Produced by Tapio Riikonen

MARTTI MESTARI JA HÄNEN KISÄLLINSÄ

Kirj.

E.T.A. Hoffmann

Suomentanut Aatto S. [Meister Martin der Küfner und seine Gesellen]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon kustantama. 1881.

SISÄLLYS:

Alkulause
Kuinka Martti herra vanhimmaksi valittiin ja miten hän siitä kiitti
Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui
Miten Martti mestari piti omaa ammattiansa kaikkia muita korkeampana
Vanhan mummon ennustus
Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat
Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön
Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä
  sitte tapahtui
Mitä Martta rouva puhui kisälleistä Roosan kanssa. Konradin ja
  Martti mestarin riita
Reinhold lähtee pois Martti mestarilta
Miten Martti mestari ajoi Fredrikin ulos työhuoneestansa
Päätös.

Alkulause.

Varmaan heltyy sinunkin sydämmesi, rakas lukija! ja aavistava suruisuus täyttää mielesi, jos milloin joudut niille paikoille, missä muinaissaksalaisen taiteen ihanat muistomerkit kaunopuheisten kielten tavoin kertovat kultaisen muinaisuuden loistosta, hurskaudesta, ahkeruudesta ja suorasta rehellisyydestä. Olet ihan astuvinasi kuin autioksi jätettyyn asuntoon. — Vielähän on pöydällä auki pyhä kirja, jota perheen isä on lukenut, vielähän riippuu tuossa emännän valmistama kallisarvoinen kirjava vaate ja ovathan kaapit täynnä kaikenlaisia keinollisuuden arvokkaita tuotteita, nimi- ja syntymäpäivä-lahjoja. Sinä odotat vaan, että joku talonväestä on heti tuleva sinua vilpittömällä vierasvaraisuuden ystävällisyydellä tervehtimään. Mutta turhaan varrot niitä, jotka ajan ikuisesti vierivä virta on kerran temmannut mukaansa, vaikkapa vielä jättäytyisitkin suloisen unelman valtaan, joka luo eteesi vanhat mestarit, nuo taiturit, joiden puhe on niin yksinkertaista ja kuitenkin niin pontevaa, että se tunkeutuu luihisi ja ytimiisi saakka. Ja nyt vasta ymmärrät heidän teostensa syvällisen merkityksen, sillä nyt elät sinä heidän ajassansa ja olet käsittänyt sen ajan, joka voi luoda mestaria ja mestariteoksia. — Vaan oi! eikö lempeän ihana unikuva, päivän hyörinää säikkyen, pakene kirkkaiden aamupilvien mukana, ja useinkin juuri silloin, kun sitä olet sulkemaisillasi rakastavaa rintaasi vasten, ja sinä jäät, silmät täynnä kuumia kyyneleitä, katselemaan yhä enemmän vaalenevaa haamua? — Ympärillä vallitsevan elämän kolkko pauhu saa sinut sitte äkkiä heräämään kauniista unestasi ja sinulle jää siitä jälelle ainoastaan katkera kaiho, joka suloisella väristyksellä täyttää rintasi.

Tämmöiset tunteet täyttivät, rakas lukija! näiden lehtien kirjoittajan mielen joka kerta, kun hän matkoillaan kävi maailman mainiossa Nürnbergin kaupungissa. Milloin viivähti hän ihmettelemään torikaivon kummallista rakennusta tai hautapatsasta P. Sebaldin kummulla, milloin taas tarkasteli P. Laurin rukoushuonetta tai astui linnaan ja raatihuoneesen ihailemaan Albrecht Dürerin syväkäsitteisiä taideteoksia, ja antautui kokonaan suloisten unelmien valtaan, jotka hänet siirsivät keskelle tämän vanhan valtakaupungin muinoista komeutta.

Moni iloinen kuvaus kunnollisesta porvarielämästä sinä aikana, jolloin taide ja teollisuus vireinä ja toimeliaina kävivät käsitysten, muodostui, kirkastui ja painui katoamattomasti mieleen. Suothan, rakas lukija! minun asettaa yhden noista kuvista katsottavaksesi. Ehkäpä se sinua miellyttää ja saa sinut vielä hyvillä mielin hymyilemäänkin, ehkäpä olet tunteva Martti mestarin talon kuin omaksi kodiksesi ja viivyt mielelläsi hetkisen hänen tynnyriensä ja muiden astiainsa luona. Ja — silloin toteutuisi tosiaankin näiden lehtien kirjoittajan sydämmellisin toivo.

Kuinka Martti herra vanhimmaksi valittiin ja miten hän siitä kiitti.

Ensimäisenä päivänä toukokuuta vuonna tuhat viisisataa kahdeksankymmentä oli vapaan valtakaupungin Nürnbergin astia- ja tynnyriseppäin kunnioitettu yhdistys koossa vanhan tavan mukaan juhlallisesti viettämässä ammattilaiskokoustansa. Vähää ennen oli yksi esimiehistä tai, kuten heitä nimitettiin, vanhimmista saatettu viimeiseen lepopaikkaansa, ja sentähden oli uusi hänen sijaansa valittava. Martti mestari sai äänet. Tosiaankaan ei voinut juuri kukaan pyrkiä hänen rinnallensa astiain lujuudessa ja sievyydessä, ei kukaan ymmärtänyt niin hyvin kuin hän, miten viiniä kellarissa hoidetaan. Senpä tähden teettivätkin rikkaimmat ja ylhäisimmät herrat hänellä viinitynnyrinsä, senpä tähden elikin hän mitä kukoistavimmassa varallisuudessa, olipa vielä rikaskin. Niinpä pitikin, kun Martti mestari oli valittu, arvokas raatiherra Jaakko Paumgartner, joka työnteettäjänä nyt oli ammattikunnankin johtajana, seuraavan puheen:

"Hyvin teitte siinä, ystäväni! että valitsitte Martti mestarin esimieheksenne, sillä parempaa miestä ei virkaan voisi mistään löytää. Martti mestaria kunnioittavat kaikki, jotka hänet tuntevat, hänen suuren taitavuutensa tähden ja hänen pitkällisen kokemuksensa tähden viinin suojelemisen ja säilyttämisen taidossa. Hänen vireä ahkeruutensa, hänen hurskas elämänsä, puhumattakaan kaikesta rikkaudesta, jonka hän on koonnut, olkoot teille kaikille seurattavana esimerkkinä! Olkaa siis, rakas Martti mestari, tuhannesti tervetullut meidän arvoisaksi esimieheksemme!"

Näin lausuen nousi Paumgartner istuimeltansa ja astui avoimin sylin muutaman askeleen eteenpäin, odotellen, että Martti mestari tulisi hänelle vastaan. Tämä nojasikin molemmat kätensä tuolin selkälautaa vasten ja kohosi hitaasti ja raskaasti, miten vaan hänen hyvin hoidettu ruumiinsa salli. Sitten astui hän yhtä hitaasti Paumgartnerin ystävälliseen syliin, johon syleilykseen hän kuitenkin tuskin ollenkaan vastasi.

"No, Martti mestari", sanoi Paumgartner, siitä vähän kummastuneena, "ettekö ehkä olekaan tyytyväinen siihen, että valitsimme teidät esimieheksemme?"

Martti mestari keikahutti tapansa mukaan päätänsä taaksepäin, rummutti molemmilla käsillään täyteläistä vatsaansa ja katseli ympärillensä, silmät ihan selällänsä, alahuuli vähän pitemmällä. Sitten alkoi hän, Paumgartneriin päin kääntyneenä, näin:

"Mitä, rakas, arvoisa herrani, siihenkö en olisi tyytyväinen, että saan, mitä minulle on tuleva! Kukapa ei ottaisi vastaan uljaan työnsä ja toimensa palkkaa, kukapa ajaisi kynnykseltänsä kelvottoman velkamiehen, joka vihdoinkin tulee jo kauan sitten saamaansa rahaa takaisin maksamaan. No, hyvät miehet", lisäsi Martti, kääntyen ympärillään istuvien mestarien puoleen, "joko vihdoinkin ymmärsitte, että minun — minun tulee olla kunniallisen ammattikuntamme esimies? — Mitä vaaditte te esimieheltä? — Pitääkö hänen olla taitavin työssänsä? Menkää katsomaan kahden fuderin [fuder on noin 360 kannua] vetävää, tulen avulla tehtyä tynnyriäni, ainoaa mestariteostani, ja sanokaa sitte, voiko kukaan teistä kehua tehneensä samanlaista, mitä kestävyyteen ja työn siisteyteen tulee. Vai pitääkö esimiehellä olla rahaa ja tavaraa? Tulkaa kotiini, siellä aukasen minä teille kirstuni ja arkkuni, ja te saatte iloita kylliksenne kiiltävän kullan ja hopean loistosta. Tai vaaditteko esimieheltänne, että hän olisi kunnioitettu sekä ylhäisten että alhaisten kesken? — Kysykää vaan kunniallisilta raatiherroiltamme, kysykää ruhtinailta ja muilta kelpo Nürnbergimme ympärillä asuvilta herroilta, kysykää korkea-arvoiselta Bambergin piispalta, kysykää vaan, mitä he kaikki Martti mestarista arvelevat. No! — minä luulen, te ette saa mitään pahaa kuulla!" — Ja näin sanoessaan taputteli Martti herra oikein mielissään täyteläistä vatsaansa, silmät puoliummessa, ja jatkoi sitte, kun kaikki olivat ääneti ja ainoastaan arveluttavaa rykimistä alkoi sieltä täältä kuulua: "mutta minä huomaan, minä tiedän sen hyvin, minun pitää nyt vielä nöyrimmästi kiittää teitä siitä, että Herra vihdoinkin on vaaliasiassa valaissut teidän järkenne. — No! — kun minä saan maksun työstäni, kun minulle velkamies maksaa lainaamansa rahasumman, silloin kirjoitan minä tilin tai velkakirjan alle: Kiittäen tunnustan tämän suoritetuksi, Martti, täkäläinen tynnyriseppä. — Olkaa siis kaikki sydämmestäni kiitetyt siitä, että valitsitte esimieheksenne ja vanhimmaksenne ja siten suorititte vanhan velkanne. Muuten lupaan minä hoitaa virkaani kaikella uskollisuudella ja hurskaudella. Yhdistystä, kutakin teistä autan minä tarvittaessa neuvoilla ja töillä ja koko voimallani, miten vaan taidan. Silmämääränäni on oleva meidän mainion ammattimme pitäminen ja pysyttäminen kaikessa siinä kunniassa ja arvossa, mikä sillä nyt on. Minä pyydän teitä, arvoisat ammattiherrani, teitä kaikkia, hyvät ystävät ja mestarit, tulemaan ensi sunnuntaina iloisille päivällisille kotiini. Oivallista Hochheimin tai Johannisbergin viiniä ryyppien tai mitä muuta jaloa juomaa vaan rikkaasta kellaristani tahdotte, saamme silloin ilomielin keskustella, mitä nyt ensiksi on kaikkein meidän hyväksi tehtävä! — Sydämmellisesti kutsun vielä kerran teitä kaikkia".

Kunnioitettavain mestarien kasvot, jotka Martin ylpeän puheen ajalla olivat huomattavasti synkistyneet, kirkastuivat nyt jälleen, ja kolkkoa äänettömyyttä seurasi iloinen keskustelu, jossa paljonkin puheltiin Martti herran suurista ansioista ja erinomaisesta viinikellarista. Kaikki lupasivat tulla seuraavana sunnuntaina ja ojensivat äsken valitulle esimiehelleen kättä, jota hän ystävällisesti pudisti ja painoipa vielä muutamia mestareja vatsaansakin vasten, ikäänkuin syleilläksensä heitä. Siitä erottiin sitte iloisina ja tyytyväisinä.

Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui.

Raatiherra Jaakko Paumgartnerin täytyi kotiinsa mennessään kulkea Martti mestarin talon ohitse. Kun nyt Paumgartner ja Martti olivat talon portilla ja Paumgartner tahtoi mennä edelleen, otti Martti mestari lakin päästänsä, kumarsi kunnioittavasti niin syvään, kuin hän suinkin taisi, ja sanoi raatiherralle: "ettekö toki tahtoisi hetkiseksi poiketa halpaan majaani, hyvä, arvoisa herrani! — Suokaa minun saada huvia ja oppia teidän viisaista puheistanne!"

"Mitä joutavia, hyvä Martti mestari", sanoi Paumgartner hymyten, "mielellänihän minä poikkean teidän luoksenne. Mutta miksi sanotte taloanne halvaksi? Tiedänhän minä, ettei kellään rikkaimmallakaan porvarilla ole runsaammin koristuksia ja kalleita kaluja kuin teillä; ja äskenhän te juuri päätitte kauniin rakennuksenne, joka tekee teidän talonne koko meidän kuuluisan valtakaupunkimme koristukseksi, ja sisustuksesta en tahdo ollenkaan virkkaa mitään, sillä siitä ei tarvitsisi kenenkään ylhäisenkään hävetä".

Paumgartner-vanhus olikin oikeassa, sillä heti kun kirkkaaksi silitetty, metallilla runsaasti koristettu ovi oli saatu auki, näytti jo sen takaa ilmestyvä esihuone siistin lattiansa, kauneiden kuvataulujensa, taidollisten kaappiensa ja tuoliensa vuoksi kokonaiselta korusalilta. Siinä tottelikin jokainen mielellään runovärssyn neuvoa, joka vanhan tavan mukaan oli piirretty juuri sen vieressä riippuvaan tauluun:

    Ken mielivi sisälle askeltaa,
    Sen jalkimet puhtahat olla saa,
    Tai parempi ensin ne heittää pois,
    Niin moittehet kaikki ne välttää vois.
    Sen viisas tietävi ennestään,
    Miten vierashuoneissa käyttäytään.

Päivä oli helteinen ja ilma salissa nyt, iltahämärän tullessa, kuuma ja kolea. Martti mestari vei sentähden ylhäisen vieraansa tilavaan, viileään korukyökkiin. Siksi nimitettiin rikkaiden porvarien taloissa siihen aikaan erästä keittiön tavoin rakennettua kammaria, jota ei kuitenkaan käytetty keittämistä varten, se oli vaan katsottavaksi koristettu kaikenlaisilla kalleilla keitto- ja muilla ruokakaluilla. Heti sisään päästyä huusi Martti mestari kovalla äänellä: "Roosa! Roosa!" ja paikalla avautuikin ovi ja Roosa, Martin ainoa tytär, astui sisään.

Nyt pitäisi sinun, rakkahin lukijani! hyvin tarkoin ja elävästi muistaa mainion Albrecht Dürerin mestariteoksia. Sinulla pitäisi olla edessäsi nuo ihanat immet, semmoisina kuin ne hänen tauluillansa ovat kuvattuina, täynnä ylevää suloutta, lempeyttä ja hurskautta. Muistele tuota jalon vartalon hentoutta, kauniisti kaarevaa, valkoista otsaa, ruusuväriin vivahtavain kasvojen elävyyttä, hienoja, punaisen hohtavia huulia, hurskaan ikävällä katselevaa silmää, jota tummat ripset puoleksi verhoovat, kuin varjoisa lehdikko kuun paistetta — muistele taidollisesti sieviksi palmikoiksi soviteltua, silkkihienoa tukkaa — muistele noiden impien kaikkea taivahista kauneutta, silloin on sinulla valmiina lempeä Roosa. Miten voisikaan muuten kertoja kuvailla sinulle tätä rakasta taivaan lasta? — Olkoon kuitenkin tässä vielä lupa muistaa yhtä uljasta nuorta taiteilijaa, jonka sydämmeen on tunkeunut valaiseva heijastus tuosta kultaisesta muinaisajasta. Tällä tarkoitan Roomassa asuvaa, saksalaista maalaria Korneliusta. — "En neitonen oo enkä kaunis!" — semmoinen kuin Korneliuksen kuvissa Goethen Faustin Margaretha oli lausuessaan näitä sanoja, niin, semmoinen oli kyllä Roosakin, kun hän hurskaana, siveän arkana koki väistyä vallattomain kosijainsa tieltä.

Roosa kumarsi nöyrästi kuin lapsi Paumgartnerille ja suuteli hänen kättänsä. Vanhusherran kalpeat kasvot sävähtivät ihan tulipunaisiksi ja niin leimahti vielä jo aikoja sitten menneen nuoruuden tuli hänen silmissänsä, kuin iltarusko vielä laskiessansa kerran välähtäen kultaa metsien varjoisat lehdot.

"Oi", huudahti hän iloisasti, "oi, Martti mestari, te olette varakas, rikas mies, vaan paras taivaan lahja, minkä Herra teille on suonut, on kuitenkin teidän suloinen, lempeä tyttärenne, Roosa. Jos meiltä vanhoilta herroilta, kun neuvottelemassa istumme, sydän lämpenee, jos me emme voi kääntää heikkoja silmiämme tyttärestänne, kun hän vaan milloin tulee näkyviin, kuka sitte voi moittia nuoria siitä, että he kohdatessansa hänet kadulla jäävät kuin kivettyneinä seisomaan, että he kirkossa katselevat vaan teidän tytärtänne eivätkä hengellistä herraa, että he leikkinurmikolla tai muissa leikkitiloissa kaikkien tyttöjen harmiksi kävelevät huokaillen, rakastavin silmäyksin ja imartelevin puhein vaan teidän tyttärenne perästä. — Niin, Martti mestari, te saatte valita itsellenne vävyn meidän ylhäisistä nuorukaisistamme tai mistä vaan tahdotte".

Martti mestarin muoto vetäytyi synkkiin kurttuihin. Hän käski tyttärensä tuoda jaloa, vanhaa viiniä ja sanoi, hänen punastunein poskin, alaspäin katsoen pois mentyään, Paumgartnerille:

"Tosiaan, rakas herrani, on kyllä totta, että lapseni on saanut osakseen erinomaisen kauneuden ja että taivas on siinäkin suhteessa tehnyt minut rikkaaksi, mutta kuinka saatatte te puhua siitä tyttösen läsnä ollessa, ja ylhäisestä vävystä ei maksa vaivaa virkkaa mitään.°

"Vaietkaa", vastasi Paumgartner nauraen, "vaietkaahan, Martti mestari; sydämmestähän suu puhuu! — Ettekö siis luule minun kankean veren enää rupeavankaan hyppelemään vanhassa sydämmessäni, kun Roosan näen, ja jos silloin sanon suoraan, mitä hän ihan varmaan itsekin vallan hyvin tietää, niin ei siitä suinkaan synny mitään harmia".

Roosa toi viiniä ja kaksi komeata juomalasia. Martti taas työnsi raskaan, kummallisilla leikkauksilla koristetun pöydän keskelle lattiata. Tuskin ehtivät kuitenkaan vanhukset asettua istumaan pöydän viereen, tuskin sai Martti lasit täyttäneeksi, kun jo kuului pihalta ratsuhevosen jalkain kopina. Ratsastaja kuului pysähtyvän, ja samassa kaikui hänen äänensä jo esihuoneessa. Roosa kiiruhti sinne ja palasi heti ilmoittamaan, että vanha herra Henrikki von Spangenberg oli siellä ja halusi tulla Martti mestarin puheille.

"Onpahan tämä ilta oikein onnen ilta, kun vanhin kelpo tilaaja poikkeaa luokseni. Varmaankin uusia tilauksia, uutta työtä." — Ja niin sanoen riensi hän niin nopeasti, kuin vaan voi, tervetullutta vierasta vastaan ottamaan.

Miten Martti mestari piti omaa ammattiansa kaikkia muita korkeampana.

Hochheimin viini vaahtosi kauneissa tahkotuissa juomalaseissa ja sai kaikki kolme vanhusta hyvin puhelijaiksi. Etenkin osasi Spangenberg, vielä vanhoillaankin nuoruuden hilpeän mielen innostamana, ladella monta huvittavaa tapausta nuoruutensa ajoilta, niin että Martti mestarin vatsa aika tavalla hyppelehti ja että hänen täytyi hillittömän naurun tähden pyyhkiä kerta toisensa perästä kyyneleitä silmistään. Tavallista enemmän unhotti Paumgartnerkin raatiherrallisen vakavuutensa, nautiskeli jaloa juomaa ja otti osaa hauskaan keskusteluun. Mutta kun nyt Rosa taas astui sisään, käsivarrella sievä korinen, josta hän otti esille pöytäliinat, valkoiset kuin äsken satanut lumi, ynnä muut ruoka-astiat ja -aseet; kun hän toimeliaana astua sipsutellen kattoi pöydän ja siihen lateli kaikenlaisia hyvin maustetuita ruokia, ja kun hän sitten vienosti hymyten pyysi herroja käymään ruualle eikä katsomaan ylön, mitä kiireesti vaan oli laitettu, silloin vaikeni puhelu ja nauru. Ei kumpikaan, ei Paumgartner eikä Spangenberg, voinut kääntää katsettaan herttaisesta neitosesta ja Martti mestarikin, tuolillaan taaksepäin nojautuneena, kädet ristissä, katseli tyytyväisesti muhoillen hänen toimellista emännöimistään.

Roosa aikoi poistua, mutta silloin hypähti Spangenberg reippaasti kuin nuorukainen ylös, otti tytön olkapäistä kiini ja toisteli, kirkasten kyynelten vieriessä hänen silmistään, toistelemistaan: "oi, sä hurskas, suloinen enkeli — sä armas, rakas tyttönen", — sekä suuteli häntä sitte kahdesti otsalle ja palasi syvissä mietteissä paikallensa. Paumgartner joi Roosan terveydeksi.

"Todella", alkoi Spangenberg Roosan mentyä, "tosiaankin, Martti mestari, on taivas teille tyttäressänne suonut aarteen, jonka arvoa te ette ollenkaan osaa oikein arvata. Hän tuottaa vielä teille suuren kunnian; kukapa ei tulisi teidän vävyksenne, olipa hän sitten mistä säädystä hyvänsä".

"Näettekös", keskeytti Paumgartner, "näettekös nyt, Martti mestari, että herra von Spangenbergillä on asiasta aivan samat ajatukset kuin minullakin. Minä olen jo näkevinäni rakkaan Roosan ylhäisen morsiamena, kallis helmikoristus kauneissa kultaruskeissa hiuksissansa".

"Hyvät herrat", alkoi Martti mestari ihan kiukkuisena, "hyvät herrat, mitenkä voittekaan yhä puhua vaan samasta asiasta ja semmoisesta, jota minä en vielä tällä kertaa ajattele vähintäkään. Roosaseni on nyt kahdeksannellatoista ja niin nuoren tyttölepakon ei vielä tarvitse sulhasia katsella. Miten vast'edes on käyvä, siitä saa Herra huolen pitää, mutta se vaan on varma, ettei ylhäinen eikä kukaan muukaan saa koskea tyttäreni käteen, kuin se tynnyriseppä, joka minulle osoittaa olevansa kunnollisin, taitavin mestari, jos muuten tyttäreni hänestä huolii, sillä pakottaa en tahdo rakasta lastani mihinkään maailmassa, kaikista vähimmin naimisiin semmoiselle miehelle, joka ei ole hänen mieleisensä".

Spangenberg ja Paumgartner katsoivat toisiansa, kummastuneina tästä mestarin omituisesta lausumasta. Vihdoin kysäsi Spangenberg.

"Tyttärenne ei siis saa mennä naimisiin ulkopuolelle teidän omaa säätyänne?"

"Jumala häntä siitä varjelkoon!" vastasi Martti.

"Mutta", jatkoi Spangenberg kyselemistään, "jos joku muu kuin mestari, joku kultaseppä tai ehkä nuori reipas taiteilija kosisi Roosaanne ja miellyttäisi häntä paljoa enemmän kuin kukaan muu nuorukainen, kuinka sitten?"

"Näyttäkää minulle", virkkoi Martti, keikauttaen päätään, "näyttäkää minulle, hyvä nuorukainen, sanoisin minä, sievä kahden fuderin vetävä tynnyri, jonka olette valmistaneet mestariteokseksenne, ja jollei hän sitä voisi, avaisin minä hänelle ystävällisesti oven ja pyytäisin kohteliaasti häntä toki vielä koettamaan jossain muualla onneansa".

"Vaan jos", pitkitti vielä Spangenberg, "jos nuorukainen sanoisi: tuommoista pientä rakennusta ei minulla ole teille näyttää, vaan tulkaa minun kanssani torille ja katsokaa tuota komeata kartanoa, joka uljaasti kantaa kaunista harjaansa ylhäällä ilmassa — se on minun mestariteokseni".

"Ah, hyvä herra", keskeytti Martti mestari kärsimättömänä Spangenbergin puheen, "turhaan koetatte saada minun uskomaan jotain muuta. Minun ammattiveljiäni pitää minun vävyni oleman, sillä omaa ammattiani pidän minä paraimpana kaikista, mitä maan päällä on. Luuletteko sitte siinä kylliksi olevan, että vanteiden ajamalla laitalautain ympärille saa astian koossa pysymään? Ja eikö sekin jo ole kaunista ja ihanaa, että meidän ammatissamme tarvitaan tietää ja taitaa, miten taivaan kaunista lahjaa, jaloa viiniä on hoidettava ja holhottava, että se jalostuisi ja elähyttäisi meitä kaikella voimallaan ja makeudellaan kuin jollakin todellisella, hehkuvalla elämän-hengellä. Entä sitte tynnyrien rakennus. Eikö meidän ensin pidä, jos mieli saada työtä onnistumaan, kaikkia tarkasti mitellä ja määräillä? Meidän pitää olla samalla kertaa laskumestaria ja mittaustaituria, sillä kuinka me muuten ymmärtäisimme astiain suuruuden ja suhdallisuuden edeltäkäsin määrätä? Oi, herrani, oikein sydämmeni hyppii ilosta, kun semmoisen aika tynnyrin saan valmistumaisilleen, kun se ensin on kelvollisesti muodosteltu sahalla ja kirveellä, kun kisällit sitte heiluttelevat kurikoitansa ja ne paukkuvat karttujen päihin, hei! se on hauskaa musiikkia! Siinä on nyt hyvin suunniteltu rakennus, ja tottapa saan hiukan ylvästellen katsella ympärilleni, kun tempaan leimasimen käteeni ja sillä poltan noihin tynnyrin pohjaan hyvin tunnetun tehdasmerkkini, jota kaikki kunnon viinimestarit kunnioittavat. — Te puhutte vielä rakennusmestareista, hyvä herra! ja tosiaankin on semmoinen komea kartano kaunis rakennus, vaan jos minä olisin rakennusmestari, ja minua, kulkiessani teokseni ohitse, katselisi kuistilta joku siistitön henki, tyhjäntoimittaja, kelvoton heittiö, joka on kartanon omakseen saanut, silloin häpeäisin minä ihan sisälmyksiini asti, ja pelkästä harmista ja kiukusta syttyisi minussa halu särkeä ja kukistaa omain käsieni työ. Semmoista ei toki voi minulle sattua minun rakennuksissani. Niissä asuu aina vaan maan puhtain henki, jalo viini. — Jumala siunatkoon minun ammattiani!"

"Teidän ylistyspuheenne", virkkoi Spangenberg, "oli oikein ylevä ja uljas. Kunniaksi se teille on, että pidätte ammattianne oikein korkeassa arvossa, mutta älkää vaan pikastuko, vaikk'en vielä voikaan jättää teitä rauhaan. Mitäpä, jos toden perästä joku ylhäinen tulisi kosimaan tytärtänne? Jos jonkun koko elämä ja onni riippuisi vaan teidän suostumuksestanne, tottahan silloin moni seikka näyttäisi ihan toisenlaiselta, kuin mitä nyt arvelette".

"Oi", huudahti Martti mestari jotensakin kiivaasti, "mitä voisin minä silloin muuta tehdä kuin kumartaa kohteliaasti ja sanoa: hyvä herra! jos olisitte kunnon tynnyriseppä, mutta nyt —"

"Kuulkaahan vielä!" keskeytti häntä Spangenberg, "jospa nyt jonakin onnen päivänä kaunis aatelinen nuorukainen ajaisi komeissa vaatteissa upealla ratsulla ja loistavan seuralaisjoukon kanssa talonne oven eteen ja pyytäisi teidän Roosaanne puolisoksensa?"

"Hei, miten kiireesti minä rientäisin", tiuskasi Martti mestari yhä kiivaammin kuin ennen, "sulkemaan lukoilla ja salvoilla oveani — miten minä huutaisin: ratsastakaa edelleen! ratsastakaa edelleen, mahtava herra, minun Roosani kaltaisia ruusuja ei kukoista teitä varten, ei, viinikellarinihan se teitä ja raha-arkkuni miellyttää ja tytön otatte te vaan kaupan päällisiksi — mutta menkää, menkää vaan edelleen!"

Spangenberg vanhus nousi, koko muoto ihan tulipunaisena, istuimeltaan, nojasi molemmilla käsillään pöytään ja katsoa tuijotti eteensä.

"Nyt", alkoi hän hetkisen perästä, "vielä viimeinen kysymys, Martti mestari. Jos se nuori herra teidän ovenne edessä olisi minun oma poikani, jos itse tulisin poikani mukana, sulkisitteko silloinkin ovenne, luulisitteko silloinkin, että me olisimme tulleet ainoastaan teidän viinikellarinne, teihin kultarahojenne tähden?"

"En suinkaan", vakuutti Martti mestari, "en suinkaan, hyvä armollinen herrani; minä avaisin teille ystävällisesti ovet; kaikki, mitä talossani on, olisi teidän ja teidän poikanne käytettävänä, mutta mitä Roosaan tulee, sanoisin minä: jospa olisi taivas toimittanut niin, että teidän soreasta poika herrastanne olisi tullut kunnon tynnyrintekijä, silloin ei kukaan olisi minulle mieluisampi vävy kuin hän, vaan nyt! — Mutta, hyvä arvoisa herra, miksi pilkkaatte ja kiusaattekin minua semmoisilla kummallisilla kysymyksillä? Katsokaa vaan, miten iloinen pakinoimisemme on kokonaan muuttunut, miten pikarit seisovat tuossa täysinä. Jättäkäämme koko puhe vävystä ja Roosan häistä sikseen, minä juon teidän poikanne terveydeksi, joka kuuluu olevan oivan kaunis herra".

Samassa tempasi hän pikarinsa, jota esimerkkiä Paumgartnerkin noudatti sanoen:

"Loppukoot kaikki turhat puheet ja eläköön teidän uljas poikanne!"

Spangenberg kilisti lasia ja sanoi teeskelevästi hymyten:

"Voittehan sen hyvin huomata, että minä laskin vaan leikkiä, sillä ainoastaan hurja rakkauden vimma saisi minun poikani, joka voi valita itselleen puolison mistä ja miten ylhäisestä suvusta hyvänsä, niin kokonaan unhottamaan sukunsa ja syntynsä arvon, että hän tulisi teidän tytärtänne kosimaan. Mutta olisittehan kuitenkin saattanut vastata minulle vähän ystävällisemmin".

"Enhän minä, hyvä herra", vastasi Martti, "voi leikilläkään puhua toisin kuin jos tuommoisia ihmeitä todella sattuisi, kuin te siinä jaarittelitte. Sallikaa muuten minun pitää ylpeyteni, sillä täytyyhän teidänkin myöntää ja todistaa, että minä olen paras tynnyriseppä hyvin laajalla alalla, että minä lujasti ja uskollisesti seuraan autuaasti nukkuneen keisarimme, Maximilian vainajan viiniasetusta, että minä hurskaana miehenä halveksin kaikkea jumalattomuutta, että minä kahden fuderin vetävän tynnyrini savustamiseen käytän ainoastaan yhden luodin puhdasta tulikiveä, mikä määrä kyllä tarvitaan astian kestäväksi tehdessä, sen kaiken voitte, hyvät, arvoisat herrat, huomata viinini mausta".

Spangenberg koetti, uudestaan istumaan käyden, näyttää iloiselta ja Paumgartner käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta samoin kuin soittokoneen kielet, päästyään kerran epäsointuisiksi, aina uudestaan alkavat rämistä, ja soittaja saa turhaan koettaa viekoitella esiin alkuperäisiä tähtisointuisia ääniä, niin ei nytkään enää tahtonut yksikään sana noiden kolmen vanhuksen puhellessa sopia toiseensa. Spangenberg huusi vihdoin palvelijoitaan ja läksi ihan äreänä Martti mestarin talosta, johon hän oli tullut iloisena ja tyytyväisenä.

Vanhan mummon ennustus.

Martti mestari oli vanhan tuttavansa ja työnteettäjän kiukuissaan lähtemisestä vähän hämmästyksissänsä ja sanoi Paumgartnerille, joka juuri oli tyhjentänyt viimeisen pikarinsa ja aikoi myöskin lähteä:

"Minä en voi ollenkaan ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla puheillansa ja miten hän vielä taisi suuttuakin".

"Hyvä Martti mestari", virkkoi siihen Paumgartner, "te olette hurskas kunnon mies, ja semmoinen saa kyllä vähän ylvästelläkin siitä, mitä hän Jumalan avulla kunnollisesti toimittaa ja mikä hänelle on tuottanut kunniaa ja rikkautta. Se ei vaan saa pahentua kerskailevaksi ylpeydeksi, joka on vastoin kaikkea kristillisyyttä. Ja ammattikokouksessa tänään teitte siinä vähän väärin, että asetitte itsenne kaikkia muita mestaria korkeammalle; olkaa vaan taidossanne miten paljon hyvänsä etevämpi muita kaikkia, mutta sanoa se heille ihan suoraan vasten silmiä, sehän herättää vaan harmia ja tyytymättömyyttä. Ja nyt sitte tänä iltana! Ettehän toki liene niin sokea, että olisitte luulleet Spangenbergin tarkoittaneen puheellaan mitään muuta kuin leikillisesti vaan koetella, miten pitkälle teidän kopea, itsepäinen ylpeytenne menisi. Kovastihan se tietysti loukkasi arvokasta herraa, kun te jokaisen ylhäisen aatelisnuorukaisen kosimisessa olitte huomaavinanne ainoastaan kelvotonta ahneutta. Ja vielä sittenkin olisi kaikki käynyt hyvin, jos olisitte vähän sovitelleet sanojanne, kun Spangenberg alkoi puhua omasta pojastansa. Mitäpä, jos olisitte sanoneet: niin, hyvä, arvoisa herrani, jos te itse tulisitte poikanne kanssa ja hänen puhemiehenään, niin, semmoista kunniaa en olisi osannut odottaa, silloin horjuisivat vahvimmatkin päätökseni. Todella, jos niin olisitte sanoneet, olisi siitä varmaankin seurannut, että Spangenberg vanhus olisi unhottanut edellisen loukkauksen, hymyillyt iloisesti ja tullut tyytyväiseksi kuin ennenkin".

"Moittikaa vaan", virkkoi Martti mestari, "moittikaa minua oikein kylläksenne, minä sen kyllä ansaitsen, mutta kun tuo vanhus lörpötteli semmoisia järjettömiä loruja, kirveli se oikein kurkkuani, enkä minä voinut toisin vastata".

"Ja sitten", jatkoi Paumgartner, "koko tuo hullunkurinen päätöksenne naittaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle! Taivaan huoleksi sanotte te jättävänne tyttärenne kohtalon määräämisen ja kuitenkin teette te maallisesta heikkomielisyydestänne omavaltaisesti ja ijäisen Isän päätöstä odottamatta määräyksen, rajoittaessanne sen piirin, josta teidän tuleva vävynne on oleva. Se voi olla turmioksi sekä teille että teidän Roosallenne. Luopukaa, Martti mestari, semmoisesta epäkristillisestä, lapsellisesta hulluudesta! Antakaa ijäisen Isän vallita, Hän on kyllä tyttärenne hurskaassa sydämmessä julistava oikean päätöksensä.

"Oh, arvoisa herrani", sanoi Martti mestari arkamaisesti, "nyt vasta näen, miten pahasti tein, kun en kohta puhunut kaikkia. Te luulette ammattini kunnioittamisen yksistään saattaneen minut näin järkähtämättömästi päättämään antaa Roosaseni vaimoksi ainoastaan tynnyrisepälle, mutta asia ei ole niin, siihen on vielä toinenkin varsin ihmeellinen, salaperäinen syy — Minä en ennen laske teitä menemään, kuin olette kuulleet kaikki; te ette saa yli yön olla suutuksissanne minuun. Istukaa, minä pyydän sitä oikein sydämmestäni, viipykää vielä hetkinen. Katsokaa, onhan tästä vielä pullo vanhinta viiniä; se ei kelvannut tuolle närkästyneelle herralle, vaan viihdyttehän te toki vielä minun luonani".

Paumgartneria kummastutti Martti mestarin ystävällinen puheleminen, joka ei ollenkaan ollut hänen luonteensa mukaista. Näytti siltä, kuin olisi miehellä mielessä jotain erinomaisen tärkeätä, mikä hänen kaikin mokomin piti saada puhua. Paumgartner istuutui siis ja joi pikarin viiniä. Martti mestari alkoi seuraavasti:

"Tiedättehän, rakas, arvoisa herrani, että minun kelpo rouvani kuoli kohta Roosan synnyttyä vaivaloisen lapsivuoteen seurauksista. Silloin eli vielä vanha mummoni, jos perin kuurona, sokeana, melkein ihan sanan saamattomana, kokonaan halvattuna yöt päivät vuoteellaan viruminen muuten ansaitsee elämän nimeä. Roosani oli juuri kastettu ja imettäjä istui lapsen kanssa tuvassa, jossa mummo makasi. Minun sydämmeni oli niin suruinen ja katsellessani kaunista lasta samalla niin iloinen ja haikea, minä olin niin syvästi liikutettu, etten tuntenut kelpaavani mihinkään työhön, ja seisoin siis ääneti ajatuksiini vaipuneena vanhan mummon vuoteen vieressä, onnitellen mielessäni häntä, kun häneltä muka kaikki maalliset tuskat ja huolet jo olivat loppuneet. Minun siinä hänen kalveita kasvojaan niin katsellessani, alkoi hän yht'äkkiä kummallisesti hymyillä, kurttuinen muoto näyttää silenevän ja vaaleille kasvoille kohoaa vieno puna. — Hän nousee istualleen, ojentaa kuin ihmeellisen voiman äkisti virkistämänä halvatut kätensä, mitä hän ei ennen voinut tehdä, ja lausuu kuuluvasti hiljaisella, suloisella äänellä: Roosa — rakas Roosani! — Imettäjä nousee ja tuo hänelle lapsen, ja mummo tuudittelee sitä sylissänsä. Mutta nyt arvoisa herrani, kuvitelkaa vaan mielessänne hämmästystäni ja pelästystäni, kun vanhus alkaa heleällä, voimakkaalla äänellä laulaa erästä Srassburg'in kestikievarin, herra Hanno Berchler'in iloista laulua, joka kuuluu näin:

    'Tyttö vieno, kaunokainen,
    Roosa, kuule kehoitus:
    Ole Luojaan luottavainen,
    Poista hätä, ahdistus,
    Pilkka, turha turmelus,
    hurja halu horjuvainen!
    Viinileili virrallansa
    Riemun tuopi tullessaan,
    Enkelitkin loistossansa
    Yltyy kanssa laulamaan.
    Oi, sä armas, kuule vaan
    Heidän lempilaulujansa.
    Leilikullan loistavaisen,
    Ken sen tuopi huoneesen,
    Hän on sulhos' armajainen,
    Isäs' mielt' ei kysellen
    Viivy syömmes lempiväinen.
    Leili tuopi kotiin suojan,
    Onnen, ilon, hyvyyden,
    Silmät kirkkaat! neitonen!
    Kätke neuvo mielehen!
    Jaksa parhaiten
    Siunatessa Luojan!'

"Ja tämän laulettuaan laski vanhus lapsen hiljaa ja varovasti peitetyynylle ja mumisi, pannen kuivettuneen, vapisevan kätensä sen otsalle, ymmärtämättömiä sanoja, mutta hänen ihan kirkastunut muotonsa osoitti selvästi, että hän rukoili. Sitten vaipui hänen päänsä tyynyille ja juuri kun imettäjä vei pois lapsen, huokasi hän syvään. Hän oli kuollut!"

"Se on", sanoi Paumgartner Martti mestarin vaiettua, "se on kummallinen tapaus, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä ollenkaan, mitä yhteyttä vanhan mummon ennustuslaululla on teidän itsepintaisen päätöksenne kanssa, antaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle".

"No, mikä sitte on selvempää kuin se, että mummo Herran erinäisestä valistuksesta ennusti ihan viimeisenä elämänsä hetkenä, millä lailla Roosa oli onnelliseksi tuleva. Sulhanen, joka loistavan leilin mukana tuo taloon onnea, iloa ja rikkautta: ken voisi se muu olla kuin kunnon tynnyriseppä, joka minun luonani valmistaa mestariteoksensa, loistavan leilin. Missä muussa leilissä aaltoilisivat mehuisat virrat kuin viinitynnyrissä? Ja käydessänsä kohisee, porisee ja sihisee viini myöskin, ja ne ne juuri ovat enkelit, jotka viiniaalloissa uiskentelevat ja laulelevat iloisia lauluja. Niin, niin! — ei mummo mitään muuta sulhoa tarkoittanut kuin tynnyriseppää, ja siinä päätöksessäni minä pysyn".

"Te selitätte, hyvä Martti mestari", virkkoi Paumgartner, "vanhan mummon sanat aivan oman mielenne mukaan. Minusta ei teidän selityksenne ole ollenkaan oikea ja minä uudistan vielä taannoiset sanani, että teidän pitää jättää kerrassaan kaikki taivaan salliman ja tyttärenne sydämmen ratkaistavaksi, sillä ainoastaan siten tulee asia oikein päätetyksi".

"Ja minä", keskeytti Martti kärsimättömästi, "sanon sen, ettei minun vävykseni ole tuleva kukaan muu kuin kelpo tynnyriseppä".

Paumgartner oli vähällä suuttua Martin itsepäisyydestä. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja nousi ylös sanoen:

"Nyt on jo myöhä, Martti mestari, lakatkaamme juomasta ja kilistelemästä, sillä ei kumpikaan näy enää sujuvan".

He menivät ulos kuistille. Siellä seisoi nuori vaimo viiden poikansa kanssa, joista vanhin oli tuskin kahdeksan ja nuorin noin puolen vuoden ikäinen. Vaimo itki ja vaikeroitsi. Roosa riensi tulijoille vastaan, sanoen:

"Hyvä Jumala! Valentin on nyt kuollut ja tuossa on hänen vaimonsa lapsineen".

"Mitä? Valentinko kuollut?" huudahti Martti mestari ihan hämmästyneenä, "voi kovaa onnea! — Ajatelkaahan vaan", lisäsi hän Paumgartnerin puoleen kääntyen, "ajatelkaahan, arvoisa herra! Valentin oli taitavin kisällini ja sitä paitsi ahkera ja hurskas. Joku aika sitten löi hän suurta tynnyriä tehdessään suuren haavan reiteensä. Se paheni pahenemistaan, hän sai kovan kuumeen ja nyt on hänen siitä täytynyt kuolla, ihan parhaassa ijässään".

Samalla astui Martti mestari onnettoman vaimon luo, joka katkeria kyyneleitä vuodattaen valitteli, että hänen nyt täytyisi kuolla puutteessa ja kurjuudessa.

"Mitä?" virkkoi Martti mestari, "miksi luulette te sitte minua; minun työssänihän teidän miehenne sai tuon pahan haavan, ja jättäisinkö minä teidät avuttomiksi? — Sitä ei tapahdu, kalkki kuulutte te tästälähin minun perheeseni. Huomenna tai milloin tahdotte, hautaamme miehenne, ja sitten menette te lapsinenne karjatalolleni tuonne tulliportin luo, missä minun kaunis ja tilana työhuoneenikin on ja minä joka päivä kisällineni työskentelen. Siellä saatte hoitaa minun talouttani, ja teidän kelpo poikanne kasvatan minä ihan kuin olisivat ne omiani. Ja teidän vanhan isänne otan minä myöskin huostaani. Hän oli ennen kelpo kisälli, kun hänellä vielä oli voimaa käsivarsissa. No! vaikka hän ei enää kykenekään kurikkaa eikä uurrevasaraa heiluttelemaan ja vaikka hänestä ei enää olekaan vanteen kynsien tekijäksi eikä tynnyrin kokoon panijaksi, niin jaksaa hän kyllä käyttää puukkoa ja koverrinta. Sanalla sanoen, hän saa tulla teidän kanssanne".

Ellei Martti mestari olisi tukenut vaimoa, olisi hän surusta ja liikutuksesta voimattomana kaatunut hänen jalkainsa juureen. Vanhimmat pojat riippuivat kiini Martti mestarin nutussa ja molemmat nuorimmat, jotka Roosa oli ottanut syliinsä, ojensivat käsiänsä hänelle, juuri kuin olisivat he ymmärtäneet kaikki. Hymyillen ja kirkkaat kyyneleet silmissänsä sanoi Paumgartner vanhus: "Martti mestari, teihin ei voi olla suutuksissansa", ja läksi kotiinsa.

Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat.

Kauniilla nurmikolla korkeain puitten siimeksessä levähti pienellä kukkulalla pulska, nuori kisälli, Fredrik nimeltään. Aurinko oli jo laskeutunut ja ruusuhohde loisti taivaan rannan takaa. Kaukaa laaksosta näkyivät ihan selvästi kuuluisan ja avaran valtakaupuugin Nürnbergin, korkeat tornit, joiden korkeita huippuja iltaruskon heloittava puna kultasi. Kyynyspäillään nojaten matkalaukkuansa vasten katseli nuori kisälli kaipauksen silmäyksillä laaksoon. Sitten poimi hän muutamia kukkia viereltänsä ruohosta, viskasi ne ilmaan iltaruskoa kohti ja vaipui uudestaan suruisesti, kuumia kyyneleitä heruvin silmin katsoa tuijottamaan. Vihdoin kohotti hän päänsä, aukasi sylinsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut sulkea rakastetun sydämmellensä, ja lauloi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä seuraavan laulun:

    Jos koti kallis
    Taas sinut nään,
    Ei jättämään
    Sydämmein sua sallis.
    Oi Roosa, jalo ruusunen,
    Minulle itses näytä
    Keskellä ruusujen
    Ja lemmen kukkien
    Sulolla mieles täytä.
    Sydän, tahdotko ratketa?
    Kestä tuskassa, riemussa!
    Oi iltaruskonen,
    Sanan viejä herttainen,
    Huokaukset ja kyyneleet
    Saata hälle multa,
    Ja jos kuolen ja ruususet
    Kysyis syytä sulta,
    Sano: sydän hukkui lempehen.

Lakattuaan laulamasta otti Fredrik matkalaukustaan vahapalasen, lämmitti sen rintansa kuumuudella ja alkoi sievästi ja taiteellisesti muodostaa siitä kaunista, hienoa, satalehtistä ruusua. Sitä tehdessään hyräili hän yksityisiä sanoja äsken laulamastaan laulusta ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollenkaan huomannut kaunista nuorukaista, joka jo kotvasen oli seisonut hänen takanansa ja tarkasti katsellut hänen työtänsä.

"Oi, ystäväni", virkkoi nuorukainen, "oikeinpa sievää teosta te siinä teettekin".

Fredrik vilkasi ihan pelästyneenä taaksensa, mutta katsottuaan outoa nuorukaista tummiin, ystävällisiin silmiin, tuntui hänestä, kuin olisivat he jo vanhastaan tuttuja; hymyillen vastasi hän:

"Mitä vielä, herrani, miten voittekaan ottaa huomioonne tämmöistä leikkityötä, jota minä ainoastaan teen matkoillani".

"No, no", jatkoi outo nuorukainen, "jos te noin luonnonmukaisesti ja hienosti muodostettua kaukkaa sanotte leikkityöksi, niin tottapa olettekin silloin uljas ja taitava valuri. Te huvitatte minua kahdella tavoin. Ensin tunkeusi teidän hellä, viehättävä laulunne ihan sydämmeeni asti ja nyt täytyy minun ihmetellä teidän näppäryyttänne kuvaamistaiteessa. Mihinkä aiotte vielä tänään matkustaa?"

"Matkani loppu", vastasi Fredrik, "on tuolla silmäinne edessä. Kotini on tuolla kuuluisassa Nürnbergissä. Aurinko on jo kuitenkin mennyt mailleen, sentähden jään yöksi tuohon kylään, aamulla lähden varhain edelleen ja puolen päivän aikoihin olen hyvin helposti perillä".

"Sepä oivallista", huudahti nuorukainen iloissaan, "sehän sattuu vallan hyvin! Meillä on sama matka, minäkin olen menossa Nürnbergiin. Saatanhan siis minäkin jäädä teidän kanssanne yöksi kylään ja huomenna menemme yhdessä edelleen. Nyt voimme vielä hetkisen puhella".

Reinhold — se oli nuorukaisen nimi — laskeusi Fredrikin viereen nurmikolle ja jatkoi puhettaan:

"Eikö totta, enhän minä erehdy, te olette taitava valuri, senhän huomaan teidän vahakuvastanne, vai oletteko kulta- ja hopeaseppä?"

Fredrik katsoa tuijotti aivan suruisena eteensä ja sanoi alakuloisesti:

"Te pidätte, hyvä herra, minua paljon parempana ja arvokkaampana kuin todella olenkaan. Suoraan sanoen olen minä vaan harjoitellut tynnyrisepän ammattia ja menen nyt työhön eräälle tunnetulle mestarille Nürnbergiin. Te halveksitte nyt minua varmaankin, kun en taidakaan takoa enkä valaa kauniita kuvia, mutta ainoastaan paukutella uurteita ja saumoja tynnyreihin".

"Minäkö teitä halveksisin sen tähden että olette tynnyriseppä?
Tynnyriseppähän minä itsekin olen".

Fredrik katsoi tarkastellen häntä eikä tiennyt mitä uskoa, sillä Reinholdin puku ei ollenkaan ollut matkustavalle kisällille sopiva. Sametilla koristettu hieno verkanuttu, korea kaulus, lyhyt, leveä miekka ja sievä hattu pitkine höyhentöyhtöineen olisivat pikemmin saattaneet luulemaan häntä varakkaaksi kauppamieheksi, mutta hänen kasvoissansa ja koko hänen ryhdissänsä oli jotakin kummallista, mikä ei taas ollenkaan ollut kauppiaan tapaista.

Reinhold huomasi Fredrikin epäilyksen, avasi matkalaukkunsa, otti siitä nahkaisen esiliinan ja tuppiveitsensä esille ja huudahti:

"Katsohan vaan, ystävä, katsohan vaan näitä! — vieläkö epäilet minua, enkö ole kumppanisi? — Minä näen, että pukuni sinua oudostuttaa, mutta minä tulen Strassburgista ja siellä käyvät tynnyrisepät komeissa vaatteissa kuin jalosukuiset. Muuten oli minulla kyllä, kuten sinullakin, halua johonkin muuhun, mutta nyt on minusta tynnyrisepän ammatti kaikista paras ja monta kaunista toivetta onkin se herättänyt sydämmessäni. Etkö sinäkin arvele samoin, kumppani? — Mutta minusta näyttää melkein kuin olisi nuoruutesi kirkkaalle taivaalle odottamatta vetäytynyt joku synkkä murhepilvi, jolta sinä et voi iloisesti katsella ympärillesi. Äsken laulamasi laulu oli täynnä rakastavan kaipausta ja surua, mutta siinä oli myöskin säveleitä, jotka kuuluivat lähtevän ihan kuin omasta rinnastani, ja minusta tuntuu kuin tietäisin jo kaikki, mitä sinun sydämmessäsi on kätkettynä. Senpä vuoksi saatatkin uskoa minulle kaikki, tulemmehan Nürnbergissä olemaan toistemme kumppanina".

Reinhold kiersi käsivartensa Fredrikin ympäri ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin. Fredrik vastasi:

"Mitä enemmän sinua katselen, kelpo kisälli, sitä kovemmin tunnen jonkin voiman vetävän itseäni sinun puoleesi, sitä selvemmin kuulen henkiheimolaisen äänen vaikuttavan kai'un tavoin rinnassani. Minun täytyy sanoa sinulle sentähden, että minulla miesparalla olisi mitään tärkeitä salaisuuksia sinulle uskottavana, vaan siitä syystä, että ainoastaan uskollisimman ystävän sydämmessä on tilaa toisenkin surulle, ja minä juuri sinua pidän äsken alkaneen tuttavuutemme ihan ensi hetkestä alkaen parhaimpana, uskollisimpana ystävänäni. — Minusta on nyt tullut tynnyriseppä ja saatanpa kehua jotakuinkin ymmärtäväni ammattiani, mutta toiseen paljoa kauniimpaan työhön teki mieleni aivan lapsuudesta saakka. Minä halusin tulla suureksi mestariksi valuritaidossa ja hopeatöissä, kuten Pietari Fischer tai Italialainen Benvenuto Cellini. Hehkuvalla innolla työskentelin minä kotikaupungissani herra Johannes Holzschuerin, kuuluisan hopeasepän luona. Hän ei itse valanut kuvia, vaan osasi kaikin tavoin kiihoittaa minua siihen. Holzschuerin talossa kävi usein tynnyriseppämestari, herra Martti tyttärensä, suloisen, lempeän Roosan kanssa. Aavistamattani rakastuin minä. Kotoani läksin sitten Augsburgiin, oppiakseni siellä valuritaidon perinpohjin. Mutta silloin vasta leimahtivat kirkkaat rakkauden liekit ilmi tuleen. Aina oli vaan Roosa silmissäni, häntä olin minä aina kuulevinani; kaikki työt ja puuhat, jotka eivät tarkoittaneet hänen voittamista omakseni, inhoittivat minua. Yksi ainoa tie viepi sen tarkoituksen perille, ja minä läksin sille. Martti mestari antaa tyttärensä ainoastaan sille tynnyrisepälle, joka hänen työhuoneessansa tekee kelvollisimman näytetynnyrin, jos hän muuten on tyttären mieleinen. Minä jätin taiteeni sikseen ja opettelin tynnyrien tekemistä. Ja nyt olen matkalla Nürnbergiin Martti mestarille työhön. Mutta kun koto on tuossa edessäni ja Roosan kuva ihan elävältä silmissäni, niin olen vähällä menehtyä epäilyksestä, pelosta ja levottomuudesta. Nyt vasta näen, miten hullumainen koko yritykseni on. Enhän, näet, tiedä, rakastaako Roosa minua ollenkaan, tai edes, onko hän minua milloinkaan rakastava".

Reinhold oli kuunnellut Fredrikin kertomusta yhä enenevällä tarkkuudella. Sitte nojasi hän päänsä kättään vasten, peitti kämmenellään kasvonsa ja kysyi kylmän kolkosti: "onko Roosa sitte koskaan osoittanut rakastavansa sinua?"

"Ah", vastasi Fredrik, "Roosa oli vielä, minun lähtiessäni Nürnbergistä, paremmin lapsi kuin neiti. Hän viihtyi kyllä hyvin minun seurassani ja hymyili niin leppeästi minulle, kun minä väsymättömänä poimiskelin hänen kanssaan kukkia Holzschuerin puutarhasta ja niistä taittelimme sitte kiehkuroita, mutta —"

"No, eihän sitte ole mitään syytä olla epätoivoisena", sanoi Reinhold äkkiä niin kiivaalla ja oudon kumealla äänellä, että Fredrik oli vähällä pelästyä. Samalla hyppäsi hän ylös, niin että miekka kupeellansa kalisi, ja hänen siinä seisoessaan pimittivät yön synkät varjot hänen kalveat kasvonsa ja rumensivat hänen lempeän muotonsa ihan ilettäväksi, niin että Fredrik aivan säikähtyneenä huudahti: "mikä sinulle niin äkkiä tuli?" ja perääntyi pari askelta kauvemmaksi. Mutta silloin sattui hänen jalkansa Reinholdin matkalaukkuun; siitä kuului kielen helähdys.

"Älä riko luuttuani, sinä kisälli lurjus!" tiuskasi Reinhold suuttuneena.

Luuttu oli matkalaukkuun kiinni solmittuna. Reinhold päästi sen irti ja löi sormillansa kiellä vimmoissaan, kuin olisi hän tahtonut katkoa ne kaikki. Mutta pian muuttui soitto lempeäksi ja sointuvaksi.

"Lähtekäämme nyt, hyvä veli, kylään", sanoi hän sitte aivan entiseen tapaansa leppeästi. "Tässä on minulla hyvä kapine kädessäni, sillä karkoitan pahat henget, joita ehkä voisi tulla tiellemme ja koettaa etenkin minulle tehdä kiusaa".

"Mitäpä, hyvä veli", vastasi Fredrik, "osaisivat pahat henget meille tehdä? Mutta soittosi on hyvin miellyttävä, soittele vaan edelleen".

Kultaiset tähdet olivat nousseet taivaan sinilaelle. Hiljainen yötuuli vieri suhisten tuoksuavain niittyjen yli. Kovemmin kuului purojen lirinä ja tummain puiden kohina kaukaisista metsistä. Fredrik ja Reinhold astuivat kukkulalta alas soittaen ja laulaen, ja kirkkaina ja selvinä aaltoilivat ilmassa, kuin loistavain siipien kantamina, heidän ikävöitseväin laulujensa sulosäveleet.

Yömajaan saavuttua viskasi Reinhold nopeasti luntun ja matkalaukun pois ja pusersi innokkaasti Fredrikkin rintaansa vasten. Fredrik tunsi kasvoillensa valuvan kuumia kyyneleitä; ne tulivat Reinholdin silmistä.

Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön.

Herättyään seuraavana aamuna ei Fredrik nähnyt missään eilistä ystäväänsä, vaikka he yhdessä olivat käyneet levolle olkivuoteelle, ja kun luuttu ja matkalaukkukin olivat poissa, niin ei hän saattanut uskoa muuta kuin että Reinhold hänelle tuntemattomista syistä oli jättänyt hänet ja lähtenyt käymään jotakin toista tietä. Vaan hänen mentyänsä ulos tulikin Reinhold hänelle vastaan, matkalaukku hartioilla, luuttu kainalossa ja ihan toisissa vaatteissa kuin eilen. Höyhentöyhdön oli hän ottanut pois hatustansa, jättänyt miekan kupeeltansa ja vaihtanut oman samettikoristeisen nuttunsa halpaan nukkavieruun talonpoikaiseen.

"No", sanoi hän iloisesti nauraen kummastuneelle ystävälleen, "pidäthän minua nyt oikeana rehellisenä kumppaninasi. — Mutta, kuulepas, makasitpa oikein aika lailla semmoiseksi mieheksi, joka rakkauden pauloissa vaikeroi. Katsohan vaan, kuinka ylhäällä jo aurinko on. Lähtekäämme matkalle".

Fredrik oli ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, hän tuskin vastasi Reinholdin kysymyksiin, tuskin huomasi hänen pilaansa. Ihan vallattomana hyppeli sitä vastoin Reinhold, riemuiten ja hattuansa heilutellen. Mutta hänkin kävi vähitellen sitä äänettömämmäksi, mitä likemmä kaupunkia he tulivat.

"Minä en jaksa käydä enää, epätietoisuuden levottomuus ja suloinen tuska väsyttävät niin minua; levähtäkäämme vähän täällä puiden siimeksessä".

Niin sanoi Fredrik, kun he jo olivat melkein Nürnbergin kaupungin portilla, ja heittäysi ihan uupuneena nurmikolle. Reinhold kävi istumaan hänen viereensä ja alkoi hetkisen perästä:

"Eilisiltana olin minä varmaankin sinun mielestäsi, veljeni, hyvin kummallinen. Mutta kun sinä kerroit minulle rakkaudestasi, kun olit niin toivotonna, silloin pisti päähäni kaikenlaisia joutavia ajatuksia, ne sekoittivat järkeni ja olisivat vähällä tehneet minut hulluksi, joll'eivät sinun laulusi ja minun luuttuni olisi karkoittaneet pahoja henkiä. Kun tänä aamuna auringon ensi säde minut herätti, oli jo täydellinen iloisuus palannut mieleeni. Minä juoksin ulos, ja hypellessäni pensahikossa muistui minulle monta iloista seikkaa mieleen. Miten tapasinkaan minä sinut ja miten kokonaan miellyin sinuun! — Eräs hupainen seikka, joka tapahtui joku aika sitten Italiassa, juuri minun ollessani siellä, juohtui myöskin mieleeni, ja sen kerron minä sinulle, kun se ihan elävästi näyttää, mitä todellinen ystävyys voi. Muuan jalo ruhtinas, kaunotaiteiden innokas ystävä ja suojelija, oli nimittäin määrännyt suuren palkinnon taulusta, joka olisi maalattava hänen ihan tarkoilleen määräämänsä ylevän ja ihanan, vaan hyvin vaikean suunnitelman mukaan. Kaksi nuorta maalaria, toistensa parasta ystävää, joilla oli tapana työskennellä yhdessä, päättivät kilpailla palkinnosta. He ilmasivat toisilleen suunnitelmansa ja keskustelivat tarkoin ja kauan siitä, miten vaikeudet voisi voittaa. Vanhempi oli taitavampi piirustaja ja tottuneempi alkusuunnitelman laatija. Hän käsitti heti tehtävänsä ja kohta oli hänellä alkupiirros paperilla. Nuorempi olisi toivottomana uupunut jo ensi yrityksestä, ellei vanhempi olisi häntä lakkaamatta kiihottanut ja hyvillä neuvoilla ohjannut. Kun he sitte ryhtyivät maalaamaan, osasi taas nuorempi, kokonainen mestari pensselin ja värien käytännössä, antaa vuorostaan monta ohjausta vanhemmalle, joita hän hyvällä menestyksellä noudattikin. Siitä seurasi, että nuorempi ei koskaan ennen ollut paremmin kuvaa piirustanut, vanhempi ei paremmin maalannut, kuin silloin. Taulujen valmistuttua syleilivät mestarit toisiansa, kumpikin oli iloissaan — ihastuksissaan toisensa teoksesta, kumpikin valmis antamaan toiselleen uljaasti ansaitun palkinnon. Nuorempi sai sen. Silloin sanoi hän ihan häpeissään: 'miten taisinkaan minä saada palkinnon; mitä on minun ansioni ystäväni ansion rinnalla, miten olisinkaan minä hänen neuvottaan, hänen oivallisitta avuttansa voinut saada mitään kelvollista toimeen?' Siihen vastasi vanhempi: 'etkö sinä sitte olekaan auttanut ja ohjannut minua: oivallisilla neuvoilla? Ei minunkaan tauluni kyllä ole mikään huono, vaan sinä olet saanut palkinnon, kuten oikein onkin. Saman tarkoituksen perille pyrkiä, uljaasti ja julki, se on oikein ystäväin asia; voittajan kunnia kunnioittaa voitettuakin, minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun niin urhoollisesti taistelit ja voitollasi tuotit minullekin kunniaa ja mainetta'. — Maalari oli oikeassa, eikö niin, Fredrik? Eikö uljaasti, kaiketta kavalatta petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen pitäisi todellisia ystäviä oikein sydämmen pohjasta yhdistämän, paljoa ennemmin kuin heitä saattaman eripuraisiksi? Pitääkö jaloissa sydämmissä olla tilaa alhaiselle kateudelle ja ilkeälle vihalle?"

"Ei koskaan", vastasi Fredrik, "ei milloinkaan. Nyt me olemme oikein rakkaita veljiä ja kohtapa teemmekin kumpikin tuon Nürnbergiläisen näyteteoksen, kaksi-fuderisen tynnyrin, mutta taivas minua siitä varjelkoon, että tuntisin edes pienintäkään kateutta, vaikka sinulta, veli kulta, syntyisikin parempi kuin minulta".

"Ha, ha, ha", nauroi Reinhold ääneensä, "ole jo vaiti näyteteoksistasi, sen sinä kyllä valmistat kaikkien kelpo tynnyriseppien iloksi. Vaan mitä suuruuden ja suhdallisuuden laskuihin tulee tai soreaksi pyöristämiseen, siinä, voin minä sanoa, olet minussa löytävä vertaisesi. Puunkin suhteen saatat luottaa minuun. Laitalaudat talvella hakatusta tammesta, ihan eheästä, viiruttomasta, sileästä, semmoista me valikoimme, ja siinä voit luottaa minun silmiini. Kaikissa autan minä sinua neuvolla ja työllä. Eikö minun tynnyrini ole sentähden huonommaksi tuleva".

"Mutta taivahan Herra", keskeytti Fredrik ystäväänsä, "mitä lörpöttelemmekään me siitä, kumpiko meistä, paremman näyteteoksen on valmistava? — Onko meillä sitte riita siitä? — Paras näyteteos — Roosaa ansaitaksensa! — Miten johdinkaan puheemme semmoisiin! — Päätäni pyörryttää".

"No, no, veli", sanoi Reinhold yhä vielä nauraen, "eihän Roosasta ollut kysymystä laisinkaan. Sinä olet haaveksija. Lähdepä jo, että vihdoinkin pääsemme kaupunkiin".

Fredrik nousi ylös ja astuskeli aivan hajamielisenä edelleen.
Peseydyttyä eräässä ravintolassa ja vaatteiden puhdistettua, sanoi
Reinhold Fredrikille:

"Oikeastaan en minä tiedä ollenkaan, kelle mestarille minun olisi mentävä työhön, minulla ei ole täällä ketään tuttua, ja sentähden arvelin, että sinä, hyvä veli, saisit ottaa minut nyt suorastaan mukaasi Martti mestarin luo! Ehkäpä onnistuisi minunkin päästä hänelle työhön".

"Sinä otit minulta", vastasi Fredrik, "suuren painon sydämmeltäni, sillä jos sinä olet minun kanssani, käy tuskani ja levottomuuteni voittaminen paljon helpommaksi".

Niinpä läksivät he sitte yhdessä rivakasti astumaan Martti mestarin, kuuluisan tynnyrisepän, taloa kohti. Heidän astuessansa Martin porstuaan, kuului sisältä lasien kilinää ja iloisen seuran hälinää, sillä he olivat sattuneet tulemaan juuri sinä sunnuntaina, jolloin Martti mestari piti komeat päivälliset ammattilaistensa esimieheksi pääsemisensä johdosta.

"Oh", sanoi Fredrik aivan peloissansa, "nyt olemme varmaankin tulleet sopimattomaan aikaan".

"Minun luullakseni", vastasi Reinhold, "ihan oikeaan, sillä iloisessa seurassa on Martti mestari tietysti hyvällä tuulella ja siis taipuisampi täyttämään pyyntömme".

Kohta tulikin Martti, jota he olivat pyytäneet saada puhutella, ulos juhlapuvussa, posket ja nenä hehkuvina. Heti Fredrikin huomattuaan, huusi hän kohti kurkkuansa:

"Katsos vaan, Fredrik! kelpo poika, oletko taas tullut kotimaille? — Sepä oivallista! — Ja olet myöskin valinnut oikean, jalon ammatin, ruvennut tynnyrisepäksi! — Kyllähän herra Holzschuer käy aina, kun sinusta on puhe, hyvin kiukkuiseksi ja arvelee suurenkin taiturin menneen sinussa hukkaan, ja että sinä kyllä olisit oppinut valamaan yhtä sieviä kuvia ja koristuksia kuin ne, joita näkee Pyhässä Sebaldissa ja Juggerin talossa Augshurgissa, mutta se on vaan turhaa lörpötystä; siinä teit viisaasti, että valitsit oikean tien. Tuhannesti olet sinä tervetullut".

Ja samalla otti Martti herra hänet olkapäistä kiini ja pusersi itseään vasten, kuten hänen tapansa oli syleillä.

Fredrik sai Martti mestarin ystävällisestä vastaan-otosta rohkeutta ja pääsi kaikesta arkamaisuudestansa. Vapaasti ja pelkäämättä esitti hän mestarille asiansa, rohkenipa puhua vielä Reinholdinkin puolesta.

"No, toden totta", sanoi Martti mestari, "sopivampaan aikaan ette mitenkään olisi voineet tulla kuin juuri nyt, kun työtä tulee oikein tulvimalla eikä ole työn tekijöitä. Te olette molemmat sydämmellisesti tervetulleet. Riisukaa vaan heti matkalaukkunne ja astukaa sisään, päivällinen on kyllä jo melkein lopussa, mutta te voitte kuitenkin käydä vielä pöytään ja Roosa kyllä pitää teistä huolen".

Näin sanoen vei Martti mestari heidät ruokasaliin. Siellä istuivat kunnialliset ammattikunnan mestarit, ylinnä pöydän päässä arvoisa herra Jaakko Paumgartner, kaikki hehkuvin kasvoin. Jälisteet oli juuri tuotu pöydälle ja hyvä viini vaahtosi suurissa juomalaseissa. Oltiin jo päästy niin pitkälle, että kukin puhui kovalla äänellä, jokainen vaan eri asioita, ollen kuitenkin samalla kuulevinaan ja ymmärtävinään kaikkien puheet, ja että tuon tuostakin aina joku remahti nauramaan, tietämättänsä miksi. Vaan kun Martti mestari kuuluvalla äänellä ilmoitti, että hänelle ihan paraimpaan tarpeesen oli kaksi hyvillä todistuksilla varustettua kisälliä juuri tullut tarjoutumaan työhön, silloin vaikenivat kaikki ja katselivat mieltymyksellä kauneita, reippaita nuorukaisia, joita Martti mestari kädestä talutti: Reinhold katsoi säteilevin silmin, melkeinpä ylpeästikin ympärilleen, vaan Fredrik käänsi katseensa maahan ja pyöritteli hattua käsissään. Martti mestari vei heidät istumaan pöydän alimpaan päähän, mutta ne paikat Olivatkin paraimmat kaikista, sillä kohta sen perästä tuli Roosa, istuutui heidän keskellensä ja tarjoeli heille sitte maukkaita ruokia ja hyvää, vaahtoista viiniä.

Lempeä, suloinen, viehättävä Roosa kaunisten nuorukaisten keskellä, vanhain partasuiden mestarien seurassa — se oli varsin ihanaa katsella, se muistutti valoisaa, synkälle taivaalle yksinään kohonnutta aamupilveä, tai pikemmin kauniita kevään kukkasia, jotka kohottavat loistavia päitään värittömästä, lakastuneesta ruohokosta.

Pelkästä ilosta ja onnellisuudesta taisi Fredrik tuskin hengittää. Ainoastaan salaa uskalsi hän silloin tällöin katsahtaa häneen, joka oli kaikkien hänen ajatuksiensa ja toiveittensa esine. Hän katsoa tuijotti vaan eteensä lautaselle eikä maistanut muruakaan — miten se olisikaan ollut hänelle mahdollista!

Reinhold sitä vastoin ei ollenkaan lakannut säihkyvin, säteilevin silmin katselemasta suloista neitoa. Hän alkoi kertoa matkoistansa niin kummallisen vilkkaasti, ettei Roosa ollut koskaan semmoista kuullut. Hänestä tuntui, kuin kaikki, mitä Reinhold puhui, olisi tuhansine kuvineen ihan elävänä hänen silmäinsä edessä. Hän oli pelkkänä silmänä ja korvana, eikä oikein tiennyt, miten hänestä tuntui, kun Reinhold täydessä puheensa innossa otti hänen kätensä ja puristi sitä rintaansa vasten.

"Mutta, Fredrik", sanoi Reinhold äkkiä kesken puhettansa, "mitä istut sinä siinä niin mykkänä ja kankeana. Onko sinulta puhelahja kokonaan kadonnut? Tule! juokaamme tämän rakastettavan suloisen neitosen onneksi, joka on meitä niin hyvin ravinnut".

Fredrik tarttui vapisevin käsin suureen lasiin, jonka Reinhold oli kaatanut ihan piripinnaksi. Se täytyi hänen — Reinhold ei tyytynyt muuten — juoda ihan viimeiseen pisaraan saakka.

"Nyt juomme kunnon mestarimme onneksi", huudahti Reinhold lasit uudestaan täytettyään, ja taaskin täytyi Fredrikin tyhjentää lasinsa. Siitäpä alkoikin viinin tulivoima kierrellä hänen suonissansa ja pani jähmettyneen veren liikkeelle, että se kiehuen hyppeli valtimoissa.

"Ah, minä tunnen itseni niin sanomattoman onnelliseksi", kuiskasi hän, hehkuvan punan noustessa hänen kasvoillensa, "oi, enhän sentään niin onnelliseksi vielä olekaan tullut".

Roosa, joka varmaankin ymmärsi hänen sanansa aivan toisin, hymyili hänelle sanomattoman lempeästi.

Päästen kaikesta arkuudestansa, sanoi silloin Fredrik:

"Hyvä Roosa, ettehän varmaankaan muista enää ollenkaan minua?"

"No, hyvä Fredrik", vastasi Roosa alaspäin katsoen, "kuinka voisinkaan minä teidät niin lyhyessä ajassa unhottaa. Vanhan herra Holzschuerin luona — silloin olin vielä lapsi, mutta te leikitte kuitenkin mielellänne minun kanssani ja osasitte aina keksiä jotakin sievää ja sukkelaa. Ja se pieni oikein sievä korinen hopealangasta, jonka te minulle silloin annoitte joululahjaksi, se on minulla vieläkin ja minä säilytän sitä huolellisesti rakkaana muistina".

Kyyneleitä kiilui riemusta hurmaantuneen nuorukaisen silmissä, mutta ainoastaan huokauksen tavoin tunkeusivat hänen rinnastansa sanat: "oi Roosa — hyvä — hyvä Roosa!"

"Aina", jatkoi Roosa, "olen minä oikein sydämmestäni toivonut saadakseni teitä uudelleen nähdä, mutta että te rupeaisitte tynnyrisepäksi, sitä en olisi koskaan uskonut. Oi, kun muistelen niitä kauniita kaluja, joita te silloin mestari Holzschuerin luona teitte; onpa kuitenkin vahinko, ettette pysyneet siinä ammatissanne".

"Oi, Roosa", sanoi Fredrik, "ainoastaan teidän tähtenne luovuin minä rakkaasta taiteestani". mutta tuskin oli hän saanut sen sanoneeksi, kun hän jo oli häpeästä ja harmista vaipua maan alle! Ajattelemattomin tunnustus oli päässyt hänen huuliltansa.

Ikäänkuin aavistaen kaikki, käänsi Roosa kasvonsa pois hänestä. Fredrik etsi turhaan sanoja.

Silloin löi herra Paumgartner veitsellään kovasti pöytään ja ilmoitti seuralle, että herra Vollrad, arvokas mestarilaulaja, aikoi laulaa jotakin. Herra Vollrad nousikin heti ylös, rykäsi ja lauloi sievän laulun Hanno Vogelgesangin sepityksen tapaan, niin että kalkilla hyppi sydän ilosta ja Fredrikkikin tointui pahasta pulastaan. Laulettuaan vielä useampiakin kauniita lauluja, kehoitti herra Vollrad jokaista pöydässä istujaa, ken vaan suloista laulutaitoa osaisi, seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

Silloin nousi Reinhold ja sanoi hänkin tahtovansa laulaa, jos hänen sallittaisiin Italialaisten tavoin säestää luutullansa, laulusen ihan Saksalaisten mallin mukaan. Ja kuu ei kellään ollut siihen mitään sanomista, haki hän luuttunsa, löi siitä pari varsin miellyttävää alkusäveltä ja alkoi näin:

    Miss' olet herttaisin,
    Sä lähde hurmaavin?
    Povesta maan
    Se vaan
    Noin kumpuaa,
    Sen sydännestehistä!
    Oi, lähde armahin,
    Miss' viini vaahtoisin!
    Voi ihme, ken
    On sen
    Niin taidolla
    Somasti valmistellut?
    Sä lähde riemuisin,
    Sun toimi taiturin
    Sai iloks', onneks' aikaan.
    Pää täynnä viiniä
    Ja rinta lempeä,
    Mies verraton
    Hän on
    Tuo taitur' kaikkialla.

Laulu miellytti kaikkia oikein erinomaisesti, mutta ei ketään niin kuin Martti mestaria, jonka silmät ilosta ja ihastuksesta kiiluivat. Pitämättä lukua Vollradista, joka melkein liiaksi kehui Hanno Mülleriä, jota kisälli oli osannut oikein hyvin seurata, nousi Martti mestari istuimeltaan ja huusi, kohottaen suurta, hopeavanteella koristettua lasiaan:

"Tule tänne — sinä kunnon tynnyriseppä ja mestarilaulaja — minun, mestarisi kanssa pitää sinun tyhjentää tämä lasi!"

Reinholdin täytyi tehdä, kuten häntä käskettiin. Palattuaan paikallensa kuiskasi hän ajatuksiinsa vaipuneelle Fredrikille korvaan:

"Nyt pitää sinun laulaa — laula eilinen laulusi!"

"Oletko hulluna", vastasi Fredrik ihan suuttuneena.

Silloin sanoi Reinhold kovasti koko seuran kuullen:

"Hyvät herrat ja mestarit! Fredrik, minun rakas veljeni, osaa vielä paljoa kauniimpia lauluja ja hänellä on paljoa parempi ääni kuin minulla, mutta hänen kurkkunsa on matkalla tomustunut ja sentähden saatte odottaa toiseen kertaan, jolloin hän kyllä laulaa".

Silloin alkoivat kaikki kiitellä ja kehua Fredrikkiä, juurikuin hän jo olisi laulanut. Arvelipa vihdoin moni mestari, että hänen äänensä todellakin oli miellyttävämpi kuin Reinholdin, ja herra Vollrad, tyhjennettyään vielä yhden täyden lasin, oli ihan varma siitä, että Fredrik kuitenkin osasi paremmin saksalaistapaan laulaa kuin Reinhold, jossa oli liian paljon italialaisuutta. Mutta Martti mestari keikahutti vaan päätänsä, taputteli pyöreätä vatsaansa, että se kumisi, ja sanoi iloissaan:

"Ja he ovat nyt minun kisällini — minun, sanon minä, Nürnbergiläisen tynnyrisepän Martin kisällit!"

Kaikki mestarit nyykäyttivät päätään ja sanoivat tyhjentäessään viimeiset pikarit korkeista juomalaseista:

"Niin, niin, Martti mestari! — teidän uljaat kelpo kisällinne!"

Vihdoin lähdettiin levolle. Reinholdille ja Fredrikille antoi Martti mestari kummallekin valoisan ja kauniin kammarin asuttavaksi.

Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä sitte tapahtui.

Kun Reinhold ja Fredrik olivat muutamia viikkoja olleet työssä, huomasi Martti mestari, että Reinholdin vertaista viivaimen ja harpin käyttäjää sekä laskumestaria olisi vaikea löytää. Mutta höylääminen, kurikoiminen ja vestäminen eivät häneltä niin hyvin sujuneet, niissä väsyi hän pian, eikä edistynyt, vaikka hän kuinka olisi koettanut. Fredrik sitä vastoin höylätä suhisutti ja vestää kalkutteli reippaasti ja ihan väsymättä. Yhtäläiset olivat he taas siveän käytöksensä puolesta; viattoman iloisia olivat he kumpikin ja etenkin Reinhold osasi olla viehättävän leikkisä. Työssä eivät he, varsinkaan Roosan läsnä ollessa, säästäneet kurkkujansa, vaan lauloivat soinnukkailla, hyvästi yhteen sulavilla äänillään monta kaunista laulua. Ja jos Fredrik milloin, Roosaa salaa katsellessaan, rupesi laulamaan vienoja surusäveleitä, alkoi Reinhold heti jonkin pilkkalaulun, jonka hän oli sepittänyt ja joka alkoi esim. sanoilla: ei tynnyri oo kannel, ei kannel tynnyri, niin että Martti mestari vanhus laski jo kohotetun kurikkansa ja piteli naurun pakosta vatsaansa. Niin saavuttivat kisällit, etenkin Reinhold, Martti mestarin koko suosion, ja saattoipa hyvin huomata, että Roosakin aina useammin keksi syitä työhuoneesen tullaksensa ja viipyi siellä kauvemmin, kuin hänellä ennen oli ollut tapana.

Eräänä päivänä astui Martti herra sangen miettiväisenä kaupungin portin luo työhuoneesensa, jossa kesällä työskenneltiin. Reinhold ja Fredrik olivat juuri kokoon-panemassa pientä tynnyriä. Martti mestari seisattui kädet ristissä heidän eteensä ja puhui:

"En ollenkaan voi sanoa, miten tyytyväinen minä olen teihin, hyvät kisällini, mutta kuitenkin olen minä nyt suuressa pulassa. Reinin rannoilla kerrotaan tänä kesänä tulevan viljavamman viinivuoden, kuin koskaan tähän asti on ollut. Eräs viisas mies on sanonut pyrstötähden, joka äskettäin kohosi taivaalle, tekevän kummallisilla säteillään maan niin hedelmälliseksi, että kuumuus, joka maan sisimmässä sydämessä kiehuttaa jaloja metallia, on höyryinä virtaava viiniköynnöksiin ja kasvattava niihin mehuisan rypäleen toisensa viereen. Vasta noin kolmensadan vuoden päästä tulevat tähdet uudestaan samaan onnea tuottavaan asemaan. — Siitäpä saamme me nyt työtä puolet liiaksikin. Ja sen lisäksi sain vielä Bambergin piispalta kirjeen, jossa hän tilaa minulta suuren tynnyrin. Näitä kaikkia emme me ehdi saada toimeen, ja täytyy minun siis vielä ottaa yksi rivakka kisälli lisäksi. Mielelläni en nyt ottaisi seuraamme ketä hyvänsä maankulkijaa, ja kumminkin on tulinen tarve. Jos te tiedätte jostain neuvoa yhden kelpo kisällin, jota tahtoisitte kumppaniksenne, niin sanokaa vaan ja minä toimitan hänet tänne, vaikka se maksaisi kuinka paljon hyvänsä".

Tuskin oli Martti mestari saanut puheensa loppuun, kun nuori pitkä ja vahvavartaloinen mies astui sisään, huutaen kovalla äänellä: "hoi, te miehet! onko tämä Martti mestarin työhuone?"

"On kyllä", vastasi Martti mestari mennen tulijalle vastaan, "kyllä se tämä on, mutta ei teidän sentähden tarvitse niin kohti kurkkuanne huutaa eikä suin päin sisään rynnätä; vai tullaanko sillä lailla ihmisten luo?"

"Ha, ha, ha", nauroi nuori kisälli, "te olette varmaankin Martti mestari itse, sillä ihan teidän näköisenenne kuvailtiin häntä minulle; samanlainen iso vatsa, kaksi oivallista leukaa, tirkistelevät silmät ja punainen nenä sanottiin hänellä olevan, ihan kuin teillä. Terve teille, Matti mestari".

"No, mitä asiaa teillä sitte on Martti mestarille?" kysyi Martti äreissänsä.

"Minä olen", vastasi nuorukainen, "kisälli ja poikkesin vaan kysymään, saisinko teiltä tynnyrisepän työtä".