpahan meid‰n ilonamme t‰ss‰."

"Olisi ik‰‰ jo, h‰vett‰‰, vuosi vain ja ik‰‰ on jo kaksikymment‰viisi vuotta. Monilla ik‰isill‰ni on jo suuria tytt‰ri‰."

"Sit‰kˆ sin‰ —"

"Sit‰", sanoi Anna. "Eikˆ se muka olekaan asia? Min‰p‰, rehellisesti sanoen, en el‰m‰st‰ mit‰‰n tied‰."

"Odotahan."

"Montako kymment‰ vuotta?"

"Itse tied‰t."

Anna punastui ja ‰iti jatkoi:

"V‰h‰tp‰h‰n el‰m‰st‰ nyt, kun on t‰llaiset ilmat. Eikˆh‰n pit‰isi hommautua kes‰asunnolle jo?"

"Eikˆ oltane pitemp‰‰n kaupungissa? Vai mit‰ ‰iti arvelee?"

"Miksi pitemp‰‰n? No, is‰ kyll‰."

"Ja me muutkin."

"Ahaa, ymm‰rr‰n."

"V‰‰rink‰sit‰t, ‰iti. Siit‰ asiasta ei viel‰", sanoi h‰n. "Mutta Alvar, kun tuo Alvar taas —"

H‰n ei sanonut enemp‰‰, ettei pahoittaisi taas ‰idin mielt‰. Mutta raskaina tulvahtelivat ajatukset ja h‰n unohtui niiden valtaan.

Tiesih‰n ‰iti, mit‰ Anna ajatteli, eik‰ kysynyt enemp‰‰. Tiesih‰n h‰n, ett‰ Alvar se Annaa huolestutti. Alvar j‰i kaupunkiin koko kes‰ksi, niinkuin viimekin kes‰ksi oli j‰‰nyt. Sellainen juonti-into h‰nell‰ oli ja sellaiset asiat. Is‰k‰‰n ei viihtynyt heid‰n kanssaan, h‰nkin j‰i kaupunkiin syytt‰en sairask‰yntej‰‰n, vaikka oli kaksi l‰‰k‰ri‰ niin pieness‰ kaupungissa ja kes‰asunnolta olisi sit‰paitsi voinut vastaanotoillaan k‰yd‰. Vaan tosinhan is‰n oli pakko hoitaa raha-asioitakin, etenkin nyt, kun kaikki n‰ytti niin sotkuiselta.

"Onko is‰ mennyt kaupungille", kysyi Anna.

"On, tapansa mukaan."

"Is‰ on vanhentunut n‰in‰ viime aikoina."

"En ole huomannut."

Anna tiesi, ettei se ollut totta. ƒiti oli sen huomannut. Vaan ‰iti ei tahtonut is‰st‰ puhua. He olivat vieraita kesken‰ns‰. Is‰ kulki yksin omia teit‰ns‰ ‰‰netˆnn‰ kuin vieras, joka jostakin syyst‰ oli pakotettu asumaan yhdess‰ heid‰n kanssansa. Tekiv‰th‰n he niinkuin is‰ toivoi, kun is‰ toivonsa heille ilmaisi. Vaan is‰ ei sit‰ usein tehnyt. Viime aikoina oli h‰n koetellut l‰hesty‰ Annaa ja puhellut usein h‰nen kanssansa, ja Annasta tuntui, kuin h‰n sen kautta olisi ik‰‰nkuin uuden tuttavan lis‰‰ saanut.

II

Eilisen‰ p‰iv‰n‰ oli Martin tavannut kaupungilla Lennart Ahlmanin ja pyyt‰nyt kotiinsa ja Lennart tuli.

Anna s‰ik‰hti, kun h‰n ikkunasta n‰ki is‰n ja Lennartin tulevan yhdess‰. H‰n sulki nopeasti kamarinsa oven ja h‰nen syd‰mens‰ lˆi pelosta. Mutta kohta h‰n rauhoittui, avasi levollisesti ovensa ja meni vierasta vastaan. Eih‰n h‰nen tarvinnut pel‰t‰ Lennartia, eih‰n h‰nen tarvinnut pel‰t‰ sit‰, mink‰ v‰ltt‰m‰tt‰ t‰ytyi tapahtua. H‰nen oli naitettava itsens‰. Ja niist‰ nuorista miehist‰, joita kaupungissa oli, oli Lennart Annan mielest‰ parhain ja ainoa, jota h‰nen sopi ajatella.

Ik‰v‰ vain, ettei ‰iti ollut samaa mielt‰. ƒidist‰ oli Ahlmanin kauppiassuku vastenmielinen. Vaan kenelleh‰n ‰iti tahtoi s‰ilytt‰‰ h‰nt‰ sitten? Kenelle? Kaupungissa ei ollut nyky‰‰n ket‰‰n mahdollista. Ja kukapa ‰idin mielest‰ olisi ollutkaan kyllin hyv‰? Hyvittih‰n se Annaa tavallaan, vaan teki samalla olon tukalaksi ja ratkaisun vaikeammaksi. ƒiti haaveili tietysti tyhj‰‰. Odotti sellaista, jota mist‰‰n ei tullut. Ihmeellist‰, ettei ihminen niin vanhanakaan oloihin j‰rkev‰sti suhtautunut. Se ‰iti oli nuori syd‰melt‰‰n aina, sellainen haaveilija. Toista oli is‰.

Is‰ n‰ki tietysti mielell‰‰n, ett‰ Lennart pyysi h‰nt‰ ja h‰n suostui. Ja is‰ oli oikeassa. Sill‰ jos Anna Lennartin otti, ei h‰n rasittanut en‰‰ kotiansa, h‰nen toimeentulonsa ja olonsa olivat taatut. Ja is‰n silloin myˆskin. Se oli p‰‰asia nyky‰‰n. Ja siksi toisekseen aika oli jo menn‰. Eik‰ Annasta ollut suinkaan vastenmielist‰ sit‰ ajatella. P‰invastoin, siihen mieli viime aikoina aina palasi ja sen ajatteleminen tuotti usein salaista tyydytyst‰ ja iloa. H‰nest‰h‰n nyky‰‰n koko perheen onni riippui. Ja siksi ei h‰nell‰ itsell‰‰n ollut en‰‰ mit‰‰n ratkaistavaa siin‰. Ja olivathan he Lennartin kanssa olleet jo vuosia hyvi‰ tuttuja, vaikkeiv‰t olleet koskaan oikein puhelleet kesken‰‰n.

Siksip‰ nyt ‰kki‰ tuntui oudolta. Puhe ei tahtonut sujua. Oikeastaan ei
Annalla ollutkaan puolestaan mit‰‰n sanottavaa.

T‰m‰ on kauppa kuten maalaisten, ajatteli Anna. Eip‰ runollisuutta, eip‰ rakkautta. Kauppa, ihan niinkuin h‰n oli p‰‰tt‰nyt, ett‰ h‰np‰ kaupat teki jonkun kanssa, joka sitten ei voinut v‰itt‰‰ menett‰neens‰ eik‰ tuntea pettyv‰ns‰. H‰np‰ ne teki, siksi ett‰ teht‰v‰ oli, siksi ett‰ se oli maailman meno, siksi ett‰ siten oli hyˆty‰ h‰nenkin el‰m‰st‰‰n, joka muuten kului aivan hyˆdytˆnn‰.

Ja siin‰ sitten he saivat kuin saivatkin p‰‰tetyksi jotakin outoa, sinnep‰in, ett‰ he t‰st‰l‰hin muka niinkuin kuuluisivat yhteen. Kuinka se lienee tapahtunut, puoliksi v‰kisin, puoliksi leikkien, ik‰‰nkuin kevytmielisesti itse‰‰n tyˆnt‰en. Ei itsek‰‰n siihen uskonut, ei syd‰mess‰‰n pys‰htynyt niihin sanoihin, joita pani itsens‰ sanomaan. Mutta neh‰n olivatkin mahdottomia ihmisten v‰lill‰ aina. Tuli niit‰ tahdikkaasti ja kylm‰sti k‰sitell‰, niinkuin Anna tekikin v‰isty‰kseen t‰st‰ tapahtumasta sopivasti pois toiseen.

Kun Lennart oli onnestansa huumaantunut ja liikutettu, ihmetytti se Annaa. Tunsiko Lennart enemm‰n kuin h‰n? Tahi mit‰p‰ h‰n tunsikaan. Eip‰ h‰n muuta kuin ihmetteli, ett‰ sellainen sattumako teki k‰‰nteen h‰nen el‰m‰ss‰‰n, sellainen v‰h‰p‰tˆisyys, sellaiset mit‰ttˆm‰t sanat m‰‰r‰siv‰t kokonaan h‰nen el‰m‰ns‰ kulun. Sit‰ h‰n ei t‰ysin tajunnut, vaikka olisi sit‰ itsellens‰ tuhannesti kerrannut. Tekikˆ h‰n v‰‰rin? Itse‰‰n kohtaan h‰n v‰‰rin teki, jos teki. Itsep‰ h‰n omasta el‰m‰st‰‰n vastasi. Eiv‰tkˆs olleet v‰‰ri‰ n‰m‰ p‰iv‰t, joita h‰n kotona toimetonna vietti, v‰‰ri‰ n‰m‰ vuodet, jotka hitaasti eteenp‰in vieriv‰t, v‰‰r‰‰ koko t‰m‰ el‰m‰, jolla ei ollut mit‰‰n tarkoitusta?

Niin ett‰ h‰n oli menetellyt oikein, kun asian t‰ten ratkaisi. Tiesih‰n nyt edes, mihin kiinte‰sti pyrki‰ ja mit‰ tahtoa. Oppia toista ymm‰rt‰m‰‰n ja h‰nt‰ rakastamaan. Oppia h‰nest‰ lˆyt‰m‰‰n ihminen ja oppia sen ihmisen kanssa sopiutumaan.

Sopiutua? Eikˆ ollut siin‰ kaikkien pulmien ratkaisu?

Sit‰ oli Anna miettinyt koko eilisen iltaa ja yˆt‰ odottaessaan Alvaria kotiin. Ja kuta myˆhemm‰ksi aika kului, sen selvemm‰lt‰ ja yksinkertaisemmalta n‰ytti se h‰nest‰. H‰n ei pyyt‰nyt itsellens‰ suuria iloja. H‰n p‰‰tti palkita Lennartille sen rakkauden, jota t‰m‰ tarjosi. Ja h‰n toivoi, ettei Lennartin koskaan tarvitseisi katua sit‰, ett‰ h‰nt‰ pyysi. H‰nen t‰htens‰ ei h‰n saanut tuntea onnettomuutta. H‰n koettaisi t‰ytt‰‰ velvollisuutensa ja koettaisi oppia rakastamaan miest‰ns‰, olkoon h‰n mink‰lainen tahansa.

Ja miksi h‰n ei oppisi? Rakastihan h‰n muitakin, kaikkia t‰‰ll‰ kotona, miksi ei sitten Lennartia, miksi ei omaa miest‰ns‰?

Sit‰ h‰n mietti.

Ja el‰m‰ n‰ytti toiselta niiden ajatusten valossa. T‰ytt‰v‰‰, melkeinp‰ riemukasta oli siin‰ uudessa velvoituksessa. Se tuotti tyydytyksen ja sen kautta selveni kaikki.

H‰n ajatteli sit‰ yˆll‰, kunnes v‰syi aamupuoleen ja nukkui mietteisiins‰. Ja nytkin viel‰, loikoessaan siin‰ s‰ngyss‰ns‰ tunsi h‰n v‰symyst‰ eilisest‰. Mutta veret tulvahtelivat outojen ajatusten ja tuntojen t‰hden ja haihduttivat v‰symyst‰.

ƒiti katseli ikkunasta ulos ja sanoi sitten:

"Lennart oli k‰ynyt t‰‰ll‰ eilen."

"K‰vi."

"Ja mit‰ p‰‰titte?"

"Ei, ei viel‰ mit‰‰n, h‰n tulee t‰n‰‰n", sammalsi Anna h‰mm‰styneen‰ ja ‰iti vaikeni.

III

ƒiti seisoi ikkunan luona ja katseli yh‰ auringonpaisteiselle kadulle, katseli tuttua n‰kˆalaa, jota h‰n lapsuudesta saakka oli katsellut. Kadun toisella puolen oli rivi mataloita puurakennuksia, oikealla niiden takana oli kauppaneuvos Ahlmanin korkea kivitalo ja vasemmalla n‰kyi kaupungin vanha kivikirkko.

Samat puutalot olivat seisoneet siin‰ niin kauan kuin h‰n muisti. Toisia omistajoita oli joihinkuihin ehtinyt jo muuttua, vaan useimmat olivat samoilla suvuilla kuin viisikymment‰ vuotta sitten. Ahlmanien kivitaloa ei h‰nen lapsuudessaan siin‰ ollut. He olivat muuttaneet paikkakunnalle vasta parikymment‰ vuotta sitten. H‰nen lapsena ollessansa olivat ÷hmanit kaupungin mahtavimpia. Heid‰n kauppansa lienee ollut yht‰ vanha kuin kaupunkikin. He eiv‰t loistaneet kivitaloilla. He asuivat vanhassa sukutalossaan torin laidalla, kirkon tuolla puolen. Eiv‰tk‰ he muutenkaan ulkonaisen loistonsa t‰hden muista eronneet. Heid‰n synnynn‰inen ‰lyns‰ ja kykyns‰ erotti heid‰t muista pikkukaupunkilaisista. Niin ainakin ennen. Kuinka lienee nyt? Huhuiltiin kaikenlaista. Huhuiltiin nuoren Erikin ruvenneen juomaan ja h‰vitt‰m‰‰n pes‰‰. Huhuiltiin heid‰nkin asioittensa menev‰n siksi yh‰ alasp‰in. Kukapa sen tiesi. Ihmiset ovat aina valmiita pahaa puhumaan.

Vaan jos se oli totta, niinkuin se kuitenkin taisi olla, niin olipa vanhalla Erik ÷hmanilla raskaat vanhuuden p‰iv‰t. Ehk‰ yht‰ raskaat kuin h‰nell‰ itsell‰‰nkin, Fredrika Martinilla.

Erik ÷hman oli ollut h‰nen leikkitoverinsa, h‰nen parhain yst‰v‰ns‰. Ja h‰n jumaloi viel‰kin Eriki‰. Olihan h‰n miehi‰ jo joitakuita el‰ess‰‰n n‰hnyt, vaan Erikin veroista ei ainoatakaan. Erik eli yksin‰isyydess‰‰n omaa kielt‰ytyv‰‰ el‰m‰‰ns‰, eik‰ kukaan muu kuin h‰n ehk‰ aavistanut, mit‰ h‰n itseens‰ k‰tki.

H‰n oli toivonut Erikille kaikkea hyv‰‰. Ja kohtaisiko Eriki‰ nyt sellainen suru? Tiesih‰n h‰n, milt‰ tuntui, kun n‰ki sukupolven rappeutuvan, kun n‰ki poikansa menev‰n alas. Erik ponnisteli siell‰ salassa, olihan h‰nell‰ vain yksi ainoa poika.

Yksi ainoa, niinkuin h‰nell‰ itsell‰‰nkin. Siksip‰ h‰n tiesi, milt‰ se tuntui. Toisen ei tarvinnut sit‰ h‰nelle vakuuttaa. Niin, Erik, n‰in heille nyt k‰vi.

H‰n oli salaa toivonut, ett‰ nuori Erik ja Anna olisivat sopineet toisillensa. Vaan ei. Kaikki h‰nen toiveensa olivat rauenneet alusta alkaen. Seh‰n se olikin omituisinta, ettei ainoakaan h‰nen toiveensa toteen k‰ynyt.

Mustat, pahviset katot n‰yttiv‰t harmailta kirkkaassa auringonpaisteessa. Paisteista katua ajoi joku maalainen k‰rryiss‰‰n torille. Sinne kulki talonem‰nti‰ rannukkaiset, harmaat saalit hartioilla, maitokannu ja torikori k‰dess‰‰n. Suorina ja j‰ykkin‰ kulkivat rikkaammat, sivuilleen katsomatta. Kˆyhemm‰t ja laihemmat tyˆmiesten vaimot menn‰ humppasivat kiireesti k‰si‰‰n huitoen ja p‰‰ etukumarassa ja tervehtiv‰t nˆyr‰sti rikkaampia, jotka vain huuliaan liikuttaen arvokkaasti vastasivat.

Naapurin em‰nt‰ pys‰htyi torilta tullessaan kadun toisella puolen puhutellakseen toista naapurin em‰nt‰‰, joka portista oli juuri tulossa ja h‰‰teli kahta huutavaa lasta helmoistansa. Lapset pelk‰siv‰t naapurin em‰nt‰‰ ja pujahtivat portin taakse ja katselivat portin raosta, milloin vieras j‰tt‰isi ‰idin. Vaan siihen j‰iv‰t vaimot kielest‰ns‰ kiinni. Heid‰n keltaisilla kasvoillansa pysyi j‰ykk‰ ja arvokas ilme, huulet vain liikkuivat hiukan ja k‰si viittaili saalin alta. Kohta viittasivat he tohtorilaan p‰in ja kasvoille tuli pahansuopainen ja ilke‰ ilme. He p‰lyiv‰t yh‰ Martinin ikkunoihin ja tohtorinna kuuli, miten he mainitsivat Alvarin ja Iidan nimet.

Fredrika Martin k‰‰ntyi ikkunasta. Anna oli jo pukeutumassa. H‰n sattui katsahtamaan ‰itiin ja h‰n ihmetteli, miten ‰iti yht‰kki‰ oli k‰ynyt niin vanhan n‰kˆiseksi.

"Voitko pahoin", kysyi h‰n ‰idilt‰.

"T‰llainen auringonpaiste tuntuu ‰kki‰ voimakkaalta."

"ƒidin ei pid‰ olla ikkunassa."

Anna ajatteli, ett‰ jokin ‰idille vastenmielinen henkilˆ oli kulkenut kadulla. Ehk‰ se oli Lennart? Jos niin oli, olkoon! Asialle ei en‰‰ mit‰‰n tainnut. H‰n oli jo valinnut Lennartin, ottanut h‰net. Ja ‰idin t‰ytyi siihen tyyty‰, tuntukoon kuinka vaikealta tahansa. Lennart oli jo h‰nen!

H‰nen! Ilo t‰ytti syd‰men. H‰n hymyili kuvallensa istuessaan peilin edess‰. H‰n katseli peilist‰ silmi‰ns‰, katseli tukkaansa. H‰n oli tyytyv‰inen itseens‰. H‰n oli nyt tyytyv‰inen olemiseensa. H‰n oli melkein onnellinen.

ƒiti n‰ki h‰nen hymyns‰. H‰n tiesi, mit‰ se merkitsi, vaan h‰neen ei ilo tarttunut.

H‰nest‰ tuntui ‰kki‰, kuin Anna ei olisikaan h‰nen lapsensa, vaan jokin vieras, nuori nainen, joka hymyili rakkaudelleen. Ja mink‰laiselle rakkaudelleen? Eikˆ Anna ymm‰rt‰nyt, mit‰ h‰n teki? Antoiko h‰n ulkonaisten olosuhteiden vaikuttaa? Rahaanko h‰n myi itsens‰? Myi h‰pe‰‰ tuntematta. H‰nen tytt‰rens‰, h‰nen ainoa tytt‰rens‰!

Kauniin onnenpa el‰m‰ h‰nen lapsillensa tarjosi. Eip‰ ollut syyt‰ ainakaan ylpeill‰.

"ƒiti", sanoi Anna, "el‰m‰ selvi‰‰ t‰st‰ viel‰."

"Mitenk‰ niin?"

"Min‰ selvit‰n sen."

"Mill‰, lapseni?"

"Tahdollani."

"Vaan muista, ett‰ mit‰ teet, teet oikein."

"Kun teen kaikki mit‰ voin, enkˆ tee oikein?"

"T‰ytyy vain tuntea ja tiet‰‰, mik‰ on oikein. Jos tunnet —"

"Tunnen. Ei ole vaikeata tuntea eik‰ tiet‰‰ sit‰ — meid‰n asemassamme."

"Meid‰n tahi muiden, se ei asiaa toiseksi muuta."

"Se muuttaa."

"En ole samaa mielt‰. ƒl‰ ratkaise asioita j‰rkesi mukaan."

"Vaan syd‰men. Syd‰n ei minulle mit‰‰n puhu."

"Mutta miksi sin‰ lankeat ottamaan niin raskaasti n‰it‰ pieni‰ ulkonaisia koettelemuksia, koeta s‰ilytt‰‰ syd‰mesi iloisena ja puhtaana, niin n‰et, ett‰ syd‰nkin sinulla puhuu."

"Ei, ‰iti, j‰tet‰‰n se. Usko, etten v‰‰rin tee. Minulla on hyv‰ olla ja se tulee hyv‰st‰ omastatunnosta."

"Uskon."

"Ei siis siit‰ mit‰‰n en‰‰."

"Ei. Eth‰n sin‰ ole en‰‰ lapsi."

"En. Olen sinun viisas tyttˆsi, ‰iti rakas, rakas —"

H‰n ajatteli sanoa kiitokset kaikesta menneest‰, kaikesta rakkaasta, mik‰ heill‰ oli ollut yhteist‰, vaan ei lˆyt‰nytk‰‰n sanoja. H‰n tarttui ‰idin k‰teen ja kyyneleet tulvahtivat h‰nen silmiins‰. ƒiti itki hiljallensa. He ymm‰rsiv‰t toisiansa. He rakastivat toisiansa. Ja yht‰ katkeralta tuntui nyt heist‰ molemmista se askel, joka kenties i‰ksi erotti heid‰t toisistansa.

"Lapsi."

"Se on minun kohtaloni ja min‰ olen onnellinen."

Anna kohotti p‰‰t‰ns‰ ja hymyili jo. Ja ‰iti ei saanut selkoa, liioitteliko Anna vai oliko jokin vieras ja h‰nelle k‰sitt‰m‰tˆn tunto saanut jo jalansijaa h‰ness‰.

IV

"Kes‰ on", sanoi ‰iti Annalle kevyesti, ett‰ he vapautuisivat ‰skeisest‰, "kuuluu jo lasten ‰‰nist‰kin."

Lapset rynt‰siv‰t samalla sis‰‰n.

"Mummo, ‰iti l‰htee taas ajelemaan eik‰ ota meit‰ mukaan." Lapset kiipeiliv‰t mummon syliin.

"Mep‰ l‰hdemme kohta kes‰asunnolle."

"Ei oteta ‰iti‰ mukaan", sanoi pienempi.

"Ei ‰iti meist‰ v‰lit‰k‰‰n", sanoi suurempi.

"V‰litt‰‰ kyll‰", sanoi mummo, "l‰hdet‰‰np‰ kysym‰‰n vaikka."

Mummo vei lapset etehiseen, jossa Iida valmistihen l‰hte‰kseen ajelemaan. Hevonen odotti jo oven edess‰. Iida sanoi iloisesti huomenta mummolle, korjasi peilin edess‰ vaaleita hiuksiansa hatun alle ja veti harson silmillens‰.

"Olkaapa lapset nyt kilttej‰, ‰iti menee ajelemaan hiukan", h‰n pui sormeansa lapsille varoittaakseen heit‰ ja sanoi mummolle herttaisesti:

"ƒiti rakas, ei pit‰isi rasittua lasten t‰hden. Einarikin, iso poika, antaa mummon kantaa itse‰ns‰."

"Ole huoletta, Iida."

Iida pyˆr‰hteli kevyesti ja h‰nen silmiss‰ns‰ oli kirkas loiste.

Ja mummo tunsi helpotusta, kun h‰n katseli Iidaa ja n‰ki, miten h‰n osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa jos kenen. Mit‰ Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mit‰‰n. Ei omaa kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli onni, ett‰ h‰n uskalsi el‰‰ huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenell‰ oli oikeus kielt‰‰ sit‰ toiselta, joka kenties tarvitsi sit‰ pystyss‰ pysy‰kseen? Eih‰n Iidan laista oltu luotu t‰llaista ahdistavaa el‰m‰‰ varten.

"Hauskaa matkaa", toivotti h‰n Iidalle vilpittˆm‰sti. "Onkin kaunis ilma."

"Kaunis on. No, hyv‰sti, pikku typyk‰t, ja hyv‰sti, ‰iti."

"Hyv‰sti."

Iida pyˆr‰hti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja k‰ski huiskuttamaan hyv‰stiksi. Iidan vaaleat kasvot n‰yttiv‰t niin somilta suuren hatun alla. H‰n kohotti viel‰ hansikoitua k‰tt‰ns‰ hyv‰stiksi, ja hevonen l‰ksi kiit‰m‰‰n kirkolle p‰in.

P‰iv‰n polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen, pys‰htyi ja j‰i hevosella ajajaa katsomaan.

Kirkonkello kumahutti kymmenlyˆntins‰. Kohta ajoi kadulla ÷hmanin nuori Erik, katsahti ikkunoihin, l‰im‰hytti piiskalla hevostansa ja katosi kirkolle p‰in. Vaimo kadulla pys‰htyi uudelleen, laski kantamuksensa maahan ja j‰i katsomaan heid‰n ikkunoihinsa.

Lapset l‰ksiv‰t kiit‰m‰‰n hevosina pitkin huoneita, mutta mummo j‰i istumaan v‰syneen‰ ompelupˆyt‰ns‰ ‰‰reen. H‰n istui siin‰ ja katseli, kuinka ilma v‰r‰hteli l‰mmˆst‰, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin koivujen tuoreilla lehdill‰, kuinka ohut savukiemura kohosi heid‰n piipustansa ja haihtui pilvettˆm‰lle taivaalle.

H‰n katseli sit‰ mit‰‰n ajattelematta. H‰n tunsi tarvitsevansa lepoa.

Mutta ‰kki‰ h‰n her‰si. H‰n kuuli ruokasalista askeleita ja liikett‰.
Siell‰ oli Alvar.

Alvar oli siis viel‰ kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syˆd‰, ennenkuin l‰htee taas matkoillensa. Lienev‰tkˆ laittaneet h‰nelle aamupalaa edes?

Siell‰h‰n se liikkui Alvar h‰t‰‰ntyneen‰ kuin takaa ajettu otus. Jospa h‰n koettaisi puhutella ja viihdytt‰‰ h‰nt‰. Ja pitih‰n h‰nen saada n‰hd‰ poikaansa, ennenkuin h‰n taas l‰ksi.

Ruokasalissa istui Alvar syˆm‰ss‰. H‰n nieli suuria paloja, ja k‰det vapisivat. H‰n kiirehti, sill‰ h‰n pelk‰si, ett‰ is‰ ehtisi tulla.

Kun ‰iti tuli ruokasaliin, painoi Alvar p‰‰t‰ns‰ alemma ja katsoi lautaselleen. H‰nen silm‰ns‰ olivat punaiset ja pˆhˆttyneet eilisest‰ juonnista, ja h‰n h‰pesi ‰iti‰. ƒiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi h‰nen taaksensa ja sanoi herttaisesti:

"Kaunis s‰‰ t‰n‰‰n."

"Kaunis."

"Kes‰ siit‰ nyt tulee."

"Kes‰ n‰kyy tulevan."

"Pit‰isi l‰hte‰ kes‰asunnolle vaikkapa pist‰ytym‰‰n."

"Vai jo ‰iti sinne?"

"Jo. Et sin‰ haluaisi?"

"En jouda."

"Pit‰isi sinun saada lev‰t‰ hiukan ja virkisty‰."

"Kes‰ll‰ sitten, kun on lomaa."

"Jospa haluaisit jo?"

"En, ‰iti on huoletta."

Alvar oli vaivautunut ja arka. Ett‰ h‰nen n‰in piti valehdella. Miksi ‰iti tunkeutui aina kyselem‰‰n ja puhelemaan. Antaisi h‰nen jo olla. Siell‰ se nytkin istui h‰nen selk‰ns‰ takana, ik‰‰nkuin h‰n ei sielt‰kin tuntisi h‰nen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa, eik‰ tiet‰isi, mit‰ h‰n siell‰ mietti, eik‰ tuntisi, kuinka h‰n oli neuvoton, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, mill‰ puhetta taas alkaa. Siin‰ se ‰iti istui ja vaivasi h‰nt‰ ‰‰nettˆmyydell‰‰n. Eikˆ h‰n alkanut ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰n oli jo mennytt‰, ett‰ h‰nt‰ vaivasi kaikki, ett‰ h‰n tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tiet‰ns‰, veip‰ tuo minne tahansa! Olisivat antaneet h‰nen olla ja s‰‰st‰neet hellyytt‰ns‰. Ei h‰n en‰‰ toiseksi muuttunut.

Mutta ‰iti ei sit‰ uskonut. Eik‰ h‰n voinut j‰tt‰‰ lastansa. Jos Alvar ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi ‰iti kevent‰‰ h‰nen taakkaansa. Kun vain tiet‰isi miten? Sit‰ h‰n siin‰ tuskissansa mietti ja mietti. Miten voisi l‰hesty‰ Alvaria? Miten voittaa h‰nen luottamuksensa? Ei h‰n lˆyt‰nyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, ett‰ ‰iti ymm‰rsi h‰nt‰ ja kaikesta huolimatta rakasti h‰nt‰. Kun olisi saanut sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itse‰ns‰ loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selitt‰‰, ett‰ tekip‰ Alvar mit‰ tahansa, ‰iti ei h‰nt‰ tuomitseisi, ei h‰nt‰ j‰tt‰isi. He kaksi, he kuuluivat yhteen; mink‰ Alvar el‰m‰ll‰‰n rikkoi, sen h‰nkin rikkoi.

Tuska kohosi yh‰ ‰idin syd‰meen, kun h‰n katseli poikaansa. El‰m‰ oli vaikeata. Se oli haavoittanut h‰nen lastansa ja tahtoi tuhota h‰net kokonaan, eik‰ h‰n voinut auttaa.

Siin‰ istui h‰n ja kuiskasi h‰nelle ‰‰netˆnn‰ sanoja, joilla lohdutteli h‰nt‰. H‰nest‰ oli Alvar sama pieni lapsi, jota h‰n ennen rinnoillansa syˆtti. Silloin uinuivat siin‰ h‰nen syd‰nt‰ns‰ vasten kaikki h‰nen rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siit‰ lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota h‰n oli toivonut. Ei se, jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teit‰, teit‰, joilta ‰iti ei h‰nt‰ koskaan takaisin lˆyt‰nyt.

Niin meni h‰nen ainoansa, niille teillens‰ ehk‰ i‰ksi katosi, eik‰ h‰n voinut auttaa h‰nt‰.

Sanoiko kukaan, ett‰ oikeus el‰m‰ss‰ tapahtui?

V

Alvar oli hoitanut viimeksi jonkinlaista kirjanpitoa Ahlmanin konttorissa. Mutta jo pari kuukautta sitten oli h‰nen tyˆns‰ annettu toisille. Kuitenkin k‰vi h‰n siell‰ p‰ivisin, luki konttorihuoneessa sanomalehti‰, tupakoi puodissa ja jutteli maalaisten kanssa. H‰n nosti palkkansa ja oleili vapaasti muiden paitsi Lennartin kanssa. Sit‰ h‰n karttoi. Lennart oli m‰‰r‰nnyt, ettei kukaan saanut loukata h‰nt‰. Salaa h‰n toivoi, ett‰ Alvar saisi tyˆt‰ muualta. Heill‰ oli h‰n mahdoton. H‰n teki omaksi edukseen tahallisia virheit‰ ja sotki asioita, niin ett‰ h‰nest‰ oli suoranaista haittaa ja h‰nen tekemi‰‰n nappauksia oli vaikea peitt‰‰ muilta. P‰‰si v‰hemm‰ll‰, kun maksoi h‰nelle ja antoi h‰nen olla.

Alvar olisi pystynyt tyˆhˆn, mutta h‰n ei viitsinyt sit‰ tehd‰. Ei h‰n viitsinyt tehd‰ edes siksi nimeksik‰‰n, ett‰ olisi pett‰nyt kotijoukkoja, kuten ennen. ƒidille h‰n en‰‰ puhuikin tyˆst‰. Ja jos ‰iti ymm‰rsi, ett‰ h‰n valehteli, ei h‰n siit‰ v‰litt‰nyt. Ei h‰n v‰litt‰nyt mist‰‰n. Ei siit‰k‰‰n, kauanko t‰t‰ h‰nen el‰m‰‰ns‰ t‰llaisenaan kesti vai joko se pys‰htyi siihen. H‰n oli v‰linpit‰m‰tˆn ja kyll‰stynyt. H‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰n oli julkea ja ett‰ h‰nen olemisensa loukkasi toisia. Mutta se ei liikuttanut h‰nt‰. Mik‰‰n ei her‰tt‰nyt en‰‰ voimakkaita tunteita. Tavallaan h‰n ymm‰rsi ihmisten ajatukset, mutta aina j‰i h‰n ihmettelem‰‰n sit‰, kuinka ihmiset jaksoivat verev‰sti suhtautua el‰m‰‰n ja sen sellaisenaan todeksi ottaa. H‰n ei sit‰ en‰‰ voinut. H‰n katseli itse‰ns‰kin kuin toisen, vieraan varjoa, ja toisia katseli h‰n kuin outoja, kaukaisia olentoja, joiden harrastukset tuntuivat v‰kin‰isilt‰ ja luonnottomilta ja joiden el‰m‰st‰ ei tahtonut keksi‰ mit‰‰n mielenkiintoista. Mit‰ heid‰n tyˆns‰ heist‰ kertoi? Vain heid‰n ahtaudestansa ja ‰‰rettˆm‰st‰ turhuudestansa.

Vaan jopa, eikˆ tuntunut, ett‰ h‰n olisi tahtonut sanoa jotakin syytt‰v‰‰? Ket‰ kohtaan? Eikˆ el‰m‰ ilmestynyt vain muodoissa, jotka sille olivat mahdollisia, ja eiv‰tkˆ ihmiset olleet kuin lapsia, syyntakeettomia ja viattomia kaikki.

Ei h‰n viitsinyt ajatella sit‰. Oli miten oli. Ep‰miellytt‰v‰, inhonsekainen tyls‰ tunto t‰ytti mielen ja karkoitti turhat ajatukset. H‰n vajosi tunnottomuuteensa ja tiedottomasti toivoi, ett‰ jokin tapaus, vaikka jokin onnettomuus, j‰rkytt‰isi h‰nt‰ ja tuottaisi vaihetta h‰nen iljett‰v‰n tasaiseen, tyls‰‰n tilaansa. H‰nen puolestansa olisi loppukin voinut tulla. Sill‰ loppuhan siit‰ tuli ennemmin tahi myˆhemmin. Oli kysymys vain hetkest‰ ja siit‰, miten se sattui. Tuliko se ulkoap‰in, vai tuliko se itsest‰‰n, tahi jospa h‰n joutuisi jostakin kiinni — niin, p‰‰asia, kauanko t‰t‰ kesti, kauanko laahustaa p‰iv‰st‰ p‰iv‰‰n, kauanko el‰‰ niit‰ siet‰m‰ttˆm‰n tuskallisia aamuja, joina ei tiennyt, mist‰ el‰m‰nkevennyst‰ lˆyt‰isi, mist‰ edes ryypyn, joka tekisi olon hiukan siedett‰v‰mm‰ksi. Sill‰ kukapa tiesi, jos vaikka t‰m‰ oli viimeinen p‰iv‰.

Sit‰ viimeist‰ p‰iv‰‰ oli h‰n jo kauan el‰nyt ja n‰hnyt ihmeeksens‰, ett‰ aika vain eteenp‰in riensi ja yh‰ niit‰ p‰ivi‰ riitti. Yh‰ h‰n eli toisten keskuudessa, nukkui, sˆi, joi. Yh‰ kulki h‰n samoja katuja, n‰ki samoja ihmisi‰, samoja taloja, yh‰ siis eli, eik‰ kukaan h‰nt‰ syrj‰‰n sys‰nnyt. Ei kielletty h‰nelt‰ el‰m‰‰. Tuo s‰‰nnˆllinen pikkuel‰m‰, joka samanlaisissa muodoissa jatkui, samanlaisia perinn‰ismuotoja suosi, joka julmistui rikkeist‰, olikin nyt pitk‰mielinen ja venyi liiaksi suvaitsevaisuudessaan, kun ei siit‰ v‰litt‰nyt, kun ei sit‰ ‰rsytellyt. Se oli kuin olento, jolle oli velkaa ja jonka vallassa oli ja joka k‰ytti valtaansa, laski jokaisen veloittavan askeleen, siksi kunnes mitta oli t‰ysi.

Silloin se vapautti h‰net painajaisesta ja h‰n pudisti tyls‰n olon p‰‰lt‰ns‰ ja k‰vi rauhaan.

Ja sit‰ rauhaa ei mik‰‰n h‰irinnyt. Ei ne tyhmyydet, joita h‰n oli tehnyt, ei ne rikokset, joiksi h‰nen pieni‰ tekojaan sanoivat. Sen rauhan h‰n peri niinkuin muutkin. Kannattiko surra? Toinen t‰‰ll‰ oli toisenlainen, toinen toisenlainen. Kaikki samanarvoisia. — Kunpa ‰itikin sen k‰sitt‰isi.

VI

Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja v‰hitellen. H‰ness‰ tapahtui jonkinlainen ruumiillinen v‰symys, jota ei juuri huomattu. Pienen‰ oli h‰n ollut herttainen kuten hyv‰ns‰vyiset lapset ja kasvavana oli h‰n hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia eik‰ koskaan kiivastellut. Mutta h‰n ei myˆsk‰‰n vastustellut eik‰ vastustanut mit‰‰n. Ja siin‰ h‰nen hyvyydess‰‰n oli h‰nen heikkoutensa.

Kun h‰n erosi koulusta antautuakseen k‰yt‰nnˆlliselle alalle, ei h‰nen onnistunut lˆyt‰‰ sopivaa tointa. H‰n yritti yht‰ ja toista, mutta ei pysyv‰sti mit‰‰n. Ja v‰liajoilla tyˆttˆm‰n‰ oppi h‰n kuljeksimaan ja ryypiskelem‰‰n. H‰nell‰ ei alussa ollut mit‰‰n himoa juomiseen. Oli hauskaa istua toverien seurassa ja kevent‰‰ mielt‰ns‰. Jokap‰iv‰isyyden paino h‰visi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi el‰m‰, joka tuntui ihmisarvon mukaiselta. El‰m‰ oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita. Sai nauttia. Mit‰ siit‰, jos v‰list‰ liikaa sattui. Ehtip‰ viel‰ tasaantuakin.

Niin ajatteli ‰itikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi niit‰ is‰lt‰.

Vaan siin‰ h‰n pettyi. Alvar tottui siihen el‰m‰‰n ja tottui juomiseen. Halu iskeytyi vereen, niin ettei h‰n en‰‰ voinut tulla toimeen ilman. H‰n huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itse‰‰n sill‰, ett‰ ainakin silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut, ja niin se j‰i. H‰n tylsyi v‰hitellen, niin ettei tuntenut tilansa luonnottomuutta. H‰nen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus katosi. H‰neen ei vaikuttanut mik‰‰n ulkoap‰in tuleva voima, ja sis‰isi‰ sys‰yksi‰ ei ollut. Niin vieriv‰t miehistymisvuodet, ja h‰nt‰ pidettiin jo menneen‰.

Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli ‰idin hommasta saanut paikan ÷hmanin konttorissa. Ja vanhan ÷hmanin yst‰vyys her‰tti Alvarissa halun saada el‰‰ tyˆll‰‰n niinkuin muutkin. H‰n kiintyi tyˆhˆns‰ ja h‰nen el‰m‰nintonsa her‰si. H‰nen ulkonainenkin olentonsa muuttui. K‰ynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen. H‰nen komea ulkomuotonsa vieh‰tti naisia. H‰nt‰ pidettiin kaupungin kauneimpana nuorena miehen‰.

Sattui niihin aikoihin, ett‰ Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta k‰ym‰‰n sukulaistensa luokse kaupunkiin, h‰n huomasi heti Alvarin. Ja niin se alkoi.

He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin naimista.

ƒiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta h‰n tunsi suurta kiitollisuutta Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei h‰nen tarvinnut Alvarista en‰‰ huolehtia. Alvarin el‰m‰ oli taattu.

Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. H‰n toivoi Alvarin k‰sitt‰v‰n asemansa. Tosin h‰nest‰ oli Alvarin naiminen hullua viel‰, mutta mink‰ taisi. H‰n koetti puhua Alvarille tuloista ja el‰m‰n k‰yt‰nnˆllisist‰ puolista, vaan t‰ll‰ kertaa uskalsi Alvar nauraa is‰lle. Heill‰ Iidan kanssa oli omat suunnitelmansa.

No menkˆˆt, ajatteli is‰, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen tullaan. Nyth‰n Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiesp‰ heist‰ tuli viel‰ tervett‰ sukua. Ja seh‰n oli p‰‰asia. Sairaalloisissa ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista n‰ki. Mutta kenties se ei ollut viel‰ t‰ydellist‰ rappeutumista, vaikka heikkous oli perinnˆllist‰: Fredriikan pehmeydess‰ ja liiallisessa herkkyydess‰ n‰htiin jo ne oireet. H‰nen liikatunteellisuudestaan oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin muistutti ‰iti‰‰n. Samat k‰det, sama k‰ynti, samat silm‰t. Is‰n terveit‰ hermoja ja rautaista terveytt‰k‰‰n eiv‰t lapset olleet perineet. Niinp‰ ei h‰n itsek‰‰n ollut voinut varoa heikon hedelm‰n syntymist‰. H‰nen tietoinen tahtonsa ei ollut mit‰‰n vaikuttanut siin‰ suhteessa. Turhaa oli siis laskea niit‰ mahdollisuuksia, joihin perinnˆllisyys uudet polvet vei. Viel‰ n‰ytti melkein kuin sokea sattuma olisi hallinnut, kuin el‰m‰ kulkisi latujansa merkillisiss‰ nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan m‰‰r‰isiv‰t tuntemattomat tekij‰t sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmiss‰.

Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui, niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin t‰m‰ el‰m‰ ja t‰m‰ p‰iv‰ olisi kaikista t‰rkein, t‰m‰ ihminen se p‰‰m‰‰r‰, jota varten koko mennyt oli. Menkˆˆt siis lapset, niinkuin olivat menneet toiset ja mennyt h‰n itsekin. Menkˆˆt, ei h‰n niille mit‰‰n tainnut.

Vietettiin iloiset h‰‰t. Ja n‰ytti, ett‰ iloa riitti h‰‰p‰iv‰n ylikin. Iida oli kevytjalkainen ja vieh‰tt‰v‰ pikku hupakko, jonka p‰‰h‰npistot ilahduttivat heit‰ kaikkia. Alvarista h‰n oli verraton. Alvar ei alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla h‰nt‰ h‰mm‰styneen‰ ja yll‰tettyn‰ siit‰, ett‰ h‰n omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut vertoja miss‰‰n. T‰h‰n saakka oli h‰n n‰hnyt tavallisia yksitoikkoisia naisia, niinkuin ‰idin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan miehi‰ns‰ ja huokailemaan heid‰n t‰htens‰, nyt n‰ki h‰n sen oikean, jonka edest‰ kannatti el‰‰kin.

H‰nen ihmisarvonsa nousi h‰nen omissa silmiss‰‰n ja muidenkin silmiss‰.
Olihan h‰n nyt mies, joka tyˆskenteli perheens‰ hyv‰ksi.

Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin el‰m‰‰n. N‰in oman tarpeen, edun ja tottumuksen t‰hden olivat aikojen kuluessa kehittyneet muodot, jotka velvoittivat tyˆskentelem‰‰n ja pyrkim‰‰n, ja se velvoitus ei tuntunut raskaalta eik‰ ahdistavalta. Se tuotti riemua ja sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilˆllisyytens‰ painosta, niin ett‰ puhdassyd‰misen‰ ja rohkeana antautui uuteen el‰m‰nleikkiin. Ja nyt Alvar siunasi el‰m‰‰. Se oli t‰ynn‰ vaikeuksia, mutta h‰n koetti ponnistaa. Vaikeinta oli lˆyt‰‰ sopivaa tyˆt‰. H‰n sai paikan pankissa, mutta pienet tulot eiv‰t riitt‰neet heille molemmille. H‰nen t‰ytyi siis yritt‰‰ muuta ja j‰rjest‰‰ el‰m‰ j‰rkev‰lle pohjalle, etteiv‰t he n‰in j‰‰neet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.

Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei h‰n mit‰‰n keksinyt. Nyt huomasi h‰n, ett‰ is‰ oli ollut oikeassa. Heid‰n naimisensa oli ollut liian aikaista ja kevytmielist‰. Iida oli tottunut el‰m‰‰n v‰lj‰sti, ja se pieni perintˆ, jonka Iida sai, k‰ytettiin aluksi, mutta siihen loppuikin heid‰n hyvinvointinsa.

Ensi onnen menty‰ alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. H‰n alkoi arvostella h‰nt‰. Alvar oli ep‰k‰yt‰nnˆllinen ja mahdoton. Luuliko h‰n, niinkuin mik‰ tyhm‰ nainen, ett‰ paljaalla rakkaudella voitiin el‰‰? Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymm‰rt‰m‰ttˆmi‰ naimisiin menness‰‰n. Mutta miten korjata sit‰ en‰‰?

Sit‰ mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sit‰ mukaa kylmeni h‰nen tunteensa h‰nt‰ kohtaan. Heid‰n el‰m‰ns‰ alkoi tuntua h‰nest‰ ahtaalta ja ik‰v‰lt‰. Eik‰h‰n heill‰ ollut omaa kotia edes. He asuivat is‰n ja ‰idin turvissa ja heid‰n leiviss‰ns‰. Eik‰ Iida tottunut siihen ahtauteen eik‰ heid‰n kotinsa painostavaan tuntoon. Eik‰ h‰n virkistynyt en‰‰ Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli sit‰ samaa aina. Ei sit‰ jaksanut aina n‰hd‰.

Mutta sille ei en‰‰ mit‰‰n tainnut, mit‰p‰ sit‰ katua sitten! Ei ollut muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keve‰ luonne ja joustava ajatus taltuttivat h‰net tyytym‰‰n oloihin, jotka olivat h‰nest‰ aivan vieraat.

H‰n otti p‰iv‰n sellaisenaan kuin se tuli, nautti siit‰, mist‰ nauttia voi, eik‰ ollut huomaavinaan sit‰, mik‰ ik‰v‰‰ tuotti. Tavallaan oli helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. H‰nt‰ eiv‰t muut voineet ihmeisiin velvoittaa. Eik‰ h‰nt‰ voitu myˆsk‰‰n syytt‰‰. Eiv‰t Martinit sit‰ tehneet, siksi kuitenkin ymm‰rsiv‰t, ei sit‰ tehnyt Annakaan, joka oli heist‰ ahtain. Annaa ei Iida siet‰nyt. H‰n melkein vihasi sellaisia pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista keve‰mp‰‰ jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja s‰ik‰htiv‰t v‰h‰ist‰kin naurua. He olivat vanhoja jo syntyess‰‰n. Ja n‰hd‰ sitten ik‰ns‰ t‰t‰ harmaata ja ik‰v‰‰ ymp‰ristˆ‰, jota katsellessa kalvoi ja j‰yti mielt‰, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieni‰ puurakennuksia, jotka ik‰‰nkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa ymp‰rille, ja ihmisi‰, jotka puutuneina, el‰m‰st‰ mit‰‰n tiet‰m‰tt‰ kulkivat l‰pi ik‰ns‰ samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa ajatuksissa kuin heid‰n vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat kulkeneet.

Iida p‰‰tti, ettei h‰n antanut heid‰n s‰ik‰hdytt‰‰ itse‰ns‰. Tarvitsiko h‰nen h‰vet‰ sit‰, ett‰ h‰n oli nuori ja tahtoi el‰‰ ja iloita. Jos ei sit‰ ymm‰rretty, eih‰n se ollut h‰nen syyns‰.

Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymm‰rt‰nyt erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. H‰n ei ollenkaan k‰sitt‰nyt sit‰ ihastusta, jolla heit‰ odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui is‰ suvun jatkumisesta ja el‰m‰n jatkumisesta. Niinkuin ei olisi ollut samantekev‰‰, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko el‰m‰ tahi s‰ilyikˆ vaikka ikuisesti. Kun itse oli el‰nyt, ei siit‰ en‰‰ mit‰‰n tiennyt. Ja itse oli p‰‰asia itsellens‰, pitemm‰lle ei ajatus ulottunut. Eikˆ liene ollut teeskentely‰ tahi itsepetosta heid‰n el‰m‰nrakkautensa? Eiv‰t he itsess‰‰nk‰‰n el‰m‰‰ rakastaneet, he kielsiv‰t sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla. Tarvittiinko lis‰‰ samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko niit‰, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeit‰ uudelta sukupolvelta? Eih‰n ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut muuksi muuttunut. Mik‰ h‰net sitten juuri seuraavassa polvessa toiseksi muuttaisi? Eikˆ se ollut vain n‰iden el‰m‰ns‰ tukahtuneiden ep‰toivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkiv‰t el‰m‰lt‰ omilleen sit‰ osaa, jota itse eiv‰t olleet raskineet k‰ytt‰‰?

Iidaa eiv‰t tyydytt‰neet n‰m‰ haaveet, ei lapsen vuoteen ‰‰ress‰ tunnelmoiminen eik‰ turhien toiveiden tuudittelu. Mit‰‰n uskonnollista hartautta ei h‰n tuntenut lapsen edess‰, h‰n n‰ki heiss‰ vain tulevia ihmisi‰, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eik‰ parempia. Ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ liika rakkaus heit‰ kohtaan oli tarpeeton. Se esti heit‰ karaistumasta ja v‰h‰‰n tyytym‰st‰. Ellei h‰nkin, Iida, olisi kasvanut orpona ja yksin, ei h‰n niink‰‰n hyvin olisi voinut sopiutua eik‰ outoja oloja siet‰‰. El‰m‰ oli ollut h‰nt‰ kohtaan kova. H‰n oli kova myˆskin, h‰n ei h‰mmentynyt v‰h‰st‰. Jos h‰n ei saanut sit‰, mit‰ toivoi, otti h‰n osansa siin‰, mit‰ h‰n ei ollut osannut toivoa, siin‰, mit‰ el‰m‰ kunakin p‰iv‰n‰ tarjosi.

Kun h‰n ei voinut rakastaa en‰‰ Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta, etsi h‰n itsellens‰ huvitusta kodin ulkopuolelta. H‰n seurusteli Alvarin tuttavien kanssa. H‰nest‰ oli oikeus ja kohtuus saada hiukan lev‰ht‰‰ ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli h‰nen otettava korvaus itse. H‰n salli itsellens‰ nautintoja ja iloa. Ei h‰n syvemmin hakenut niit‰, mutta koska niist‰ kerran oli luovuttava kuitenkin, jouti niit‰ nyt olla; eiv‰tk‰ h‰nt‰ t‰ysin tyydytt‰neet ne ihmiset, joita h‰n oli tavannut, mutta parempiakaan ei mist‰‰n tullut. Ja oikeastaan h‰n piti ihmisist‰ sin‰ns‰ ja lˆysi tien heid‰n syd‰miins‰, silloin kun h‰n tahtoi.

Niin oli h‰n tullut el‰neeksi pari pient‰ rakkautta Alvarin j‰lkeen. Ne olivat arvottomia eiv‰tk‰ h‰nelle merkinneet mit‰‰n. H‰n olisi ollut valmis luopumaan niist‰ heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyiv‰t mit‰ttˆmist‰ syist‰ ja sammuivat yht‰ mit‰ttˆmist‰ syist‰. H‰nen sielunsa oli niist‰ vapaa. Siksi eiv‰t ne h‰nen rauhaansa rikkoneet. H‰n ei tehnyt mit‰‰n kysymyst‰ niist‰. Selv‰sti ja kevyesti suoriutui h‰n niist‰ ja ihmeellisen helposti aukoi h‰nen ajatuksensa uusia aloja ja omisti ne tuskattomasti.

Niin ett‰ mit‰‰n vaikeutta ei tuottanut en‰‰ se, kun Erik ÷hman rakastuneena tahtoi h‰net ja sai h‰net. H‰n piti Erikist‰, he ymm‰rsiv‰t toisiansa. Iida tiesi kyll‰, ett‰ leikki kerran loppui, ehk‰ piankin. Oli siis kysymys vain siit‰, kuinka h‰nen tuli tahdikkaasti menetell‰, ett‰ asia pysyi salassa. H‰nell‰ ei ollut syyt‰ loukata Martineja.

VII

Kun Iida oli alkanut olla poissa kotoa, oli h‰n ensin tehnyt sen siksi, ett‰ Alvar oli myˆs poissa. Mutta kun Alvar huomasi sen, loukkasi se h‰nt‰, ja niin alkoi h‰n j‰lleen entisen el‰m‰ns‰. H‰n oli poissa tihe‰mmin ja tihe‰mmin, ja kun Iida sitten koetti pid‰tt‰‰ h‰nt‰, ei h‰n en‰‰ voinut. Niin meni el‰m‰ menojaan ja he joutuivat yh‰ etemm‰s toisistansa.

Alvar oli joutunut pois paikastansa ja kuljeksi jouten. Aluksi h‰pe‰‰ peitt‰‰ksens‰ oli h‰n p‰iv‰t pitk‰t poissa kotoa, mutta sitten se tuli h‰nen tavaksensa. H‰n joi enemm‰n kuin ennen. Kun h‰n selvin‰ hetkin‰‰n viel‰ huomasi, kuinka pitk‰lle h‰n oli mennyt, p‰‰tti h‰n lakata. Mutta hyv‰t p‰‰tˆkset ja lupaukset j‰iv‰t vain p‰‰tˆksiksi ja lupauksiksi. Ja oikeastaan, mit‰p‰ niist‰. Ei ollut olemassa mit‰‰n, joka olisi h‰nt‰ velvoittanut pyrkim‰‰n. Ett‰kˆ muka pyrki‰ perheen‰, ett‰kˆ muka ihmisill‰ oli jotakin yhteist‰? H‰n nauroi niille ajatuksille, jotka olivat kangastaneet h‰nen mieless‰‰n. Ei ollut olemassa mit‰‰n velvollisuuksia, ei mit‰‰n tarkoitusta el‰m‰ll‰ enemp‰‰ kuin se, mit‰ ihminen oli asettanut itselleen pett‰‰kseen itse‰‰n, ei ollut olemassa mit‰‰n rakkautta, valhetta oli kaikki. Ei ollut eroa pahojen ja hyvien tekojen v‰lill‰, ei ollut v‰li‰ sill‰, mit‰ tiet‰ kulki. Ei ollut vapautta valita edes teit‰ns‰, meni niin, kuin oli luotu menem‰‰n. N‰kih‰n h‰n itsest‰‰n. Jo syntym‰st‰ oli h‰nell‰ ne merkit, ett‰ h‰n t‰t‰ tiet‰ kulki. Eiv‰t auttaneet mit‰‰n tahto eik‰ ponnistukset. Sisimm‰ss‰‰n oli h‰n siit‰ ollut selvill‰ aina. Jokaisen hyv‰n p‰iv‰n oli h‰n mieless‰‰n el‰nyt kuin varkain, kuin lainaksi, h‰n oli silloin aina itsellens‰ vieras, ja h‰nt‰ vaivasi se ep‰vapaus ja pakko, jota h‰n tunsi. Ei, h‰nen el‰m‰ns‰ oli luotu jo kulumaan toisin, menem‰‰n alas niit‰ teit‰, joita h‰n kulki. Kuin unessa oli h‰n n‰hnyt jo koko el‰m‰ns‰. Se oli tuttua. Outoa ei siin‰ ollut muu kuin se, mink‰ h‰n pakotetusti eli, eli kuin ihmiset muutkin.

Eikˆ h‰n nyt jo ollut selvill‰ siit‰? Eikˆ ollut aika viskata ainaiseksi ies p‰‰lt‰ns‰, olla valhettelematta ja olla pyrkim‰tt‰, kest‰kˆˆn el‰m‰ sitten mink‰ kest‰‰?

Mutta h‰n tunsi, ettei h‰n voinut viel‰. H‰n oli kiinni Iidassa ja h‰n kaipasi h‰nt‰, h‰n ei syd‰mess‰‰n voinut viel‰ luopua h‰nest‰. Niin oudosti he olivat kohdanneet toisensa, ja n‰ytti alussa, kuin he olisivat tarvinneet toisiansa. Ei, he eiv‰t olisi tarvinneet. Se oli erehdyst‰ kaikki.

Mutta h‰neen koski kipe‰sti, kun h‰n ei saanut pit‰‰ Iidaa. Ei h‰n nurissut siit‰, ett‰ siin‰ tapahtui v‰‰ryys. Ei, kaikki tapahtui, niinkuin tapahtua pitikin, ja tiesip‰ h‰n, mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰, ett‰ h‰n olisi saanut Iidan takaisin, h‰n tiesi sen selv‰‰n, vaan eip‰s voinut mit‰‰n tehd‰. Kuin kirous oli siin‰, ettei h‰n tahtonutkaan, eik‰ voinut mit‰‰n tahtoa. H‰nen tahtonsa oli kuollut. Siin‰h‰n oli koko sairauden syy, ett‰ h‰nen tahtonsa oli kuin kuollut, se ei ollut h‰nen vallassansa. H‰n n‰ki, mit‰ olisi teht‰v‰, miten olisi tahdottava, mutta h‰n ei saanut tahtoansa en‰‰ hereille. Se oli v‰hitellen kuollut, se oli alunpit‰en ollut heikompi kuin muilla, ja jokainen pieninkin ponnistus jo kasvavana oli tuottanut h‰nelle suuria vaivoja. Kun olisi jo pienest‰ ymm‰rt‰nyt hoitaa sit‰, kuin pahaa sairautta hoidetaan. Kun olisivat sen tajunneet. Tahi oliko t‰m‰ h‰nen kohtalonsa, jolle ei mit‰‰n olisi voinut. Ainakaan ei h‰n en‰‰ voinut. H‰n kulki tajuttomana ja melkein tunnottomana kuin vieraan mahdin vallassa. Kun h‰n koetteli ajatella toisten tavalla, tunsi h‰n olevansa vain sairas ja kuolemaan tuomittu, jota ei mik‰‰n en‰‰ voinut pelastaa, joka teki ep‰toivoissaan, loppua odottaessaan, rikoksia, joista seurasi rangaistus. Ep‰toivoissaan? Ei. Kylmin syd‰min teki h‰n nyky‰‰n kaikki, mit‰ h‰n teki. H‰n oli tullut v‰‰rent‰neeksi nimi‰ rahaa saadakseen, h‰n oli ottanut vieraita varoja, h‰n oli kirjanpidossaan tehnyt suoria v‰‰rennyksi‰. Ja viel‰ ei h‰n ollut joutunut kiinni! H‰n oli viisaasti ja kavalasti laskenut, milloin h‰nen sopi, milloin ei. Olipas sielunvoimia ja tarkkan‰kˆisyytt‰ h‰nell‰, olipas tahtoa silloin. Ja kuinka etev‰sti h‰n oli j‰rjest‰nyt asiat peitt‰‰kseen tekojansa? H‰nt‰ oli kyll‰ ep‰ilty ja pari kertaa saatu jo ilmi h‰nen tekonsa, mutta kotijoukot eiv‰t tiet‰neet viel‰ mist‰‰n.

N‰m‰ pienet selkkaukset her‰ttiv‰t h‰nen toimintahalunsa ja tahtonsa, ja kuin kuumeessa ja oudossa hourailussa tyˆskenteliv‰t h‰nen sielunsa voimat lyhyen hetken ja sammuivat samassa, j‰tt‰en h‰net tavalliseen tyls‰‰n ja tunnottomaan tilaansa. Ja kuin kaksi eri rikoksentekij‰‰ oli h‰ness‰, toinen vaaraton ja tahdoton, toinen rohkea ja vaarallisempi.

H‰n seurasi niiden ihmeellist‰ vaihtelua itsess‰ns‰ hiukan katkerana ja alakuloisin mielin. Oliko h‰nell‰ siis oikeutta pit‰‰ ihmist‰, naista itse‰ns‰ varten? Vaikka h‰n olisi rakastanutkin Iidaa, ei h‰nell‰ en‰‰ olisi ollut oikeutta ajatella h‰nt‰. Mutta h‰n ei rakastanut h‰nt‰. H‰n piti h‰nest‰, h‰n kaipasi h‰nt‰. Iidan huoleton ja iloinen olento h‰ik‰isi h‰nt‰ viel‰kin. Iidassa oli nuoruutta ja el‰m‰‰, sit‰ v‰ljyytt‰, joka antoi vapauden toiselle ja s‰ilytti oman vapautensa. H‰n otti tinkim‰tt‰ ja antoi surkuilematta. H‰n ei ahdistanut toista, h‰n antoi toisen olla ja menn‰. H‰nen kevytmielisyydess‰‰n oli enemm‰n viisautta kuin kaikkien toisten vaanivissa ja n‰iverteleviss‰ ajatuksissa. H‰nen luonaan oli hyv‰ l‰mmitell‰id‰. Siell‰ oli Iida nyt Erik ÷hmanin luona. H‰n huvittelihen. Se oli h‰nen asiansa. H‰nell‰ ei ollut oikeutta sotkeutua siihen. Mutta jotenkin, kuinka lienee, vaivasi se h‰nt‰.

VIII

Kun Alvar l‰ksi syˆty‰‰n kotoa, ei h‰n tiennyt, minne olisi painunut.
T‰n‰‰n oli h‰nen saatava rahoja vaikka mist‰. Kun olisi voinut tavata
Iidaa ja saada neuvotella. Mutta h‰n ei uskaltanut j‰‰d‰ kotiin
odottamaan, kun pelk‰si tapaavansa is‰n.

H‰n kulkea laahusti tulliportille ja ulos kaupungista. Pensaikkoon, maantien viereen h‰n istuutui. Siit‰ n‰ki h‰n ohikulkijat, eiv‰tk‰ ne h‰nt‰ huomanneet. Siit‰ n‰ki h‰n, milloin Iida ajoi kotiin, kun sanoivat h‰nen ajelemaan l‰hteneen, tietysti oli mennyt Erikin kanssa.

H‰n ei ollut saanut maistaa mit‰‰n virkist‰v‰‰ ja h‰n istui v‰syneen‰ siin‰. Suuta kuivasi. Ajatus seisoi. H‰n tunsi jotakin ep‰m‰‰r‰ist‰ katkeruutta tahi inhoa koko oloa kohtaan.

P‰iv‰kin oli niin kirkas. Vihre‰t, kirkkaat v‰rit leikkasivat ihan h‰nen silmi‰‰n Nekin, vihamielisin‰ ik‰‰nkuin tyˆnsiv‰t h‰nt‰ luotansa.

Niin tyˆnsiv‰t nyky‰‰n kaikki, mutta ei ollut paikkaa, mihin menn‰.

No, miksi ei? Olipa tuolla hautausmaa ihan vastap‰‰t‰ sattui. Siell‰p‰ oli toki paikka. Ei h‰n kaivannut sinne, mit‰p‰ tyhj‰st‰. Johtui vain mieleen, ett‰ oli paikka, josta ei pois sysitty. Mutta ehtip‰ tuota olla siell‰kin. Kauemmin siell‰ joutui olemaan kuin t‰‰ll‰. Ehk‰p‰ kyll‰stym‰‰n asti, jos h‰nt‰ kyll‰stym‰‰n asti oli t‰‰ll‰kin.

Niinp‰ tuo aika seisoi h‰nen kohdallaan. Kulki niin hitaasti kuin olisi siihen paikkaan ihan uupunut. Uupukoon, pys‰htykˆˆn. H‰n istuu t‰ss‰ maankamaralla tyhj‰n‰ ja paljaana, yht‰ uupuneena, ja riisuu pois p‰‰lt‰ns‰ kaiken maallisen ikeen, kaiken ajatuksen, tahdon ja tunnon. H‰n ik‰‰nkuin haihtuu pois olemasta, vapauttaa itsens‰ hetkeksi. Miten turhaa ajallisen ajan tuska ja el‰m‰n kahlehdittu olo! Mik‰ vapautus ajattomuudessa ja olemattomuudessa.

IX

Kun Alvar oli hetken olematonna, her‰si h‰n ja huomasi nukahtaneensa nurmikolle. Virkistyneen‰ nousi h‰n ylˆs ja kulki kotiinsa. H‰n hiipi sis‰‰n, tapasi Annan ja kysyi h‰nelt‰ h‰t‰isesti:

"Onko Iida tullut jo kotiin?"

"En tied‰. Alvar, minulla on sinulle asiaa."

"Asiaa? Mit‰ sin‰ minusta."

Anna jatkoi hiljaa ja lujasti:

"Sinun t‰ytyy jo j‰tt‰‰ nuo tapasi."

"ƒl‰ viitsi, aina sin‰ sit‰ samaa."

"En, nyt sanon kuin viimeist‰ kertaa. Etkˆ sin‰ todellakaan k‰sit‰?"

"Tietysti k‰sit‰n, miksi en k‰sitt‰isi."

"ƒl‰ silloin mene pois, kuuntele."

"Onko sinulla muutakin?"

"On. Saman sanon viel‰kin. Jollet lopeta, voi tapahtua vaikka mit‰."

"Ha-ha-haa."

"Sin‰ naurat toisen tuskalle. N‰etkˆ, ett‰ olet mielipuoli, rikollinen?"

"J‰t‰", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, k‰rsin itsekin."

"Rakas veli, etkˆ sin‰ sitten voi?"

"En."

"Usko vain."

"Anna olla. Tapahtukoon mit‰ tahansa, ‰l‰ v‰lit‰ minusta, olen — no, sin‰h‰n sen jo sanoit."

Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna n‰ki h‰ness‰ veljens‰, jota h‰n ei voinut olla rakastamatta. H‰n ymm‰rsi h‰nt‰ ja rakasti h‰nt‰ rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi h‰nest‰ ollut onni, jos ‰kkin‰inen tauti, jos salama olisi h‰net tappanut ja tuhonnut tuohon h‰nen eteens‰. Kun vain kunnialla olisi el‰m‰st‰ suoriutunut ja s‰‰stynyt suuremmilta h‰v‰istyksilt‰.

Rattaat ajoivat pihalle.

"Iida tuli nyt. K‰skenkˆ h‰net t‰nne", kysyi Anna.

"K‰ske."

P‰‰st‰kseen Alvaria n‰kem‰st‰ ja h‰nt‰ turhaan kiusaamasta keksi Anna kysy‰ sit‰. H‰n odotti Iidaa ja pyysi h‰nt‰ Alvarin luo.

Iida meni.

"Onko h‰t‰ suurikin", kysyi Iida.

"Istuhan ensin. Puhutaan hiljaa, etteiv‰t muut kuule."

"Sulje siis ovet. Onpa t‰m‰ juhlallista."

"Kun me nyky‰‰n puhelemme kesken‰mme, tapahtuu se vain siksi, ett‰ on juhlallista sanottavaa, etkˆs ole sit‰ huomannut?"

"Niin, kun et ole kotona en‰‰ koskaan. Pyyt‰isin sinua muuten —"

"ƒl‰ vaivaannu suotta. Annakin t‰ss‰ jo pyysi."

"Tietysti. Olen pahoillani —"

"Ei tarvitse. Alanko esipuheetta?"

"Arvaankin asiasi. Tarvitset rahaa."

"Tarvitsen rahaa. Olet onnistunut saamaan hyv‰ksi tuttavaksesi rahamiehen pojan."

"Mustasukkaisuuttako?"

"Ei, en tunne sit‰, eik‰ minulla ole oikeutta siihen."

"Sit‰ min‰kin."

"Olet vapaa tekem‰‰n mit‰ tahdot."

"Se ei ole imartelevaa suinkaan. Mieluummin n‰kisin, ettei minulla olisi oikeutta."

"Mutta kun nyt on oikeus. En toki ole kohtuuton. Sinulla on oikeus tehd‰ mit‰ tahdot. Olenko sanallakaan moittinut sinua, pid‰n sinusta toki siksi ja ymm‰rr‰n sinua."

"Kiitos, kiitos. No, ja nyt tarvitset sin‰ taas rahaa?"

"Ja luotan siihen, ett‰ sin‰ autat minua, pyyd‰t Eriki‰ auttamaan minua."

"Oletko hullu?"

"Muuta keinoa ei en‰‰ ole. Eih‰n se ole sinusta hauskaa, mutta t‰ll‰ kertaa se on t‰rke‰t‰."

"Mink‰laisia asioita sinulla sitten on?"

"Ei ole suuria, on vain viisisataa, Erik voi antaa sen helposti."

"Mutta min‰ en voi pyyt‰‰, sanon viimeisen sanan, min‰ en voi."

"Katsos, eih‰n sill‰ v‰li‰ olisi muuten, mutta siin‰ on is‰n nimi."

"Hyv‰ Alvar. Oletko sin‰ sen —?"

"Itse kirjoittanut, v‰‰rent‰nyt! Olen. Minulla oli er‰s kunniavelka."

"Kunnia?"

"Sano sitten h‰pe‰."

"Mutta, Alvar, t‰m‰h‰n on kauheaa. Mit‰ t‰st‰ en‰‰ tuleekaan!"

"Ei mit‰‰n. Se maksetaan kauniisti, ollaan kohteliaita is‰lle. Ei se ole vaarallista, ei siin‰ kukaan k‰rsi."

"Mutta seh‰n on rikos."

"Sin‰ puhut leikkis‰sti. No, ehk‰ se on, ehk‰ ei. Saat pett‰‰ minua, saat loukata minua, saat nujertaa minut, minusta se ei ole mit‰‰n ja nyt sin‰ turhanp‰iv‰isesti kauhistelet. Pieni paperi, joka ei ansaitse sen suurempaa huomiota."

"Sanoisin sinulle er‰‰n asian, mutta sin‰ k‰sit‰t minua v‰‰rin."

"Sano. Tahi j‰t‰. Tied‰n sen asiasi. Kaikki te sit‰ samaa. Arvelit, ettenkˆ ole ajatellut itsemurhaa tai niin poisp‰in. Sin‰ punastut. No, seh‰n on teid‰n kaikkien ajatus ja pelko tahi toivo. Ja se on luonnollinen ajatus. Tuottaisi teille helpotusta. Mutta ik‰v‰ sanoa, en ole sit‰ ajatellut."

"Olet kamala."

"En sanaakaan sano, jos lupaat. T‰ll‰ kertaa vain."

"Mutta Erik ei saa rahoja is‰lt‰‰n."

"H‰n saa jotenkuten, jos sin‰ tahdot."

"Olkoon siis. Mutta vain t‰m‰n kerran. Ja sitten lupaathan l‰hte‰ kes‰ksi maalle?"

"En lupaa, en tule siell‰ toimeen."

"T‰n‰ kes‰n‰ on t‰ss‰ talossa h‰‰tkin, jos oikein ennustan."

"Kenen muka?"

"Annan ja Lennartin."

"En usko viel‰. Miksi Anna ottaisi Lennartin?"

"Ja sit‰ sin‰ kysyt? N‰eth‰n, kuinka yksi voi m‰‰r‰t‰ useiden el‰m‰nkulun."

"Eip‰h‰n se olisi onnettomuudeksi."

"Ei. Rahoja tarvitaan t‰ss‰ talossa. Mies on vain yksinkertainen."

"Ei muuta kuin kokematon viel‰."

"En voi antaa h‰nelle anteeksi h‰nen loukkaavia sanojaan. H‰n oli sanonut Erikille kerran minua kevytmieliseksi ja varoittanut minusta. Tekisi mieleni kostaa jotenkuten."

"J‰t‰ se. Tied‰n, miten se p‰‰ttyisi. Varoitan, ‰l‰ ole huvitettu h‰nest‰."

"No, min‰ l‰hden siis, mutta, kuten sanottu, onhan se viimeinen kerta?"

"En voi mit‰‰n luvata, rakas Iida. Muuten, olen sinulle kiitollinen."

"T‰st‰?"

"Kaikesta."

Iida naurahti ja pyˆr‰hti ulos ja Alvar j‰i paikoilleen seisomaan. H‰n kuunteli Iidan keveiden askelten poistumista ja kuuli is‰n raskaiden askelten kohoavan portaita.

Eikˆ pit‰nyt is‰n tulla jo kotiin? P‰‰st‰ vain jotenkuten tapaamasta h‰nt‰.