"Te tiedätte, neiti", sanoi Jörgen Thiis kunnioittavasti, "ettei ole ketään, jolle mieluummin olisin apuna." — "Tiedämme kyllä, hyvä ystävä!" nyyhkytti rouva Dawes. Mary oli kohottanut päätään, vaan kun rouva Dawes puhui, pysyi hän vaiti.
Kun Mary vähää myöhemmin tuli ulos rouva Dawesin luota, oli Jörgen juuri avaamassa ovea kamaristaan, joka oli Maryn huoneen vieressä. Jörgen jäi seisomaan avoimeen oveen, niin että Mary saattoi hänen takanaan nähdä pakatun matkalaukun. Mary pysähtyi: "Te matkustatte?" — "Niin", vastasi Jörgen. — "Täällä tulee nyt hiljaista." Jörgen odotti lisää, vaan muuta ei kuulunut. "Nyt alkaa metsästyskausi. Olin ajatellut tiedustaa isältänne, saisinko metsästellä hänen maillaan?" — "Jos voitte tyytyä minun suostumukseeni, niin ei ole mitään estettä." — "Tuhannet kiitokset, neiti! Silloin saanen poiketa katsomaan?" Hän kumarsi syvään ja tarttui Maryn käteen.
Sitten hän meni rouva Dawesille sanomaan hyvästit. Siellä hän kuitenkin viipyi vähintäin kymmenen minuuttia. Hän tuli jälleen ulos juuri kun Mary oli menossa isänsä huoneeseen.
Hänen seisoessaan isänsä luona alkoi tämä liikkua ja avasi silmänsä! Mary polvistui: "Isä!" Krog näkyi muistelevan ja yritti puhua, vaan ei jaksanut. Mary riensi: "Me tiedämme sen, kaikki tyyni, isä. Vaan älä siitä välitä! Kyllä meidän on sittenkin hyvä." Krogin silmistä ilmeni, että hän käsitti, vaikka hitaasti. Hän tahtoi nostaa kättänsä, vaan huomasi voimattomuutensa. Hän katseli Maryä tuskallisen hämmästyneenä; Mary laskeutui hänen kaulalleen, suuteli häntä ja itki.
Mutta Krog rupesi paranemaan uskomattoman pian. Marynko läsnäolo ja uuttera hoito siinä auttoi? Niin sanoi sairaanhoitajatar.
Nyt tuli aika, jolloin Mary oli uupumaton huolenpidossaan kummastakin potilaasta, vaan samalla perehtyi kodin ja talon hoitoon. Hän tunsi siinä viihtyvänsä, sillä hänellä oli taipumusta pitämään järjestystä ja ohjaamaan. Rouva Dawes oli ihan ihmeissään.
Ei mitään pelkoa vastaisen varalta, ei vähääkään kaiken sen kaipaamista, mitä oli ollut. Hän sanoi niille, jotka häntä surkuttelivat, että tosin oli kovaa, kun molemmat vanhukset olivat sairaina, mutta muuten hänen oli niin hyvä, ettei hän muuta toivonut.
* * * * *
Eräänä tavattoman lämpimänä päivänä elokuussa hänellä oli aamusta alkaen ollut paljon puuhaa. Hän ikävöitsi päästä veteen heti kun joutaisi.
Viiden ja kuuden välillä he juoksivat rantaan, pikku Nanna ja hän. Ensin olivat molemmat uimahuoneessa; pikku Nanna oli niin riemuissaan, kun sai hommata Maryn kauniissa hiuksissa; tänään ne päästettäisiin hajalle. Sitten Nanna juoksi ylös harjanteelle, suurelle kivelle, vartioidakseen sieltä molemmille tahoille. Mary ei tahtonut pitää mitään päällään, vaan kieriskellä ja uida oikein mielin määrin. Sitten hän porhalsi saarta kohti. Täältä saattoi hän itse nähdä niemen kummankin sivun ynnä tiet. Kaikki hiljaista, ei vaaraa mitään. Siis takaisin vaan!
Meri lellitteli ja kantoi, aurinko läikkyi käsivarsilla, jotka halkoivat vettä, edessä maa elosta kylläisenä tuoksui vahvasti, merilintuja keinui lahdessa, toisia oli hänen yläpuolellaan kirkumassa. "Minä kun niin kauhistuin yksin oloa —!"
Päästyään perille hän ei viitsinyt nousta vedestä; hän kääntyi selälleen ja lepäsi. Sitten muutamia vetoja ja lepäsi uudestaan. Ranta oli houkutteleva; hän laskeutui siihen makuulle auringonpaahteeseen. Pää puolittain kivellä, hiukset vedessä kellumassa. Kuinka ihana tunne! Mutta jokin yllytteli häntä katsomaan ympärilleen. Sitä hän ei viitsinyt. Kyllä pitäisi katsoa sinne, missä tyttö istui. Mutta hän ei siitä välittänyt. Olihan Nanna siellä vartioimassa. Niin paljon se kuitenkin vaikutti, että hyvä olo hävisi; hän lopetti. Noustessaan seisaalle astuakseen portaiden luo uimahuoneen juurelle, näki hän suuren kiven takana — Jörgen Thiisin, pyssy olalla, metsämiehen puvussa! Pikku tyttö seisoi kivellä pystyssä, liikkumatta; hän tuijotti metsästäjään, kuin pidettäisiin hänestä kiinni.
Kuumia veriaaltoja läikähti Maryn lävitse vihassa ja inhossa. Eikö Jörgen häpeä? Vai onko hän järjiltänsä? Ulkonaisesti Mary ei ollut mitään näkevinään — syöksähti suinpäin veteen ja ui portaille päin, joihin tyynesti tarttui — ja katosi.
Mutta hengitys kuohui rajuna, hän oli niin kuumissaan, että unhotti pyyhkimästä itseään, unhotti pukeutumasta. Hän syttyi yhä kiihkeämmäksi, lopulta hänessä ihan kiehui kostonhimo ja raivo. Tuo mielistelevä Jörgen Thiis uskalsi häntä loukata pahemmin kuin kukaan ennen.
Hän reuhtoi ja hosui tuolla mielettömällä, kunnottomalla hyökkäyksellä niin kauan, että joutui mielteisiin, jotka raastoivat. Hän seisoi taas atleetin voimakkaan ruumiin edessä, hän oli taas Alicen paljon tietävien silmien katseltavana. Hän värisi —, vaan kuuli samassa lapsen huutoa ylhäältä. Kiihtymyksestä hän oli vähällä huutaa vastaukseksi. Mitähän se merkitsi? Sille puolen ei ollut akkunaa. Ovesta hän ei kehdannut katsoa; sillä hänellä ei ollut mitään yllään. Milloinkaan hän ei ollut niin jouduttanut pukeutumistaan; mutta juuri sen vuoksi hän sotkeutuikin, niin että se vei aikaa. Hän ei tahtonut esiintyä Jörgen Thiisille puoleksi puettuna.
Juuri päästyään niin pitkälle, että saattoi ajatella oven avaamista, hän kuuli pikku Nannan juosta kipittävän uimahuoneen siltamalle. Mary tempasi oven auki, tyttönen syöksähti sisään ja suoraan hänen syliinsä. Siihen hän piilotti päänsä ja itki niin, että puuskui voimatta puhua.
Mary sai hänet tyyntymään varsinkin lupaamalla, että nyt Nanna saisi selvittää hänen hiuksensa. Silloin tyttö kertoi, että luutnantti seisoi kiven takana, ennenkuin hän huomasikaan. Nanna oli istunut laulelemassa eikä lainkaan kuullut hänen tuloansa. Luutnantti oli häntä uhannut. Voi kuinka hän pelkäsi, sillä luutnantti näytti niin ilkeältä! Voi kuinka ilkeältä hän näytti! "Heti kun Mary oli päässyt uimahuoneeseen, karkasi se juoksujalkaa suoraan tänne!"
"Jörgen Thiiskö?"
"Sitten minä huusin minkä jaksoin! Silloin hän seisahtui. Mutta sitten hän kääntyi ja tuli ylöspäin minua kohti. Minä kiveltä alas ja metsään — —" hän ei jaksanut enää, hän kätki taas päänsä Maryn vaatteisiin ja itki.
Tämähän oli pahintakin pahempaa! Mary ei aluksi saanut sitä päähänsä.
Mutta vähitellen hänelle alkoi selvitä, että Jörgen varmaan oli toisenlainen. Että hänessä oli riehuva intohimo. Että hänessä oli rohkeutta valtavaan häikäilemättömyyteen. Jos hän olisi tullut…?
Niin ylpeäksi ja väkeväksi kuin Mary itsensä tunsi, olisi siitä tullut karkoitus ainiaaksi — se eikä mitään muuta.
Mutta kotimatkalla hän antoi Nannan mennä edeltäpäin. Syynä oli se, että hän tuskin jaksoi siirtää toista jalkaa toisen sivutse, niin olivat ajatukset hänet vallanneet.
Kuinka jaksoi mies päivä päivältä hillitä itseään, kun oli niin raju himo kestettävänä? Kauan, kauan sitä varmaankin oli kerääntynyt; muuten hän ei voisi kukistua kuulumattomassa rynnäkössä itsensä — ja hänen kimppuunsa!
Oliko Jörgen kaikkina näinä vuosina hehkunut kiihkosta? Hänen ihailunsa, hänen kunnioituksensa, hänen ainainen huolenpitonsa, — oliko kaikki savua maanalaisesta tulivuoresta? Joka jonakin päivänä singauttaa leimuavia kiviä ja polttavaa tuhkaa!
Vai oli Jörgen Thiis siis vaarallinen? Hän ei siitä vähennyt; hän kohosi! Se oli ylistettävä, tuo pakko, jolla hän oli itsensä kahlinnut — hänen kunniakseen! Että kiusaus kerran avasi tietä kapinoiville voimille, jotka hän oli lukinnut — pitäisikö hänen oikeastaan siitä suuttua Jörgeniin?
Koko loppuosan päivää, vieläpä riisuutuessaankin hän vaivasi tällä mieltään. Seuraavana päivänä hän päätti, että nyt se sai jäädä. Se päästi irti jotakin, minkä hän kerran ennen oli masentanut; se ei saisi häiritä sitä tahtia, johon hän oli elämäänsä soveltamassa. Siksi hän taas ryhtyi työhönsä entistä ankarammin, vieläpä sitä lisäsikin. Hän näet tutki isänsä vanhoja tilikirjoja ja irrallisia muistiinpanoja (näitä olikin kovin paljon!), hän tahtoi päästä selville, miten asiain laita yleensä oli. Olihan isällä omaisuutta täälläkin, eikä hän mitenkään ollut saanut kulutetuksi kaikkea, mitä Amerikasta tuli. Mutta hän ei löytänyt, mitä haki. Isää hän ei tohtinut vaivata, eikä rouva Dawes mitään tiennyt.
Mutta miten eheä ja uuttera hänen intonsa olikin, — hiipi jotakin eilistä sen mukana. Jörgen oli tietysti aikonut uida; uimasta päästyä käydä talossa. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hän ei tullutkaan. Tokko hän yleensä enää tulisikaan? Ellei uudestaan kutsuta? Olihan hän rikkonut, niin että riitti. Mary kuuli talon seuduilla ammuskeltavan seuraavina päivinä. Toiset lisäksi mainitsivat, että edempänäkin ammuttiin. Mutta eipä Jörgen tullut toisena päivänä, ei kolmantena, eikä neljäntenäkään. Se oli Maryn mieleen.
Kun ajatukset niin usein olivat ylängöillä ja metsissä, lähti hän kerran sinnepäin, vähää ennen puoltapäivää. Kuten aina elokuun loppupuolella, voi sään muutos olla Etelä-Norjassa suuri. Nyt oli kylmä; hänestä tuntui raikkaalta astua pohjoista kohti vastatuuleen, joka leikki hänen ympärillään. Hän nousi hieman alapuolelta rakennuksia; sieltä oli helpompi. Hän kiipesi reippaasti, hän oli niin tottunut, ja hän ikävöitsi päästä ylemmä, seistä tuulessa ja silmäillä pitkin kuohuvaa merta. Ensi kukkulalta hän jo saattoi nähdä törmät, joilla oli väkeä jälkiniitossa ja tänään levittämässä heiniä kuivamaan, lahden, saaret, meren, joka tänään oli musta ja kantoi monta purjelaivaa ja joitakuita höyryveneitä. Mutta hänen yläpuolellaan oli kamala varisten rääkyntä; siellä varmaankin langetettiin tuomiota. Hän näki yhden ja toisen viiltävän ilmaa ja katoavan kauvemma ylängölle päin ja pohjoisemmaksi. Mellakka kävi yhä pahemmaksi, mitä ylemmä hän nousi. Sen vuoksi hän kiirehti, ehkä hän voisi pelastaa sen, joka oli hairahtunut. Hän oli ihan kauhuissaan, niin että selässä tuntui kylmä viima. Hän uskoi ne varmasti näkevänsä heti kun pääsisi lähimmän kallionkielekkeen taakse. Sen sijaan hän päätään nostaessaan näki miehen makaavan vatsallaan hyvän matkan päässä, pohjoisempana, vastapäätä rakennuksia. Se oli Jörgen Thiis! Ensin Mary kyykistyi, mutta sitten hänessä heräsi iloinen kostontunne, ja siinä mielessä hän itse nousi pystyyn, reippaana, varmana. Jörgen, näki hänet ja kapsahti seisaalle, hämillään, häpeissään ja sieppasi lakin päästään, pisti sen taas päähänsä eikä tiennyt, minne päin katsoa tai kääntyä. Mary läheni hitaasti, oikein nauttien Jörgenistä. Jo kaukaa hän huusi: "Vai tällä tapaa te metsästelette? — Kenties aiotte ampua meidän kanojamme?" Ehdittyään lähemmä: "Eikö teillä ole koiraa mukana? Mitäs sillä, kyllähän te kanojamme osaatte koirattakin ampua. Tai ehkä teillä ei olekaan koiraa?"
"On kyllä, mutta tänään en olekaan metsästämään lähtenyt. Olen siitä jo päässyt."
Nämä yksinkertaiset, sävyisät sanat, jotka hän lausui uskaltamatta
Maryyn katsoa, käänsivät tämän tunteet toisaalle. Hän ei tahtonut
Jörgeniä rääkätä. Hän oli kyllin kuullut sedän hirmuvallasta.
Varikset raivosivat entistä pahemmin. "Kuulkaa! Siellä ollaan tuomiolla! Miksi ette auta sitä poloista?" — "Siinä olette todellakin oikeassa!" sanoi Jörgen mielissään, kun pääsi vapaaksi. Hän kumartui ottamaan pyssynsä ja juoksi. Mary jäljestä. Ensin pieni kukkula, sitten pitkin tietä. Kahdessa vanhassa puussa ja näiden ympärillä raivosivat nuo harmajat lautamiehet; niitä oli satoja. Vaan heti kun äkkäsivät pyssymiehen, hajaantuivat ne rääkyen eri tahoille. Niiden tilinteko oli päättynyt.
Aivan oikein: kahden suuren puun välissä makasi tavattoman iso varis, revittynä ja verisenä, viimeisissä henkitoreissaan. Jörgen aikoi sen nostaa maasta. "Ei, älkää koskeko siihen!" huusi Mary ja kääntyi poispäin. Hän lähti heti takaisinpäin vuoren rinnettä kohti. Kun hän ei kuullut Jörgenin tulevan perästä, hän pysähtyi: "Tulette kai mukaan? Ja syötte päivällistä?" Jörgen tuli. Siten he ääneti astuivat yhdessä, kunnes saapuivat Jörgenin äskeiselle makuupaikalle. Jörgen riensi: "Mitenkä teillä kotona jaksetaan?" — Mary hymyili: "Kiitos, asianhaarain mukaan oikein hyvin."
Savu uuninpiipusta tuprusi ilmaan. Kattojen kivet sinisine silauksineen peittivät upeasti kaikkia rakennuksia. Suuret puutarhat molemmilla sivuilla hiekkakäytävineen ulkonivat rakennuksista kuin juovikkaat siivet. Kaikki niin elävänä kuin voisi millä hetkellä tahansa kohota ilmaan. — "Oletteko kauankin tässä maannut?" kysyi Mary säälimättä; olihan se hänestä jonkinlaista lumousta. Jörgen ei vastannut. Mary tunnusteli jalansijaa rinnettä alaspäin; tältä kohtaa se oli hyvin jyrkkä. "Saanko auttaa teitä?" — "Kiitos, mutta minä olen tästä useammin kulkenut kuin te."
Siitä tuli hiljainen ateria. Jörgen söi hitaasti, kuten ainakin, vaan ei koskaan niin, kuin tänään. Mary oli pian päässyt joka ruokalajista ja istui Jörgeniä katsellen. Sanoi jonkun sanan ja sai kohteliaita vastauksia. Jörgenin silmät, jotka muutoin olivat Maryn kimpussa kuin loiskuvat aallot tahtoen imeä hänet mukaansa… tänään ne vaivoin pääsivät lautasesta irti. Äkkiä hän lopetti. "Ettekö voi hyvin?" — "Kyllä, kiitos; mutta minä olen syönyt kylliksi."
— — Muutamia minuuttia myöhemmin Jörgen tuli ulos Anders Krogin luota. Mary oli vähää ennen tullut rouva Dawesin luota ja juuri avannut oven huoneeseensa. Jörgen Thiis sanoi: "Minusta isänne vointi, neiti, on paljoa parempi." — "Niin, hän saa jo sanotuksi yhtä ja toista. Ja voi kättäänkin hieman liikuttaa." — Jörgen nähtävästi ei kuunnellut. "Onko tämä teidän huoneenne? — En ole sitä koskaan nähnyt." Mary väistyi tieltä, Jörgen yhä katsoi. "Ettekö tahdo astua sisään?" — "Saanko?" — "Olkaa niin hyvä!" Jörgen astui kynnykselle, sen yli, hitaasti; Mary seurasi. Jörgen seisoi ihan hiljaa ja hengitti syvään. Mary vieressä. Oliko huone verhottu nypläyksillä? Hän ei voinut sitä selvittää. Vuode, huonekalut, valkoisen sinistä tai sinisen valkoista, amoriineja katossa, maalauksia, joukossa hänen ihanan äitinsä kuva, ja kukkia sen edessä. Ja se tuoksu… ei juuri kukista yksin, vaan Marystä ja Maryn, joka seisoi tuossa vieressä, sinisessä hameessaan, puolihihaisessa. Tässä puhtaassa tuoksussa, tässä värisulossa Jörgen häpesi. Hän häpesi niin, että teki mieli syöstä ulos. Hän ei voinut hillitä, hänen rinnassaan alkoi läähättää ja nostaa; häneen tuli väristys. Tuntui kuin täytyisi purskahtaa itkuun. Silloin välähti kaksi valkoista käsivartta ja hän kuuli jotakin sanottavan, sinistä ja valkoista ja valkoista ja sinistä sekin. Ovi hänen takanaan sulkeutui, sen piti kai verhota hänet. Sitten taas välähtivät nuo valkoiset käsivarret ja hän kuuli selvästi: "No Jörgen! — No Jörgen!" Hän tunsi käsivarteensa tartuttavan ja joutui istumaan. Mary oli todellakin sanonut "Jörgen", kahdesti "Jörgen." Nyt Mary silitti hänen otsaansa ja pyyhkäisi siitä hiukset pois. Niin lempeästi, niin kukkasenvienosti. Se hellitti jotakin; kaikki haikea ja kova suli Maryn kosketuksesta ja valui pois. Sanomattomassa lämmön tunteessa. Se, joka nyt kumartui hänen puoleensa, oli oikeastaan ensimäinen, joka auttoi häntä, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli tuntenut olevansa niin yksin. Tuollainen luottamus häneen kädenpuristuksessa! Niin ansaitsematta. Se teki hyvää! Kuinka hyvää se teki! Hän uneksi olevansa hyvä, hänkin, hyvien voimien vallassa. Valkoinen ja sininen ihan peitti hänet. Sen alla nuo suuret hyvät silmät liittivät Jörgenin sielun omaansa. Jörgen sanoi anteeksi pyytäen ja hyvin hiljaa: "Minä en sitä enää kestänyt." Mitä hän ei kestänyt, se ymmärrettiin; Mary vetäytyi heti edemmä. "Mary" kuiskasi Jörgen. Se tuli hänen tahtomattaan, hän ajatteli ääneensä. Se säikäytti häntä, se säikäytti Maryä. Tämä väistyi hänestä kauemma, silmät himmenivät, jokin ikäänkuin horjui. Sen näki Jörgen, — ja ennenkuin Mary aavistikaan, ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hän Maryn luona. Kietoi hänet syliinsä, nosti häntä puoleensa. Villiintyi tuntiessaan Maryn ruumiin omaansa vasten, suuteli, suuteli häntä, mihin osui. Mary väänsi itseään poispäin — milloin toiselle sivulle, milloin toiselle. Silloin Jörgen suuteli kaulaan, ympäri kaulaa. Mary tunsi jotakin olevan aikeissa. Vain toinen käsi oli hänellä vapaana, mutta sillä hän sysäsi Jörgeniä luotaan. Samassa hän taivutti itseään niin kauas taaksepäin, että oli kaatua. Jörgen joutui kumartumaan hänen päälleen, se sytytti, ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen. Mutta hänen täytyi irroittaa oikea kätensä saadakseen kiinni Maryn alta. Juuri sen vuoksi Mary sai vasemman kätensä vapaaksi, painoi sen hänen rintaansa vasten kaikella voimallaan, niin että pääsi kääntymään sivulle ja seisoi. Silmät yhtyivät. Ne olivat villinä, liekit niissä kietoutuivat yhteen. Kumpikin vaiti. Hengähdykset lyhyitä, teräviä.
"Mary!" kuului käytävästä parkaistavan. Se oli rouva Dawes! Rouva Dawes, joka ei enää jaksanut vuoteestaan nousta, — seisoi käytävässä! "Mary!" vieläkin kerran, niin epätoivoisesti, kuin olisi tainnoksiin menossa. Molemmat ulos. Rouva Dawes seisoi yöpuvussa avonaisen ovensa ulkopuolella, seinään nojaten. Hän oli vaipumassa maahan, kun Jörgen Thiis syöksi paikalle ja otti häntä kainaloista. Portaita ylös tuli palvelustyttö toisensa perästä, myös pikku Nanna. Jörgen seisoi kannattaen rouva Dawesia, kunnes yhtynein voimin saatiin hänet nostetuksi ja kannetuksi huoneeseensa. Itse hän ei enää astunut jaloillaan. Silmät olivat ummessa; oliko hän pyörtynyt, sitä he eivät tienneet. Se oli hirveä taakka. Vaikka kuinka nostettiin ja kiskottiin, niin kovalle otti, ennenkuin hänet oli saatu kynnyksen yli. Hitaasti laattian poikki; mutta siinäpä olikin pahin jäljellä, kun näet oli saatava yläruumis ylös vuoteeseen; sillä siinä he eivät mahtuneet oikein nostamaan. Aina kun runko oli sängyn laidalla, eivät jalat nousseetkaan mukana; hän lipui taas alas; hän ei itse auttanut vähääkään. Hän vaan ähki. Ennenkuin Jörgen pääsi oikein käsiksi, oli rouva Dawes taas laattialla, koko ihminen. Kun he vihdoin taas saivat yläruumiin vuoteeseen, vaan ei niin pitkälle, että se olisi pysynyt oman painonsa varassa, joutuivat he ihan epätoivoon, he eivät tajunneet, miten oli meneteltävä. Pikku tyttö nauraa hihitti ja karkasi; Jörgen katsahti raivossa hänen jälkeensä. Tästä tuli liikaa jo Maryllekin. Kolme minuuttia takaperin hän oli vimmatusti taistellut, — ja nyt häntä nauratti niin hurjasti, että piti juosta tiehensä, hänenkin. Hän seisoi nenäliina suun edessä, naurusta katkeamaisillaan, kun sairaanhoitajatar tuli esille isän huoneesta; isä tahtoi tietää, mitä tämä kaikki merkitsi. Mary meni sinne. Hän tuskin sai sitä naurulta selitettyä isälleen, nimittäin rouva Dawesin tilaa ja Jörgenin ja tyttöjen riuhtomista. Hänen isänsä ponnisteli kysyäkseen, mitä rouva Dawes tahtoi ulkona käytävässä. Silloin Maryn nauru taukosi. Muuan palvelija tuli rouva Dawesin luota ilmoittamaan, että rouva nyt oli vuoteessa. Hän tahtoi puhua neidin kanssa.
Siellä seisoi Jörgen vuoteen jalkapuolessa; rouva Dawes makasi ja ähki ja itki ja huusi Maryä. Heti kun Mary ilmestyi oveen, alkoi hän: "Mikä sinun oli lapseni? Minuun tuli hirmuinen tuska — mikä oli hätänä?" Mary astui hänen luokseen katsomatta Jörgeniin. Hän polvistui vanhan ystävänsä viereen, kiersi sitten käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Voi Eva täti!" sanoi hän ja laski päänsä hänen rintaansa vasten. Hiukkasta myöhemmin Mary itki. — "Mitä nyt? Mitä se on? Mistä sinä olet niin onneton?" voivotti rouva Dawes; hänen kätensä yhä silitteli ihania hiuksia. Vihdoin Mary nosti silmänsä; Jörgen Thiis oli poissa. Mutta Mary oli vaiti. "En koskaan ole sitä niin tuntenut", alkoi rouva Dawes uudestaan, "ellei jotakin kamalaa olisi tapahtumassa?" Mary oli ääneti. "Oliko se jotakin Jörgen Thiisin puolelta?" Mary katsoi häneen. — "Taivas, vai oli! Ajattelinhan minä sitä! — Mutta muista, lapseni, että hän on sinua rakastanut ensi kerrasta asti, kun sinut näki, eikä ketään muuta. Se on jotakin se, näetkös. — Eikä ainoatakaan kertaa edes viitannut sinulle, — vai onkos?" — Mary pudisti päätään. "Se merkitsee paljon. Se se luonnetta näyttää. Palvellut sinua hän on ja kunnioittanut sinua — niin, älä ole liian ankara! Vasta nyt, kun olet köyhä, tohtii hän — — niin, mitä se oli?" — Mary hieman epäröi; sitten hän sanoi: "Ensin hänen näytti tulevan paha olla. Mutta sitten hänestä äkkiä tuli hullu." — "Voi, minä voisin sinulle jotakin kertoa, minä myös… juuri niin, Mary!" Hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän mutisi: "Ne, jotka tuolla tapaa pitävät vuosikausia…" — "Älkäämme puhuko siitä!" keskeytti Mary ja nousi. — "No no, se on…" — "Ei enää siitä!" toisti Mary. Hän meni akkunan ääreen. Silloin hän kuuli takanaan rouva Dawesin sanovan: "Hän on puhunut minulle, kuuletkos. Uskaltaisiko hän nyt tarjoutua. Hän ei voi kuvitella mitään ihanampaa. Astua esille, kun me emme enää jaksa. Mutta hänestä tuntuu, että sinä liiaksi estät lähestymästä." Mary teki ehdottoman liikkeen. Rouva Dawes näki sen: "Älä nyt ole liian ankara, Mary! Tiedätkö, lapseni, että isäsi ja minä arvelemme molemmat…" — "Ei, täti!" Mary kääntyi ripeästi häneen päin — oikeastaan ei vihoissaan, vaan kuitenkin sellaisena, ettei tätä voitu jatkaa.
Mary jäi hänen luokseen. Hän ei tahtonut mennä vaaraan tavata Jörgen Thiisiä. Kerran kun Mary jossakin asiassa auttoi rouva Dawesia, sanoi tämä: "Kai tiedät, että hän perii Klaus sedän?" Kun Mary ei vastannut, uskalsi hän jatkaa: "Jörgen uskoo, että Klaus setä auttaa häntä, jos hän nai." Mary ei ollut kuulevinaan.
Kun reitti oli vapaana, meni Mary omaan huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan koko kohtauksen ja hehkui, mutta ihmetteli, ettei ollut oikeastaan suuttunut. Olihan se sentään kauheaa.
Ja juuri kun hän tuumi: mitä nyt seuraa? naputettiin ovelle hiljaa. Hän harmistui, oli vähällä juosta lukitsemaan. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Astukaa sisään!" Ovi aukeni ja sulkeutui hänen kääntymättänsä katsomaan; hän istui suuressa tuolissaan. Hiljaa, nöyrästi astui Jörgen hänen luokseen ja laski toisen polvensa laattiaan, painaen kasvot käsiinsä. Siinä ei ollut mitään, mikä olisi Maryä loukannut. Jörgen oli kovasti liikutettu. Mary katsoi hänen kauhista, pehmeätukkaista päätänsä. Hän viivähti Jörgenin pitkissä musiikkisormissa. Jokin hienous hänessä lepytti. Vaan tuo tunteellisuus! "Pitääkö minun lähteä?" oli ainoa, mitä hän sanoi. Mary hieman odotti, sitten vastasi: "Pitää." Aivan hiljaa. Jörgen laski kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sitä vasten huulensa, pitkään, vaan kunnioittavasti. Nousi ja meni.
Suutelosta, niin kunnioittava kuin se olikin, vihlaisi Maryn ruumiin lävitse repäisevä tunne. Samaa mitä hän äsken tunsi, kun Jörgen suuteli suutelemistaan, niin että alkoi pyörryttää. Mary jäi kummastuneena istumaan. Kauan vielä Jörgenin mentyä. Hän muisteli taas heidän kamppailuaan pienimpiin seikkoihin asti ja värisi. "Miksi en ole häneen suuttunut?"
Sitten taas naputettiin. Rouva Dawes oli lähettänyt tytön kysymään, tahtoisiko Mary tulla sinne. "Käskitkö sinä hänen lähteä, lapseni?" Rouva Dawes oli muutakin kuin huolestunut. Hän kohosi innoissaan istualle ja nojautui toista käsivarttaan vasten. Myssy oli vinossa hänen harmaassa tukassaan, lihava kaula oli entistä punaisempi, ikäänkuin olisi liian lämmin. "Miksi käskit hänen matkustaa?" toisti hän. "Hänpä itse tahtoi." — "Voitko niin sanoa, lapseni? Olihan hän täällä valittamassa. Hän tahtoi mieluummin olla menemättä kuin elää! Sinä et sitä ymmärrä. Ethän sinä koskaan tee muuta kuin syrjäytät hänet. Ja kidutat häntä." Hän laskeutui taas taaksepäin, aivan epätoivoissaan. Sana "kidutat" tuntui sivumennen lystilliseltä; mutta Maryssä itsessäänkin oli se tunne, että hänen olisi pitänyt puhua Jörgenille ennenkuin päästi hänet menemään. Mennä hänen piti.
Sitten seurasi jokseenkin tukalia päiviä. Anders Krogin vointi huononi sään muuttuessa ja tuli vatsanvaivoja. Hänen oli vaikeampi ilmaista ajatuksiaan. Mary oli paljon hänen luonaan; silloin hänen silmänsä olivat niin Maryssä kiinni, että tätä melkein pelotti.
Rouva Dawes lähetteli hänelle pieniä lappusia. Kynäilyään hänen täytyi vuoteessaankin jatkaa. Isä katseli Maryä pitkään aina kun lappusia tuotiin. Kyllähän Mary siitä arvasi, mitä niissä käsiteltiin.
Eräänä päivänä rouva Dawes sanoi hänelle: "Sinä arvioit voimasi liian suuriksi, kun luulet voivasi elää täällä yksin meidän kanssamme." — "Mitä tarkoitat?" — "Että miten väsynyt oletkin seuraelämästä keväällä, — syksyn tullessa se taas vetää. Siihen olet liiaksi tottunut." —
Mary ei sillä kertaa vastannut; mutta joitakuita päiviä myöhemmin — sää oli kauan ollut kurja, hän ei ollut päässyt liikkeelle — hän sanoi rouva Dawesille: "Voit olla oikeassa siinä, että sillä elämällä, mitä yhdessä olemme kaikki nämä vuodet eläneet, on minussa syvät juuret."
"Niin, syvemmät kuin itse tiedätkään, lapseni!" — "Mutta mitä sinä tahdot minun tekemään? Enhän voi täältä päästä? Enkä tahdokaan." — "Et, mutta voit hieman vaihdella." — "Kuinka?" — "Sen kyllä käsität, lapseni! Jos olisit naimisissa, olisi hän toiset ajat sinun kanssasi täällä, ja sinä taas toiset hänen kanssaan siellä, minne hän nyt joutuu." — "Merkillinen avioliitto!" — "En usko sinun pääsevän sitä lähemmä." — "Mitä lähemmä?" — "Sitä, mitä elämä sinulta vaatii. Ja sitä, mihin olet tottunut."
Maryssä oli se tunne, että siinä, mitä rouva Dawes nyt sanoi, oli isän toivomus. Että isä oli hänen kohtalostaan enimmin levoton. Että avioliitto Jörgenin kanssa, Klaus sedän hoivassa, tuottaisi isälle turvallisuutta. Maryn mieltä oikein painosti, että hän tähän asti oli vähän huolinut isän toiveista.
Koko tämä aika, kaikki nämä neuvottelut tuntuivat hänestä oopperan resitatiivilta, joka yhdistää kaksi toimintaa.
Katsellessaan nyt syksyn tullessa yli lahden hän tunsi olevansa kuin satimessa. Seistessään ylhäällä vuorella ja nähdessään syksyn tylyn lähenemisen vaahtoharjaisissa aalloissa hän tiesi sen tuovan talveksi salvan. Silloin häntä vihlaisi; hän oli muuhun tottunut.
Veressäkin vihloi. Hän ei enää saanut rauhaa. Muistossa Jörgen ei ollut vastenmielinen. Vieläpä se ilmakehä, joka seurasi Jörgeniä, herätti myötätuntoa.
Että halvaus oli lamauttanut isän ja että Jörgen silloin oli läsnä ja että isä häntä halusi… eikö se liittänyt yhteen? Eikö siinä ollut kohtaloa? Esiintyä Jörgenin kanssa Tukholmassa [Ruotsin ulkoasiain ministeristö oli siihen aikaan Norjan] ja myöhemmin joutua lähetetyksi kauemma, — luonnollisempaa loppua hänen matkaelämäänsä, kaikinpuolisempaa sen käyttämistä, mitä hän siinä oli oppinut, ei voisi helposti keksiä.
Klaus setä saisi auttaa! Säällisesti auttaa! Hän tunsi, että Klaus setä oli hänen vallassaan. —
"Kaiken kaikkiaan, rakas Eva täti", sanoi hän kerran istuessaan rouva Dawesin vuoteen ääressä ja jutellessaan: "Sinä saat kirjoittaa Jörgenille."
* * * * *
— Mary itse oli sillalla, kun laiva tuli. Oli lauantai-iltapäivä, kaikki, jotka vain pääsivät, lähtivät kaupungista pois nauttimaan luonnon helmassa viimeisiä syyspäiviä. Oli kaunis päivä. Etelä-Norjassa voi sellaisia olla syyskuun lopulle asti. Maryllä oli yllään sininen puku, ja sinisellä päivänvarjolla hän huiskutti Jörgenille ja muutamille ystäville, jotka seisoivat hänen lähellään. Kaikki laivassa olijat kasaantuivat laiturille katselemaan.
Jörgen tajusi heti, kun seisoi Maryn luona, että piti olla varovainen. Hän arvasi Maryn tulleen häntä vastaan tänne rantaan ihan sen vuoksi, ettei heidän yhtymisensä pääsisi läheiseksi.
Tiellä tuli puhe pääskysistä, jotka nyt kokoontuivat lähtemään. Voudista, joka juuri oli ampunut mahtavan kotkan. Siitä kirjoituslaudasta, jonka rouva Dawes oli laatinut. Hyvästä jälkiniitosta, hedelmien ja rehunauriin hinnoista. — Käytävässä Mary juoksi Jörgenin luota huomauttaen lyhyesti: "anteeksi!" Hän riensi portaita ylös. Poika, joka kantoi Jörgenin matkalaukkua, tuli jäljestä sisään; Jörgen ja hän seisoivat siinä tietämättä minne mennä. Silloin kuului ylhäältä: "Tänne päin!" He menivät. Mary avasi vierashuoneeseen, omansa vieressä, ja käski pojan jättämään matkalaukun sinne. Jörgenille hän sanoi: "Mennäänkö nyt isän luo?" — Hän astui itse edellä. Sairaanhoitajatarta ei siellä ollut. Arvatenkin hänet poistaakseen Mary ensin oli täällä käynyt.
Sairaan silmiin syttyi heti valoa, kun hän Maryn takana avoimessa ovessa näki Jörgenin. Kohta kun ovi oli suljettu, meni Mary isänsä luo, kumartui häntä kohti ja sanoi: "Nyt olemme Jörgen ja minä kihloissa, isä."
Kaikki se hyvyys ja onni, joka voi kasvoihin kokoontua, säteili nyt isän kasvoista. Hymyillen kääntyi Mary Jörgeniin, joka seisoi kalpeana ja ihastuneena, vähällä syöksyä Maryä syleilemään. Mutta Jörgen tunsi, että Mary kyllä tahtoi hänen hämmästyksensä, kiitollisuutensa ja ihailunsa, mutta ilman ulkonaisia menoja. Siitä hänen onnensa ei vähennyt. Hän kohtasi Maryn hymyilevät silmät mitä täysimmällä, sydämellisimmällä riemulla. Hän puristi sitä kättä, jota Anders Krog jaksoi liikuttaa, hän katsoi Krogin kyyneltyneisiin silmiin, hänen omansakin itkivät. Mutta kaikki olivat ääneti, kunnes Mary sanoi: "Nyt mennään Eva tädin luo!"
Voiton tuntein astui Mary itse edellä. Jörgen ihaili häntä ja seurasi. Hänen sydämensä oli täynnä, varsinkin hurmausta siitä suurenmoisuudesta, jota Maryn anteeksianto osoitti. Hän ajatteli: ulkona käytävässä Mary kääntyy ja silloin… Mutta Mary meni suoraa päätä rouva Dawesin ovelle ja koputti.
Nähdessään Jörgenin löi rouva Dawes lihavat kätensä yhteen, kiskoi myssyään ja aikoi nousta, — mutta ei jaksanut, kun oli niin liikutuksen vallassa. Hän vaipui taas paikalleen ja itki, siunasi, ojensi käsivartensa, Jörgen sulkeutui niihin; mutta hän ei saanut Jörgeniä suutelemaan.
Niin pian kun osattiin järkeä puhua, sanoi Mary: "Eikö sinustakin, Eva täti, näytä siltä, että meidän kahden on huomenna mentävä Klaus setää tervehtimään?" — "Ainoa oikea tapa, lapseni! Mitä te rupeaisitte odottamaan?" — Jörgen säteili. Mary poistui, jotta nuo molemmat tuttavalliset saisivat purkaa mieltänsä.
Kun he taas yhtyivät, älysi Jörgen, että tunnussana oli: "Katsoa vaan ei koskea!" Se tuntui kovalta; mutta hän myönsi, että ken sillä tapaa oli juljennut, sen täytyi pysyä nahoissaan. Mary tahtoi itse hallita itseänsä.
Voitontunteessaan Mary oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Jörgenistä tuntui armolta, että Mary häntä sinutteli. Muuhunpa Mary ei suvainnutkaan mukaantua. Jörgen yhä odotteli; mutta Mary ei suonut lisää. Ei koko päivään. Sitten Jörgen turvautui piaanoon ja valitteli hirveästi. Mary avasi ovet, jotta rouva Dawes kuulisi. "Poika rukka!" sanoi rouva Dawes.
Seuraavana päivänä Mary ei tullut huoneestaan, ennenkuin heidän oli lähdettävä laivalla Klaus sedälle. "Tänään sinä olet oikein la grande dame!" — Jörgen tarkasteli häntä ihaillen; Mary oli komeassa pariisilaisessa käyntipuvussaan. "Tahdot kai valtavasti vaikuttaa Klaus setään?" — "Sitäkin. Vaan onhan nyt sunnuntai. — Sanoppa", ja hän kävi äkkiä vakavaksi: "Tietääkö Klaus setä isän onnettomuuden?" — "Ettäkö hän on sairaana?" — "Ei, vaan syytä siihen?" — "Sitä en osaa sanoa. Minä tulen kotoa. — Minä en ole mitään sanonut. En kotonakaan." — Se oli Maryn mieleen. Siksi heillä olikin hauska, hilpeä retki rantaan ja sitten laivalla. He kuiskailivat häistä, kuukauden virkalomasta niiden jälkeen, Tukholman elämästä, kuinka Mary kävisi siellä ja Jörgen kotona joulun aikaan ja nyt heti tehtäisiin pikku retki Kristianiaan, sanalla sanoen: pilvetön oli heidän taivaansa.
Klaus setä tavattiin savuluolassaan, jossa häntä enemmän aavistettiin kuin nähtiin. Hän säikähti itsekin, kun Mary kaikessa komeudessaan seisoi hänen edessään. Hän riensi heidän edellään isoon jäykkään saliin. Ennenkuin istuttiinkaan, sanoi Jörgen: "Niin, setä, nyt me tulemme sinulle ilmoittamaan —", hän ei ehtinyt edemmä; sillä Klaus setä näki kasvoista, mitä säteilevän uutta heillä oli mukanaan. "Toivotan onnea, toivotan onnea!" Pitkä mies ojensi kumartuen kummallekin käden: "Niin sanovat kaikki", riemuitsi hän, "että te kaksi olette kaunein pari, mitä kaupungissa on ollut. Näetkös", lisäsi hän, "me olemme jo aikoja teidät kihlanneet!" Heti kun he olivat istuutuneet, pimeni hänen muotonsa. Hän katsoi Maryyn säälivästi: "Isäsi, lapsi parka!" — "Isä jaksaa nyt paremmin", vastani Mary vältellen. — Klaus setä silmäsi häntä tutkien: "Eipä hän enää voi…", hän pysähtyi; hänen ei todellakaan ollut hyvä sitä lausua, eikä Marynkään. He jäivät siis ääneti istumaan. —
Kun taas puheltiin, koski se tavattoman huonoja aikoja. Nämä eivät tuntuneet aikovankaan lakata. Osakkeet olivat arvottomia, laivaliike lamassa, ei mitään uusia yrityksiä, rahat piilossa. Tällöin Klaus setä useasti silmäili Jörgeniä, ikäänkuin tahtoisi tiedustella enemmän, kun hän olisi poissa. Mary sen älysi ja antoi merkin Jörgenille, joka nousi ja pyysi suomaan anteeksi; hänen piti tavata paria toveria kaupungilla. Maryn ja Jörgenin kesken oli sovittu, että edellinen yksin puhuisi Klaus sedälle. Vaan mistähän Klaus setä tahtoi hänen kanssaan puhua? Mary oli jännittyneenä.
Tuskin oli Jörgen ehtinyt ovesta ulos, kun Klaus setä sanoi huolestuneen näköisenä: "Lapsi rukka, onko totta, että isäsi on kärsinyt suuria tappioita Amerikassa?" — "Hän on menettänyt kaikki", vastasi Mary. "Vai kaikki menettänyt?" — Hän tuijotti iso suu avoinna, kävi tulipunaiseksi ja puuskui: "No sitten minä käsitän niin hemmetin hyvin, mistä se halvaus tuli!" — hän syöksyi huoneessa edestakaisin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Väljät housut loksuivat jaloissa, pitkät kädet reuhtoivat. "Hän onkin aina ollut semmoinen herkkäuskoinen hölmö! Oikea tomppeli! Onko se laitaa, että kun niin suuri omaisuus on kiinni toisen asioissa, niin ei pidetä silmällä! Mokoma kirottu —" hän vaikeni äkkiä ja tiedusti mitä kummastuneimpana: "Mihin te naimisenne sitte perustatte —?"
Mary oli tuntenut itsensä loukatuksi sydänjuuria myöten jo aikoja ennen tätä kysymystä. Hänen läsnäollessaan noin käyttäytyä, hänen kuultensa noin puhua isästä! Kuitenkin hän vastasi mitä kauneimmin hymyillen ja veitikkamaisesti: "Sinuun, Klaus setä!"
Tämän ällistystä ei voi kuvata. Mary yritti sitä hillitä, ennenkuin se purkautuisi, laski pilaa ja käänsi puheen englanniksi, surkutellen Klaus sedän köyhyyttä! Mutta se oli yhtä tehotonta kuin linnunlaulu karhuun. "Se on sen saatanan Jörgenin tapaista", purskahti vihdoin, "keinotella heti minun niskaani!" — Hän harppoi taas pitkin laattiata, entistä vinhemmin: "Ha, haa! Senhän ties jo ennakolta! Kun jokin on hullusti, niin minut siihen avuksi! Tämmöisinä aikoina, kun tuskin ruokaani ansaitsen! Niin hävytöntä en ole ikipäivinäni kuullut!" Hän ei nähnyt Maryä, ei mitään. Tämän pohatan oikut, kiukku, hävyttömyys olivat aina saaneet vapaasti purkautua. "Jörgeniltä pitäisi, totta vie, kieltää sekin, mitä hän nykyään saa minulta! Hän ei tee muuta kuin vaatii lisää! Ja nyt minun muka pitäisi — — ha, haa! Kyllä se on poikaa!" —
Mary istui kalmankalpeana. Koskaan ennen ei oltu häntä nöyryytetty; koskaan ei ollut yksikään häneltä kieltänyt kohtelua, joka soi hänelle etusijan.
Mutta malttiaan hän ei menettänyt. — "Minä hoidan nyt isän tilejä", sanoi hän kylmästi; "niistä näkyy, että sinullakin ja hänellä on yhteisiä asioita." — "Kai, kai", sanoi Klaus setä, pysähtymättä ja häneen katsahtamatta: "Onhan niitä — parin sadan tuhannen verran. Mutta jos tilejä hoidat, niin kai myös näet, etteivät ne paperit näinä aikoina tuota juuri mitään." — "Nyt sinä liioittelet", vastasi Mary. "Vai niin, mitä sinä aiot niillä?" kysyi ukko ja pysähtyi, huudahtaen sitten kuin aavistaisi asian: "Onko Jörgen pyytänyt sinua ne myymään?" — "Jörgen ei ole minulta mitään pyytänyt", sanoi Mary ja nousi.
Hänen siinä seistessään kalpeana, pitkänä, komeana ja rohkeasti silmäilevänä masentui Klaus setä kokonaan. Tämä vaan tuijotti. Mary sanoi: "Surkuttelen, etten ole ennen tiennyt, mikä sinä olet." Kaikki etevämmyys haihtui Klaus sedästä, hän tyhmistyi ja jäykistyi. Hän ei kyennyt vastaamaan, eipä liikahtamaankaan. Hän päästi Maryn lähtemään. Ja tätä hän vähimmin halusi! Akkunasta hän katsoi Maryn jälkeen, näki hänen kiitävän sivutse läheistä toria kohti. Olipa Mary kaunis ja ylpeä! Ihan ilmestys!
— Kun Jörgen vähää myöhemmin tuli noutamaan Maryä tai oikeammin jäämään sinne hänen kanssaan päivälliselle — sillä päivälliskutsusta hän ainakin oli varma —, sai hän vastaansa saman ryöpyn kuin Mary ja lisääkin, kun Klaus setä nyt oli itseensä suunnattoman tyytymätön. Se oli nyt Jörgenin sovitettava. "Mitäs pirua sinä et itse tullut? Vai etkö uskaltanut? — Ja sitten sinä aiot saada hänen myymään osakkeita nyt, kun niillä ei ole mitään arvoa. Kirotun kevytmielinen köntys sinä oletkin aina ollut." — Klaus setä oli väärässä; mutta Jörgen tunsi hänet, hän tiesi, ettei nyt sopinut vastata. Hän kömpi sieltä kuin kontaten ja saapui Maryn luo surkeampana kuin sinä päivänä, jolloin Mary hänet tapasi ylängöllä tuijottamassa kadotettuun paratiisiin. Itse oli Mary itkenyt harmista ja pettymyksestä; mutta hänessä oli jousta; nyt se ponnahti toisaalle! Puoli tuntia sitten vallinneesta voitontunteestaan he olivat romahtaneet niin rutosti, että kun lisäksi tuli Jörgenin nolous, se kaikki kääntyi nauruksi! Mary nauroi niin hillittömästi, niin myrskyävän vapaasti, että se ihan paransi Jörgeninkin. Neljännestunnin päästä olivat molemmat nuoret ulkona, mennäkseen tilaamaan mainion päivällisen samppanjoineen. Sill'aikaa kun sitä valmistettaisiin, aikoivat he lähteä kävelylle. Mutta heti kun he pääsivät ulos ihanaan, raittiiseen ilmaan, piti Jörgenin palata telefonoimaan Krogskogeniin, että he tulevat kävellen sinne päivälliselle! Matka kestäisi hyvinkin kaksi tuntia, pitkin uutta rannikkotietä; siitä tulisi ihana retki!
He kiirehtivät; kirkas syyspäivä oli viileä pirteine tuulineen — oikea kävelyilma.
Rantatie leikkasi kaikkien nienten poikki; he ikävöitsivät päästä tuohon alituiseen vaihteluun rannasta vuorelle, vuorelta rannalle. Meri tummansinisenä, täynnä laivoja purjeineen ja savupatsaita taaempana. Tänään oli sunnuntai, siksi myös useampia huvipurjehtijoita; ne hiiviskelivät salmien välitse ja tohtivat avomerellekin.
Reippaasti käyden olivat nuoret pian päässeet kaupungin tiheämmästä osasta. Tuossa oli kaunis pieni talo puutarhassa. "Kenenkä tuo on?" kysyi Mary; se näytti niin hauskalta. "Se on lääkärin, neiti Röyn", vastasi Jörgen innokkaasti. "Minähän olen harmissa ja pettymyksessä unhottanut sanomasta, että tapasin kaupungissa Frans Röyn!" Huomaamattaan Mary pysähtyi. Tahtomattaan hän punastui. "Frans Röyn?" kysyi hän ja ihmetteli. Sitten hän lähti, ennenkuin sai vastausta. "Hän on täällä valvomassa satamarakennusta. Tiedät kai, että Irgens on kuollut." — "Insinööri? Onko hän kuollut?" — "Ja nyt sanotaan, että kapteeni Röy tulee hänen sijaansa." — "Onko siinä työtä hänen vertaiselleen miehelle?" — "Niin kysynee monikin. — Ihmetellään, mitä hän tekee täällä?" nauroi Jörgen. Mary katsoi häneen ja hän Maryyn. Sitten hän astui Maryä lähemmä: "Mutta nyt hän myöhästyy." Hän oli näihin sanoihin odottanut ymmärtävää silmänluontia, jossa ehkä kimaltelisi hieman onneakin. Mary astui edelleen, katsomatta häneen, myöskään mitään sanomatta.
Silloin he olivat kauan vaiti. He kulkivat nopeasti. Syystuuli vilvoitti. Sitten Mary kääntyi Jörgeniin päin ilahuttaakseen häntä: "Tiedätkö, Jörgen, että isällä on kaksisataa tuhatta sijoitettuna Klaus sedän asioihin?" — "Niitä on puolikolmatta sataa tuhatta", vastasi Jörgen. Mary hyvin hämmästyi, — ensin siitä, että Jörgen tiesi asian, toiseksi noista viidestäkymmenestä tuhannesta. "Klaus setä itse sanoi kaksisataa tuhatta." — "Niin, mitä isälläsi on hänen liikkeissään ja laivoissaan. Mutta äskettäin ennen sairastumistaan hän lähetti sedälle viisikymmentä tuhatta, mikä oli jäänyt joutilaaksi." — "Mistä sen tiedät?" — "Setä on sanonut." — "Minä en ole sitä huomannut." — "Vai et, isäsi on kai jättänyt sillä kertaa sen merkitsemättä; olihan se hänen tapansa. Sitäpaitsi" — tässä Jörgen hidasteli — "tiedätkö sinä isäsi kaikkia varoja?" Mary ei tahtonut siihen vastata, hän tiesi, että kysymys oli ratkaisematta. Mutta kuinka Jörgen saattoi —? Ehkä rouva Dawesin kautta? Ainakin oli Mary iloinen. Hän oli seisahtunut, haluten sanoa jotakin. Mutta tuuli liehutti hänen hameitaan, hajoitti hieman hänen tukkaansa ja lennätti huivin syrjään: "Kuinka hurmaavan näköinen sinä olet!" huudahti Jörgen. — "Mutta eihän meillä siis ole mitään estettä, Jörgen?" — "Voisimme mennä naimisiin, sitäkö tarkoitat?" — "Niin!" ja Mary riensi eteenpäin. — "Ei, kultani, nyt eivät osakkeet tuota melkein mitään." — "Mitäs sillä väliä? Pidetään me vaan puoltamme, Jörgen!" Mary säteili terveyttä ja rohkeutta. "Ilmanko sedän suostumusta?" kysyi Jörgen alakuloisesti. — Mary taas pysähtyi: "Tekeekö hän sinut perinnöttömäksi?" — Vastaamatta suoraan Jörgen sanoi raskaasti: "Kunpa tietäisit, Mary, mitä minä olen kestänyt sedän puolelta. Ihan siitä alkaen, kun hän otti minut luokseen. Millä hän on minua kiusannut. Mistä hän on kimppuuni käynyt. Tähän päivään asti on minua kohdeltu kuin kelvotonta koulupoikaa. Hänen paha sisunsa on aina minuun purkautunut." Hänen kasvoissaan yhtyi sellainen määrä onnettomuutta ja katkeruutta, että Mary ihan itsestään virkkoi: "Jörgen parka, — nyt minä alan ymmärtää!" He kulkivat edemmä. Mary harkitsi, että Jörgenin hillitsemiskyky oli kovassa koulussa opittu; siellä hän oli oppinut myös salaamaan itseänsä. Hänen sitkeyttään täytyi Maryn ihailla; mitä hän olikaan kestänyt! Entä hänen soittonsa! Se oli ollut hänen lohdutuksenaan. Nyt Mary ymmärsi hänen tavattoman kohteliaisuutensa. Ymmärsi hänen tunteellisuutensa. Hän ymmärsi, miksi Jörgenistä oli tullut niin ankara ja tarkka niihin nähden, jotka joutuivat hänen käskettävikseen.
Mary huomasi olevansa ehkä itsekin syypää siihen, että Jörgenin oli ollut niin ikävä. Jörgenin pitkällinen, salattu rakkaus häneen oli vaan lisännyt taakkaa; sillä hän ei ollut Jörgenille antanut ainoatakaan rohkaisevaa sanaa; päinvastoin. Ihmekö siis, että Jörgen lopulta oli kuin lumottu? "Jörgen parka!" sanoi hän toisen kerran ja tarttui hänen käteensä. Ensimäinen lemmenosoitus, mitä Mary vielä oli hänelle suonut. Hänen täytyi kohta taas päästää Jörgenin käsi, estääkseen hameensa helmoja nousemasta, sillä niemen kohdalla kävi vinha tuuli, ja ihan heidän alapuolellaan näkyi purjevene. Sieltä tervehdittiin ja he vastasivat. Olipa nyt raikas päivä, läikkyvän sinisenä kimalteli vuono punaisine lippuineen.
Kun he tulivat lahdelle, kysyi Mary: "Luuletko todella, että hän tekee sinut perinnöttömäksi, jos menemme naimisiin?" — "Meillä ei ole mitään, minkä turvissa menisimme naimisiin, kultaseni!" — "Voimmehan myydä ne osakkeet", sanoi Mary rohkeasti. "Vai niin, jos naimisiin päästäksemme teemme sen tempun, että myymme nyt kun niiden arvo on alhaalla, kyllä hän silloin varmasti kieltää minulta perinnön." — Mutta Mary ei tahtonut heittää asiaa: "Entä metsämme?" — "Se saa kasvaa vielä monta vuotta." — Olipa hän hyvin selvillä, tuo Jörgen! Harkinnut kaikki tyyni!
He saapuivat rantatielle, joka vei viimeiselle, Krogskogenin läheiselle niemelle. Siellä oli vanha omituinen lappalaiskoira; Mary oli sen kanssa hyvissä väleissä. Haukkuihan se aina hiukan, kun joku lähestyi, ehkä se näki huonosti; mutta heilutti heti häntäänsä, kun vainusi tuttua väkeä. Tänään se ihan raivosi.
"Hyvänen aika", huudahti Mary, "sinuunko se on niin suuttunut?" Jörgen ei vastannut, vaan koppasi maasta pienen kiven. Sen äkättyään koira kiiti häntä koipien välissä risujen taa, joita oli siinä lähellä. Sieltä se jatkoi soittoaan. "Anna sen olla!" sanoi Mary nähdessään Jörgenin mittailevan heittomatkaa. "Onpa sentään hauska nähdä, eikö se väisty ihan sille kohtaa, minne nyt tähtään", sanoi Jörgen, "ja silloin se saa kiven suoraan selkäänsä." Samassa hän oli heittävinään, koira loikkasi syrjään — sitten vasta hän heitti ja kivi osui ihan koiran selkään. Se ulisi. "Näetkös!" sanoi Jörgen kerskaten. "Ei sitä monikaan niin tarkasti heitä, voin sinulle huomauttaa." — "Ammutko sinä yhtä taitavasti?" — "Ammunko? Yleensä, Mary, kun jotakin teen — sitä tosin ei ole paljon —, mutta säällisesti minä sen toimitan." Maryn oli se myönnettävä. Sitä koirankin raivo etäältä vakuutti.
Oikotiellä kotiin sanoi Jörgen: "Pitääkö sinun mielestäsi kertoa tästä mitään rouva Dawesille tai isällesi?" — "Siitäkö, mitä Klaus setä sanoi?" — "Niin. Se vaan surettaisi heitä. Emmekö voi sanoa, että setä pyysi meitä odottamaan kevääseen asti?" — Mary seisahtui. Sellainen ei ollut hänen mieleensä. Mutta Jörgen ei hellittänyt. "Minä tunnen Klaus sedän paremmin kuin sinä. Hän rupee tätä pian katumaan. Tosin hän ei peräänny, mutta itse sitten ehdottaa jotakin muuta — jotenkin samaa, mitä pyydän sinun sanomaan: — että hän tahtoo meidän odottamaan kevääseen."
Mary oli jo aikoja huomannut, miten hyvin Jörgen tiesi asiat; siksi hän saattoi myöntää, että Jörgen tässäkin kohden oli järkevämpi. Mutta kiertoteihin hän ei ollut tottunut. "Anna minun järjestää!" sanoi Jörgen; "sillä tapaa vanhuksilta säästyy pettymys."
"Mutta mitä minä heille vastaan?" kysyi Mary. — "Mikä on totta, että Klaus setä kihlauksestamme hyvin riemastui, ja että ajat juuri nyt ovat huonot, niin että täytyy odottaa. Onhan asian laita näin." Siihen Mary suostui. Varsinkin kun vanhusten säästäminen oli hänestä niin hyvin harkittua Jörgenin puolelta. Siitä sai Jörgen häneltä vilpittömän kiitoksen — ja taas hänen kätensä. Tätä Jörgen sai pitää ihan portaille asti, vieläpä niitä ylöskin. Hänestä se oli vakuutena suudelmasta eteisessä. Mutta silloin otan kymmenen!
Hän avasi oven ja päästi Maryn ensin sisään. "Kiitos seurasta, Jörgen!" sanoi Mary astuen ohitse ja nyökäyttäen hänelle hilpeänä — ja juoksi portaille ja niitä ylös. Jörgen kuuli hänen menevän huoneeseensa. —
Kuinka varovasti Jörgen sovittikin sanansa kertoessaan retkestä, — vanhuksille se oli paha pettymys. Sekä Anders Krogista että varsinkin rouva Dawesista se oli selittämätöntä, vieläpä jälkimäisestä julmaa. Koko pitkän talven saisi siis Mary olla täällä yksin ja Jörgen Tukholmassa. Voisivat ehkä tavata toisiaan jouluna jonkun päivän, vaan ei kauempaa. Merkillistä kyllä, tämä vanhusten pettymys vaikutti Jörgeniinkin odottamattoman raskaasti. Hän jurotti kuin kipeä lintu. Ei puhunut, tuskin vastaili rouva Dawesille, ei soittanut, vaan valmisteli huomisaamuksi lähtöänsä. Matka oli suoraan Tukholmaan; oli jo määräaika.
Mary yksin oli pirteä. Tuntui siltä, kuin ei koko asia häneen koskisi. Hänelle ei päivä ollut mitään pahaa tuonut; siltä näytti. Se voitontunne, joka hänessä vallitsi siitä asti, kun hän isänsä edessä armollisimmasti julisti heidän kihlauksensa, se ei ainoastaan ollut heikentymättä, vaan entistään suurempi. Hän hyräili käytävissä ja huoneissa, hänellä oli senkin seitsemän puuhaa, ikäänkuin juuri hänen olisi lähdettävä ratkaisevalle ja kaukaiselle matkalle. Illallispöydässä hän laski leikkiä, niin että Jörgeniin tuli levoton tunne, kuin tehtäisiin hänestä pilaa. Lopuksi hän suoraan sanoi, ettei käsittänyt Maryä. Hänestä tuntui, että Maryn pitäisi häntä ennemmin sääliä. Jäihän Mary kuitenkin omaan herttaiseen kotiinsa ja rakkaaseen työhön molempien vanhustensa hyväksi, mutta hän itse —? Nyt hän vihasi sitä, mihin piti ryhtyä, koska se erotti hänet Marystä! Hän katui luopumistaan sotilasvirasta. Hän inhosi Tukholmaa. Hän tiesi, kuinka syrjäytettynä siellä elää nuori mies, joka ei ollut mukana ylemmässä societé'ssa. ja lisäksi oli norjalainen. Hän oli onneton ja purki mieltänsä.
"Kun sinä niin hyvin osasit rippikoulussa, Jörgen, niin tiedät kai, että Jaakop sai kokonaista seitsemän vuotta raataa Raakelin tähden?" — "Vai en muka ole kyllin monta raatanut sinun tähtesi, Mary?" — "Vuosia tuli niin monta, kun sinä aloit niin liian aikaisin. Sinuun on päässyt ikävä tapa — aloittaa liian varhain!" — "Kuinka voi nähdä sinua ja pysyä —? Sinä olet itseäsi vastaan kohtuuton." — "Oli kai sinulla, Jörgen, muita päämääriä kuin saada minut?" — "Kyllä niitä oli Jaakopilla, senkin saiturilla! Ja hänellä oli kuitenkin se ilmeinen etu, että sillä välin sai tavata Raakelia milloin vaan halusi." — "No — kun on odottanut monta vuotta, Jörgen, —" "— niin voi odottaa puoli vuotta lisää? Vai niin, kyllähän sinun on helppo pakista, sinä kun et koskaan ole odottanut. Et vähääkään!" — Mary oli vaiti. "Vai vielä sinä kaupan päälle tahdot minua kiusoitella, Mary? — Minua, jonka (vieläpä sinunkin luonasi!) pitää tyytyä niin laihoihin annoksiin!" — "Valitatko sinä, Jörgen?" — "Valitan niinkin." — "Sinä aloitit niin kovin varhain, muistatko." Mary nauroi. Jörgen kävi hämille, mutta vähän päästä: "Sinä et käsitä, mitä odottaminen on!" — "Ainakin käsitän, että kun saa laihoja annoksia, niin helpommin siihen tottuu." Hän nauroi taas. Jörgen tunsi itsensä sekä loukatuksi että epävarmaksi. Se, joka hänestä oikein piti, olisi tuskin voinut noin käyttäytyä — monikuukautisen eron aattona. Ja kun oli niin kehnot avioliiton toiveet kuin heillä.
He istuivat hetken aikaa Maryn isän luona ja kauemmin rouva Dawesin huoneessa. Jörgen oli hiljaa, puhumatta mitään. Mutta Mary oli hilpeä. Rouva Dawes katseli heitä ihmetellen. Hän kääntyi Jörgenin puoleen: "Poika rukka, sinun pitää tulla tänne jouluksi!" Mary vastasi hänen puolestaan: "Eva täti, joulunahan Tukholmassa on hauskinta."
Äkkiä Mary nousi ja sanoi hyvin odottamatta "hyvää yötä!" ensin Jörgenille, sitten rouva Dawesille. "Minä olen matkasta väsynyt, ja minun pitää nousta aamulla varhain saattamaan Jörgeniä."
Jörgenistä tuntui tämä odottamaton poistuminen ennakolta harkitulta metkulta. Mary tahtoi päästä sanomasta hänelle jäähyväisiä kahdenkesken käytävässä. Jörgen päätti kostaa. Sitä hän osasi.
Rouva Dawes tahtoi tietää, oliko heidän välillään sattunut mitään? Jörgen kielsi. Hän ei uskonut Jörgeniä, jonka täytyi vakavasti toistaa olevansa mistään tietämättä. Mutta apeuttaan Jörgen ei voinut salata. Hän ei jaksanut edes viipyä siellä, vaan lähti. Käytävässä oli vastoin tapaa ihan pimeä. Hän hapuili ovellensa. Vasta kun hän oli sytyttänyt valoa huoneessaan ja tahtomattansakin kuunnellut, eikö Marystä olisi mitään elonmerkkiä, johtui hänen mieleensä, että hänen ovensa lukko oli korjattu äänettömäksi. Aamulla se oli kitissyt. Aivan vähäisen, mutta kitissyt kuitenkin. Koskaan hän ei ennen ollut tavannut tämänlaista taloa, jossa pieninkin vika heti korjattiin. Vaikka oli sunnuntai. Hän ei voinut toivoa suurempaa onnea, kuin saatuaan kaikki reilaan palata tänne, levähtää täällä ja eleskellä täällä niin kauan ja sillä tapaa kuin hänen sisin pyrkimyksensä elämän nautintoon kuvitteli. Oli siis kestettävä. Mukaannuttava Maryn mielialoihin nyt, kuten ennen sedän. Kunnes hänen aikansa tulisi! —
— Hän oli riisuutumassa, kun ovi ääneti aukeni ja Mary astui huoneeseen yöpuvussaan. Ylevänä, huikaisevan kauniina. Hän veti oven kiinni ja astui lampun luo. "Sinun ei tarvitse odottaa, Jörgen!" Mary sammutti lampun. —
YKSIN
Seuraavana aamuna Mary nukkui liian kauan. Hänet herätti laulu ja soitto. Ensin puoliunessa, sitten tulvaavien muistojen lävitse hän varmasti kuuli Jörgenin äänen. Tämä lauloi piaanon säestyksellä, akkunat avoinna varhaisena aamuhetkenä. Hänen heleä, riemuitseva tenorinsa kaiutti ilosäveliä Marylle.
Pian, pian sai Mary yllensä; muuten myöhästyisi saattamasta Jörgeniä laivalle. Kiireisessä puuhassa hänen mielensä yhä valveutui, ja sitä valtavammin ryntäsivät ajatukset Jörgeniä ja tämän rajua riemua kohti. Jörgenin sydämellistä, läpi sielun ja aistien tulvivaa kiitosta, sitä hän tahtoi nauttia ihan läheltä! Että Jörgen voittoriemussa nostaisi ja kantaisi häntä elämänsä ruhtinattarena. Vapaasta itsevaltiudesta oli Mary hänelle suonut elämän korkeimman palkinnon. Nyt Jörgen oli palkittu pitkällisestä vaivastaan! Ennakkoluulottomasti ja tinkimättä. Tunsihan Mary hänet nyt, tiesi pienimpään seikkaan saakka, millaiselta Jörgen näyttäisi, miten Jörgen käyttäytyisi saattaakseen hänet onnelaansa. Siksi Maryn rinta nyt paisuen ikävöi Jörgeniä. Kunnioitusta ja kiitosta hän kaipasi!
Pienen hollantilaisen työhuoneen läpi hän tuli sinisessä aamuhameessaan ja tarttui ovenripaan astuakseen musiikkisaliin, joka oli lahden puolella; mutta hänen oli seisahtuminen henkäisemään, niin jännittynyt hän oli. Sillä aikaa hän nautti kuulleessaan salista Jörgenin voittoriemua. Niin viehättynyt oli Jörgen omasta laulustaan, että Mary pääsi ihan hänen lähelleen, ennenkuin Jörgen huomasi. Tämä nosti katseensa, säteilevänä, — kohosi hitaasti seisaalle, hiljaa kuin juhlaan. Jörgen ei tahtonut häiritä mielialaa, avasi sylinsä Maryä kohti, veti hänet puoleensa, suuteli kunnioittavasti hänen hiuksiaan, silitteli sitä poskea, joka oli esillä, verkalleen, varovasti; hän tahtoi peittää ja suojata. Auttaa häntä miehekkäällä lempeydellä pääsemään siitä hävyn tunteesta, joka Maryssä tietysti oli. Jörgen oli kerrassaan hellä ja tyynnyttävä. — —
"Kyllä meidän nyt jo pitää rientää syömään", kuiskasi Jörgen ystävällisesti hänen korvaansa, vielä kerran suudellen hänen kaunista tukkaansa, hengittäen sen hyvää tuoksua. Sitten hän otti Maryä vyötäisiltä hiljaa, mutta johtaen. Melkein ovella hän kysyi hillitysti: "Olet kai nukkunut hyvin, kun tulit niin myöhään?" Hän avasi isällisesti oven vapaalla kädellään ja katsahti Maryyn myötätuntoisesti, kun ei saanut vastausta. Mary oli hyvin kalpea ja aivan hämillään. "Suloinen tyttöseni", kuiskasi Jörgen.
Pöydässä Jörgenin huomaavaisuudella ei ollut määrääkään, varsinkin kun Mary ei huolinut ruoasta. Mutta aika oli täpärällä, Jörgenin täytyi huolehtia omasta syömisestään, niin ettei ehditty paljoa puhua. Mary ei virkkanut sanaakaan. Mutta hänestä Jörgen näkyi pitelevän kahvelia ja veistä uudella valtaherrallisella tavalla. Samaan malliin, kuin Jörgen nyt hänelle puhui ja häntä katseli. Jörgen nähtävästi tahtoi häntä rohkaista. Sen perästä, mitä eilen oli tapahtunut. Maryn teki melkein mieli tarttua lautaseen ja paiskata se niine hyvineen vasten Jörgenin silmiä!
Jörgenin voittolaulu tarkoitti häntä itseänsä! Voitto hänen omaa ansiotansa!
Pöydällä oli viinikarahvi joka ateriaksi. Jörgen joi hitaasti kokonaisen suuren lasillisen, pyyhki suutaan, nousi ja lausui arvokkaasti: "anteeksi!" — Sitten ovesta: "Pitää katsoa, onko poika tuonut matkalaukkuni".
Kohta hän taas tuli ruokahuoneeseen. "Aika joutuu", — hän sulki oven ja astui nopeasti Maryn luo, joka nyt seisoi akkunan ääressä. Jörgen veti hänet nyt reippaasti syliinsä ja alkoi suudella… "Ei enää sitä!" sanoi Mary yhtä itsevaltiaasti kuin ennen ja kääntyi poispäin. Mary astui ylpeästi eteiseen, otti nutun, jota palvelustyttö kiirehti auttamaan hänen päälleen, valitsi hatun, katsahti, millainen sää oli, ja otti sitten päivävarjon. Tyttö avasi ulko-oven, Mary meni reippaasti ulos, Jörgen perässä mitä kipeimmin loukkaantuneena. Jörgen ei tiennyt mitenkään rikkoneensa.
He kävelivät hetken ääneti. Mutta Maryn mieli kiehui niin, että kun hän vihdoin muisti levittää päivänvarjonsa, hän oli vähällä sen hajoittaa. Jörgen näki sen.
"Kuuleppas", sanoi Mary — ja hän tuntui saaneen uuden äänen: "Minä en välitä kirjeenvaihdosta. Enkä minä osaakaan kirjoitella kirjeitä." — "Etkö siis tahdo, että sinulle kirjoitan —?" Jörgenkin puhui uudella äänellä. Mary ei vastannut eikä katsonut häneen. "Mutta jos jotakin sattuisi —?" sanoi Jörgen. "No niin, silloin —! Vaan onhan sinulla sitäpaitsi rouva Dawes."
Ikäänkuin tämä ei riittäisi, Mary lisäsi: "Et kai sinäkään, Jörgen, ole mikään erinomainen kirjeiden kyhääjä, niin ettei tässä mitään mene hukkaan."
Jörgenin teki ihan mieli lyödä.
Sattuipa sitten vielä, että tuo vanha, omituinen lappalaiskoira oli laiturilla saattamassa jotakuta kotiväestään. Heti kun se äkkäsi Jörgenin, alkoi rähäkkä. Siinä ei auttanut mikään, vaikka sitä kuinkakin hätistettiin ja vaiennettiin.
Kaikki kääntyivät tulijoihin päin. Jörgen oli kohta kumartunut ottamaan hyvän kiven, ja Mary oli hiljaa pyytänyt häntä jättämään sikseen. Juuri silloin läheni höyrylaiva, kaikkien huomio siirtyi sinne, koirankin, ja tätä hetkeä Jörgen oli varronnut iskeäkseen kiven ihan sen niskaan, niin että se ulisi. Sitten Jörgen heti kääntyi Maryn puoleen ja nosti hattuansa, kaunein hymynsä huulillaan, tuhannesti kiittäen vieraanvaraisuudesta tällä kertaa!
Maryn ei auttanut soveliaisuuden vuoksi muu kuin seistä, kunnes laiva lähti; täytyipä hänen pari kertaa heiluttaakin päivänvarjoansa. Hymyillen ja voitollisesti tervehti Jörgen laivasta, huiskuttaen hattuansa leveissä kaarissa.
Kuinka raivoissaan Mary oli! Vaan tuskinpa Jörgen vähemmän.
* * * * *
"Hänenhän olisi pitänyt heittäytyä tomuun minun edessäni ja suudella hameeni alinta saumaa!" Tämä tunne oli Maryssä.
Eilisillasta asti oli häämöittänyt mielessä jotakin epähienoa. Jörgen ei tahtonut häntä päästää! Maryn piti turvautua viekkauteen ja sulkea häneltä ovensa. Mutta hän selitteli sitä sairaloiseksi seuraukseksi Jörgenin pitkällisestä kaipuusta; siitä oli tullut riivausta.
Nyt ei enää voinut epäillä! Ainoastaan "täysin kokenut" saattoi ottaa asian tuolta kannalta. Hänet oli petetty! Se, mikä hänessä oli parhainta, hänen hienointen vaistojensa suojelemaa ja hellimää, se oli houkuteltu inhottavaan erehdykseen.
Hän taisteli ja tappeli tämän kanssa koko päivän. Kavalletuksi ja raiskatuksi hän itseään nimitteli. Ensin hän sysäsi syyn niskoiltansa. Sitten hän sen omisti kokonansa ja tuomitsi itsensä kelvottomaksi elämään. Hän ei tehnyt muuta kuin erehdyksiä, hän kavalsi itsensä. Toisinaan hän sanoi: tässä on ollut väkivaltaa minua vastaan, vaikka vapaasta tahdosta antauduin! Toisinaan taas: Tämän alkusyy on varmaankin aikaisempi, enkä voi sitä selvittää.
Kuinka siunattua, että hänen huoneensa oli koskematon ja puhdas!
Viereiseen hän ei tahtonut astua eikä sitä nähdä.
Itse Jörgeniä hän ei tahtonut omistaa! —
Mutta pysyisikö Jörgen vaiti? Siitä hän oli varma. Jörgenissä ei ollut sen tapaista vikaa; muuten olisi hänkin jotakin kuullut. Vaan että oli olemassa ainoakaan ihminen, joka tiesi —! Hän itki suuttumuksesta ja voimattomuudesta. Se riistäisi häneltä elämänhalua. Se ahdistaisi kuin painajainen. Varsinkin milloin hän oli ylimmillään.
Tavata Jörgeniä hän tahtoi! Sanoa hänelle, millaiseksi oli hänet luullut, — ja mikä mies hän oli. Kenen luo hän oli luullut menevänsä, — ja kenen luo hän joutui. Jörgen ei saisi voitosta riemuita. Mutta siksi oli tarpeen tuntea Jörgenin elämää. Keneltä uskaltaisi kysyä, ken sitä tuntisi? — —
Herätessään seuraavana aamuna hän oli paremmin selvillä. Ensiksikin siitä, miten hänen oli hankittava täydet tiedot Jörgenistä; se piti toimittaa aina kun tilaisuutta sattui, niin ettei kukaan huomaisi. Samoin hän tajusi, että ero Jörgenistä ja sitä valmistava yhtymys oli siirrettävä toistaiseksi — etenkin vanhusten vuoksi. Toinen ja paljoa tärkeämpi asia oli: taas järjestää kuntoon oma elämänsä, päästä siitä painostavasta ilmasta, joka oli hänet vienyt turmioon. Tässä oli vain yksi ura: ryhtyä työhönsä, harjaantua siihen ja saada uutta rohkeutta työn tuloksista.
Työtä ja velvollisuudentuntoa! Hän kohottautui käsivarttensa nojaan ikäänkuin jäljitellen mielensä nousua. Seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä laattialla, ollakseen valmiina. —
Ne 50,000 kruunua, jotka hänen isänsä niin äskettäin oli jättänyt Klaus sedälle ja joita hän ei ollut mistään tileistä löytänyt, eivätköhän ne viitanneet siihen, että hänen isällään oli säästöjä Amerikassa — ulkopuolella veljensä liikettä? Että ne osinkorahat, mitä hän ei ollut kuluttanut, oli sijoitettu sinne arvopapereihin? Että 50,000 oli äskettäin joutunut vapaaksi ja lähetetty tänne?
Siitä asti kun Jörgen toissapäivänä mainitsi nuo 50,000, ei Mary ollut kaiken muun keskellä saanut niiltä rauhaa. Hänen täytyi tarkastaa isän amerikalainen kirjeenvaihto; sieltä se kai ilmenisi. Mutta hän ei tavannut mitään, — kunnes avasi erään lippaan, joka oli lykätty kirjahyllyn alle ja jonka avain oli isän rahakukkarossa. Mary tunsi matkoilta tämän lippaan, vaan ei ollut koskaan tiennyt, mitä siinä oli. Siellä oli koko amerikalainen kirjeenvaihto, siellä oli myös siihen kuuluvat tilit. Näytti siltä, että isä oli hänen äitinsä ajoilta saakka pitänyt tätä omaisuutta ja kaikkea siihen kuuluvaa muusta erillään. Mutta tästä oli varmaankin melkoinen osa jäänyt säästöön, vaikkapa pääoma, miljoona dollaria, oli menetetty. Mary joutui kuin kuumeeseen. Hänen isänsä oli kaiketi käsittänyt kirjeen niin, että muka kaikki, mitä hän Amerikassa omisti, oli hukassa. Samoin olivat hän ja muutkin käsittäneet.
Saatuaan tämän päähänsä hän meni taas puhuttelemaan isäänsä. Hän selitti perinpohjin ja sanoi heti matkustavansa Amerikaan ottamaan asiasta selkoa. Isä säikähti, mutta tajusi pian, että niin oli pakko menetellä, ja myöntyi.
Rouva Dawes ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän älysi, että syynä oli jokin, mistä Mary pyrki vaihtelulla eroon. Mutta Maryn olennossa ja hänen esityksessään siitä, mitä oli keksinyt, oli jotakin kiivasta, vastustamatonta. Siksi rouva Dawes lausui vaan joitakuita hiljaisia muistutuksia myrskystä merellä tähän vuodenaikaan. Kolmen päivän päästä Mary, mukanaan englantia osaava palvelustyttö, oli matkalla Amerikaan. Kyllä hän löytäisi, sanoi hän, sen, joka voisi hänelle antaa arvokasta apua. Tunsihan hän niin monta.
Kaikki sujui mielen mukaan. Vajaassa puolessatoista kuukaudessa hän ehti palatakin. Hän oli saapunut Amerikaan ihan viime hetkellä. Sillä juuri silloin oltiin käymässä oikeutta siitä, että Anders Krog muka oli kaikilla varoillaan ollut veljensä yhtiömiehenä, vaikka hän oli jättänyt vaan sen summan, joka oli liikkeessä kiinni.
Tämän sai hän todistettua.
Menestys rohkaisi häntä. Miksi ei menisi edemmä? Tässä hänellä oli pääomaa toimintaansa, ja hänessä oli suuri halu ryhtyä asiaan käsiksi. Myös metsänhoitoon! Eikö hän sitä voisi oppia yhtä hyvin kuin joku muukin? Kaksinkertaista kirjanpitoa? Liekö se niin vaikeata? Hän aloitti heti.
Anders Krog näkyi toipuvan siitä alkaen, kun Mary palasi kotiin.
Varmuus siitä, että oli pelastettu se omaisuus, joka hänellä oli
veljensä konkurssipesän ulkopuolella, tuotti hänelle paljon iloa.
Maryn tulevaisuus oli hänelle niin kallis.
Sitä vastoin rouva Dawes ilmeisesti heikkeni. Tässä toimeliaassa, lepäämättömässä naisessa ei enää näyttänyt olevan voimia. Jörgeniäkään hän ei tiedustellut; kirjeenvaihtonsa hän oli jättänyt.
Mary hoiti taloa yhdessä voudin kanssa ja omaisuutta erään liikemiehen avulla. Sen ohella hän hankki itselleen opetusta ja lueskeli. Kahdesti viikossa hän kävi kaupungissa.
Näin jouduttiin marraskuuhun. Silloin Anders Krog sai kirjeen Kristianiasta läheiseltä sukulaiselta, rikkaalta mieheltä, jonka ainoa lapsi, nuori neito, oli nyt kihlautunut. Hän pyysi Margitia tulemaan kaikin mokomin juhliin, joita siellä olisi useampiakin molemmissa suurissa perheissä.
Mary itsekin ihmetteli, että hänessä yht'äkkiä heräsi niin kova halu sinne. Vanha Aatami ei ollut kuollut. Hän rallatteli käytävissä ja sisällä, valmistellessaan itseään matkalle, hän ikävöitsi uusiin ympäristöihin — ja uudestaan ihailtavaksi! Hän etsi siitä hyvitystä! Se hänen täytyi itselleenkin tunnustaa.
Hän ei ollut siellä viipynyt montakaan päivää, kun Anders Krog sai kirjeen, jossa Marylle viritettiin ylistystä mitä voimakkaimmin sanoin. Ei kihlatuista, vaan hänestä oli tullut kaikkien tanssijaisten keskus; ei kihlatuille, vaan hänelle tuli etusija ja suosionosoitukset — varsinkin juuri itse kihlattujen puolelta! Hänen ainokainen kauneutensa, hänen ylevä olentonsa, hänen tietonsa ja hieno käytöksensä tekivät hänestä heidän keskensä unhottumattoman. Heidän oli saatava pitää häntä vielä jonkun aikaa.
Anders Krog lähetti kirjeen rouva Dawesin nähtäväksi, mutta pyysi pian saada sen takaisin; hänen piti se lukea monet kerrat. —
Tämän kirjeen jälkeisenä päivänä oli Mary taas kotona. Hän tuli aamulla hiljaa ovesta isänsä luo, joka pelästyi hänen näköänsä. Hän oli sairastunut, sanoi Mary, ja se kyllä näkyi. Mary ei ollut vain kalpea, hän oli harmaa, silmät uneliaina, puhe raukeata. Hän suuteli isäänsä pitkään ja hellästi, ei tahtonut nähdä isän saamaa kirjettä, ei puhua olostansa juhlissa. Nyt ensin rouva Dawesin luo pariksi minuutiksi, sitten sänkyyn lepäämään.
Hän ei ollut puoltakaan minuuttia rouva Dawesin luona, jonka hän jätti hyvin levottomaksi.
Mary makasi koko päivän, söi illalla hieman ja makasi taas koko yön.
Noustuaan hän oli sen näköinen kuin tavallisesti, reipas ja valpas. Vouti, puutarhuri, emännöitsijä kävivät tekemässä hänelle tiliä, ja hän liikkui pitkin taloa. Sitten hän hymyillen tuli tapaamaan isäänsä, joka hyvin ilostui nähdessään hänet taas entisellään.
Mary tuli hänelle sanomaan, ettei nyt mikään estänyt heitä menemästä kohta naimisiin. Olihan heillä nyt varoja. Isä sai vaivoin selitettyä, että samaa hän oli itsekin tuuminut. Silmät ja toinen käsi sanoivat loput, nimittäin ettei mikään olisi hänestä mieluisempaa.
Mutta kun Mary huomautti samaa rouva Dawesille lisäten, että hänen melkein teki mieli heti lähteä Tukholmaan sitä ehdottamaan (Jörgenin nimeä ei mainittu), sai rouva Dawes kaiken entisen aavistuskykynsä, nousi istualle vuoteessaan ja purskahti rajusti itkemään. Silloin Mary masentui, heittäytyi vuoteelle ja kuiskasi: "Niin on laita, Eva täti!" Hän itki elämänsä katkerimpia kyyneliä. Vaan kun rouva Dawesin murhe siitä eneni, täytyi Maryn nostaa päätään: "Rakas täti, voihan isä meidät kuulla!" — Se hieman hillitsi heitä; mutta rouva Dawes vakuutti itkun halki, että tämä oli ihan kuin hänen oma kohtalonsa! Vasta kun hänen sulhasensa oli saanut hänet siihen, pääsi hän selville, mikä viheliäinen veijari se oli; "mutta silloin meidän täytyi mennä naimisiin". "Siinä näet, lapseni, millaisia me naiset olemme; me emme ikinä opi." —
"Voi, että te satuitte päästämään sen miehen minun elämääni!" valitti Mary. "Minussa oli se vaisto, että hänet oli pidettävä loitolla, mutta te saitte sen turtumaan." Heti perästä: "Ei, ei, älä välitä, Eva täti, en minä teitä mistään moiti. Mitä apua nyt onkaan valituksista? Tässä ei auta muu kuin sulkea silmänsä ja syöstä siihen!"
Siitä oli rouva Dawes ihan samaa mieltä. "Sitten teet kuten minäkin: kun kunnia on pelastettu, eroat hänestä." — "Ei, sitä en tee! Silloin meillä on se, mikä yhdistää. — Voi jumalani!" voivotteli hän tarttuen kiinni vanhaan ystäväänsä ja hilliten puuskauksia lakanalla. Rouva Dawes istui avutonna ja piteli häntä. "Sitä en käsitä", sanoi hän. Silloin Mary nosti päätään ripeästi: "Vai et käsitä? Hän teki sen juuri sitoakseen minut. Hän tunsi minut." Taas hän heittäytyi vuoteelle onnetonna, epätoivossaan. Purkausten välillä tai pikemmin niiden osina kuului: "Tästä ei ole mitään pelastusta! Ei mitään pelastusta!"
Rouva Dawes ei kyennyt, ei rohjennut etsiä sanoja niin suurta murhetta vastaan.
Se sai vapaasti kuohua. Kunnes suuttumus jäähdytti. Rouva Dawes saattoi tuntea, kuinka jokin muu vähin erin pääsi ilmoille. Mary kohotti päänsä, hänen itkeneet silmänsä vihasivat: "Luulin antautuvani gentlemanille. Mutta jouduin keinottelijalle." Nyt hän nousi hitaasti seisaalle.
"Aiotko hänelle niin sanoa, lapseni?" — "En sanaakaan! En mitään, en kerrassaan mitään siihen suuntaan. Sanon vaan, että meidän on mentävä naimisiin."
* * * * *
Kolmen päivän kuluttua Jörgen Thiisille tuotiin kirje ulkoasiain ministeristöön. Se oli Maryltä. "Olen Grand-hotellissa ja odotan sinua ulkona käytävällä tasan kello kaksi."
Jörgen ymmärsi heti, mitä asia koski. Hän lähti kiireesti, sillä kello oli neljännestä vailla kaksi. Vasta portaissa hän oudoksui, että oli yhdyttävä "ulkona käytävällä".
Mary ei tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken huoneessaan.
Se muutti hänen aikeensa. Hän poikkesi asuntoonsa, päästi vankeudesta pienen mustan villakoiran, harvinaisen eläimen, jota hän harjoitteli, sillä se oli vielä penikka.
Kadulla oli lumisohjoa ja kuraa, niin että koira heti käskettiin pysymään käytävällä; täällä oli puhdasta. Parin vallattoman syrjäretken perästä se onnistui; koira pelkäsi hänen hienoa keppiänsä.
Jo kaukaa näkyi Maryn korkea vartalo. Hän seisoi selittäin, linnaa kohti kääntyneenä. Ei ketään ohikulkijaa, ei ketään muuta hotellin edessä. Jörgenin sydän tykytti kovasti; hänen rohkeutensa aleni.
Mary huomasi hänet siten, että koira tuli hänen luokseen aivan kuin hän olisi vanha hyvä ystävä. Hän piti koirista; vaan matkaelämä oli häntä estänyt itselleen hankkimasta koiraa. Ja tämä oli niin virkeä, niin kaunis ja niin hienosti hoidettu, niin hänen makunsa mukainen, että hän ehdottomasti kumartui sitä kohti; samassa hän näki Jörgenin. Mary nousi heti: "Onko tuo sinun koirasi?" sanoi hän, ikäänkuin he olisivat puoli tuntia sitten eronneet toisistaan siinä kadulla. "On", vastasi Jörgen, kohottaen hattuaan kunnioittavasti. Silloin Mary taas kumartui ja taputteli koiraa. "Kuinka suloinen sinä olet! Ja niin hieno! Ei ylös!" — "Ei ylös!" komensi Jörgen vahvemmin. Mary nousi taas. "Minne mennään?" sanoi hän; "minä en ole täällä koskaan ollut." — "Voimmehan kävellä suoraan eteenpäin ja kääntyä sitten tuolla, niin päästään John Ericsonin muistopatsaan luo." — "Jaha, sitä tekee mieleni nähdä." He lähtivät.