Sonja Aaltio jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan Marttiin. Katse ei ollut moittiva eikä ihaileva, ei hämmästynyt eikä hyväksyvä. Se oli ainoastaan täynnä kysyvää arvelua. Oli kuin noissa sanoissa olisi ollut jotain hänelle niin kokonaan vierasta ja käsittämätöntä, ettei hän edes kyennyt ilmaisemaan hämmästystään.

— Te jäitte minulle äsken vastauksen velkaa, sanoi hän viimein valtioviisaan taidolla ohjaten keskustelun hänelle mieluisempaan uomaan.

— Siitäkö miksi en ruvennut papiksi? Suoraan sanoen monestakin syystä, muun muassa tuosta äsken mainitsemastani, että olen taisteluun kykenemätön taistelija. Voittamattoman vastenmielistä olisi minulle myöskin elää vakaumukseni julistuksesta — niin oikeaksi kuin sen teoriassa tunnustankin.

— Siksi valitsitte opettajauran.

Martti nyökkäsi. — Jos mahdollista suurin joukoin innostaakseni parempia taistelijoita, lisäsi hän hiljaa, melkein hartaudella.

He olivat syrjäpolun kierrosta seuraten joutuneet sille kohdalle, missä se aivan kotiportin vieressä yhtyi valtatiehen. He kuulivat jo toisten iloisia ääniä rouva Helmin puutarhasta.

— Mutta se toinen asia jäi vielä ratkaisematta. — Neiti Aaltio pysähtyi. — Minä kunnioitan esittämiänne syitä yleisinä periaatteina. Mutta uudistan sittenkin pyyntöni. Piletti on jo ostettu. Raha ei siis tässä tule kysymykseen. Eikä aikakaan. Te olette äitinne pyynnöstä täällä lepäämässä. Jos tämä käyntinne nyt jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi, niin ettekö usko, että se joka tapauksessa voisi antaa teille jotain? Me voimme oikeudenmukaisesti arvostella vain sitä, johon itse olemme tutustuneet. Sanokaa, tuletteko?

Martti avasi kumartaen puutarhaportin. — Minä tahdon miettiä, ennenkuin vastaan.

Seuraavana päivänä nakutti hän neiti Aaltion ovelle antaakseen vastauksensa. "Suomalainen tyttö" yksinkertaisessa pumpulipuvussaan avasi oven. Katse oli surumielinen, mutta kirkastui Martin astuessa kynnykselle.

— Te tulette siis! Miten kovin hauskaa! Mutta tiedättekö, minä olen saanut odottamattoman esteen. Minun täytyy mennä asemalle tapaamaan erästä ohimatkustavaa sukulaista. Mutta menettehän te silti? Teettehän minulle sen ilon?

— Tietysti, jos sitä toivotte — Martti kumarsi. Kieltäminen tuntui mahdottomalta. Silloinhan olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi mennyt vain seuran — ei asian vuoksi. Ja neiti Aaltio näytti niin surulliselta, että todella teki mieli tehdä vaikka mitä hänen ilahduttamisekseen. Hän oli varmaan aikaisemmin itkenyt. Ja ääni värähti niin omituisesti hänen puhuessaan tuosta sukulaisesta. Saattoivatkohan nuo seikat kuulua jollain tavoin yhteen?

Hän ajatteli tuota asiaa kaiken aikaa matkalla teatteriin. Perillä se vasta unohtui.

Kesäyön hämärä verhosi pehmeyteensä Elben rannoilla uneksivan suurkaupungin, kun Martti ihmisvirran kuljettamana astui ulos teatterista. Joukko toisensa jälkeen tulvahti avatuista ovista kaduille. Ajureita ja autoja kutsuttiin. Läheisyyteen pysähtyneet raitiovaunut kilahuttivat kellojaan miltei samassa täyttyen juhlapukuisista ihmisistä. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta tästä. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli osana tuossa eteenpäin vierivässä virrassa, mutta hänen sisäinen ihmisensä oli toisaalla. Hän eli siinä mitä hän oli nähnyt ja mikä järkyttävällä voimalla oli tunkeutunut hänen sisimpäänsä.

Saapuessaan kotiin hän avasi portin niin hiljaa ja äänettömästi kuin mahdollista. Mutta kulkiessaan salin läpi kuuli hän liikettä parvekkeelta.

— Maisteri Jänne. — Neiti Aaltio seisoi hänen edessään. — Minäkin tulin juuri kotiin. Tulkaa vähän tänne.

He astuivat yhdessä parvekkeelle, jossa kesäinen yö sulki heidät pehmeään syliinsä.

— Mitä tuotte tullessanne? — Neiti Aaltio katsoi hymyillen Martin vakavuudessaan melkein ankariin kasvoihin.

— Paljon.

— Mitä se merkitsee?

— Sitä, että tietoisuuteeni järkyttävällä voimalla on painunut vakaumus siitä, ettei ihmisen tarvitse pelätä mitään muuta maailmassa kuin omaa syyllisyyttään. Oma syyllisyys se on ainoa todellinen onnettomuus. Mikään muu ei voi ihmistä murtaa, ei ehdyttää elämänlähdettä sisimmässämme. Mutta oma syyllisyys se voi tehdä sen.

— Te ette siis kadu?

— Kadu? Minä en tiedä. En ole muistanut sitä edes ajatellakaan. Mutta paljosta minä siellä kärsin. Ajatelkaa puheen sorinaa, viuhkojen ja laahustinten kahinaa, makeisten syöntiä, kättenpaukutusta ja näyttelijöiden esiinhuutamista hetkinä, jolloin ei olisi tahtonut muuta kuin painua polvilleen Jumalan kasvojen eteen.

— Ja te luulette että tuollaista ajatellaan teatterissa?

— Minä tunsin oman kaipuuni.

— Ja mitä silloin muista, mitä muista! Niinkö? — Neiti Aaltio naurahti lyhyeen ja katkerasti.

— Te ymmärrätte minua, jos tahdotte. Enhän ole vastuussa muista enkä siitä mitä he ajattelevat ja tuntevat, mutta minun on vastattava omasta elämästäni ja siitä, annanko sen painua omaan syyllisyyteensä ja nääntyä erossa elävästä Jumalasta, vai saako se kohota ja kirkastua.

— Mutta ne toiset, ne toiset? — Te ette ole heille velkaa tuomioita, vaan elämänvoimaa, elämän apua. — Suuret, kirkkaat kyyneleet kimaltelivat pitkissä, katsetta peittävissä silmäripsissä. Ääni värisi. — Muistakaa niitä, jotka syyttöminä ovat syyllisiä! Hyvää yötä!

Martti valvoi koko seuraavan yön. Ajatukset ja tunteet ajelehtivat ristiriitaisina hänen sisimmässään. Ne elämän totuudet, jotka näyttämöltä niin voimakkaasti olivat puhuneet hänelle kokonaan kohdistuen hänen omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, olivat nyt kuin syrjään sysätyt tuon parvekkeella tapahtuneen lyhythetkisen, mutta syväsisältöisen keskustelun johdosta.

"Syyttöminä syyllisiä"! Mitä ne sanat tarkoittivat? Ja missä yhteydessä ne olivat niihin kokemuksiin, jotka aina toivat lohduttoman haikeaa tuskaa koko neiti Aaltion olemukseen? Koskivatko ne ehkä hänen kotoisia — ennen olleita, nykyään olemattomia kotiolojaan? Vai olivatko ne ehkä suoranaisessa suhteessa hänen syntyperäänsä, josta hän niin kokonaan vaikeni?

"Isäin pahat teot lasten päälle" — siinä jos missä oli syyttömän syyllisyyttä. Siinä oli laki, jonka kovuutta — jopa vääryyttä vastaan kohtalonsa raskautta tunteva ihmislapsi saattoi napista.

Mutta eikö siinä sittenkin — suurin piirtein katsoen — ollut jumalallista oikeutta, jumalallista rakkautta? Eivätkö syyttömien kärsimiset olleet omiaan — voimakkaammin kuin ehkä mikään muu — johtamaan harhailevaa ihmiskuntaa Jumalan tahdon hyvälle tielle?

"Syyttömänä syyllinen." — Missä muodossa ja missä suhteessa hän oli tästä kärsimässä?

Ne suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka helminä hiljaa putoilivat noista mustankiiltävistä silmäripsistä, kun olisikin voinut niitä kuivata?! Kun olisi saanut!

Martti vavahti omaa ajatustaan. Niin pitkälläkö hän siis todella oli! Ja mitä se tiesi? Tai tunsiko hän ehkä vain sitä kipua, jota toisen kärsimykset luonnollisesti herättävät ei aivan kovassa rinnassa?

Vapaa hän vielä oli. Ulkonaisesti ainakin. Hän ei ollut koskaan puolellakaan sanalla sanonut mitään, joka olisi nimeksikään velvoittanut häntä jatkuvaan ja lähempään suhteeseen.

Mutta entä sisäisesti? — Vaara oli kieltämättä olemassa. Hän oli sen hämärästi tuntenut jo kauan, vaikkei ollut tahtonut myöntää sitä itselleen. Pelkkä ajatus jo oli tuntunut niin mahdottomalta. Tuollainen hieno, varakas, vallan toisenlaisissa oloissa kasvanut nuori nainen ja hän!

— Mitä minä teen, tiedusteli Martti tuskaisesti sisimmässään? Pakenenko, vai pysynkö paikoillani? Onko hän sieluni ansa, Deliilani, vai saanko juuri hänen kauttaan sen voiman ja rohkeuden, jota tarvitsen? Hän on minua sisäisesti paljon voimakkaampi. Ja hyvä, hyvä hän myöskin on.

"Du bist die Schwinge meiner Seele, Kind"! — Hauptmannin sanat johtuivat ehdottomasti hänen mieleensä ja toivat valoisan hymyn hänen huulilleen. "Die Schwinge", sielun siipi ja nousuvoima, se hän todella jo monessa suhteessa oli ollut. Uusia ajatuksia, uutta sisäistä intoa hän oli antanut Martille niiden oikeaan osuvien ja kysymysten toistapuolta valaisevien väitteiden kautta, joita hän keskusteluissa usein singautti esille.

Jos Martti nyt pakeni, työnsi hän ehkä ainaiseksi luotaan oman sisimpänsä parhaimman ja rikkaimman täydennyksen. Ja entä jos hän samalla teki jotain paljon pahempaa, karkoitti luotaan hänet, joka ehkä kurotetuin käsin odotti, mitä hyvän äidin rikastuttama poika voisi antaa. Hänen syrjäänvetäytymisensä olisi ehkä uusi todistuskappale siitä, että kristityt olivat suuria sanoissa, mutta heidän tekonsa olivat matalat.

Ei, väistyä hän ei voinut, ei saanut. Jäljellä oleva aika oli lyhyt.
Hänen oli se kestettävä.

Mutta mikä tulisi seuraukseksi? Heidän keskinäinen suhteensa ei koskaan ollut pysynyt paikoillaan. Joskus oli siinä ollut jonkun verran loittonemista, useimmiten tuntuvaa lähenemistä. Eikä suhde nykyisellä asteellaan sietänyt lisää. Nyt oli pako mahdollinen. Mutta entä jos se ei olisi mahdollinen viikon loppuessa?

Ja mitä niin ollen oli tapahtuva? Saisiko hän ehkä äkkiä nöyryyttävällä tavalla tuntea: pysy alallasi! Sinä olet unohtanut, unohtanut asemasi. — Tähän asti oli Martti ainoa asuntolan jäsenistä, joka oli säästynyt tällaisilta viittauksilta. Neiti Aaltio oli selvemmin ja selvemmin osoittanut viihtyvänsä hänen seurassaan paremmin kuin häntä yhä — ainakin jossain määrin palvovien ihailijoiden parissa. Mutta jos tulisi Martinkin vuoro?

Tai jos ei tulisikaan?

Kuuma laine kävi koko hänen olemuksensa läpi. Voisiko tuollainen yleisen ihailun pilaama — tai ehkei pilaama — mutta hellimä olento todella rakastaa häntä, Marttia? Ei vain noin, niinkuin kovaa kokenut rakastaa hyvän kodin poikaa — toivoen itselleen jotain siitä, mistä itse on elämässä jäänyt osattomaksi — vaan niinkuin rikassieluinen nainen rakastaa sitä miestä, jolle hän kaikkensa antaa?

Martti karkasi pystyyn vuoteeltaan ja alkoi mitellä huoneensa lattiata. Voimakkaat tunteet nostivat koko hänen olemuksensa kuohuntaan. Hän oli näihin asti aina karttanut tilintekoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut oikeutta väistää.

Entä hän itse? Oliko hän edes selvillä itsestään? Huumaus, jonka vallassa hän nyt oli, oli toista kuin vakava harkittu halu käydä yhteistä kotia perustamaan. Siinä tuli niin monenmonta puolta kysymykseen. Siinä ei tunne yksin painanut vaa'assa. Siinä kysyttiin yhtä suuressa määrin koko olemuksen pohjasta nousevaa tahtoa kaiken antamiseen, kaiken jakamiseen ja kaiken yhdessä kestämiseen.

Sellainen raukka kuin hän ei jaksaisi läpäistä ristiriitaisissa kotioloissa. Mikään ei niin kuluttanut kuin kotoiset ja sisäiset ristiriidat. Mutta sopusointua ei syntynyt, jollei molemmilla ollut sama päämäärä ja sama pohja. Se oli puhtaasti käytännölliseltä kannalta selvä. Hänellä oli jonkun verran käsitystä siitä lapsuutensakin kodista, niin vaitelias kuin äiti tässä suhteessa aina olikin ollut.

Ne syvää tunnetta ja vakavaa ajattelua ilmaisevat puolet, joihin Martti keskusteluissaan neiti Aaltion kanssa oli pannut niin paljon arvoa, eivät sittenkään olleet todistuskappaleita siitä, että he pitkin elämänmatkaa tahtoivat asettaa elämänsä joka suhteessa samansuuntaiseksi. Ja sama suunta se oli tässä suhteessa syrjäyttämätön ehto.

Martti painautui takaisin vuoteeseensa. Kovaotteinen kaiken paljastaminen ja eritteleminen tyynnytti, teki hyvää. Tavallaan.

Ja sittenkin. Samassa kun hän luuli tyyntyneensä, nousi myrsky uudelleen. Jos niiksi tulisi, voisiko hän vapaaehtoisesti luopua sylinsä avaavasta onnesta? Onnellinen, tuhatkertaisesti onnellinen oli se, jonka tuollainen rikassieluinen olento koroitti rinnalleen elämänsä kumppaniksi. Ja ennen kaikkea olisi onnellista, jos saisi pois kuivatuksi: nuo suuret, raskaat kyyneleet ja onnesta hymyilemään tuon suun, joka saattoi väristä haikeinta tuskaa.

Äsken parvekkeella lausumansa sanat: ihmisen ei tarvitse pelätä mitään muuta kuin omaa syyllisyyttä, johtuivat äkkiä Martin mieleen. Hän nousi uudelleen, painui polvilleen vuoteensa viereen ja etsi palavassa rukouksessa sydämelleen rauhaa.

Rouva Helm rupesi seuraavana aamuna lunchin kestäessä tiedustelemaan neiti Aaltion ohimatkustaneen tädin vointia. He olivat nähtävästi ennestään hiukan tuttuja. Opettajatar tahtoi tietää, oliko tämä täti myöskin suomalainen. Nimi kuului toiskieliseltä.

Ruotsalainen se olikin, selitti neiti Aaltio. Täti oli viimeksi ollut naimisissa ruotsalaisen kanssa. Syntyisin hän oli venäläinen ja hänen ensimmäinen miehensä oli ollut suomalainen. Hän olikin täydellinen kosmopoliitta, asui tosin oikeastaan Helsingissä, mutta oleili yhtä paljon ulkomailla.

— Oliko isänne venäläinen? — Kysymys luiskahti kuin vahingossa Martin huulilta.

Polttava puna karkasi hiusmartoa myöten neiti Aaltion kasvoille. Mutta hän koetti nähtävästi peittää hämmennystään vallattomalla vastauksella. — Rouva Alfelt ei ole isäni eikä äitini sisar. Hän on vain isän äidin kummin kaima. Mutta kun minulla on puute sukulaisista, täytyy turvautua suvun sukuunkin. Ja hän onkin monessa suhteessa ollut minulle kuin kasvatusäiti siitä asti kun minä 15-vuotiaana tulin hänen kotiinsa.

Martin mielessä heräsi kysymys, kuka siihen asti oli huolehtinut orvoksi jääneestä. Mutta hän oli viisastunut tarpeeksi karttaakseen arkaluontoisia kysymyksiä. Samassa noustiin pöydästä ja Martti kääntyi kuin henkeään pakeneva omaan huoneeseensa.

Koko aamupäivän oleili hän siellä, samoin illankin. Hän ei uskaltanut edes lähteä kävelylle pelosta yhtyä neiti Aaltioon. Hän oli päättänyt jäljellä olevana aikana pysytellä niin paljon kuin mahdollista yksinäisyydessä. Ja hänen oma huoneensa oli ainoa taattu turvapaikka.

Seuraavan päivän lunchille tullessaan kohtasi Marttia surullinen, kysyvä katse. Neiti Aaltio oli huomattavan vaitelias ja hänen koko olemuksessaan oli jotain, joka täydellisesti mursi Martin vastustusvoiman. Hän, voimakas mies, oli taas ollut oikein miesmäisen itsekäs. Hän oli ajatellut vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan. Peläten omia, sisäisiä kärsimyksiään hän oli päättänyt vetäytyä pois sen seurasta, joka ehkä nälkäisesti odotti jotain onnellisemmissa oloissa kasvaneelta.

Martti oli tämän johdosta odottamattoman taipuisa, kun neiti Aaltio pöydästä noustuaan pyysi häntä toverikseen parin päivän retkelle Riesengebirgeen. Rouva Alfelt oli matkustanut sinne ja neiti Aaltiolla oli asiaa, josta piti saada suullisesti keskustella tädin kanssa. Riesengebirgessä oli norjalainen, vanha Wang'in kirkko mitä ihanimmassa tunturiseudussa, laaksossa, jonne uskonsa tähden vainotut olivat paenneet ja lisäksi ihana "Sagenhalle" maalauksineen ja tenhovalaistuksineen. Siellä oli matkailijalle paljon nähtävää, joten aika ei tulisi pitkäksi Martille, vaikka neiti Aaltio itse tulisikin suurimmaksi osaksi olemaan tätinsä kanssa.

Tämä viimeinen huomautus sanottiin niin äänekkäästi, että toisetkin sen kuulivat. Ja Marttiin se vaikutti aivan niin, kuin neiti Aaltio oli uskonutkin sen vaikuttavan. Se teki mukaanlähdön hänelle helpommaksi.

Rouva Helmillä istuivat vuokralaiset yhdessä parvekkeella odottaen sekä ilta-ateriaa että matkallelähteneitä suomalaisia, joiden oli määrä palata iltajunalla.

— Onpa "die Finnländerin" viimeaikoina muuttunut, huomautti hollantilainen puhaltaen paksun savupilven sikaristaan ja syrjästä vilkaisten nuoreen herra Zollingeriin, joka haikeamielisesti nojasi parvekkeenkaiteen toiselle puolelle.

— Hyvä seura kuuluu jalostavan, jatkoi purevasti insinööri.

— Hän näyttelee, sanoi päättävästi herra Walther. — Hänellä on aito naismetkut. Siitä olen ollut selvillä kaiken aikaa.

— Jaa, jaa, jatkoi siihen rouva Helm pyyhkäisten, muutamia hikihelmiä nenävarreltaan ja ohimennen myöskin vähän silmäkulmiaan. — Toisenlainenhan hän on kuin hyvin kasvatettu saksatar. Sellaista iloa kun on pitänyt kaiken aikaa. Mutta hyväsydäminen hän silti on, hyväsydäminen. Mutta jos vain minun Helmineni ja Mariechen olisivat eläneet, niin eivät ne olisi saaneet viettää tuollaista perhoselämää. Kotiaan niiden olisi pitänyt oppia hoitamaan.

Helminen ja Mariechenin muisto pakotti rouva Helmin turvautumaan nenäliinaansa.

— Näyttelijä — sanoi Walther hampaittensa välistä.

— Hyvä näyttelijä uskoo itsekin esittämäänsä osaan. — Insinööri nousi, sillä kello oli soinut, ja insinööri rakasti täsmällisyyttä.

Samassa saapuivat odotetutkin, ja innokas kyseleminen ja kertominen alkoi. Yht'äkkiä neiti Aaltio hiljaa sanoi Martille: — Tällaiset puheet tuntuvat nyt niin omituisilta, kun on saanut parempaa — sitä mikä sisimmälle antaa elämisen voimaa, elämäniloa. — Hän puhui vastoin tapaansa suomea.

Martti hämmästyi niin, että jäi vastausta vaille, mutta samalla vavahti hän siitä ilosta, että sama tunne oli väräyttänyt heidän sisimpäänsä.

Häneltä meni seuraavakin yö enimmäkseen valvomiseen.

Oliko hänen kohtalonsa siis nyt ratkaistu? Oliko sillat purettu ja paluu mahdoton?

Ulkonaisesti ei vieläkään, mutta sisäisesti kylläkin. Hän tunsi sen. Nämä viime päivät lumoavan kauniin luonnon helmassa sisältörikkaine ja lähentävine keskusteluineen olivat vaikuttaneet hänen sisimpäänsä kuin helottava paahde oraalla olevaan peltoon. Oli kevät hänen sisimmässään. Oudot, ennen aavistamattomat tunteet olivat puhjenneet kuorestaan. Voimakas, onnentäysi ja samalla tuskainen tunne värisytti hänen olemuksensa syvyyksiä. Hän riemuitsi ja hän vapisi. Hän tiesi nyt, että rakkaus on se "Sagenhalle", jonka piiristä nähtynä koko elämä saa uuden, ihmeellisen hohteen, jossa kaikki on satumaista, väreilevää, monivivahteista elämänrikkautta, jota ei aavista ajatus, ennenkuin sen tenhovoima on elävä todellisuus.

Eikä hän nyt enää ajatellut vain itseään. Hänessä oli herännyt voimakas halu suojella, auttaa ja tehdä onnelliseksi.

Mutta olisiko hänestä sellaiseen? Hän ei muutenkaan luottanut itseensä. Kuinka voisi hän sitä tällaisessa asiassa. Tässä jos missään hän kai oli avuton.

Mutta ne, jotka alkujaan olivat luodut toisilleen, ne kai olivat "avuksi" toisilleen jo pelkän olemassaolonsa kautta. Jos vain pääsi selvyyteen siitä, niin sittenhän…

Taas turvautui Martti yksinoloon. Hän söi ensimmäisen ateriansa, ennenkuin kukaan muu oli ennättänyt ruokasaliin, ilmoitti palvelijalle aikovansa olla koko päivän poissa ja livahti ovesta kuin pidäkettä peläten.

Muutaman tunnin hän harhaili edestakaisin kaupungilla. Hän pistäytyi syömään kasvisravintolaan, jonka hän oli löytänyt ensimmäisenä Dresdenissä viettämänään päivänä, oleili ison aikaa Zwingerissä syventyneenä rakastamiensa taulujen katselemiseen ja osui ohimennen myöskin Ringstrassen kirjastoon, jonka lukusalissa hänellä oli ollut tapana tutkia mielenkiintoisia kasvontyyppejä — useimmiten valistuneiden työläisten.

Mutta tänään kiertyi kaikki minkä hän näki ja kuuli yhteen ja samaan koko hänen sisintään hallitsevaan asiaan.

Kello 2 hän osui "Frauenkircheen", jossa silloin oli "Betestunde".

Kirkon viileys ja rauha teki nytkin jo ensi hetkinä vaikutuksensa häneen. Hän tunsi ahdistuksessaan tulleensa sinne, missä sydämen taakat saattoivat keventyä.

    "Sehet, sehet welche Liebe hat der Vater uns erzeigt;
    Sehet wie er voll Erbarmen über uns sein Antlitz neigt!"

Kuoron esitystä seurasi tekstinluku ja rukous. Sen jälkeen esittivät yksinlaulajat ja kuoro yhdessä osia "Eliaasta".

Jumalan mies, profeetta on tullut lesken kotiin. Hän tuo apua hätään, mutta häntä seuraa askelissa suuri suru. Ainoa poika kuolee. Rakkain on annettava pois, että ihminen Jumalan edessä tuntisi, kuka ja minkälainen hän on.

Voi sitä pohjatonta tuskaa! Ja samalla kuitenkin mitä alistumista
Jumalan tahtoon!

Martti eli sen kaiken omassa sisimmässään. Hän ei voinut enää sitä kieltää. Yksi, yksi unohtumaton ja ihmeellinen oli käynyt hänelle sanomattoman rakkaaksi. Ja hänen "ainokaisensa" hän todella oli — ensimmäinen ja viimeinen. Mutta tämä ainoa oli annettava pois, jos Jumala sen tahtoi. Hyvästä, jonka ihminen ottamalla itselleen otti, ei koskaan koitunut pysyväistä iloa, ohdakkeita se vain kasvatti elämään.

Ota hänet, ota! Jumalan lähetti, ääni omassatunnossa puhu! Tee tehtäväsi, että tulisin tuntemaan itseni!

Martti koetti toisten näkemättä saada kyyneleitään kuivatuksi.

Tänä pyhäisenhiljaisena hetkenä hän vilpittömällä alttiudella antoi tiensä Jumalan haltuun. Hän ei tahtonut ottaa mitään itselleen. Hän tahtoi uhrata, jos uhrauksen tie oli oikein.

Mutta mikä ihme tapahtuukaan!

"Sun poikas elää".

Takaisin, — takaisin annettiin ainokainen. Jumalallisen mahtavana kaikui elämän ja toivon sana murheen murtamalle.

Oli kuin pyhäkön korkeat holvit olisivat väreilleet taivaallista iloa, kun lopuksi kuoron valtava kiitosvirsi kaikui.

Tämän autuaallisen ilon valtaamana astui Martti kirkosta ulos suurkaupungin aaltoilevaan ihmismereen. Syvä hartaus täytti hänen sisimpänsä. Hän ei tietänyt, oliko hän esitetyn puitteissa nähnyt oman vastaisen tarinansa. Eikä hän tiedustellutkaan. Hän tahtoi ottaa hetket sellaisina kuin ne hänelle annettiin ja siten ottaa vastaan sen minkä ne hänelle toivat tai häneltä riistivät.

Neiti Aaltio seisoi oman huoneensa ovella Martin noustessa ullakolle johtavia portaita. Hänellä oli avoin kirje kädessään ja Martti näki hänen itkeneen. — Oletteko saanut ikäviä uutisia, tiedusteli Martti pysähtyen.

— Luultavasti täytyy minun ylihuomenna matkustaa.

— Onko joku teidän läheisimmistänne — ystävistänne, oikaisi Martti hätäisesti — sairaana?

Omituinen katse välähti neiti Aaltion silmissä. Se iskeytyi hetkeksi Marttiin aivan kuin tiedustellakseen, saattoiko tämä näin tyynesti puhua neiti Aaltiolle läheisistä, ehkä rakkaista henkilöistä. — Te tiedätte, että olen köyhä minulle läheisistä — vielä enemmän minulle rakkaista henkilöistä. Mutta elämässä on muutakin ristiä kuin sairaus. Ja tämä päivä on ollut minulle ikävien sanomien päivä. — Hänen huulensa vavahtivat ja kyyneleet nousivat taas silmiin. Äkkiä kuitenkin kasvojen ilme muuttui. — Tahdotteko, jos voitte muuttaa ikävän päiväni iloiseksi? tuli yllättävästi.

— Tahdonko?

— Luvatkaa, että huomenna — ehkä viimeisenä iltana, jonka vietän täällä, tulette katsomaan "Tannhäuseriä" kanssani.

Pyyntö tuli yhtä odottamattomana kuin vastenmielisenä. Martti epäröi. Jotain oppositioninhaluista heräsi hänessä. — Entä jos sittenkin kieltäytyisin, kysyi hän harvakseen.

Neiti Aaltion katse painui syvälle kuin hänen sisimpäänsä saakka. — Siinä tapauksessa kunnioittaisin kieltoanne, sillä se olisi teille omantuntonne säätämä. Pienistä ja pinnallisista syistä te ette kieltäydy, sen tiedän.

— En, sanoi Martti painokkaasti. — Siksipä tulenkin.

Martti sai paikkansa ensimmäisen parven keskikohdalla aivan neiti Aaltion istuimen takana. Hänen täytyi voidakseen puhella toverinsa kanssa kumartua hiukan eteenpäin ja silloin hän tuli tunteneeksi hyväilevän lämpimän hengityksen kaulallaan. Hän näki pehmeän poven nousevan ja laskevan ohuen harsopuvun alla ja hän tunsi kuuman tulilaineen karkaavan läpi koko olemuksen.

Mutta näytännön alettua hän unohti kaiken muun. Hän eli näkemässään. Hän ei katsellut, ei kuunnellut, kaikkein vähin hän arvosteli. Tannhäuseriä ei ollut olemassa. Hän itse tässä kärsi ja taisteli. Hänen oma sielunsa oli taistelutantereena. Hän käsitti huumauksen, johon Venus-vuoren valtiatar vaivutti palvelijansa. "Aus holder Ferne mahnen süsse Klänge." Mutta hän ei tahtonut eikä saanut joutua vangiksi. — Wolfram tulkitsi oikein rakkauden syvää, pyhää olemusta. — "Es sammelt sich mein Geist aus jeder Ferne, Andächtig sinkt die Seele in Gebet." Elisabet, se hän oli, hän, joka istui tuossa kasvot varjon peittämänä, mutta pää sirosti painuneena ja pieni kihara pehmeästi poskea hyväilemässä. — Elisabet, sielun nousuvoima ja puhdistus, se hän varmasti oli. Hänen suojelemisensa, hänen onnelliseksi tekemisensä voisi kasvattaa ja nostaa — sankarikuntoon.

Esityksen päätyttyä, kun Martti auttoi kepeän teatterivaipan toverinsa hartioille; tuli hän koskettaneeksi väljän puvun avonaiseksi jättämää kaulaa. Hän vavahti kuin suuresta fyysillisestä tuskasta.

Vielä kerran karkasi hänen sisimpänsä läpi tuskaisen tutkisteleva kysymys: kuka, kuka sinä olet? Sielun huumaus ja ansako vai Elisabet, Elisabet?

Hän tiesi itse olevansa kodin nurkassa kyyröttänyt kirjatoukka. Hän ei tuntenut elämää, ei itseään. Hän ei ymmärtänyt, ei nähnyt todellisuutta, mutta hän rakasti, rakasti.

He istuivat äänettöminä raitiovaunussa toistensa vieressä. Mutta kun vaunua oli vaihdettava, ei Martti noussutkaan toiseen vaunuun. Hän kulki, kulki vain ajattelematta mitä teki. Ja neiti Aaltio seurasi. Kun Martti ei puhunut mitään, kysyi neiti Aaltio viimein, miksi he eivät olleet nousseet vaunuun.

— Vaunuunko? Miksi ette sanonut? Enhän minä huomannut.

— Mistä minä saatoin arvata, että olette näin hajamielinen. Mitä te oikeastaan ajattelette?

— Sitä mitä näin. Se oli kammottavan vakavaa.

— Sisäinen vai ulkonainen puoliko asiasta?

— Kyllä te tiedätte. Mutta ymmärrättekö myöskin, että joka sielunsa Elisabetia omakseen pyytää, hän ei saa pelätä kärsimystä missään muodossa. Rakkaus tarvitsee puhdistustulta. Ja Elisabetin omistaminen velvoittaa.

— Te, Te sanotte tuollaista! — Vaikka olettekin mies! Mutta sanonko minä, minkälaisia te miehet yleensä olette. Elisabetiä te kukin tahdotte, mutta ken hänet saa, palvelee häntä jaetulla mielellä. Venus-vuorelle te kaikki ikävöitte — salaa tai julkisesti. Poljette toisia lokaan ja — suljette sitten puhtaan syliinne.

Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Sen tunnevoima riistämällä riisti Martin irti hänen omista, taistelevista ajatuksistaan.

— Nyt, nyt minä sanon sen kaiken — — kerron elämäni koko tarinan. Ehkäpä te silloin ymmärrätte. Minä olen isätön lapsi. Äitini kuoli hylättynä metsämökkiin. Viisitoistavuotiaana sain tuntemattoman isäni omaisuuden korvaukseksi isänkodista, isännimestä ja lapsenoikeuksista. Ihmettelettekö, jos en ihannoi miesten rakkautta? Parasta he kyllä osaavat pyytää itselleen. Ei heille kelpaa edes kunniallinen äpärä. Mutta mitä, mitä heillä on annettavaa?

— Miksi te puhutte kaikista? — Martinkin ääni värisi liikutuksesta.

— Siksi, että tunnen heidät. Eivätkö he ole liutana liehuneet ympärilläni? Mutta mitä he ovat pyytäneet? Ettekö luule, että tiedän? Naista he ovat tahtoneet. Kuka heistä on rakastanut ihmistä? — Yksi! — Martti pysähtyi puiston halki johtavan tien keskelle. Hän tahtoi nähdä sanansa vaikutukset, päästäkseen selville siitä, uskaltaisiko hän jatkaa. — Yksi, toisti hän. Mutta hän oli niin rajun mielenliikutuksen vallassa, että hän ei voinut nähdä eikä ymmärtää mitään. Hän vain jatkoi: Minä ainakin. Sillä minä rakastan "Elisabet-sieluasi".

Hän ei koskaan käsittänyt miten tuo tuli sanotuksi ja miten kaikki oikeastaan tapahtui, hän vain tunsi, että se surumielinen, pieni tyttö, jonka katseen hän viime aikoina usein oli nähnyt kosteana kyynelistä, nyt lepäsi hänen sylissään poski painuneena hänen rintaansa vastaan ja koko hennossa olennossaan vavahdellen kuin vaaroja pakoonpäässyt linnunpoikanen.

— Rakas, rakas! — Martti suuteli hänen alas painuneen päänsä hiuksia. — Mutta minähän en vielä tiedä — Die Finnländerin ja neiti Aaltio — muuta en minä — —

— Etkö sinä vielä tiedä nimeänikään, sinä rakas? — Pää kohosi ja poskiin tuli kaksi veitikkamaista hymykuoppaa. — Sonja — sinun Sonjasi.

Seuraavana aamuna tuotiin Martin huoneeseen sähkösanoma. Hänen äitinsä oli sairastunut.

— Minä matkustan tänään, sanoi hän ojentaessaan sähkösanoman Sonjalle.

— Ja minä seuraan.

III

PESÄÄ RAKENTAMASSA

Kirje, joka oli pannut Sonjan ajattelemaan äkillistä lähtöä Dresdenistä, oli koskenut rouva Alfeltin ja Sonjan raha-asioita. Matka ei kuitenkaan itse asioiden vuoksi olisi tullut Sonjan mieleen. Hän tiesi tädin joka tapauksessa järjestävän kaikki Sonjahan ei vielä ollut edes laillisesti oikeutettu hoitamaan omaansa. Mutta tuo kirje oli tarjonnut hänelle tilaisuuden jollain tavoin sysätä Martin ja hänen välistä suhdettaan ratkaisuun päin. Ja että ratkaisu oli tullut otolliseen hetkeen, sen hän tunsi, kun hän Martin äkkilähdön tapahtuessa oli oikeutettu seuraamaan häntä.

Rouva Alfeltin kirje oli myöskin tuonut hänelle sen tiedon, että täti
itse oli matkustanut suoraa päätä Helsinkiin. Siitä syystä Sonja
Martin Helsingin asemalta lähtiessä suoraan äitinsä luokse ajoi tädin
Kaivopuistossa sijaitsevaan kotiin.

Kesäkuun alkupuoleen nähden oli viime päivien helle ollut harvinainen. Markiisit rouva Alfeltin huoneistossa olivat kaiken päivää olleet alaslaskettuina. Huoneissa vallitsi miellyttävä viileys. Se tuntui Sonjasta tavallistakin suloisemmalta junassa vallinneen kuumuuden jälkeen. Upeat kristallimaljakot olivat emännän äskeisen kotiintulon johdosta täynnä ihania ruusuja ja ikkunoiden ulkopuolelle upotetuista kukkaryhmistä toi tuulenhenki huoneen täydeltä kukkaistuoksua.

Ei mikään tästä kaikesta jäänyt Sonjalta huomaamatta hänen nopein askelin kiiruhtaessaan etehisestä salin ja kirjasto- sekä kukkaishuoneen läpi tädin "budoiria" kohti. Pehmeät, koko lattiata peittävät matot tekivät hänen askeleensa kuulumattomiksi ja hänen katseensa pyyhkäisi vain kuin sipaisemalla hänelle kotoisentuttuja paikkoja: salin vanhoja maalauksia, sen empiirityylisiä, paksulla punaisella silkillä päällystettyjä huonekaluja ja kirjastohuoneen korukantisten teosten täyttämiä hyllyjä.

Vasta kun hän seuraavan huoneen kynnykseltä näki vilahduksen väljässä, silkkisessä ja pitseillä koristetussa aamupuvussa leposohvallaan loikoilevasta tädistä, oli kuin koko ympäristön upeuttaan korskuva luonne äkkiä olisi selvinnyt hänelle. Hän näki tämän nyt ensi kertaa Martin silmillä, ja omituinen tunne riipaisi hänen sisintään.

— Sonja, hyvänen aika!

— Niin, nyt minäkin olen täällä! — Sonja teki kepeäliikkeisen kumarruksen, samalla kun tavoitteli tädin kättä suudeltavakseen. Täti väisti, veti hänet puoleensa ja suudella moiskautti kuuluvasti ensin toiselle, sitten toiselle poskelle.

— En minä totisesti ymmärrä, mitä sinä teet täällä. Mutta tervetuloa vain tähän kuolettavan ikävään kaupunkiin!

Kuolettavan ikävään kaupunkiin! Sonja nauroi. Ei olisi luullut tädillä olevan valittamisen syytä tällaisessa kodissa, jossa lisäksi sai järjestää elämänsä aina vain oman mielensä mukaan. Se, joka Sonjan tavoin toista vuotta oli elänyt täyshoitolaisena milloin missäkin, hän osasi antaa arvoa omalle kodille.

— Vai siltäkö nyt kuuluu? No, ei luulisi sinunkaan tarvitsevan valittaa, kun olet huvitellut ulkomailla pian parisen vuotta.

— Enkä valitakaan! — Salaperäinen hymy huulillaan kiinnitti Sonja katseensa maljakossa olevaan heloittavan punaiseen ruusuun. — Minulla oli ihana matka.

— Sait kai saalista paljon!

— Sinä olet parantumaton, täti!

— Minä tunnen sinut, kultaseni!

— Tahdotko sanoa, että minä pyydystelen, — ihailijoita ehkä?

— Ei, ei, nehän tarttuvat sinuun kuin kärpäset liimapaperiin.

Sonja nousi ja meni kiivaasti avatun ikkunan ääreen, jossa hän kumartui haistelemaan kukkalaatikoissa puhjenneita leukoijia. — Puhu itsestäsi ja asioista, sanoi hän kiivaasti. — Minä en jaksa kuunnella tuollaista. — Sitten hän alkoi tiedustella, oliko täti saanut rauhoittavia tietoja hänen raha-asioitaan hoitavasta liikekonttorista ja minne täti aikoi matkustaa täältä. Helsingissä hän tietystikään ei viitsisi viettää kesää.

— Kylläpä sinä nyt tahdot tietoa kaikesta! Mutta mikä piilee tiedustelujesi takana, siitä minä tahtoisin tietoa?

Sonja upotti hetkeksi kasvonsa ikkunan edustalla tuoksuviin kukkasiin. Hän aivan kuin janosi tuntea niiden tuoksua huumaavan voimakkaana. Kun hän vihdoin kääntyi tätiinsä päin, loistivat hänen kasvonsa ja ääni värisi. — Täti, minä olen kihloissa.

Tädin täytyi turvautua pöydällä seisovaan hajuvesipulloon ja tuhlata puolet sen sisällöstä hermojensa elvyttämiseen. — Kihloissa, etkä ole sanonut halaistua sanaa näihin asti! Mutta olisihan minun pitänyt se arvata! Jo kun seisoit tuossa kynnyksellä, näin, että sinussa oli jotain uutta.

Tummien, poskipäitä sipaisevien silmäripsien alta välähti loistava katse. — Niin, uutta ja ihmeellistä minussa on, sillä — minä rakastan.

— Siltä se kaikista tuntuu — alussa.

— Minä en puhu muista, itsestäni vain.

— Ja sinä olet tietysti äärettömästi kaiken sen yläpuolella, mitä muut näissä asioissa ovat kokeneet!

Sonjan kasvoille kohosi tumma puna ja katse kipinöi. — Kuules täti, säästeliäästi sinä aina olet puhunut minulle isästäni, sinä ainoa, joka voisit kertoa minulle jotain hänestä. Mutta näinä viime aikoina ovat tuntemattomat vanhempani itse puhuneet minulle. Äitini pani maineensa ja henkensä alttiiksi rakkautensa tähden ja isäni ajatteli elämänsä viime hetkinä minua ja onneani. Minä tunnen, että olen saanut perinnöksi kyvyn rakastaa koko olentoani täyttävällä voimalla, rakastaa polttavan palavasti ja korkeuksiin kohottavasti.

Rouva Alfelt haisteli miettivästi hajuvesipulloaan ja painoi sitten sen sisällöstä kostean nenäliinan silmilleen. — Kyllä sinä niistä korkeuksista pian palaat alemmaksi, sanoi hän ja pisti pöydällä olevasta pussista suklaakonvehdin suuhunsa. Sitten hän rupesi tiedustelemaan minkälainen ja mistä sulhanen oli. Mutta Sonja ei tahtonut kertoa tädin ollessa tuollaisella arkisella tuulella.

— Hän kun tietysti on kaiken arkisuuden yläpuolella, niinhän? Usko sinä kultaseni sellaista miehestä!

— Hän ei olekaan mikään tavallinen mies. Hän on vain oma itsensä, on
Luojan kädestä lähtenyt alkuperäinen taideteos — ei mikään jäljennös.

— Ja taidetta tutkiessasi olet ihastunut taideteokseen? Mainiota!
Mutta odotahan eikö tuo taideteos pian muutu mieheksi lihaa ja verta.

— Minähän jo sanoin, ettei hän ole mikään tavallinen mies. Se, mikä on maasta, ei häntä kahlehdi. Hengen aateluus loistaa koko hänen olennostaan. Minä ymmärrän, sillä minä voin verrata kaikkiin niihin, jotka ovat kintereilläni kiikkuneet. Pfui, minkälaisia ovat! Juoksevat jäljessä kuin kieltä suustaan letkuttava koirajoukkue kohta kun näkevät kauniin naisen helmojen heilahduksen.

Monta houkuttelevaa palaa sinä kuitenkin olet heille viskellyt, myönnä pois, pisti täti väliin.

Sonja ei ollut kuulevinaan. Hän vain jatkoi kiihkeästi ja yhä tulisemmin. — Olet sanonut, että minä leikittelen. Ja sitä voikin leikitellä niin kauan kuin ei ole olemassa mitään paremman arvoista. Ja minun leikkini on voinut olla kostoakin. Kun et sinä koskaan kerro isästäni, täytynee minun vetää siitä se johtopäätös, ettei sinulla ole hänestä ainakaan mitään hyvää kerrottavaa. Ja voisihan minulla naisena silloin olla jotain kostettavaakin.

Palvelija avasi samassa oven. Hänellä oli kauniisti katettu tarjoilupöydän laudakko leikkelylautasineen ja monine herkullisine leivoksineen käsivarrellaan. Hän asetti pöytään kuuluvat jalat rouva Alfeltin leposohvan viereen, laski kannen jaloille ja haki sitten viereisestä huoneesta vanhan, nikkelöidyn ja paraillaan höyryävän teekeittiön.

Palvelijan askarrellessa huoneessa siirteli rouva Alfelt miettivästi hohtokivisormuksiaan edes ja takaisin, niin että ne painuessaan toisiinsa yhtenään ja kuuluvasti kilahtelivat. Mutta samassa kun palvelija oli poistunut, nousi rouva Alfelt leposohvaltaan, painoi ensin hetkeksi nenäliinan silmilleen ja pyyhkäisi sitten kulmiaan liikutuksen hartaudella. — Niin, niin, elämä on monimutkaista, sanoi hän kuin itsekseen. Sitten hän levitti käsivartensa, sulki Sonjan hyllähtelevään helmaansa ja suudella moiskautti uudelleen ja sydämellisesti. — Onnea, onnea sekä sinulle että hänelle, hän sanoi, suu naurussa ja kyynelten tipahdellessa. Sitten hän rupesi kaatamaan teetä laseihin.

Sonja huokasi helpotuksesta, kun hän teenjuonnin päätyttyä matkaväsymystään syyttäen pääsi vetäytymään pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli ollut hänen asuttavanaan siitä asti kun hän ensi kertaa Anna-Stiina-tädin luota oli tullut Helsinkiin rouva Alfeltin holhokkina saadakseen täydentää sivistystään. Tämä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten tuttu, hänen aikaisempaan nuoruuteensa kokonaan kuuluva huone teki häneen nyt omituisen, hänen sisintään väräyttävän vaikutuksen. Kaikki tuntui puhuvan siitä, minkälaista ennen oli ollut ja siten korostavan elämässä tapahtunutta suurta muutosta.

Ennen hän oli täällä iloinnut pienistä voitoista tai harmitellut pieniä — aikanaan tietysti hyvinkin suurilta tuntuvia vastoinkäymisiä. Nyt oli kuin huone olisi täyttynyt sillä suurella, kaikkea nielevällä onnella, jonka hän kantoi sisimmässään. —

Ennen hän myöhään ja varhain kiihkeän toivovana oli suunnitellut tulevaisuuttaan pannen tahtonsa koko lujuuden päätökseen, että minkälaiseksi hänen elämänsä muuten muodostuisikaan, hän joka tapauksessa tekisi sen jossain suhteessa huomattavan menestykselliseksi ja onnelliseksi. Nyt oli tahto kuin herpaantunut siitä ihmeellisestä tietoisuudesta, että hän tavallaan jo oli saavuttanut päämäärän voittaessaan sen miehen, joka hänelle hänen tähänastisista tuttavistaan oli ollut ainoa vaikeasti voitettava.

Jos joku Martin tullessa Helmille olisi ennustanut Sonjalle tällaista yhdessäolon lopputulosta, olisi hän pitänyt sitä täydellisesti mahdottomana. Sonjasta Martti vain oli jonkun verran lystikkään huvittava erikoisuutensa ja ujoutensa takia. Hän oli huvittava kuin outo, ennen näkemätön maa. Ja hänen hämmästyttävä halunsa vetäytyä etäälle Sonjasta lisäsi mielenkiintoa, jota hän herätti. Jo toistenkin tähden olisi tuntunut miltei nololta, jos vastatullut, suurenmaailman tapoja tuntematon mies todellakaan ei olisi osoittanut minkäänmoista kiintymystä häneen, jonka suosiota kaikki muut kilvan olivat hakeneet.

Huvittava leikki oli kuitenkin vähitellen muodostunut hänelle vakavaksi ambitiooniasiaksi ja ambitiooniasia lopulta täksi suureksi, hänelle itselleen käsittämättömän voimakkaaksi tunteeksi.

Sonja kumartui ulos avoimesta ikkunasta ja antoi illan tuulahduksen vilvoitella polttavia poskia. Kaikki hänessä kutsui ja huusi Marttia. Ero — tämä ensimmäinen — tuntui yhtä luonnottomalta kuin sietämättömältä.

Ja kun vielä kaikki nuo tädin matalamieliset viittaukset oli olleet kestettävinä!

— Martti, Martti, sinä hyvä, sinä puhdas, sinä toisenlainen kuin kaikki muut! puheli Sonja itsekseen samalla kun peilin edessä hitaasti alkoi riisuutua.

Heittäessään hiuksensa hajalleen nautti hän runsaudesta, jolla ne valuivat hänen olkapäilleen. Suortuvat olivat kiiltävän mustia ja hiukan aaltoilevia. Kun Sonjan pää lepäsi Martin rintaa vastaan, oli Martti niitä hyväillyt. Ja näitä käsiä, näitä pitkiä taiteilijasormia, joiksi toiset niitä sanoivat ja joista nyt kaikki muut koristeet oli riisuttu yhden ainoan paksun, sileän kultasormuksen vuoksi — niitä hän oli suudellut. Ja poskia — otsaa… Mutta huulia ei vielä kertaakaan. Eikä tätä kaulaakaan, jonka houkutuksia toiset, etäämmällä olevat eivät olleet voineet vastustaa.

Mutta olikohan Martti sitä edes nähnyt? Hän oli puhunut niin paljon sairastavasta äidistä ja siitä, miten paljon hänen, kaikkein paraimman äidin kasvattaman pojan pitäisi voida antaa kodittomalle armaalleen, että muu oli jäänyt syrjään.

Sonja paneutui vuoteeseen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi miettimään. Martti kai nyt myöskin valvoi äitinsä sairas- ehkä kuolinvuoteen ääressä. Ja raskaat olivat nämä hetket sellaiselle helläluontoiselle ja äitiään niin rajattomasti rakastavalle miehelle kuin Martti.

Mutta vaikka suru aikanaan olikin raskas, tiesi tällainen ero Sonjasta sittenkin eräänlaista vapautusta. Sonja saisi tämän kautta Martin kokonaisemmin omakseen kuin jos äiti jäisi eloon. Ja kokonaan, kokonaan hän tahtoi omistaa omansa. Jakoa hän ei koskaan sietäisi, ei muodossa eikä toisessa. Hänen oikeutensa oli vaatia. Siihen oikeutti häntä myöskin hänen äitinsä hylätty asema, tuo ennen aikaa taittunut nuori elämä. Korkoja sopi elämältä kiristää tuollaisesta velasta. Ja mies sellainen kuin Martti voisikin maksaa. Ehjää hän antoi, ei sirpaleita; siksipä hän voittamattomasti olikin voinut vangita sen, joka aluksi vain huvikseen oli leikitellyt.

Sonja painui vähitellen horroksen tapaiseen uneen. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän oli sisimmässään kaiken aikaa Martin luona. Intohimoinen rakkauden tunne ihan kuin sähköitti hänen sieluaan valvomaan joka väreessään, silloinkin kun uni näennäisesti voitti.

Aamun koittaessa Sonja oli valveilla ja nousi. Tuntien tätinsä myöhäiset tavat hän oli pyytänyt, että Martti — jos voisi tulla puhelimeen — soittaisi hänelle varhain aamulla, jolloin he tädin kuulematta voisivat puhella.

Vastoin tapaansa heräsi kuitenkin rouvat Alfeltkin varhain. Hän jäi kuitenkin vuoteeseensa ja teki parhaansa saadakseen uudelleen unen päästä kiinni. Mutta kun sitä ei kuulunut, turvautui hän yöpöydällä makaavaan ranskalaiseen romaaniin, jonka lukeminen eilen Sonjan tulon johdosta oli katkennut sopimattoman jännittävässä paikassa. Hän oli aamuvelttoudestaan paraiksi päässyt jonkinlaiseen nautintorikkaaseen mielenjännitykseen, kun puhelin äkkiä soida helähti hänen makuuhuoneensa seinän takana.

Hän tuskin ennätti ihmetellä tapahtumaa, ennenkuin jo kuuli Sonjan huutavan halloota. Ennenkuin hän pääsi oikein käsittämään tilannetta, huomasi hän Sonjan hillitystä äänestä puhelun tarkoitetuksi vain asianomaisille. Mutta juuri tämä huomio vaikutti herkistävästi hänen kuulohermoihinsa. — Sinä rakas, rakas, kuuli hän Sonjan sanovan.

Asianomainen oli siis suomalainen! Ja Sonja kun ei ollut sanonut edes senkään vertaa!

— Etkö voi poistua ensinkään, kuuli hän taas. — Etkö tahdo, tuli hetken perästä. — Minä ymmärrän. Joka hetki on sinulle kallisarvoinen. Mutta tiedäthän mitä muutama sana merkitsee minulle!

Rouva Alfelt kohoutui vuoteessa kyynärpäilleen ja kuunteli joka hermo jännitettynä ja suuri hämmästys kuvastumassa kasvoilla.

Eipä ihme, että tuo mies piti Sonjan kuumana, koska hän oli tuollainen, jota kohta kihlauksen jälkeenkin piti noin rukoilla. Ja Sonja, joka oli tottunut ihan toisenlaiseen!

— Minä en siis voi mitään — kuului Sonja kysyvän. — Ehkä onkin paras, että matkustan täti Aaltosen luokse?

Hyvänen aika sitä miestä! Rouva Alfeltin alkoi jo tulla Sonjaa sääli.
Tuollainenhan voisi purkaa vaikka milloin hyvänsä!

Jonkun ajan kuluttua kuului taas Sonjan: rakas, rakas! — Ääni oli kyynelten tukehduttama. Pian sen jälkeen helähti loppusoitto.

Rouva Alfelt karkasi yöpuvussaan telefonihuoneen kynnykselle, sulki Sonjan syliinsä ja hyrähti itkuun. Sonja, joka tädin tullessa itki, pyyhki kiireisesti kyyneleitään.

— Tule, tule! — Rouva Alfelt veti Sonjan hätäisesti makuuhuoneeseen, sai hänet siellä asetetuksi vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin ja pyörähti sitten itse punakeltaisella silkillä päällystetyn untuvapeitteensä alle. — Lapsikulta, mikä ihme sinua kiidättää puhelimeen tähän aikaan, joka vielä on laillinen nukkumisaika?

— Rakkauden ihme — Sonja nauroi. — Kello lähentelee muuten jo yhdeksää. Se tulee kai kohta puoleen olemaan minulle tavallinen työaika, joskin se sulle on nukkumisaikaa. Minusta tulee köyhän miehen vaimo.

— Ja köyhän suomalaisen! Ethän sinä kerro mitään. Syrjästä vain saan kuulla, nuhteli täti.

Mutta nyt Sonja kertoi. Hän ei ollut voinut sitä eilen, kun hänen oma sisimpänsä oli ollut pakahtumiseen asti täynnä.

— Ja hän on täällä sairastavan äitinsä luona? tiedusteli täti. — Sittenhän minä alan ymmärtää. Luulin, että jo olitte purkamassa, kun sinun noin piti rukoilla.

— Martti ei ole voinut puhua koko asiasta mitään äidilleen — eikä usko ainakaan muutamaan päivään voivansa. Ajattelin siitä syystä, että jo tänään lähtisin maalle Anna-Stiina-tädin luo.

Niin, niin. Rouva Alfelt hymähti. Hän ymmärsi hyvin, ettei Sonja luonnollaan saanut olleeksi näin lähellä Marttia, kun ei kuitenkaan saanut olla hänen luonaan. Ja Sonja tahtoi tietysti itse kertoa kihlauksesta tädille.

Kello 3: n tienoissa, kun itäänpäin lähtevä juna puhkuen seisoi asematalon edustalla, olivat rouva Alfelt ja Sonjakin siellä. Rouva Alfeltilla oli paketteja jos jonkinlaisia, konvehtia, hedelmiä ja romaaneja. Hän pyyhki liikutettuna silmiään, syleili Sonjaa moneen kertaan ja vakuutti, että tuntui aivan siltä kuin hänen oma tyttärensä olisi mennyt kihloihin. Ja sitten kun kodin perustamista oli ajateltava, huolehtisi hän luonnollisesti siitä. Kukapa muu siihen kykenisikään.

Sonja kuunteli hajamielisenä. Häistä he eivät vielä olleet puhuneet sanottavasti Martin kanssa. Heidän ajatuksensa olivat keskittyneet äidin sairauteen. Mutta jos Martti sai hakemansa viran, niin mitäpä he odottaisivat. Kodittomia he olivat kumpikin.

Asemamies heläytti kelloa kolme kertaa. Rouva Alfelt sieppasi Sonjan vielä kerran syliinsä muutamien kyynelkarpaloiden herkästi herahtaessa hänen punoittaville poskilleen. Sitten juna hiljalleen alkoi liukua asemasillalta.

Sonja painui kuin unessa itselleen valitsemaansa vaununnurkkaan. Hän seurasi, itse melkein tietämättä mitä teki, ohi kiitäviä maisemia. Kahteen vuoteen hän ei ollut nähnyt Suomen kesäksi puhkeavaa luontoa. Nyt tarjosi se hänelle kaikkein viehkeintä kauneuttaan. Etelässä oli kaikki jo ollut täydessä kukoistuksessaan. Pohjolaan oli kevät tullut myöhemmin ja hitaasti. Sentähden luonto nyt kesäkuun keskitienoilla vielä oli paraimmassa kehkeytymistilassaan. Koivikkojen lehtiverho oli niin harvaa, että valkeat rungot, vihertävät nurmet ja kevätkukkien peittämät mättäät loistivat sen lomitse.

Sonjan valtasi haikea kaipuu. Rikas hän oli, äärettömän rikas. Ja kuitenkin tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi ollut pieni, köyhyyttään itkevä lapsi. Miksi ei Martti nyt ollut hänen luonaan? Jos Martti olisi ikävöinyt ja rakastanut niinkuin hän, olisiko hän silloin voinut olla tulematta? Paikallisjunalla kai äkkiä olisi päässyt sekä kaupunkiin että sieltä takaisin. Eihän tuo olisi vienyt paljon aikaa, jos Martti olisi tullut vain saattamaan. Olivathan he vasta löytäneet toisensa. Eikö sekin merkinnyt jotain, vaikka äiti nyt olikin heikkona? Tuskin kukaan Sonjan ihailijoista olisi voinut tehdä näin. Sonja tiesi kokonaan pitäneensä heidät vallassaan — niin kauan kuin hän tahtoi.

Mutta Martti oli kaikessa toisenlainen. Hänestä ei koskaan voinut olla varma. Juuri kun luuli saaneensa lujan otteen hänestä, teki hän jotain odottamatonta, joka todisti aivan päinvastaista.

Sonja painoi nenäliinan silmilleen ja nyyhkytti hetken haikeasti. Sitten johtui hänen mieleensä, että sanottiin hyvän pojan aina tulevan hyväksi puolisoksi. Hän muisti Martin puheita, Martin hienoja, herkästi väreileviä tunteita, Martin tahdon jaloa, luotettavan lujaa pohjaa. Ja taas tuntui siltä kuin rakkaus suurena, mittaamattomana syvyytenä olisi täyttänyt koko hänen olemuksensa.

Juna vihelsi samassa, ja Sonjan täytyi kiireisesti koota tavaransa, sillä lähenevältä asemalta oli hänen jatkettava hevosella.

Oli aivan kuin rakkaus olisi siivittänyt hänen askeleensa hänen aseman läheisyydessä etsiessään itselleen hevosta. Iloisesti rallatellen hän nousi rattaille, tiedusti oloista jos jotakin kyytipojalta, rallatteli puhelun lomassa ja sai viimein kyytipojankin rallattelemaan.

Välillä Sonja ajatteli Anna-Stiinaa. Minkähänlaiseksi tapaaminen muodostuisi? Viime vuosina olivat tädin ja Sonjan välit olleet vieraat. Ankaria yhteentörmäyksiä oli ollut jo Sonjan lapsuusvuosina, ja sen jälkeen kun Sonja rahallisesti riippumattomana tädistä oli siirtynyt enemmän täti Alfeltin hoteisiin, oli Anna-Stiina vetäytymistään vetäytynyt syrjään. Sonja olikin jokseenkin selvästi osoittanut, että hän siinä teki oikein. Mutta nyt oli täti voitettava takaisin. Hän oli sittenkin Sonjan läheisin omainen ja lisäksi henkilö, josta Martti varmaan pitäisi enemmän kuin täti Alfeltista. Martti kuuluikin paremmin maalaisympäristöön kuin kaupunkiin.

Jota lähemmäksi Sonja läheni lapsuutensa ensimmäistä kotia, sitä läheisemmältä tuntui Marttikin. Sisäsuomalaisessa maisemassa oli juuri sitä samaa mitä Martissakin: hienoutta, herkkyyttä ja henkevyyttä ulkonaisesti vaatimattomassa asussa. Siksi tuntuikin siltä kuin Martti olisi hymyillyt Sonjalle kaikessa, jota hänen kesäisen luonnon hurmaama silmänsä ihasteli.

Kun täti nyt vain ottaisi ystävällisesti vastaan! Kolmeen vuoteen he eivät olleet tavanneet. Ja nyt tuli Sonja aivan odottamatta. Vaikuttaisiko tämä ehkä edullisesti? Tai kenties päinvastoin?

Päästyään siksi lähelle kotia, että saattoi nähdä tädin puutarhassa hääräämässä, pyysi Sonja kyyditsijän pysäyttämään. Hän maksoi kyydin, käännytti hevosen takaisin ja rupesi kepeät kantamukset kädessään astumaan pihaporttia kohden.

Anna-Stiina Aaltonen nosti varjostavasti käden silmilleen nähdessään hevosen tieltä kääntyvän poispäin ja hienon nuoren neidin lähenevän. Hän näytti hetken perästä tulevan jonkinlaiseen selvyyteen tulijasta, pyyhkäisi mullan käsistään esiliinaansa ja astui portille tulijata vastaan.

— Täti! — Sonja syleili häntä hetken tukahduttavan kiihkeästi. Anna-Stiina muisti siitä niitä tulisia syleilyjä, joita Sonja lapsena oli valmis tuhlailemaan monelle — ja ei vähin silloin kun hän joko itse oli hyvin iloissaan jostain tai toiselta toivoi jotain itselleen. Anna-Stiinan selkä pysyi suorana kuten ainakin ja hänen olentonsa oli kankea. — Vai olet sinä tullut takaisin Suomeen, sanoi hän yksikantaan. — Tervetuloa!

— Sinä rakas, rakas täti! — Sonja puristi häntä uudelleen ja kiihkeästi! — Et sinä edes sula, vaikka monen vuoden perästä taas tapaamme.

— Mennään sisään, että saat jotain suuhusi, sanoi siihen Anna-Stiina ja lähti astumaan edellä. Anna-Stiinan kattaessa pöytää kertoili Sonja iloisesti ja vilkkaasti ulkomailla olostaan. Mutta puhellessaan hän kaiken aikaa ajatteli sitä, miten saisi kerrotuksi kihlauksestaan niin, että se vaikuttaisi edullisesti Anna-Stiinaan. — Voi täti, sanoi hän äkkiä, painuen pieneen keinutuoliin, jossa hänellä lapsena oli ollut tapana istua, — tietäisitpä miten monesti olen ikävöinyt tänne! Kun aikansa on keinunut suurilla ulapoilla, alkaa mieli ikävöidä kotipuron tyyneyttä.

Anna-Stiina vilkaisi syrjästä Sonjaan. Hän aprikoi itsekseen tuon ikävän alkuaihetta. Sonja huomasi katseen ja ymmärsi sen. — Onhan tähän ikävään muitakin syitä, alkoi hän epäröiden.

— Miks et sitten sano suoraan?

— Se ei ole mitään ikävää, päinvastoin.

— No, älä sitten näin anna herutella!

— Kun en tiedä, voitko heti käsittää sen niin hyväksi kuin se on.

Anna-Stiinan harmaissa silmissä välähti omituisesti. — Vai olet sinä kihloissa, sanoi hän. — Voit sinä silti syödä, tuli jatkoksi samalla kun Anna-Stiina tarjosi lisää jauhopuuroa.

Sonja nauroi. — Voi sinua parantumaton miesvihaaja! Tulet sinä kuitenkin pitämään hänestä. Sen minä tiedän. Minutkin hän voitti.

— Ottikohan se voitto kovalle?

Sonja lennähti punaiseksi harmista. Mutta hän ei ollut ymmärtävillään. — Jos olet miesvihaaja sinä, niin kyllä minäkin. Jalkani juuressa he ovat madelleet, mutta luuletko, että olen välittänyt ainoastakaan tätä ennen?

Anna-Stiina loi levollisen, läpitunkevan katseen pöydän toiselle puolelle. — Olet voinut muuttua, sanoi hän harvakseen.

Silloin ei Sonja enää voinut hillitä itseään. Muuttua? Sanot muuttua. Mutta sanonko minä sinulle, mikä ajoi minut milloin minkin täälläkävijän kaulaan. — Sonja oli noussut pöydästä ja kulki kiivaasti lattiata pitkin, posket sisäisestä kiihoituksesta hehkuvina. — Hellyyden kaipuu se oli, sanomaton hellyyden kaipuu. Sinä annoit minulle leipää ja vaatetta, sinä koulutit ja hoidit, mutta luuletko, ettei lapsen mieli kaipaa muuta? Ja mitä minä sain? Miltä luulet nytkin tuntuvan, kun pitkän poissaolon jälkeen palaan sydän täynnä rakkautta sinua ja koko tätä kotia kohtaan? Nyt minä paremmin kuin ennen ymmärrän, mitä ikäni olen kaivannut. Mutta se, joka ei koskaan ole rakastanut, ei voi sellaista ymmärtääkään.

— Niinhän se taitaa olla. — Anna-Stiina haukkasi hapanta leipäänsä ja ryyppäsi kulauksen maitoa palan painimeksi. Sitten hänkin nousi pöydästä. Sonja vilkaisi häneen syrjästä, itsekseen arvellen eikö täti edes ymmärtänyt menetelleensä tyhmästi ja tylysti. Mutta kun ei mitään sinnepäin viittaavaa kuulunut, rupesi Sonja puhumaan pikaisesta poislähdöstä. Hän oli tosin aikonut viipyä kauemmin, mutta jos ei täti suvainnut häntä entistä enemmän, oli kai paras lähteä.

— Sinä olet sinä ja minä minä. Mutta jos viihdyt, niin jää siksi kuin mielesi tekee pois.

Anna-Stiina pyyhkäisi suutaan kämmenellä, rupesi sitten korjaamaan ruokia pois pöydältä, vilkaisi sen tehtyään kamariin, olivatko kaikki tytöt siellä tiloillaan ja kävi viimeksi panemassa oven lukkoon.

Martti istui äitinsä sairasvuoteen ääressä. Ulkona kukki Pohjolan kesä hempeimmillään. Jokunen tuomi oli vielä valkoisenaan kukkia. Syreenit olivat puhjenneet. Lintujen liverrykset ja kesän tuoksu täytti ilman. Auringonpaisteista kirkkautta oli kaikkialla, jokaisessa mättäältä päätään nostavassa kukkasessa, jokaisessa hennossa heinän korressa.

Mutta huoneessa, jossa Martti istui, oli hämärä. Käärekaihdin oli laskettu alas. Orastavan elämän sulous oli suljettu pois tästä huoneesta, jonne aavistus taipumattoman viikatemiehen läheisyydestä jo oli luonut kylmän henkäyksensä.

Ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan ja ikkuna siellä oli auki.
Tästä huolimatta tuntui sairashuoneen ilma näännyttävän lämpimältä.
Sairaan läpikuultavaksi laihtunut käsi tapaili kuitenkin peitettä kuin
vetääkseen sen paremmin päälleen.

— Vilustaako sinua, äiti? Anna kun peitän. — Martin joka liike oli hellyyttä täynnä.

Sairas hymyili hänelle omituisesti katse tähdättynä jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen. — Jäljestäpäin vain käy vilunväreet. Älä ole milläsikään, sanoi hän hiljaa, katse väistäen hänen puoleensa kumartunutta.

Martti asettui huoaten uudelleen tuolille vuoteen viereen. Äiti houraili yhä. Ja sitä hän oli tehnyt yhtenään. Välillä oli annettu tuikahduksittain selvää tajuntaa, sitten alkoi taas ainakin osaksi tiedoton tila. Martti istui hievahtamatta vuoteen vieressä. Hän ahmi jok'ainoan sanan kuin peloissaan, että häneltä jäisi jotain saamatta siitä, mitä äiti vielä saattoi antaa. Ja kuitenkin nuo sanat enimmäkseen repivät ja raatelivat. Ne paljastivat tuskaa, jota äiti vuosi vuodelta oli kantanut siitä koskaan puhumatta, mutta joka vielä nyt hänen elämänsä viime hetkinä loi varjon hänen tielleen.

— Eira, kuiskasi sairas hiljaa.

— Ei Eira ole täällä. Mutta hän tulee pian. Sairas hymyili tyytyväisesti.

— Ja Marttisi on tässä. — Hän tarttui hyväilevästi äidin molempiin käsiin. — Sinun oma poikasi, äiti.

Sairas ei näyttänyt hämmästyvän. Hän ei nähtävästi oikein tajunnutkaan sanoja, mutta hellä, ihastunut hymy kirkasti hänen kasvonsa.

— Voi kuinka pehmeästi sinä osaat pidellä kädestä. Mitenhän sinä olet sitä oppinut, kun olet mies? Minun pikku Martilleni ei kukaan opeta sitä. Isä ei osaa, äiti ei uskalla.

Hän rupesi äkkiä levottomasti liikahtelemaan vuoteessa ja ilme muuttui tuskaiseksi. — Martti ei saa olla heikko! Heikkous on kärsimysten lähde. Hänen täytyy säästyä!

Äiti hyrähti itkuun. Martin tyynnyttelystä hän kuitenkin vähitellen rauhoittui. — Sinulla on niin lempeät silmät, sinulla, joka istut tässä, puheli hän heikosti puristaen Martin kättä. Sinulle minä puhun, vaikka en toisille. Martti ei saa sitä aavistaa. Eikä minulla ole muita. — Hän kohottautui istumaan ja alkoi puhua hätäisesti kuin keskeytystä peläten. — Katso, minä annoin koko rakastavan sydämeni — elämäni kaikkineen. Mutta mitä minä olin hänelle? Hänen ruokansa laittaja, hänen vuoteensa jakaja. Ja minä olin heikko, niin heikko, etten jaksanut, kun elämä petti. Sentähden minä niin ikävöin lasta. — Sairaalta pääsi lyhyt, kammottava nauru. — Mutta ne kuolivat kaikki — pelosta — pelosta. — Ääni painui kuiskaukseksi. — Hänellä oli hurjat hevoset ja hän ärjyi ja piiskasi, ja minun piti istua rattailla.

Sairas alkoi hätäisesti hyväillä Martin kättä. Sinä katsot niin lempeästi ja se tekee hyvää. Voitko sinä oikein ymmärtää, sinä, joka olet mies? — Katso, minä taistelin ja toivoin, että suhde tulisi ehjäksi, että olisin muuta kuin nainen, jota hän tarvitsi. Minä koetin voittaa raukkamaisuuteni. Mutta siinä kului koko elämäni. Ja kun Martti oli pieni, täytyi minun lapsi sylissä istua niissä korkeissa mäissä iljanteella ja syyspimeässä. Enkä minä valittanut. Mutta minä luulin, että nyt minulta viedään minun ainokaiseni. Hänkin kuolee niinkuin ne toiset kuolivat jo ennen syntymistään. Ja sitten ininä aina olin pelosta vuoteessa sairaana. Mutta minä en valittanut. Minä koetin elää hänen elämäänsä. Ja minä luulin, että hänkin joskus koettaisi elää minun elämääni. Mutta hänhän oli mies.

Martti ei jaksanut kuulla enempää. Hän tunsi vapisevansa olemuksensa pohjaa myöten. Hellän pakottavasti hän painoi äidin makuulle ja alkoi rauhoittavasti sivellä hänen otsaansa.

Tuskainen ilme sairaan kasvoilta väistyi vähitellen ja rauhallinen hymy hiipi kuin syksyn surunvoittoinen auringon kajastus kalvenneille kasvoille. Silmät painuivat väsyneinä umpeen ja uni voitti. Martti vetäytyi hiljaa vuoteen äärestä ja hiipi viereiseen huoneeseen. Täällä hän tukahtuneesti nyyhkyttäen painui läheiselle tuolille. Äsken äidin nukkuessa hän vielä kuin lapsi oli itkenyt lähenevää eroa. Hänen koko sisimpänsä oli huutanut ja rukoillut, ettei äiti häntä jättäisi. Nyt hän ei enää ajatellut itseään. Nyt hän itki äidin elämän suurta surua, sen kovaa, hiljaisuudessa kestettyä taistelua.

Ja kesken kaikkea tätä hän ajatteli Sonjaa. Hänenkö hyväkseen äidin vielä viime hetkinään täytyi elää elämänsä suuret tuskat uudelleen? Sitäkö varten, että Martti oppisi ymmärtämään, miten mies voi särkeä naisen sisintä? Sitäkö varten, että Martti oppisi rakastamaan itseäänunohtavasti, elämäänsäantavasti niinkuin nainen?

Martti hiipi hiljaa takaisin sairashuoneeseen, painui polvilleen vuoteen viereen ja kosketti huulillaan nukkuvan kättä. Hänen sielunsa oli täynnä kiitollisuutta.

Rauhallinen unenhorros muuttui vähitellen taas levottomaksi. Sairas heittelihe edestakaisin vuoteessa ja kerran tarrautui hän hätäisesti vuoteen laitaan kiinni kuin putoamista peläten. — Ne mäet, ne mäet — hän sanoi hien noustessa otsalle. Silmät revähtivät samassa pelokkaina ja tuijottavina auki. — Minä katkeroidun — jos se ainoakin otetaan, hän sopersi.

Martti turvautui lääkkeisiin, ja sairas otti vastustelematta. Sitten Martti peitteli ja alkoi viimein hyräillä hiljaa ja viihdyttävästi kuin pienelle lapselle.

Vasta kun sairas uudelleen nukahti, Martti hiljaa hiipi ikkunan ääreen. Hän näki ikkunan ja käärekaihtimen lomasta pienen kaistaleen keväistä metsänrinnettä. Räystään alta hän kuuli pesevien pääskysten piiperrystä. Korsi nokassaan tulla liiteli toinen, toinen toi savea tullessaan.

Alkavan elämän onni ympäröi Marttia luonnossa kaikkialla. Eletyn elämän raskaus ja tuska raateli hänen sisintään.

Hän oli lapsena aavistanut paljon siitä, josta äiti aina oli vaiennut. Mutta tieto, koko tämä, nyt hänen eteensä paljastettu totuus ei sittenkään voinut olla järkyttämättä hänen sisintään.

Mikä merkillinen yhdistelmä olikaan ihmissydän! Ja kuinka omituisen ristiriitaisella tavalla mitä erilaisimmat sisäiset ilmiöt olivat yhdistettynä samassa yksilössä! Iljannekeli syyspimeissä peloitti sitä, joka vuosi vuodelta tunnustusta saamatta jaksoi kuluttaa itseään toisten hyväksi. Ja sama mies, joka ärjyen huusi rattailta poispyrkivälle, että niissä piti istua, vaikka menisi hiiteen, hän kalpeni, kun vaimo mitään pelkäämättä oli lähdössä tarttuvaa tautia sairastavan luokse. Isän nyrkki saattoi sellaisina kertoina lennähtää pöytään. Ja Martti muisti vieläkin voimasanoja siitä, ettei nimismiehenrouvan tehtävänä ollut juosta joka sairastavan ukko- tai akkarähjän luokse.

Mikähän siinäkin oli syvimpänä syynä isän kieltoon? Oliko ehkä pelko häntä palvelevan naisen menettämisestä? Tai olisiko sittenkin siihen vaikuttanut tietoisuus siitä, että juuri tämä nainen merkitsi hänelle enemmän kuin kaikki muu maailmassa?

Sen isä kuitenkin oli tuntenut, jos ei ennen niin ainakin elämänsä viime viikkoina. Kovan taudin murtamana hän parisen kuukautta makasi vuoteellaan. Alussa häneltä usein pääsi kirosana, kun tuskat ahdistivat. Toiste hän vain puri hammasta antaessaan äidin kuivata hikeä otsaltaan. Lempeitä sanoja hänellä ei silloinkaan ollut äidille enemmän kuin muillekaan, mutta miten hänen katseensa seurasi äitiä jokaisella tämän askeleella ja miten oli aivan kuin isän elämä ja kestämismahdollisuus olisi riippunut äidin läheisyydestä! Ja äiti oli hänelle hellä kuin pienelle lapselle. Hän houkutteli aina Marttiakin sairashuoneeseen. Hän ei ollut ymmärtävinään, että Martti nyt kuten ennen pelkäsi isää ja isän läheisyyttä melkein voittamattomalla fyysillisellä pelolla. Martti oli silloin kolmentoista vanha. Ja hän oli monesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että silloin oli siksikin varttunut. Muuten hän ei ehkä olisi saanut omakseen sitä muistoa, mikä hänelle isästä oli jäänyt viimeiseksi ja samalla korvaamattoman suuriarvoiseksi. Isä oli silloin jo hyvin heikko. Hän ei puhunut paljon, monesti hän ei jaksanut edes nostaa silmiäänkään. Mutta kerran, nähdessään Martin vuoteensa vieressä, kutsui hän häntä lähemmäksi, katsoi häneen pitkään ja ystävällisesti ja sanoi harvakseen: Kyllä äiti pitää sinusta hyvää huolta. — Ne sanat liikuttivat poikaa niin kummasti. Oli kuin isä niissä olisi luopunut kaikesta omistusoikeudestaan poikaan, tunnustanut, ettei poika menettänyt paljonkaan isässään. Ja se tunnustus — tai ehkä pikemmin tapa, jolla se sanottiin, herätti yht'äkkiä pojan mieltä Martissa. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois kaikki muut muistot tehden kolmentoistavuotiaalle selväksi, että hänellä oli isä ja että tämä oli kuolemaisillaan.

Ja äidin kasvot, miten ne silloin loistivat! Ihan kuin ylimaailmallisen valon kirkastamina! — Sinä olet ollut hyvä vaimo, aina, aina hyvä, sanoi isä selvään ja kuuluvasti äidin nostaessa vesilasia isän huulille.

Olikohan tuo tunnustus kuin voiton seppele, jolla kuolemaan asti uskollinen kruunattiin elämänsä työstä? Ja sekö ehkä oli syynä siihen, että äidin kaikki myöhäisemmät, kahden Martin kanssa eletyt vuodet olivat olleet niin täynnä sopusointua ja kirkkautta?

Jos mikään oli voiton seppele, oli sellainen kai se tietoisuus, että vuosi vuodelta oli jaksanut voittaa itsensä — turhimmasta tärkeimpään, — kuolla ja samalla kuitenkin elää voimakkaasti persoonallista, alati kirkastuvaa elämää ja lopulta tulla voittajaksi toisenkin — taipumattomaksi luodun elämässä.

Isän katse oli hänen viime päivinään ollut syväsisältöinen ja kaunis, aivan toisenlainen kuin ennen. Sen käskevä teräksisyys oli poissa. Se vain seurasi äidin joka liikettä ja — kiitti.

Sairas ynähti hiljaa unissaan. Martti meni lähemmäksi ja kumartui nukkuvan puoleen. — Rakas pikku poju! — Äiti teki kädellään tavoittelevan liikkeen, vaikka silmät olivat ummessa.

Silloin Martti päätti yrittää uudelleen. Hän kosketti sairaan otsaa huulillaan ja kuiskasi hänen korvaansa: Äiti, tässähän minä olen.

Sairaan silmät avautuivat verkalleen ja onnellinen hymy levisi kasvoille. — Sinä olet tullut — vihdoinkin! — Käsi tapaili Martin kättä.

— Tässä minä olen istunut jo kauan, mutta et ole ennen jaksanut huomata.

— Enkö ole tuntenut?

— Sinä olet joskus puhutellut Martiksi, mutta aina vain pikku
Martiksesi.

— Niin, niin, minä olen elänyt entisyydessä. Ja sinä olit minun kaikkeni. Sinä olitkin niin hyvä lapsi. Pienimmästäkin erehdyksestä sinä olit sairauteen asti pahoillasi. Sinä olit niin arka. Ja minä ymmärsin tunteesi juuret.

Martti koetti estellä äitiä puhumasta, mutta tämä alkoi itsepintaisesti puhella puoliääneen, aivan kuin itsekseen kerraten kaikenlaisia pieniä tapahtumia Martin lapsuusvuosilta. Ja kun Martti jatkuvasti koetti estellä, hymyili sairas vain. — Sinä olit minun onneni. Anna minun elää kaikki uudelleen.