X.
Augsburgin valtiopäivät.
Valtiopäivät olivat käsketyt kokoontumaan Augsburgiin 1530. Entistä uhkaavampana lähestyi Italiasta Saksan rajalle Espanjan kuningas Saksan keisariksi nyt paavin käden kautta voideltuna. Keisari puolestansa oli suudellut paavin tohvelia ja vannonut käyttävänsä kaiken voimansa paavillisen vallan ja romalaisen kirkon puolustukseen. Kaikki voima oli hänen kädessään, kaikki ulkomaalaisetkin viholliset olivat hänen jalkainsa juureen langenneet.
Evankeelisten kauhistus oli syystä yleinen. Itse vaaliruhtinas taipui jo uhkarohkeaan yritykseen, hän päätti koota sotavoimansa ja sillä estää keisaria pääsemästä Tyrolin vuorisolien kautta Saksaan. Hessenin maakreivi oli vähällä saada nähdä alituiset toivomuksensa toteutuneiksi. Mutta Luther oli taas toista mieltä: "Ruhtinaiden alamaiset ovat ensikädessä keisarin alamaisia, eivätkä ole oikeutettuja miekka kädessä häntä vastustamaan. Jos keisari hyökkää meitä vastaan, älköön meitä suojelko häntä vastaan kukaan ruhtinas tahi mikään sotajoukko. Jumala on uskollinen, hän meitä ei hylkää." Toinen kysymys oli, pitikö evankeelisten ruhtinaiden ollenkaan lähteä heille selvästi viritettyyn ansaan? Muutamat, maakreivi niiden joukossa, neuvoivat olemaan lähtemättä, Luther kehoitti lähtemään, ja se neuvo pääsi voitolle. Luther omalla tavallaan rakensi hänkin sotajoukkonsa. Tältä ajalla on hänen yhtä jalo kuin vahvauskoinen virtensä: "Jumala onpi linnamme". Sillä hetkellä ei ollut tyhjä sana eikä pelkkää kerskausta se: "jos vaikka henkemme, osamme, onnemme, he veisi viekkaasti, jää meille kuitenki Jumalan valtakunta". Mitä vakavin tosi oli kyllä edessä, ja saman Jumalan suojassa lähtivät ruhtinaat, Luther ja Melanchton seurassaan, matkalle Augsburgiin. Mutta Luther kiellettiin tulemasta itse kaupunkiin; ei tahdottu enään toistaa suurta tapausta Wormsissa. Hänen täytyi asettua likeiseen Koburgin linnaan valvojana ja neuvonantajana.
Toukokuun kuluessa saapuivat vaaliruhtinas ja muut ruhtinaat Augsburgiin. Keisari viipyi. Hänen luottamusmiehensä Gattinara puolusti lieviä toimia ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista. Hänestä oli evankeelisilla jonkinmoinen toive, mutta jo ennenkun keisari saapui kuoli hän, ja silloin ympäröitsivät keisaria yksinomaan reformatsioonin pahimmat viholliset. Evankeeliset näkivät ainoan pelastuksensa lujassa pysymisessä Jumalan sanassa. Sitä saarnasivatkin vaaliruhtinaan ja maakreivin etevimmät teoloogit useissa Augsburgin kirkoissa. Tämä katolisten silmissä kuulumaton röyhkeys nosti heidän suuttumuksensa ylimmilleen. Tieto siitä lähetettiin keisarille, joka ankarassa kirjeessä vaati saarnojen lakkauttamista. Semmoinen oli siis ensimmäinen koetuskivi, joka evankeelisten ruhtinaiden uskonvarmuuden täytyi kestää. Luther neuvoi alistumaan. Mutta vaaliruhtinaan neuvos Bruck oli toista mieltä. "Keisarin käsky on ainoastaan alku evankeliumin täydelliseen kukistamiseen. Jos myönnymme, niin hän vihdoin kokonaan musertaa meidät." Vaaliruhtinas antoi tämän johdosta kieltävän vastauksen. "Meidän saarnamme eivät sisällä muuta kuin Jumalan selvää totuutta, ja se on meille nyt enemmän kuin koskaan tarpeen."
Mitä evankeelisten oikeastaan piti Augsburgissa tehdä? Voimaa heillä ei ollut, oikeutta eivät voineet odottaa. Ei siis muuta kuin Jumalan nimessä julkisesti ja selvästi "vastata jokaista, kuin heidän toivonsa perustaa tutkistelee". Tämä tehtävä uskottiin Melanchtonille, koska, kuten Luther sanoi: "hänen oma äänensä oli liian karkea". Tavattomalla hienoudellaan osasikin Melanchton suorittaa arkaluontoisen työnsä. Hän loi sen maailmanhistoriallisen asiakirjan, joka on tunnettu Augsburgin tunnustuksen nimellä, johon vastaisissa riidoissa aina vedottiin, ja joka on koko luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi hyväksytty. Tällä kertaa ollen pois itse taistelutantereelta, johti Luther asiain menoa, kuten ylin sotaherra ainakin, verrattain turvallisesta paikasta. On oikein sanottu, että hän, samoinkuin Moses, joka piti Jumalan sauvaa korkeuteen ylennetyissä käsissään Israelin sotiessa Amalekia vastaan, Koburgin vuorella ylennetyin käsin piti korkeudessa sitä Jumalan lippua, joka Augsburgissa taistelevien masennettuihin mieliin loi uutta rohkeutta pysymään lujina luottamuksessaan Jumalan johtoon ja oikeaan asiaansa.
Protestanteilla oli kyllä syytä levottomuuteen. Kerrottiin keisarin lausuneen: "En piittaa ruhtinaista mitään, menettelen mieleni mukaan", ja hänen huoviensa röyhkeys ja väkivalta näkyi antavan tukea pahimmille aavistuksille. 15 p. Kesäkuuta saapui vihdoin keisari, mutta kaikkien ihmeeksi esiintyi hän varsin ystävällisenä. Väkivallan politiikista oli hetkeksi luovuttu; aiottiin koettaa, eivätkö houkutukset ja mielistelyt auttaisi. Keisari kutsui sentähden vaaliruhtinaan ja maakreivin yksityiseen huoneeseensa, ja pyysi heitä rauhan vuoksi kieltämään saarnaamisen. Aina vaan rauhan vuoksi! Se teki ruhtinaiden aseman vaikeaksi, mutta sittenkin vastasi aina uhkarohkea maakreivi: "ennen kuin sallin ottaa minulta Jumalan sanan, ja ennen kuin kiellän Jumalani, polvistun T. M:tinne eteen ja annan pääni katkaista." Mitä semmoiselle tekee! Ruhtinaiden lujuutta koetettiin vielä toisellakin tavalla. Suuri hengellinen juhlakulkue oli pantava toimeen, ja entisen tavan mukaan tuli kaikkien edusmiesten ottaa siihen osaa. Kuningas Ferdinand lähetti kutsun siihen: keisari odottaa, että te huomenna seuraatte häntä juhlakulkueessa, ellei hänenkään niin ainakin Jumalan kunnian tähden. Pitkin yötä jatkuivat välittelyt, uhkaukset ja neuvottelut, mutta lopuksi kieltäytyivät ruhtinaat. Välit kävivät yhä katkerammiksi, eikä se suinkaan parantanut niitä, että evankeeliset vielä esteettömästi saarnasivat. Semmoiset olivat enteet, ennen kuin valtiopäivien varsinaiseen työhön ruvettiin.
Valtiopäivien juhlallinen avaus tapahtui Kesäkuun 20 p:nä. Esitykset koskivat nytkin turkinsotaa ja uskonnollista asiaa. Siinä tuli vaaliruhtinaan käydä etupäässä, ja tosikristittynä valmisti hän itsensä siihen hartailla jokapäiväisillä rukouksilla. Hän oli kieltänyt tarttumasta miekkaan, hänen täytyy siis vedota korkeampaan suojelukseen. Vapautuaksensa tuskallisesta asemastaan, toivoi hän, että uskonnonriita ensin otettaisiin esille. Mutta katolilaisilla oli toiset tuumat. Melanchton oli alusta saakka osoittanut heikkoutta ja taipumusta myönnytyksiin rauhan vuoksi. Keisarin sihteeri Valdez tuli Melanchtonin luo ystävälliseen neuvotteluun. Mitä vaaditte? Melanchton vastasi: jos sallitaan pappien naida, kalkki maallikoille ja yksityiset messut kielletään, niin kyllä muusta sovitaan. Ensi työntäyksessä oli siis Melanchton antautunut mitä arveluttavimpaan tinkimiseen. Riemu oli suuri katolisten puolella, ja ohkaistuna jatkoi Valdez käyntejänsä Melanchtonin luona. Antakaa lyhyt ja sävyisä esitys teidän opistanne, karttakaamme julkisia väittelyjä ja sovitaan asiat kahden kesken. Melanchton olisi kyllä puolestansa suostunut näihin yksityisiin neuvotteluihin, mutta hänen horjuessa, pysyivät ruhtinaat lujina; he vaativat saavansa julkisesti tehdä selkoa uskostaan, niinkuin heitä julkisesti oli syytettykin. Sitä ei voinut keisari kieltää, vaikka hänen neuvoksensa kyllä pelkäsivät, että tästä koituisi uusi Wormsinpäivä. Uskontunnustuksen esille tuominen määrättiin Kesäkuun 24 p:ksi. Sitä ennen oli se allekirjoitettava, Melanchtonin mielestä ainoastaan teoloogein. Mutta vaaliruhtinas sanoi: "minä tahdon, kruunustani huolimatta, tehdä mitä oikeaa on, tahdon tunnustaa Herraa". Toinen ruhtinas sanoi: "Olen eläessäni suorittanut monta matkaa muiden mieliksi; nyt, jos Herrani Jesuksen kunnia sitä vaatii, olen valmis panemaan matkalle henkeni ja varani, ja kurottamaan käteni ottaakseni kuolemattoman kruunun ijankaikkisuudessa." Uskon-innostus oli ruhtinaissa lämpöinen ja yleinen. Kaupungeista allekirjoittivat ainoastaan Nürnberg ja Reutlingen.
Kun muut maallikot olivat näin mielessään rohkeat, oli sitä vastoin Melanchton tuhannessa tuskassa. Hän hyöri kaikkialla ja hiipi paikasta paikkaan rakentaaksensa sovintoa, hän näki ainoastaan vastustajien ylimielisyyden; mutta Lutherin voitonvarmuutta ja evankeelisten yleistä alttiiksi antamusta, niitä hän ei nähnyt. Katoliset syyttivät häntä petollisuudesta, evankeeliset arkuudesta ja häilyväisyydestä. Lutherilla oli täysi työ häntä tukiessa ja rohkaistessa. Hän kirjoitti kerran: "Minä vihaan suuresti sinun syviä huoliasi, jotka sinua kalvaavat. Jos asiamme on väärä, hyljätkäämme se, jos se on oikea, miksi teemme hänet, joka on käskenyt meitä pelkäämättä lepäämään, valehtelijaksi hänen omiin lupauksiinsa nähden. Kristus elää ja hallitsee, mitä siis pelkäät. Saatana ei voi enempää kuin tappaa meitä."
Kesäkuun 24 p. kokoontuivat valtiosäädyt uskontunnustuksen kuulemista varten. Mutta sitä koettivat katoliset estää. Muita asioita otettiin esille, ja kun ne vihdoin olivat suoritetut, vastattiin keisarin puolesta, että jo oli liian myöhäinen aika. Oli kylläksi, että tunnustus jätetään kirjallisesti. Tarkoitus oli tietysti, että asiakirja kaikessa hiljaisuudessa pistettäisiin viheriäisen veran alle. Mutta siihen eivät evankeeliset ruhtinaat voineet suostua. Ne olivat tulleet julkisesti koko maailman edessä tekemään selkoa uskostansa, ja sitä vaativat he nyt. Siihen vihdoin antoi keisari myönnytyksensä.
Seuraavana päivänä oli kokous määrätty pidettäväksi ei valtiosalissa vaan linnankirkossa, johon mahtui tuskin parisataa henkeä. Turha varovaisuus! Uskontunnustus oli kyllä pian kaikuva kaukaisimpiin sopukkoihin. Vaaliruhtinaan kansleri Bayer luki nyt evankeelisten jalon emansipatsioonikirjan kaikuvalla äänellä. Lukemisen jälkeen, joka kesti pari tuntia, jätti Bayer kopion keisarille, joten raskas kuorma oli pudonnut tunnustajien sydämmiltä. Luther kirjoitti: "Riemuitsen ylenpalttisesti, kun olen saanut elää niin kauvan, että Kristusta julkisesti ylistetään niin kunniakkaassa kokouksessa ja niin loistavien tunnustajain kautta." Jälkimaailma riemuitsee tänä päivänä vielä hänen kanssaan. Moneen katoliseenkin teki tunnustuksen säveä ja vakava sisällys vaikutuksen. Ensihetken hämmästyksen jälkeen ryhtyivät katoliset uusiin vehkeisiin. Aavistaen sitä, kehoitti Luther evankeelisia kohta lähtemään pois Augsburgista. Hän syystä pelkäsi, että opinkappaleet lykätään syrjään poliittisen rauhan tähden, silloin kuin lujuus oli ainoa pelastus. "Kaiketikin asetetaan meitä vastaan taas keisarin tuomio", kirjoitti hän rohkaisevasti Melanchtonille. "Kristus tulee, ja kenenkä oikealla kädellä? Ei suinkaan keisarin, vaan itse Jumalan. Älä pelkää. Kristus on kaikkien kuningasten kuningas ja kaikkien herrojen herra. Jos hän tämän arvonsa menettää Augsburgissa, niin menettää hän sen koko maailmassa." Niin Luther. Mutta Melanchton yhä valitti: "jos meillä ennen ei ollut monta ystävää, niin nyt ei ole yhtäkään. Epälukuiset vaarat ympäröivät meitä".
Totta onkin, että reformatsioonin tuimimmat viholliset saivat yhä valtaavamman vaikutuksen keisariin ja asiain menoon. Käytettiin semmoista puhetapaa, että vastaus uskontunnustuksen mustiin kirjaimiin on laadittava punaisilla kirjaimilla (luterilaisten verellä). Aluksi tyydyttiin kuitenkin mustiin. Vastauksen laatiminen annettiin 20:lle raivokkaimmalle Paavilaiselle, ja niiden lausunnon nojalla tulisi kaiketi keisari uudistamaan Wormsin ediktin ja sitten miekalla kukistamaan vastahakoiset.
Melanchton tuskaili. Tinkikäämme! Tyytykäämme vaan siihen, että kalkki myönnetään maallikoille ja että papit saavat naida. Sillä perustuksella ryhtyi hän uudestaan sovinnon hieromiseen. Kuinka pitkälle hän oli menossa näkyy hänen kirjeestään paavin legaatille, jonka kanssa hän pyysi saada yksityisesti neuvotella. "Ei yksikään opinkappaleemme poikkee romalaisen kirkon opista; me kunnioitamme romalaista piispaa ja otamme häntä totelluksemme, kunpa vaan hän ei hylkää meitä. Jumalan avulla jäämme Kristukselle ja romalaiselle kirkolle uskollisiksi". Siihen siis piti Lutherin jättiläistyö Melanchtonin mielestä supistua "rauhan tähden". Luther kyllä varoitti: "Kristusta ja Belialia ei käy sovittaminen. Minä ainakaan en peräydy hiuskarvaa. Mitä enemmin meiltä vaaditaan, sitä vähemmin pitää teidän myöntää."
Mutta tällä kertaa ei pelastanut asiata Luther, vaan itse Jumala. Katoliset luulivat nyt olevansa kokonaan voitolla. Maallinen voima oli heidän puolellaan, Melanchton oli mennyt satimeen. Jos olisivat suostuneet vaikkapa vaan näennäisiin myönnytyksiin, olisivat kaiketikin pelastaneet paavinvallan, johon Melanchton ei tahtonut koskea, ja sen ohessa vähitellen kaikki muutkin väärinkäytökset. Luther oli epätoivon partaalla. Kaikki uhrataan valtiollisen rauhan tähden, ja oppi syrjäytetään. Mutta Jumala löi taas katoliset sokeudella. Ollen näin kaikin puolin voitolla päättivät he olla mitään vähintäkään myöntämättä. Protestantit vihdoin huomasivat, etteivät muut myönnytykset kuin ehdoton alistuminen tuottaisi toivottua rauhaa.
Pitkällisen työn perästä valmistui katolisen valiokunnan vastaus protestanttien uskontunnustukseen. Se olikin koko paksu kirja. "Huonot kirvesmiehet tuhlaavat paljon aineita", sanoi Luther. Mutta se oli siksi törkeä, ettei keisarikaan voinut sitä hyväksyä. Ruvettiin korjauksiin. Sillä aikaa koetettiin taas uhkauksilla ja lupauksilla vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Hänkin sai kestää taistelunsa maailman houkutuksia vastaan. Mutta hän voitti. "Jumala on tehnyt minun, raukan, vaaliruhtinaaksi; heittäydyn hänen helmaansa, tehköön minulle tahtonsa mukaan", sanoi hän.
Katolisten korjattu vastaus luettiin valtiosäädyille Elokuun 3 p:nä. Keisari ilmoitti pfalzkreivin kautta, että hän huomasi vastauksen evankeliumin mukaiseksi, jonka vuoksi hän vaati protestantteja luopumaan erehdyksistään, muutoin tahtoi hän osoittaa, että hän jaksaa puolustaa kirkkoa. Protestantit pyysivät saada käsiinsä luetun vastauksen, jotta voisivat puolestansa siihen vastata, ja monien mutkien jälkeen ne sen saivatkin, mutta ehdolla etteivät siihen vastaa. Tähän ehtoon eivät suostuneet protestantit. Eihän enään ollut muuta keinoa kuin miekkaan tarttuminen. Katoliset ruhtinaat olivat valmiit liittoutumaan ja Henrik VIII:nelta pyydettiin toivottua apua.
Nämät juonet ja välittelyt olisivat saattaneet venyä jos kuinka pitkälle, ellei Hessenin maakreivin menettely olisi pakottanut pikaiseen ratkaisuun. Hän oli siksi kyllästynyt loppumattomiin rettelöihin, että hän, ystävien ja vihollisten tietämättä, lähti kotia. Nyt olivat valtiopäivät kokonaan neuvottomia, semminkin kun maakreivi oli jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän houkutusten eikä uhkausten tähden luovu Jumalan sanasta; sen puolesta lupaa hän taistella, vaikka se maksaisi hänelle hänen omaisuutensa, lapsensa, alamaisensa ja henkensä. Eipä ihmekään, että katoliset kuvittelivat, että hän jo oli sotajoukolla Augsburgin porttien edessä. Niin kärkkäitä kuin oltiinkin väkivaltaisuuteen, masentuivat mielet toden tullessa, ja päätettiin taas ruveta välittelyihin Melanchton oli tietystikin ensimmäinen rauhan keinoja keksimässä, ja nöyrtyi melkein armonpyyntöön. Josko eivät olleetkaan muut teoloogit yhtä myösperäisiä, suostuivat he kuitenkin uusiin neuvotteluihin, jopa viimeisessä tingassa paavin vallan tunnustamiseen, kunpa vaan saavat pitää puhtaan oppinsa. Kansleri Bruck oli nyt se, joka esiintyi arvokkaampana, mutta keskusteluja ei hänkään kieltänyt.
Eri valiokunta asetettiin tätä varten, jossa oli muiden muassa jäseninä Melanchton ja Eck. Helppo on käsittää kuinka siinä asiat ajettiin. Katoliset tekeytyivät varsin suopeiksi, ja Melanchton piti tätä kovana rahana. Valiokunnan ulkopuolella olevat evankeeliset pelkäsivät pahinta, ja heidän kesken huhuttiin jo yleisesti, että Melanchton pettää tahi tulee petetyksi. Askel askeleelta peräytyi hän, jopa hyväksyi yksityisen messunkin. Luther vastusti tarmonsa takaa. Peräytykäämme mahdollisuuden mukaan. Mutta meidän vallassamme ei ole hyväksyä sitä, mikä ei ole Jumalan sanaa. Hänen mielestään oli sovinto mahdollinen ainoastaan, jos paavi luopuu paaviudestaan!
Sillä perustuksella oli tietystikin sovinto mahdoton, ja mihin muuhun suostuttiinkin, niin oli se molemmin puolin ainoastaan näennäistä. Mihinkään tuloksiin ei päästy; evankeeliset viittasivat vihdoin annettuun uskontunnustukseensa ja vaativat yleistä kirkolliskokousta. Luther kehoitti lähtemään pois. "Teillä on tunnustus, teillä on evankeliumi; keskustelut ovat tarpeettomat." Kun ei noilla kinastuksilla päästy mihinkään, päätettiin uudestaan vedota uhkauksiin. Keisari kutsui valtiosäädyt 22 p. Syyskuuta valtiopäivien lopettajaisiin. Siinä luettu päätös uhkasi suorastaan väkivallalla ja sodalla. Mutta armosta suotiin evankeelisille kuuden kuukauden katumusaika Huhtikuun 15:nteen päivään, kohtuullinen aika sotavarustuksia varten. Samassa tilaisuudessa jätettiin Melanchtonin kuuluisa "Apologiia", Augsburgin uskontunnustuksen puolustus, keisarille, joka kuitenkaan ei ottanut sitä vastaan. Kyllästyneenä lähti vaaliruhtinas samana päivänä Augsburgista. Kaikista uhkauksista huolimatta eivät Augsburgin valtiopäivät tuottaneet muuta tulosta, kuin että Jesus Kristus oli uudestaan tunnustettu maailman edessä, mutta ei enään yksinäisen munkin vaan evankeelisen kirkon jäsenten, ruhtinaiden, saarnaajien ja maallikkojen kautta.
XI.
Rauha myrskyssä.
Jo Augsburgissa oli keisari ollut aikeissa tuottaa Italiasta muutamia ratsurykmenttejä protestanttien kukistamiseksi, ja Englanninkin kuninkaalta toivoi hän kannatusta. Valtiopäiväpäätös oli niinkuin näimme kokonaan uhkaava. Wormsin edikti oli taas pantava toimeen, ja niskoittelevat saatettavat kanteenalaisiksi; rovioita sytytettiin yhä useammin. Sota oli kaiken todennäköisyyden mukaan tulossa. Sitä varten olivat katoliset Aachenissa, jossa keisarin veli Ferdinand, meille jo tunnettu uskonpuhdistuksen väkivaltaisin vastustaja, kruunattiin romalaiseksi kuninkaaksi, rakentaneet liiton protestanttisuuden kukistamiseksi. Vastapainoksi olivat evankeeliset Schmalkaldenissa niinikään liittoutuneet puolustukseksi. Valtiollinen taivas oli siten raivokkaiden myrskyjen vallassa, ja salama saattoi minä hetkenä tahansa lähettää tuhoavat nuolensa kansan yli.
Mutta Lutheria eivät pelottaneet enään kuten ennen Tyringenin metsässä mitkään salamaniskut. Sisällisesti oli hän saavuttanut täydellisen rauhan. Ne koettelemukset ja kiusaukset, jotka ennen rasittivat häntä, kun hän epäili työnsä oikeutusta, olivat kokonaan haihtuneet. "Kristus elää ja hallitsee", ja Luther luuli voivansa synkeimmissäkin oloissa ikäänkuin pysyä syrjästä katsojana. Tosin vaivasivat häntä yhä ankarammin ruumiilliset kärsimykset, jotka joskus saattoivat, hänet haudan partaalle, mutta aina keskeyttivät hänen työnsä. Päänkivistys ja korvien humina vaivasivat häntä viikkokausia, tainnoskohtaukset tapasivat häntä tuontuostakin, ja erittäin kovia tuskia kärsi hän kivitaudista. Mutta mikä on sen kestäessä ruumiillisia tuskia, joka tietää ne Isästä lähteneiksi ja pitää kuolemaa ijankaikkisen elämän porttina! Jälkimaailma ei voi käsittää, kuinka Luther tällaisissa oloissa oli mahdollinen suorittamaan kaikki ne kirjat ja kirjoitukset, joita hän tukuttain antoi julkisuuteen, ja hoitamaan sitä ihmettävän laveaa kirjeenvaihtoa, jota hän ylläpiti pienten ja suurten kanssa, lohduttaen, rohkaisten, neuvoen ei ainoastaan hengellisissä asioissa vaan suurissa valtiollisissa kysymyksissäkin.
Jonkinmoisen selityksen siihen saamme Lutherin perhe- ja kotioloista. Rakkaassa "Käthe'ssään" oli hän löytänyt vaimon, "kalliimman kuin kaikkein kallein päärly", kuten Salomon sanoo. "Hänen miehensä sydän uskaltaa häneen; hänen elatuksensa ei puutu häneltä". "Käthe-herra", joksi Luther joskus pilalla sanoi vaimoansa, ansaitsee kyllä tulla mainituksi miehensä rinnalla. Hellyydellä hoiti hän rakasta ukkoansa terveenä ja sairaana; vaimonsa terveessä, hilpeässä luonteessa löysi Luther uutta voimaa synkkinä hetkinään, ja kovimmissakin elämän koetuksissa seisoi Katarina hurskaana ja rohkeana miehensä rinnalla. Suuttumatta otti hän taloon sitä lakkaamatonta virtaa kaikenlaatuisia ihmisiä, jotka likeltä ja kaukaa etsivät tyyssijaa Lutherin aina avoimessa kodissa. Siellä kasvatettiin useat Lutherin sisaren lapset, sinne pakenivat luostareistansa lähteneet nunnat ja uskonsa tähden karkoitetut saarnaajat, kuten esim. Agricola, joka suuren perheensä kanssa arvelematta asettui pitkiksi ajoiksi Lutherin luo. Kun rutto 1539 raivosi Wittenbergissä ja Luther tapansa mukaan, muiden paetessa, jäi paikoilleen, korjasi hän pelkäämättä kuolleiden orvot saastutetuista kodeista taloonsa. Useita kuukausia sai hän luonaan hoitaa Brandenburgin vaaliruhtinaan Joachimin sairasta puolisoa Elisabethia, jonka hänen miehensä oli karkoittanut Elisabethin evankeelisen uskon tähden. Että sitä paitsi Lutherin talo ja pöytä oli tuttaville ja virkakumppaneille tarjona, on luonnollista. Ja kaikkiin täytyi Katarinan, kuuden lapsen äidin, ajan, ruokavarain ja kotona pannun oluen riittää. Kuten kelpo emännällä ainakin oli tarkka huoli pidettävä karjasta ja sioista, sitten kun hän oli saanut haltuunsa muutamia luostariin kuuluvia maakaistaleita. Mitä senlaatuista Wittenbergissä sopi pitää, ei riittänyt Katarinan toimihalulle. Hän hankki itselleen lisäksi maatilan, jossa hän joskus viihtyi ja toimi viikkokausia. Kyllä kaikkiin tähän tarvittiin "Käthe-herran" luja, mutta samassa hellä käsi.
Rauhallinen satama oli Katarinan miehelleen valmistama koti, jossa hän ulkonaisten myrskyjen raivotessa löysi kotilieden lämmön ja levon. Kiitollisena lausuikin Luther Käthestään: "hän on ollut minulle ei ainoastaan aviovaimo vaan palveleva piika". Mutta siitä karkeasta taistelijasta, jona Luther esiintyi ulkomaailmassa, ei tapaa perheen-isässä yhtäkään piirrettä. Hellänä oli hän aviopuolisona, isänä lapsi lastensa kanssa, katseli ja johti heidän leikkejänsä. Eräs aikalainen kertoo: "Hänen vakavuutensa on siksi yhdistetty iloon ja ystävällisyyteen, että tekee mieli asua hänen luonansa, sillä näyttää siltä ikäänkuin Jumala tahtoisi levittää suloisen ja riemullisen evankeliuminsa ei ainoastaan hänen opetuksensa vaan hänen esiintymisensäkin kautta." Luonnon ihailijana ja luotujen niinkuin kauniin soiton ja laulun ystävänä pysyi hän koko elinaikansa. Ystävien parissa ja pöydän ääressä puhkesi valloilleen hänen rikas leikillisyytensä lähde, ja keveässä muodossa ilmilausui hän usein syvimpiä totuuksia. Liiaksikin innostuneet ystävät luulivat velvollisuudekseen panna paperille ja säilyttää jälkimaailmalle jokaisen heidän suuren sankarinsa sanan, ja niin syntyivät "Lutherin pöytäpuhelut", joita sitten voitonhimoiset kirjailijat ja kirjankustantajat ovat väärentäneet ja lisänneet, toivoen Lutherin nimellä varustettujen kirjojen aina löytävän ostajia.
Lutherista ihmisenä antavat meille herttaisen kuvan pari hänen kirjettänsä Koburgin vuorilinnasta, "korppien ja varisten valtakunnasta", joksi hän sitä sanoi, aikana jona hän kärsi tuimia ruumiillisia ja sielullisia tuskia. Kun valtiopäivien varsinaiset työt lykkäytyivät päivästä päivään, kirjoitti hän eräälle ystävälleen:
"Me täällä olemme jo täydessä keskustelussa. Täällä voisit saada nähdä kuninkaita, herttuita ja muita suuria herroja, jotka vakavasti tuumivat valtakunnan asioista ja uupumattomalla äänellä huutavat oppejansa ja päätöksiänsä ilmaan. He eivät asu noissa loukoissa, joita te kunnioitatte palatsin nimellä; taivas on heidän kattonsa, viheriöivät puut heidän kirjava ja vapaa lattiansa, ja maan ääret heidän seinänsä. He kammoksuvat kullan ja silkin mieletöntä prameutta; he eivät piittaa juoksijoista ja tamineista; heillä kaikilla on sama puku, sama väri ja sama ulkonäkö. En ole nähnyt enkä kuullut heidän keisariansa; mutta jos heitä oikein ymmärrän, ovat he päättäneet tänä vuonna käydä leppymätöntä sotaa — maan parhaita hedelmiä vastaan. Voi, hyvät ystävät! Siinähän ovat papistit ja sofistit edessäni, kokoontuneina taistelurintamaan, että saisin kuulla heidän lörpötystänsä ja rääkynäänsä. - - Mutta pila sikseen, ja sittenkin tarpeellinen pila, irtaantuakseni niistä ajatuksista, jotka ryntäävät minuun."
Toinen kirje on hänen pojallensa Hannulle.
"Armo ja rauha Kristuksessa, rakas poikani! Mielelläni näen, että luet hyvin ja rukoilet ahkerasti. Tee niin, poikaseni, ja jatka samoin. Kun tulen kotiin tuon sinulle kauniit markkinatuliaiset. Tunnen ihanan yrttitarhan monine lapsineen, jotka siellä käyvät kultaisissa pienissä takeissa noukkien puiden alta kauniita omenia, päärynöitä, kirsimarjoja, suuria keltaisia ja punaisia luumuja; he laulavat, juoksevat ja ovat iloisia; onpa heillä myös pienet, kauniit hevoset, kultaiset ohjakset ja hopeaiset satulat. Silloin kysyin yrttitarhan omistajalta, ketkä ovat nämät lapset. Ja hän vastasi: he ovat semmoisia lapsia, jotka kernaasti rukoilevat, oppivat ja ovat hurskaita. Silloin sanoin: hyvä mies, minulla on myös poika, pieni Hannu Luther, eikö saisi hänkin päästä yrttitarhaan, että hänkin saisi syödä moisia kauniita omenia ja ratsastaa moisilla pienillä hevosilla ja leikkiä näiden lasten kanssa? Kyllä, vastasi mies, jos hän kernaasti rukoilee, oppii ja on hurskas, niin saa hänkin tulla yrttitarhaan, ja Lippus ja Jost (Hannun leikkitovereita) myöskin, ja kun kaikki tulevat tänne, saavat he huiluja ja kitaroita, saavat tanssia ja ampua pienillä Joutsilla — —. Sano terveisiä Leena-tädille ja anna hänelle suutelo minun puolestani.
Rakas isäsi Martinus Luther."
Semmoinen oli tuo tuima Luther yksityisenä ihmisenä ja perheenisänä. Hänelle oli onnellinen oma koti sinä "vahvana linnana", jossa hän nautti rauhaa ja virkistystä ulkomaailman pauhinasta huolimatta. Hänen asemansakin oli jossakin määrin muuttunut. Hän ei enään ollut yhtä paljon kuin Wormsissa ja Augsburgin valtiopäiviin saakka sotamies kuumimmassa tulessa. Hän oli enemmän neuvonantaja ja johtaja, ei ainoastaan hengellisenä vaan valtiollisenakin. Vielä sai hän kokea sen surun, että vaaliruhtinas Juhana kuoli 16 p. Elokuuta 1532. Hänen poikansa ja seuraajansa, Juhana Fredrik, oli tosin nuori mutta vakava ja vilpitön kristitty, ja Luther oli yhä hänen syvimmän kunnioituksensa esineenä ja neuvonantajanansa valtiollisissakin kysymyksissä. Usein kyllä osoittautui entinen munkki tarkkanäköisemmäksi kuin varsinaiset valtiomiehet. Kun Augsburgin valtiopäivien aikana keisari, paavi ja Ranskan kuningas yhteisillä voimilla päättivät kukistaa kerettiläisyyttä, kirjoitti Luther pilallisesti: "Paavi on kyllä in nomine domini (Herran nimessä) luvannut panna henkensä ja tavaransa alttiiksi keisarin puolesta samoinkuin ranskalainenkin par ma foi (kunnian sanallaan). Tosin mitä pyhin liitto, mainio kappale non credimus (emme usko) pykäleessä. Mutta olen tri Martti Lutherilta itseltään kuullut, että jos paavi ja ranskalainen rupeavat sydämmestään hyviksi keisarillisiksi, niin tahtoo hän panna toisen silmänsä ja korvansa alttiiksi. Sillä herra par ma foi ei voi unohtaa onnettomuutta Pavian luona, ja herra in nomine domini on ensiksikin italialainen, joka jo on liiaksi; toiseksi florensilainen, joka on pahempi; kolmanneksi äpärä, joka on itse perkele, eikä vihdoin voi olla niin kovin iloinen Roman ryöstöstä, kuin miksi hän teeskentelee." Luther tiesi todeksi mitä hän raamatussaan oli lukenut, ettei liittoihin ole luottamista.
Kun ei ole tarkoituksena seurata reformatsioonin kaikkia vaiheita Augsburgin valtiopäivien jälkivuosina, otamme tähän ainoastaan muutamia eri kohtauksia, jotka likemmin liittyvät Lutheriin persoonallisesti. Valtiopäiväpäätös oli mitä uhkaavin, ja kun katoliset Tammikuussa 1531 kokoontuivat romalaiseksi kuninkaaksi valitun Ferdinandin kruunaukseen Aachenissa olivat he jo tuumineet kaikkien katolisten liittoa evankeelisia vastaan.
Edellisessä on kerrottu evankeelisten puolustusliitosta Schmalkaldenissa. Lutherin järkähtämättömänä vakaumuksena pysyi, että uskon asioissa Jumalan sanan julistaminen oli taistelussa ainoa oikeutettu ase. Mutta selvästi näkyi, että keisari aikoi vedota miekkaan. Lutherille asetettiin kysymys, missä määrin vastustus oli luvallinen. Hänen mielipiteensä oli, että ainoastaan väkivallan torjuminen on luvallinen, ja siinä kohden menetelkööt ruhtinaat omantuntonsa mukaan. Säilyttääksensä rauhaa niin kauvan kuin mahdollista, julkaisi hän "varoituksen rakkaille saksalaisille". Tähän saakka sanoo hän rukoilleensa rauhan puolesta. Jos sota sittenkin syttyy, ei hän sitä kapinaksi tahdo sanoa, sillä paavilaiset menettelevät ilkeydestä ja vastoin jumalallista oikeutta. Jos siis keisari kutsuu sotaan evankeelisia vastaan, älköön kukaan antako siihen itseänsä käyttää, muutoin tulee hän osalliseksi ja syypääksi "sielunmurhaan", ja on avullisena tuhoamaan kaiken sen hyvän, jota evankeliumi on tuottanut. Lutherin hartaat rukoukset saivat rauhan säilytetyksi hänen kuolemaansa saakka. Mutta tuskin oli hän silmänsä ummistanut viimeiseen uneen, kun miekat jo välkkyivät ja kesti veritöitä melkein lakkaamatta koko vuosisadan kuluessa.
Alituisista sairauskohtauksistansa huolimalta teki Luther uupumatonta työtä saarnaajana ja kirjailijana, aina valmiina taisteluun millä taholla vihollinen ilmaantuikin. Uudestaan kastavat haaveilijat eivät suinkaan olleet Münzerin kanssa kukistetut. Päinvastoin tunkivat he aina jälissä kaikkialla missä vaan evankeliumillinen liike sai jalansijaa, eikä siis kumma, että heitä pidettiin suoranaisesti Lutherin reformatsioonin tuotteena. Hollannista tulleet uudestaankastajat, räätäli Johana Leideniläisen johtamina, olivat samoinkuin Münzer Myhlhausenissa päässet valtaan Mynsterissä, ja uudistivat siellä kaikki kymmenen vuotta myöhemmin, 1535, jo tunnetut epäjärjestykset "viimeisten aikojen pyhien" tapaan. Luther kyllä kääntyi ankarasti heitä vastaan, mutta ilman menestystä. Heidätkin täytyi kukistaa aseellisella voimalla. Tuskallista oli Lutherille, että Zwingliläistenkään kanssa ei saatu lopullista sovintoa aikaan, kaikista kokouksista, keskusteluista ja neuvotteluista huolimatta.
Kaikesta herttua Yrjön vastustuksesta huolimatta tunki evankeliumi yhä enemmän Sakseniin, ja sen mukaan kiihtyi siellä vainokin. Vainotut kääntyivät Lutherin puoleen pyytäen neuvoa. Tämä vastasi yksityisessä kirjeessä, jossa hän ankarasti moitti herttuata, ja sanoi, että niiden, jotka Jumalan sanan mukaan ovat vakuutetut, että pyhä ehtoollinen on nautittava molemmissa muodoissa, tulee ennemmin panna henkensä ja tavaransa alttiiksi kuin kieltää Kristusta. Kirje tuli yleisesti tunnetuksi, suuri joukko luterilaisia karkoitettiin Leipzigistä, ja herttua syytti Lutheria kapinan nostamisesta. Vaaliruhtinaan kehoituksesta vastasi Luther kirjasella, jossa hän tapansa mukaan ei säästänyt kovia sanoja herttuata vastaan, lohduttaen lämpimästi vainottuja. Ettei mistään kirjoista ollut apua, sehän oli luonnollista. Mutta ihmeellisesti johti Jumala tässäkin omiensa kohtaloa. Herttua Yrjö pysyi yhä evankeliumin ankarimpana vihollisena ja vainoojana. Hänen maahansa ei pitänyt sen päästä. Eivätkä mitkään Jumalan varoitukset saaneet tätä paatunutta Faraota pehmenemään. Hänen vanhin poikansa Juhana kuoli 1537 lapsetonna; nuorempi oli heikkomielinen ja kuoli hänkin. "Yrjö herttuan täytyy kuivettua kuin kirottu viikunapuu", lausui Luther. Herttuakruunun perillinen oli nyt Yrjön veli, Freibergin herttua Henrik, joka jo aikoja sitten oli liittynyt evankeelisiin. Estääksensä evankeelista ruhtinasta pääsemästä hänen perillisekseen, oli Yrjö-herltua hankkeissa jättää maansa Itävallan huoneelle, mutta ennenkun välittelyt olivat loppuun saatetut, kuoli herttua Huhtikuun 17 p:nä 1539. Uusi ruhtinas ryhtyi kohta maansa reformeeraamiseen. Itse Luther saapui Leipzigiin, ja suunnaton ihmisjoukko otti hänet vastaan. Toukokuun 23 p:nä saarnasi hän tuhansille. Vaaliruhtinaan vaunuissa lähti hän paluumatkalle. Tämä muisti nyt, että Luther joskus oli sanonut, että kyllä hän joskus vielä saarnaa Leipzigissä. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Erittäin tuskalliseen asemaan joutui Luther Hessenin maakreivin tähden. Tämä oli 20-vuotiaana nainut Saksenin herttuan Yrjön tyttären Katarinan. Mutta pian kyllästyi hän puolisoonsa ja, häpeällisesti rikkoen aviollisen uskollisuutensa, rupesi julkisesti elämään salavuoteudessa erään Margareta von der Sale'n kanssa. Hänen omatuntonsa kyllä soimasi häntä, eikä hän muutamiin vuosiin rohjennut nauttia Herran ehtoollista. Kun hän vaarallisesti sairastui, ilmoitti hän lääkärillensä kovat omantunnon vaivansa ja luuli voivansa parantaa elämänsä ainoastaan siten, että hän ottaisi Margaretan toiseksi vaimokseen. Siitä kuulusteli hän paitsi valtioviisasta Buceria myös Wittenbergiläisiä teoloogeja Lutheria ja Melanchtonia. Emme voi tässä kertoa kaikkia tämän tuskallisen välittelyn vaiheita. Lopputuloksena, oli että häntä neuvottiin vihityttämään itsensä salaisesti Margaretan kanssa, joka tapahtuikin muutamien, niiden joukossa Melanchtoninkin, läsnäollessa. Lutherin osanottoa tähän surkeaan kauppaan ei saa kaunistella eikä puhdistaa. Itsekin kärsi hän, mutta poikkeaminen oikealta tieltä on sittenkin oikeutetun moitteen alainen, ja tuotti se, kuten luonnollista on, varsin tuntuvia haittoja evankeeliselle liikkeelle. Merkillisempiä tapauksia oli Naumburgin hiippakunnan evankeliseeraus. Sikäläinen piispa, pfalzkreivi Filip, kuoli 1541. Vaaliruhtinas määräsi hänen seuraajakseen tunnetun evankeelisen opettajan Nikolaus von Amsdorffin, jonka sitten Luther juhlallisesti vihki ensimmäiseksi evankeeliseksi piispaksi.
Kuinka halukas keisari olikin tarttumaan aseisiin, esti sitä kuitenkin milloin sodat Turkkia, milloin ranskalaisia vastaan. Koetettiin sentähden uusia sovituskeinoja semminkin Regensburgin valtiopäivillä vuonna 1542. Riideltiin ja sovittiin yhdestä ja toisesta, mutta myönnettiin, ettei päästä mihinkään ilman Lutherin suostumusta. Keisari taipui siihen määrään, että lähetettiin juhlallinen lähetystö Wittenbergiin kuulustelemaan Lutherin mieltä. Vastoin tapaansa vastasi Luther johonkin määrin epäselvästi ikäänkuin suostuen, mutta samassa osoittaen, että sovinto oli mahdoton juuri katolilaisten puolelta. Niin kävikin. Mitä likemmäksi päästiin toisiansa ainakin näennäisesti, sitä jyrkempinä esiintyivät katoliset, ja sovintoyritykset raukesivat nyt kuten ennenkin tyhjiksi. Sen pitemmälle ei päästy vastaisillakaan valtiopäivillä.
Lutherin oppi kaikista vastustuksista ja inhimillisistä erehdyksistä ja heikkoudesta huolimatta voitti kyllä alaa. Mutta itse oppi-isän ruumiilliset voimat heikkenivät heikkenemistään. Henkiset voimat pysyivät kuitenkin ihmeellisesti virkeinä. Lukuisia uusia kirjoja julkaisi hän, milloin vaan tarve vaati, yhtä tuoreita ja pontevia kuin milloinkaan; hänen kirjevaihtonsa oli yhtä ahkera kuin ennenkin, saarnaajana esiintyi hän aina kun sairauden tuskat suinkin sallivat, ja luentojansa suoritti hän, lopettaen Moseksen ensimmäisen kirjan selitykseen Marraskuussa 1545. Kuulijoillensa lausui hän silloin: "Siinä nyt on rakas Genesis. En jaksa enään, olen heikko, rukoilkaa puolestani, että Jumala minulle soisi hyvän, autuaan ero-hetken." Eikä hän enään mitään luentoa pitänyt.
Se kirkkokurin ja yleisten tapojen löyhtyminen, jota hän Wittenbergissä huomasi, suretti häntä suuresti. Semmoisetko ovat evankeliumin saarnan hedelmät! Varoituksista ja neuvoista ei tullut mitään parannusta. Kuten ainakin oli tapojen turmelus yhä suurempi mitä ylemmäksi yhteiskunnallisella asteikolla noustiin. Luther ei suinkaan peitellyt ruhtinaiden eikä virkamiesten syntejä. Mutta ärtyneenä ja sairaana kun hän oli, halusi hän vetäytyä pois maailman melusta ja asettua johonkin rauhalliseen sopukkaan. Amsdorfin ystävällisestä kutsumuksesta lähti hän Heinäkuussa 1545 Naumburgiin virkistysmatkalle. Sieltä kirjoitti hän vaimolleen: "Mielelläni tekisin niin, ettei minun enään tarvitsisi palata Wittenbergiin. Tahdon siis maleksia ympäri maailmaa ja mieluummin syödä kerjäläisleipää kuin kiduttaa viimeiset päiväni Wittenbergin säännöttömässä menossa." Missä määrin tämä oli hänen todellinen aikomuksensa on vaikea sanoa. Ainakin nosti se hälytystä sekä yliopistossa että vaaliruhtinaan hovissa, joiden puolesta lämpimästi kehoitettiin häntä jäämään, eikä siirtymisestä mitään tullut. Naumburgista lähti Luther Merseburgiin, jossa hän vihki piispaksi Anhaltin ruhtinaan Yrjön. Leipzigin ja Torgaun kautta palasi hän Elokuun puolivälissä Wittenbergiin. Matkallaan oli hän, mikäli vaan voimia riitti, saarnannutkin.
Lutherin kotiseuduilla Mansfeldissa harjoitti semminkin kreivi Albrecht raskasta sortoa alamaisiansa kohtaan, ja oli sitä paitsi kiihkeässä riidassa veljensä Gebhardin kanssa. Luther oli useampaan kertaan nuhdellut ja varoittanut veljeksiä. Mutta nyt kutsuttiin hän persoonallisesti kotiseutuunsa sovittamaan perheriidat. Luther lähtikin matkaan Lokakuussa, mutta samaan aikaan ryntäsi Henrik Braunschweigiläinen asevoimalla maahan valloittaaksensa sitä. Yritys torjuttiin, mutta sovinnon hieromisiin ei ollut aika otollinen. Tammikuussa lähti Luther uudestaan matkalle Mansfeldiin 3:n poikansa parissa. Matka oli vaivaloinen, semminkin oli kulku Sale-joen poikki ajojään tähden vaarallinen. Kylmettymisestä sairastui Luther, mutta parani odottamattomasti pian ja saarnasi Eislebenissä Tammikuun 31 p:nä. Hänen varsinainen tehtävänsä, sovinnon rakentaminen Mansfeldin kreivien suvussa, edistyi varsin hitaasti juristien vehkeiden tähden, arveli Luther. Vasta Helmikuun 16 p:nä saatiin vihdoin sovinto aikaan. Suuresti iloitsi siitä Luther, joka jo Joulukuussa oli kreivi Albrechtille kirjoittanut, että hän mielellänsä astuisi hautaansa, kunpa vaan hän sitä ennen näkisi rakkaat maansa hallitsijat yksimielisinä. Hyvillään siitä, että hän oli saanut rauhan palautetuksi kotiseudullaan, tahtoi hän mitä pikimmin lähteä paluumatkalle. Mutta seuraavana päivänä oli hän huononvoipa; toipui kuitenkin siksi, että hän tavallisessa seurassaan söi illallisensa iloisesti jutellen vakavia ja pilojakin. Makuuhuoneeseensa mennessään kohtasi häntä ankara rinnanahdistus. Apua annettiin minkä voitiin, ja sairas nukkui sohvallaan kl. 10:neen. Silloin nousi hän ja astuessaan makuuhuoneeseen lausui: "Sinun käsiisi annan minä henkeni; sinä olet minut lunastanut, uskollinen Jumala. Rukoilkaa Herramme Jumalamme ja Hänen evankeliuminsa puolesta, sillä paavi kovasti ahdistaa häntä." Pari tuntia nukahti hän, mutta heräsi yhä kovempaan rinnanahdistukseen. "Voi Herra Jumala, kuinka minua kivistää. Kaiketi minä tänne Eislebeniin, jossa olen syntynyt ja kastettu, jäänkin." Lähimmäiset ja lisäksi itse kreivi Albrecht vaimonsa kanssa saapuivat sairasvuoteelle. Hänen viimeisen rukouksen kirjoitti paperille eräs läsnäolija. "Oi taivaallinen Isäni, Jumala ja Herramme Jesuksen Kristuksen Isä, sinä kaiken lohdutuksen Jumala, kiitän sinua, että olet minulle ilmaissut rakkaan poikasi Jesuksen Kristuksen, johon minä uskon, ja jota olen saarnannut ja tunnetuksi tehnyt, jota minä olen rakastanut ja ylistänyt. Rukoilen sinua, Herrani Jesus Kristus, suo minun uskoa sieluraukkani sinun haltuusi. Oi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy jättää tämä ruumis ja minä temmataan tästä elämästä, niin tiedän varmaan, että tulen olemaan ijankaikkisesti sinun luonasi, ja ettei kukaan riistä nyt minua sinun kädestäsi. Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa." Useampaan kertaan huudahti hän: "Isä, sinun käsiisi annan minä henkeni." Vähitellen vaikenivat rukoukset ja loppu lähestyi. Silloin kysyi häneltä Jonas Justus: "Kunnioitettu Isä, tahdotteko te kuolla sen Kristuksen uskossa ja siinä opissa, jota olette saarnannut?" Luther vastasi selvästi: "Tahdon", ja se oli hänen viimeinen sanansa. Hänen henkensä oli löytänyt oikean isänmaansa. "Kuolema, kussa on sinun otas? Helvetti, kussa on sinun voittos?"
* * * * *
Vaaliruhtinaan käskystä oli Luther haudattava Wittenbergiin, vaikka Mansfeldin kreivit toivoivat saada laskea hänen ruumiinsa kotiseudun maahan. Sitten kun ruumis 19 p:nä oli siunattu Andreaankirkossa, saatettiin se seuraavana päivänä kaupungista suurella juhlallisuudella, itse Mansfeldin kreivi ratsuväen johtajana, vahvan ihmisjoukon seuratessa ja kirkonkellojen soidessa. Yhtämittaisessa juhlakulussa saatettiin ruumis Wittenbergiin, johon se saapui 22 p:nä aamulla. Yliopisto ja porvaristo oli Elsterportilla vastaanottamassa. Juhlakulun johtajina olivat molemmat Mansfeldin kreivit ratsuväkineen. Ruumisvaunujen jälessä ajoi leski pienissä vaunuissa, sen perässä pojat ja sukulaiset, vihdoin yliopiston jäsenet, kaupungin neuvosto ja kansaa mikä jaloille kykeni. Linnankirkossa saarnasi Bugenhagen, jonka jälkeen Melanchton piti lämpimän muistopuheen vainajasta. Ruumis haudattiin saarnastuolin läheisyyteen.
Suurta surua ja pahoja tulevaisuuden aavistuksia nosti tieto Lutherin kuolemasta kaikissa evankeelisissa. Hänen valtaava persoonansa oli saanut pahimmat torjutuiksi, miekat tupessa pysymään. Himojen hillitsijä, mahtava rukoilija oli poissa, mikä enään voisikaan estää kauvan kokoontuneita polttoaineita ilmi tuleen syttymästä! Niin kävikin. Monta kuukautta ei kulunutkaan ennenkuin n.s. Schmalkaldenin sota oli täydessä käynnissä.
Romalaiset olivat ilmi-ilossa. Heidän pahin vihollisensa, ja, kuten luulivat, evankeelisen liikkeen ainoa tuki oli murtunut. Nyt saivat rauhassa häväistä suuren miehen muistoa, joka häpäiseminen kyllä on jatkunut meidän päiviimme saakka. Mutta tahtomattansakin on itse katolinen kirkko suuressa määrässä puhdistunut Lutherin reformatsioonin kautta.
Usko kilpenään ja rukous ainoana aseenaan seisoi Luther pelotonna Jumalan sanan vankalla kalliolla hänen työtänsä ja henkeänsä uhkaavimpien vaarojen hetkinä. Rukouksillaan tukki tämä uskonsankari jalopeurojen suut, asetti myrskyt, pidätti miekat. Hänen voimansa salaisuus oli siinä, että se Jumala, jolle hän esitti tarpeensa, huolensa ja tuskansa, oli hänen edessään niin elävänä persoonana kuin ikinä maallinen isä lapsensa edessä. "Vaikka vanhat kronikoitsijat eivät saakaan meitä uskomaan, että Luther Wartburgissa viskasi mustetolpponsa perkelettä vastaan, jonka hän luuli elävänä näkevänsä edessään, - niin on kuitenkin totta, että hän siellä taisteli perkeleen kanssa. Ne valtaavat tapaukset, joissa hän oli ollut mukana, se suunnattoman suuri edesvastaus, joka painoi häntä, hänen täydellinen yksinäisyytensä ja pakollinen toimettomuutensa, hänen sieluntuskansa alotetun työn kohtalon tähden, ruumiilliset kärsimykset, tämä kaikki oli kyllä omansa herättämään hänen sielunsa syvyydessä uinailevan synkkämielisyyden. Ihmekö siis, että hän luuli näkevänsä helvetin voimat ruumiillisessa muodossa. Kevytmielinen pila nauraa hänen perkeleenuskoa. Mutta Luther oli itse taiteellisesti luova persoonallisuus, kova kuin timantti, eikä mikään kylmän, värittömän ajattelemisen mies, ja hänen maailmankäsityksensä oli kyllä hänen sisimmän olentonsa kaltainen: hän ei taistellut kristillisen totuuden, vaan Herran Kristuksen puolesta; ei raamattukirjan, vaan siinä elävän Jesuksen Kristuksen puolesta; ei paavilaitoksia, vaan Antikristusta vastaan; ei valhetta, vaan perkelettä vastaan. Se joka surkuttelee tämän miehen 'taikauskoa', se joka paheksuu, ettei hän pysähtynyt aistimaailman ilmausten kynnykselle, vaan mursi auki henkimaailman portit, se on liian pieni käsittämään Lutherin suuruutta."
Valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset kasaantuivat hänen ympärilleen, mutta kuinka houkuttelevilta ne näyttivätkin hänen työnsä menestymiselle, eivät ne sittenkään eksyttäneet häntä; jokaisen ajatuksen siitä, mikä saattoi näyttää maallisten etujen kannalta hyödylliseltä, hylkäsi hän ratkaisevasti. Historia todistaa, että hänen pysymisensä yksinomaan uskonnollisella pohjalla ja hänen vastustajiensa alituinen takertuminen valtiollisiin vehkeisiin pelasti reformatsioonin epätoivoisimmiltakin näyttävistä vaaroista. "Luther ei palvellut lihaa, vaan henkeä, hän ei tahtonut hallita ruumista, vaan sielua; hän ei ollut mikään yhteiskunnallisen emansipatsioonin taistelija, vaan omantunnon vapauttaja, ei mikään kansanvapauden vartija, vaan evankeliumin, pyhän hengen, rakkauden ja uskonnon väkevä suojelusmuuri." Mutta kaikki tämä, omantunnon vapaus, yhteiskunnallinen emansipatsiooni, kansanvapaus, ne ovat suljetut uskonnolliseen uudistukseen, niinkuin sydän on suljettu pähkinän kuoreen. "Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät teille annetaan."
"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te taitaisitte sanoa tälle vuorelle: siirrä sinut tästä sinne." Epäuskoinen pudistaa päätänsä, mutta loistavammin eivät ole nämät sanat toteutuneet milloinkaan kuin Lutherin reformatsioonissa. Lutherin usko siirsi keskiajan järkähtämättömältä näyttävän alppivuoren ihmiskunnan hartioilta, raivaten tien avonaiseksi uudelle edistymisen aikakaudelle.