Mary

MARY

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Norjalaisesta alkuteoksesta tekijän luvalla suomentanut

Werner Andelin [Werner Anttila]

Helsingissä, G. W. Edlund, 1906.

Oy F. Tilgmannin kirja- ja kivipaino.

SISÄLLYS:

 Talo ja suku.
 — Kunnes.
 Uusi Marit.
 Vallanvaihto.
 Kolmea vuotta myöhemmin.
 Kotona.
 Yksin.
 Ratkaiseva.

TALO JA SUKU

Etelä-Norjassa on rannikon ääriviiva alinomaa taittunut. Siihen ovat tunturit ja joet syynä. Edelliset päättyvät ylätasangoiksi ja niemekkeiksi, edessä usein saaria; jälkimäiset ovat kaivaneet laaksoja ja päättyvät lahtiin.

Talo oli erään sellaisen, "kroken" nimisen lahden varrella. Alkuaan oli talon nimenä Krokskogen, josta tanskalaisten virkamiesten asiakirjoihin tuli "Krogskoven"; nyt se on nimeltään Krogskogen. Omistajain nimenä oli ennen vanhaan Kroken, Anders tai Hans Kroken; ne olivat päänimiä. Myöhemmin he ottivat nimekseen Krog, vieläpä insinöörikenraali oli v. Krogh. Nyt heidän nimenään on muitta mutkitta Krog.

Kaikki, jotka kulkivat siitä ohitse höyrypursilla läheiseen kaupunkiin tai sieltä tännepäin, poiketen laituriin, kappelin juurelle, puhuivat siitä, kuinka rauhaisassa ja hiljaisessa kätköpaikassa Krogskogen oli.

Näköpiirin reunalla tunturit kohosivat komeina, vaan täällä perillä ne olivat litistyneet. Talon kummallakin puolen oli ulkoneva ylätasanko, metsäinen, pitkulainen. Niin likellä oikeanpuolista ylänköä olivat rakennukset, että laivoilla kulkijoista näytti kuin katoilta voitaisiin hypätä sen reunalle. Länsituuli ei tänne päässyt; sille saatiin kuten "tulta lainatessa" sanoa: ohi talosta! Melkein samaa voitiin sanoa sekä pohjan että idän ilmoille. Vain etelästä käsin kävi myrsky tervehtimässä, mutta perin säyseästi. Saaret, yksi iso ja kaksi pientä, sitä pidättelivät ja siivosivat, ennenkuin se pääsi edemmä. Rakennusten edessä korkeat puut vaan hieman taivuttelivat ylimpiä latvojaan tahdikkaasti; ne eivät menettäneet arvokkaisuuttaan.

Tässä hiljaisessa lahdessa oli seudun paras uimaranta. Varsinkin nuoriso pyrki tänne kaupungista kesällä lauantai-iltaisin tai pyhinä leikkiäkseen vedessä hietapohjalla tai uidakseen isoon saareen asti ja sieltä takaisin. Krogskogenista päin katsoen tämä tapahtui vasemmalla puolen, siellä missä joen suu ja laituri oli, ja missä, ihan sen yläpuolella ja lähempänä ylänköä, myöskin oli kappeli, ympärillään Krogien haudat. Sieltä oli aika matka rakennuksiin, jotka olivat oikealla puolen, ylempänä. Harvoin tänne kuului uimassa ja leikkimässä kävijäin telmettä. Mutta Anders Krog tuli itse mielellään heitä katsomaan, kun olivat tehneet tulta rantamalle tai niemelle metsään. Hän saapui kai pitämään tulta hieman silmällä. Mutta sitä ei kukaan kuullut tai huomannut. Häntä mainittiin "kaupungin kohteliaimmaksi mieheksi" tai "kaupungin ensimäiseksi gentlemaniksi". Hänen suuret, omituisen loistavat silmänsä levittivät kaikkien kasvoihin lempeätä tervetuloa; ne harvat sanat, mitä hän puhui, sisälsivät vaan hyviä toivomuksia. Itse kulki hän edelleen ylängölle, suorittaen tavallisen, hitaan kävelyretkensä. Hänen korkea, hiukkasen eteenpäin taipunut vartalonsa näkyi ylhäällä metsässä, ja niin kauan oltiin hiljaa. Mutta riittipä heillä täällä hauskuutta! Enimmäkseen ne olivat työväkeä ja ammattilaisia kaupungista, urheilukuntia, lauluseuroja, pieniä poikia. He kokoontuivat laiturin ja kappelin lähelle; siellä he riisuutuivat.

Uusi rannikkotie meni siitä poikitse, ihan likeltä. Mutta kesäisin ei sitä monikaan käyttänyt. Silloin kuljettiin pienissä höyrylaivoissa tai veneissä. Kun uijat panivat ylängölle vahdin, saatiin olla varmat siitä, ettei heitä pääsisi kukaan yllättämään.

Itse talossa oli hiljaista, aina hiljaista. Päärakennuksen paras kylki ei edes ollut lahdelle, vaan vainioille päin. Siinä oli kaksi korkeata kerrosta, kattojen kulmat typistettyjä. Pitkä ja ja leveä rakennus.

Perusmuuri oli etupuolella hyvin korkea; mukavat portaat veivät huoneisiin. Koko rakennus oli valkeaksi maalattu, mutta perusmuuri ja akkunat olivat mustat. Ulkohuoneet oli sijoitettu lähemmä ylänköä; laivoista ei niitä voitu nähdä. Molemmin puolin päärakennusta kaksi isoa puutarhaa. Meren puoleisessa oli hedelmäpuita, rakennuksesta käsin vasemmanpuoleinen oli vaan kukka- ja kyökkitarha.

Ylätasankojen välissä oli laakea kenttä, pitkulainen ja kapea. Se oli erinomaisen hyvin viljelty. Isojen hollantilaisten lehmien oli täällä hyvä olla.

Talon ja suvun historian oli metsä jo ennakolta määrännyt. Metsä oli suuri ja hyväkasvuinen ja onneksi jo varhain joutunut hollantilaisen hoidon ja säästäväisyyden haltuun. Siihen aikaan, kun hollantilaisia kauppalaivoja tuli Norjaan ihan metsänomistajain luokse. Täällä ne saivat puita lastikseen ja antoivat norjalaisille taas sivistystään ja sen tuotteita. Krogskogen oli erittäin onnekas; sillä kolmesataa vuotta takaperin, kun lahdessa oli aluksia ottamassa lastia, sattui niistä erään omistaja rakastumaan talon isännän vaaleatukkaiseen tyttäreen. Se päättyi siten, että hän osti koko komeuden. Mainiosti maalattu muotokuva heistä molemmista riippuu vieläkin talon suuressa tuvassa, lahden puoleisessa nurkassa. Kuvassa nähdään pitkä laiha mies tavattoman loistavine silmineen. Hän oli tummatukkainen ja hieman kumaraniskainen. Suku on varmaan ollut vahvaa lajia, koska Krogit yhä vieläkin ovat sen näköisiä. Ensimäinen hollantilainen omistaja ei ollut nimeltään Krog, eikä hän siellä asunutkaan. Mutta sille pojalle, joka otti talon huostaansa, oli kasteessa annettu nimeksi Anders Krog äidinisänsä mukaan, ja hän nimitti poikansa Hansiksi, oman isänsä mukaan; sitten kulkivat nämä kaksi nimeä perintönä vuorotellen. Mikäli poikia oli enemmän, oli niistä yhden nimenä Klas ja toisen Jürges, joista ajan mittaan tuli Klaus ja Jörgen. Sekoitusta heidän ja hollantilaisten sukulaisten kesken näet yhä jatkui, niin että suku oli yhtä hyvin hollantilaista kuin norjalaista ainesta; talossa oli kauan aikaa vallalla hollanninkieli.

Mutta kuitenkin näytti siltä, etteivät rodut sulaneet yhteen. Luultavasti siksi, ettei hollantilainen aines ollut yksinomaan hollantilaista; siinä tapauksessa se olisi helpommin sulautunut norjalaiseen; vaan se oli osaksi espanjalaista. Mustat hiukset, loistavat silmät, laiha vartalo periytyivät miehissä polvesta polveen; mutta vaalea aines ja tukeva ruumis jäivät naisten perinnöksi; heissä yhtyi norjalainen veri hollantilaiseen. Harvoin nähtiin miespuolisten luovuttavan naisille, tai päinvastoin, mitään muuta kuin että vaalea ja musta tukka yhtyivät punaiseksi tai että loistavat silmät joskus siirtyivät naisenkin kasvoihin.

Suvussa oli se omituisuus, että joka avioliitossa syntyi enemmän tyttöjä kuin poikia. Krogit olivat kelpo väkeä ja kauttaaltaan varakkaita; heidän sukunsa oli niinmuodoin taaja ja arvossa pidetty. Siitä tiedettiin mainita, että se piti hyvässä sovussa vaaria omistansa.

Heissä oli yhteisenä piirteenä järkevä kohtuullisuus. Norjassahan on yleistä, ettei rikkaus säily kolmen miespolven lävitse. Ellei sitä jo toisessa hukata, niin varmasti sitten kolmannessa. Tässä suvussa se pysyi. Päätilalla olivat metsät samana rikkauden lähteenä kuin kolmesataa vuotta aikaisemmin.

Suvussa oli perinnöllinen halu matkustuksiin. Talon kirjastossa oli enemmän matkakuvauksia kuin kirjoja mistään muista aineista, ja ne yhä lisääntyivät. Jo lapsetkin olivat retkillä, sillä tapaa näet, että laativat suunnitelmia kirjojen, kuvien ja karttain mukaan. He harjoittivat matkaleikkiä pöydillä. Kulkivat kaupungista, joka oli kyhätty värillisistä paperitaloista, toisiin samanlaisiin. Työntelivät eteenpäin laivoja, jotka myös olivat maalattua paperia, lastina papuja, kahvia, suolaa ja puutikkuja. Ulkona lahdella he soutelivat, purjehtivat ja uivat laiturista saareen. Se merkitsi matkaa Euroopasta Amerikaan, Jaapanista Ceyloniin. Taikka he kulkivat ylänköjen poikki, s.o. Cordilleri-tunturien ylitse mitä merkillisimpiin intiaanikaupunkeihin. Heti kun he kasvoivat aika-ihmisiksi, piti päästä matkustamaan; alkuna oli etusijassa retki hollantilaisten sukulaisten luo. Niinpä sinne tuli noin kaksisataa vuotta takaperin eräs mies, joka tosin heti lähti edemmä hollantilaisella Itä-Intian kulkijalla, mutta palasi Amsterdamiin haluten ruveta rakennusmestariksi ja insinööriksi, mikä siihen aikaan oli samaa. Hän kunnostautui ja sai myöhemmin kutsumuksen Kööpenhaminaan ammattinsa opettajaksi. Siellä hän siirtyi sotaväkeen ja yleni lopulta insinöörikenraaliksi. Perinnöllä ja toimella hän oli kerännyt itselleen varoja, otti virkaeron ja asettui Krogskogeniin, jonka osti lapsettoman veljensä kuoltua. Hän piti nimeä Hans von Krogh. Hän rakennutti nykyisen päärakennuksen kivestä, mikä on vähän käytetty rakennusaine Norjan metsäseuduilla. Vanha insinööri halusi huvitusta. Vaikkei hän ollut naimisissa, rakensi hän hyvät tilat "vastaisille". Talon kaikki osat hän rakensi uudestaan, hän ojitti ja istutti, hän tuotti Hollannista puutarhurin, vanhan Siemensin, jonka ankaraa luonnetta, tuimaa puhtauden ja järjestyksen vaatimusta vieläkin muistellaan. Hänelle kenraali rakensi sekä kasvihuoneen että tarhurinasunnon.

Kenraali eli hyvin vanhaksi. Hänen jälkeensä ei tapahtunut mitään erikoista, ennenkuin kahdesta veljeksestä nuorempi muutti Amerikaan ja asettui Michigan-järven rannalle; tämä oli siihen aikaan uudismaata. Sitä pidettiin suurena tapahtumana. Hänen nimensä oli Anders Krog ja hyvin hänen siellä kävi. Ihmiset vaan kummastelivat, ettei hän mennyt naimisiin. Hän tahtoi luoksensa yhden veljenpoikiaan, luovuttaakseen tälle omaisuutensa. Tästä johtui se, että nykyisen omistajan vanhempi veli lähti kotoa sinne. Nimeltään hän oli Hans.

Mutta sattuipa ihan samaan aikaan sinne saapumaan nuori norjalainen tyttö, hänkin sukulainen, ja tähän vanhanpuoleinen setä rakastui. Hän tarjoutui kustantamaan veljenpoikansa, Hansin, matkan takaisin kotimaahan. Mutta nuori mies piti sitä häpeänä. Hän jäi ja perusti oman liikkeen. Se oli puutavara-alalla, sillä tähän hän oli perehtynyt. Liike menestyi mainiosti. Kun hänen olisi isänsä kuoltua ollut palattava kotiin ja otettava talo huostaansa, ei hän tahtonut. Nuorempi veli, Anders, oli sillä välin ruvennut kauppiaaksi; hän oli ottanut käsiinsä kaupungin suurimman siirtomaantavarain kaupan. Nyt hänen piti ottaa talokin.

Varsinainen liikemies ei nuori Anders Krog ollut. Mutta verrattomasta tunnollisuudesta ja hienosta kohtelusta oli seurauksena, että pian tekivät kaikki hänen liikkeessään kauppaa. — Joku muu olisi kai siitä rikastunut, mutta niin ei käynyt hänen. Saadessaan Krogskogenin oli hän melkoisessa velassa sekä kaupungissa olevan liikkeensä vuoksi että varsinkin talosta. Kumpaakaan hän ei ollut halvasta saanut. Matkustella hänen tietysti piti, mutta hän teki joka vuosi vaan kuukauden retken, milloin Englantiin, milloin Ranskaan j.n.e. Enimmin hän kyllä halusi päästä ihan Amerikaan saakka, mutta sitä hän ei vielä uskaltanut. Hän tyytyi lueskelemaan tästä uudesta ihmemaasta; lukeminen oli hänen suurin ilonsa; sitä lähinnä oli huolenpito puutarhoista. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin puutarhuri.

Tämä hiljainen, loistavasilmäinen mies oli ujo kuin nelitoistavuotias tyttö. Arkiaamuina hän haki itselleen yksinäisen paikan — jos näet mitään sellaista oli — siinä pienessä höyrylaivassa, joka vei hänet kaupunkiin, niin kauan kuin lahti oli jäästä vapaana. Hän astui laivasta kohteliaana kaikkia muita kohtaan; hän riensi kunnioittavasti tervehtien ohitse, kun oli päässyt maihin, — ja oli sitten talossaan torin varrella iltaan asti, jolloin palasi kotiin samaa tietä. Paitsi milloin hän ajoi polkupyörällä. Talvella hän kulki hevosella tai jäi yöksikin kaupunkiin, jossa hänellä oli kaksi vaatimatonta ullakkohuonetta omassa talossaan.

Hänessä oli hienoin aines aviomieheksi, mitä kaupunki tunsi. Mutta hänen voittamattoman ujoutensa vuoksi olivat kaikki lähentelemiset mahdottomia, —

— KUNNES

oikea ilmestyi. Mutta silloin hän oli jo yli neljänkymmenen vanha. Hänen kävi samoin kuin kaimansakin, Michigan-järven äärellä asuvan setänsä, että nuori tyttö hänen omaa sukuansa tuli hänet ottamaan. Ja se oli juuri tämän sedän ainoa lapsi.

Hän oli kerran sunnuntai-aamuna paitahihasillaan työssä kyökki- ja kukkatarhassaan talon yläsivulla, kun muuan nuori tyttö, päässä suuri olkihattu, laski molemmat hansikattomat kätensä valkoiselle säleaidalle ja katseli sen isojen nuppien välitse puutarhaan.

Anders Krog, kumarruksissa kukkalavan yli, kuuli veitikkamaisen "hyvää päivää!" ja kavahti pystyyn. Hänen silmissään oli tuo tyttö kuin ilmestys. Sanatonna ja liikkumatta, kädet mullassa, hän seisoi tuijottaen.

Tyttö nauroi ja sanoi: "Kukas minä olen?" Silloin hän taas pääsi tajuihinsa. "Te olette — te varmaankin olette —", enempää hän ei saanut sanottua, vaan hymyili tervetuloa. "Kuka minä olen?" — "Marit Krog Michiganista". Hän oli sisareltaan, joka asui toisella puolen vasenta ylänköä, kuullut Marit Krogin olevan matkalla. Mutta hän ei aavistanut, että tulija jo oli perillä. "Ja te olette isäni veli", vastasi tyttö englantilaisella äänenpainolla. "Kuinka te molemmat olettekin toistenne näköiset! — Kylläpä te olette samanlaisia!" — Hän seisoi tuijottaen. "Saanko tulla sinne tarhaan?" — "Kyllä, tietysti, — mutta ensiksi — mutta ensin minun kuitenkin täytyy —", hän katseli käsiään ja paitansa hihoja. — "Kai minä voin mennä taloon?" sanoi tyttö yritteliäästi. "Sen te voitte, — niin tietysti! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään pääovesta. Minä lähetän palvelustytön —" ja hän riensi keittiötä kohti.

Marit juoksi rakennuksen eteen ja ylös portaita. Vääntämällä ylenmäärin isoa avainta, joka oli vanha taideteos kuten koko raudoituskin, hän pääsi hyvin valoisaan eteiseen. Hänellä oli hieman vihiä piirustamisesta, hänessä oli siihen taipumusta. Hän havaitsi heti, että kaikki nämä kaapit, isot ja pienet, olivat erinomaista hollantilaista tekoa ja että huone oli suurempi kuin miltä se näytti, kalusto vei tilaa. Kauniit vanhanaikuiset portaat leikkauksineen johtivat hänen oikealla puolellaan toiseen kerrokseen. Suoraan hänen edessään oli ovi keittiöön, sen hän huomasi, sen hän myös haistoi. Siihen hän sai vahvistuksen, kun palvelustyttö tuli esille. Avoimesta ovesta sai hän katsahtaa keittiöön, jossa oli marmorilevyjä laattiana, seinät peitetyt sinikuvallisilla posliinipinnoilla ja hyllyn yläpuolella, joka jakoi seinän kahtia, kiilloitettuja vaskiastioita useita eri kokoja. Hollantilainen keittiö. Täällä eteisessä hän seisoi niin paksuilla matoilla, ellei milloinkaan ollut sellaisille astunut. Yhtä raskaita olivat portaidenkin matot, kiinnitetyt paksummilla messinkikepeillä kuin mitä hän oli ennen nähnyt. Täällä kävellään tyynyillä, ajatteli hän, ja hänen mieleensä tuli heti se kuva, että talo oli mahdottoman iso sänky. Sitten hän nimittikin sitä aina "sängyksi". "Mennäänkö nyt kotiin sänkyyn?" sanoi hän nauraen. Molemmin puolin hän näki ovia huoneisiin, joiden laatua hän kuvitteli. Vasemmalla hänestä, vaan talon oikealla puolen, tuli ensin pienempi huone ja sen takana lahdelle päin iso huone koko rakennuksen leveydeltä. Ja näin olikin rakennuksen laita. Talon pohjoisen osan hän kuvitteli jaetuksi pitkinpäin kahdeksi huoneeksi. Sekin piti paikkansa. Eikä tämä ollutkaan niin merkillistä, sillä hänen isänsä talo Michigan-järven rannalla oli samaan tapaan järjestetty. Yläkerrassa hän arveli olevan leveän käytävän rakennuksen poikki ja pienempiä huoneita molemmin puolin käytävää. Mutta jos kohta täällä alhaalla oli noin hirveän paksut matot, niin ylhäällä ne olivat ainakin yhtä paksut, oikeita tyynymattoja. Tässä talossa ei ollenkaan kaikunut. Täällä asui hiljaista väkeä.

Palvelija oli avannut sille sivulle, joka oli meren puolella. Marit astui sisään ja katseli huoneen kaikkia maalauksia ja pikku esineitä; siinä oli liiaksikin kalustoa, mutta joka ainoa kapine oli hyvin valittu, osaksi aivan mieskohtaisen maun mukaan; sen hän heti huomasi. Täällä oli m.m. maalauksia, joilla täytyi olla hintaa. Mutta erityisesti kiinnitti hänen mieltään se, että vasta nyt hän ymmärsi omaa vanhaa isäänsä, vaikka oli elänyt hänen kanssaan ihan pienestä pitäin, yksin hänen kanssaan; äitinsä hän oli varhain menettänyt. Näin suuresta määrästä hienoa ja arvokasta oli hänen isänsä olento kehittynyt. Vähin erin ja siksi huomaamatta. Eikö tuntunut siltä, että isä nyt tuli hänen viereensä ja hymyili hienotunteista, lämmintä hymyään, kun hänet oli käsitetty?

Tuoltapa hän tulikin! Avoimesta ovesta Marit hänet näki portailla. Nuorempi, se oli totta; mutta eipä sillä väliä, silmät olivatkin senvuoksi vielä kauniimmat ja sydämellisemmät, — hänellä oli sama käynti, samat kädenliikkeet, sama eteenpäin kumartuva, varova lähestyminen. Ja kun Anders Krog nyt katsoi häneen ja puhui hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi… samoilla hillityillä sanoilla, silloin Marit aavisti kaikessa sen syvän kunnioituksen yksilöllisyyttä kohtaan, mikä hänen mielestään erotti hänen isänsä kaikista, jotka hän tunsi. Isällä oli ohuemmat hiukset, hänen kasvoissaan oli ryppyjä, suussa ei enää ollut kaikkia hampaita, iho oli kurttuinen… Juuri sitä muistellessa tuli kyyneleet silmiin. Hän katsoi Anders Krogin nuorempiin silmiin, kuuli hänen reippaamman äänensä, tunsi hänen lämpimämmän kätensä puristuksen. Hän ei malttanut, hän kietoi molemmat kätensä Anders Krogin kaulaan, heittäytyi hänen rintaansa vasten ja itki.

Niin, sillä oli asia ratkaistu. Anders Krog ei sille mitään mahtanut.

Hetkistä myöhemmin he molemmat olivat veneessä, jolla Marit oli tullut. Hän souti niemen ympäri. Sekä itsensä että uimaväen vuoksi, joka katseli heitä, Anders Krog oli ujosti yritellyt päästä itse soutamaan. Mutta siitä alkaen, kun Marit oli laskenut molemmat kätensä hänen kaulaansa, hän oli saanut toisen valtaansa. Anders tiesi ennakolta, että hänen täytyi tehdä, mitä tämä tuuhea punainen tukka halusi. Hän istui katsellen Maritin pisamaisia kasvoja ja pisamaisia käsiä, hänen komeata vartaloaan, hänen raikasta suutaan. Hän näki kaulustan reunassa mitä heleintä, valkeata ihoa; silmissä oli jotakin, mikä sen kanssa sopi ihan yhteen. Hän ei ehtinyt kylliksi katsella, ennenkuin oltiin perillä. Eikä hän vielä matkallakaan sisaren taloon päässyt kyllikseen selville Maritin lempeästä äänestä, ei hänen käynnistään, ei jaloista, ei puvusta, ei hampaista eikä hymystä eikä vähääkään siitä, mitä Marit puhui, sikin sokin, se oli yhtä hämmentävää kaikki tyyni.

Seuraavana aamuna hän ei lähtenyt kaupunkiin. Heti kun höyrylaiva, jolla hänen olisi pitänyt mennä, oli ehtinyt niemen ohitse, tuli Maritin valkea vene. Hänellä oli mukanaan palvelustyttö, jonka oli määrä istua vahtina; sillä nyt hän tahtoi uida, hän myös.

Siitä päästyään hän astui taloon. Hän tahtoi jäädä sinne päivälliselle. Sitten he yhdessä kävelivät takaisin ylängön halki; vene oli lähetetty kotiin.

Seuraavana päivänä Marit lähti hänen kanssaan kaupunkiin. Päivää myöhemmin piti tädinkin tulla mukaan; mutta silloin Marit tahtoi ajaa. Ja sillä tapaa oli joka päivä jotakin uutta. Molemmat sisarukset elivät vaan hänen hyväkseen. Marit otti vastaan, ikäänkuin pitäisikin niin olla.

Kun hän oli ollut heidän luonaan kolmisen viikkoa, tuli Hans veljeltä kaapelisähkösanoma, että heidän setänsä, Anders, oli äkkiä kuollut; Marit oli valmistettava sitä kuulemaan.

Siitä tuli raskain käynti, mitä Anders Krogilla oli ollut, — kun piti mennä ylängön halki sisaren luo tämä sähkösanoma taskussaan. Juuri kun hän näki tuon hauskan keltaisen rakennuksen kaikkine ulkohuoneineen ja ympäröivine puineen alhaalla tasangolla, kuuli hän ruokakellon kaikuvan herttaisesti hilpeään aurinkoiseen ilmaan. Nyt odotti katettu pöytä. Hän istuutui, hänestä tuntui, kuin ei jaksaisi perille asti. Menisihän hän sinne kuolettamaan iloisen päivän.

Päästyään vihdoin taloon hän astui sisään keittiön kautta yhdessä muutamien työmiesten keralla, jotka tulivat kaukaa päivälliselle.

Siellä hän tapasi sisarensa, joka pyysi häntä seuraamaan itseään sisähuoneeseen. Sisar peljästyi ja kävi murheelliseksi kuten velikin, mutta hän oli rohkeampi luonne ja otti ilmoittaakseen Maritille. Tämä ei nyt juuri ollut kotona, mutta häntä odotettiin joka hetki.

Sisähuoneesta Anders Krog sitten kuuli sellaisen huudon ja kiljahduksen, jota ei koskaan unhottanut. Hän hypähti pystyyn tuskasta, mutta ei voinut lähteä pois. Haikea nyyhkytys toisesta huoneesta pidätti häntä. Se kasvoi kasvamistaan, lyhyiden huutojen keskeyttämänä. Sama välitön voima hänen tuskassaan kuin ilossaankin. Se ajoi häntä ympäri huonetta, kunnes sisar avasi oven: "Hän tahtoo tavata sinua".

Niin hänen täytyi mennä sisään. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän pakotti itsensä siihen. Marit makasi sohvalla; mutta samassa kun Anders tuli näkyviin, nousi Marit istualle, ojensi kätensä häntä kohti: "Tule, tule! Nyt olet sinä isäni!" — Anders riensi hänen luokseen ja kumartui häntä kohti; Marit pani kätensä hänen kaulaansa, veti hänet kiivaasti syliinsä, toisen täytyi polvistua.

"Sinä et enää koskaan saa minua jättää! Et koskaan!" — "En koskaan!" vastasi Anders juhlallisesti. Marit nosti häntä lujasti puoleensa, hänen rintansa jyski Andersin rintaa vasten, hänen päänsä painautui toisen päätä vasten, kosteana, polttavana. "Sinä et koskaan saa minua jättää!" — "En koskaan!" toisti Anders koko sydämestään ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.

Marit laskeutui taas makuulle lohdutettuna ja piti toisen kädestä kiinni, käyden tyynemmäksi. Aina kun tuli uusi puuskaus ja Anders kumartui hänen puoleensa rakkain sanoin, saatiin se hillityksi.

Anders ei tohtinut lähteä kotiin, hän jäi sinne yöksi. Marit ei saanut nukuttua, ja Andersin täytyi istua hänen luonaan.

Vasta seuraavana päivänä oli Maritilla selvillä, mitä nyt oli tehtävä. Hän tahtoi matkustaa kotiin, ja Andersin olisi lähdettävä mukaan. Tämä oli Andersista kovin odottamatonta. Mutta ei hän eikä hänen sisarensa uskaltanut Maritia vastustaa. Silloin juolahti sisaren mieleen kääntää hänen ajatuksensa toisaalle. Hän sanoi: "Teidän pitäisi ensin mennä naimisiin". Marit katsahti häneen ja sanoi: "Niin, se on oikein. Se meidän on tosiaankin tehtävä!" Ja nyt antoi tämä hänelle niin paljon ajattelemista, että tuskan tunne väheni. Andersin mieltä ei oltu tiedusteltu, mutta sitä ei tarvittukaan.

Sitten saatiin Hansilta ensimäinen kirje. Hän oli toimittanut kaikki, mitä kuului sedän hautaukseen, ja kertoi nyt asian kulun. Hän tarjoutui ottamaan huostaansa sedän liikkeen maatiloineen.

Andersin luottamus veljeensä oli rajaton; tarjous hyväksyttiin, ja siten raukesi matkan aihe. Niin pian kuin Hans oli tarkastanut koko kuolinpesän, mainitsi hän ostohinnan ja kysyi veljeltään, eikö tämä suostuisi olemaan sillä määrällä osakkaana hänen liikkeessään? Ne summat, jotka olivat pankeissa ja osakkeissa, lähetettiin Andersille heti. Jo nämäkin olivat kyllin suuria, jotta Andersista tuli velaton ja lisäksi Marit sai reistailla ja uudistella, miten vaan mieli teki. Anders tahtoi, että Marit pitäisi koko perinnön; mutta sille puheelle Marit nauroi. Siten Anders joutui yhtiöön veljensä kanssa ja oli Norjan olojen kannalta tästä alkaen hyvin varakas mies.

Kun Marit oli ollut muutamia kuukausia naimisissa, tuli hänen olentoonsa muutos. Hän heittäytyi omituisten mielijohteiden valtaan, unen ja todellisuuden väliset rajat eivät enää olleet taatut. Sitäpaitsi hän tahtoi muuttaa kaikki, mikä oli hänen hoidossaan. Sekä kotona täällä että kaupungissa. Jälkimäisestä talosta täytyi vuokralaisten muuttaa pois. Hän tahtoi pitää sen yksin.

Andersin ajan vei se, mitä Maritin mieleen johtui, mutta varsinkin Marit itse. Hänen kiitollisuutensa löysi niukalti sanoja; mutta se oli silmissä, kohteliaisuudessa, joka oli käynyt vieläkin laajemmaksi; mutta ennen kaikkea se oli hänen hartaassa huomaavaisuudessaan. Hän pelkäsi kadottavansa sen, mikä niin odottamatta oli tullut, tai jonkin menevän rikki. Hänen vaatimaton luontonsa piti onnea ansaitsematonna.

Marit liittyi häneen yhä lähemmin. Hänellä oli eräs puhetapa, jota hän tavantakaa toisti: "Sinä olet isäni — ja enemmänkin!" Ja lisäksi: "Sinulla on maailman ihanimmat silmät, ja ne ovat minun omani". Vähitellen hän hieman luopui siitä, mitä oli puuhannut; sen sijaan hän tahtoi lukea ääneen miehelleen. Hän luki englantilais-amerikalaista kirjallisuutta, etenkin runoutta. Hänen luvussaan oli se laulava esitystapa, jolla englantilaisia runoja lausutaan, hän loi ne tosiksi omalla vakuuttavalla tavallaan. Hänen äänensä oli pehmeä, se piteli sanoja varovasti. Hiljaa kuin muistista.

Kun aika kului pitemmälle, piti heidän joka päivä yhdessä mennä kasvihuoneeseen. Kukat olivat enteenä siitä, mikä hänessä kasvoi; hän tahtoi joka päivä niitä nähdä. "Tokkohan ne puhuvat siitä?"

Ja sitten eräänä päivänä, kun talvi antoi ensi merkin aikeestaan muuttaa pois rannikolta ja he yhdessä olivat poimineet ensimäistä vihannuutta auringon puoleisella seinämällä, tunsi hän, että nyt tuli hänen sairautensa; nyt oli tuo suuri hetki tulossa. Ilman erikoista ennakkotuskaa ja Andersin pitäessä häntä kädestä hän synnytti tyttären. Sitäpä hän oli halunnutkin. Mutta kohtalo ei suonut hänen kasvattaa lastaan; sillä kolmantena päivänä sen jälkeen Marit kuoli.

UUSI MARIT

Lääkäri pelkäsi kauan aikaa, että myöskin Anders Krog sortuisi. Suorastaan liikarasituksesta. Pitkällisessä yksinäisyydessään hän ei ollut tottunut antautumaan toiselle tai ottamaan vastaan niin äärettömän paljoa, kuin yhdyselämä Maritin kanssa antoi. Vasta tämän kuolema toi ilmi, miten heikoksi hän oli käynyt, miten vähän hänessä oli voimaa kestää. Pieni jäännös tarvitsi kuukausia elpyäkseen sen verran, että hän sieti muita ihmisiä lähellään. Hänelle kerrottiin, että lapsi oli viety sisaren luokse. Häneltä kysyttiin, tahtoiko hän nähdä tytärtään. Melkein ynseästi hän kääntyi poispäin. Ensimäinen asia, mitä hän vakavasti tuumi saatuaan lisää voimia, oli se, että hänen olisi luovuttava kauppaliikkeestään. Hän neuvotteli siitä Klaus sedän kanssa, joksi erästä sukulaista, omituista vanhaapoikaa, yleensä sanottiin. Hänen kauttaan saatiin liike myytyä. Kuitenkaan ei taloa, jossa se oli, — se oli pidettävä kaikin puolin koskematonna muistoksi vainajasta.

Ruvettuaan ulkona liikkumaan kävi Anders Krog ensin kappelissa ja haudalla, ja se koski häneen niin, että hän taas sairastui. Siitä toinnuttuaan hän ilmoitti aikovansa lähteä matkalle ja pysyä poissa. Hänen sisarensa tuli peljästyneenä häntä tapaamaan; eihän toki siinä ollut perää? "Ethän tahtone jättää meitä ja lastasi?" — "Kyllä, minä en siedä oloa omissa huoneissani:", vastasi hän ja purskahti itkuun. — Mutta hänen piti kaikin mokomin ensin nähdä lapsensa? — "Ei, ei! Sitä kaikkein vähimmin".

Hän matkusti käymättä sitä katsomassa.

Mutta tietysti juuri lapsi hänet jälleen sai palaamaan kotiin. Noin kolmen vanhana tyttönen valokuvattiin, ja siitä kuvasta… sellaisesta yhdennäköisyydestä äidin kanssa, sellaisesta lapsensulosta hän ei saattanut pysyä syrjässä. Konstantinopolista, jossa hän nyt oleskeli, hän kirjoitti: "Nyt olen käyttänyt kolme vuotta siihen, mitä yhtenä sain elää, käydäkseni sen lävitse. En tohdi sanoa, että vielä olisin ehtinyt sitä selvittää itselleni. Varsinkin on paljon uutta ilmestyvä, kun taas näen ne paikat, joissa olimme yhdessä. Mutta niin pitkälle olen kuitenkin päässyt näiden kolmen vuoden syvempien kokemusten avulla, etten enää pelkää niitä paikkoja; päinvastoin nyt suuresti sinne ikävöin".

Kohtauksesta uuden Maritin kanssa tuli juhla. Ei heti, sillä aluksi lapsi tietysti pelkäsi outoa miestä suurine silmineen. Mutta riemua ylensi se, että pikku Marit varovasti, vähin erin, lähestyi. Kun hän vihdoin istui isänsä polvella, pidellen kahta uutta nukkea, turkkilaista miestä ja naista, ja pisti niitä hänen nenäänsä, saadakseen isänsä aivastamaan, koska niin oli tädinkin käynyt, silloin Anders Krog sanoi kyyneltyen: "Minulla on ollut vain yksi yhtymä, joka oli ihanampi."

Marit siirtyi sitten hänen luokseen, mukana lapsenpiika. Heidän ensi käyntinsä yhdessä oli suunnattu äidin haudalle, jolle tyttösen piti laskea kukkia. Niin hän tekikin, mutta hän tahtoi saada ne takaisin. Siinä ei auttanut mikään. Hoitaja poimi lopulta uusia; mutta niistä ei lapsi huolinut; omansa hän tahtoi. Heidän täytyi siis antaa hänen ottaa ne mukaansa ja jättää uudet haudalle. Anders ajatteli: tämä ei ole kuin äitinsä.

Yritys uudistettiin. Joka päivä piti äidin saada kukkia, ja lapsen kautta. Isä jakoi kukat kahtia; toista osaa kantoi hän, toista Marit. Hän tahtoi, että lapsi panisi omansa haudalle ja ottaisi hänen kukkansa takaisin kotiin. Mutta se ei käynyt päinsä. Kävipä vielä pahemmin; sillä kun he olivat lähdössä hautuumaalta, tahtoi Marit, että isänkin piti tuoda kukkansa kotiin takaisin. Siihen hänen täytyi suostua lapsen mieliksi. Seuraavana päivänä hän koetti uutta keinoa. Marit kantoi kukat äidin haudalle, mutta isä antoi hänelle makeisia, jotta hän jättäisi kukat sinne. Kyllä hän luovutti kukat makeisia vastaan, jotka hän pisti suuhunsa. Mutta kun piti lähteä pois, tahtoi hän kukatkin. Isä kävi hyvin alakuloiseksi.

Sitten hän keksi, että äiti paleli; Maritin piti hänet peittää. Silloin tyttö ehdotti, että äidin olisi tultava omaan sänkyynsä. Isä oli näet sanonut hänelle, että hänen sänkynsä viereinen tyhjä vuode oli äidin, ja Marit tiedusteli ehtimiseen, eikö äiti jo pian tulisi. Hän ei päässyt tulemaan, sanoi isä; äiti makasi siellä ulkona ja paleli. Näin saavutettiin tarkoitus. Marit itse sirotteli kukat haudalle ja jätti ne sinne. Kotia mennessä hän usein toisti: "nyt ei äiti palele".

Anders Krogin teki mieli tietää, mitä Marit äidillä ymmärsi. Hän tahtoi, että lapsi tuntisi äitinsä muotokuvat, mutta harjoitti ensin hänen aistiaan eläinten ja esineiden kuvilla. Siirtyi sitten muotokuviin sisarestaan ja itsestään ja useista, jotka lapsi tunsi. Kun Marit oli niihin hyvin perehtynyt, tuli ensi kuva äidistä esille. Siinä ei ollut mitään vaikeutta; Marit sai nähdäkseen useampia muotokuvia ja oppi pian ne erottamaan muista. Päivällisen jälkeen, kun hänen oli mentävä maata, tahtoi hän äidin syliinsä. Ensin ei isä käsittänyt, ja Marit kävi äreäksi. Sitten isä toi äidin ensimäisen muotokuvan, sen laski Marit heti käsivarrelleen, peitti ja nukahti. Vasta kun hän oli nelivuotias ja näki keittiössä erään äidin pitelevän kipeätä lastaan, sai Anders Krog varmuutta siitä, että Marit ymmärsi, mitä äiti on; sillä hän sanoi: "Miksi ei minun äitini tule minua pukemaan ja riisumaan?"

Lopulta tuli isästä ja tyttärestä erinomaisen hyvät ystävät. Mutta vielä suuremman ilon hän sai, kun Marit kasvoi niin suureksi, että isä voi hänelle kertoa äidistä. Äidistä, joka meren takaa tuli isän luo, mukana pikku Marit. Missä äiti ja hän olivat yhdessä kävelleet, siellä he molemmat kävivät. Kaikki kävelyretket. Isä souti häntä, niinkuin äiti oli häntä soutanut, he matkustivat yhdessä kaupunkiin, niinkuin ennen he molemmat. Siellä Marit istui äidin ostamilla tuoleilla, joilla äitikin oli istunut. Pöydässä hänellä oli äidin paikka, kasvihuoneessa ja puutarhassa, kukkien luona hän oli äiti, ja hän oli apuna kuten äitikin ennen. Mikä viisas, kaunis lapsi! Äidin punainen tukka ja kimaltelevan valkea iho, hänen suuret silmänsä, sama hieno pitkä kulmakarvojen linja. Ehkä hän saisi äitinsä kaarevan nenänkin. Kädet pitkine sormineen eivät olleet äidin eikä vartalokaan. Pään ja kaulan yhtyminen hieman kumartuen oli ennemmin isältä. Hartiat eivät olleet kauniisti poikkipäin leikatut kuten äidin, vaan viettävät ja käsivarret ulkonivat niistä lievemmin. Isän täytyi mennä joka ilta katsomaan, kun Marit riisuttiin. Se sekoitus Krogien mies- ja naispuolista perikuvaa, mikä tähän asti oli ollut niin harvinainen, vaan jota jo äiti osaksi edusti, — tässä se oli täydellinen. Maritista tuli pitkä, silmät suuret, pään muoto hieno.

Hän ei saanut Maritia seurustelemaan lasten kanssa; hänen tuli niiden kanssa ikävä. Ne eivät osanneet kyllin nopeasti mukaantua hänen tuumiinsa, jotka olivatkin omituisia. Olivathan kentät täällä sirkus; isä oli kertonut Buffalo Bills'istä. Intiaanit kiitivät yli aron, Marit itse etumaisena valkean ratsun selässä. Ylängöt olivat looshia, ja siellä istui täyteen väkeä. Tätä eivät muut lapset voineet nähdä. Eivätkä ne ymmärtäneet pöydällä matkaleikkiä, jonka isä oli hänelle opettanut.

Noin seitsemän vanhana hän pakotti isänsä ostamaan hänelle polkupyörän ja opettamaan sillä ajamaan; isä osasi itse ajaa mainiosti. Mutta tästä tuli se ylimääräinen lisä, joka sai Anders Krogin kutsumaan itselleen apua.

Hän oli Pariisissa tutustunut kaukaiseen sukulaiseen, nimeltä rouva Dawes; tämä oli joutunut naimisiin Englannissa, vaan kun hänen ainoa lapsensa kuoli, erosi hän miehestään ja elätti itseään pitämällä täyshoitolaa Pariisissa. Tässä laitoksessa Anders Krog häntä joka päivä ihaili. Tuskinpa hän oli tavannut viisaampaa ihmistä. Nyt hän tiedusti rouva Dawesilta, tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen, hoitaa hänen talouttaan ja kasvattaa hänen lapsensa. Rouva Dawes sähkötti heti suostumuksensa, ja vajaassa kuukaudessa hän oli myynyt, muuttanut ja ryhtynyt kaikkiin toimiinsa. Muuan lannevamma, joka hänessä oli jo kauan ollut, oli niin pahentunut, että hänen oli vaikea käydä. Mutta mukanaan olleesta siirrettävästä nojatuolista, joka tuli hänen lihavasta olemuksestaan aivan täyteen, hän hallitsi koko taloa, siihen luettuna isäntäkin. Tämä ihan säikähtyi hänen kykyänsä. Rouva Dawes nousi harvoin tuolistaan; mutta sittenkin hän tiesi kaikki, mitä tapahtui. Seinät eivät suojanneet hänen silmiltään, etäisyydet hävisivät. Enimmäkseen oli tähän selityksenä terävä huomio, hänen kykynsä tulkita sanoja ja merkkejä, lukea ilmeistä ja silmistä, haistaa ja kuulla, arvata siitä, mitä ennen tiesi — ja vihoviimein se, että hän osasi tiedustella. Vaan olipa sellaistakin, mitä ei voitu selittää. Jos vaara uhkasi jotakuta, joka oli hänelle rakas, tunsi hän sen paikaltansa. Hän kiljahti — ja silloin hän aina puhui englantia — hän kapsahti jaloilleen, vieläpä aika vauhtia. Niinpä sinäkin merkillisenä päivänä, kun Marit oli syössyt polkupyörineen jokeen ja pari miestä höyrylaivasta oli hänet kiskonut maalle; sillä onnettomuus sattui alhaalla laiturin lähellä, sinne hän oli pyrkinyt. Silloin tapasivat Marit ja rouva Dawes toisensa, edellinen valuvan märkänä parkuen, toinen valuvan hikisenä parkuen.

Rouva Dawes teki joka päivä kierroksen talossa, ja jos tarvittiin, sen ympäri; edemmä hän joutui harvoin. Sillä kierroksella hän näki kaikki, myös mitä oli tulossa, vakuuttivat palvelijat.

Hänen olennossaan oli jotakin virtaavaa; hän ihan ui papereissa, istuessaan nojatuolissa. Lakkaamatta jatkui kirjeenvaihto, minkä Anders Krog väitti käsittävän kaikki henkilöt, jotka olivat ennen olleet hänen luonaan asumassa. Siinä kirjoitettiin kaikilla kielillä ja kaikista aineista; sillä rouva Dawesin toinen pääpuuha oli siirtää kirjeisiinsä se, mitä hän luki — ja hän lueskeli myöhään yöhön. Hän kääntäytyi pöytää kohti, jonka edessä oli kirjoituslauta, hän kääntyi pöydästä lukeakseen. Tuolin sivuun oli kiinnitetty koneellinen lukulauta, jolle hän sai laskea kirjansa; harvoin hän sitä kädessään piti. Hän rakasti muistelmakirjallisuutta enemmän kuin mitään muuta luettavaa; siitä hän sitten jaaritteli kirjeissään. Sitä lähinnä taidelehtiä ja matkakuvauksia. Hänellä oli hieman varoja, ja hän osti, mitä halusi.

Lasta hän opetti muun puuhan sivussa. Arkihuoneessa ison pöydän ääressä, siellä he istuivat, "Eva täti" valta-istuimellaan, pienokainen vastapäätä. Mutta aina kun tarvittiin, oli Maritin tultava Eva tädin pulpetin ääreen. Opetus meni niin helposti, että lapsi usein unhotti pidettävänkään koulua. Vieläpä isäkin, jolla oli kirjastonsa ihan seinän takana, usein sen unhotti, tullessaan sisään ja kuunnellessaan keskustelua tai kertomuksia.

Jos opetus sujuikin helposti, niin oli muuta, mikä otti kovalle ja aiheutti taistelua. Hän tahtoi näet saada parannuksia lapsen muuhun käytökseen, ja siinä oli isä tiellä. Mutta tämä joutui tietysti tappiolle, vieläpä ennenkuin aavistikaan, mitä rouva Dawesilla oli mielessä. Maritin piti oppia tottelemaan, hänen piti saada käsitystä määräajasta, järjestyksestä, kohteliaisuudesta ja soveliaisuudesta. Hänen täytyi joka päivä istua piaanon ääressä, hänen oli istuminen suorana pöydässä, peseminen kätensä rajattoman monta kertaa, hänen piti aina sanoa, minne lähti. Eikä hän tästä kaikesta tahtonut huolia. Oikeastaan ei isäkään.

Rouva Dawesilla oli yksi ainoa luja tukikohta, josta voi alkaa. Se oli lapsen rajaton usko äitinsä täydellisyyteen. Rouva Dawes sai hänelle vakuutettua, ettei äiti ollut koskaan mennyt myöhemmin nukkumaan kuin kello 8. Hän oli aina sitä ennen järjestänyt vaatteensa tuolille ja pannut kenkänsä ulkopuolelle.

Siitä, mitä äiti oli tehnyt ja nimenomaan täydellisesti, hän siirtyi selittämään, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi ollut Maritin sijassa, ja varsinkin, mitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi ollut Marit. Tämä oli vaikeampaa. Niinpä kun rouva Dawes vakuutti, ettei äiti koskaan ollut ajanut polkupyörällä edemmä kuin että hänet voitiin nähdä. "Mistäs sen tiedät?" kysyi Marit. — "Sen tiedän siitä, etteivät äitisi ja isäsi koskaan olleet poissa toistensa luota". — "Se on totta, Marit", sanoi siihen isä iloiten, että kerrankin saattoi todeksi vahvistaa sen, mitä rouva Dawes keksi; sillä eihän enin osa ollut lainkaan totta.

Mitä edemmä opetus joutui, sitä enemmän se huvitti rouva Dawesia itseään ja sitä kiinteämmin hän sai lapsen valtaansa. Maritin haaveilemisen, joka oli perintöä äidiltä ja uhkeassa kasvussa niin kauan kuin isä kuunteli ja oli siitä mielissään, hän otti asiakseen juurittaa pois. Kerran keväällä Marit tuli kiireesti kotiin ja kertoi isälleen, että vanhassa puussa äidin ja hänen mummunsa hautojen välissä, vanhan puun kolossa, oli pikkuinen pesä ja siinä pesässä pikkuruisia linnunmunia. "Ne tuovat sanaa äidiltä, eikö niin?" Isä nyökäytti ja tuli hänen mukaansa katsomaan. Mutta heidän lähestyessään lensi lintu ulos ja piipitti surkeasti. "Sanooko äiti, ettei meidän sovi mennä likemmä?" kysyi hän isältään. — Tämä myönsi. "Se kai häiritsisi äitiä?" kysyi hän edelleen. Isä nyökkäsi. — — He tulivat hyvin iloisina kotiin, puhuen koko ajan äidistä. Kun Marit kertoi tämän rouva Dawesille, vastasi hän: "Sellaista myöntää isäsi, jottei mielesi pahastuisi, lapsi kulta. Jos äitisi voisi sinulle lähettää sanan, tulisi hän itse." — Sillä kumouksella, jonka nämä harvat, julmat sanat vaikuttivat, ei ollut määrääkään. Vieläpä ne muuttivat hänen suhteensa isään. —

Koulu meni varmaa uraansa, kasvatus samaten, kunnes Marit oli kolmentoista vuoden tienoilla, pitkä, hyvin laiha, suurisilmäinen, tukka tuuhea, punainen, valkoinen hieno hipiä ilman pisamia, mistä rouva Dawes oli ylpeä.

Silloin tuli eräänä päivänä isä kirjastosta sisään ja keskeytti opetuksen. Semmoista ei ollut sattunut kaikkina niinä vuosina, mitä se oli kestänyt. Marit sai lupaa; rouva Dawes seurasi isää kirjastoon. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa tämä kirje!"

Rouva Dawes luki ja näki, mistä hänellä ei ennen ollut mitään tietoa, että se, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä kasvoihin, hänen lukiessaan, oli miljoonamies, eikä vaan kruunuissa, vaan dollareissa. Sedän kuolemasta saakka, jolloin ensiksi oli suoritettu etukäteen pankkisummia ja osakkeita, hän ei ollut mitään osinkoa nostanut veljensä yhtiömiehenä — ja tässä oli nyt tulos.

"Onnittelen teitä", sanoi rouva Dawes ja tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. "Ymmärrän teidät, rakas Krog, te tahdotte, että tästedes matkustetaan?" — Anders Krog katsoi häneen loistavilla silmillään, leveästi hymyillen. "Onko teillä mitään sitä vastaan, rouva Dawes?" — "Ei, kun saamme mukaan palvelijoita; olenhan minä jaloistani huono." — "Niitä kyllä saatte, ja kaikkialla pidämme vaunut. Kai koulua voidaan jatkaa?" — "Voidaanko? Yhä vaan paremmin!" Hän säteili ja itki, se suli yhteen. Hän sanoi itse, ettei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi.

Pari viikkoa myöhemmin he kolmisin olivat palvelijoineen, piikoineen lähteneet Krogskogenista.

VALLANVAIHTO

Kului puolikolmatta vuotta, jona aikana isä kävi muutamia kertoja kotona, vaan ei kumpikaan toisista. Sitten he todenteolla tuumivat asettua kesäksi Krogskogeniin. Siinä mielessä he kaikki kolme olivat nyt eräässä Wienin muotiliikkeessä. Rouva Dawesin ja Maritin piti saada uutta, varsinkin juuri Maritin, jonka vaatteet kävivät aina pieniksi. Oli toukokuun ensi päiviä; nyt oli saatava kesäpuvut.

"Meistä näyttää molemmista, sekä isästäsi että minusta, että sinun nyt olisi ruvettava pitämään pitkiä hameita. Sinä olet niin pitkä". Marit katsahti isäänsä, vaan tämän silmät olivat kiintyneet kankaisiin, joita oli heidän eteensä levitetty. Rouva Dawes puhui hänen puolestaan. "Isäsi on usein sanonut, että kun sinä kävelet hänen kanssaan, herrat niin katselevat sinun jalkojasi". — Isä kävi levottomaksi; jopa myyjätärkin tiskin takana huomasi, että ilmassa oli ukkosta. Hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, mutta näki kaikkien kolmen kasvot. Vihdoin isä kuuli, että Marit vastasi oudolla, vaan ystävällisellä äänellä: "Senkö vuoksi, että äidillä oli minun ikäisenäni pitkä hame, minullekin nyt on hankittava?" — Rouva Dawes loi kauhistuneena silmänsä Anders Krogiin, mutta tämä käänsihe poispäin. Sitten Marit taas sanoi: "Kuules, Eva täti, tietysti sinä silloin olit äidin luona? Sillä kertaa, kun hän sai pitkän hameen? Vai oliko ehkä isä?"

Sitten ei enää puhuttu pitkästä hameesta. Ei puhuttu enää. He menivät.

Muuta ei tapahtunut. Itsestään seurasi, että seuraavana päivänä Marit ei saapunutkaan lukutunnille, vaan ajoi isän kanssa kaupungille järjestämään tuota pukuasiaa. Lisäksi, että he sieltä lähtivät museoihin. He pitivät tapanaan kulkea ulkona joka päivä, kunnes sieltä matkustettiin. Lukutunneista ei enää tullut mitään. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, kävivät he illoilla kaikin kolmisin konsertissa tai oopperassa tai teaatterissa. He tahtoivat käyttää sitä aikaa, mikä enää oli jäljellä.

Kesäkuun alkupäivinä he olivat Kööpenhaminassa. Siellä heitä odotti kirje Klaus sedältä. Jörgen Thiis, hänen ottopoikansa, oli päässyt luutnantiksi; Klaus tahtoi pitää kevätjuhlan maalla huvilassaan, vaan odotti, kunnes he joutuisivat kotiin. Milloin he saapuisivat?

Tästä oli Marit hyvin mielissään. Pulskan, pitkän Jörgenin hän tunsi.
Se oli piirin amtmanin poika, jonka äiti oli Klaus Krogin sisar.

Oli siis suunniteltava tanssijaispuku; neuvottelut olivat hyvin lyhyet, kun ei kukaan puhunut ennakolta sanaakaan. Sen, mikä asiassa oli jännittävää, eikö tämän hameen pitäisi olla pitkä, piti kukin povessaan. Kun tuli se suuri hetki, että otettiin mittaa, kysyi nainen, joka sen suoritti: "Neiti kai tahtoo pitkän hameen?" Marit katsoi rouva Dawesiin päin, joka punastui. Mikä oli pahempaa: nainen itsekin punastui. Hän joudutti mitan ottoa sen lyhyen hameen mukaan, joka oli Maritilla yllä.

Kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä oli sitten tanssijaiset. Helteinen päivä ilman aurinkoa. Vieraat seisoivat puutarhassa suuren huvilan edessä, kun tuli se vene, joka toi Maritin ja hänen isänsä; nämä olivat viimeiset. Marit yksin nousi maihin. Vanha Klaus, pitkä, kapea, tavattoman leveissä housuissa, tulla köpitti alas rantaan häntä vastaan. Hatutta päin ja kiiltävä kalju päälaella ja kasvot kosteina hän pysäytti Maritin kädenliikkeellä, katsoen sillä välin Anders Krogin puoleen alas veneeseen: "Etkö tule sinäkin mukaan?" — "En, kiitos vaan!" Vene loittani. Nyt vasta hän katseli Maritia, jota rouva Dawes pitkissä kirjeissään oli kuvannut suurimmaksi kaunottareksi, mitä oli nähnyt. Hän tuijotti, hän kumarsi ja astui lähemmä, tuoksuen tupakalta, iso epäpuhdas suu avoinna hymyillen. Tarjosi sitten käsivartensa. Mutta Marit, jolla oli yllään jalkoihin asti ulottuva hihaton kaapu, ei ollut sitä huomaavinaan. Ukko hätkähti, mutta seurasi ylöspäin toisia kohti. Ja sitten hän sanoi: "Täältä minä tulen tanssijaisten kuningattaren kanssa". Se loukkasi Maritia, se loukkasi kaikkia, niin että alku ei ollut onnellinen. Jörgen, joka oli siinä lähinnä, riensi esille tarjoutuakseen ottamaan vastaan hänen kaapunsa ja hattunsa; mutta Marit tervehti kevyesti ja astui ohitse. Siinä oli tyyliä. Läsnäolijain kesken alkoi heti kuiskuttelu. Maritin tapa mennä ohitse, hänen kasvonsa, ryhtinsä, käyntinsä, huikaiseva iho, loistavat silmät, kaarevuus niiden yläpuolella, nenän hieno muoto… kaikki tyyni oli yhtä ja kaikki täydellistä. Jörgen Thiis oli poissa. Hän oli itse pitkä, solakka mies Krogien mallia; mutta silmät olivat aivan toisenlaiset. Nyt ne olivat naulittuina oveen, josta Marit oli kadonnut. Hän odotti portailla.

Ja kun Marit taas tuli ulos Jörgenin luo mennäkseen hänen käsivarteensa nojaten toisten seuraan — lyhyessä hameessa heleää merensinistä silkkiharsoa, läpinäkyvät silkkisukat samaa väriä, kengät hopealta läikkyvää silkkiä muinaisaikaisine solkineen, niin hän oli kuin näky. Ihailu oli yksimielinen. Mistään muusta ei puhuttu ihan siihen asti, kun siirryttiin pöytien ääreen. Eikä kuiskailu hänestä sielläkään lakannut; siitä tuli kaupungin puheenaine. Ettäkö niin puhdaspiirteiset kasvot niin loistavine silmineen valkoisen valkoisessa hipiässä samalla olivat punaisen tukan sädekehässä? Kaikki sopi korkeaan vartaloon lievästi kaltevine hartioineen ja rintakehään, joka vielä ei ollut täysin kehittynyt, mutta niin vapaa ja itsenäinen, kuin voisi siltä avata napit. Ne käsivarret, ne ranteet, lanteen muodostus, jalat… se oli ihan lystikästä, sillä parvi nuoria herroja väitti mitä kiivaimmin, että nilkat olivat paras osa, niiden vertaa ei ollut pohjoismaissa. Niin kapeat, sellainen nouseva pyöristys ylöspäin —? Ei ikinä!

Jörgen Thiis unhotti puhumisen, vieläpä hyväksi aikaa syömisenkin, mikä muuten hänestä oli hauskinta. Hän seurasi Maritia kuin unessa kävijä. Maritia ei saatu nähdä muutoin kuin takana tai vieressä aina Jörgen.

Tanssijaisten vuoksi olivat hänen isänsä ja rouva Dawes saapuneet kaupungissa olevaan kotiin. Aamun koitteessa he heräsivät meluavaan puheeseen ja nauruun ulkoa, mies- ja naisäänisiin hurraahuutoihin. Juhlavieraat saattoivat Maritia kotiin.

Seuraavana päivänä kävi vanhusten luona sukulaisia ja ystäviä. Ne aikuisemmat, jotka olivat olleet iltamassa mukana, pitivät Maritia kauneimpana, mitä miesmuistiin olivat nähneet. Vanha Klaus oli kello yhdeksän aikaan illalla soutanut ja tallustanut kaupunkiin, noutaakseen pari ystävää vaan katsomaan.

Iltapuolella ilmestyi Jörgen virkapuvussa ja uusissa hansikkaissa. Hän otti "vapauden" kysyä, miten neiti jaksoi. Neiti ei vielä ollut liikkunut huoneestaan.

Kun Marit vihdoin tuli, oli hänen mielensä ihan muissa asioissa kuin eilen. Sen tunsi rouva Dawes heti. Myöskään ei tanssijaisten kuningatar kertonut juhlasta mitään. Hän rajoittui vaan kysymään, olivatko he heränneet? Sitten hän söi. Siitä päästyään ja tultuaan taas toisten luo, mainitsi hänen isänsä, että Jörgen oli käynyt tiedustamassa, miten hänen laitansa oli. Marit hymyili. Rouva Dawes: "Etkö pidä Jörgenistä?" — "Kyllä." — "Miksi siis hymyilit?" — "Hän söi niin paljon." — Nyt isä puuttui puheeseen nauraen: "Niin hänen isänsäkin, amtmani, tekee! Ja aina hän valikoi sen, mikä on makeinta." — "Ihan niin." —

Rouva Dawes istui odottaen, mitä nyt oli tulossa; sillä jotakin tuli; Marit meni ulos; hetken kuluttua hän näyttäytyi hattu päässä ja päivänvarjo kädessä. "Aiotko mennä ulos?" kysyi rouva Dawes. Marit seisoi vetäen hansikkaita käsiinsä. "Minä menen tilaamaan käyntikortteja." — "Eikö sinulla ole käyntikortteja?" — "On, mutta entiset eivät minulle enää sovi." — "Miksi ei?" sanoi rouva Dawes hyvin ihmeissään; "sinusta ne ennen olivat niin kauniita. Silloin Italiassa." — "Kyllä niin, — mutta juuri nimi ei enää minulle sovi, luulemma." — "Nimesikö?" Molemmat nostivat silmänsä. Marit: "Minusta tuntuu ihan, ettei se enää ole minun."

— "Vai ei Marit sinulle sovi?" sanoi rouva Dawes. Isä lisäsi hiljaa: "Se oli äitisi nimi." Marit ei heti vastannut; hän tunsi isän säikähtäneen katseen. — "No minkä nimen tahdot, lapsonen?" sanoi taas rouva Dawes. "Mary." — "Mary?" — "Niin. Se sopii paremmin, — luullakseni." Toisten äänetön ihmettely näytti häntä rasittavan. Hän sanoi: "Aiommehan käydä myös Amerikassa. Siellä sanotaan Mary." — "Mutta sinut on kastettu Maritiksi", yritti vihdoin hänen isänsä. — "Mitä se tekee?" — Rouva Dawes: "Se on sinun papinkirjassasi, lapsi; se on sinun nimesi." — "Kyllä niin, asiakirjoissa se kai lienee, vaan ei minussa." Molemmat toiset tuijottivat.

"Tämä tuntuu isästäsi raskaalta, lapsi." — "Isähän voi vastakin kernaasti sanoa minua Maritiksi." — Rouva Dawes katsoi häneen murheellisena eikä puhunut enää. Marit oli saanut hansikkaat käsiinsä. "Amerikassa minua sanotaan Maryksi. Sen tiedän. Tässä minulla on mallikortti. Eikö se näytä hyvältä?" Hän otti käyntivihosta esille oikein pienen kortin. Rouva Dawes katsahti siihen ja ojensi sen Anders Krogille. Hienoilla kirjaimilla hienolla paperilla oli: "Mary Krog".

Isä katseli sitä kauan aikaa. Laski sen sitte kädestään pöydälle, tarttui sanomalehteensä ja oli lukevinaan.

"Minun on paha mieli, isä, että sinä otat sen siltä kannalta." — Anders Krog toisti hiljaa nostamatta silmiään lehdestä: "Marit on äitisi nimi." — "Minäkin pidän äidin nimestä. — Mutta se ei sovi minulle."

Sen sanottuaan hän lähti ulos, hiljaa. Rouva Dawes, joka istui akkunan ääressä, silmäili alas kadulle hänen jälkeensä. Anders Krog pani pois lehden; hän ei voinut lukea. Rouva Dawes tahtoi koettaa häntä lohduttaa. "Siinä on jotakin", sanoi hän; "Marit ei enää hänelle sovi."

— "Hänen äitinsä nimi", toisti Anders Krog. Kyyneliä vierähteli.

KOLMEA VUOTTA MYÖHEMMIN

Kolmea vuotta myöhemmin Pariisissa, kauniina kevätpäivänä sateen jälkeen, ajoi Mary sukulaisensa Alice Clercin kanssa pitkin _avenue bois de Boulogne'_a metsän edessä olevaa kullattua porttia kohti. Nämä kaksi olivat tutustuneet Amerikassa, he olivat taas tavanneet toisensa täällä Pariisissa viime vuonna. Alice Clerc asui nyt isänsä kanssa Pariisissa. Ukko Clerc oli ennen ollut New-Yorkin suurin taidekauppias, nainut norjalaisen neidon, Krogien sukua. Vaimonsa kuoltua hän myi tavattoman ison liikkeensä. Tytär oli kasvatettu taiteen avulla, saaden siinä perusteellista opetusta. Hän oli nähnyt koko maailman museot ja mukanaan laahannut isänsä ihan Jaapaniin asti. Heidän hotellinsa champs Elysées'ssä oli täynnä taide-esineitä. Siellä hänellä oli kuvaamonsakin, hän harjoitti kuvanveistoa. Alice, joka ei enää ollut nuori, oli tukeva, lihonnut, hyvänluontoinen ja pirteä.

Tänä vuonna tulivat Anders Krog ja hänen seurueensa Espanjasta. Molemmat ystävättäret istuivat juuri puhelemassa eräästä Maryn muotokuvasta, joka oli Espanjasta lähetetty Alicelle ja kulki edelleen Norjaan. Alice väitti, että taiteilija ilmeisesti oli tavoitellut yhtäläisyyttä Donatellon "pyhän Cecilian" kanssa. Pään asennossa, silmän muodossa, niskalinjassa ja puoleksi avoimessa suussa. Vaan miten hauska tuollainen yritys saattoikin olla, siitä oli sittenkin vahinkoa näköisyydelle. Niinpä oli muotokuvalle haitaksi, ettei silmiä näkynyt; olivathan ne luodut maahan kuin Donatellon kuvassa. Mary nauroi; saadakseen juuri tätä yhdenkaltaisuutta esille hän oli maalauttanut kuvansa.

Nyt Alice kertoi norjalaisesta insinööriupseerista, jonka hän tunsi siitä saakka, kun kesäisin oli äitinsä kanssa käynyt Norjassa. Upseeri oli nähnyt muotokuvan hänen luonaan ja rakastunut. — "Vai niin", sanoi Mary muissa mietteissä. — "Se ei ole mikään tavallinen mies, ota huomioosi; eikä tavallinen rakastuminenkaan." — "Entäs sitten?" — "Minä vaan sanon sinulle ennakolta. Hän tietysti tapaa sinut minun luonani." — "Onko se tarpeellista?" — "Kovinkin. Sillä muuten saan minä kärsiä." — "Onko hän siis vaarallinen?" Alice nauroi. "Ainakin minulle!" — "Kas, kas! No se on eri asia." — "Nyt sinä ymmärrät minua väärin. Odota, kunnes saat hänet nähdä." — "Onko hän niin pulska?" — Alice nauroi: "Ei, hän on kerrassaan ruma! — Niin, odota nyt." — He ajoivat edemmä, tungos paisui; tänään oli runsaasti väkeä liikkeellä. — "Mikä hänen nimensä on?" — "Frans Röy." — "Röy? Se on meidän naislääkärimme nimi. Neiti Röy." — "Niin, se on hänen sisarensa; hän puhuu sisarestaan usein." — "Neiti Röyllä on komea vartalo." — Nyt Alice nousi istualtaan: "Entä hänen veljellään? Kun kävelen hänen kanssaan kadulla, kääntyvät ihmiset katsomaan häntä vielä kerran. Täys' urho! Mutta ei mikään pussimainen. Ei, hyvin pitkä, solakka." — "Siis harjaantunut?" —"Tavattomasti. Mistään hän ei ole niin ylpeä eikä hän mitään niin mielellään näytä kuin voimaansa!" — "Onko hän siis tuhma?" — "Tuhmako? Frans Röy?" — Alice istuutui taas taapäin eikä Mary enää kysellyt.

He olivat myöhään ulkona; loppumattomia vaunujonoja kulki heidän ohitseen taas kotiapäin metsästä. Avenue'n kaikki kolme isoa ajotietä olivat täynnä. Mitä enemmän he lähestyivät rautaporttia, jonka luona tiet supistuivat yhdeksi, sitä tiheämpiä olivat vaunujonot. Tämä näytelmä vaaleita ja monivärisiä kevätpukuja ensimäisenä aurinkoisena päivänä sateen jälkeen oli laadultaan ainokainen näky. Äsken puhjenneiden puiden välissä näyttivät vaunut täyteläisiltä kukkakoreilta vihannuuden keskellä, toinen toisensa perässä, toistensa vieressä, ilman alkua, ilman loppua.

Rautaportin lähellä he joutuivat liki aaltoilevaa kävelijäin joukkoa. Mutta juuri kun he olivat päässeet sisäpuolelle, paisuu levoton liike oikealta vasemmalle. Oikealla puolen on kai jotakin näkyvissä, mitä ei tänne asti nähdä. Jotkut kirkuivat ja viittailivat sisäänpäin järviä kohti, vaunut ajoivat komennon mukaan sivulle tai poikkiteille, liike eneni, pian se oli yleinen. Santarmit ja metsänvartijat hääräilivät eri puolilla, vaunut ahdattiin niin yhteen, etteivät enää päässeet liikahtamaankaan. Leveä keskikäytävä oli pian tyhjänä pitkän matkaa alaspäin. Kaikki kurkottivat, kaikki kyselivät, — tuolta se tuli! Raivoisa hevospari, perässä isot vaunut. Pukilla nähtiin sekä kuski että groom. Siellä oli varmaankin ollut taistelua, koska ehdittiin tyhjentää ajotie, tai hevoset olivat pillastuneet jo kaukana. Täällä ylhäällä, portin sisäpuolella, olivat kaikki vaunut hävinneet keskialalta; Alicen ajoneuvot olivat melkein äärimmäisinä vasenta jalkakäytävää vasten. He kuulevat takaapäin huutoja; arvatenkin tyhjennetään koko avenue. Mutta kukaan ei sinne katso, kaikki eteenpäin. Komea valjakko hurjassa vimmassa ylöspäin heitä kohti. Uteliaisuuden kiihkossa aaltoilivat väkijoukot molemmin puolin edestakaisin. Arat ihmiset portin ulkopuolella huusivat: "Portit kiinni!" — Raivoisa kielto, tuhatääninen iva oli heille vastauksena sisäpuolelta. Vaunuissa olivat kaikki nousseet pystyyn, ihmisiä seisoi istuimilla. Myös Alice ja Mary. Hevosten vauhti näkyi kasvavan, mitä lähemmäksi ne joutuivat. Kuski ja groom pitivät ohjaksista, minkä ikinä jaksoivat; mutta se vaan yllytti elukoita. Vaunuista pisti esille yläruumiinsa mies, jolla oli päässä korkea hattu, luultavasti nähdäkseen, missä hänen olisi taitettava niskansa. Muutamat koirat seurasivat kiukkuisesti rähisten, täällä ylempänä ne houkuttivat useampia radalle, vaan ne eivät tohtineet hypätä lähelle. Kun pari kolme kuitenkin uskalsi, törmäsivät ne yhteen, niin että yksi keikahti nurin ja jäi alle. Vaunut hypähtivät, koira parkasi — sen toverit vaikenivat hetkeksi.

Silloin irtautuu väkijoukosta mies täällä rautaportin lähellä ja astuu keskelle rataa. Ihmiset kiljuivat hänelle, he heiluttivat keppejä ja sateenvarjoja, he uhkasivat. Pari santarmia rohkeni astua muutamia askelia hänen perässään ja viittaili ja huusi; samoin teki muuan metsänvartija tällä puolen. Vaan juoksi hyvin peloissaan takaisin. Välittämättä näistä huudoista ja uhkauksista mies piti silmällä hevosia. Siirtyi vasemmalle, oikealle, taas vasemmalle… ilmeisesti rynnätäkseen vastaan.

Heti kun väkijoukko tämän älysi, se vaikeni, tulipa sellainen hiljaisuus, että voitiin kuulla lintujen laulavan puissa. Kuulla kumea, kaukainen kaiku jättiläiskaupungista, joka ei koskaan vaikene, ilmanhenkäyksen tänne kantamana. Siitä tuli yksitoikkoinen pohjasävel lintujen viserrykseen. Merkillistä, että hevoset seisoivat yhtä jännityksessä kuin ihmiset; ne eivät liikuttaneet jalkaansakaan. Vain koirat olivat taas toimessaan.

Sitten tuo villi kulkue saavutti radalla seisovan miehen. Hän kääntyy nuolennopeasti samalle taholle kuin hevoset, juoksee niiden mukana ja heittäytyy sitten kiinni lähimmän kylkeen…

"Se on hän!" huusi Alice kalmankalpeana, tarttuen rajusti Maryyn, niin että molemmat olivat kaatua. Naisäänet kirkuivat kimeästi ja hurjasti. Miesäänten kaikuva karjunta tuli perästä. Nyt hän riippui lähimmässä hevosessa, Alice sulki silmänsä, Mary kääntyi poispäin. Juoksiko hän mukana vai laahattiinko häntä? Seisauttaa niitä hän ei voinut!

Taas muutamia sekuntia kamalan hiljaa, vain koiria ja hevosten kavioita kuului. Sitten lyhyt huudahdus, sitten tuhansia, sitten riemu, raju loppumaton riemu. Liehuvia nenäliinoja, hattuja ilmaan ja päivänvarjoja. Väki tunkeutui taas avenuelle molemmilta sivuilta kuin raju tulva. Täällä ylhäällä se täyttyi silmänräpäyksessä. Raivostuneet hevoset seisoivat vaahdosta märkinä ja värisivät ihan likellä Alicen vaunuja. Hän näki harmaan englantilaisen, kookkaan vanhuksen, jolla oli valkea parta ja korkea hattu, hän näki nuoren, pitkän lady'n riippuvan ukon käsivarressa, ja hän kuuli tämän sanovan: "Well done, young man!"

Kuului naurun rähäkkää. Ja vasta nyt Alice näki hänet, jota se koski, pitämässä kiinni hevosen sieramista, hatutta päin, liivit revittyinä hajalle, käsi veressä ja kasvot hikisinä, kiihdyksissä, nyt lystillisesti kääntyneinä englantilaisia kohti. Ihan samassa hetkessä hän äkkäsi Alicen. Tämäpä yhä seisoi vaunujen istuimella. Viipymättä hän jätti hevoset ja vaunut ja englantilaiset ja raivasi itselleen tien Alicea kohti: "Hyvä ystävä, pelastakaa minut tästä lystistä!" sanoi hän hätäisesti. Ennenkuin Alice vastasi tai edes pääsi istuimelta alas, saatikka ennenkuin groom ehti hypätä alas istuimeltaan, oli hän avannut vaunujen oven ja seisoi heidän luonaan. Hän auttoi ensin Alicea, sitten tämän ystävää alas istuimilta. Sitten hän sanoi kuskille ranskaksi: "Viekää minut kotiini niin pian kuin pääsette irti. Muistatte kai osoitteen." — "Kyllä, herra kapteeni", vastasi kuski kunnioittavasti tervehtien ja ihmettelevin silmin. Kun Frans Röy sitten aikoi istuutua, vääntyivät hänen kasvonsa, ja jalkaansa tarttuen hän manasi: "Äh hemmetti, se sika on survonut minua! Nyt vasta se tuntuu." Samassa hän näki Maryn suuret, ihmettelevät silmät; hän ei ennemmin ollut Maryyn katsonut, ei edes silloin, kun auttoi häntä alas istuimelta. Hänen kasvojensa ilme muuttui niin rajusti ja niin perin lystillisesti, että molemmat naiset purskahtivat nauruun. Hän tavoitteli hattuaan verisellä kädellä — ja huomasi, että hattu oli hävinnyt. Silloin hänkin nauroi.

Sillä välin kuskin onnistui ohjata vaunuja muutamia metriä eteenpäin ja alettiin kääntyä.

"Niin, minun ei kai tarvitse sanoa, ken hän on?" nauroi Alice. "Ei!" vastasi Röy ja tuijotti, niin että Mary punastui.

"Mutta kuinka ihmeessä te uskalsitte?" sanoi Alice. "No ei se niin vaarallista ole kuin luulisi", vastasi Röy kääntämättä silmiään Marystä. "Se on oikeastaan vaan temppu. Minä olen sen tehnyt kahdesti ennen." Hän puhui vaan Marylle. "Minä huomasin heti, että vaan toinen hevonen oli menettänyt järkensä; toisen täytyi kulkea mukana. Ja silloin minä kävin hulluun käsiksi. Huh, minkä näköinen minä olen!" Nyt vasta hän havaitsi, että liivit olivat repeytyneet, kello poissa ja verinen käsi tahrasi vaatteita. Mary tarjosi hänelle nenäliinaansa. Röy katseli hienoa, kirjailtua vaatetta ja sitten Maryä: "Ei, neiti, se olisi samaa kuin neuloa koivunparkkia silkillä."

Röy asui ihan likellä, oikealla puolen rautaportista, niin että oltiin piankin perillä. Sydämellisesti kiittäen ja tarjoomatta veristä kättään hän astui vaunuista.

Kun hän ontuen poistui jalkakäytävän poikki, kookkaana, mahtavana, ja vaunut kääntyivät, kuiskasi Alice englanninkielellä: "Kun saisi käyttää tuollaista mallia, Mary!" — Mary katsoi häneen kummastuneena: "Niin, eikö se käy päinsä?" — Alice katseli Maryä vieläkin kummastuneempana: "Alasti minä tarkoitan." Mary melkein hypähti istuallaan, kumartui sitte eteenpäin ja katsoi Alicea ihan läheltä kasvoihin. Alice kohtasi hänen silmäyksensä härnäävällä naurulla.

Mary nojautui taapäin ja tuijotti.

* * * * *

Frans Röyn täytyi jalkansa vuoksi pysyä hiljaa muutamia päiviä. Kun hän taas ilmoitti saapuvansa Alicen luo, toimitettiin tästä sopimuksen mukaan sana Marylle. Mutta Maryn valtasi sellainen levottomuus, ettei hän tohtinutkaan lähteä. Seuraavalla kerralla ajoi hänet sinne uteliaisuus, tai mikä lie ollut. Vaan hän tuli myöhään, ja heti kun hän taas oli joutunut Frans Röyn eteen, toivoi hän, ettei koskaan olisi tullut. Röyssä oli jotakin niin voimaperäistä, että se tuntui tästä hienosta naisesta ahdistavalta, melkein loukkaavalta. Maryn olemus aaltoili, hän seurasi Röytä silmin ja korvin; ajatukset suhisivat ja veri niiden mukana. Tottahan se kerran haihtuu, tuumi hän. Mutta niin ei käynyt Alicen ihastus tai oikeammin rakastuminen, kuultava ja nähtävä joka sanassa, joka katseessa lisäsi huimausta. Oliko Röy todella niin ruma? Tuo leveä, pystysuora otsa, nuo pienet säihkyvät silmät, kiinni puristettu suu, ulkoneva leuka osoittivat yhdessä jotakin tavattoman voimakasta, mutta se kävi hauskaksi sen kautta, ettei hänellä melkein ollut nenää. Hauskaa oli myös enin osa siitä, mitä hän puhui. Niin ikuisesti hyvällä tuulella ja lystikäs, että hänestä räiskyi, niin loppumattoman täynnä päähänpistoja. Hänen ulkonainen käytöksensä ei ollut raju; päinvastoin hän oli itse kohteliaisuus, huomaava, joskus mielistelevä. Se johtui hänen ylen valtavasta olennostaan. Tuollainen räiske tuli yksin puheesta ja silmistä. Mutta hänen muotonsa vaikutti osaltaan, hänen väkevä kätensä, hänen kokoon ahtautunut jalkansa, joka oli pelkkää jalkarintaa, hänen hartiansa, niskansa, rintakehänsä, puhuivathan nekin, ne vahvistivat, ne todistivat. Niistä ei päässyt hetkeksikään rauhaan. Ja puhe oli herkeämätöntä.

Mary ei tuntenut muuta keskustelumuotoa kuin kansainvälisen seuratavan. Kevyttä puhelua ilmasta, päivän tapauksista, kirjallisuudesta ja taiteesta, satunnaisuuksista matkalla tai oleskelun aikana, kaikki tyyni puolentoista kyynärän päästä. Täällä sitä vastoin oli kaikki yksilöllistä ja ihan lähellä. Lisäksi hän tunsi itse vaikuttavansa Röyhyn kuin viini. Röy päihtyi yhä pahemmin ja kävi vallattomammaksi. Se vaikutti repivästi, se vei turvallisuuden. Niin pian kuin Mary soveliaisuuden kannalta saattoi lähteä, katosi hän, huumaantuneena, mieli sekaisin, oikeastaan hurjassa paossa. Hän lupasi itselleen juhlallisesti, ettei koskaan enää sinne menisi.

Vasta myöhemmin päivällä hän meni tapaamaan isäänsä ja rouva Dawesia. Hän ei kertonut kohtauksestaan mitään. Eipä hän edelliselläkään kerralla ollut puhunut. Rouva Dawes pyysi häntä katsahtamaan korttiin, joka oli pöydällä. — "Jörgen Thiis? Onko hän täällä?" — "Hän on ollut täällä koko talven. Nyt vasta hän oli kuullut meidän tulleen." — "Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä", huomautti isä; hän istui tapansa mukaan lukemassa.

Se tuotti ihan lepoa, kun vaan ajatteli Jörgen Thiisiä. Talvella viime vuonna olivat hän ja Jörgen olleet useasti yhdessä täällä Pariisissa. Monessa tilaisuudessa oli Jörgen ollut hänen kavaljeerinaan; niinpä julkisissa tanssijaisissa Elysées'ssä ja hôtel de Ville'ssä. Sellaisena kavaljeerina, josta hänellä oli kaikin puolin kunniaa. Pulska, hieno, kunnioittava. Isä kertoi, että Jörgen aikoi siirtyä diplomatiaan. "Siihen tarvittaneen toki varoja?" sanoi Mary. "Hän saa periä Klaus sedän" — vastasi rouva Dawes. "Oletko siitä varma?" — "Varma en ole." — "Eikö ole totta, että Klaus setä on hävinnyt hyvän joukon viime aikoina?" Rouva Dawes oli vaiti. Isä vastasi: "Saattaa olla." — "Auttaako hän edes Jörgeniä?" Ei kumpikaan vastannut. "Eipä Jörgenillä näy siis olevan kovin mainioita toiveita", sanoi Mary puheen päätteeksi. —

Frans Röyllä oli Pariisissa muuan tehtävä hallitukselta, ja siksi hän usein oli poissa. Nyt juuri oli näin laita, niin että Mary oli turvassa. Vaan hänen tullessaan kerran varhain aamulla Alicen luo, heidän kun piti yhdessä lähteä kaupungille — istui siellä Frans Röy! Tämä hypähti seisaalle ja Maryä vastaan. Hänen silmistään valui ihailua ja iloa, hän tarttui Maryn käteen molemmin kourin. Mitään säteilevämmän onnellista ei Mary ollut ennen nähnyt. Mary tunsi kovasti punastuvansa. Alice nauroi, ja se vaan teki asian pahemmaksi. Mutta Röyn puheliaisuus auttoi heidät pulasta. Tänään se näet oli tavaton hänelle itselleenkin. Hän oli juuri tullut mahdottoman isosta tehtaasta, ja sinne hän syöksi ja veti heidät mukaansa. Puolialastomat miehet kuokkineen pitkin kiehuvan metallin virtaa, tulipunaista, porehtivaa, — koneiden valtavuus ja siellä ihmiset alla kuin varovat muurahaiset jättiläismetsässä. Hän koetti heille selittää yksityiskohtiakin. Se onnistui täydellisesti; mutta se vei aikaa ja sitä kesti siihen asti, kun molempien ystävysten piti lähteä.

Heidän istuessaan vaunuissa oli Alicen mieli hyvin hilpeä. Olihan niin ilmeisen selvää, että Frans Röy oli tänään vahvasti vaikuttanut. —

Päivää myöhemmin Mary lähti Pariisista automobiililla yhdessä erään amerikalaisen avioparin kanssa. Hän oli poissa muutamia päiviä. Mutta ensimäinen, mitä hän takaisin tultuaan teki, oli käynti Alicen luona. Ihan oikein: siellä istui Frans Röy! Sekä hän että Alice hypähtivät pystyyn suuressa riemussa, Alice tuli häntä vastaan, syleili ja suuteli: "Karkuri, karkuri!" huusi hän. Liian vähän on taas sanoa, että Frans Röyn silmät kimaltelivat; ne ampuivat kuningastervehdyksiä. Siitä silmänräpäyksestä alkain, kun Mary häntä tervehti, ei hänen puheensa lakannut. Hän oli niin tuhmasti rakastunut, että Alicea alkoi pelottaa. Onneksi hänen täytyi keskeyttää; hänen oli suoritettava muuan toimi. Mary jäi vielä hänen jälkeensä, mieli kuohuksissa, myrsky ei ottanut tauotakseen. Alice huomasi sen ja tahtoi häntä tyynnyttää yrittämällä hartaasti, huolestuneesti selittää Frans Röytä. Mutta se vaan hämmensi; Mary lähti.

Iltapuolella, tullessaan toisten puheille - hän oli levännyt, hänen oli tarvinnut levähtää — hän kuuli piaanonsoittoa. Hän älysi heti, että siellä oli Jörgen Thiis hauskuttamassa vanhuksia. Jörgen oli todella taiteilija, ja hän piti siitä soittimesta, mikä heillä oli. Sen oli määrä seurata heitä Norjaankin. Mary astui ihan hänen luokseen, kiitti häntä siitä, että hän oli niin huomaavainen isää ja Eva tätiä kohtaan; paha kyllä, heidän täytyi niin usein olla yksin. Hän vastasi, että hänestä oli äärettömän iloista, kun hänen soittoonsa pantiin arvoa, ja että piaano oli viettelevä, tosiaan ensi luokan kone. Keskustelu päivällisen kuluessa ja sen jälkeen osoitti Marylle, kuinka nuo kolme olivat toisiinsa tottuneet; he voivat olla ilmankin hänen seuraansa.

Hän oli sydämestään kiitollinen siitä, että heillä oli niin hauska iltahetki. Siinä puhuttiin paljon kodista, vanhukset ikävöitsivät.

Heti kun hän oli mennyt, sanoi rouva Dawes: "Onpa se Jörgen hauska ja sivistynyt!" — Isä katsoi Maryyn ja hymyili. "Mitä sinä hymyilet, isä?" — "Muuten vaan", hän hymyili enemmän. "Tahdot kai tietää, mitä minä hänestä arvelen?" — "Niin, mitä sinä pidät hänestä?" Rouva Dawes oli pelkkänä korvana. "Kyl-lä." — "Sinä venyttelet!" — "E-en." — "No kuinkas —?" — "Oikeastaan pidän hänestä paljon." — "Mutta siinä on sentään jotain —?" Nyt Mary hymyili. "Minusta ei ole hauskaa, että hänen silmänsä ikäänkuin imevät minut itseensä." Isä nauroi: "Ihan kuin ruokaa? Niinkö?" — "Juuri niin!" — "Elinhaluinen mies, huomaa se, — kuten hänen isänsäkin." — "Mutta samoin kuin hänen isällään on hänelläkin niin monta muuta hyvää ominaisuutta", puuttui siihen rouva Dawes. "Niitä hänellä on", sanoi Anders Krog vakavasti. Mary ei siihen vastannut. Hän sanoi hyvää yötä ja tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi. — —

Pari päivää sen jälkeen, varhain aamulla, meni Mary tapaamaan Alicea hänen työhuoneessaan pihan puolella. Anders Krog oli nähnyt vanhaa kiinalaista posliinia, jota hänen teki mieli; mutta siihen oli tarpeen saada Alicen neuvo. Tähän aikaan päivää ja työhuoneessa saattoi Mary varmasti tietää tapaavansa Alicen yksin. Tavallisesti kuitenkin mallineen.

Hän meni suoraan sisään, puhumatta portinvartijalle. Alice tuli itse avaamaan. Hänellä oli yllään työpuku ja hänen kätensä oli likaantunut, niin ettei hän voinut tarjota sitä Marylle. "Onko siellä malli?" kuiskasi Mary. "Kohta saan", vastasi Alice kummallisesti hymyillen ja hiljaa; "malli odottaa viereisessä huoneessa. Vaan tule nyt!" Kun Mary tuli perille verhon eteen, näki hän, miksi malli odotti toisessa huoneessa; Frans Röy istui täällä. Näin varhain ja syvissä mietteissä. Hän ei edes huomannut heidän tuloaan. Ensi kerran Mary nyt näki hänet vakavana. Se sopi miehekkääseen muotoon ja hänen ilmeiseen voimaansa verrattomasti paremmin kuin mikään vallaton lystikkäisyys. "Katsokaa toki, kuka on tullut!" sanoi Alice. Frans Röy hypähti seisaalleen. — — —