"Valtaava tietoisuus hetken maailmanhistoriallisesta merkityksestä, sen edesvastauksen ylevyydestä, joka oli hänelle uskottu, autuuttava, kaiken maallisen pelon ja kaikkia maallisia ajatuksia karkoittava ja puhdistava tunne, että hän nyt oli lausunut tunnustuksensa korkeimmasta taivaassa ja maassa ei ainoastaan tämän katoovan maallisen suuruuden vaan vastaisten vuosisatojen näkymättömän seurakunnan edessä, kaikki tämä kohotti hänet oman itsensä yli ikäänkuin korkeampaan yhteisyyteen ja pani hänen huulilleen profeetallisesti yleviä sanoja."
Tungoksessa ja ummehtuneessa ilmassa näkyi Luther hikoilevan ja näytti väsähtäneeltä. Häntä vaadittiin nyt puhumaan latinaksi. Ystävällisesti sanoi vaaliruhtinaan neuvos von Thun: "Ellette jaksa, niin riittäköön jo, herra tohtori." Mutta Luther ei hellittänyt, ja suorana, katse taivaaseen käännettynä toisti hän puheensa latinaksi.
Eck sai nyt puhevuoron: Luther ei ollut esiintuonut mitään uutta vaan sitä mitä paavi ja kirkolliskokoukset jo olivat vääräksi tuominneet Wiclifissä jo Hussissa. Älköön Luther asettako oman viisautensa valistuneimpien miesten ja kirkolliskokousten yli. Laupeita luvattiin hänelle olla, jos hän vaan tahtoisi peruuttaa myrkylliset oppinsa. Antakoon hän nyt selvän vastauksen. Ja sen Eck saikin: "vastaukseni on oleva ilman sarvia ja hampaita. Jos ei pyhän raamatun selvillä sanoilla todisteta olevani väärässä - sillä minä en usko paavia enkä kirkolliskokouksia, jotka kieltämättä ovat erehtyneet ja olleet keskenään ristiriidassa, - niin en tahdo enkä voi mitään peruuttaa, koska ei ole hyvä eikä rehellistä toimia vastoin omaatuntoa. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen!"
Näin julkinen kirkolliskokousten erehtymättömyyden kieltäminen nosti kauhua ja myrskyistä liikettä. Keisari syöksyi ylös; hän ei tahtonut enään kuulla tuota miestä. Korkeimman maallisen vallan edessä tunsi Luther asiansa menetetyksi, hän itse vihollistensa käsiin annetuksi. Ja mitkä olivat todennäköiset seuraukset: kapina, vaino, verenvuodatus ja kaikenmoinen kurjuus, josta edesvastaus lankeisi hänen hartioilleen. Mutta Jumalan nimessä ja Jumalan kunniaksi oli hän alkanut työnsä. Ylönantakoot häntä ystävät, jääköön hän yksin, kunpa vaan Jumala ei ylönanna häntä.
Jo oli yö joutunut kun Luther vihdoin pääsi tästä tulisesta pätsistä majataloonsa, jossa häntä suurimmalla jännityksellä odottivat ystävät. "Olen läväissyt, olen läväissyt" huudahti hän, kohottaen kädet taivasta kohti. Braunschweigin herttua Erik lähetti hänelle kannullisen olutta kunnioituksensa osoitteeksi. Saksenin vaaliruhtinas oli Spalatinille lausunut: "hyvin on tohtori Martti puhunut keisarin, ruhtinaiden ja säätyjen edessä; liian rohkea hän minusta on."
Olihan tuossa jotakin lohdutusta. Mutta yöllä terästivät Lutherin vihamiehet kuolettavat aseensa. Aamulla kutsuttiin valtiosäädyt kokoon, ja keisari esitti heille ratkaisunsa. Katolisen uskonnon suojelijana, sanotaan siinä, tahtoo keisari nostaa kaikki kuningaskuntansa ja ystävänsä kerettiläisyyttä vastaan, jopa siinä panna ruumiinsa, henkensä ja sielunsa alttiiksi. Selvää on, että tämä munkki asettaa yksityisen mielipiteensä koko kristikuntaa vastaan, joka muka on erehtynyt. Keisari vaatii siis kaikkia ruhtinaita jättämään Lutherin hänen käsiinsä, kohta kun suojelusaika oli loppunut, jotta keisari saisi hänen kanssaan menetellä niin kuin kerettiläiselle sopii. Paavilaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton. Valtakunnan panna oli julistettu tätä taipumatonta munkkia vastaan, ja koko valtakunnan voima vaadittu häntä kukistamaan. Mutta olihan Luther jo hänen vallassaan, kuten aikoinaan Huss Sigismundon. Keisari kuitenkaan ei tahtonut ruveta valapatoksi. "Jos kunnia ja rehellisyys ovatkin karkoitetut koko maailmassa, pitää niiden saada varma tyyssija ruhtinaiden sydämmissä." Kaikissa tapauksissa oli Lutherin suojelusaika muutamien päivien perästä loppunut ja silloin oli hän auttamattomasti keisarin vallassa. On siis melkein luultavaa, että keisarin rehellisyyteen vaikutti yleinen kiihoitus ruhtinaissa, ritareissa ja kansassa, tahi ehkä tahtoi keisari vieläkin säilyttää Lutheria pitääksensä paavi kurissa. Mutta selvä on, että Jumala, joka oli sitonut jalopeurojen suut, kun Daniel viskattiin heidän kuoppaansa, välittömästi tässä sitoi paljoa raivokkaampien jalopeurojen suut.
Yhden koetuksen jopa vaarallisimmankin täytyi Lutherin vielä kestää. Lutherin ystävät ja maltillisemmat vastustajatkin huomauttivat, että eihän Lutherin oppia oltu koetettukaan perusteellisesti kumota. Keisari kuitenkaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan uudesta teoloogisesta väittelystä, mutta jos luullaan madolliseksi saada munkki järkiinsä, niin lupasi keisari hänet suosittaa paavin armoihin. Luther kutsuttiin sen johdosta kymmenmiehisen lautakunnan eteen. Ei enään uhkauksia, vaan päinvastoin. Hänen ansioitaan tunnustettiin, myönnettiin, että turha sofistiikka oli turmellut teologiian, jopa että kirkolliskokoukset saattavat erehtyä. Kaiketikin hänen omatuntonsa varoitti häntä liiaksi luottamaan omaan järkeensä, joka sekin saattoi erehtyä, ja siten tuottaa pahennusta kirkkoon ja turmella sitäkin missä hän oli oikeassa. Trierin arkkipiispa lupasi hänelle hyvän prioraatin ja kunniakkaan aseman hovissaan. Alistakoon Luther vaan asiansa keisarin ja valtiosäätyjen tahi vaikkapa kirkolliskokouksen ratkaistavaksi, niin rauha palaa maahan ja kirkkoon. Kiusaaja lähestyi lampaan puvussa. Olihan Luther ainoa mies, joka voi hillitä varsinaiset kumoukselliset liikkeet, jos semmoisia, kuten luultavaa oli, ilmaantuisi. Hän enemmän kuin kukaan muu saattoi panna tarmoa Saksan kansan valituksiin paavikuntaa vastaan, kunpa hän vaan luopuisi kerettiläisistä opeistaan. Hän voisi esiintyä kansallisen oppositsioonin pohjana ja edistää kansallisen reformipuolueen valtiollisten tarkoitusten toteuttamista, semmoiseksi kuvattiin hänelle hänen oikea tehtävänsä. Mutta jos Luther harrastikin kansan valtiollista vapauttamista, oli hänelle kuitenkin verrattomasti kalliimpi kirkon vapauttaminen sen "babylonilaisesta vankeudesta". Hän ehkä hetkeksi horjui, mutta sisällinen ääni hänessä sanoi tällä kertaa kuten vastakin, ettei Jumalan asia ole sidottava politiikkiin. Neuvottelut eivät tuottaneet mitään tuloksia.
Huhtikuun 25 p:nä sai Luther vihdoin keisarin luvan lähteä kaupungista ja suojeluskirjan 20:ksi päiväksi, ehdolla ettei hän matkalla kirjoittaisi eikä saarnaisi, johon ehtoon hän kumminkaan ei suostunut. 26 p:nä lähti hän matkaan ja oli siis vapaan taivaan alla, mutta se tosin olikin hänen ainoa turvansa, sillä julistettu oli hän valtakunnan pannaan, jonka mukaan ei saanut kukaan häntä majoittaa, ruokkia, juottaa tahi osoittaa hänelle mitään suopeutta, antaa suojaa tahi apua, vaan lyötäköön ja otettakoon hän puoluelaisineen kiinni, sekä käyttäköön itsekukin heidän omaisuuttaan omaksi hyödykseen ja jättäkööt hänet sidottuna esivallan käsiin ja polttakoon hänen kirjojansa. Semmoinen oli Kristuksen jälkeläisen "julistus" ja kuuluisa Wormsin edikti. Tottahan mies nyt on kukistettu, semminkin kun keisari juuri tähän aikaan sodalla oli kukistanut kaikki ulkonaiset vihollisensa ja saattoi tarmolla kääntyä kerettiläisyyttä vastaan.
Mutta valtakunnan ja kirkon pannaan julistettu mies oli äkkiä tuntemattomalla tavalla kadonnut näyttämöltä. Toukokuun 3 p:nä erosi Luther ystävistään, joiden seurassa hän oli matkustanut, ja poikkesi Möhraan tavataksensa siellä sukulaisiansa. Nämät seurasivat häntä Altensteiniin päin, mutta iltapäivällä hyökkäsi esiin metsästä joukko ratsastajia, riistivät Lutherin vaunuista ja katosivat tietämättömiin.
Kauhu valtasi koko Saksan kansan. Huhuja liikkui jos jonkinmoisia. Mikä tiesi, että ystävät olivat pelastaneet hänet Ranskaan, mikä taas vakuutti, että salamurhaajat olivat hänen tappaneet. Oli niitä, jotka olivat nähneet hänen murhatun ruumiinsa. Haikeita valituksia kuului kaikkialta: emme saa enään nähdä eikä kuulla häntä! Kostaa täytyi väkivallan tekijöille, ja keitäpä ne olisivatkaan ellei paavilaiset. Nämät puolestaan pelkäsivät nyt enemmän kuolleen haamua kuin elävätä miestä. Aleander kirjoitti: "Ainoa pelastuksemme mahdollisuus on, että lyhdyillä ja soihduilla etsimme Lutheria läpi maailman ja toimitamme hänet takaisin maanmiehilleen."
Mutta Lutherin tila ei ollutkaan niin toivoton. Saksenin vaaliruhtinas oli pitänyt välttämättömänä, että Luther pääsisi turvattuun paikkaan, kunnes Wormsin edikti oli kuluttanut kovimman kärkensä. Varmaankin välipuheen mukaan Lutherin kanssa tapahtui tuo metsäsissien muka ryöstö. Luther vietiin kaikella kunnioituksella Wartburgin linnaan, jossa häntä alussa pidettiin syvimmässä salaisuudessa "junkkari Yrjön" nimellä. Ulkonaisesta taistelutantereesta oli Luther äkkiä temmattu pois, mutta sisälliset taistelut yhä rasittivat häntä. Kipeimmin koski häneen nyt kysymys luostarilaitoksesta. Hän oli itse vapaaehtoisesti tehnyt munkkilupauksen. Oliko hän oikeutettu sitä purkamaan? Munkit olivat katolisen kirkon vankin tuki, mutta kansassa paljon pahennusta synnyttävä; pappien oikeudesta avioelämään oli hän kyllä selvillä. Oliko tämä oikeus ulotettava myöskin munkkeihin, jolloin koko laitos kävisi mahdottomaksi. Omasta kokemuksestaan tunsi hän munkkielämän turmiota; sen perustuksena oli autuuden saavuttaminen omien töiden kautta. Se oli siis julkisessa ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, ja siitä syystä vakaantui hänessä se käsitys, että luostarilaitos on hävitettävä. Syyskuussa lähetti hän Wittenbergiin tätä asiaa selvittäviä teessejä. Uusi ratkaiseva askel oli Jumalan avulla astuttu.
Kuten ainakin vaivasi häntä sairauskin. Elämänlaatu linnassa ei soveltunut hänelle, ja sitä paitsi kiusasi häntä ajatus, että hän muka oli pelkurimaisesti paennut työalastaan, että hän nyt turvattuna eli ylöllisyydessä ja laiskuudessa. Hänen elämänsä oli kuitenkin nyt niinkuin aina uupumatonta työtä. Kirjaisia ja kirjevaihtoa valui hänen kädestään lakkaamatta. Merkillisimpinä tässä kohden on mainittava kirje Mainzin arkkipiispalle Albrechtille. Luther oli muka nyt, kuten Albrecht luuli, ijäksi päiviksi poistettu ja saatettu vaikenemaan. Hätäpä nyt! Albrecht tarvitsi rahaa ja ryhtyi taas anekkikauppaan Hallessa. Luther sai siitä tiedon; anekkikaupasta oli reformatsiooni saanut alkunsa; oliko nyt kaikki menevä entiselleen? Sitä ei voinut Luther sietää. Marraskuussa oli hänellä valmis käsikirjoitus "Hallen epäjumalaa vastaan". Hän lähetti sen Spalatinille, joka kovasti säikähtyi. Onko taas sytytettävä se tuli, jota tuskin on saatu sammumaan! Vaaliruhtinas antoi ankaran käskyn, ettei Luther saa kirjoittaa arkkipiispaa vastaan. Mutta Luther arveli, että eikö jo siinä kylliksi, että ruhtinas on sitonut hänen ruumiinsa; henkeänsä hän ei anna sitoa. Sen verran taipui hän kuitenkin, että hän lupasi ensin lähettää varoituskirjeen Albrechtille. Loppusanat siinä olivat: "Olkoon teidän vaaliruhtinaalliselle armollenne rehellisesti ja kirjallisesti sanottuna, että ellette poista tuota epäjumalaanne, täytyy minun jumalallisen opin ja kristittyjen autuuden tähden, julkisesti rynnätä teitä vastaan niin kuin olen rynnännyt paavia vastaan, jonka mukaan T.V. Armon tulee menetellä ja ojentua. Tähän odotan 14 p:än kuluessa nopean ja hyvän vastauksen." Vangittu munkki puhuu hallitsijana, ja Albrecht todellakin vastasi nöyrällä synnintunnustuksella.
Mutta mahtavimpaa asetta paavilaisuutta vastaan valmisti Luther kun hän pakollisessa vankeudessaan ryhtyi pyhää raamattua kääntämään saksaksi. Uskonpuhdistuksen vastainen menestys oli siirrettävä ihmisen kädestä Jumalan omaan sanaan. Tätä suurta työtä varten oli Lutherin poistuminen maailman hälinästä Jumalan sallima. Kansallisen kielen viljelemiseen nähden tunnustetaan Lutherin raamatunkäännöksellä olevan perustava merkitys. Reformatsioonin periaatteesta seurasi luonnollisesti kansojen oman kielen kohottaminen kirjallisuuskieleksi. Toistakymmentä vuotta kesti kuitenkin, ennenkun koko raamattu valmistui. Jokaista uutta painosta korjattiin huolellisesti.
VIII.
Taistelu eksyneitä veljiä vastaan.
Sitten kun katoliset huomasivat, ettei Lutherin katoaminen tuottanutkaan pahempia seurauksia, oli heidän riemunsa sekaantumaton. Mahtavan uskonsankarin suu oli nyt ainaiseksi tukittu. Toivottiin tuota pikaa saatavan hänen työnsä kaikki jäljet hävitetyiksi, ja, kuten näimme, aikoi Mainzin arkkipiispa kohta ruveta entiseen anekkikauppaansa.
Mutta toiselta puolen voitti uskonpuhdistus ja evankeliumin saarna alaa yli koko Saksan ja melkein kaikissa Europan maissa. Wittenberg ja sen yliopisto kulki etupäässä, mutta sittenkin huomattiin pian, että Lutherin järjestävä ja ohjaava käsi oli poissa. Kiihkeämmät rupesivat vetämään johtopäätöksiä Lutherin opista. Kun meillä on puhdas oppi, miksi siis sallimme kirkon vääriä menoja, messua, alttarin sakramenttia yhdessä muodissa, kuvia, pyhien palvelusta ja kaikenmoisia uskonnollisia taikatemppuja? Pois nuo kaikki!
Karlstadt, levoton ja kunnianhimoinen, piti itsensä nyt kutsuttuna astumaan Lutherin sijaan ja ajamaan uskonpuhdistuksen asiaa paremmalla vauhdilla. Jo oli eräs Feldkirch ensimmäiseni papeista rohjennut mennä naimisiin, ja häntä seurasi pari muutakin. Luther ei ainoastaan ihaillut heidän rohkeuttansa näin vaarallisella ajalla, vaan asettuen heidän puolellensa julkaisi hän lisäksi teessejä, joissa hän sanoo munkkien ja nunnien suoranaiseksi velvollisuudeksi jättää luostarinsa ja elää kuten muutkin ihmiset perheellisinä ja omasta työstään. Karlstadt astui nopeasti aukaistua tietä myöten. Kaikki paavin laitokset ovat jumalattomia. Kalkin ryöstäminen maallikoilta on syntiä. Älkäämme ijäti väitelkö, vaan käykäämme niinkuin Elias Haalin alttariin käsiksi. Joulun edellisenä sunnuntaina julisti hän saarnastuolista, että hän uuden vuoden päivänä aikoi halullisille jakaa sakramentin molemmissa muodoissa. Niin pitkälle ei tahtonut kaupunginneuvosto mennä, mutta Karlstadt ei hellittänyt, ja ehtoollisvieraita tulikin. Messu, kirkon vahva muuri, oli siten kukistettu. Vähän aikaa sen jälkeen meni Karlstadt naimisiin. Luostareissakin nosti Karlstadtin uudistukset mielet kuohuksiin, semminkin Augustiiniluostareissa. Munkki Zvilling Wittenbergissä rupesi itse luostarissa saarnaamaan messua vastaan ja vaatimaan alttarin sakramenttia molemmissa muodoissa. Syntyi varsinainen kapina prioria vastaan. Saksenin hovissa oltiin taas levottomia ja vaadittiin yliopiston lausuntoa. Se kävi kuitenkin Zvillingin eduksi. Siinä ehdotetaan näet, että messun väärinkäytöstä täytyy ehkäistä, vaikkapa sallittaisiinkin toistaiseksi heikkojen tähden yksityismessuja, mutta kaikessa tapauksessa oli kalkki annettava maallikoille. Vaaliruhtinas tosin ei tahtonut sekaantua asiaan, mutta varoitti ja kehotti menettelemään hiljaisesti kunnioitettavien vanhojen tapojen hävittämisessä. Luostarissa täytyi priorin lakkauttaa messu, mutta sekään ei enään riittänyt. Marraskuussa heitti 13 munkkia kaapunsa, luopuen siten paavikirkon vakinaisesta armeijasta ja sen lipusta, ja rupesi mikä evankeliumia saarnaamaan, mikä yhteiskunnalliseen rehelliseen työhön. Tie oli raivattu, ja yhä useammat sitä käyttivät.
Näin myrskyiseni! aikana ei ole ihmeellistä, että yliopiston nuoriso menetti malttinsa ja antautui varsin moitittavaan tekoon. Joulukuun 3 p:nä syöksyi ylioppilaita ja porvareita kirkkoon, hävittivät messukirjat, ajoivat pois papit, jopa uhkasivat rynnäköllä tunkea fransiskolaisluostariin. Tutkimuksessa huomattiin kuitenkin, että johtavat ylioppilaat olivat Erfurtilaisia. Luther myönsi kyllä muutokset oikeutetuiksi, mutta moitti ankarasti, että niiden varjossa väärinkäytettiin kristillistä vapautta. Wartburgista julkaisi hän taas kirjoituksen: "Harras kehoitus kaikille kristityille varjella itseänsä kapinasta ja metelistä".
Luther oli särkenyt ne pimeyden ja orjuuden kahleet, joissa kristikuntaa vuosisatoja oli pidetty. Hän on vaatinut omantunnon vapautta kristitylle Jumalan sanan horjumattomalla pohjalla. Mutta luonnollisen ihmisen halut ja himot käyttävät ijankaikkiset totuudetkin omiin tarkoituksiinsa. Vapaus muuttuu vallattomuudeksi, vaarallisimmaksi aseeksi taantumiselle, "Mihin Jumala rakentaa temppelinsä, sinne rakentaa perkele kappelinsa", sanotaan, ja syyllisinä ovat muka temppelin rakentajat. Tämä surkea ilmiö on huomattavana kaikissa syvemmälle menevissä uudistuksissa sekä yhteiskunnallisella että henkisellä alalla, eikä sitä tässä vuosisatojen suurimmassa reformityössä saattanut puuttua. Lutherin painettu sana ei enään riittänyt vallattomuuden salpaamiseksi.
Wittenbergin neuvosto ryhtyi yliopiston suostumuksella jumalanpalveluksen järjestämiseen uuden suunnan mukaan, mutta kun se ei suostunut Karlstadtin vaatimukseen, että alttarit ja kuvat hävitettäisiin, otti roistoväki omin neuvoin työn suorittaakseen. Kirkoista ryöstettiin ja hävitettiin kaikki mikä muistutti entistä jumalanpalvelusta. Kukin pappi menetteli oman mielensä mukaan, ripistä ja paastosta ei pidetty enään väliä, mutta ei muustakaan sielunhoidosta. 'Täydellinen anarkiia pääsi valloilleen. Ja jos neuvosto olisikin vihdoin saanut kuria ylläpidetyksi, saapui Karlstadtille ja hänen johtamalleen joukolle mahtavat liittolaiset.
Zwickaun kaupungissa kertoi eräs kankuri Nikolaus Storch, että enkeli Gabriel oli ilmaantunut hänelle ja valinnut hänet siksi profeetaksi, jonka tuli puhdistaa kirkko ja rakentaa pyhien seurakunta maan päällä. Häneen liittyi entinen ylioppilas Markus Stübner ja kankuri Markus Tuomas. Lahkokunnan varsinaiseksi järjestäjäksi tuli Tuomas Münzer. Nämät profeetat kulkivat muinoisten tavalla ennustaen Saksalle Jumalan kirousta ja hävitystä. "Herran päivä on tulossa ja maailman loppu on käsissä". Näiden raivojen miesten pöyristyttävät kuvaukset vaikuttivat vastustamattomasti mieliin, jotka jo entuudesta olivat yltiöpäisyyteen, itsensä ruoskimiseen ja pyhiinvaellusraivoon tottuneet. Zwickaun pappi Nikolaus Haussman oli tarmokas mies ja osasi pitää profeetat aisoissa. Tietystikin pyyhkivät nuo pyhät miehet paatuneen kaupungin tomun jaloistaan. Olihan heidän, Lutherin oikeiden oppilaiden, oikea paikka Wittenberg. Joulukuun 27 p. saapui sinne kulkue Storch johtajana. Varmoina asiastaan lähtivät päämiehet professorien luo. "Me olemme Jumalalta lähetetyt opettamaan kansaa, olemme profeettoja ja apostoleita, olemme lutherilaisia." Kuka on käskenyt sinua saarnaamaan? kysyi Melanchton entiseltä ylioppilaalta. - Herra Jumalamme! "Ne ovat outoja henkiä", arveli Melanchton epäröivänä, "ei pidä sammuttaa Jumalan Henkeä, mutta myös ei antautua perkeleen hengen vieteltäväksi." Karlstadtin kiihdyttämissä ihmisissä saivat profeettain opetukset paljon jalansijaa. Itse vaaliruhtinas, joka sai heistä tiedon, kirjoitti: "Maallikkona en voi tätä arvostella, mutta Jumalaa vastaan en tahdo toimia." Luther yksin kohta alusta oli heistä selville. "Palvelijainsa nöyryyttämiseksi on Jumala lähettänyt heille tämän ristin, älköön kuitenkaan vaaliruhtinas ryhtykö heitä vastaan väkivaltaisuuteen. Sanalla ovat ne kukistettavat."
Karlstadt itse oli kohta ilmitulessa. Zwickaun profeettain tultua rupesi hän vieläkin raivokkaampiin yllytyksiin, ja uudestaan ryntäsi kaupunginväki kirkkoihin hävittäen, ryöstäen. Nyt oli kristitty ainoastaan se, joka pysyi pois ripistä, joka paastopäivinä söi lihaa, ja joka hylkäsi kaikki kirkon vanhat menot perkeleen juonina. "Yksin pyhät muodostavat kirkon". Mutta ei siinä kylliksi. Jos Jumala välittömästi valaisee uskovaisia, miksi ovat opinnot tarpeellisia? Sehän oli johdonmukaista, ja Karlstadt kehoittikin oppilaitaan luopumaan opinnoistaan. Muutamat koulunopettajat suorastaan ajoivat oppilaitansa pois. Ylioppilaistakin useat jättivät luentosalit ja ulkomaan hallitsijat kutsuivat pois omia alamaisiansa tästä turmeluksen pesästä. Sekasorto oli ylimmillään. Susi raivosi lammaslaumassa. Sotajoukko oli hajallaan ja johtaja piiloutuneena tiesi missä. Reformatsioonin vastustajat ilakoitsivat. Luther on päästänyt vallattomuuden hengen irralleen, ja nyt raukee koko hänen korttilinnansa.
Kuka voi kuvata Lutherin sieluntuskat! Kirkon ja valtion panna painoi hänen ylitsensä, ja lisäksi oli hänen ruhtinaansa kovasti kieltänyt häntä lähtemästä turvapaikastaan, koska ruhtinaan voima ei riittäisi häntä suojelemaan. Mutta oliko mahdollista oman henkensä pelastamiseksi jättää Jumalan asia hukkumaan? Sitä vartenko oli hän uhmannut hengelliset ja maalliset vallat Wormsissa? Ei, taistelun kuumimpaan tuiskuun täytyi hänen heittäytyä, järjestää rivit uudestaan, kehoittaa, rangaista. Hän päätti lähteä ja kirjoitti vaaliruhtinaalle: "Minuun ovat tapaukset Wittenbergissä siksi koskeneet, että ellen olisi varma siitä, että meillä on puhdas evankeliumi, niin joutuisin epätoivoon. Te tiedätte, tahi ellette tiedä, niin olkoon se teille nyt sanottu, että olen saanut evankeliumin, en ihmisiltä vaan Jesukselta Kristukselta. Olen ollut nöyrä, mutta kun nyt näen, että liiallinen nöyryys vie evankeliumin halventamiseen, täytyy minun omantunnon pakosta menetellä toisin. Teidän ruhtinaalliselle armollenne olen tehnyt kylliksi, kun olen tänä vuonna pysynyt syrjässä. Perkele tietää kyllä, etten ole tehnyt sitä arkuudesta. T.R.A. tietäköön, että minä tulen Wittenbergiin korkeammassa suojassa kuin T.R.A——nne. En aijo pyytäkään T.R.A——nne suojelusta; minä ehkä voinen paremmin suojella T.R.A——nne kuin Te minua. Lisäksi: jos tietäisin, että T.R.A. tahtoisi tahi voisi minua suojella, en tulisi laisinkaan. Tässä asiassa ei saa eikä voi miekka suojella eikä auttaa. Jumalan yksin täytyy tässä johtaa ilman inhimillistä huolta ja tointa. Siis, se joka vahvimmin uskoo, se paraiten auttaakin voi, mutta T.R.A. on varsin heikko uskossa. T.R.A. pyytää tietää mitä Teidän tässä asiassa tulee tehdä. Siihen minä vastaan: T.R.A. on jo tehnyt liiaksi, eikä Teidän pitäisi tehdä mitään. T.R.A. tulee vaaliruhtinaana olla esivallalle alamainen, vaikka maallinen valta tahtoisikin vangita ja tappaa minut. Jos T.R.A. antaa aukaista portit, eikä vihollisiini nähden, jotka tahtovat minua vangita, riko vapaata, ruhtinaallista suojeluskirjaansa, niin tulkootpa ne vaikka minua viemään, niin on T.R.A. osoittanut velvollista kuuliaisuutta ilman T.R.A——nne huolta, tointa tahi vaaraa. Älköön siis T.R.A. huolehtiko minun tulostani." Vaaliruhtinasta liikutti tämä kirje, mutta hän vaati, että Luther vielä nimenomaan ilmoittaisi, että hän oli palannut ilman vaaliruhtinaan lupaa. Sen johdosta kirjoitti Luther vielä ennen lähtöänsä: "Olen valmis kestämään T.R.A——nne epäsuosiota ja koko maailman vihaa. Wittenbergiläiset ovat minun lampaitani, Jumala on ne minulle uskonut. Minun täytyy heidän puolestansa mennä kuolemaan. Tämän tietäköön T.R.A. älköönkä epäilkö, että taivaassa on päätetty toisin kuin Nürnbergissä (valtiopäivillä)."
Ja hän tuli Wittenbergiin Maaliskuun 7 p:nä, ystäviensä suurimmaksi iloksi, mutta ei sinä tuimana Lutherina, joksi olemme hänet oppineet tuntemaan taistelun tulessa. Jo toisena päivänä astui hän saarnastuoliin, laupeana isänä ja opettajana. Hän varoitti ja neuvoi, mutta ei koskenut sanallakaan äskeisiin meteleihin, vielä vähemmin niiden toimeenpanijoihin. Ei ollut koskaan Lutherin omituinen valta ihmismielien yli ilmaantunut niin suurenmoisena ja ylevänä kuin näinä päivinä. Seurakunta, joka oli odottanut toista, otti nöyrästi opetuksen vastaan; rauhanrikkojat olivat hämillään. Ne pyysivät keskustelua Lutherin kanssa, johon hän vastenmielisesti suostui. Mitään sovintoa siinä tietysti ei saatu aikaan, mutta profeetat huomasivat, että heidän valtansa oli murtunut, ja Karlstadtkin alistui. Myrsky tyyntyi, ja rauha oli palautettu. "Minkälainen on tämä? sillä tuulet ja meri ovat hänelle kuuliaiset!"
Reformatsiooni sai nyt jonkun aikaa levollisesti hengittää. Kaikkialla Saksassa, semminkin vapaissa valtiokaupungeissa esiintyi evankeliumin hengen valaisemia miehiä rohkeasti saarnaamassa puhdistettua oppia. Wittenbergissä järjestettiin jumalanpalvelus vähitellen, sen mukaan kuin mielet vakaantuivat, evankeliseen suuntaan. Edellinen hävitys muuttui säännölliseksi reformatsiooniksi. Osia Lutherin raamatunkäännöstä valmistui nopeasti ja levisi huimaavalla vauhdilla, vaikka sen lukemista pannan uhalla kiellettiin. Melanchton järjesti evankelisen opin tieteelliseen muotoon mainiossa kirjassaan "Loci communes". Missä olivat nyt nuo mahtavat hengelliset ja maalliset vallanpitäjät, missä ne salamannuolet, joilla evankeliumia ja sen saarnaajia oli uhattu? Ne olivat takertuneet valtiollisiin sokkeloihinsa. Paavi juonitteli tapansa mukaan, ja keisari kävi yhtämittaisia sotia valtansa levittämiseksi. Nyt kuten aina, milloin uskonpuhdistus oli vaarallisimmassa kohdassaan, hämmensi Jumala vastustajien toimia.
Yhtä omituinen kuin odottamaton vastustaja nousi nyt tätä verrannollista rauhaa rikkomaan. Englannin kuningas Henrik VIII, kunnianhimojen ja elämässään irstas nuorukainen, ei tyytynyt turnauksissa voittamiinsa laakereihin, vaan päätti hänkin heittäytyä teoloogiseen turnaukseen Wittenbergin munkkia vastaan. Aluksi poltettiin erinomaisella juhlallisuudella Lutherin kirjat. Sitten julkaisi kuningas leimuavan kirjan Lutherin harhaoppeja vastaan, puolustaen katolisen kirkon seitsemää sakramenttia. Suurimmalla halveksimisella puhuu hän tuosta miehestä, "joka näkyy olevan synnytysvaivoissa, mutta synnyttää vaan ilmaa, joka verhoo mielettömyyksiinsä ylpeiden sanojen pöyhkeilevään vaippaan, niinkuin apinaa puetaan purppuraan." Mutta kaikeksi varmuudeksi vetoo hän, katolilaisten tapaan, rovioon, jotta tämä kyykäärme kauhealla kuolemallaan kerrankin hyödyttäisi maailmaa. Ihastus tästä erinomaisesta teoksesta oli katolilaisissa ääretön, ja paavi antoi kuninkaalle arvonimen "Uskon puolustaja".
Taisteluhenki Lutherissa leimahti ylimmilleen. Mitä mahtavammalta ja vaarallisemmalta vastustaja näytti, sitä terävämmäksi Luther luuli täytyvänsä hioa miekkansa. "Turhaa olisi nöyrtyä, peräytyä, rukoilla ja koettaa rauhallisia keinoja. Aina tapaatte Lutherin karhuna tiellänne ja jalopeurana poluillanne. Sen evankeliumin edessä, jonka minä, Martti Luther, saarnaan, täytyy sittenkin munkkien, ruhtinaiden, perkeleiden, kuoleman, synnin, sekä kaiken sen, joka ei ole Kristuksesta, kukistua ja hävitä." Luther opetti vanhurskautta uskosta ilman töitä. Hänen vastustajansa syyttivät häntä löyhän siveys-opin ja irstaisuuden puoltajaksi. Ankaran moraalin ja hyvien töiden asianajajina esiintyivät paavit ja kardinaalit, joiden irstas elämä on maailmanmainio, ja tällä kertaa kuningas, jonka verinen väkivaltaisuus on historian ilettävimpiä. Tänä päivänäkin vielä ovat uskonvanhurskauden vastustajat ja hyvien töiden puolustajat usein semmoiset, joiden elämä vähimmin vastaa evankeliumin vaatimuksia. Luther oli nyt saanut uuden verivihollisen, joka tosin ei enään esiintynyt kirjailijana, mutta sitä vastoin kiivaimpana väkivaltaisuuksiin yllyttäjänä.
Turhaan olivat paavikunnan suurmiehet teroittaneet kynänsä uppiniskaista munkkia vastaan, turhaan itse Englannin oppinut kuningas rynnännyt kirjalliselle taistelutantereelle uskon puolustajana. Eiköhän vihdoin saataisi vuosisadan suurin nero, oppineiden kuningas Erasmus, pukeutumaan loistavaan haarniskaansa? Tietystikään hän ei tahtonut mitenkään joutua epäluulon alaiseksi mistään yhteydestä pannaan julistetun miehen kanssa, jonka kirjoja hän oli rohjennut lukea ainoastaan paavin erityisellä luvalla. Mutta sittenkin uhiteltiin häntä aina syytöksellä lutherilaisuudesta. Hänkö muka ei olisi oikeauskoinen! Hänkin ehkä joutuisi pannan alle! Miehuus ei suinkaan löytynyt niiden omaisuuksien joukossa, jotka kaunistivat suurta Erasmusta. Kun häntä maailman mahtavat kehoittivat esiintymään, valittaa hän surkeasti niitä vaaroja, joihin hän joutuu. Häntä ehkä kivitetään, eikä hän löydä kustantajaakaan. Mutta oja siellä, allikko täällä, olivathan sittenkin maailman mahtavat hänen puolellaan.
Hän tarttui siis kynään. Mutta koko hänen luovauskonsti oli tarpeen törmäyksen välttämiseksi toiselta puolen kaiken sen hyvän kanssa, mitä hän ennen oli Lutherista sanonut, toiselta puolen kirkon kanssa. Hän valitsi aineeksensa kysymyksen "Vapaasta tahdosta", joka ei ollut suoranaisesti yhteydessä päivän polttavien kysymysten kanssa. Hän liikkuu vaan pinnalla, myöntää, ettei hänellä ollut asiasta varmaa vakaumusta; asia ei kuulu yksinkertaisen kansan alaan; paljon on itsessään hyvää, mutta määrätyssä tilaisuudessa sopimatonta, kuten viini kuumetta sairastavalle; hän tahtoo välttää äärimmäisyyttä ja pysyä keskitiellä. Mutta ennen kaikkea koettaa hän olla koskematta kirkon oppiin ja sen arjimpiin kohtiin. Kaikin mokomin älköön kukaan syyttäkö häntä, kirkon uskollista poikaa, kerettiläisyydestä.
Lutherin luontoiselle miehelle, joka ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa ja totuuden kanssa, oli semmoinen kurja luikerteleminen ainoastaan ilettävä, mutta vastauksessaan "Epävapaa tahto" heittää hän entisen tuiman kirjoitustapansa, pysyen tieteellisessä todistelemisessa. Ne suuret seuraukset, joita oli odotettu Erasmuksen esiintymisestä, raukesivat kokonaan tyhjään. Evankeliumi levisi paikasta paikkaan rohkeiden julistajien kautta ja vainoista huolimatta. Saksassa tyydyttiin vielä vangitsemisiin tai karkoituksiin, mutta Alankomaissa, joka oli lähempänä keisaria ja joka sittemmin tuli niin kuuluisaksi Alban herttuan kymmentuhansittain viritettyjen rovioiden kautta, sai evankeliumi ensimmäiset veritodistajansa. Kaksi nuorta augustiinimunkkia, Esch ja Voes, poltettiin kaikella kirkon juhlallisuudella. Luther viritti kanteleensa, josta vasta lähti seurakuntien vielä nykyään käytetyt ylevimmät sota-, kiitos- ja lohdutusvirret, ylistääksensä heidän kuolematansa mieltä innostuttavassa, kansanlaulun muotoon rakennetussa laulussa: "Lähetyskirje kristityille Hollannissa", kiittäen Jumalaa siitä, että vihdoin on jotakin hedelmää niitetty Herran sanan kylvöstä.
Paavi Leo X kuoli 1521, ja häntä seurasi paavina Hadrian VI, joka ainakin oli elämässään nuhteeton, mutta sen ohessa mitä kiihkoisin. Seuraavana vuonna kokoontuivat valtiopäivät Nürnbergiin varsin uhkaavilla enteillä. Vihamieliset ruhtinaat vaativat Wormsin ediktin ankaraa toimeenpanoa. Nythän tiedetään niissä Luther on tavattavissa. Paavin nuntsius semminkin osoittautui verenhimoiseksi. Mutta toiselta puolen näkyi myös kuinka uskonpuhdistus oli voittanut alaa. Nürnbergin kirkoissa saarnasivat rohkeasti evankeliumia etevät miehet, semmoiset kuin Osiander. Tuo oli nuntsiuksesta ylen julkeata; hän vaati uppiniskaisten pappien ja munkkien vangitsemista, johon valtiopäivät suostuivat. Mutta Nürnbergin kaupungin neuvosto päätti panna väkivaltaa väkivaltaa vastaan. Valtiopäivillä ilmoiteltiin nyt nuntsiukselle, ettei käy päinsä vangita vapaakaupungin pappeja, ja kun hän tahtoi omalla uhallaan toimittaa vangitsemisen, uhkasi itse Mainzin arkkipiispa lähteä pois. Asia raukesi.
Roman ylenpalttinen röyhkeys vaikutti taas käänteen valtiopäivien mielipiteissä, ja uudestaan laadittiin valituskirja kaikista kirkon väärinkäytöksistä paaville lähetettäväksi. Suuttumus nousi romalaisissa ylimmilleen. Paavi kirjoitti itse vaaliruhtinaalle: "Olemme kauvan odottaneet, olemme tahtoneet nähdä eikö Jumala aikonut johtaa sieluasi ja pääsetkö sinä saatanan pauloista. Avaa silmät ja näe kuinka syvälle olet langennut" j.n.e. Vaaliruhtinas, joka varoi sodan syttymistä, kysyi neuvoa Lutherilta. Tämä vastasi: "Ei saa mikään ruhtinas ruveta sotaan ilman sen kansan suostumusta, jonka kädestä hän on, valtansa saanut. Kansa ei tahdo taistella evankeliumin puolesta, koska se ei ole uskovainen. Älkööt ruhtinaat tarttuko miekkaan; he ovat kansojen, s.o. uskottomien ruhtinaita." Nürnbergin valtiopäivät lopetettiin ilman muuta päätöstä, kuin että Wormsin edikti oli kaikkialla noudatettava, mutta sen ohessa, että uudet valtiopäivät kutsuttaisiin kokoon Spejeriin lopullisesti ratkaisemaan uskontokysymystä. Paavin puolue raivostui. Siis maallikoita ratkaisemaan uskonnollisia asioita, jotka kuuluvat yksinomaan paaville! Heillä ei ollut muu neuvona kuin roviot, ja niitä sytytettiinkin yhä useampia, tavallisella seurauksella, että marttyyrin veri kostutti evankeliumin vainiota. "Missä ikinä Aleander sytyttää rovion, siellä hän nähtävästi kylvää kerettiläisiä", sanoi Erasmus.
Varoittaen oli Luther näiden vainojen johdosta kirjoittanut: "Jos ruhtinaat asettuvat totuutta vastaan, syntyy siitä meteli, joka syöksee turmioon hallitsijat, papit ja kansan. Kansalaissota uhkaa ruhtinaiden päitä." Yhteiskunnalliset olot Saksassa olivat siksi kurjat, ettei semmoinen ennustus ollut vaikea. Ruhtinaat ja ritarit olivat alituisissa sodissa milloin keskenään milloin ulkovaltioita vastaan, ja niitä varten välttämättömät verot rahassa ja veressä puserrettiin yksinomaan alhaisesta kansasta. Moni ritarilinna oli suorastaan rosvoluola, josta harjoitettiin julkista maantieryöstöä. Kaikki äänet, jotka vaativat yhteiskunnallisten olojen parantamista, tukehutettiin tahi jäivät tehottomiksi. Semmoinen toivoton tila ei voinut olla tuon tuostakin nostamatta raivoisaan kapinaan onnetonta rahvasta, niin epätoivoinen kuin olikin sen taistelu. Keskiajan katsantokannan mukaan saivat sellaiset aseelliset kapinat usein jonkinmoisen hengellisen liikkeen muodon. Semmoisista mainitsemme vaan n.s. "Kenkäliiton" Spejerissä 1503 ja 1513, ja "Köyhän Kuntzin" kapinan Wyrtembergissä 1514. Ne kyllä tukehutettiin vereen ja vastaisia purkauksia luultiin mahdolliseksi estää vieläkin ankarammalla sorrolla. Mutta luonnollisena seurauksena oli, että toiselta puolelta kapinatkin kävivät yhä hurjemmiksi ja hävittäväisemmiksi, kun rahvas ei enään toivonut mitään parannusta, vaan pyysi ainoastaan tyydytystä kostollensa sortajien veressä.
Kun Lutherin mahtava huuto hengellistä ja maallista sortoa vastaan kaikui Saksan yli, ei ollut vältettävissäkään, että se sytyttäisi uutta tulta epätoivoisessa kansassa, joka ei voinut käsittää sitä vapautta, jota Luther opetti. Olemme jo nähneet kuinka väärin Zvickaun profeetat käyttivät Lutherin vaatimaa kristityn ihmisen vapautta vallattomuuden harjottamiseksi. Ne kyllä Wittenbergistä karkoitettiin, mutta silti eivät olleet kukistetut. Karlstadt oli jättänyt professoripaikkansa 1523 ja siirtynyt Orlamünden seurakunnan papiksi. Siellä sai hän kansan kannatusta ja riehui entistä hurjemmin, hävitti alttareita ja kuvia, ja luuli kaiken kirkollisen järjestyksen kumottua rakentavansa oikean pyhien seurakunnan. Lutherin kanssa riitaantui hän täydellisesti ja kirjoitti ahkerasti Wittenhergiläisiä vastaan, joita hän nyt kuvasi paavilaisia pahemmiksi ja evankeliumin väärentäjiksi. Kiihtyneissä mielissä iti semmoinen kylvö. Luther päätti lähteä paikalle, saarnasi ja puhutteli Karlstadtia. Mutta myrkky oli jo liian syvään tunkeutunut. Sana ei enään pystynyt. Luther samoin kuin kaikkien aikojen aatteen sankarit, sai nyt kokea, että sama kansa, joka eilen huusi "hosianna", tänä päivänä on yhtä innokas huutamaan "ristiinnaulitse". Kun hän lähti Orlamündestä, solvasi väestö Saksan kansallissankaria vihamielisillä huudoilla, jopa loan ja kivien heittämisellä. Erasmus salaisella ilolla kirjoitti: "Nyt korjaamme kylvösi hedelmät".
Pahemmin kuin Karlstadt raivosi Tuomas Münzer saarnaajana Allstedtissä. Hänelle, joka oli yksinomaan "hengen" johtama, oli pyhä raamattu ihan tarpeeton, mutta sittenkin saarnasi hän raamatullisten lauseiden peitossa sosialistisia ja kommunistisia oppeja, yllyttäen avonaiseen kapinaan ei ainoastaan kirkkoa vaan kaikkea maallista esivaltaa ja yhteiskuntajärjestystä vastaan. Hänestä oli Lutheria mahdottomampi taivuttaa Jumalan Hengen alle kuin turkkilaisia ja pakanoita. Luther puolestaan sanoi: "minulle on erittäin ilahuttavaa, että nämät villihenget kehuvat ei olevansa meikäläisiä. Henki heitä ajaa, sanovat he, ja minä sanon: huono on se Henki, joka ei tuota muita hedelmiä kuin luostarien ja kirkkojen ryöstöä; sitä voivat aikaansaada maailman suurimmat konnatkin. Mutta saarnatkoot vaan ujostelematta ja reippaasti miten voivat ja ketä vastaan tahtovat, sillä Jumalan sanan täytyy aina olla sotatamineissa. Törmätkööt henget vapaasti vastakkain. Mutta jos joku ryhtyy väkivaltaan, pantakoon häntä vastaan väkivalta". Jalompaa luottamusta totuuden voimaan ja voittoon ei ole kukaan osoittanut kuin Luther näissä onnettomissa oloissa, mutta semmoinen luottaminen on oikeutettu ainoastaan kun totuus on Jumalasta.
Münzer pian ryhtyikin väkivaltaan ja menetti siten oikeuden käyttää vapaata sanaa, jota Luther hänelle oli vaatinut. Seurakuntalaistensa johtajana hävitti hän Allstedtin läheisyydessä olevan rukoushuoneen ja oli sen johdosta pakotettu lähtemään maasta, jolloin hän tuli Schweitziin saakka kaikkialla saarnaten kapinaa ja mullistuksia.
Varsinainen kapina sai alkunsa 19 p. Heinäk. 1524 Schwarzwaldin seuduilla ja levisi sitten pelottavalla vauhdilla. Tammikuussa 1525 laativat talonpojat valituskirjan, jossa esittävät osittain varsin oikeutettuja vaatimuksia, kaikki raamatunlauseiden nojalla. Merkillistä kyllä, vetosivat he Lutheriin: "Jos erehdymme, todistakoon hän sen pyhästä raamatusta". Lutherin vastaus on yhtä miehekäs kuin maltillinen. "Teissä on syy", sanoi hän hallitsijoille ja piispoille. "Jumala rankaisee teidän raivottuanne eivätkä talonpojat. Älkää uskoko, että te vältätte teille aiottua rangaistusta. Vaikka teille onnistuisikin tuhota talonpojat, niin kyllä Jumala, rangaistaksensa ylpeyttänne, osaa kivistäkin herättää uusia. Armaat Herrat, jos vielä tahdotte kuulla neuvoa, niin hillitkää vihanne, ja kohdelkaa talonpoikaisraukkoja eksytettyinä. Koettakaa hyvällä sopia asioista. Talonpoikien valituksissa on monta varsin kohtuullista ja oikeutettua." Talonpoikia varoittaa hän kapinasta. "Paavi ja keisari ovat liittyneet minua vastaan; mutta millä olen saanut asian sille kannalle, että mitä enemmän keisari ja paavi ovat minua vastaan raivonneet, sitä enemmän on evankeliumi levinnyt? Sillä ainoastaan, etten ole miekkaan tarttunut enkä kostoa huutanut; en ole ryhtynyt kapinaan vaan vedonnut Jumalaan ja luottanut hänen mahtavaan käteensä."
Mutta tulipalo levisi ja yltyi. Mokoma ruhtinaiden imartelija! Itse hän on julistanut sotaa paavia vastaan, mutta meidän pitäisi alistua sortajiemme alle! Julmempi kuin valtaan päässyt orja ei ole mikään peto. Luostarit ja linnat poltettiin ja niiden asukkaat surmattiin kapalolapsiin saakka, naiset raiskattiin. Moni kaupunki avasi porttinsa ja liittyi joko vapaaehtoisesti tahi pakosta ryöstäjiin. Useat linnanherrat menivät talonpoikien puolelle henkensä pelastamiseksi. Sekasorto oli siksi suuri ja yleinen, ettei kukaan osannut ryhtyä tarmokkaaseen vastarintaan. Näytti jo siltä, että koko Saksa oli perikatoon joutuva. Münzerin joukot kasvoivat satatuhansiin, ja ne uskoivat sokeasti hänen sanojaan, että Jumala oli hukuttava heidän vastustajansa kuten muinoin Faraon. Kaikkialla syytettiin Lutheria liikkeen virittäjäksi; olihan tässä ilmeisesti uudistunut Hussin nostama Taboriittein kapina. Osaako Luther nyt sammuttaa raivoavaa tulipaloa?
Ei voinut enään olla kysymys kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Tässä yleisessä häviössä ja verenvuodatuksessa oli ennen kaikkea yhteiskuntajärjestys, vaikka huonokin, pelastettava. Mahdoton oli Lutherin vaieta. Hänen kirjansa "kapinallisia talonpoikia vastaan" on kieltämättä raju, jopa julma. "Talonpojat asettuvat esivaltaa vastaan; ne ryöstävät ja polttavat luostareita ja linnoja ja näitä rikoksia tekevät ne evankeliumin verhon alla. Sentähden tulee heitä rangaista niin kuin hullua koiraa tapetaan. Siis, rakkaat herrat, pelastakaa, auttakaa ja armahtakaa kansaraukkaa; se joka voi lyököön, pistäköön ja tappakoon. Ken siinä menettää henkensä, hän ei voi saada autuaampaa kuolemaa, sillä hän kuolee totellen Jumalan sanaa ja käskyä."
Lutherin aikalaisetkin moittivat häntä näistä ja muista julmista sanoista, eikä hän ollut muuta kuin erehtyväinen ihminen hänkään. Mutta kun ajattelee mitä tuskia hän kärsi epäillen itsekin, eikö hänen entiset varomattomat sanansa olleet ehkä jonakuna aiheena kauheuksiin, niin saattaa ymmärtää hänen särjettyä sisällistä tilaansa. Ja tottahan on, etteivät ryöstö ja verenvuodatus voineet mitään parempaa tilaa luoda. Mitä pikemmin ne saadaan lakkautetuiksi, sitä vähemmiksi supistuvat niiden tuottamat onnettomuudet. Raivokkaasta metelistä täytyi tehdä loppu hinnalla millä hyvänsä. Siitä ainakaan ei voinut mitään hyvää koitua.
Vihdoin saivat ruhtinaatkin varustuksensa järjestetyksi. Valtioarmeija, Yrjö von Truchsessin johtama, kulki Schweitzin rajaa kohti Weimbergiin ja löi siellä talonpoikaisjoukon. Mutta heidän pääjoukkonsa piiritti Frauenburgin linnaa, jota se yritti rynnäköllä valloittaa. Verisin päin lyötyinä takaisin, marssivat talonpojat Truchsessia vastaan, joka perinpohjin mursi heidät, niin tehden' lopun ylen vaarallisesta kapinasta. Lyökää, pistäkää, tappakaa aseellisia, mutta armahtakaa armoa pyytäviä ja aseettomia. Niin oli Luther neuvonut Mutta ystäviensä, omaistensa, säätyläistensä hirveästä kuolemasta raivostuneina rypöivät nyt vuorostaan herrat talonpoikien veressä.
Surullisen jälkinäytöksen sai Münzer vielä aikaan. Mühlhausenin porvarit kutsuivat hänen papikseen. Kaupungin neuvosto kyllä kielsi, mutta Münzerin onnistui saada se karkoitetuksi, ja hän tuli siten myöskin kaupungin maalliseksi hallitsijaksi. Nyt saatiin nähdä Münzerin periaatteet käytännössä. Kaupungin "pyhät" viettivät mitä irstainta elämää, mutta Münzer ei tyytynyt yhden kaupungin reformeeraamiseen, vaan kehotti varsinaiseen ristiretkeen uskotonta maailmaa vastaan. Hurjilla yllytyksillään sai hän maakansaakin saaliin toivossa asettumaan hänen lippujensa alle. "Eteenpäin; älkää säästäkö jumalattomia. Ne kyllä rukoilevat teitä kuten pienet lapset, mutta pysykää lujina. Älköön miekkanne jäähtykö veressä." Vaara oli todellakin hetkeksi uhkaava, mutta niin pian kuin säännöllinen sotaväki joutui näitä hurjistuneita vastaan oli heidän perikatonsa tietty. Münzer mestattiin ja rauha oli vihdoin palautettu. Mutta uusi suru kohtasi Lutheria. Hänen lempeä suosijansa vaaliruhtinas Fredrik Viisas kuoli 9 p. Toukokuuta 1525 kuolinvuoteellaan nautittuaan Herran ehtoollisen molemmissa muodoissa. Talonpoikaiskapinan hävitys rasitti lisäksi Lutherin mieltä, ja vihdoin oli paavi taas ystävyydessä keisarin kanssa. Kaikilta haaroilta uhkasi tuho Lutherin työtä. "Ah!" huudahti hän tuskissaan, "kuinka kernaasti kuolisin, jos se olisi Jumalan tahto. En näe maailmassa enään rakkautta, totuutta, uskoa enkä muuta hyvää." Lutherin ainoa maallinen turva oli häneltä temmattu pois. Saksenin herttua Yrjö oli sitä vastoin ahkerassa toimessa. Tuossa nyt ovat ne onnettomuudet, joita Luther on meille tuottanut, sanoi hän talonpoikien kapinan johdosta; liittykäämme häntä vastaan. Lutherilaisia vainottiin ja mestattiin, ja toivottiin saatavan Luther vangituksi itse Wittenbergissä. "Herttua Yrjö luulee nyt Fredrikin kuoleman jälkeen kaikki voivansa; mutta Kristus hallitsee vihollistensa keskellä; niiden vehkeet joutuvat häpeään", kirjoitti Luther.
* * * * *
Ulkoapäin uhkaavat vaarat eivät suinkaan olleet Lutherin ainoana huolena. Sielunhoito, opetustoimi, kirjalliset tehtävät ja suunnaton kirjeenvaihto, jolla hän antoi pyydettyjä neuvoja, lohdutti ja rohkaisi heikkoja ja epäröiviä, oli hänelle taakkana, jonka suuruus hämmästyttää. Mutta nekään huolet ja työt eivät olleet ainoat. Kaikkialla vainotut evankeliumin saarnaajat pakenivat viimeisessä tingassa Wittenbergiin. Niistä oli huolta pidettävä, joukottain jättivät munkit luostarinsa; neuvot ja elatus oli etsittävä Wittenbergissä. Vihdoin leveni liike myös nunnaluostareihin. Ensimmäisinä oli useita nunnia Nimptschin luostarissa Jumalan sanan ahkeralla viljelemisellä tullut siihen käsitykseen, etteivät voineet sielunsa autuuden tähden jäädä luostarin kuolettavaan elämään. Vastoin vanhempiensa tahtoa päätti yhdeksän heistä 1523 lähteä pois ja luonnollisesti Wittenbergiin. Niille oli hankittava tyyssija, ja hyväntahtoiset porvarit sitä tarjoivatkin, muiden muassa kaupungin pormestari, jonka luo sijoitettiin eräs aatelinen nunna, Katarina von Bora.
Luther itse vieraantui yhä enemmän ulkonaisestikin munkkielämän siteistä. Lokak. 9 p:nä 1524 esiintyi hän ensimmäisen kerran, heitettyänsä munkkikaapun, papillisessa puvussa seurakunnan suureksi iloksi. Luostarissaan eli hän ypöyksinään, sitten kun viimeinen munkki sieltä oli lähtenyt. Avaimet lähetti hän vaaliruhtinaalle: "tahdon nyt nähdä millä tavoin Jumala aikoo pitää minusta huolta". Vaaliruhtinas lahjoitti luostarin yliopistolle ja salli Lutherin siellä asua. Tulivat sitten nuo ylen onnettomat kapinanpäivät. Koettelemukset ja "saatanan" hyökkäykset eivät milloinkaan olleet ankarampia. Kansa oli hänelle vihamielinen; solvaukset ja panettelut häntä vastaan kaikuivat kaikkialta, keisarista ja ruhtinaista hänellä ei ollut mitään toivoa; yksin oli hän ei ainoastaan luostarissaan, vaan mielestään koko maailmassa. Mutta mitä synkemmiltä olot näyttivät, sitä rajummaksi kasvoi Lutherin luonteelle omituinen uhma. Hänen henkensä oli uhattuna vallanpitäjien ja harhahenkien puolelta; rovio oli hänen todennäköisin viimeinen vuoteensa. Ennen kuolematansa tahtoi hän kuitenkin perkeleen uhmalla antaa tulevaisuudelle esimerkin. Hän päätti mennä naimisiini. Kovasti taisteli hän Jumalan kanssa päästäksensä varmuuteen, semminkin kun ystävätkin arvelivat, että hän siten perinpohjin turmelee alotettua työtänsä. Mutta isänkin kehoitus vahvisti häntä. Kesäkuun 11 p. 1525 vihittiin Luther Katarina von Boran kanssa. Solvaukset ja häväistykset nousivat ylimmilleen. "Kun munkki nai nunnan, niin siitä varmaankin syntyy Antikristus", sanottiin. Erasmus vastasi ivallisesti: "Jos se ennustus pitää paikkansa, niin kyllä sitten Antikristuksia on maailmaan syntynyt joukottain." Katarina von Bora oli syntynyt Tammikuun 29 p:nä 1499 aatelisperheessä, jonka ahdas taloudellinen tila pakotti lähettämään tytön 10-vuotiaana kasvatettavaksi luostariin, jossa hän 16 vuoden ijässä ilman sisällistä taipumusta, ja koska hänellä ei ollut mitään maallista turvaa, teki nunnalupauksensa. Entisen munkin avioliitto entisen nunnan kanssa on selvin todistus reformatsioonin uuden periaatteen toteutumisesta. Kristityn ei tule maailmasta luopuneena luontoa kuolettamalla etsiä pyhyyttä, vaan tulee hänen maailmassa, maailmaa voittaen, pyrkiä pyhyyteen, niinkuin Herra sanoo: pelto, johon ihmisen poika kylvää hyvän siemenen, on maailma. Luonto on Hengen kostuttamana valaistava ja pyhitettävä. Ainoastaan siten on kristillinen maailmakulttuuri toteutettavissa.
Reformatsiooni, kuten kaikki perinpohjaiset uudistukset henkisissä ja yhteiskunnallisissa oloissa, vaikutti välttämättömästi häiriötä jokapäiväisen elämän kulussa. Saatamme ymmärtää, että semmoisetkin tapaukset kuin äsken kerrottu talonpoikaiskapina, jonka juuret ovat aivan toiselta taholla etsittävät, pidettiin reformatsioonin seurauksena. Mutta oli kyllä muita surkeita ilmiöitä, jotka välittömämmin johtuivat reformatsioonista. Luostareissa oli ollut ainakin jonkinmoisia kouluja, jotka hävisivät luostarien kanssa. Hengelliset harrastukset olivat käyneet siksi ylivoimaisiksi, että maallinen oppi pidettiin halpana. Johan oli Karlstadt ja muut suorastaan kehoittaneet nuorisoa luopumaan kouluista ja opinnoista. Itse yliopistoissa laimeni tieteellinen harrastus. Lutherin opetuksesta oli siten vedetty johtopäätöksiä, jotka olivat suoranaisesti ristiriidassa sen kanssa. Sillä Lutherin periaatteiden pohjana oli juuri se, että jokainen seurakunnan jäsen on opetettava itse arvostelemaan hengellisiä ja maallisia asioita, ja nuorison, poikien ja tyttöjen opetuksen tarpeellisuutta oli hän aina teroittanut vanhempien mieleen. Nyt julkaisi hän erityisen kirjoituksen "Saksanmaan kaikkien kaupunkien neuvosmiehille, että he perustaisivat kristillisiä kouluja". Itse kirjoitti hän alkuopetusta varten uskonnossa "Pienen Katekismuksensa", ainoa oppikirja, jonka arvoa vuosisadat eivät ole voineet vähentää, sekä opettajia varten "Suuren Katekismuksen".
IX.
Reformatsiooni juurtuu.
Vaaliruhtinas Fredrikin kuolema näytti riistäneen uskonpuhdistukselta sen ainoan maallisen tuen. Niin kuitenkaan ei käynyt. Hänen veljensä ja vallanperijänsä Juhana, syystä mainittu "vakaamieliseksi", asettui täydestä vakaumuksesta uskonpuhdistuksen puolelle, ja muutti kirkolliset menot ruhtinaskunnassaan sen mukaisiksi. Myöskin Hessenin maakreivi Filip ratkaisi aseinansa. Nuori, toimenhaluinen ja tulinen luonteeltaan, oli hän varsin kärkäs heittämään miekkansa vaakaan. Katoliset ruhtinaat olivat jo Regensburgissa muodostaneet uhkaavan liiton. Filipin mielestä ei pitänyt evankelisten toimettomina odottaa murhaavaa iskua. Uusi varsin odottamaton liittolainen ilmaantui lisäksi Preussissa, joka oli saksalaisen ritarikunnan hallussa, olivat jo innokkaat lähetyssaarnaajat levittäneet evankeliumia. Suurmestari Albrecht Brandenburgilainen oli matkalla Saksassa tavannut itse Lutherin. Seurauksena oli, että hän julisti valtion maalliseksi herttuakunnaksi ja liittyi evankeelisiin. Keisari kyllä paavin pyynnöstä julisti hänet pannaan, mutta moiset julistukset, lähtivätpä ne paavista tahi keisarista, olivat jo menettäneet tenhovoimansa. Kaikissa näissä maissa säädettiin puhdas evankeelinen jumalanpalvelus.
Kun Augsburgin valtiopäivät olivat tulossa, ja kun keisarin ja paavin kirjeet olivat yhä uhkaavampia, päättivät vaaliruhtinas ja maakreivi yhteisesti ajaa asiansa. Valtiopäivät avattiin Joulukuussa 1525, ja rohkeasti lausuttiin mainittujen herrojen puolesta, että talonpoikien kapina oli seurauksena mielettömästä sorrosta, ja että, jos ryhdytään väkivaltaan uskonpuhdistusta vastaan, seuraa siitä vieläkin kamalampia onnettomuuksia. Pääkysymykseen ei rohjettu koskeakaan. Asia jätettiin ensi valtiopäiviin.
Niitä varten täytyi siis valmistautua. Aina toimelias maakreivi sai vaaliruhtinaan suostumaan puolustusliittoon Torgaussa 1526. Mutta hän etsi yhä uusia liittolaisia. Sitä kuitenkin vastusti Luther ja Melanchton. Yksin Jumalan tulee puolustaa evankeliumia, jotta hänen voimansa ja kunniansa ilmaantuisi ihanimmin, neuvoi edellinen. Evankeelisten liitto, arveli Melanchton, saa juuri syttymään sen sodan, jota tahdotaan välttää. Siitä huolimatta liittyi yhä useampia Torgaun sopimukseen. Evankeelisilla oli jo tuntuva aineellinenkin voima. Hätä katolisten puolella oli suuri. Lähetystön kautta pyydettiin apua keisarilta, joka oli Sevillassa. Keisari kirjoitti avonaisen kirjeen ruhtinaille, jossa hän sanoo surulla huomanneensa, kuinka luterilainen kerettiläisyys on Saksassa aiheuttanut verenvuodatusta, hävitystä ja jumalanhäväistystä. Itse aikoo keisari lähteä Romaan neuvottelemaan paavin kanssa, ja tulla sitten koko voimallaan torjumaan Wittenbergiläistä ruttoa. Sillä välin on Wormsin edikti pantava toimeen, ja kaikki, jotka sitä eivät noudata, ovat rangaistavat. Semmoisilla uhkauksilla avattiin valtiopäivät Spejerissä Kesäk. 26 p:nä 1526.
Keisarin sijaisena oli hänen veljensä Ferdinand, uskonpuhdistuksen kiihkeä vastustaja. Mutta evankeelisten luottamus asiansa oikeuteen, ja heidän siitä seuraava rohkeutensa oli myös kasvanut. Ne voivat jo esiintyä järjestettynä puolueena. Evankeliumia saarnattiin ruhtinaiden hovisaleissa, kun kirkkoja heille ei luovutettu, ja kansa tulvaili niihin. Julkisesti kieltäytyivät yhä useammat panemasta ediktiä toimeen, ja korkean papiston vastustuksesta huolimatta päätettiin ottaa uskonnonkin asia puheeksi, jota varten asetettiin eri valiokunta. Odottamaton oli sen antama mietintö. Papeille, sanoo valiokunta, olisi kunniallisempi naida kuin elää salavuoteudessa; ehtoolliskalkki on annettava niille, jotka sitä haluavat, ja Jumalan sana raamatun mukaan saarnattava. Ei auttanut muu kuin keisarin kirjeen nojalla vaatia yleisen vainon toimeenpanoa kerettiläisiä vastaan. Tulella ja miekalla oli uskonpuhdistus tukehutettava. Nyt se oli siis lankeava tuo surman isku. Jumalan täytyi sen torjumiseksi entistä enemmän silminnähtävällä tavalla ottaa asia omiin käsiinsä.
Keisarin aikomus oli, kuten hän oli tiedoksi antanut, lähteä Romaan neuvottelemaan paavin, Clemens VII:nen kanssa, ja sillä tiellä kruunattavaksi. Mutta keisarin ylivalta kävi paavin maalliselle vallalle uhkaavaksi. Huolimatta kirkon eduista rakensi paavi Venetsian tasavallan ja Ranskan kuninkaan kanssa keisaria vastaan liiton, jonka suojelijaksi suurimmaksi ihmeeksi tuli Englannin kuningas, äskeinen "uskon puolustaja". Julkinen sota syttyi. Tämä sokeus ratkaisevana hetkenä muistuttaa Herran sanoja Jerusalemille: "Sinä olet minun hyljännyt, sentähden olen minä ojentanut käteni hukuttaakseni sinua." Keisarikin, tuo kirkon kiivas puolustaja, asetti valtiolliset etunsa kirkon etuja korkeammalle. Olihan nyt sekä tilaisuus että pakko käyttää Lutheria ja hänen oppilaitaan sinä aseena paavia vastaan, joksi he jo keisari Maksimilianin aikana olivat aijotut. Nyt jos koskaan saattoivat ne olla keisarille hyödyksi. "Peruuttakaamme Wormsin edikti; laupeudella voitamme enemmän", niin kuuluivat nyt äkkiarvaamatta hänen sanansa. Näin vastakkaiset käskyt saivat valtiopäivät täydelliseen sekasortoon. Ei tullut muuta neuvoksi kuin sallia jokaisen järjestää kirkolliset olonsa mielensä mukaan. Reformatsiooni oli ihmeellisellä tavalla taas pelastettu. Sota paavin ja keisarin välillä yltyi siihen määrään, että keisarin palkkasoturit rynnäköllä valloittivat Roman ja ryöstivät sen tavalla semmoisella, joka sekin kyllä muistuttaa Jerusalemin hävitystä. Paavi oli keisarin vankina, ja ennenkun valtiolliset juonittelut uudestaan muuttivat valtojen keskinäisen aseman, sai reformatsiooni vähän aikaa jonkinmoisessa rauhassa juurtua ja varttua, sekä vahvistaa kirkollisen järjestyksensä.
Rinnatusten Lutherin uskonpuhdistuksen kanssa, mutta aluksi siitä riippumatonna oli schweitsiläinen Zwingli noussut katolista kirkkoa vastaan saarnaten evankeliumia. Olisi luullut, että nämät yhtäsuuntaiset hengelliset liikkeet olisivat toinen toistansa tukeneet. Mutta niin ei käynyt. Ajoittain oli niiden keskinäinen riita melkein yhtä kiivas kuin yhteinen taistelu Romaa vastaan. Tämän valitettavan ristiriitaisuuden käsittäminen kaipaa selitystä.
Molemmat uskonpuhdistuksen sankarit, Luther ja Zwingli, olivat talonpoikaisista perheistä lähteneet. Niissä olivat he oppineet kunnioittamaan maallista työtä ja halveksimaan munkkien laiskurielämää. Mutta siihen loppuivat yhtäläisyydet. Luther eli ummehtuneessa ilmassa, hänen alati taistelevalle hengellensä eivät suoneet ulkonaiset olot mitään toiminta-alaa; kodissa ja kouluissa vallitsi ankaruus, joka vei luonteeltaan reippaan nuorukaisen synkkämielisyyteen, joka vihdoin pakotti hänet luostarin yksinäisyyteen ja sisällisiin taisteluihin, joiden tulos oli persoonallinen herätys ja sydämmen usko. Zwingli kehittyi Schweitsin vapaassa ilmassa, jossa kaikille kansalaisen voimille oli avara liikuntatila. Tieteellisen kasvatuksensa sai hän etevien humanistien parissa ja arvosteli kirkollisia oloja heidän kannaltaan. Raamattu aukasi sitten hänen silmänsä ja sydämmensä jumalalliselle totuudelle, mutta se tapahtui ilman Lutherin tuskallista uudestaan syntymistä. Zwingli vapaana schweitsiläisenä astui jo alussa kansalliselle ja valtiolliselle tantereelle; kotikaupungissaan Zürichissä oli hän ei ainoastaan kirkon vaan itse kunnalliselämiin johtajana, ja valtiolliset näkökohdat viehättivät ja viettivät hänet vihdoin kauas hengellisestä tehtävästään. Miekka kädessä kaatui hän miesten tappotantereella. Luther sitä vastoin vasta henkisesti terästettynä, vasta askel askeleelta pakotettiin julkiseen elämään ja kansalliseen tehtävään, mutta valtiollisista tuumista hän aina pysyi loitolla. Jumalan sana ei ole koskaan miekalla ja maallisella voimalla puolustettava. Kun vasta tutustumme näiden miesten esiintymiseen toinen toistansa kohtaan, täytynee meidän myöntää, ettei heitä erottanut niin paljon opin eri vivahdukset kuin Lutherin ehkä vaistomainen käsitys: "Teissä on toinen henki kuin meissä." Yhteinen esiintyminen pian tapahtuvassa yhteentörmäyksessä yhteisen vihollisen kanssa ei voinut olla muuta kuin laimea.
Keisari ja paavi olivat taas sovittaneet välinsä. Rauha solmittiin Barcelonassa 1528, ja kun keisari oli muistakin vihollisistansa suoriutunut, oli taas maallinen ja hengellinen valta koko voimallaan ja tarmollaan valmis kerettiläisyyden musertamiseen. Valtiopäivät kutsuttiin uudestaan Spejeriin Helmikuun 21 p:väksi 1529. Kaikki enteet viittasivat tuimiin aikomuksiin keisarin puolelta. Avonaisesti syytti hän vaaliruhtinasta kapinasta. Keisarin sijaisena esiintyi nytkin Ferdinand. Vaaliruhtinaan seurassa oli ainoastaan Melanchton ja Agricola. Nytkin kiellettiin evankeliset jumalanpalvelukset, mutta ruhtinaiden palatseissa niitä sittenkin vietettiin tuhansien kuulijoiden läsnäollessa.
Osoittaaksensa että keisari nyt aikoi ryhtyä ratkaiseviin toimiin, julisti Ferdinand että keisari oli itsevaltaisuutensa nojalla päättänyt peruuttaa viime valtiopäivien päätöksen, jonka mukaan jokaiselle alueelle oli suotu oikeus järjestää kirkolliset olonsa, koska siitä muka oli syntynyt lakkaamatonta epäjärjestystä. Wormsin edikti on taas astuva voimaan. Keisari oli siten mennyt laillisen oikeutensa yli, kun hän yksipuolisesti kumosi lainperäisten valtiopäivien päätöksen. Siihen eivät tietystikään voineet suostua evankeeliset, ja vuosisatojen kärsimyksiä olisi Saksa välttänyt, jos katolisetkin olisivat ymmärtäneet, ettei keisarin omavaltaisuus voinut kellekään tuottaa hyviä hedelmiä. Sen verran oli kuitenkin enemmistössä malttia ja järkeä, että se myönsi mahdottomaksi nyt enään saada hallitsijat ja heidän alamaisensa uudestaan taivutetuiksi katolisen kirkon ikeen alle. Alkuperäinen päätösehdotus muutettiin sen tähden siten, että missä Wormsin edikti jo oli astunut voimaan, siellä kielletään kaikki kirkolliset uudistukset, mutta missä sitä ei ollut noudatettu, eikä voitu kapinaa nostamatta saada noudatetuksi, siellä olkoon voimassa se mikä jo on toimeenpantu, mutta uusia reformeja ei sallita, messua ei saa kieltää, eikä kukaan katolinen kääntyä luterilaiseen oppiin. Tähän suostuikin enemmistö, ja olihan tämmöinen päätös tavallansa jo reformeeratuille maille edullinen. Mutta pitikö evankeelisten itse panna raja puhdistetun opin leviämiselle? Omantunnon vapaus oli reformatsioonin ydin, ja se nyt kuitenkin kiellettiin, jota vastoin vastaisille vainoille ja rovioille ikäänkuin annettiin laillisuuden leima. "Me emme alistu enemmistön päätöksen alle; enemmistö ei ole oikeutettu päättämään omantunnon asioissa. Uskonnonvapaus on pidettävä voimassa ensi kirkolliskokoukseen saakka", semmoinen oli evankeelisten kanta. Tästä huolimatta kutsui Ferdinand valtiosäädyt yhteiseen istuntoon Maalisk. 24 p:nä ja julisti, että koska valtiopäiväpäätös oli peruuttamattomasti tehty, niin on se laadittava keisarillisen ediktin muodossa, ja tuli nytkin kaikkien alistua. Sillä jätti hän salin, eivätkä mitkään pyynnöt saaneet häntä palaamaan. Valta oli hänen puolellaan.
Muuta neuvoa ei ollut evankeelisilla kuin vastalauseen tekeminen. Sen ne suorittivatkin valtiosalissa suullisesti, mutta kun Ferdinand ei ollut saapuvilla, oli se kirjallisesti laadittava. Siinä sanotaan muun muassa: "Hengeltä tuomitut rikollisetkin saavat vedota tuomionsa johdosta, ja koska me olemme saman henkisen ruumiin, Jumalan pojan, jäseniä sekä saman taivaallisen Isän lapsia, niin olemme oikeutetut yhdistymään kun ijankaikkinen autuutemme tahi kadotuksemme on kysymyksessä. Me vetoomme siis omasta, alamaistemme ja kaikkien puolesta, jotka nyt tahi vastaisuudessa ottavat Jumalan sanan vastaan, jokaisesta menneestä, nykyisestä tahi vastaisesta oikeudenloukkauksesta Teidän Majesteettinne ja pyhän kristikunnan vapaaseen ja yleiseen kokoukseen." Tästä evankeelisten protestista ovat ne historiassa saaneet protestanttien nimen. Siitä tuli omantunnon vapauden kulmakivi Mutta protesti oli myös saatava Ferdinandin tietoon, ja kun hän kielsi ottamasta sitä vastaan kokoussalissa, jätettiin se hänelle lähetystön kautta. Silloinkaan hän ei ottanut sitä käsiinsä, mutta se jätettiin pöydälle. Semmoisilla tempuilla kuitenkaan ei estetä historian kulkua. Enemmistön päätös jäi muodollisesti voimaan; sen nojalla kiihtyivät katolisten vainot yhä ankarammiksi, mutta sillä vaan varmuuttivat totuuden voiton. Missä se vihdoin saatiin tukahdutetuksi, siellä kärsivät kansat tähän päivään saakka. Vertaus katolisten ja protestanttisten maiden välillä osoittaa, kuinka edellisissä pimeys, sekasorto ja mullistukset estävät aineellistakin edistystä, mutta kuinka jälkimmäisissä vapaus kehittää voimat sekä hengellisesti että aineellisesti.
Selvästi käsittivät evankeeliset ruhtinaat tilansa vaaranalaisuuden. Aina aseiden turvaan taipuvainen Hessenin maakreivi puuhasi kaikin mokomin valtiollista yhteenliittymistä, ja sitä varten pidettiinkin kokouksia, mutta vaaliruhtinas yhä epäili, semminkin kun Luther alituisesti huomautti hänelle raamatun sanoja: "hiljaisuudella tulette autetuiksi, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette". Luther oli hyvillänsä kun liittotuumat raukesivat. "Herramme Kristus, joka tähän saakka on auttanut meitä ilman maakreiviä, jopa vastoin häntä, auttaa ja neuvoo kyllä vastakin."
Protestin allekirjoittajat eivät kuitenkaan kaikki tahtoneet luottaa yksinomaan "Herraamme Kristukseen". Keisari oli ylimmällä valtansa huipulla ja oli nyt lujasti päättänyt kostaa Kristukselle muka tehdyn häväistyksen. Ellei protesti olisi jääpä tyhjäksi kirjaimeksi, niin oli se yhteisvoimin puolustettava. Mutta protestantit olivat keskenään erimielisiä. Maakreivin hartain toivo oli sentähden saada ne sovitetuiksi. Zwinglin kanssa oli hän jo pitkät ajat luonut laveita valtiollisia suunnitelmia suuren liiton aikaansaamiseksi, johon kuuluisi myöskin Schweitsi ja Yläsaksan vapaat kaupungit, jotka kallistuivat Zwinglin oppiin. Maakreivi arveli, että jos vaan saataisiin eri suuntien päämiehet suuta suin selvittämään asiansa, niin olisi sovinto helposti tehty. Epäilemättä oli maakreivi harras kristitty, mutta Zwinglin puoleen veti häntä yhteinen poliittinen näkökanta. Jo pari vuotta olivat Luther ja Zwingli olleet kirjallisessa taistelussa ilman mitään tulosta. Kun sentähden maakreivi kehotti heitä saapumaan yhteistä neuvottelua varten Marburgiin, oli Zwingli varsin myöntyväinen, olihan se hänen valtiollisille tuumillensa otollista, mutta Luther puolestaan pelkäsi näitä samoja tuumia eikä uskonut, että opin suhteen päästäisiin mihinkään yksimielisyyteen, jonka vuoksi yhtyminen oli hänelle vastenmielinen. Maakreivi koetti poistaa vaikeudet ja loukkauskivet ja onnistui vihdoin. Sekä Zwingli että Luther saapuivat Marburgiin syyskuun viimeisinä päivinä. Maakreivi oli itse kaupungissa ja majoitti vieraat herrat omaan linnaansa. Etuvartijakahakka alkoi kahdenkeskisellä keskustelulla Melanchtonin ja Oecolampadiuksen välillä, päätaistelu Lutherin ja Zwinglin välillä Lokak. 2 p:nä maakreivin ja hänen hovinsa läsnäollessa, sekä jatkui sitten useampia päiviä. Aineena oli melkeen yksinomaan se erilainen käsitys Herran ehtoollisesta, joka on hyvin tunnettu. Todistuksia raamatusta ja kirkkoisistä tuotiin runsaasti molemmilta puolilta esiin, mutta Luther oli liidulla pöytään kirjoittanut: "Tämä on minun ruumiini", ja siihen hän järkähtämättömänä vetosi, mitä ikinä toiselta puolen mainittiinkin. Surullisen vaikutuksen epäilemättä tekee, etteivät kristityt voineet tulla yksimielisyyteen. Mutta omituinen on se tavallinen käsitys, että syynä oli Lutherin itsepäisyys, olihan vastapuoli aivan yhtä itsepäinen. Tinkiminen totuuden kanssa sovinnonkin tähden on ylen vaarallinen. Vasta saamme nähdä, kuinka juuri tämmöinen Melanchtonin tinkiminen oli vähällä viedä reformatsioonin perikatoon, ellei Lutherin "itsepäisyys" olisi sitä pelastanut. Paljoa suurempana esteenä kuin opinriita oli sovinnon saavuttamiselle se, mitä Luther lausui: "Teillä on toinen henki kuin meillä." Tosin oli yksimielisyys tarpeen niin uhkaavalla hetkellä. Mutta jos tähän yksimielisyyteen olisi päästy, on melkein epäilemätöntä, että protestanttien rohkeus olisi siksi yltynyt, ettei miekkaa enään olisi saatu tupessa pysymään. Tässäkin oli Jumala johtamassa, ja tapaukset vastaisilla Augsburgin valtiopäivillä osoittavat, että Hän jaksoi asiansa puolustaa "ilman maakreiviä".
Epämiellyttävän vaikutuksen tekee sitä vastoin se veljellisen rakkauden puute, joka ilmenee Lutherin menettelyssä Zwingliläisiä kohtaan. "Tunnustakaamme yhteytemme kaikessa, jossa olemme yksimielisiä, ja muistakaamme, että olemme veljiä", pyysi Zwingli. Itse lempeä Melanchton vastasi: "Turhuutta! Te tuomitsette meitä, ja tahdotte kuitenkin olla veljinämme", ja Wittenbergiläiset lisäsivät: "Te ette kuulu kristittyyn kirkkoon; emme voi teitä tunnustaa veljiksemme." Semmoinen oli alku, kun inhimillinen kiihko pääsi purkautumaan, mutta vähitellen sai Jumalan henki voiton. "Karttakaamme puheessa ja kirjoituksissa kovia ja kiivaita lauseita, mutta puolustakoon itsekukin mielipiteensä", sanoivat Zwingliläiset. "Siihen suostumme, ja minä ojennan teille rauhan ja rakkauden käden", vastasi Luther. Tämä kaunis tulos oli saatettava maailmallekin tiedoksi, ja kaikkien pyynnöstä laati Luther itse niin sanotut Marburgin artikkelit, joissa luterilaiset ja reformeeratut esittävät ne kohdat, joissa olivat yksimielisyyteen päässeet, jättäen erimielisyytensä vastaisuuden tasoitettavaksi. Ilman arveluttavia tinkimisiä oli siis ainakin jonkinmoinen sovinto rakennettu. Protestanttisuuden periaate joka ei pyydä kaavamaista yhtäläisyyttä, vaan moninaisuutta yhteisellä pohjalla, oli päässyt voitolle. Merle d'Aubigné sanoo: "Kun oli kysymys sen opin puolustamisesta, jonka Luther piti Jumalan omana oppina, oli hän aina, semminkin Marburgissa, luja kuin kallio." Tämä lujuus olikin reformatsioonin menestymiselle välttämätön; ja vaikka ei hyväksyttäisikään kaikkia niitä mielipiteitä, joita Luther Marburgissa ilmilausui, täytyy sittenkin hänet tunnustaa ei yksistään suureksi mieheksi, vaan mitä enemmän on, suureksi uskon-sankariksi, johon kyllä saattaa sovittaa Herran sanat: "Sinä olet sanottava Petrukseksi, paasikallioksi."