MARTTI LUTHER

Elämäkerta

Kirj.

A. MEURMAN.

Kansanvalistus-Seura, Helsinki, 1901.

K. Malmström'in kirjapaino, Kuopio.

SISÄLLYS:

    I. Paavikirkko XV vuosisadalla.
   II. Ase taotaan.
  III. Kiirastulessa.
   IV. Opettajana.
    V. Luther reformaattorina.
   VI. Taistelutantereella.
  VII. Tunnustus maailmanvallan edessä.
 VIII. Taistelu eksyneitä veljiä vastaan.
   IX. Reformatsiooni juurtuu.
    X. Augsburgin valtiopäivät.
   XI. Rauha myrskyssä.

I.

Paavikirkko XV vuosisadalla.

Kauvas oli romalais-katolinen kirkko, Kristuksen seurakunta, muuttuessaan aikojen kuluessa paavi-kirkoksi, vieraantunut perustajansa hengestä ja pyhän raamatun opista. Hänen sijalleen, joka oli lausunut: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli asettunut kruunattu pappi, paavi, joka piti oikeutenaan, ei ainoastaan pyhän Pietarin seuraajana vaan itse Kristuksen käskynhaltijana harjoittaa korkeinta valtaa kuninkaiden ja kansojen yli, lahjoittaa kruunuja ja maita, sekä riistää ne niiltä, jotka eivät nöyrästi uhranneet henkensä ja tavaransa paavin käskyjen ja tuomioiden toimeenpanemiseen. Politiikin kaikissa synkeimmissäkin sokkeloissa tavattiin paavi ja hänen lähettiläänsä, joiden edessä vapisivat sekä hallitsijat että hallitut. Yllyttäen keskinäisiä riitoja ruhtinaiden kesken ja kansojen kapinoita sai paavi aikaan täydellisen anarkiian, heikontaen siten kaikkia yhteisiä yrityksiä hänen sortovaltansa rajoittamiseksi. Jokaisessa elämän tärkeässä tapauksessa, jokapäiväisen työn lomassa, tunsi maallikko kirkon kaikkivaltiaan käden päällänsä; kirkon seitsemän sakramenttia pyhitti hänen vaelluksensa kehdosta hautaan. Paavilla oli rajaton valta kumota maallisen oikeuden tuomiot ja vapauttaa kansalaisvelvollisuuksista ja pyhimmänkin valan pitämisestä. Hän sitoi tahi päästi ei ainoastaan synnit maan päällä vaan vielä vapautti kiirastulesta haudan toisella puolella, aina sen mukaan kuin asianomainen osoitti katumuksensa - rahanmaksulla. Ja rahankiskominen mitä avonaisin ja törkein olikin vihdoin kaikkien kirkollisten laitosten ja menojen lopputarkoitus. Enemmän kuin mikään muu kansa oli Saksan "rehellinen ja uskonnollinen kansa" joutunut paavien lypsykarjaksi. Tämä alennustila nosti kyllä katkeraa vihaa isänmaan ystävissä ja veronmaksajissa. Ne surkuttelivat kyllä, että hyvä Saksan raha tulvaili Italian prelaattien taskuihin. Mutta eivät he tästä vihastaan saaneet voimia niiden kahleiden murtamiseen, joita oli lujiksi takonut hengellinen pimeys. Ainoa tehokas ase oli hengellinen uudistus ja herännyt omatunto. Valistuneimmat viidennentoista vuosisadan lopulla aavistivat ja kiihkeästi odottivat auringon nousemista keskiajan pitkän yön jälkeen.

Paavit eivät kuitenkaan ymmärtäneet ajan merkkejä. He eivät rahankiskomisessaan säästäneet ketään, ei edes papistoa, jonka verottamista valtion ja yhteiskunnan hyväksi he pitivät törkeimpänä rikoksena. Mutta omaksi edukseen veloittivat paavit papistoa sitä tuntuvammin. Niinpä täytyi piispojen lunastaa valtuskirjansa ainakin 10,000 guldenilla. Sen lisäksi täytyi heidän suorittaa rohkeita summia n.s. palliumista, joka kyllä ei ollut muuta kuin valkoinen villainen vyö, mutta juuri siihen oli yhdistetty viran itse pyhyys. Pappispaikkoja myytiin Roomassa julkisesti "kuten pörssissä ainakin". Niitä annettiin joskus rikkaille kauppahuoneille vuokralle. Miehen kunto ja kelpoisuus ei tullut kysymykseenkään. Itse paavi Hadrian valittaa, että Romassa kokit ja aasinajurit pääsivät tuottaviin papillisiin virkoihin. Mahtavat prelaatit saivat haltuunsa useita pappispaikkoja. Tulot niistä ne sitten antoivat vuokralle tahi hoitivat kappalaisten kautta, käyttäen semmoisina heillä palvelleita kokkeja, tallirenkejä, laulajia tahi ilveilijöitä. Nuoria aatelisherroja määrättiin kaupungeissa tuomiokapitulien jäseniksi. Mitään kirkollista tointa he eivät suorittaneet, vaan tekivät öillisillä retkillään kaikenmoista väkivaltaa porvareille ja hätyyttivät heidän naisiansa.

Minkälainen alhainen papisto oli, on jo tästä selvä. Maalaispapit elivät usein suuressa köyhyydessä ja heidän paras tulolähteensä olivat sielumessut, joita sentähden kiivaimmin puolustettiin vastaisia reformaattoreja vastaan. Naimattomuus kun oli heille säädetty, pitivät he julkisesti jalkavaimoja taloissaan, mutta sekin heille sallittiin määrättyä veroa vastaan. Munkit, nämät paavikunnan varsinaiset soturit, nimellisesti köyhyyteen ja kerjuulla elämiseen velvoitetut, elivät luostarin rikkailla varoilla upeasti ja harjoittivat luostarin ulkopuolella mitä ilettävämpää epäsiveyttä. Eräs benediktiinimunkki kertoi nauraen: "meidän miehemme syleilevät jokaista vastaan tulevata naista, eikä mikään palvelustyttö helposti pääse heistä suutelemattomana." Eivät olleet naisluostaritkaan paremmassa huudossa. Nunnat kävivät muodikkaasti puettuina tanssiaisissa ja toimittivat semmoisia luostareissaankin. Jotkut aikalaiset kertovat näistä luostareista suorastaan uskomattomia asioita.

Ja koko tämän suuren hengellisen koneiston päänä ja hallitsijana oli pyhä isä, Roman paavi. Jos olikin turmelus ylhäisessä ja alhaisessa papistossa kauhistuttava, niin tavattiin Pietarin valtaistuimella usein miehiä, jotka hekumallisuudessa, julmuudessa ja kaikenlaatuisissa rikoksissa etsivät vertaisiansa. Mainittakoon tässä esimerkkinä ainoastaan paavi Aleksanteri VI (1492-1503) joka jo 25:den vuoden ikäisenä korotettiin kardinaaliksi, ja Valencian arkkipiispana vietti mitä hurjinta elämää. Se ei estänyt hänen valitsemistansa paaviksi, jommoisena hän kehitti pahat viettinsä, kunnian- ja rahanhimonsa sekä irstaisuutensa huippuun saakka. Alituisesti vehkeili hän hankkiaksensa itselleen ja äpärälapsilleen, semminkin pojallensa Cesar Borgialle, joka rikoksissa oli isänsä vertainen, väkivallalla ja juonillansa ruhtinaallisia alusmaita. Paavilliset eivät kieltäneetkään tällaisia tosiasioita, vaan rohkenivat niitä julkeimmalla tavalla puolustaa. Niinpä kirjoitti Leo X:nen hoviherra Sylvester Prierio: "Epäilemätöntä on, ettei kirkolliskokous eikä koko maailmakaan voi tuomita tahi viralta panna paavia, vaikka tämä olisikin siksi rietas, että hän johtaisi joukottain ihmisiä perkeleen luo."

Valituksia kuului monelta taholta. Puhumattakaan kansarunoilijoista ja monenlaatuisista irvihampaista, nostettiin kyllä itse kirkolliskokouksissakin vakavia vaatimuksia kirkollisten olojen parantamisesta. Kun kovalta otti, täytyi paavien joskus suostua myönnytyksiin, mutta hienolla diplomatiiallaan tiesivät he piankin tehdä ne tyhjiksi. Yksityisiä hartaita intoilijoita ilmaantui tuon tuostakin, jotka yrittivät saada aikaan puhtaampaa elämää ainakin luostareissa. Mutta heidän ponnistuksensa rajoittuivat ainoastaan ulkonaisiin seikkoihin; itse juureen he eivät rohjenneet eivätkä ymmärtäneet tarttua. Sama oli laita niiden valitusten, joita maallisten hallitsijain puolesta nostettiin. Itse paavivaltaan eivät hekään rohjenneet koskea. Näennäisesti oli siis paavivalta vielä yhtä luja kuin niinä aikoina, jolloin paavit nöyryyttivät Saksan keisareita, ja jolloin Gregorius VII sai Henrikki IV katuvaisena polvistumaan eteensä Canossan linnassa. Mutta sittenkin oli paavi-istuimen perustukset monella tavalla ja monelta taholta ontoiksi kaivetut. Että sillä kuitenkin oli syvät juuret aikakauden ajatustavassa, sitä todistaa se sitkeä vastarinta, jota paavi refomatsioonin aikana ja sen jälkeen vielä saattoi asettaa jokaista uudistusta vastaan.

Ylläkuvatuissa oloissa ei voi olla puhettakaan mistään varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, ei edes mistään ulkonaisesta kirkollisesta kurista. Jumalanpalveluksia suoritettiin tosin suurella loistolla. Kansa, hurmaantuneena kirkon mystillisistä menoista, taipui vielä nöyrästi, mutta Jumalan henki oli kokonaan kadonnut. Kirkon seremoniiat olivat muuttuneet ulkonaisiksi tempuiksi, joita konemaisesti suorittivat papit, ymmärtämättä niiden symboolista merkitystä paremmin kuin seurakunnan jäsenetkään. Suuret ja loistavat juhlakulkueet houkuttelivat kansaa muiden huvitusten puutteessa. Tätäkin kansan tarvetta koki kirkko monenmoisilla keinoilla tyydyttää. Semminkin pääsiäisaikana, jolloin kristityn tietysti tulee iloita, muuttui kirkko varsinaiseksi teaatteriksi, jossa näyteltiin kohtauksia Kristuksen elämästä ja kärsimisestä. Mitä tässä joskus saattoi olla ylevätäkin, se höystettiin kaikellaisilla ilveilyillä, joissa tyhmä perkele oli päähenkilönä, ja tehtiin viittauksia paikkakunnallisiin oloihin ja henkilöihin säästämättä pappeja ja munkkeja. Koko meno muuttui suorastaan karnevaali-ilveilyksi, kansanhuvien alhaisimmaksi laaduksi. Maaseutupappi, joka ei voinut komeilla teaatterinäytöksillä kilpailla kaupunkien kanssa, teki kuitenkin parastansa itse ruveten ilveilijäksi. Mikä matki kukonlaulua, olihan kukko valppauden esikuva, mikä hanhena kaakotti; mikä kiskoi aasin kirkkoon, olihan aasi ollut todistajana Jesuksen syntymisessä; mikä kertoi ruokottomia juttuja papeista ja munkeista, jopa itse pyhästä Pietarista. Semmoinen oli ilo Kristuksen ylösnousemisen johdosta.

Kristuksen lunastustyö ja vanhurskaus uskosta oli kokonaan joutunut unohduksiin. Ei ollutkaan kellään luvallista lähestyä tätä ankaraa tuomaria, joka tavallisesti kuvattiin ruoska kädessä. Välittäjänä oli käytettävä hänen äitiänsä, pyhää Jumalansynnyttäjää neitsy Mariaa. Kuvaava on eräs kertomus papista, joka hyvin hartaasti ja säännöllisesti luki "Avemariansa". Hänelle ilmestyi itse Kristus, joka sanoi: "Äitini on hyvin mielissään tästä rukouksestasi ja rakastaa sinua sentähden, mutta muista kuitenkin minuakin rukoilla." Pappi vastasi: "Herra, en tiedä kuinka sinua rukoillaan." Myöskin pyhää Annaa, Marian äitiä, josta emme mitään tiedä, ruvettiin yhä yleisemmin ja hartaammin välittäjänä rukoilemaan. Näiden lisäksi oli vielä epälukuinen joukko pyhimyksiä, miehiä ja naisia. Heillä oli itse kullakin eri armolahjat ja tehtävät. Jokaisella maalla, kaupungilla ja kylällä oli oma suojeluspyhimyksensä, niinpä esim. Suomella pyhä Henrik. Samoin jokaisella ammattikunnalla: opiskelevalla nuorisolla pyhä Gregorius; juristeilla p. Ivo, maalareilla p. Lukas, suutareilla p. Crispinus j.n.e. Ruttotaudista pelasti p. Rochus, silmätaudeista paransi p. Ottilia.

Rukoilevan into kiihtyi, jos näistä pyhimyksistä oli saapuvilla joku aineellinen muistomerkki, vaikkapa vaan hammas tahi muu luupalanen, vaatetilkku tai hiussuortuva. Muunlaatuisiakin pyhiä jäännöksiä löytyi monenmoisia: palanen Noan arkkia, Moseksen ja Aaronin sauvaa, Kristuksen kehtoa ja ristiä. Näitä kallisarvoisia esineitä möivät lukuisat kulkukauppiaat. Jokaisen kirkon täytyi niitä hankkia suuri kokoelma, sillä niistä riippui paikan pyhyys ja uskovaisten luku, sekä niistä kertyvät tulot. Erittäin kallisarvoisia olivat neitsy Marian ja Kristuksen vaatekappaleet, ja runsas varasto heillä näyttää olleenkin, sillä Kristuksen ihokkaita on useampia, enin tunnettu Trierissä, jossa se vielä meidän aikanamme on pantu näytteelle uskovaisten palveltavaksi, tuottaen ne runsaita anekkia ja terveyttä sairaille. Niinkin järkevä ja hurskas hallitsija kuin reformatsioonin aikuinen Saksenin vaaliruhtinas Fredrik Viisas, oli erittäin ahkera pyhien jäännösten kokoilija. Wittenhergiin perustamallensa kirkolle lahjoitti hän niitä runsaan kokoelman. Erittäin tuottavia apulähteitä paavien pohjattoman rahatarpeen täyttämiseksi olivat pyhiin vaellukset. Vaikka epälukuisilla kirkoilla oli syntien anteeksi antamisen aarre, olivat kuitenkin toiset erittäin suosittuja, semminkin tietysti itse Rooma. Mutta matka sinne oli sekä vaivaloinen että kallis. Sentähden oli Roomaan vaeltaville keksittävä joku erityinen viehätin. Sitä varten sääsi paavi Bonifacius VIII, että vuotena 1300 oli vietettävä riemuvuosi, jolloin Roomaan vaeltajille oli myönnettävä erityisesti vaikuttava synninpäästö. Yritys menestyi siksi loistavasti, että paavi Clemens VI julisti vuoden 1350 riemuvuodeksi, ja paavi Paavali vihdoin määräsi lopullisesti joka 25:nen vuoden riemuvuodeksi. Tiedettiin kyllä että kertyneet rahat käytettiin paavien ja heidän suosikkiensa, miesten ja naisten, irstaan elämän ylläpitämiseksi. Sitä ei voitu Paavilaisten puolelta kieltääkään. Mutta, sanoivat he, kun sinä ostat haluttua tavaraa kauppamieheltä, et kysy etkä huoli mihin hän käyttää rahasi. Siinä kylliksi, että sinulla on tavara kädessäsi. Ja siihen tyytyivät kai hurskaat vaeltajat.

Viisikolmatta vuotta oli sittenkin pitkä aika, kun menot olivat jokapäiväisiä. Täytyi siis hankkia myös jokapäiväisiä tuloja. Siihen oli anekkikauppa omansa. Rahalla saatiin anekkia tehdyistä ja vasta tehtävistä synneistä, vapautusta kiirastulesta ostajalle itselle ja jo aikoja sitten kuolleille, jos joku säälistä otti vainajan puolesta maksaaksensa. Siinä ei suinkaan myyjä tinkinyt. Auliisti voitiin ostaa vapautta kiirastulesta esim. 50,000 vuodeksi, mutta olihan ijankaikkisuus loppumaton, ja oli siis vielä tilaisuus ostaa sitä vaikka kuinka moneksi tuhanneksi vuodeksi.

Munkki- ja nunnaluostareita oli epälukuisia ja yhä uusia syntyi. Niiden asukasten laiskuus ja irstaisuus oli kyllä tunnettu ja jokaisen suussa. Mutta sittenkin pysyi kansassa jonkinmoinen kunnioitus heitä kohtaan. Täytyyhän hämmästyä, kun näkee semmoisen hurskaan ja oppineen nuoren miehen kuin Lutherin, astuvan luostariin löytääksensä siellä rauhaa sielullensa. Olihan se tosiasia olemassa, että nämät miehet ja naiset olivat luopuneet maailmasta pyhittääksensä elämänsä yksinomaan Jumalalle. Olihan niissä ainakin jonkinmoinen pyhyyden loiste verrattuna maallikkopappeihin. Sentähden olikin munkeilla suurempi vaikutus kansaan. Ahkerammin kuin papit saarnasivat he, semminkin dominikaanit ja fransiskaanit. Kansa kävikin mieluummin ripillä luostarikirkoissa kuin seurakuntakirkoissa, josta syntyi kateus maallikkopappien ja munkkien välillä sekä alituiset riidat ja epäjärjestykset. Erittäin tärkeänä keinona, jolla maallikot saatiin kiintymään luostareihin, olivat n.s. veljeskunnat, jotka valitsemansa oman pyhimyksen palvelemista varten kokoontuivat juhlapitoihin siihen luostariin, johon veljeskunta oli liittynyt. Veljeskunnat olivat muodostetut keskiajan ammattikuntien tapaan, jäseninä oli niissä sekä miehiä että naisia, ja juhlapidot muuttuivat vähitellen mitä iloisimmiksi jopa riettaiksikin kemuiksi. Mutta sen ajan käsityksen mukaan siinä ei ollut mitään loukkaavaa. Jos juotiin ja mässättiin, niin tapahtuihan se pyhimyksen kunniaksi.

* * * * *

Ihmissydämmeen on häviämättömästi juurtunut synnintunne ja käsitys Jumalan vihasta syntiä vastaan. Henki janoo ja isoo, ja kun se ei löydä tietä sen tykö, jolla on elämän vesi, ja joka kutsuu luoksensa työtä tekevät ja raskautetut, kokee se omin neuvoinsa etsiä sitä rauhaa Jumalan kanssa, joka sille on välttämätön. Uhri oli pakanuuden keino jumalien lepyttämiseksi, ja se onkin ilmestystä puuttuvalle ihmiskunnalle luonnollinen. Uhrikäsitys oli pakanuudesta siirtynyt kirkkoon, kun se oli unohtanut, että se uhri, joka Jumalalle kelpaa, on murheellinen henki ja särjetty sydän. Pimeydessä vaeltaen etsivät ihmiset Jumalaa, multa hän oli liian korkealla ja istui vaan tuomitsemassa syntisiä. Lähestyä häntä isänä ei rohjennut syntinen muuta kuin Jumalan suosikkien, pyhimysten turvissa.

Ne, jotka syvimmin tunsivat syntinsä ja Jumalan vihan, yrittivät muun muassa paastoilla ja lihan kurittamisella sovittaa Jumalaa, mutta he saivat myös kokea, ettei se tie ikinä vie etsittyyn rauhaan ja sovintoon. Suurin joukko taas oli tuhlaajapojan tilassa, kauvas eksyneenä armahtavan isän kodista, eikä hänelle kukaan neuvonut paluumatkaa. Maailman ravalla täytyi hänen tyydyttää kalvaavaa nälkäänsä. Kuten sopimaton ruoka vaikuttaa tauteja ruumiissa, samoin synnyttää terveen henkisen ruoan puute sielutauteja. Keskiajan historia kertoo meille aikakautisista hengellisistä taudeista, jotka raivoivat kuten rutto ainakin, tarttuvaisena. Kirkko opetti, että Jumala oli sovitettava ulkonaisilla töillä, joista semminkin ansiollisia oli lihan kiduttaminen. Suurten maanvaivojen sattuessa, semmoisten kun esim. musta kuolema neljännentoista vuosisadan keskivaiheella, tuntuivat ne Jumalan vihasta lähteneiltä ja oli Hän siis erityisillä katumuskeinoilla sovitettava. Keksittiin niitä jos jonkinmoisia. Merkillisimpiä ilmauksia tällä alalla ovat n.s. flagellantit, itsensäruoskijat. Muodostui suuria joukkokuntia, miehiä ja naisia, jotka vaelsivat, papit ja ristit edellään, kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, laulaen katumusvirsiä ja vartaloa myöten alastomina, ruoskivat ne itseänsä veriin saakka. Melkein yli koko Europan levisi tämä tauti raivoten toista vuosisataa. Aluksi suosivat sitä paavit ja kirkonmiehet, mutta epäjärjestykset kävivät vihdoin niin suuriksi, että flagellanttien kulku ankarasti kiellettiin jopa vihdoin rangaistiin roviolla polttamisella. Siinäkin esimerkki, kuinka ihmishenki harhailee pimeydessä, kun siltä puuttuu Jumalan ilmestys.

Kuten jo on kerrottu, pidettiin katolisessa kirkossa vaellukset pyhiin paikkoihin erittäin ansiollisena ja runsaasti syntien anteeksi antamasta tuottavina. Miltä synkeämmäksi maalliset olot kävivät alhaisen kansan sortamisen, herrojen keskinäisten sotien ja vihdoin Turkin yhä uhkaavamman vallan kautta, sitä hartaammin oli apu hankittava myöskin pyhiinvaelluksilla. Yleensä sairaaloisessa hengellisessä mielentilassa syntyi tästäkin ajoittain varsinainen tauti. Kysymyksessä oli vaan, missä oli löydettävä pyhin ja siis tehokkain paikka. Rooma se kyllä oli, mutta sinne toki ei monikaan voinut vaeltaa. Jokainen pappi koetti saada oman kirkkonsa erittäin pyhäksi tunnustetuksi, ja kokoeli sitä varten yhä merkillisempiä jäännöksiä. Keinot olivat monenmoiset. Yksi esimerkki vaan. Messussa kohotti pappi ehtoollisleivän (monstransin) kansan katseltavaksi ja palveltavaksi, jolloin leipä muuttui Kristuksen todelliseksi lihaksi ja vereksi. Se oli kuitenkin uskoa siihen mitä ei näe. Mutta eräässä Brandenburgin pienessä kaupungissa Wilsnachissa oli tapahtunut se ihme, että leipä oikein ihmisten nähden muuttui veriseksi lihaksi. Paikan erityinen pyhyys oli sillä taattu, joten siitä tuli sangen käyty vaelluspaikka. Yhtä vähän kuin voimme löytää syyn, miksi raivoo milloin mikäkin tauti, yhtä vähän voimme tyydyttävästi selittää henkisten tautien syitä. Vuonna 1475 puhkesi semmoinen äkkiarvaamatta Saksassa ja kasvoi valtaavaksi liikkeeksi. Elävästi kuvaa sitä samanaikuinen saksalainen kronikoitsija Konrad Stolle. Hän kertoo, kuinka semminkin Thyringenin, Frankenin ja Hessenin maakunnissa suvella 1475 nuoria ihmisiä kahdeksan vuoden ikäisistä saakka vanhempien ja isäntien tietämättä kokoontui parinsadan suuriin joukkoihin ja lähtivät laulaen matkaan, punanen risti edellä, vaeltaaksensa "pyhän veren" luo Wilsnachissa. Siinä ei auttanut äitien kiellot ja rukoukset, ja jos lähteviä väkivallalla pidätettiin, joutuivat he raivoon ja sairastuivat. Sinänsä lähtivät he ilman rahaa, kerjäten ruokaa armeliailta ihmisiltä. Joukot paisuivat matkalla ja tauti levisi leviämistään. Äidit jättivät pienet lapsensa, palvelijat isäntänsä, tietämättä mihin oikeastaan mentiin, voittamattoman halun pakottamina. Kaupunkien täytyi vihdoin sulkea heiltä porttinsa eikä muu kuin joukkokuolema, joka syntyi tavattoman suurissa ja huonosti varustetuissa ihmislaumoissa, saanut villitystä ehkäistyksi. Tämänlaisia joukkokulkueita tapahtui tuon tuostakin mihin milloinkin, kuten esim. "mustan jumalan äidin" luo Altottingissä 1489, "pyhän veren" luo Sternbergissä 1492, vieläpä 1500 "pyhän Annan pään" luo Dyrenissä.

Näin vei hengellinen nälkä ihmisiä suoranaiseen raivoon. Mutta tässä paksussa pimeydessä pilkisti kuitenkin jokunen valonsädekin. Varsinaisia terveitä hengellisiä herätyksiä tapahtui aika ajoin kirkon ulkopuolella. Semmoinen oli se herätys etelä-Ranskassa, joka sai alkunsa Albigeois'en kylässä 12:nen vuosisadan lopulla. Siihen liittyneet ovat tunnetut yleensä Albigensien nimellä. Valtio ja kirkko käytti kaikkia keinojansa näiden hiljaisten kristittyjen kukistamiseksi, edellinen vainoten heitä leppymättömillä sodilla, jälkimäinen asettamalla varsinaisen tuomiolaitoksen, inkvisitsioonin nimellä, urkkimaan kerettiläisyyttä ja hävittämään kerettiläisiä kidutuksella ja polttorovioilla. Inkvisitsioonin ilkityöt täyttävät ihmiskunnan historian mustimpia lehtiä ja satatuhansittain luetaan sen uhreja. Mutta valtion miekka vaikka liittyneenä kirkon kerettiläisrovioihin ei pysty tukehuttamaan Herran henkeä, missä se todellakin on saanut jalansijaa ihmissydämmessä. Marttyyrien veri on se, joka kostuttaa Herran kylvämää siementä ja tekee sen hedelmälliseksi. Vielä tänä päivänäkin elää Albigensien jälkeläisiä Piemontin vuorilaaksoissa Valdensien nimellä.

Neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla nousi paavikirkon väärinkäytöksiä, myöskin pappien naimattomuutta, vastustamaan Oxfordin yliopiston professori Juhana Wiclif. Hän vaikutti ei ainoastaan opettajana vaan antoipa hän 1376 itse parlamenttiin memoriaalin kirkon "antikristillisyydestä". Paavi sai häntä vastaan aikaan oikeudenkäynnin, mutta sekä yliopisto että kansa kannatti Wiclifiä siksi lujasti, ettei rohjettu häntä langettaa harhauskoisena. Siitä huolimatta jatkoivat munkit ja papit taistelua, ja saivat vihdoin Lontoon yliopiston julistamaan hänen oppinsa vääräksi. Mutta sekään ei auttanut. Wiclif pysyi kuolemaansa saakka 1384 pappisvirassa jopa käänsi raamatun englanniksi. Konstanzin kirkolliskokous 1428 vihdoin vahvisti Lontoon yliopiston tuomion ja purkasi voimattoman vihansa polttamalla Wiclifin luut. Hänen oppilaitaan, joita sanottiin Lollardeiksi, koetettiin kirkon tunnetun tavan mukaan hävittää, mutta vielä reformatsioonin aikana oli heistä tuntuvia jälkiä ainakin yksityisissä perheissä. Tosikristityitä, vaikka eivät suoranaisesti nousseetkaan kirkon harhaoppia vastaan, oli itse kirkonkin helmassa. Mainitsemme niistä ainoastaan n.s. mystikoihin kuuluvat dominikaanimunkit Eckartin ja Taulerin, hartaasti uskonnollisina miehinä, joiden opin mukaan kristityn tulee hiljaisessa miettimisessä sulautua jumaluuteen, kuollen omasta itsestänsä ja koko aistimaailmasta, omistaaksensa siten korkeimman hyvän, itse Jumalan. Tauler vaikutti tuntuvasti Lutheriin, joka myös julkaisi samaan suuntaan kuuluvan tuntemattoman papin kirjoittaman "Saksalaisen teologiian". Mystikot lukuisine oppilaineen olivat nekin jonakuna terveellisenä suolana, vaikka eivät ajatelleet kirkon puhdistamista eivätkä siihen kyenneet.

Mutta tuuli puhaltaa, etkä tiedä mistä se tulee eikä mihinkä se menee. Kaukaisessa Röhmissä joutuivat Wiclifin kirjat slaavilaisen talonpojan pojan Juhana Hussin, s. 1369, käsiin. Hän opiskeli Pragin yliopistossa, jossa hän saavutti jumaluusopin bakkalaureuksen arvon. Semmoisena piti hän luennoita yliopistossa ja saarnasi Betlehemin kirkossa Wiclifin hengessä. Vaikka tämä oppi oli kielletty, liittyivät Hussiin useat yliopiston opettajat, ja hänen saarnansa vaikuttivat ei ainoastaan yleisöön vaan itse kuningas Wentseslaukseen. Mutta kirkko valvoi etujansa, Huss julistettiin pannaan, ja oikeudenkäynti häntä vastaan nostettiin 1410. Itse Pragin kaupunki julistettiin "interdiktiin", s.o. kaikki kirkot suljettiin eikä suoritettu mitään kirkollisia toimituksia: vihkimisiä, kasteita ja hautauksia. Huss muutti silloin kuninkaan kehoituksesta maaseudulle ja sai siellä lukuisia ja hartaita uskovaisia semminkin maan aatelistossa. Liike levisi ja kävi paavikirkolle uhkaavaksi. Asiata arvostelemaan ja tuomitsemaan kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Konstanziin silloisen kuninkaan Sigismundon käskystä, ja Huss, jolle kuningas oli antanut suojeluskirjan, saapui sinne oppiansa puolustamaan. Mutta Huss tuomittiin kerettiläiseksi, ja koska semmoiselle tehty vala, paavilaisten opin mukaan ei ole sitoava, rauhoittui Sigismundon omatunto, ja hän suostui Hussin polttamiseen 1415. Sanotaan Hussin, joka urheasti kesti pitkällistä kidutusta roviolla, lausuneen: Ne polttavat nyt hanhen (Huss merkitset; hanhea), mutta on tuleva joutsen, johon eivät pysty. Hussilaisliike hairahtui sen jälkeen varsinaiselta hengelliseltä alalta valtiolliseen, syntyi mitä verisimpiä sotia ja kauheinta hävitystä. Hussin ja hussiitien nimi oli sentähden mitä kiihkeimmin vihattu, eikä pahemmin voitu solvaista toisin ajattelevaa, kuin syyttämällä häntä hussilaisuudesta. Sillä oli hän jo leimattu polttorovion ansainneeksi. Hussin oppia ei voitu sittenkään kokonaan tukehuttaa. Suotiinpa sen tunnustajille vihdoin jonkinmoinen uskonvapaus, muun muassa kalkin nauttiminen Herran ehtoollisessa. Se jo oli tuntuva nöyryytys paavikirkolle. Mutta vaino alkoikin uudestaan, voimatta kuitenkaan kokonaan hävittää hussilaisia, jotka vieläkin elävät pienenä seurakuntana "Böhmiläisten veljesten" nimellä.

Siten tunkeutui erihaaroilta hengellisen valon säteitä kirkon haljenneiden muurien lävitse. Mutta kirkon itse perusteita uhkasi vähitellen elpyneet tieteelliset harrastukset. Kansanvaellukset ja niitä seuraava yleinen häviö oli saattanut vanhan kreikkalais-romalaisen kulttuurin kokonaan unohdukseen. Jumaluusoppi yksin edusti tiedettä, mutta kirkolliskokoukset olivat lopullisesti määränneet sen sisällyksen. Oppineiden asiaksi jäi yksinomaan määrättyjen opinkappaleiden rakentaminen filosooffiseksi järjestelmäksi. Vallassa oleva filosofia perustui taas keskiajalla kreikkalaisen ajattelijan Aristoteleen oppijärjestelmään. Kristinusko oli sovitettava siihen, ja epäilys Aristoteleen erehtymättömyydestä oli suoranainen rikos tieteen pyhyyttä vastaan. Pyhä raamattu oli kokonaan syrjäytetty, ja jumaluus-oppi kuivui sentähden pelkäksi muodollisuudeksi ja viisasteluksi. Tämä oppisuunta sanottiin skolastiikiksi, kouluopiksi, ja sen mukaan ratkaistiin kaikki hengelliset kysymykset.

Mutta jo 13:nella vuosisadalla tuli, ensin Italiassa, vanhojen kansojen kirjallisuus uudestaan tunnetuksi. Siinä avautui aivan uusi maailmankäsitys, siitä opittiin arvostelemaan ihmiselämätä, yhteiskuntaa ja valtiota toiselta kannalta kuin ummehtunut kirkko oli säätänyt. Tiede vapautui entisistä kahleistaan. Tämän suunnan miehet, joita yleensä sanottiin "humanisteiksi", harrastivat etenkin vanhojen kielten ja vanhojen klassikojen tuntemista. Tutustuen vanhan ajan raittiiseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, täytyi heidän luonnollisesti asettua kirkon säätämiä munkki- ja nunnaluostareita, pappien naimattomuutta, rehellisen työn ja maallisen yhteiskunnan halveksimista vastaan. Mutta hengellistä valoa humanistit eivät voineet löytää kirjallisista aarteistaan. Ne rakensivat turmeltumattoman muka ihmisluonteen pohjalle, ja se ulkonainen sivistys, joka oli heidän ihanteensa, pysyi yksinomaan esteettillisenä. Humanistien siveellinen käsitys ei vetänyt vertoja heidän tieteelliselle syvyydelleen. Uskonnollisella alalla tiede ei voi mitään rakentaa, se voi ainoastaan raivata tietä hengelliselle uudistukselle. Humanismin (eli renässansin, joksi sitä myös sanottiin) kirkkoa vastustavat opit lensivät kyllä yli koko Europan. Mitään hengellisiä uudistusta syvemmässä merkityksessä siitä ei ollut odotettavissa. Reformatsioonin historiassa tulemme tuntemaan tämän suunnan etevimmän edustajan Saksassa, mainion Erasmuksen. Hän oli, kuten humanistin tuli olla, hieno ja suuresti oppinut; hän taisteli kyllä kirkon ulkonaisia väärinkäytöksiä vastaan, mutta hän oli horjuva, pelkuri, itserakas, ja peräti vieras kristillisen hengen vaikutuksille. Reformatsioonin puolella oli hän kyllä, niin kauvan kun hän luuli, että kysymyksessä oli vaan vanhan vaatteen paikkaaminen uudella veran tilalla, mutta hän muuttui vastustajaksi, kun vaino ja vaiva tulivat sanan tähden. Samoin kävi monen tämän suunnan miehen, joka siivosti vaipui kirkon helmaan takaisin kun tosi tuli eteen. Muurinsärkijöinä olivat he toimineet, mutta he poistuivat, kun alkoi varsinainen rakennustyö. Ainoastaan missä elävä usko liittyi tieteelliseen harrastukseen, niin kuin Melanchtonissa, joka myös luettiin humanisteihin, kantaa se satakertaisen hedelmän.

Näin tapaamme kaikkialla, semminkin Saksassa, viidennentoista vuosisadan lopulla levotonta odotusta yhteisessä kansassa, tiedemiehissä ja Saksan kirjavassa ritaristossa, joka syvimmin tunsi isänmaansa nöyryytyksen, ja joka kyllä olisi ollut valmis paljastamaan tupestaan aina helposti irtaantuvan miekkansa, jos miekka olisi voinut oloja parantaa. Että silloinen tila oli mahdoton kestämään, siitä oli kyllä sairaaloinen aavistus kaikissa kansan kerroksissa. Kaikkialla tuntui mielissä jonkinmoinen painajainen, mutta samassa voimattomuus sen karkoittamiseen. Missä oli se, joka ilmilausuu vapauttavan sanan, missä se, joka vihdoin puhuu julki hämärät tunteet, herättää nukkuvat ja puhdistaa ummehtuneen ilman Ihmiset kysyivät, Jumala vastasi.

Kun olevat elämänmuodot menettävät elähyttävän henkensä, ja siten muuttuvat pelkäksi kuolleeksi ja kuolettavaksi kaavaksi, silloin murtaa uusi henki niiden kahleet, kuinka raudankovilta näyttänevätkin. Luoden uusia muotojakin, avaa se uusia teitä ihmiskunnan edistymiselle. Roman maailmanvalta oli keisari Augustuksen aikana mahtavuutensa ja loistonsa huipulla. Mutta se oli semmoisenaan suorittanut loppuun historiallisen tehtävänsä. Aika oli täytetty, ja Jumala lähetti poikansa maailmaa sovittamaan ja uudistamaan. Roman vallan ja sen mahtavien epäjumalien täytyi nöyrtyä kahdentoista, häväistyksen merkkiä, ristinpuuta, kantavan kalastajan edessä.

Uusi Romalainen maailmanvalta oli paavikirkkona noussut kaikkivoivaksi. Historiallinen tehtävä oli silläkin aikanaan ollut, mutta sen komea ulkomuoto oli menettänyt juurensa ihmisten mielissä. Senkin aika oli täyttynyt, ja sentähden se ei voinut koko ulkonaisella mahtavuudellaan ja maallisen miekan avustamana, puolustautua yksinäistä, Jumalan hengessä taistelevaa, talonpoikaista munkkia vastaan. Halvimpien välikappalten kautta toteuttaa Jumala suuret aikomuksensa, ettei hänen kunniansa hämmentyisi.

Pakanallisessa Romassa sanottiin: Augurit eivät voi olla nauramatta katsellessa toinen toistansa silmiin. Kuinka mahtoikaan kastetussa Romassa "pyhän isän" hovi, lasien kilistessä, iloisten kaunottarien hurmaavassa tuoksussa, nauraa sekä "isän" että hänen ympäristönsä pyhyydelle. Uusi Babeli oli niittämiselle kypsä, milloin vaan Jumala katsoi hyväksi lähettää viikatteensa.

II.

Ase taotaan.

Saksan Thyringenin vuoriseudussa asui ja toimi reipas talonpoikaissuku isiltä perityssä vuorimies-ammatissa. Yksi sen jäsenistä Hannu, sukunimeltään Luther, muutti kotikylästään Möhrasta vaimonsa Margreta Zinglerin kanssa Eislebenin kaupunkiin, arvattavasti parempaa toimeentuloa hankkiaksensa. Mutta köyhyys sittenkin kovasti rasitti nuorta perhekuntaa, kerrotaanpa, että vaimon täytyi selässään kantaa kotiin mistä milloinkin polttoaineeksi kootut risut. Semmoisissa oloissa muodostuu ihmisen luonne tavallisesti ankaraksi jopa kovaksikin. Jokapäiväiset huolet katkeroittavat mielen, eikä sen aikuinen yleinen elämäkään kaikkine rasituksineen, ollut omiinsa antamaan sijaa hellille tunteille.

Aineellinen ja hengellinen tila oli Hannu Lutherin perheessä luinen aikalaistensa kaltainen Kova työ tuotti niukan jokapäiväisen leivän, mutta vähän lomaa hengen tyydyttämiseksi. Kirkon menoja kunnioitettiin, sen sääntöjä noudatettiin uskollisesti. Vuori-työn suojeluspyhimystä, pyhää Annaa, palveltiin vanhoja tapoja noudattaen. Mutta tämä kaikki oli vaan ulkonaista tekoa, jota suoriteltiin koneellisesti, koska niin piti olla, samoin kuin työ suoritettiin kaivoksissa. Sisällinen vakaumus oli järkähytetty. Uskonto ei tuottanut mitään tyydytystä hengen kaipuulle.

Marraskuun 10 p:nä 1483 syntyi Eislebenissä Hannu Lutherin ensimmäinen lapsi, vastainen "Saksan suurin mies", joka kasteessa sai nimen Martti. Arvattavasti jatkuvan taloudellisen ahdinkotilan tähden muutti perhe puolen vuoden perästä Mansfeldiin. Sen aikuinen kotikuri oli kaikkialla, mutta semmenkin köyhissä talonpoikaisperheissä, ankara, ja koko ankaruudessaan sai sitä Martti-poika kokea. Epäilemättä asui vanhempien sydämmissä rakkautta heidän ensisyntyneeseensä; lukumieheksi aikoikin isä hänet kasvattaa. Mutta tämä rakkaus ei tietänyt mitään hellyydestä. Vanhempien tahto oli ehdottomasti noudatettava, ja ruoskiminen pienestäkin erehdyksestä oli paras kasvatuskeino, minkä äitikin tiesi. Kodissaan ei oppinut Martti tuntemaan mitään anteeksi antavaa rakkautta isässä ja äidissä, ja mitä nämät tiesivät opettaa hänelle taivaallisesta isästä ei ollut muuta kuin se yleinen kansankäsitys, että Jumala on armahtamaton tuomari, joka säälittä etsii ja rankaisee syntiä. Yhtä vauhko oli lapsi vanhempiensa kuin Jumalansakin edessä. Kodissaan rangaistiin häntä usein ilman että hän käsitti rangaistuksen oikeutusta, mitä olikaan hänellä odotettavana vanhurskaalta Jumalalta! Sentähden oli hänen niin vaikeata uskoa armoon ja sovitukseen Jesuksen kautta, joka, mikäli hänestä ollenkaan puhuttiin, niinikään kuvattiin pelkästään ankaraksi tuomariksi.

Myöhemmin osasi Martti paremmin arvostella vanhempiansa ja heidän menettelyänsä rakkaudesta lähteneeksi. Hän myönsi, että vanhemmat olivat hänen parastaan tarkoittaneet, ja lapsellisella kunnioituksella ja kiitollisuudella kohteli hän heitä koko elinaikanaan. Lellittelevät vanhemmat eivät suinkaan saavuta lastensa suurinta rakkautta, se on vanha kokemus. Jos kotikasvatus tekikin lapsen araksi, itseensä suljetuksi, alituisesti rangaistusta pelkääväksi, niin että hän saattoi kavahtaa putoavaa lehteä, kuten hän vanhempana kertoi, ei se kuitenkaan voinut kokonaan tukehuttaa sitä reippautta ja lapsellista iloa, joka oli hänen luonteellensa omituinen. Päinvastoin täytyy meidän huomata, että se lujitti hänen talonpoikaiseen luonteeseensa juurtunutta itsenäisyyttä ja vastustusvoimaa jopa uhkamielisyydeksi ja kiihkeäksi tulisuudeksi. Nuorena miehenä, vapaammaksi päästyänsä, hän olikin hilpeä ja iloinen, rakastaen seurustelua kumppanien kanssa, musiikkia ja laulua, vaikka hänen sydämmensä syvyydessä yhä asui katkera synnintunto ja leppymättömän Jumalan koston pelko. Näistä monenkaltaisista ja ristiriitaisista lapsuuden tunnelmista huomaamme tuntuvia jälkiä kaikissa hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa.

Martin jo varhain kehittyneelle tunne-elämälle eivät antaneet kotiolot mitään tyydytystä. Sitä luuli hän löytävänsä kirkon helmassa. Syvään tunkivat hänen sieluunsa juhlalliset virret, salaperäinen suitsutus, juhlakulkueet ja nuo muut lukuisat mysteriot. Hän pääsi siellä ajattelemasta rankaisevaa Jumalata. Kirkkohan oli anteeksi antava äiti; siellä hän sai mielikuvituksessa seurustella hellien, aina esirukouksillaan syntisiä auttavien naispyhimysten, neitsy Marian, pyhän Annan y.m. kanssa. Siellä tapasi hän vihdoin sitä rakkautta, jota hänen lapsensydämmensä kirkon ulkopuolella turhaan etsi; siellä aavisti hän korkeampaa maailmaa, ja siellä heräsi hänessä hiljainen, syvä halu päästä sen salaisuuksien perille. Siten tuli hänelle kirkko kirkkona hänen ensimmäisen tulisen rakkautensa esineeksi, ja kuinka katkerasti ja kestäväisesti hänen täytyi taistella vapautuaksensa siitä, sen todistaa hänen elämäkertansa. Kun hänen omatuntonsa pakotti häntä vastustamaan erityisiä väärinkäytöksiä kirkossa, ei hän mitenkään luullut loukkaavansa itse kirkkoa. Päinvastoin luuli hän, että kaikki rehelliset kirkon vartijat kohta asettuisivat hänen puolellensa puhdistamaan niitä tahroja, joilla pahanilkiset väärentäjät olivat armasta äitiä heidän tietämättänsä saastuttaneet. "Olen paavin huoneessa ja kirkossa kastettu", kirjoitti hän taistelunsa alkuaikoina, "enkä tahdo unohtaa isäni huonetta, tahdon sitä suuresti kunnioittaa, langeta sen jalkojen juureen, kun minun vaan sallitaan uskoa Herraani Kristukseen." Yhtä vaikeata oli hänen erota niistä pyhimyksistä, joiden rakkautta hän luuli lapsena nauttineensa ja vastarakkaudella palkinneensa. "Ylen katkeralta tuntui minusta erota pyhimyksistä, joihin olin niin syvästi mieltynyt ja hurmaantunut." Askel askeleelta pakottivat itse kirkon vartijat häntä näkemään, että koko kirkko päästään ja jäsenistään oli uudistettava. Se oli hänen suuri surunsa.

Seitsenvuotiaana pantiin pieni Martti kouluun. Ainoastaan kauhulla saattoi hän myöhemmin muistella näiden ensimmäisten kouluvuosien julmuutta. Opetusaineet olivat sisäluku, kirjoitus, vähän laskuoppia ja uskontoa, latinan kieliopin alkeet ja kirkkolaulu. Senaikuinen opetus, ainakaan tässä koulussa, ei tietänyt muusta kuin ajattelemattomasta ulkoluvusta, eikä muusta opetus-välikappaleesta kuin vitsasta. Kerrotaan, että Martti-poika saattoi yhtenä aamukautena tulla viisitoista kertaa ruoskituksi. Jos oli koti ankara niin oli koulu julma. Myöhemmin kertoi Luther "koulun helvetistä ja kiirastulesta, kun kaikesta vavistuksesta, tuskasta ja voivotuksesta huolimatta ei sittenkään opittu mitään". Seitsemän vuotta kesti tämä kidutus.

Isä ei kuitenkaan hellittänyt tuumasta hankkia Martillensa, jonka lahjakkaisuus oli tullut huomatuksi, korkeampaa oppia. Suuria varoja tosin ei ollut hänellä vieläkään, mutta siihen aikaan saivatkin pojat varhain itse pitää huolta toimeentulostaan. Saksassa niin kuin meilläkin oli "teininä" kulkeminen, s.o. kerjuu, muodostunut varsinaiseksi elinkeinoksi koululaisille. Tosin oli semmoinen elämäntapa vaarallisille viettelyksille altis; moni joutuikin jo alusia haaksirikkoon, mutta ne, jotka pelastuivat, kehittyivät lujaluontoisiksi ja itsenäisiksi.

Martin tuli nyt lähteä Magdeburgiin opintojansa jatkamaan. Hyviä neuvoja ja varoituksia sai hän kyllä vanhemmiltaan lähtiessään matkaan, mutta sitä vastoin varsin niukasti muuta evästä. Tottunut oli hän kyllä köyhyyteen, ja kovia oli hän kaikkialla kokenut; se kuiva leipä, joka hänelle ripoi laulaessaan ovien edustalla, riitti siis kutakuinkin, eikä hänen mielensä siitä masentunut. Magdeburgin koulu olikin onneksi toista laatua kuin se, josta hän oli lähtenyt. Siinä todellakin tahdottiin kasvattaa ja opettaa. Mutta hän ei saanut nauttia tätä opetusta enemmän kuin yhden vuoden, eikä se siis saattanut suuria tuloksia tuottaa. Pysyväisimpänä muistona sieltä säilyi hänessä Anhaltin ruhtinas Wilhelm, joka oli antautunut fransiskaanimunkiksi ja kulki ovesta ovelle kerjäläissäkki selässään paastojen ja katumusharjoitusten tähden lopen riutuneena. Näin sitä kai Jumalaa lepytetään ja autuutta ansaitaan, arveli Luther.

Vanhemmat siirsivät nyt hänet Eisenachiin, joka oli heidän kotipaikkaansa lähempänä, ja jossa hänellä oli sukulaisia äidin puolelta. Leipäänsä täytyi hänen yhä kerjätä niinkuin ennenkin. Mutta siellä kuitenkin ensikerta pilkisti pieni auringonsäde hänen synkkään nuoruuteensa. Erästä varakasta kauppamiehen vaimoa, Ursula Cottaa, ihastutti Lutherin kaunis lauluääni; rouvan tuli häntä sääli, ja Luther sai perheessä aterioida, joskus asuakin. Muitakin suosijoita ilmaantui hänelle, ja oppiminen kävi sujuvasti taitavien opettajien johdolla. Neljä vuotta kävi Luther Eisenachin koulua, ja pidettiin silloin erittäin etevänä oppilaana, kypsyneenä siirtymään Erfurtin yliopistoon.

Vuonna 1501 alkoi Luther opintojansa tässä yliopistossa, jolla oli maine Saksan etevimpien joukossa. Vanha skolastiikki Aristoteleen logikan pohjalla oli kyllä vielä valtiaana eikä kukaan uskaltanut epäillä kirkonopin erehtymättömyyttä, vaikka siellä edellisen vuosisadan keskivaiheella Jakob Jüterbockista ankarasti oli moittinut kirkon turmelusta ja melkein samanaikainen Juhana Wessel evankeelisen oppinsa tähden kuollut vankeudessa 1486. Mutta kaikki jäljetkin näistä opettajista olivat jo kadonneet, ja näennäisesti horjumattomina seisoivat taas kirkon muurit.

Isän tahdosta piti Lutherin antautua lainopilliselle uralle. Perheen taloudellinen tila oli jo siksi parantunut, että Luther saattoi ilman leipähuolia suorittaa opintojansa yhä suuremmalla menestyksellä, ensin filosooffisessa tiedekunnassa, jossa hän 1502 saavutti ensimäisen akadeemisen arvoasteen bakkalaureuksena. Vuonna 1505 vihittiin hän maisteriksi. Nyt oli siis aika ruveta lainopin tutkimiseen, mutta varsinaista halua siihen Luther ei tuntenut. Isänsä tahtoa olisi hän kuitenkin noudattanut ja epäilemättä kohonnut jonkinlaiseksi ruhtinaalliseksi kansleriksi, ellei korkeampi käsky olisi vienyt hänet vallan toiselle ja aavistamattomalle uralle.

Lutherin erinomaiset luonnonlahjat, joita hän kehitti uupumattomalla ahkeruudella, saivat sekä opettajia että opintotovereja ennustamaan, että hänestä vielä koituisi Saksalle suuri mies. Mutta millä alalla? Korkeat kardinaalivirat olivat melkein poikkeuksetta italialaisten käsissä, ja tie niihin kävi tavallisesti luostarien kautta, jotka jo olivat joutuneet valistuneempien ylönkatseen alle. Se mahdollisuus, että Luther antautuisi laiskottelevaan munkki-elämään ei juolahtanut kenenkään, kaikkien vähimmin isän, eikä suinkaan Lutherinkaan mieleen. Kuka olisi voinut ajatella munkiksi tuota reipasta ja nerollista maisteria, joka iloisesti seurusteli kumppaniensa kanssa ja elähytti heidän iltamiansa laululla ja huilun soitolla, johon hän oli harjaantunut omin neuvoin satunnaisen sairauden aikana. Hän oli, näet, eräällä matkalla tapaturmaisesti loukannut tykytyssuonen reidessään ja oli todellakin hengenvaarassa verenvuodon tähden. Mutta pyhimykset, joita hän avuksensa huusi, pelastivat hänet sillä kertaa, niin ainakin hän itse käsitti asian.

Tuon reippaan ja virkeän nuorukaisen iloisuuden alla piilei kuitenkin sydämmen salaisessa sopukassa kalvava mato. Lapsuudesta saakka oli hänessä, kuten näimme, uskonnollinen harrastus, ja kirkon komeita ja salaperäisiä menoja rakasti hän. Mutta niiden takana vallitsi ankarana, leppymättömänä tuomarina Jumala, joka säälimättä rankaisi kaikki tekemiset ja laiminlyömiset. Jos jo hänen maallinen isänsä rankaisi hänen rikoksensa, kuinka ankarasti eikö vanhurskas Jumala tuomitsisi hänen syntejänsä. Viimeisen tuomion kauhut ja nuo peräytymättömät sanat: "menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä", ne kajahtelivat hänen sydämmessään, ja ne yksin kajahtelivat pappien saarnoissa. Kuinka äkkiarvaamatta tämä kauheuden päivä saattaa koittaa, sen oli hän huomannut äsken hänelle sattuneesta tapaturmasta, sitä oli hänelle taas muistuttanut erään hänen nuoren ystävänsä äkillinen kuolema. "Mitä minun pitää tehdä autuaaksi päästäkseni", se kysymys häämöitti hänelle iloisimmassakin seurustelussa. Hetkiä oli, jolloin kumppanit semmoisissakin tilaisuuksissa huomasivat hänen äkkiä muuttuneen miettiväksi ja alakuloiseksi. Syytä eivät tienneet, arvelivat vaan, että nythän "muusikerimme", joksi he sanoivat häntä soittotaidon tähden, on vaihtunut "filosoofiksi".

Eräänä päivänä saivat Lutherin ystävät kutsuu saapua hänen luoksensa illanviettoon. Äsken kaupungissa raivonnut rutto oli vihdoin lakannut, siinä kai aihe kutsuun. Isäntä vastaanotti vieraitansa entisellä reippaudella ja ystävyydellä. Vilkasta olikin keskustelu; useat kutsutuista olivat juuri suorittaneet yliopistokurssinsa ja olivat astumaisillaan elämän avarammille aloille. Lutherista taas tiesivät kaikki, että joko hän jäisi yliopistoon tahi antautuisi muille aloille niin oli hänellä aina edessä valoisa ja kunniakas tulevaisuus. Tunnit lensivät pois; keskusteluja höystettiin laululla ja soitolla. Mutta lopulla näkyi isäntä muuttuvan vakavaksi jopa juhlalliseksi. "Jumala on lähettänyt minulle käskynsä", sanoi hän. "Palatessani matkalta Erfurtiin saavutti minua Thyringenin metsässä kauhea ukkosilma. Toinen jyskäys seurasi toista, salamat risteilivät pääni yli, ja yksi vihdoin iski maahan aivan jalkani juureen. Olihan tässä vihastuneen Jumalan ääni ja viimeisen tuomion ennakkonäytös. Olin yksin eikä suojaa missään, saattoihan salama iskeä minuun ja silloin seisoisin ijankaikkisen tuomion edessä. Turhat ovat silloin rukoukset. Minä vaivuin polvilleni maahan ja huudahdin: 'Auta, armias Anna, minä rupean kohta munkiksi'." Toverien hämmästys ja suru oli tuskallinen. He koettivat saada hänet luopumaan ajattelemattomasta lupauksestaan. He kuvasivat hänen isänsä murheita ja suuttumusta, kuinka paljon yliopisto ja vihdoin koko Saksa menettäisi. Mutta kaikki oli turhaa. "Päätökseni on peruuttamaton. Täytyy luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen ristin juureen. Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan."

Synkällä mielellä palasivat toverit niin iloisesti alkaneista pidoista. Kun he toisena aamuna palasivat Lutherin asuntoon, koettaaksensa eikö mikään keino auttaisi, tapasivat he sen tyhjänä. Ainoastaan käärö, joka sisälsi maisteri Martin maisteritakin, juhlapuvun ja maisterisormuksen, jotka hän oli määrännyt lähetettäviksi vanhemmillensa, löysivät he huoneen nurkassa. Erfurtin Augustiiniluostarin ovet olivat suljetut Martti Lutherin takana, hän oli elinajaksensa sinne haudattu, maailmalta ja isänmaaltaan kadotettu, niin silloin luultiin.

III.

Kiirastulessa.

Vanhemmat, yliopiston opettajat, toverit, kaikki päästyänsä iskun ensi huumauksesta, olivat suutuksissa Lutherille, mutta semminkin munkeille, jotka epäilemättä olivat kietoneet nuoren miehen pauloihinsa. Tuo halveksittu munkkielämä oli siis vielä niin voimakas, että se saattoi houkutella etevää oppinuttakin, ja tehdä hänestä laiskottelevan tyhjäntoimittajan.

Meidän aikamme, jolle kaikki seuraavat tosiasiat ovat selvillä, tunnustaa, että tuo käsittämätön, surkea tapaus oli suorastaan Jumalan säätämä. Jos vihdoinkin kirkko oli puhdistettava, niin oli välttämätön, että vastaisen reformaattorin täytyi oppia omassa itsessään tuntemaan kirkon autuudenjärjestelmän koko onttouden ja mahdottomuuden. Hänen täytyi taistella hikiin ja veriin, ansaituksensa autuutta noudattamalla läpi koko asteikon kirkon kaikkia pienimpiäkin katumustemppuja. Hänen täytyi joutua epäilyksen syvimpään kiirastuleen, säilyttääksensä vastaisen elämän kiusauksissa sen sulouden ja rauhan tunteen, joka valtasi hänet, kun hän vihdoin Jumalan armosta sai kuulla lohduttavan päästösanan: "vanhurskas elää uskostansa", syntisen synnit on Jesus Kristus sovittanut kuolemallansa, ja ihminen pääsee hänen sovitustyöstään osalliseksi yksinomaan uskon kautta. Oli ennen Lutheriakin moni moittinut kirkon väärinkäytöksiä, semminkin anekkikauppaa, mutta he eivät olleet persoonallisesti niihin tutustuneet yhtä perinpohjaisesti kuin Luther, ja heidän sanansa haihtuivat ilmaan tahi tukehdutettiin tulella ja miekalla.

Keskiajan kuluessa oli luostarit vähitellen kaiken kurin puutteessa, joutuneet täydelliseen siveelliseen rappiotilaan. Oli kyllä silloin tällöin intoilijoita, jotka koettivat saada luostarien alkuperäiset ankarat, säädökset noudatettaviksi. Mutta luostarien ylijohtaja, kenraali, joka asui Romassa, ja jota kannattivat provinsiaalit, paikallisten luostarien päälliköt, kokivat estää kaikkia muutoksia. Saattoihan siitä joskus syntyä vaatimus opinkin puhdistuksesta. Sittenkin liittyi viiteen semminkin useita Augustiiniluostareita kongregatsiooneiksi, jotka ottivat alkuperäisiä sääntöjä noudattaaksensa. Semmoista uudistusta harrasti erittäin Juhana von Staupitz, joka 1503 valittiin augustiini-luostarien kenraalivikaarioksi. Uusia sääntöjä vahvistettiin, joissa munkkeja kehoitettiin ahkeriin opintoihin ja pyhiin raamatun hartaaseen lukemiseen. Jonkinmoinen tieteellinen harrastus olikin huomattavissa Augustiiniluostareissa. Yliopistossa tavattiin useita niiden jäseniä sekä opettajina että oppilaina. Mutta lujasti pysyivät hekin keskiajan kirkollisissa opeissa. Pääkappaleena oli pyhiin neitsyen ja hänen pyhän äitinsä, Annan palveleminen, sekä ankara kirkkokurin noudattaminen. Jumalan ihmeellinen johdatus, jonka yleensä huomaamme Lutherin elämänvaiheissa, on nähtävä siinäkin, että hän joutui Augustiiniluostariin. Jos hän olisi liittynyt esim. raakoihin Dominikaaneihin, näiden ahkerien anekkikaupan harjoittajien ja kaikkien paavillisten väärinkäytösten ehdottomiin puolustajiin, on epäiltävää, olisiko ollenkaan Lutherin elämäntyö tullut suoritetuksi.

Luther oli nyt mielestään päässyt rauhan satamaan, pyhien miesten seuraan, jossa hän sai maailman hälinästä erotettuna, yksinomaan palvella Jumalaa, lepyttää häntä lihan kuolettamisella, ja omilla hurskailla töillänsä ansaita ijankaikkisen elämän autuuden. Ensi tehtävänä oli luostarisääntöjen kaikkinaisten ulkonaisten temppujen harjoittaminen, miten kävellä, miten polvistua, miten suunnata katseet maata kohden, oppia rukousnauhan rukoukset ja "avemariat". Mutta ennen kaikkea vaadittiin ehdotonta alistumista ylempien tahdon alle, nöyryyttä ja itsensäkieltämistä tietysti luostarisääntöjen käsityksen mukaan. Ja vähimpään saakka tahtoi Luther noudattaa kovimmat ja turhanaikaisimmatkin määräykset. Vastaisen Jumalansoturin täytyi käydä tarkkaa rekryytti-koulua, voidaksensa, kun aika kypsyi, tuntea niitä aseita, joilla Kristuksen evankeliumia vastustettiin.

Kun hänen sallittiin käydä luostarin ovesta ulos, sai äsken vihitty maisteri uudestaan ottaa kerjäläisreppu selkäänsä, kulkea kumarruksissa ja silmät maahan luotuina joka portin edessä almuja keräämässä. Mahtoi olla noille taitamattomille munkeille mieleen, kun saivat tällä tavoin nöyryyttää sitä miestä, joka äsken oli ollut yliopiston kunniana. Kun häntä kerjuumatkallaan tapasi joku entinen toveri ehkä leipä kädessä ja iloisesti tervehti häntä, ei hän saanut vastata sanaakaan, vaan hänen tuli kumartaa maahan saakka ja kiittää. Luostarissa taas pantiin hän suorittamaan alhaisemmat työt, puhtauden pidon y.m. Lisäksi tuli säännöllinen viikkorippi, jolloin ripittävän tuli tunnustaa kaikki syntinsä ja erittäinkin luostarisääntöjä loukkaavat rikokset ja laiminlyömiset, jolloin hänelle määrättiin asianmukaisia, usein varsin vaikeitakin rangaistuksia.

Mistään jatkuvista opinnoista ei voinut olla puhettakaan. Luther ei ollut lähtenyt luostariin tullaksensa oppineeksi vaan pyhäksi. Ja pyhyys oli saavutettava lihan kiduttamisella, paastoomisella, rukouksilla ja ripityksillä. Täyttä totta teki hän, taivaan valtakunnan oli hän pyhyydellään valloittava. Hän oli päiväkausia nauttimatta mitään ruokaa, hän valvoi yöt lävitsensä, makasi kylmällä lattialla ja joutui usein tainnoksiin, kunnes hän oli horjuvan luurangon kaltainen. Tuskallisimpana oli hänelle sittenkin yhä kalvava omatunto ja ijankaikkisen kadotuksen pelko. Yhä tunsi hän sydämmessään "kiirastulen ja helvetin tuskat, semmoiset, joita ei voi mikään kynä kuvata, eikä mikään kieli lausua, eikä kukaan uskoa, joka ei ole niitä koettanut." Hän kyllä kävi ripillä joskus joka päivä. Mutta sitä rauhaa ja sovitusta Jumalan kanssa, jota hän etsi, sitä hän vaan ei löytänyt. "Epäilijänä menin alttarin luo, epäilijänä palasin sieltä; kun tulin ripiltä, epäilin taas olinko oikein rukoillut ja olinko oikein tunnustanut, sillä emmehän voi oikein rukoilla eikä meidän rukouksemme tule kuulluksi ellemme ole puhtaat ja synnittömät niinkuin taivaan pyhät." Hän oli tahtonut paeta syntiä, mutta synti asui hänen sydännnessään eikä sitä torjunut munkkikaapu.

Luostariveljet ylistivät kyllä Lutherin pyhiä harjoituksia ja hänen ylenpalttista luostarisääntöjen noudattamista. Mutta hänen sisällistä taisteluansa eivät voineet käsittää, ja nähdessänsä hänen riutuneen haahmonsa ja synkän olentonsa, arvelivat, että eiköhän tuo kurja veli sittenkin ollut perkeleen riivaama. Osasivathan he itse ottaa elämä iloiselta kannalta. Mutta Lutheria ei lohduttanut kiitokset eikä häneen pystynyt moitteet. Pyhien harjoitustensa kautta hän ei saavuttanut omantunnon rauhaa. Mutta karkeinkaan ruumis ei siedä ylenpalttista kidutusta, ja ainoana seurauksena Lutherin pyhistä harjoituksista olikin vaan koko elinajaksi turmeltunut terveys ja alituiset ankarat sairaudenkohtaukset.

Koetusvuoden loputtua vihittiin Luther tavallisilla juhlamenoilla munkiksi. Vaikka vastenmielisesti oli isäkin saapunut tilaisuuteen, mutta ei mitenkään leppyneenä. Se ylönkatse, jolla hän arvosteli munkkeja yleensä, ulottui nyt hänen poikaansa. Ei ollut hän enään lahjakas maisteri vaan kurja munkki. Munkit puolestansa vakuuttivat, että hän nyt vihittynä oli "kuin vakahainen lapsi, joka kasteesta nostetaan". Mutta vihityn povessa riehui yhä tuli, jota vesi ei ollut sammuttanut; usko, ehdoton usko puuttui.

Sen verran muuttui nyt Lutherin elämä, että hän sai omassa kojussaan harjoittaa opintoja, ja ahkerasti hän niihin ryhtyi, mutta yhä keskiajan skolastikojen mukaan, eikä kukaan vähemmän kuin hän epäillyt Aristoteleen erehtymättömyyttä. Hän pysyi yhä intoilevana paavillisten sääntöjen ja isien perimysoppien harrastajana. Myöhemmin sanoi hän: "Niin syvästi oli minuun paavin arvo juurtunut, että pidin syntinä, joka ansaitsi ijankaikkista kadotusta, jos sitä vähimmässäkään määrässä epäilisin."

Joku apu oli välttämättömästi saatava. Mutta mistä? Hän oli yliopistossa tavannut hyvin harvinaisen kirjan, pyhän raamatun, ja olipa sen lukeminen sallittukin. Ehkä sieltä? Paljon lohduttavaa ja suloista tapasi hän merkillisessä kirjassaan, ja koko palavalla sydämmellään antautui hän sen tutkimiseen. Hän tutustui vähitellen siihen niin, että hän tiesi millä sivulla olivat löydettävät hänen mieleensä syvimmästi painuneet sanat. Jopa näytti munkkiveljille arveluttavalta tuo alituinen raamatun lukeminen, häntä varoitettiin tästä vaarallisesta ja tarpeettomasta työstä, koska raamattu yllyttää ylpeyteen, ja kirkkoisät siitä jo ovat parhaat paikat teoksiinsa poimineet. Mutta hän pysyi lujana. Hän luki kyllä, että Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, mutta lukihan hän niinikään: "minä Herra sinun Jumalasi olen kiivas Jumala", ja olihan Jumala Sinainvuorella esiintynyt jylinässä ja leimauksissa, olihan taivaan tuli hävittänyt Sodoman, ja vihollisen miekka muuttanut itse Jerusalemin raunioksi. Jumala oli siis kauhea tuomari ja rankaisija. Luther oli nääntymiseen saakka taistellut lepyttääksensä häntä, hän oli suorittanut ankarammin kuin yksikään kaikki ne katumuksen työt, joita luostarisäännöt tiesivät neuvoa. "Jos ikinä munkki voisi päästä taivaaseen töittensä tähden, niin kyllä minäkin", sanoi hän myöhemmin. Mutta rauhaa sielullensa hän turhaan odotti.

Luostarielämän yleisestä turmeluksesta huolimatta, vaikutti kuitenkin Herran henki yksityisissä. Semmoinen oli Juhana von Staupitz, joka nuoruudestaan saakka oli mieltynyt tieteeseen, löytämättä kuitenkaan sitä sielunravintoa, jota hän kaipasi. Hän antautui siis munkiksi, taisteli samoja taisteluja kuin Luther, mutta hänen silmänsä oli raamattu aukaissut. Ajattelematta kirkon väärinkäytöksiä, pysyen sen uskollisena poikana, eli hän sisällistä elämätänsä, ja jakoi rikkaasta kokemuksestaan terveellistä oppia ja lohdutusta, missä hän vaan huomasi sille otollista maaperää. Tämä mies oli vihdoin, kuten kerroimme, kohonnut Augustiiniluostarien kenraalivikarioksi, ja siis niiden tarkastajaksi. Tarkastusmatkoillaan saapui hän Erfurtiinkin. Kaupungin Augustiiniluostarissa kiintyi hänen huomionsa kohta erääseen nuoreen, ruumiillisesti riutuneeseen ja henkisesti masentuneeseen munkkiin, kun tämä horjuvin askelein, silmät maahan luotuina, mykkänä ja surullisena liikkui luostarin käytävissä. Hyvin tunsi hän omasta kokemuksestaan sellaisen taudin syyt, ja tässä jos missään tarvittiin taitavan lääkärin apua. Kohoittaen luostarin prioria kohtelemaan tuota munkkia säälillä ja rakkaudella, kääntyi hän itse hänen puoleensa ja koki isällisellä rakkaudella saavuttaa hänen luottamustansa ja voittaa hänen ujouttansa. Pian hän siinä menestyikin ja tuttavalliset keskustelut tulivat jokapäiväisiksi. Luther valitti, että hän yhä oli tehnyt lupauksiansa Jumalalle, mutta että synti sittenkin oli hänessä voitolla. "Niinhän minäkin", sanoi Staupitz, "olen tehnyt epälukuisia valoja Jumalalle. Nyt en enää vanno. Ellei Jumala Kristuksen tähden tee armoa oikeuden sijassa, niin en suinkaan, valoistani ja hyvistä töistäni huolimatta, voi kestää Herran edessä, vaan täytyy minun hukkua". Hän neuvoo Lutheria etsimään rauhaa sieltä mistä hän itse on sen löytänyt: Kristuksen haavoissa, joista näemme Jumalan armon. Sinä olet "Kristuksen lammas eikä kukaan riistä sinua hänen kädestään. Jos tahdot kääntyä, älä puuhaa noissa kidutuksissa ja katumusharjoituksissa, vaan rakasta Häntä, joka ensin rakasti sinua."

Mutta taas huudahti oppilas: "Voi minun syntiäni, voi minun syntiäni!" "Tahtoisit siis olla maalattu syntinen" vastasi Staupitz, "ja tahtoisit vaan maalattua vapahtajaa. Kristus on kuitenkin todellisten syntisien tähden kuollut. Jos Jumala monenkaltaisten kiusausten ja taistelujen kautta koettelee sinua, niin on se sentähden, että hän aikoo sinut suureen tehtävään. Laiva on koeteltava ennen kuin se lähetetään aavoille vesille."

Mahtavasti vaikuttivat kokeneen miehen sanat. Mutta Jumala tuo tavaransa savisissa astioissa, että se ylenpalttinen voima pitää oleman Jumalalta, ja ei meistä. Kun Staupitz oli lähtenyt, lankesi Luther entisiin epäilyksiinsä, jotka taas vaivasivat häntä siihen määrään, että hän sairastui hengenvaarallisesti, semminkin kun hänen heikontunut ruumiinsa ei tehnyt vastarintaa. Siis tuli hänen nyt astua sovittamattomana tuomarin eteen. Silloin kävi hänen kammioonsa halpa munkki, joka tuskin oli oppinut muuta kuin uskontunnustuksen sanat. Mutta mitä hänellä oli, sen hän antoi, ja luki Lutherille: "Minä uskon syntien anteeksiantamista". Nuo yksinkertaiset sanat vaikuttivat, ja Luther toisti: "Minä uskon syntien anteeksiantamista". "Niin kaiketi", jatkoi munkki, "uskot kyllä, että David ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi; sitähän uskovat perkeleetkin; mutta meidän tulee uskoa, että Jumala antaa anteeksi meidänkin syntimme, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi, sanoo Vapahtaja." Vihdoin pääsi valo pysyväisesti taisteluissa uupuneen miehen sieluun, ja vastainen reformaattori nousi sille horjumattomalle kalliolle, josta hänen äänensä oli kuuluva yli maailman. Sielun tuskista aiheutuivat Lutherin ruumiillisetkin sairaudet, ja kun hän nyt tunsi itsessään sielun terveyttä, toipui ruumiskin nopeasti. Mutta kaukana oli hän vielä siitä, että hän olisi käsittänyt vastaisen tehtävänsä. Kuten moni muu hiljainen kristitty katolisessa kirkossa, kuten Staupitzkin, pysyi hän uskollisena kirkon poikana, kunnioitti paavia Kristuksen käskynhaltijana, ja se mitä hän ei voinut kirkossa hyväksyä. sitä piti hän paavin tietämättä tapahtuvina erehdyksinä ja väärinkäytöksinä. Perinpohjaisemmin täytyi tämän hiljaisen, pelastusta Kristuksessa etsivän munkin, oppia tuntemaan paavikunnan järjestelmää.

Oltuaan kaksi vuotta luostarissa oli hän papiksi vihittävä. Rauhallisella mielellä saattoi hän nyt astua pyhään virkaansa, joka oikeutti häntä muillekin ilmoittamaan iloista sanomaa, että Kristus armosta antaa synnit anteeksi uskovaiselle ilman ihmisten keksimiä katumustöitä. Eräälle ystävälle kirjoitti hän: "Jumala on mahtavasti korottanut minut, minua onnetonta ja kaikin puolin kelvotonta syntisiä, sulasta armostaan ja ansaitsemattomasta laupeudestaan kutsunut korkeaan virkaansa; siis tulee minun, mikäli tomu voi, osoittaa kelvollisuuttani niin jumalallisesta ja jalosta hyvyydestä, toimittamalla kaikesta sydämmestä sitä virkaa, joka minulle uskottu on." Vihkiäisissä, jotka toimitettiin tavallisella juhlallisuudella, oli isäkin poikansa pyynnöstä mukana, ja näennäisesti leppyneenä lahjoitti hän äsken vihitylle papille parikymmentä floriinia. Mutta juhlapäivällisillä puhkesi kuitenkin ilmi hänen katkera mielialansa. Kun munkit kiittivät erittäin ansiollisena tekona, että Luther oli astunut luostariin, sanoi vanha Hannu pojalleen: "etkö ole myös kuullut, että täytyy totella isää ja äitiä". Vihkiäisistä kertoo Luther itse, että kun vihkivä pappi lausui siihen aikaan tavalliset sanat: "ota vastaan valta uhrata elävien ja kuolleitten puolesta", oli hän kyllä levollisena kuullut nämät sanat, jotka oikeuttivat häntä suorittamaan Jumalan oman pojan tehtävän, mutta myöhemmin ne häntä kauhistuttivat. "Kun meitä silloin maa ei niellyt, niin oli se väärin, ja ainoastaan suuri Herran kärsivällisyys pelasti meidät."

Mutta Lutherin ei tullut viettää koko elämäänsä ahtaassa Erfurtin luostarissa. Suurempia tehtäviä oli hänelle Herra uskonut. Luultavasti Staupitzin kehoituksesta kutsui hänet Saksenin vaaliruhtinas, Fredrik Viisas, professoriksi Wittenbergin äsken perustamaansa yliopistoon, jonne hän siirtyi vuonna 1508.

IV.

Opettajana.

Luther oli nyt saapunut siihen paikkaan, joku oli tuleva maailman mainioksi hänen taistelutantereenansa. Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Samana vaatimattomana, hiljaisena munkkina oli hän vaan siirtynyt Erfurtin luostarista Wittenbergin augustiiniluostarin synkkään kammioon, josta hän kävi yliopistossa luennoltansa suorittamassa. Hänelle oli määrätty opetusaineeksi fysiikki ja dialektiikki Aristoteleen ja keskiajan puhtaan skolastiikan mukaan. Vastenmielistä tämä oli hänelle, joka ei muuta pyytänyt kuin julistaa evankeliumia isooville ja janooville. Mutta epäilemättä kuuluivat nämätkin luennot, joita hän piti niin tuiki joutavina, valmistuksena hänen vastaisiin tehtäviin. Hänen täytyi perinpohjin tutustua tämän inhimillisen viisastelun kaikkiin sokkeloihin, jotta hän osaisi voitollisesti sitä vastaan taistella. Hän halusi päästä Jumalan sanaa ilmoittamaan ja tutkimaan, ja jatkoi sentähden raamatun alkukielen oppimista, sen ohessa luonnollisesti itse raamatun harrasta lukemista. Seurauksena siitä oli, että hän 1509 sai jumaluusopin bakkalaureuksen arvon ja siitä seuraavan oikeuden pitää raamatullisia luennoita. Aluksi selitti hän psalmit ja siirtyi niistä romalaisepistolaan. Kohta alusta nostivat nämät luennot tavatonta huomiota. Jumalan puhdas sana oli niin kauvan ollut vaakan alla, mutta Lutherin luennoissa loisti se taas ihmeellisellä valollaan, niin uutena, mutta kuitenkin niin aavistettuna, niin odotettuna. Itse professoritkin kävivät luennoita kuuntelemassa.

Mutta kansalle jäivät nämät uudet totuudet salaisuudeksi. Ihme kyllä, se mies, joka aikanaan oli horjumattomana seisova keisarin ja ruhtinaiden edessä, oli vielä siksi ujo, ettei hän mitenkään Staupitzinkaan kehoituksesta, tahtonut ruveta saarnaajaksi. "Ei ole vähä asia Jumalan puolesta puhua ihmisille", sanoi hän. Staupitz kuitenkaan ei hellittänyt "Te tapatte minut, herra tohtori, minä en kestä vuosineljännestäkään", valitti Luther. "Entä sitten", vastasi Staupitz, "Jumala tarvitsee kyllä siellä ylhäälläkin hartaita ja taitavia miehiä". Ja siten määrättiin Luther saarnaajaksi Augistiinikirkkoon. Mutta tämä kirkko oli vasta rakennuksen alla, ja sillä välin käytettiin erästä pientä lahonnutta puukappelia. Jumala ei käytä suuria tehtäviänsä varten maailman suurmiehiä eikä sen komeutta. Kristinusko lähti halvasta seimestä, kun ei ollut sijaa majassa. Wittenbergin kurjasta hökkelistä nousi se uuteen puhtauteen.

Pakosta astui Luther saarnastuoliin, mutta kerran sinne tultuaan virtasi mahtavasti hänen sydämmestään se evankeliumin elävä vesi, jota hän vihdoin itse oli saanut maistaa. Mitä hän huoli paavin ja kirkon opeista; jääkööt ne arvoonsa. Raamattu oli hänen ainoana perustuksena ja pohjana. Että hän juuri sen kautta saarnasi paavin kirkkoa vastaan, sitä hän ei mitenkään käsittänyt. Hän ei ollut raamatussa löytänyt pyhän neitsyen eikä muiden pyhimysten palvelusta, eikä hän siis tullut tilaisuuteen puhumaan niistä, ja sentähden uskoi hän vahvasti, että hän yhä vielä oli kirkon uskollinen palvelija, sillä miten olikaan, eihän kirkko toden totta voinut hyljätä Kristusta ja Jumalan sanaa. Hänen vaatimaton esiintymisensä, hänen syvästä vakaumuksesta ja omasta eletystä kokemuksesta lähteneet sanat, joihin liittyi valtaava puhelahja, viehättivät vastustamattomasti kuulijoita, eikä kukaan vielä huomannut muuta, kuin että heitä vaan johdatettiin pyhään sanaan, joka tietysti ei voinut olla kirkolle vastenmielistä. Uutta tosin oli mitä tuolla erinomaisella saarnaajalla oli sanottavana, mutta samassa oli se sitä ikuista vanhaa, joka aina pysyy nuorena ja totena.

Paljoa syvemmältä piti Lutherin oppia tuntemaan paavikirkon turmelusta, ennenkun hän saattoi vieroitua siitä äidistä, jonka maito oli hänet ruokkinut lapsuudesta saakka, joskin hänen täytyi tässä äidissä huomata ryppyjä ja raihnautta. Pyhä isä Romassa kyllä ei tietänyt kaikista väärinkäytöksistä, jotka olivat päässeet vallalle kaukaisessa Saksassa, arveli Luther. Toista on kai itse pyhässä Romassa, pyhän isän istuimen juurella. Oli välttämätöntä, että hän sai omin silmin nähdä tämän pyhällön.

Seitsemän augustiiniluostaria oli riitaantunut kenraalivikaarionsa kanssa, eikä tätä eripuraisuutta saatu sovitetuksi muualla kuin Romassa. Edustajakseen valitsivat muutamat asiaan takertuneet luostarit Lutherin.

Kauvan oli kai vaellusretki tähän maailman pyhimpään kaupunkiin kytenyt hänen mielessään. Siellähän jos missään oli syntien anteeksi anto saatavissa, kun ripitys tapahtui itse apostolien haudoilla. Matkaan lähdettiin Lokakuussa 1511 luostarista luostariin, kunnes jouduttiin Italian, tuon erityisesti pyhän ja maallisestakin kaikilla runsaussarven rikkauksilla siunatun maan ensimmäiseen luostariin. Mutta mikä ihme ja pettymys! Wittenbergin alastoman kammionsa sijasta tapasi hän komeasti sisustettuja asuntoja, karkean munkkikaapun sijasta rikkaita pukuja, yksinkertaisen ruoan sijasta kaikilla herkuilla katetun pöydän, ja pyhien miesten uskonnollisten keskustelujen sijasta irstaita puheita ja uskonpilkkaamista. Paastopäivinä tarjottiin rasvaisia ruokia, ja kun Luther hämmästyneenä lausui: "tämä on vastoin lakia", vimmastuivat nuo iloiset veikot raakaa saksalaista vastaan, ja heidän käytöksensä tuli siksi uhkaavaksi, että luostarin portinvartija kehoitti vierasta mitä pikemmin pakenemaan. Särjetyllä sydämmellä jatkoi Luther matkaansa. Onhan kaikkialla maailmassa surkeita poikkeuksia. Romassa hän vihdoin löytää mitä hänen sydämmensä kaipaa.

Vihdoin siinsi vaivaloisen matkan perästä Roma. Pietarin ja Paavalin kaupunki, pilviin nousevilleen kupooleineen. Hartaiden tunteittensa valtaamana laskeutui Luther polvilleen huudahtaen: "Tervehdin sinua pyhä Roma." Varmasti päätti hän suorittaa uskonsa vahvistamiseksi kaikki mitä pyhiinvaeltajalta ikinä vaadittiin. Niin kävi jokaisessa pyhässä paikassa ja kaikissa kirkoissa, hän koetti uskoa kaikkia taruja mitä hänelle kerrottiin, tunnollisesti täytti hän monenkaltaiset säädetyt hartaudenharjoitukset. "Jospa olisivat vanhempani jo kuolleet, voisinhan minä messuillani, rukouksillani ja muilla jaloilla töillä pelastaa heidät kiirastulesta." Ja messuja hän sai lukea, mutta ihan toisella tavalla, kuin italialaiset munkit hän sen teki, ne kun vaan riensivät lentävässä hopussa loppuun. Lutherin harras, arvokas toimitus ikävystytti heitä suuresti. "Riennä, riennä", huudettiin hänelle, "lopeta toki."

Kaikkia taikatemppuja, joilla Romassa oli syntien anteeksiantamus saatavana, suoritti Luther rehellisesti. Romassa on eräs korkea porraskäytävä, sama muka, josta Pilatus oli julistanut tuomionsa Jesuksesta; se oli ihmeen kautta siirtynyt Romaan, ja saavuttaaksensa sitä anekkia, jonka paavi oli luvannut kaikille, jotka polvillaan nousivat, ylös näitä portaita, Pilatuksen portaita myöten, rupesi Lutherkin vaivaloiseen ryömimiseen. Mutta keskitiellä muistui hänen mieleensä, että juuri tälle seurakunnalle oli kirjoitettu: "vanhurskas elää uskostansa". Hän kavahti pystyyn, luopui ansaitsemasta paavin anekkia ja häpesi taikauskoansa.

Augustiiniluostarien arvokkaana edustajana joutui Luther korkeidenkin kirkon hallitusmiesten seuraan. Siinä toki saisi hän vihdoin tutustua oikein jumalisiin miehiin. Mutta sama surkeus, jonka hän kaikkialla oli nähnyt, sai hän sielläkin tuta ilkeimmässä muodossa. Herkullisen ruoan ja lasien ääressä pilkattiin pyhimpiäkin asioita, ja nauraen kerrottiin pappien sukkelia kujeita, kuten esim. ne sanat, joilla leipä ja viini oli muuttuva lihaksi ja vereksi, pappi latinaksi sopotti: "leipää olet ja leiväksi jäät; viiniä olet ja viiniksi jäät." Itse paavin hovista kuului mitä oudoimpia asioita. Suora uskonnottomuus ja uskonnon pilkka pidettiin siellä korkeamman sivistyksen merkkinä, jopa lienee tapahtunut, että kun joku kardinaali halveksien puhui kristinuskosta, itse paavi vastasi: "tiedäthän kuinka paljon meitä on hyödyttänyt tuo satu Kristuksesta."

Syvästi loukkasi ja suututti tämä villitys ja paatumus hartaan, saksalaisen munkin tunteita; hän ei ollut Romassa löytänyt mitään siitä, mitä hän hartaassa mielessään oli kuvaillut: kirkko oli turmeltunut, mutta kirkko ei ollutkaan tästä maailmasta. Hän tahtoi yhä pysyä uskollisena kirkon jäsenenä ja hiljaisuudessa saarnata sitä pelastuksen ja lohdutuksen evankeliumia, joka oli hänelle itselle aukaissut aarreaittansa.

Pettyneenä ja surullisena lähti Luther paluumatkalle. Mutta hän oli saavuttanut kokemuksia ja tietoja, jotka olivat hänelle vastaisuudessa kallisarvoiset. Muistellessaan niitä lausui hän myöhemmin: "mitä lähempänä Romaa, sitä huonompi kristitty. Roma on rakennettu helvetin peruskivelle; se on kuilu, josta kaikki synnit lähtevät." Hän oli sen ohessa oppinut tuntemaan maailmaa, katselemaan sitä avoimin silmin toiseksi kuin miltä se ahtaasta luostarikammiosta näytti, ja hän oli saanut tottumusta liikkua vierasten ihmisten parissa ja kohdella heitä. Kaikki oli hänelle vastaisuudessa tarpeellista. Mutta hän toi lisäksi myötänänsä yhä varmemman vakaumuksen siitä, että usko yksin ilman töitä tekee ihmisen vanhurskaaksi Jumalan edessä.

Helmikuussa 1512 palasi Luther Wittenbergiin. Ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, jatkoi hän hiljaista työtänsä yhä tutkien pyhää raamattua, syventyen siihen ja selittäen sen totuuksia kuulijoillensa. Itse hän ei halunnut muuta kuin saada pysyä sinä hiljaisena munkkina, jona hän oli, ja saarnata evankeliumia köyhille, eikä hän omasta alotteestansa olisi ulommaksi astunut. Ihmiset ja olot suorastaan sysäsivät ja pakottivat hänet ulos taisteluihin, joita hän yhä koetti karttaa. Jumalan näkyvänä aseena oli tähän saakka ollut Staupitz, ja semmoisena hän vieläkin ja monasti esiintyi Lutherin elämässä. "Sinun täytyy nyt, ystäväni, ruveta pyhän raamatun tohtoriksi", lausui hän eräänä päivänä. Luther suorastaan kauhistui. "Etsikäät arvokkaampaa; minä en voi! Olen heikko ja kivulloinen ja yksin Pyhä Henki voi luoda jumaluus-opin tohtoreita." Mutta Staupitz oli kenraalivikariona Lutherin esimies, hänellä oli oikeus käskeä ja Lutherilla oli velvollisuus totella. Ei siis auttanut vastustaminen, ja Lokakuun 18 p. 1512 vihki Lutherin tohtoriksi Andreas Bodenstein Karlstadtista, mies, jonka vasta tapaamme Lutherin tiellä. Hyvällä omallatunnolla saattoi Luther vannoa tohtorin-valansa, koska siinä sanat kuuluivat: "minä vannon parhaan kykyni mukaan puolustaa evankeelista totuutta". Se oli siis vala sille lipulle, jonka Herra antoi hänelle kannettavaksi. Usein itse hämmästyen siitä liikkeestä, jonka hänen sanansa nostivat, haki hän rohkeutta tästä valasta. "Minä olen sitoutunut puolustamaan evankeelista totuutta".

Kaikella ahkeruudella ja kaikissa tilaisuuksissa, yliopistossa, kirkossa ja sielunpaimenena levitti Luther Jumalan puhdasta sanaa raamatun perustuksella, sillä sitä yksin piti hän ratkaisijana uskonnollisissa kysymyksissä. Eikä hänen työnsä jäänyt hedelmiä tuottamatta. Yhä useampia liittyi häneen ja myönsi hänen opetuksensa oikeaksi. "Luther selittää raamattua sillä tavoin, että hartaista, valistuneista ihmisistä tuntuu ikäänkuin pitkän ja synkän yön jälkeen uusi päivä olisi koittanut oppiin nähden", kirjoitti Lutherin etevin apulainen Melanchton. "Samoin kuin Johannes Kastaja, neuvoo hän ihmisiä Jumalan karitsan luo." Vanha ihmisviisauden rakentama teologiia horjui perustuksissaan. "Turhaan opetetaan meidän aikanamme Aristotelesta ja skolastikoita", kirjoitti Luther eräälle ystävälle. "En pyydäkään parempaa kuin paljastaa näitä ilveilijöitä, jotka kreikkalaiseksi naamioittuina tekevät pilaa kirkosta. Apostolien ja profeettain kirjat ovat varmemmat ja korkeammat kuin koulun kaikki viisastelut ja sen teologiia. Aristoteles on laskemaisillaan ja on ennen pitkää kukistuva." Tässä kohden oli Luther siis samaa mieltä kuin Erasmus, mutta henki oli niin toisenlainen heissä, etteivät ne kauvan kulkeneet samoja teitä.

Saksenin vaaliruhtinas, joka Staupitzin neuvosta oli kutsunut Lutherin professoriksi Wittenbergiin, ei suinkaan jättänyt pitämättä silmällä tuon merkillisen professorin oppeja. Itse oli hän totuutta etsivä henki, mutta sen ohessa erittäin kirkollinen mies. Semminkin oli hänellä erityinen into pyhien jäännösten kokoomiseen. Ettei hän semmoisena rohjennut kokonaan omaksua uutta oppia on luonnollista, mutta sydämmessään tunsi hän Jumalan kutsua, uskollisesti puolusti ja suojeli hän Lutheria vaikeimmissakin tiloissa, ja rohkeasti antoi hänelle Luther opetuksensa ja neuvonsa, silloinkin kun hän tiesi ne vastenmielisiksi. Niinpä kirjoitti hän Spalatinille, joka palveli vaaliruhtinaan luona hänen hovisaarnaajanaan, ja neuvonantajana nautti hänen luottamustaan: "On monta asiaa, jotka miellyttävät sinun ruhtinastasi, mutta jotka ovat Jumalalle vastenmielisiä. Maallisissa asioissa on hän kyllä taitava, mutta hengellisissä on hän seitsenkertaisesti sokea. Minä en sano tätä hänen selkänsä takana salapanettelijana. Kyllä minä tätä tilaisuudessa sanon hänen silmiensä edessä." Tällä kertaa tarkoitti Luther vaaliruhtinaan tunnettua pyhien jäännösten kokoomishalua, mutta näemme jo tässä, kuinka Luther arastelematta puhui suoraa totuutta maailman mahtavillekin. Spalatin oli Herran valaisema uskonnollinen mies. Mutta ei ollut hänessä eikä hänen herrassaan sitä, joka ratkaisevasti iskee kirveen puunjuureen. Molemmat olivat kuitenkin hyvillänsä siitä, että rohkeampi piti kirvesvartta, ja Lutherille arvokkaana ystävänä ja välittäjänä hovissa pysyi Spalatin koko elinaikanansa.