Mary

Sen päivän keskustelu kävi vakavaksi. Frans Röy oli raskaalla mielellä; Maryn ei ollut vaikea käsittää, että juuri hänestä he olivat puhuneet.

Siksi he olivat hieman hämillään kaikki kolme. Kunnes Alice otti puheen ainetta aamulehdistä. Kaksi murhaa mustasukkaisuudesta, niistä toinen kovin kauhea, oli pöyristyttänyt heitä kaikkia, varsinkin Frans Röytä. Hän väitti, että romaanilaisten kansojen avioliittokäsitys oli kotoisin siltä ajalta, jolloin vaimo oli miehen omaisuutta ja uskottomuus siis rangaistiin kuolemalla. Kristinuskon kautta oli tosin myös vähitellen mies tullut vaimon omaksi. Etenkin katolisissa maissa. Niissä he sen vuoksi murhasivat toisiaan kilpaa, mies vaimonsa ja vaimo miehensä. Tästä ruvettiin vaihtamaan sanoja. Mary oli myös sitä mieltä, ettei kumpikaan aviopuoliso omistanut toistansa. Ne olivat vapaita yksilöjä ja saivat määrätä kumpikin kohtalonsa. Avioliiton jälkeen samoin kuin sitä ennenkin. Vain rakkaus määräsi. Jos rakkaus loppui, koska kehitys teki toisen tai molemmat toisenlaisiksi kuin mitä olivat avioliittoon mennessään tai jos toinen heistä tapasi jonkun, joka valtasi sielun ja ajatukset ja käänsi elämän toiselle uralle, niin piti hyljätyn tyytyä siihen. Ei tuomita tai murhata. Mutta Frans Röy ja hän joutuivat erimielisiksi, kun harkittiin, mikä oikeudenmukaisesti voisi erottaa aviopuolisot. Varsinkin kun he kajosivat siihen, minkä pitäisi heitä pidättää. Mary oli tässä paljoa vaateliaampi kuin toinen. Frans Röy ehdotti leikillään, että Maryn piti sanoa: "aviopuolisoilla on täysi vapaus erota; mutta he eivät saa sitä käyttää!" Toinen taas ehdotti, että Frans Röy sanoisi: "aviopuolisoiden on nimenomaan erottava; ellei heillä ole todellista perustetta, pitää heidän lainata joku!"

He joutuivat tässä keskustelussa syvemmälle kuin sanoihin. Frans Röytä viehätti hänessä kuin uusi laji kauneutta se, että Mary oli niin perin itsenäinen. Se loi uutta loistoa kaikkeen muuhun. Se ei ollut vallanhimoa. Se oli vaan suojaa, mutta korkeinta. Koko olento yhtyi siinä, loistaen. "Älä koske minuun!" säteili silmistä, äänestä, ryhdistä. Ehkä, jos siksi tulisi, valmis marttyyrikunniaan. Marystä tuli paljoa suurempi. Mutta myös avuttomampi. Juuri tuollaiset silmäävät liian korkealle ja kaatuvat ensi askeliin. Silloin he useinkin lankeavat kauheasti.

Frans Röy tuijotti häneen, unhotti vastaamisen, unhotti, missä istui. Tuntui kuin joku huutaisi: "Ota vaari hänestä!" Ritarillisuus tunkeutui hänen rakkauteensa voimakkain komentosanoin.

Mary huomasi hänen jäävän syrjään heidän keskustelustaan; mutta se ei häntä pysäyttänyt; aine oli liian kallista. Kun Frans Röy taas alkoi tarkata, kuuli hän Maryn purkavan sisällisintään, varmaan sitä aavistamatta. Mary sanoi, mitä oli miettinyt siitä alkaen, kun osasi sellaista ajatella. Se oli hänen puoleltaan niin luonnollista kuin nostaa hamettansa siinä, missä oli likaa, tai ulkona rannasta uida, kun ei enää ulotu pohjaan. Yksilöllisyys pelastettakoon, kasvakoon. Älköön sorrettako, älköön tahrattako; se oli ensimäinen ja viimeinen vaatimus.

Mutta Mary tunsi samalla Frans Röyn puoleen omituista vetoa, joka sai hänet puhumaan kaikki, mitä mielessä oli. Viime kerrasta oli niin pitkä aika. Hän ei lainkaan tiennyt, että sillä persoonallisuudella, joka vapauttaa ajatuksemme, samalla on valtaa meihin. Hän vaan tunsi, että täytyi puhua — ja hillitä itseään. Suloinen tajunta, jota hän ensi kerran koki.

Sen vuoksi liukui puheenaine edemmä. Sanoissa, jotka siirtyivät yhä lähemmä heihin itseensä ja lopulta eksyivät silmäin ja hengityksen hiljaisuuteen. Alice oli mennyt mallinsa luo. He joutuivat hämille huomatessaan jääneensä kahden. He vaikenivat ja välttivät toistensa katseita.

Kun oli hätäisesti katseltu milloin yhtä, milloin toista lukuisista taide-esineistä, yhtyi heidän huomionsa erääseen kädettömään fauniin; se seisoi heitä nauraen. He puhuivat yhdessä tästä vanhasta taidekappaleesta vaan ollakseen vaikenematta. Mistähän se lie löydetty? Miltä ajalta se oli? Se oli varmaankin ollut kallis. He puhuivat hillityin sanoin, hyväilevällä äänellä ja välttelevin silmin. Eivätkä he myöskään seisseet varmalla pohjalla. He tunsivat itsensä kevyemmiksi, ikään kuin olisivat ylemmässä ilmakerroksessa. Heistä tuntui, että se, mitä he ajattelivat oli paljastettuna, ja että he itse olivat läpikuultavia.

Silloin tuli Alice takaisin. Hän katsoi heihin sellaisella silmäyksellä, joka herätti molemmat. "Joko nyt olette selvillä avioliitosta?" sanoi hän; avioliitostahan puhuttiin, kun hän lähti huoneesta.

— Mary muisti, että hänen oli mentävä asialle ja että vaunut odottivat. Frans Röy muisti myös, mitä hänen oli toimitettava. Siksi he menivät yhdessä ulos. Läpi pihanpuoleisen huoneen, eteisen ja portista, Maryn vaunuja kohti. Mutta he eivät enää löytäneet äskeistä sävyä, ja siksi he olivat vaiti.

Hattu kädessä Frans Röy avasi hänelle vaunujen oven. Mary astui sisään, nostamatta katsettaan. Kun hänen istuuduttuaan oli tervehdittävä, odottivat häntä väkevimmät silmät, mihin hän koskaan oli katsahtanut. Täynnä intohimoa ja kunnioitusta.

Kahden tunnin päästä Frans Röy oli jälleen Alicen luona. Kauemmin hän ei voinut olla yksinään taivasta tavoittavine toiveineen.

Missä hän oli sillä välin ollut? Kaupungilla ottamassa jäljennöstä Donatellon "pyhästä Ceciliasta". Hänen täytyi verrata! Mutta sen saattoi Alice ennakolta arvata, että Donatellon Cecilia joutui kamalasti tappiolle.

Nyt alkoi Alicea todella pelottaa. "Rakas ystävä, te ajatte koko asianne pilalle. Se on luonteenne mukaista." Hän vastasi ylpeästi: "En ole vielä koskaan todenteolla pyrkinyt päämäärään, jota en myös olisi saavuttanut." — "Sen kyllä uskon. Te voitte tehdä työtä, te pääsette esteistä voitolle, te voitte myös odottaa." — "Voin kyllä!" — "Vaan te ette voi hillitä itseänne, te ette voi antaa hänen tulla teidän luoksenne." — "Mitä tämä nyt merkitsee, Alice?" — Se koski häneen kipeästi. "Sen on määrä muistuttaa teille, rakas ystävä, että te ette tunne Maryä, te ette tunne sitä maailmaa, missä hän on. Te olette metsäkarhu." — "Vaikkapa niin, että olenkin metsäkarhu. Sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta entä kun hän nyt on mielistynyt metsäkarhuun? Sellaisessa asiassa ei erehdy!" Hän ei suvainnut alennettavan korkeata mielialaansa. Sitten hän kääntyi rukoillen Alicen puoleen; vieläpä tahtoi häntä syleillä; hänellä oli taipumusta syleilemään.

"Ei, olkaa nyt siivolla, Frans! Johan te häiritsette minua toisen kerran." — "Teitä on nyt häirittävä, te ette saa muovaella sen naisen mukaan, joka on tuolla vankilassanne. Rakas Alice, oma ystäväni, teidän on muovaeltava minun onneani!" — "Mutta mitä voin sen lisäksi tehdä, mitä jo olen hyväksenne tehnyt?" — "Te voitte minulle hankkia pääsyn heidän kotiinsa." Alice harkitsi. "Ei se ole niinkään helppoa." — "Mitä vielä — te kyllä sen keksitte. Teidän täytyy, teidän täytyy!" Niin kauan hän puhui, syleili ja hellitteli, kunnes Alice taipui ja lupasi.

Miten hän siinä nyt menettelikin, — huonosti asian kävi. "Jos pyydän isää ottamaan vastaan nuoren miehen, jolle häntä ei ennen ole esitetty, niin varmasti hän sen käsittää väärin", sanoi Mary. Alice myönsi sen kohta. Hän oli suuttunut itseensä, kun ei ollut tuota älynnyt. Sen sijaan että olisi Maryn kanssa neuvotellut, eikö asiaan voisi toisella tapaa käydä käsiksi, hän jätti koko tuuman. Hän oli harmissaan vielä ilmoittaessaan Frans Röylle tuloksen; hän tunsi, sanoi hän, ettei Mary halunnut ketään välittäjäksi. Hän teroitti taas, että Röyn oli oltava varovainen.

Frans Röy joutui onnettomaksi. Alice ei ruvennut häntä lohduttamaan.

Päivää myöhemmin Frans Röy taas tuli. "Minä en voi siitä luopua", sanoi hän. "Myöskään en voi mitään muuta ajatella."

Niin kauan hän istui siellä ja niin usein hän uudisti iäti samaa kaikenlaisin kertauksin, ja niin onneton hän oli, että hyvän Alicen tuli häntä sääli. "Kuulkaapas", sanoi hän, "minä kutsun heidät yhdessä tänne. Siten voi kutsu Krogien luo tulla itsestään." — Hän hypähti pystyyn: "Sepä on mainio aate. Rakas ystävä, tehkää niin!" — "Ei sitä voi nyt heti tehdä. Anders Krog on kipeänä. Meidän täytyy odottaa." Frans Röy seisoi pettyneenä ja tuijotti häneen. "Mutta ettekö voi toimittaa meitä kahta taas yhteen?" — "Kyllä minä sen voin." — "No toimittakaa — niin pian kuin suinkin! Rakas, hyvä ystävä, niin pian kuin suinkin!"

Se onnistui. Mary oli heti valmis häntä taas tapaamaan.

He yhtyivät Alicen luona ajaakseen yhdessä näyttelyyn Champs
Elysées'hen.

Taideteoksien yhdessä katseleminen on todellista keskustelua ilman sanoja. Ne harvat sanat, mitä siinä puhutaan, herättävät satoja. Vaan näitä ei sanota. Toinen tuntee toisen kautta tai luulee tuntevansa. He yhtyvät molemmat yhdessä kuvassa erotakseen toisessa. Silloin he oppivat toisiaan tuntemaan paremmin yhdessä tunnissa kuin muuten viikoissa. Alice johti heitä kuvasta kuvaan; mutta itse pysyi hän omalla alallaan — mitä edemmä, sitä täydellisemmin. Hän katsoi niinkuin taiteilija katsoo. Ne kaksi, jotka aloittivat kuvista, joutuivat yhä suuremmassa määrin havaitsemaan toisiaan kuvien kautta. Siitä tuli kuiskutusleikkiä nopein silmin, niukoin sanoin, kevyesti osoittelevin sormin. Mutta ne, jotka hapuilevat toistensa lähelle salateitä, riemuitsevat samalla määrättömästi. Ja suovat kernaasti aavistaa, että niin on asian laita. Se on kuin lintujen leikkiä, jotka uivat veden alla ja pistäytyvät esille kaukana — sitten taas hakeakseen toistensa seuraa. Hetken onnea lisäsivät ne monet silmät, jotka heitä katselivat.

Alikerrassa kuvateosten seassa Alice vei heidät ihan keskelle alaa. Hän seisahtui tyhjän jalustan eteen ja kääntyi kaitsijan puoleen. "Eikö atleetti vielä ole kunnossa?" — "Ei, neiti, ei, paha kyllä", vastasi toinen. "Lieneeköhän sitä taas kohdannut onnettomuus?" — "En tiedä, neiti." Alice selitti Marylle, että eräs atleettikuvapatsas oli mennyt pystytettäessä palasiksi. "Atleetti?" kysäsi Frans Röy, hän oli hieman syrjemmällä, nyt hän riensi paikalle. Molemmat toiset hymyilivät. "Mikä atleetti? Ettekö te puhuneet atleetista?" — "Kyllä", sanoivat he ja nauroivat. "Mitä nauramista siinä on?" sanoi Frans Röy. "Minulla on serkku, joka on atleetti." Nyt molemmat naiset nauroivat hurjemmin. Frans Röytä kovasti ihmetytti. "Voin vakuuttaa, että hän on kunnollisimpia miehiä, mitä tunnen. Ja niin eriskummaisen vikkelä. Meidän suvussamme on sitä vikaa. Poikana minä olin kahtena kesänä hänen luonaan sirkuksessa."

Toiset nauroivat. "Mitä vietävää te nauratte? Minulla ei elämässäni ole ollut ihanampia päiviä kuin sirkuksessa." Naiset kiiruhtivat ovelle päin, hurjasti paeten nauruineen. Frans Röyn täytyi seurata, mutta hän oli äkeissään: "En minä käsitä, mitä te nauratte", sanoi hän, kun he kaikki istuutuivat vaunuihin. Vaan nauroi itsekin.

Tästä pikku väärinkäsityksestä johtui, että kaikki kolme olivat mitä parhaalla tuulella, kun pysähdyttiin Maryn asunnon eteen.

Alice ja Frans Röy ajoivat edemmä kahden. Frans Röy kääntyi ylen onnellisena Aliceen päin ja kysyi, eikö hän ollut tänään esiintynyt kilttinä poikana? Eikö hän ollut pysynyt nahoissaan? Eikö hänen "afäärinsä" ollut loistavalla kannalla? Hän ei malttanut kuulla toisen vastauksia, hän nauroi ja jaaritteli ja tahtoi vihdoin seurata Alicea kotiin. Mutta sitäpä Alice varoi sallimasta. Sitten Frans Röy tahtoi korvaukseksi, kun jätti hänet rauhaan, että Alice ottaisi heidät molemmat mukaansa ajoretkelle _bois de Boulogne'_en, pitkin tietä _la bagatelle'_n ohi. Se retki oli sovitettava aamuksi kello yhdeksän. Silloin tuoksui metsä vahvimmin, silloin kuului lintujen laulu raikkaimmin, ja silloin he saisivat vielä olla yksin. Sen Alice lupasi.

Seuraavana perjantaina Alice nouti Maryn ennen kello yhdeksää aamulla, sitten he lähtivät noutamaan Frans Röytä.

Jo etäältä Alice näki hänen astuvan edestakaisin katukäytävällä. Käynnistä ja ryhdistä hän aavisti pahaa. Mary ei voinut häntä nähdä, ennenkuin vaunut pysähtyivät. Mutta silloinpa hänen kasvojensa yli lennähti liekki kaikesta siitä tulesta, mikä Frans Röyn kasvoissa paloi. Tämä hyökkäsi vaunuihin kuin saaliiksi voitettuun laivaan. Alice riensi kiinnittämään hänen huomiotansa, jott'ei heti tulisi purkausta. "Kuinka ihana aamu", sanoi hän, "juuri senvuoksi, ettei nyt ole täyttä aurinkoa! Ei mikään ole kauniimpaa kuin hillitty sävy sellaisessa värikkäässä maisemassa, jollaiseen nyt ajamme." Mutta Frans Röy ei kuullut, hän ei ymmärtänyt mitään paitsi Maryä. Valkea huntu, heitetty hänen punaisen tukkansa ylitse, puoliavoin, raikas suu sai hänet järjiltänsä. Alice mainitsi, että metsän tuoksu oli rikastunut siitä alkaen, kun japanilaiset puulajit olivat varttuneet. Aina kun nämä lähettivät huimia tuulahduksia tyylikkääseen eurooppalaiseen metsäntuoksuun, tuntui siltä, kuin outoja lintuja pyrähtelisi oudoin huudoin puiden seasta. Heti julisti Frans Röy pontevasti, että siitä saivat metsän omat linnut uutta laulua. Niin ihmeellisesti kuin ne lauloivat tänä aamuna, arveli hän, eivät ne olleet koskaan laulaneet.

Alice pelkäsi räjähdystä yhä pahemmin. Hän tahtoi sen ehkäistä houkuttamalla Frans Röytä katsomaan värien vastakohtia metsässä ja niityllä ja etäisyydessä. Retki la bagatelle'a kohti onkin niistä niin rikas. Mutta Frans Röy istui taaksepäin, hänen täytyi joka kerta kääntyä heistä poispäin, nähdäkseen, mitä Alice tahtoi hänen näkemään. Siitä hän kävi maltittomaksi; vielä pahemmin siitä, että Maryn ja hänen joka kerta oli keskeytettävä puheensa. "Emmekö mieluummin astu maahan ja hieman kävele?" sanoi hän. Vaan tätäpä Alice enimmin pelkäsi; mitä silloin voisikaan Frans Röyn päähän juolahtaa?

"Katsokaahan toki ympärillenne!" huusi Alice Frans Röylle. "Eikö tunnu siltä, kuin värit laulaisivat kuorossa?" — "Missä?" kysyi hän jyrkästi. — "Hyvänen aika, katsokaapas vaan kaikkea tuota erilaista vihreyttä itse metsässä! No mutta katsokaa! Ja sitten niityn vihreyttä taas sen rinnalla!" — "Minä en huoli sitä katsella! En hituistakaan!" hän kääntyi taas naisiin päin ja nauroi. "Eiköhän kuitenkin olisi parempi astua maahan?" ryntäsi hän jälleen. "Toista on sentään metsässä juoksennella kuin sitä katsella. Samoin nurmella." — "Nurmelle on kielletty astumasta." — "No kävellään sitte helkkarissa maantiellä ja katsellaan kaikkea. Kyllä se on vähän parempaa kuin ajaa ahtaissa vaunuissa!" Mary yhtyi siihen.

"Enpä minä tosiaankaan ole tuonut teitä tänne kävelemään. Meidänhän piti ihailla historiallista _la bagatelle'_n linnaa ja sitä ympäröivää metsää. Sen vertaa ei ole missään. Ja pitihän meidän päästä niin kauas kuin suinkin. Sitä emme ainakaan voi, jos alamme kulkea jalan."

Tämä vetoominen sai heidät pysymään hetkisen alallaan. Täytyihän vaunujen omistajan saada määrätä. Mutta Marykin oli vähitellen käynyt vallattomaksi. Hänen silmänsä, joissa tavallisesti oli jotakin mietiskelevää, loistivat elämänhalusta. Tänään hän nauroi Frans Röyn kaikille hilpeille sutkauksille, hän nauroi ihan tyhjästäkin. Hän tahtoi ehtimiseen kukkia, mitä näki. Heidän oli joka kerta pysähtyminen riipiäkseen kukkia ja lehtiä. Hän täytti niillä vaunut, niin että Alice lopulta pani vastaan. Silloin Mary heitti kaikki ulos ja vaati tiukasti päästä itsekin vaunuista.

He seisauttivat ja astuivat maahan.

He olivat nyt kaukana _la bagatelle'_n toisella puolen ja käskivät kääntää vaunut. Näiden piti ajaa hiljaa jonkun matkaa takaisinpäin, sitten he tulisivat perästä.

He eivät olleet astuneet montakaan askelta, kun Frans Röy rupesi heittämään kiekkoa, s.o. viskautui syrjittäin eteenpäin käsilleen, keikahtaakseen siitä taas jaloilleen, sitten jälleen syrjittäin käsilleen ja niin poispäin, yhä nopeammin. Sitten hän kääntyi ja tuli samaten takaisin. "Tämä on minun sirkustemppujani", sanoi hän säteillen. "Tässä on toinen temppu!" Hän keikautti itsensä siitä, missä seisoi, ilmassa ympäri ja tuli taas maahan jaloilleen, tarkalleen samaan paikkaan, josta oli hypännyt. Sitten kerta vielä. "Näettekö? Ihan siihen, mistä hyppään!" Hän riemuitsi, toisti temppunsa kaksi kertaa, kolme kertaa, neljä, viisi.

He ihailivat häntä. Sietipä ihaillakin, kun näki tuon kookkaan, väkevän miehen suorittavan temppunsa mitä helpoimmin, niin että siitä todella tuli kaunista. Heidän ylistyksensä innostamana hän alkoi pyöriä sellaisella vauhdilla, että toisten tuli paha olla pelkästä näkemisestä. Eikä se ollut kaunistakaan. He kääntyivät poispäin ja kirkuivat. Tämä riemastutti häntä kauheasti. Harmistuneena huusi Alice: "Te olette todellakin sellainen poikavekara kuin mikäkin seitsentoistavuotias!" — "Kuinka vanha te olette?" kysyi Mary. "Yli kolmenkymmenen." Silloin he nauroivat täyttä kurkkua.

Sitä heidän olisi pitänyt karttaa. Se hänen täytyi rangaista. Ennenkuin Alice aavistikaan, sieppasi Frans Röy häntä vyötäisistä ja kiiti hänen kanssaan mitä tuiminta juoksua viertotietä ylöspäin, niin että pöly tuprusi. Painava Alice ponnisti vastaan kaikin voimin ja kirkui. Mutta ei auttanut; se vaan huvitti Frans Röytä. Hattu putosi, huivi putosi, Mary juoksi jäljestä ja korjasi maasta, naurusta ihan koukussa. Sillä nuo kömpelöt vastustusyritykset ilman pienintäkään apua olivat kerrassaan repäiseviä. Vihdoin Frans Röy kääntyi, ja he tulivat samaa hurjaa ravivauhtia takaisin ja pysähtyivät Maryn luo. Alicen kasvot kiihdyksissä, hikisinä ja punaisina. Hänen hengästynyt raivonsa, joka ei löytänyt sanoja, sai Maryn kikattamaan. Frans lauloi: "hop-sa-sa! hop-sa-sa!" Alicen edessä, kunnes tämä jaksoi puhua ja torua hänet pahanpäiväiseksi. Silloin hän nauroi.

"Entä te —?" kääntyi nyt Mary Frans Röyn puoleen. "Eikö se laisinkaan koskenut teihin?" — "Eipä juuri. Pitäisi kohta tehdä sama temppu teidän kanssanne!" Mary kauhistui. Hän oli juuri antanut Alicelle hatun ja piteli hänen huiviaan ja omaa hattuaan, jonka oli ottanut päästään. Mutta kirkaisten viskasi hän molemmat käsistään ja lähti juoksemaan vastakkaiselle taholle, sinnepäin, missä vaunut olivat.

Silmänräpäystäkään Frans Röy ei ollut aikonut, mitä oli uhannut. Se oli vaan hullutusta. Vaan kun hän näki Maryn juoksevan, vieläpä sellaista vauhtia, jota ei olisi luullut hänellä olevan tai kellään naisella, tuntui se hänen upseerisydämessään taisteluvaatimukselta. Alice huomasi sen ja hätäili: "Älkää tehkö sitä!" Sanat heittäytyivät hänen tielleen niin tunkevina, että hän epäröi. Mutta Mary tuolla kiitämässä valkoisessa hameessaan, ylinnä punainen tukka, vaihtaen jalkoja niin vinhasti ja kevyesti, että jo pelkkä rytmi vietteli, veipä häneltä tajunnankin, se hänet viskasi kilparadalle, ennenkuin itse tiesikään. Juuri kun Alice toisen kerran ja epätoivoissaan huusi: "Älkää tehkö sitä!"

Valkoinen juova tomun yläpuolella tuolla edessäpäin valahti kuin aurinko hänen silmiinsä ja mielikuvitukseensa. Se hänet sokaisi. Hän juoksi kuin tajutonna. Hän juoksi kuin huudettaisiin tuolta edestäpäin yhtä mittaa: "ota minut! ota minut!" Hän juoksi kuin Maryn saavuttaminen olisi elämän korkein palkinto.

Mary oli päässyt melkoisesti edelle. Juuri se kiihotti Frans Röyn kaikki voimat äärimmäiseen ponnistukseen. Kilpajuoksuun onnesta sen kanssa, joka tahtoi vaan ottajalle antautua. Polttava veri pani hänen korvansa suhisemaan, himo siinä loihti. Kaikkien näiden päivien ja öiden yhteen ryntäävät kaipaukset pyrkivät nyt voittoon. Tahtoivat vihdoin kerrankin puhua. Tai oikeastaan, tässä ei tarvinnut puhua; olihan hänellä Mary nyt sylissään.

Nyt Mary käänsi päätään, — näki hänet, kiljahti, kokosi hameensa, — ja kiiti sitten vieläkin vinhemmin! Frans Röy menetti järkensä. Hän luuli kiljahduksen olleen houkutusta. Hän näki Maryn viittaavan eteenpäin, hän luuli sillä osoitettavan, missä Mary aikoi pysähtyä ja pitää itseään pelastuneena. Täytyi siis saada hänet kiinni, ennenkuin sinne ennätti. Frans Röykin syöksähti nyt viimeiseen porhallukseen, ja se vei hänet yhtä vauhtia ihan likelle Maryä. Hän luuli jo tuntevansa Maryn tuoksua; kohta saisi kuulla hänen hengitystään. Frans Röy oli niin riehaantunut, ettei tiennyt kajoovansa Maryyn, ennenkuin tämä katsahti taakseen. Mary laski heti hameensa vapaaksi, ja hypättyään pari askelta lisää hän seisahtui. Frans Röyn käsivarsi tarttui hänen vyötäisiinsä, hän poltti, hän tempasi Maryn rajusti puoleensa, — kun samassa kuuli mitä julmistuneimman: "Päästäkää irti!" Hengenahdistus teki sen niin tavattoman kiukkuiseksi. Frans Röy ihan kauhistui; vaan luuli olevansa pakotettu tukemaan häntä, kunnes hän pääsisi läkähdyksestään; siksi hän piti kiinni. Silloin, hengenahdistuksen samalla puristuneella tuikeudella: "Te ette kelpaa kavaljeeriksi!" Frans Röy hellitti.

Kuului kavioiden kapsetta, vaunut lähenivät kiireesti. Molemmat pukilla istujat olivat seuranneet tapausta; heille Mary oli viitannut. Sokeassa takaa-ajossaan Frans Röy oli nähnyt vaan hänet.

Nyt Mary astui vaunuja kohti. Hän piti nenäliinaa kasvoillaan; hän itki. Palvelija hypähti maahan ja avasi vaunujen oven.

Frans Röy kääntyi hänestä poispäin, lohdutonna, järki halvaantuneena. Tuolta tuli Alice. Hän kantoi huiviaan ja Maryn hattua ja meni suoraan vaunuihin päin välittämättä Frans Röystä. Kun tämä aikoi tavata hänet, viittasi Alice pysymään poissa.

* * * * *

Kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen saapui Frans Röy Alicen luo. Alice ei ollut kotona. Seuraavana päivänä hän sai saman ilmoituksen. Sitten hänen täytyi matkustaa pois muutamiksi päiviksi. Vaan tultuaan kotiin hän taas lähti Alicea tapaamaan. Hän meni juuri äsken kaupungille, vastasi palvelija. Nyt työnsi hän muitta mutkitta palvelijan syrjään ja astui sisään.

Alice puuhaili innokkaasti moniaiden taide-esineiden seassa; näitä oli pöydällä ja tuoleilla tai pystyssä laattialla. "Mutta Alice —?" sanoi hän tyynesti ja haikeasti. Alice hätkähti; mutta samassa Frans Röy havaitsi Alicen takana hänen isänsä. Siksi hän astui esille ikäänkuin ei olisi mitään sanonut.

Taide-esineet pantiin syrjään; Frans Röy oli siinä apuna. Isä lähti huoneesta. "Mutta Alice?" toisti silloin Frans Röy nuhdellen. "Ette kai aikone sulkea minulta oveanne? Ja juuri kun olen niin onneton?" Alice ei vastannut. "Olemmehan aina olleet niin hyviä tovereita ja pitäneet niin hauskaa seuraa?" Alice seisoi poispäin kääntyneenä eikä mitään vastannut. "Jos olenkin käyttäytynyt tuhmasti, niin tunnemmehan me kaksi toisemme niin hyvin, ettei se voi meitä erottaa?" — "Kaikella pitää sentään olla rajansa", kuuli Frans Röy. — Hän hieman viivytteli. "Rajansa? Rajansa? Johan nyt jotakin, Alice. Meidän välillämme ainakin on —". Ennenkuin hän ehti pitemmälle, riensi Alice: "Ei saa käyttäytyä sillä tapaa toisten läsnäollessa!" Hän oli tulipunaisena. — "Jaha, mutta mitä te tarkoitatte —?" Hän ei käsittänyt. Alice kääntyi poispäin: "Toisten läsnäollessa kohdella minua sillä tapaa…", selitti Alice. "Mitähän Mary siitä ajattelee?" — Nyt vasta Frans Röylle selvisi, että hän oli kohdellut hullusti myös Alicea, hän oli koko ajan ajatellut vaan Maryä. Nyt hän häpesi. Häpesi hirveästi ja astui Alicen luo. "Pyydän teiltä anteeksi, Alice, olin niin iloinen, etten ajatellut. Vasta nyt sen tajuan. Antakaa minulle syntisparalle anteeksi! Katsokaahan nyt minuun!" Alice käänsi päänsä häneen päin, silmät onnettomina ja täynnä kyyneliä; ne kohtasivat Frans Röyn silmät, jotka myös olivat onnettomia, vaan rukoilevia. Niinpä ei kestänyt kauvaa, kunnes heidän molempien katseensa sulivat yhteen. Frans Röy ojensi käsivartensa, syleili häntä, tahtoi suudella; mutta tätä ei sallittu. "Alice, rakas, kulta Alice, tottahan te jälleen minua autatte?" — "Siitä ei lähde mitään hyötyä. Te pilaatte kaikki." — "Tästä alkaen teen, mitä ikänä minulta pyydätte". — "Niin te olette ennenkin luvannut". — "Mutta nyt olen oppinut. Nyt pidän sanani! Kunniani kautta!" — "Ei kukaan voi luottaa siihen, mitä lupaatte. Sillä te ette ymmärrä." — "Vai en ymmärrä?" — "Ette. Ettehän aavistakaan, kuka hän on!" — "Myönnän, että lienen hairahtunut; sillä tähän hetkeen saakka en käsitä, miksi hän niin kiivastui". — "Kuinka te sitä käsittäisitte!" — "Niin, sillä kun hän viskasi kaikki pois ja lähti juoksemaan, uskoin minä todellakin, että hän tahtoi minut saada juoksemaan perässään". — "Ettekö kuullut, kun kahdesti huusin: 'Älkää tehkö sitä!'" — "Kyllä; mutta en sitäkään käsittänyt". — Alice istui toivotonna. Hän ei enää sanonut mitään, hänestä tuntui kaikki olevan turhaa. Frans Röy istuutui häntä vastapäätä: "Selittäkää se minulle, Alice! Ettekö nähnyt, miten hän nauroi, kun riepoitin teitä pitkin tietä?" — "Ettekö vielä ole älynnyt, mikä suunnaton matka meistä muista on häneen?" — "Mary Krog ei ole vaativainen, ei kopea. Ei vähääkään." — "Ei, sitä hän ei ole. Nyt te taas käsitätte minut väärin. Kun me muut olemme tavallisia olentoja, joihin ken tahansa kernaasti voi koskea, asuu hän sitä vastoin etäisyydessä, jota kukaan ei vielä ole lyhentänyt puoltakaan metriä. Ei ylpeydestä eikä luulottelusta." — "Ei, ei." — "Hän on sellainen. Ellei hän olisi sellainen, hänet olisi jo aikoja saavutettu ja naitu. Ettehän vaan luule tarjouksia puuttuneen?" — "Sen käsittää jokainen." — "Kysykää rouva Dawesilta! Hän pitää niistä päiväkirjaa tuhansissa kirjeissään. Hän ei muusta nyt kirjoitakaan."

"Mutta miten tämä on ymmärrettävä, rakas Alice?" — "Sen ymmärtää helposti. Hän on lempeä, myöntyväinen, avulias, kaikkea mitä vaan tahdotte. Mutta hän asuu keijukaisten maassa, jonne ei ketään päästetä. Hän vartioitsee sitä mitä rikkomattomimmalla huolella ja hienotunteisuudella!" — "Siis järkkymätön!" — "Ehdottomasti! Senkään vertaa ette siis ole vielä käsittänyt!" — "Olen sen kyllä käsittänyt, vaan unhotin."

Frans Röy jäi istumaan ikäänkuin kuuntelisi jotakin kaukaista. Hän kuuli taas ne valkoiset tuskanhuudot, jotka värähtelivät ilmassa, kun hän pääsi Maryn lähelle; hän näki peljästyneen viittauksen vaunuja kohti, tunsi Maryn värisevän ruumiin, kuuli hänen vihanpurkauksensa, minkä kaikki hänen jäljellä oleva voimansa syöksi, hän näki Maryn menevän itkien. Yht'äkkiä hän käsitti! Mikä tyhmä, raaka ilkiö hän olikaan!

Hän istui yhä ääneti, onnetonna.

Mutta hänen luontonsa mukaista ei ollut heittäytyä epätoivoon. Pian hänen muotonsa kirkastui. "Olkoon mitä tahansa, mutta leikkiä se vaan oli, rakas Alice." — "Hänen puoleltaan se oli muutakin. Niin juuri, sitä ette kai epäile?" — "Häntä on ahdisteltu ennenkin vai mitä?" — "Monella tapaa." — "Siksi hänet mielikuvitus nyt valtasi?" — "Tietysti. Näittehän sen?" — Frans Röy oli vaiti. "Mutta kuulkaapas nyt, hyvä Frans, — eikö siinä ollut Teidänkin puoleltanne muuta kuin leikkiä? Eikö se ollut sitä, mikä ratkaisee?"

Frans Röy taivutti päätään häveten. Sitten hän astui kerran laattian poikki ja tuli takaisin. "Hän on itsevaltias. Hän ei suostu valloitettavaksi. Minun olisi pitänyt pysähtyä —?" — "Te ette olisi saanut laisinkaan ajaa takaa. Ja nyt hän olisi omanne." Frans Röy vaipui taas istumaan, kuin raskas taakka hartioilla.

"Sanoiko hän mitään?" tiedusti Alice tutkivin silmin. — Frans Röy olisi mieluimmin sen salannut, mutta kysymys toistettiin. "Hän sanoi, etten minä kelpaa kavaljeeriksi."

Alicen mielestä tämä oli paha asia. Sitten Frans Röy kysyi, oliko Mary sanonut hänelle mitään? Vaunuissa? "Ei sanaakaan. Mutta minä puhuin. Löylytin teitä. Aika lailla." — "Eikä hän ole sitten puhunut mitään?" — Alice ravisti päätään. "Teidän nimenne on pyyhitty pois sanakirjasta, rakas ystävä." — —

* * * * *

Muutamien päivien kuluttua Frans Röy sai putkipostitse kirjeen, joka hätäisesti ilmoitti hänelle, että kello 11 aamupäivällä he taas ovat champs Elysées'n näyttelyssä. Kun tämä sana joutui hänelle, oli kello jo 11.

Mary oli tullut Alicen luo ja pyytänyt häntä mukaansa. Heidän oli määrä arvostella erästä hollantilaista rannikkomaisemaa, jonka hänen isänsä aikoi ostaa. Hinta tuntui heistä kaikista koko kireältä, ehkä Alice voisi hankkia paremmat ehdot. Maryn vaunut odottivat ulkopuolella. Alice poistui hänen luotaan, riensi kirjoittamaan Frans Röylle, meni sitten pukeutumaan, mikä vastoin tavallisuutta vei tänään paljon aikaa. He tulivat näyttelyyn, löysivät kuvan, menivät toimistoon, jossa heidän täytyi odottaa. Tekivät sitte tarjouksensa, jättivät osoitteensa ja palasivat näyttelyn alakertaan; sillä he etsivät taas atleettia. Nyt se seisoi siellä kaikessa, miehekkäässä voimassaan. Alice tuli ensiksi sen luo ja puhkesi: "Taivas, sehän on —" vaan keskeytti ja kääntyi Marystä poispäin. Hän katseli patsasta kaikilta puolilta, yhä uudelleen, sanomatta sanaakaan. Juuri se, mikä oli Frans Röylle ominaista, että hänen voimansa ei ollut päälläpäin lihaspusseina, vaan jäntevyyttä mitä kaunismuotoisimmassa, solakassa ruumiissa, se ilmeni tässäkin. Siinä oli Frans Röyn ryhti ja pään heitto, hänen leveä otsansa vinosti ylhäällä, hänen kätensä, hänen lyhyt, väkevä jalkateränsä, — kaikki tyyni oli tässä. Kuvapatsas vaikutti kuin sotalaulu. Ensi kerran Alice nyt keksi sanan, joka kuvasi Frans Röyn vaikutelmaa. Se lumosi hänet kuin marssin rytmi. Ihan samaa, mitä hän usein oli tuntenut nähdessään Frans Röyn astuvan. Oliko tämä yhtäläisyys erikoinen sattuma vai oliko Frans Röy todellakin… hänen tuli kuuma ja täytyi hetkeksi poistua kuvateoksen läheltä, katsomaan jotakin muuta.

Mary oli koko ajan pysynyt Alicen takana, joka oli hänet kokonaan unhottanut. Nyt, kun Alice oli syrjässä, heräsi hänessä väkistenkin kysymys: ymmärtääköhän Mary, mitä hän näkee?

Alice odotti hieman, ennenkuin alkoi pitää häntä silmällä. Mary seisoi kuvapatsaan edessä selkä Aliceen päin ja kauan liikkumatta. Alice kävi kovin uteliaaksi. Hän kiersi toiselle sivulle muiden kuvateosten sekaan, otti esille pincenez'n ja tarkasti Maryä. Tämän silmät olivat puoleksi ummessa, hänen povensa aaltoili. Hän siirtyi hitaasti ihan ympäri patsaan, loittoni, taas läheni, pysähtyi jälleen puoleksi eteen, puoleksi sivulle.

Sitten hän katselee ympärilleen Alicea hakien ja äkkää hänet, pincenez suunnattuna ihan itseään kohti; vieläpä Alice piti siitä kiinni nähdäkseen selvemmin. Siitä ei voinut erehtyä: Alicen kasvot olivat pelkkää veitikkamaista hymyä.

On asioita, joita toinen nainen ei suo toisen huomata. Maryn veri kuohahti; suuttuneena ja loukkaantuneena hän tunsi Alicen silmäyksen olevan insulte — sana ajateltiin ranskaksi. Hän käänsi äkkiä selkänsä kuvapatsaaseen ja lähti ovelle päin. Mutta vähä väliä hän pysähtyi ollakseen katselevinaan muita teoksia. Itse asiassa päästäkseen voitolle siitä kiihtymyksestä, johon oli joutunut. Vihdoin hän pääsi ulko-ovelle. Hän ei katsonut, tuliko Alice jäljestä; hän meni ulos etusuojamaan ja sieltä edemmä.

Vaan juuri kun hän oli päässyt ulkopuolelle, saapui Frans Röy kiireesti. Niin hätäisesti kuin hänelle olisi lähetetty sana ja hän olisi myöhästynyt. Frans Röy repäisi hatun päästään saamatta nyökkäystäkään vastaukseksi, vain pari tuikeata silmää. "Elkää nyt enää olko julmalla päällä!" sanoi hän leveimmällään itämurteellaan, hyvänsävyisesti ja poikamaisesti. Mary elostui, niin, hän ei voinut muuta, hän hymyilikin ja oli todella ottaa vastaan hänen ojennetun kätensä, — kun huomasi hänen silmiensä tekevän salamamatkan taaksensa ja palaavan mukanaan pikkuruikkusen voitonriemua. Silloin Marykin käänsi päätään ja kohtasi Alicen siimat. Niissä oli erikoisen paljon sekä ilkamoimista että riemua. Siis sovittu yhtymä! Silloin Mary muuttui. Ikäänkuin huimimman tornin korkeudesta hän katsahti alas toiseen ja toiseen — ja jätti heidät. Hänen vaununsa olivat vähän matkan päässä, hän viittasi, ja ne tulivat leveässä kaaressa jokseenkin sille kohtaa, missä hän odotti. Hänen isänsä vaunuissa ei ollut palvelijaa, hän avasi itse, ennenkuin Frans Röy ehtisi apuun. Hän nousi vaunuihin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Päästyään istumaan hän loi silmäyksensä Aliceen Frans Röyn ohitse. Paksu Alice tuli hitaasti vaappuen. Jo matkan päästä näki selvästi, että siinä hurjasti kamppailtiin naurun puuskausta vastaan. Ja kun Alice ehti perille ja näki Maryn istuvan isoisesti kasvot käännettyinä toiselle taholle ja Frans Röyn, urhon, tällä puolen seisovan kauhistuneena nahkapoikana, ei hän enää jaksanut hillitä itseään, hän purskahti nauruun, joka ravisti koko hänen painavaa olemustaan perustuksia myöten. Hän nauroi niin, että kyyneleet kierivät. Hän nauroi niin, että vaivoin ja vaan toisen avulla löysi astuimen ja kiskoi itsensä vaunuihin. Hän vaipui istuimelle Maryn viereen leveästi hohottaen. Vaunut retkahtivat. Hän istui nenäliina kasvoilla ja hirnui sen suojassa. Hän näki vilaukselta Maryn purppuranpunaisen suuttumuksen ja Frans Röyn kalpean kauhun, — sitä hurjemmin hän nauroi. Ajajankin täytyi nauraa, vaikk'ei lempo soikoon tiennyt miksi. Niin he lähtivät liikkeelle. Taas onnistumaton retki mitä parhaitten toiveitten lopuksi! Se oli mennyt niin myttyyn, kuin se nenäliina, jolla hän nyt kyyneliään kuivaili. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän pystyi mitään sanomaan. Tietysti hän sitten aluksi surkutteli Frans Röytä. "Sinä olet hänelle liian ankara, Mary. Herranen aika, kuinka onnettomalta hän näytti!" Ja nauru valtasi hänet uudestaan. Mutta Mary, joka koko ajan oli odottanut tilaisuutta, puhkesi nyt puhumaan: "Mitä sinun suojattisi minuun kuuluu?" Ja ikäänkuin tämä ei riittäisi, kohosi hän istualtaan ja kumartui Alicen hilpeiden silmien eteen. "Sinä varmaan erehdyt itsestäsi ja minusta. Sinähän häneen olet rakastunut. Etkö luule minun jo aikoja sitä huomanneen? Itse te parhaiten tiedätte, missä suhteissa olette toisiinne. Minuun se ei kuulu. Mutta se teitittely, jota te molemmat käytätte, — onko se verhona?" —

Alicen nauru taukosi. Hän istui kalpeana, niin kalpeana, että Mary säikähti. Mary tahtoi kääntää katseensa taas poispäin, vaan ei voinut. Alicen silmät pitivät sitä kiinni tuskallisissa vaihteluissa, kunnes sulkeutuivat. Silloin Alicen pää vaipui taapäin, pitkään ja raskaasti huoaten. Se oli kuin ammutun eläimen ähkinää.

Mary istui vieressä, kauhistuneena omasta laukauksestaan.

Mutta se oli ammuttu.

Odottamatta ja hätäisesti Alice kohotti päätään ja käski ajajan seisauttaa. "Minun täytyy mennä tuohon hotelliin." Vaunut pysähtyivät. Alice avasi oven, astui maahan ja sulki jälkeensä. Pitkään, haikeasti katsoen Maryyn hän sanoi: "Good bye! — Good bye!" vastattiin hiljaa.

Molemmat tunsivat, että hyvästijättö oli ainiaaksi.

Mary ajoi edelleen. Heti kun ehti kotiin, meni hän suoraa päätä perheen saliin; hänellä oli isälle jotakin sanottavaa. Oven eteen tultuaan hän kuuli piaanonsoittoa ja arvasi Jörgen Thiisin olevan siellä. Vaan se ei häntä pidättänyt. Hattu päässä ja kevätkaapu yllä hän odottamatta seisoi huoneessa. Jörgen Thiis hypähti seisaalle piaanon äärestä ja astui häntä vastaan, hänen silmänsä täyttyivät ihastuksesta; Mary leimusi kiihtymyksestä, joka hänessä oli. Mutta jokin ylpeä ja luotansa karkoittava kaikessa tässä kimalluksessa sai Jörgenin luopumaan lähestymisestään. Silloin tuli hänen silmiinsä sitä imevää, himokasta, mitä Mary niin syvästi inhosi. Kevyesti tervehtien Mary astui hänen ohitseen, isänsä luo. Tämä istui tapansa mukaan suuressa nojatuolissa kirja polvella. "Kuules, isä! Mitä sanot, jos nyt lähtisimme kotiin?"

Kaikkien kasvot kirkastuivat. Rouva Dawes alkoi: "Tiedätkö, että Jörgen Thiis juuri äsken kysyi, milloin me matkustamme; hän lähtisi mukaan." — Mary ei kääntynyt Jörgen Thiisiin päin, vaan jatkoi: "Luullakseni huomenna lähtee höyrylaiva Havresta?" — "Se on kyllä totta," vastasi hänen isänsä, "mutta siksi emme kai ehtine valmiiksi?" — "Ehdimme kyllä!" sanoi rouva Dawes; "onhan meillä koko iltapuoli." — "Mielelläni minä autan", sanoi Jörgen Thiis. Nyt hän sai ystävällisen silmäyksen Maryltä, ennenkuin tämä teki selkoa hinnasta, jonka Alice oli määrännyt hänen isänsä haluamalle hollantilaiselle maisemakuvalle. Sitten hän lähti salista ryhtyäkseen omia tavaroitaan pakkaamaan.

He saapuivat kaikki neljä hotellin päivällispöytään kello 1/2 8. Mary tuli aika väsyneenä; Jörgen Thiis meni häntä vastaan ja sanoi: "Neitihän on tällä kertaa tutustunut Frans Röyhyn?" — Isä ja rouva Dawes olivat hyvin tarkkaavaisia; he ilmaisivat sillä, että Jörgen varmaankin oli juuri puhunut siitä heille. Aina kun Mary joutui tuntemaan jonkun uuden herran, olivat näet molemmat huolissaan. Mary punastui; hän tunsi sen itsekin ja sävähti siksi yhä punaisemmaksi. Molemmat vanhukset tuijottivat. "Olen tavannut hänet miss Clerc'in luona", vastasi Mary. "Useita kesiä ovat miss Clerc'in äiti ja hän itse olleet Norjassa ja siellä seurustelleet Frans Röyn omaisten kanssa; he ovat samasta kaupungista. Pitääkö minun antaa lisätietoja?" Jörgen Thiis säikähti. Toiset tuijottivat. Jörgen hätäili: "Sanoin juuri äsken isällenne ja rouva Dawesille, että meidän nuorempien upseerien kesken pidettiin Frans Röytä parhaana mitä meillä on. Niin etten minä sillä mitään pahaa tarkoittanut." — "Sitä en teistä olekaan epäillyt. Vaan kun en itse ole siitä tuttavuudesta täällä kertonut, niin ei minusta näy vierailla olevan syytä sitä julistaa." — "Ihan kauhuissaan sanoi Jörgen Thiis, että — että hänellä siinä kohden ei ollut muuta mielessä kuin osaksi — että, että, — —." "Sen kyllä tiedän", vastasi Mary keskeyttäen.

Sitten he menivät yhdessä alakertaan. Pöydässä — heillä oli muista erillään oma pöytänsä — Jörgen Thiis tietysti tarttui keskeytyneeseen puheenaineeseen. Sitä ei voinut tuolla tapaa sikseen jättää. Upseerit, sanoi hän, pitivät ikävänä seikkana, että Frans Röy oli siirtynyt insinöörikuntaan. Hän oli niin etevä strateegi. Heidän harjoituksensa, sekä tietopuolisemmat että käytännölliset, olivat hänelle antaneet tilaisuutta osoittaa suurta kykyänsä. Jörgen mainitsi esimerkkejä, mutta toiset eivät niitä ymmärtäneet. Sitten hän siirtyi kertomaan juttuja Frans Röystä. Toverielämästä, hänen toiminnastaan. Niiden oli määrä näyttää, kuinka suosittu ja sukkela hän oli; mutta Mary väitti niiden osoittavan varsinkin sitä, kuinka poikamainen hän oli. Jörgen silloin hieman perääntyi; hän olikin kuullut niitä vaan kerrottavan; olihan Frans Röy häntä vanhempi. "Mitä te hänestä pidätte?" kysyi Jörgen Thiis äkkiä hyvin viattomasti. Mary viivytteli. Toiset nostivat silmänsä. "Hän jaarittelee niin liian paljon." — Jörgen nauroi. "Mutta mitä hänen pitäisi teidän mielestänne tehdä? Hänessä kun on niin paljon voimaa." — "Pitääkö sen päästä meidän muiden ihmisten kimppuun?" Sille he kaikki nauroivat, ja niin heltisi se kireys, joka tähän asti oli pitänyt kaikkia hämillä. Krog ja rouva Dawes tunsivat olevansa turvassa Frans Röyltä. Samoin Jörgen Thiis.

He nousivat taas yläkertaan puoliyhdeksän aikaan. Mary pyysi anteeksi poistumistaan, hän oli väsynyt. Huoneestaan hän maatessaan kuuli Jörgen Thiisin soittavan. Silloin Mary itki. —

* * * * *

— Seuraavana iltana merellä, aavalla ja rasvatyynellä. Vienossa hämyssä kesäyötä vastaan; kaksi savupatsasta etäällä, muuten ei mitään. Jakamatonta sameanharmaata edessä ja alla. Mary nojautui laivan parrasta vasten. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt; koneen jyske ainoa ääni. Hän oli juuri ollut kannen alla kuulemassa soittoa, vaan noussut sieltä ennen muita. Sanomaton yksinäisyyden tunne ajoi hänet ylös sisällyksettömään näköalaan. Kaikkialla pilviä rajoina.

Ei mitään muuta kuin pilviä; ei edes kajastusta auringosta, joka oli laskenut.

Mitä hänellä itsellään nyt oli jäljellä siitä maailman loistosta, josta hän oli tulossa? Eikö hänessä itsessään ja ympärillä ollut yhtä tyhjää? Matkaelämä oli nyt mennyttä; ei hänen isänsä eikä rouva Dawes voinut tai tahtonut jatkaa; sen hän ymmärsi. Siinä lahdessa, jossa heidän kotinsa oli, ei ollut ainoatakaan naapuria, kenestä hän olisi piitannut. Siinä kaupungissa, missä he asuivat, puolen tunnin matkan päässä, ei yhtäkään ihmistä, johon hän olisi kiintynyt. Hän ei ollut malttanut siitä huolehtia. Hänellä ei missään ollut vakinaista asuntoa. Se elämä, joka versoo maaperästä ja sitoo kaikkeen, mitä siinä on, se ei ollut hänen. Kenen tahansa luo hän meni, tuntui keskustelu pysähtyvän, jotta voitaisiin ottaa esille muuta puhuttavaa, mikä hänelle soveltuisi. Ne globe-trotter'it, jotka kulkivat maapallon ympäri kuten hän itsekin, juttelivat matkan tapauksista, museoista ja musiikista siellä, missä joutuivat yhteen. Välistä myös ratkaisemattomista kysymyksistä, jotka liitelivät mukana, minne hyvänsä he menivät. Vaan niissä ei ollut ainoatakaan, mikä olisi häntä koskenut. Käsittelykaavat hän osasi ulkoa. Ne olivat lähinnä jonkunlaisia kieliharjoituksia tai joutopuhetta ilman mitään tarkoitusta.

Hänen osakseen tullut ihailu, joka toisinaan kohosi jumaloimiseksi, alkoi jo silloin, kun hän vielä oli lapsi ja piti sitä leikkinä. Vähitellen hän oli siihen niin tottunut kuin vastakkaistanssin vuoroihin. Muuan ainokainen tapahtuma, joka oli koko perhettä pelästyttänyt, pari kohtausta, jotka olivat tuntuneet raskailta, oli jo aikoja unhotettu; kaikki oli nyt jokapäiväistä, vailla todentekoa. Hän oli jäänyt tyhjin käsin ja yksin.

Riuhtaisten hänen ruumistaan hypähti Frans Röyn sankarimuoto esille. Niin ilmeisenä, niin äärimmäisen selväpiirteisenä, että Marystä tuntui kuin ei voisi liikahtaa hänen tähtensä.

Frans Röy ei ollut muiden kaltainen. Tämäkö häntä oli pelottanut?

Vaan ajatellessaankin Frans Röytä hän värisi. Vasten hänen tahtoaankin näkyi Frans Röyn luona Alice lihallisesti himoiten, silmät riettaina… millainen oli heidän keskinäinen suhteensa? Pimeni, vihlaisi, kiehui. Sitten hän seisoi itkien.

Hän kuuli jonkin mahtavan kumeasti kohisevan. Hän kääntyi sinne päin. Heitä vastaan tuli oceansteamer, niin aavistamatta ja niin valtava, että hän pidätti henkeään. Se syöksähti merestä esiin ilman varoitusta. Se kiiti kauheaa vauhtia heitä vastaan, paisui paisumistaan, pienten ja suurten valojen tulivuoreksi. Hyrskyvässä pauhussa se tuli ja meni. Vain silmänräpäys — ja se oli kaukainen näky.

Kuinka tämä valtasi hänet!

Tuo sivuuttava, kiitävä elämä maailmanosasta toiseen, ajatukset ja työ ikuisessa ja hedelmällisessä vaihdossa.

Sillä välin kun hän loikoi täällä ja ajelehti pienessä keikkujassa. Maailman kolossin aallot saivat sen vaappumaan, niin että täytyi pitää kiinni, jottei mereen suistuisi.

Hän oli jälleen suuressa tyhjyydessä. Petettynä. Sillä petostahan se oli, kun kaikki, mitä hän kolmessa maailmanosassa oli nähnyt ja kuullut kansojen elämässä ja juhlissa, kirkollisissa ja kansallisissa, tai taideteoksia, musiikkia, ikäänkuin jäi sinne, missä oli nähty ja kuultu, ja hän oli kaamean liikkumattomassa erämaassa.

KOTONA

Kävi hämmästyttävän toisin.

Jo maihin astuessaan hän näki mitä vilpittömintä iloa, kun jälleen tavattiin sekä nuoria että vanhoja. Kaikkien kasvot kirkastuivat. Samoin matkalla ylöspäin toria kohti; kaikki ilostuivat, kaikki tervehtivät. Sill'aikaa kun hän oli ollut heitä ajattelematta, olivat he ajatelleet häntä. Torin varrella olevasta talostaan heidän oli määrä myöhemmin päivällä lähteä Krogskogeniin rannikkolaivalla. Sillä välin kävi heillä sukulaisia. Näiden teki mieli kertoa, kuinka iloisia he olivat vihdoinkin saadessaan heidät taas nähdä. He tahtoivat kertoa myös siitä menestyksestä, jonka Maryn espanjalainen muotokuva oli saavuttanut. Ensin täällä, sitten pääkaupungissa ja nyt kiertomatkalla pitkin maata yhdessä muiden kuvien keralla. Siitä kirjoitettiin — niin, kai hän oli lukenut, mitä siitä kirjoitettiin? — Ei, hän ei ollut vähääkään lukenut lehtiä — paitsi jonkun kerran niitä, mitä ilmestyi heidän olopaikoissaan. "Etkö sinä luekaan täkäläisiä lehtiä?" — "Kyllä, kun isä niitä näyttää minulle." Eikö siis hänen isänsä, eikä rouva Dawes ollut hänelle mitään maininnut? — "Ei." — Niin, nyt hänet tunnettiin koko Norjassa. Olihan tämä hänen kolmas muotokuvansa; vai joko oli neljäs? Ja se oli kaunein. Se oli otettu meidän kuvalehtiimme. Eräässä englantilaisessa taidelehdessä, "Studio'ssa", se oli myös. Eikö hän sitä tiennyt? — "En." — Täkäläinen nuoriso oli hänestä kovin uhoissaan. Sen vuoksi he olivat lykänneet kevätjuhlansa siksi, kunnes hän tulisi kotiin. "Silloin sinua oikein juhlitaan." — "Minuako?" — "Mennään Marielystiin. Höyrylaiva täältä ja höyrylaiva naapuristosta; siellä yhdytään. Jörgen Thiis on koko puuhan suunnitellut Pariisista asti." — "Jörgen Thiis?" — "Niin, eikö hän ole kertonut." — "Ei."

Heti kun toiset lähtivät pois, meni hän tapaamaan isäänsä; tämä oli par'aikaa purkamassa muutamia niistä taide-esineistä, mitä oli ostanut ja joiden oli määrä jäädä hänen huoneeseensa. "Oletko sinä, isä, lähettänyt minun muotokuviani näyttelyihin?" — Krog hymyili ja vastasi viattomasti: "Kyllä minä tosiaan olen, rakas lapsi. Ja siitä on monella ollut iloa. Muuten minulta on sitä pyydetty. Joka kerta minulta on pyydetty." Hän sanoi sen niin herttaisesti. Että isä oli häneltä salannut ja kieltänyt rouva Dawesia mitään puhumasta, varmaankin myös Jörgen Thiisiä, se oli hänestä niin somaa. Nyt hän teki, mikä hänellä muuten oli hyvin harvinaista, hän suuteli isäänsä.

Vai tästä siis hänen isänsä, rouva Dawes ja Jörgen Thiis niin ahkeraan olivat yhdessä kuiskutelleet ja supatelleet? Siksi oli häneltä pidätetty kotimaan lehdet. Kaikki oli ennakolta sovittu — vieläpä sekin ehdotus, että juuri nyt lähdettäisiin kotiin! Hän melkein piti Jörgen Thiisistä.

Heidän lähtiessään Krogskogeniin oli laivasillalle kerääntynyt joukko nuorisoa. Se huusi: "Pyhänä tavataan!"

Hänestä oli maisema lahden puolella viehättävä. Koko se puoli tuntia, mikä Krogskogeniin oli matkaa, oli kuin hyvien tuttujen yhtämittaista tervehtimistä. Nyt oli rannikkoa pitkin kulkeva, osittain uudestaan valmistettu tiekin valmiina. Se oli oikein hauska, aina kun se leikkasi niemenkärkien ympäri, usein tunturin sisään. Krogskogenin halki kulki tie, kuten ennenkin, toiselta niemeltä tasangon vieritse toiselle, ihan laiturin sivutse ja kappelin ja hautuumaan läheltä.

Kuinka virkistävän ihana oli Krogskogenin asema! Hän oli muistellut sen olevan niin yksinäisen; vaan oli unhottanut, kuinka viehkeä se oli! Tämä hiljainen, kiiltävä lahti merilintuineen! Väreily tuolla peremmällä, missä joki laskee vetensä, pitkä tasanko sisämaahan päin ylänköjen välissä ja nämä vihreässä puvussa. Eivätkö asuinrakennuksen läheiset puut todellakaan olleet tuota pitempiä? Kuinka mainiolta näytti tuo pitkä ja valkea talo, mustine akkunoineen ja perusmuurineen. Toisesta savutorvesta nousi sakeaa savua; sieltä vyöryi ilmoille hauskaa tervetuloa. Hän hyppäsi maihin ennen muita ja joutuun kotia kohti. Kahdeksan tai kymmenen vuotias tyttönen tuli juosten laivalle päin, pysähtyi nähdessään Maryn, kääntyi ja juoksi takaisinpäin minkä ikinä kerkesi. Mutta Mary sai hänet portailla kiinni. "Nyt minä otan sinut!" hän käänsi tyttösen puoleensa: "Kuka sinä olet?" Se oli vaaleatukkainen, naurava tyllerö, joka ei vastannut. Portailla seisoi talon naisväki, ja yksi heistä sanoi, että hän oli nimeltään Nanna ja juoksi täällä asioilla. "No oleppas sitte minun tyttöni!" sanoi Mary ja otti hänet mukaansa ylös portaita. Hän tervehti kutakin erikseen, vaan tunsi heidän pettyvän, kun hän riensi edelleen puhelematta heidän kanssaan. Hän ikävöitsi saada taas astua syville matoille, tuntea omituista valoa ympärillään eteisessä, jälleen nähdä suuret kallisarvoiset kaapit, kaikki maalaukset ja harvinaisuudet hollantilaisajalta. Vielä enemmän hän ikävöitsi päästä yläkertaan omaan huoneeseensa. Tuo äänettömyys portaissa ja sitten eteenpäin pitkässä, hieman pimeässä käytävässä — milloinkaan ei tämä ollut hänelle niin kuiskutellut kuin tänään. Jotakin vienoa, puoleksi kätkettyä, perin tuttavallista ja ihan läheltä. Se laverteli vielä, kun hän seisoi huoneensa ovella, se ihan piti hänestä kiinni, niin että kesti ennenkuin hän avasi.

Oi, huone oli täydessä auringonpaisteessa pitkisseinän akkunasta, joka oli avoinna toisia rakennuksia ja ylänköä kohti. Vaaleampaa valoa suoraan edessä olevasta akkunasta hedelmäpuutarhan ja lahden puolella. Tämä pilkisteli puiden välistä. Niiden yläpuolelta näkyivät saaret ja nyt vaaleanharmaa meri. Vaan ylängöltä käsin, joka oli ihanimmassa lehdessään ja kukassaan, valui kevään tuoksua. Huone itsekin valkoisessa puhtaudessaan oli kuin syli sitä ottamassa. Täällä sisällä kaikki järjestyi kunnioittaen sängyn ympärille, joka oli keskellä laattiaa. Se oli enemmän kuin prinsessaa varten; se oli itse prinsessa; kaikki muu tuli niiaten sitä kohti.

* * * * *

Retki Marielystiin oli kaikin puolin onnistunut. Vaan siellä sattui mielenapeutta Maryn ja Jörgenin kesken.

Sen laita oli näin. Laivalle tuli Jörgen Thiis pitkän, tanakan naisen kanssa, jonka leveä otsa, lämpöiset silmät, pieni nenä ja ulkoneva leuka virittivät Maryn poskille lievää punaa, ja tätä verhotakseen Mary nousi seisaalle ja kysyi: "Ettekö te ole insinöörikapteeni Frans Röyn sisar?" — "Onpa kyllä", vastasi Jörgen Thiis; "me olemme varmuuden vuoksi ottaneet lääkärin mukaamme." — Mary: "Se on minusta hyvin hauskaa; minä olen tietysti kuullut veljenne puhuvan Teistä. Hän pitää Teistä niin paljon." — "Kaikkihan me pidämme", vakuutti Jörgen Thiis ja meni.

Neiti Röy ei itse ollut mitään sanonut. Mutta hänen tutkivista silmistään valui Maryä kohti ihailua. Nyt hän istui Maryn viereen. "Viivyttekö kauvankin kotona?" — "Sitä en tiedä. Kenties emme ollenkaan enää matkusta; isäni on käynyt liian heikoksi." — Neiti Röyn viisaat silmät ikäänkuin merkitsivät muistiin. Hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Mutta Mary ajatteli itsekseen: se on hienotunteista, ettei hän rupea juttelemaan veljestään.

Nämä kaksi olivat koko retken ajan yhdessä. He seisoivat myös toistensa likellä, kun jälkiruoka tarjottiin ulkoilmassa ja puheita pidettiin. Se menestys, jonka juhla saavutti, nousi Jörgen Thiisin päähän. Tultiinhan kilistämään hänen kanssaan lasia, hän kävi tunteelliseksi ja tahtoi puhua. Ihanteen, ikuisen ihanteen puolesta. Onnellinen se mies, joka on sen jo nuoruudessaan nähnyt! Hän on sitä rinnassaan kantanut opastavana, sammumatonna valonheittäjänä elämän polulla! — Hän joi pohjaan, heitti lasinsa, kalpeana, liikutettuna.

Tämä kamala vakavuus tuli niin äkkiä hilpeiden ihmisten eteen, että he nauroivat. Joka ainoa!

Neiti Röy sanoi Marylle: "Olettehan te seurustellut luutnantti
Thiisin kanssa?" — "Sekä viime talvena että edellisenä", vastasi
Mary sivumennen; hän söi jäätelöä.

Vieressä seisoi muuan nuori tyttö. "Merkillinen mies tuo Jörgen Thiis", sanoi hän. "Hän on meidän seurassamme niin hyvä, mutta kuuluu olevan sotamiehille niin häijy." Hämmästyneenä kääntyi Mary häneen päin. "Millä tapaa häijy?" — "Hänen sanotaan miehiä niin piinaavan. Olevan niin kauhean tarkan ja niin suunnattoman omituisen. Ja rankaisevan ihan tyhjästä." Mary kääntyi silmät leveinä Margrete Röyhyn päin. "Kyllä se on totta", vastasi tämä kevyesti; hänkin söi jäätelöä.

Kun sitten illan suussa oli tanssiminen lopetettu ja lähdetty laivalle päin, Mary Jörgenin kainalossa, sanoi Mary hänelle: "Onko totta, että se väki, jota te komennatte, moittii Teitä?" — "Siinä lienee todellakin perää, neiti." Hän nauroi. — "Onko se mikään naurun asia?" — "No ei siitä itkeäkään kannata, neiti," hän oli oikein lystillä päällä, olisi kernaimmin ottanut Maryn syliinsä ja tanssinut tietä alaspäin laiturille, kuten niin monet muut tekivät. Vaan Mary torjui. "Minun oli sitä ikävä kuulla", sanoi hän. Silloin Jörgen älysi, ettei tämä ollut leikkiä. "Tahdon sanoa Teille, neiti, etteivät norjalaiset yleensä tajua, mitä totteleminen ja kuri on. Sinä lyhyenä aikana, minkä ne ovat komennettavinamme, täytyy meidän sitä heille opettaa." — "Millä keinoin opettaa?" — "Pikku asioissa tietysti." — "Piinaamalla heitä pikku asioilla?" — "Niin juuri." — "Asioilla, joiden välttämättömyyttä he eivät käsitä?" — "Aivan niin. Heidän on opittava jättämään viisastelut. Heidän täytyy totella. Ja mitä tekevät, se on tehtävä täsmällisesti. Ehdottoman täsmällisesti."

Mary ei vastannut. Vaan heidän sivulleen tuli toinen pari, ja Mary puhui näille. Sitä hän jatkoi, kunnes päästiin rantaan.

Laivalla hän huomasi, että Jörgen Thiis oli alakuloinen. Maihin astuttaessa Jörgeniä ei näkynyt laiturilla. Ilman mitään sopimusta saattoi koko seura Maryä kotiin torin varrelle. Laulettiin ja meluttiin ulkopuolella, kunnes Mary ilmestyi parvekkeelle ja sirotteli kukkia heidän päälleen, — sekä ne, jotka oli mukanaan tuonut, että kaikki, mitä löysi. Hajaannuttiin nauraen ja ailakoiden. Vaan heidän poistuessaan Mary etsi heidän seastaan Jörgeniä; tätä ei siellä näkynyt. Hänen tuli paha mieli; hän oli huonosti palkinnut Jörgeniä päivästä, joka oli hänen elämänsä ihanimpia. Häntä oli suuremmoisesti juhlittu.

Seurustelua suuremmissa ja pienemmissä piireissä tuli nyt yhtä mittaa; mutta Jörgen Thiis oli kadonnut. Ensin hän oli jonkun aikaa ollut kotona vanhempiensa luona, nyt hän oli Kristianiassa. Mary ei ollut koskaan sen enempää ajatellut Jörgen Thiisiä; mutta nyt, kun hän pysytteli syrjässä, täytyi hänen muistella, mikä osa Jörgenillä oli tässä onnellisessa samanikäistensä tapaamisessa. Se merkillinen malja, minkä hän oli esittänyt "uskollisuudelle ihannetta kohtaan"… kun se puhe pidettiin, ajatteli hän vaan: kuinka tunteellinen saattaakin Jörgen Thiis olla! Nyt hän ajatteli: ehkä se tarkoitti minua! Hän oli tottunut näihin liioitteluihin, eikä hän lainkaan pitänyt Jörgen Thiisistä. Vaan kun hän muisteli, miten rajusti rakastunut Jörgen oli jo heidän ensi yhtymässään ja että hän kaikki nämä vuodet oli ollut ihan samanlainen, milloin ja missä tahansa he yhtyivät, tuli siitä jotakin suurempaa. Ahnaisiin, imeviin silmiin tuli silloin jotakin melkein liikuttavaa. Ettei Jörgen sietänyt hänen seuraansa, kun hän oli vähimmänkään epäsuopea, osoittihan sekin, miten syvästi Jörgen häntä rakasti. Ettei Jörgen mitään sanonut, vaan jäi pois, se oli hänen mieleensä.

Sitten saapui Mille Falke, rintatautisen lehtorin kaunis, lempeä vaimo, eräänä päivänä hänen luokseen. Hän oli saanut kirjeen Jörgen Thiisiltä. Kristianiassa oli muuan kymmenhenkinen seura päättänyt lähteä retkelle Nordkapiin. Laivapaikat oli tilattu jo pari kuukautta sitten, — ja nyt tuli esteitä. Jörgen Thiisiltä oli kysytty, eikö hän voisi ottaa matkalippuja huostaansa ja kerätä kymmentä henkilöä tehdäkseen niiden kanssa tuon ihanan retken? Pikkukaupungeissa elettiin paremmassa toveruudessa, siellä oli helpompi saada sellainen joukko kokoon. Jörgen Thiis suostui ehdotukseen, — jos Mary Krog tulisi mukaan; silloin hän olisi varma, että muut voitaisiin saada.

Rouva Mille Falk esitti tämän Marylle sillä hyväilevällä kissanlämmöllä, jota harva voi vastustaa. Maryllä ei kuitenkaan ollut pienintäkään halua istua höyrylaivassa keskellä kesäkuumaa tai keskeyttää, mitä täällä nyt oli tarjona; se oli kovinkin hauskaa. Mutta eipä hän kernaasti olisi taas pahoittanut Jörgen Thiisin mieltä. Hän puhui isälleen ja rouva Dawesille; hän kuunteli vielä kerran Mille Falkia — ja suostui.

Alkupuolella heinäkuuta kokoontui seurue yöllä eräälle rannikkolaivalle, jonka oli määrä viedä heidät Bergeniin. Sieltä retki alkaisi. Heitä oli kuusi naista ja neljä herraa. Naisista yksi oli kaupungin arvoisa koulunjohtajatar; yksi herroista oli hänen poikansa, ja naisista taas oli kolme ollut ennen hänen oppilaitaan. Hän oli siveellinen tukipiste. Kaksi osanottajaa oli vastanainut pariskunta, jota kiusoiteltiin koko matkalla. Sitä kannattikin tehdä, sillä he olivat kumpikin hyvin sukkelia ja osasivat kostaa. Muuan nuori tukkukauppias liehakoitsi naisista kahta — kuten väitettiin — saamatta selville, kummasta enemmän piti. Tämän ratkaisemisessa oli hänellä koko muu seurue apuna, molemmat naiset uutterimmin. Eräs nuori kielentutkija kastettiin jo ensi yönä rannikkolaivalla "hyljätyksi". Lukuunottamatta vanhaa rouvaa pitivät muut aika elämää eikä yksikään välittänyt unesta. Ainoastaan kielentutkija ei osannut tanssia eikä laulaakaan eikä vähääkään mielistellä; eipä häntä itseäänkään voinut mielistellä, sillä silloin hän kävi noloksi. Seurauksena oli, että kaikki, vieläpä Marykin, liehakoitsivat "hyljättyä", vain nauttiakseen hänen saamattomuudestaan. Pilanteon alkuunpanija oli vakinaisesti Jörgen Thiis; kiusoitteleminen oli hänellä intohimona. Sillä alalla ei hänen kekseliäisyyttään aina voinut uskoa ilkeydestä vapaaksi.

Alussa sai hän itse olla rauhassa. Vaan vähin erin uskalsi jo "hyljättykin" käydä hänen kimppuunsa. Kaikki pistelivät hänen ruokahaluansa, vallanhimoansa ja varsinkin hänen alamaista palvelijanosaansa Maryyn nähden. Maryllä oli Krogien varhain kehittynyt kyky huomata liiallisuudet, niin että hän nauroi muiden mukana silloinkin, kun ivattiin alamaisuutta häntä kohtaan. Jörgen Thiis ei siitä ollut millänsäkään. Hän söi yhtä vahvasti, oli yhtä turhantarkka retken johtajana ja pysyi järkkymättä Maryn kekseliäänä, väsymättä paikalle kiitävänä auttajana.

Laiva oli ihan täynnä matkustajia, joukossa useita ulkomaalaisia; mutta Jörgen Thiisin hilpeä seurue oli keskuksena; luonto houkutti niin alinomaa matkustajat ihailemaan, etteivät he kovin paljoa hieroutuneet toistensa kimppuun. Heistä tuntui kuin kuulisivat jotakin suurta esitettävän. Ihmeet seurasivat täällä toisiansa. Lisäksi tuli päivän pituus. Joka vuorokauden päästä kävi yö lyhyemmäksi, viimein katosi. He kiitivät eteenpäin pelkässä valossa, ja se huumasi. He eivät väsyneet. He joivat, tanssivat, lauloivat; lopulta heissä kaikissa oli sama mieliala. He ehdottelivat sellaista, mikä muuten olisi tuntunut mahdottomalta; täällä se sopi maiseman villiyteen, valon huumeeseen. Kun Maryltä kova tuuli kerran vei hatun, hyppäsi kaksi kavaljeeria mereen sitä noutamaan. Toinen oli tietysti Jörgen Thiis. Mielten jännitys oli noussut arkipäiväistä ylemmä. Jotkut uupuivat; he nukkuivat öin ja päivin. Vaan useimmat kestivät, ainakin niin kauan kuin kuljettiin eteenpäin. Niiden joukossa Mary.

Jörgen Thiis oli kunnioittavalla lujuudellaan pakottanut kaikki siihen, että he kohtelivat Maryä jokseenkin samoin kuin hän itse. Myöskään ei sattunut pienintäkään seikkaa, joka olisi tätä häirinnyt. Se johtui varsinkin hänen omasta hienoksi harjaantuneesta käytöstavastaan valppaine kykyineen olla huomaavainen.

Heidän siirtyessään takaisin rannikkolaivaan pyysi hän vilpittömän kiitollisena Jörgen Thiisiä tulemaan mukaan kotiin Krogskogeniin. "En minä voi näin äkkiä lopettaa", sanoi Mary.

Ja siellä Jörgen Thiis viipyi useita päiviä. Kaikki oli hänestä siellä kaunista ja virkistävää. Se taideaisti, mitä hänessä oli, kohdistui enimmäkseen pikku esineisiin; hän siis ihaili kansatieteellisiä kapineita, ja niitä täällä oli kylliksi. Huoneet ja niiden kalustus olivat ihan hänen makunsa mukaisia. Rouva Dawesille, jolle hän puhui vapaasti, hän uskoi salaisuutensa; se mikä oli rauhallista, hillittyä, toi hänen mieleensä lemmenkaihoa, sanoi hän. Hän haaveili piaanoa soittaen, pitkiä aikoja, yhä uudestaan. Ja aina siihen suuntaan.

Maryä hän kohteli yhtä kunnioittavasti kahden kesken kuin muiden seurassa. Siitä saakka, kun he olivat tuttuja, Mary ei ollut kuullut ainoatakaan sanaa, jota voisi pitää johdantona kosintaan; eipä edes ainoata sanaa, jota voisi sanoa johdannon johdannoksi. Ja se oli Maryn mieleen.

Yhdessä he retkeilivät metsässä ja vainiolla; he soutelivat yhdessä sukulaisia tervehtimään. Jörgenillä oli avain hänen uimahuoneeseensa. Hän kävi siellä, ennenkuin kukaan muu oli valveilla. Usein taas heidän retkensä jälkeen.

Mary itse oli käynyt seuranhaluisemmaksi. Jörgen huomautti siitä. "Niin", vastasi Mary, "nuoret ihmiset elävät täällä lähemmin yhdessä, ikäänkuin sisaruspiirissä, ja siksi ne ovat toisenlaisia, vapaampia, terveempiä. Se on minuunkin tarttunut."

Jörgenin piti eräänä aamuna lähteä kaupunkiin, ja Mary meni mukaan. Hän tahtoi käydä Klaus sedän, hänen ottoisänsä luona, jota ei ollut kotiintulostaan asti tavannut.

Klaus setä istui perimmäisessä huoneessa savupilvessä ikäänkuin hämähäkki harmaan seittinsä takana. Hän hypähti seisaalle nähdessään Maryn astuvan sisään, häpesi ja vei hänet "isoon tupaan." Jörgen oli ennakolta varoittanut Maryä, että Klaus setä tuskin oli hyvällä päällä; hänellä oli taaskin ollut tappioita. Niinpä heti kun he istuutuivat tyhjään, jäykkään saliin, hän alkoikin valitella aikoja. Tapansa mukaan hän koukisti selkänsä kyrmyyn, levitti jalkansa painaakseen kyynärpäänsä niitä vasten ja pitkät sormensa vastakkain. — "Niin, kyllähän teidän on hyvä, kun vaan lystäilette!" Ehkä hän tahtoi tämän taas hyvittää ja sanoi: "Enpä ole koskaan nähnyt kauniimpaa paria!"

Jörgen nauroi, vaan punastui ihan ohimoihin asti. Mary istui jäykkänä; se ei häneen ulottunut.

Jörgen saattoi hänet takaisin Krogin taloon torin varrelle; se olikin aivan lähellä. Hän ei puhunut tiellä sanaakaan ja sanoi hätäiset hyvästit. Sitten häneltä tuli sana, että hänen täytyi viipyä iltaan asti; silloin hän ajaisi Krogskogeniin pyörällään. Se ei ollut sopimuksen mukaista; mutta Mary lähti.

Laivassa kotimatkalla Mary sitten ajatteli mahdollisuutta: pari hänestä ja Jörgen Thiisistä? Ei! Se ei ollut koskaan sattunut hänen mieleensä. Jörgen oli kaunis, komea mies, mainio kavaljeeri, todellinen taiteilija piaanonsoitossa. Hänen hyvästä päästään, hänen hienosta käytöksestään oltiin yksimielisiä. Vieläpä sekin, mikä ennen niin inhotti, hänen nautinnonhimonsa, joka saattoi puhjeta esille katseessa ja ilmeessä ja käydä imevän kaltaiseksi, mitä ei sietänyt nähdä… ehkä juuri siitä peruspohjasta muu oli kehittynyt? Aisti täydellisyyteen taiteessa, kurissa, puheessa? Mutta siihen jäi jotakin selittämätöntä. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se oli, sillä hän jätti sikseen kaikki nämä mietiskelyt. Ne eivät häneen kuuluneet.

Hän oli tavannut erään talonpoikaisvaimon, joka oli nuoruudessaan heillä palvellut; hänen viereensä Mary nyt istuutui. Vaimo ilostui: "Kuinkas teidän isänne jaksaa? Nyt minä olen käynyt vanhaksi, mutta sen sanon, että niin monta kuin olenkin tuntenut, — parempaa miestä kuin isänne en ole koskaan tavannut. Hän on ja pysyy kaikkein parhaana."

Tämä lausuttiin niin odottamatta ja lämpimästi, että Mary heltyi. Vaimo kertoi sitte piirteen toisensa jälkeen isän hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. Sitä hän jatkoi koko matkan. Ensin tuntui Marystä, ettei mitään suloisempaa ollut pitkään aikaan sattunut. Vaan sitten hän pelästyi. Hän oli kerrassaan unhottanut, kuinka syvästi hän itse rakasti isäänsä. Vieraantunut sitä ilmaisemasta. Miksi? Miksi hänen mielensä oli kiinni niin paljossa muussa eikä hänessä, joka oli kaikista paras ja rakkain?

Hän kiirehti ylöspäin taloa kohti. Vaikka isä oli käynyt niin kivulloiseksi, ei hän viime aikoina ollut melkein laisinkaan käynyt isän luona. Päästyään lähemmä hän näki Jörgenin polkupyörän nojaavan portaita vasten ja kuuli hänen soittavan. Mutta Mary riensi ohitse, isäänsä tapaamaan, joka istui konttoorissa pulpetin ääressä kirjoittamassa. Mary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, katsoi hänen hyviin silmiinsä ja suuteli vielä kerran. Herkästi havaiten, mikä on lystikästä, hän nauroi nähdessään isänsä kummastuksen. "Niin, kyllähän sinä voit minua ihmetellä, sillä minä teen sitä niin kovin harvoin. Mutta sittenkin on asia niin, että pidän sinusta niin äärettömästi." Taas hän suuteli isäänsä. "Rakas lapseni!" sanoi Krog ja hymyili rynnäkön lävitse. Hän oli siitä onnellinen, sen Mary näki. Vähitellen tuli hänen silmiinsä se omituinen kirkastus, jota ei kukaan unhottanut. Mary ajatteli itsekseen: näin minä teen täst'edes joka ainoa päivä!

Jörgen ja hän olivat päättäneet lähteä pyöräretkelle pitkin seutua. Seuraavana päivänä he olivat matkalla. Se sukulainen, jonka luo he saapuivat, muuan komppanianpäällikkö, riemastui heidän tulostaan. Heidän täytyi lopulta jäädä sinne sekä kahdeksi että kolmeksi päiväksi. Ympäristön nuoriso hankittiin seuraksi, pantiin toimeen retki tunturilaitumille, mikä taas oli Marylle ihan uutta. "Tunnen kaikki maat vaan en omaani." Ensi vuonna hän matkustaisi Norjassa; siihen ei tarvittaisi erikoista matkaseuraa. Tämä aie kun oli mielessä, niin kotimatkasta tuli oikea herraskulku.

Juuri kun Jörgen ja hän jättivät pyöränsä nojaamaan portaita vasten, tuli pikku Narina juosten ovesta ja kiireesti portaita alas. Hän itki, vaan ei nähnyt tulijoita; hän oli menossa toiseen rakennukseen. Kun Mary huusi: "Mikä nyt on?" pysähtyi Nanna ja purskahti: "Voi tulkaa, tulkaa, minä juuri haen väkeä!" Yhtä kiireesti taas ylös ilmoittamaan, että nyt ne tulivat. Jörgen perästä, sitten Mary. Riennettiin läpi eteisen, ylös portaita, pitkin käytävää perimmäistä huonetta kohti oikealle. Siellä makasi Anders Krog laattialla ja rouva Dawes oli polvillaan hänen vieressään, parkuen. Krog oli saanut halvauksen. Jörgen nosti ja kantoi hänet laattian poikki sänkyyn ja sovitti hänet siihen. Mutta Mary syöksi jälleen alakertaan telefonoimaan lääkäriä.

Lääkäri ei ollut kotona, Mary haki häntä paikasta toiseen. Sillä välin hänessä huusi epätoivo siitä, ettei hän ollut isänsä luona, kun tämä kohtaus sattui! Olihan hän juuri luvannut itsekseen olla hänelle joka päivä hyvä — ja sitten lähtenyt hänen luotaan! Niin, vielä tänään hän oli iloinnut, kun pääsisi ensi kesänä matkustelemaan ympäri maata ilman häntä! Millainen hänestä oli tullut? Mikä hänet oli riivannut?

Saatuaan puhutella lääkäriä hän heti riensi takaisin isän luo. Tämä oli sillä välin riisuttu ja Jörgen poissa. Mutta rouva Dawes istui tuolilla päänaluksen vieressä, kädessä kirje, äärettömän onnetonna. Maryn nähtyään hän oitis ojensi tälle kirjeen, kääntämättä silmiään sairaasta.

Kirjeen oli lähettänyt Amerikasta muuan Marylle outo mies, joka ilmoitti, että Hans veli oli menettänyt heidän ja omankin omaisuutensa. Itse hän oli heikkomielinen, ollut sellaisena kai jo kauan.

Kuten Mary tiesi, ei Krogien suvussa miespuolella ollut tavatonta, että vanhat kävivät höperöiksi. Mutta hän kauhistui isänsä vuoksi, joka ei ollut pitänyt silmällä! Sekin oli arveluttava merkki.

Hänen isänsä oli arvatenkin juuri menossa näyttämään tätä kirjettä rouva Dawesille, kun hänet tapasi halvaus. Ovi näet oli avoinna ja hän makasi siinä likellä.

Mary luki kirjeen kahdesti ja kääntyi rouva Dawesiin päin, joka istui itkien. "Niinpä niin, Eva täti, — se on kestettävä." — "Kestettävä? Mitä sinä tarkoitat? Rahojako? Viis rahoista! Vaan isäsi! Tuo ihana mies, paras ystäväni!" Hän katsoi hellittämättä Krogin ummistuneisiin silmiin ja itki yhtä mittaa, purkaen hänelle mitä parhaita nimityksiä, mitä korkeinta ylistystä, mutta englanniksi. Vieraalla kielellä sanat putoilivat kuin kaukaisemmalta ajalta; Mary oli polvillaan isänsä edessä ja poimi ne talteen. Ne tulivat joka päivältä molempien vanhusten yhdyselämää, kukin kaipuineen, kukin kiitoksineen — kuvana siitä, mitä hän oli saanut lempeiltä sanoilta, hyviltä silmiltä, lahjoina ja suvaitsevaisuutena. Se tuli niin rikkaana, niin lämpimänä, hyvän omantunnon uljaalla voimalla; sillä rouva Dawes oli itse koettanut olla hänelle taas kaikkena, mikäli oli voimia riittänyt. Niin kultaisia sanoja kuin siinä siroteltiin Maryn pään ylitse hänen isänsä kunniaksi, — niin köyhäksi ne Maryn itse tekivät! Sillä hän oli isästään niin vähän välittänyt! Voi kuinka hän katui, voi kuinka epätoivoissaan hän oli!

Jörgen Thiis tuli näkyviin käytävässä juuri kun Mary nousi. Mary kumartui ottamaan kirjeen ja aikoi sen antaa Jörgenille, kun rouva Dawes, joka myös näki hänet, pyysi häntä auttamaan itseään huoneeseensa; hänen täytyi päästä sänkyyn, hänen myös. "Herra ties, milloin taas nousen! Jos hän on valmis, niin olen minäkin."

Jörgen riensi paikalle, sai koko massan nousemaan tuolilta ja hoippui hänen kanssaan hitaasti pois. Hän soitti sinne palvelustytön, joka sitten auttoi rouva Dawesin sänkyyn; itse tuli Jörgen takaisin Maryn luo. Tämä seisoi liikkumatonna, kädessä kirje, jonka nyt ojensi Jörgenille.

Hän luki sen tarkkaavasti ja kalpeni. Niin, hetkisen hän oli kuin sammunut; Mary astui pari askelta häntä kohti, vaan Jörgen ei huomannut. "Tämä se on ollut syynä halvaukseen", sanoi Mary.

"Tietysti", kuiskasi toinen häneen katsomatta. Pian hän sitten lähti.

Mary seisoi taas isänsä luona. Tämän suloiset, hienot kasvot kutsuivat Maryä, hän heittäytyi taas isänsä kaulalle ja nyyhkytti. Siitä, josta hän enimmin piti, hän oli vähimmin välittänyt. Ehkä vaan siksi, ettei isä koskaan muistuttanut itsestään?

Hän ei lähtenyt isänsä luota, ennenkuin lääkäri tuli, mukana sairaanhoitajatar. Silloin Mary meni rouva Dawesia katsomaan.

Rouva Dawes oli epätoivoissaan ja sairaana. Mary tahtoi häntä lohduttaa, mutta hän keskeytti kiivaasti: "Minun on ollut liian hyvä. Minä olen ollut liian varma. Nyt tulee tosi eteen!" Mary kauhistui tuota sanaa, sillä hänellä oli se ollut kaiken aikaa sydämessä.

"Sinä menetät meidät molemmat, lapsi rukka! Ja omaisuuden!" Marystä oli vastenmielistä, että hän mainitsi omaisuuden. Rouva Dawes tajusi sen ja sanoi: "Sinä et minua ymmärrä, lapsi parka! Ei se ole sinun syysi, vaan meidän. Me hemmoittelimme sinua liiaksi. Mutta sinä olitkin niin paha, ellemme täyttäneet tahtoasi."

Mary katsahti kauhistuneena: "Minäkö paha?" — Rouva Dawes: "Minä kyllä sen sanoin isällesi, lapseni, sanoin monta kertaa. Mutta hän oli läpeensä hyvä, hän teki sen aina tyhjäksi." Jörgen tuli sisään tohtorin kanssa. "Jos jotakin sattuu väliin, voi kohta olla loppu käsissä, neiti." — "Joutuuko hän rammaksi?" kysyi rouva Dawes. — Lääkäri vältti vastaamasta; hän sanoi vaan: "Nyt tarvitaan lepoa." Tuli niin hiljaista tämän selityksen perästä.

"Neiti ei saa valvoa sairaan luona. Ennemmin kaksi hoitajatarta." Mary ei vastannut. Rouva Dawes alkoi taas itkeä: "Kyllä tästä nyt tulee toinen aika." —

Lääkäri poistui Jörgenin saattamana. Tultuaan jälleen huoneeseen kysyi Jörgen hiljaa: "Pitääkö minunkin lähteä, — vai voinko olla miksikään hyödyksi?" — "Ei, älkää jättäkö meitä", valitti rouva Dawes. Jörgen katsoi Maryyn päin, joka ei mitään sanonut eikä nostanut silmiäänkään. Mary itki hiljaa.