Mathias Aleksanteri Castrén

MATHIAS ALEKSANTERI CASTRÉN

Kirj.

A. M. TALLGREN

Kansanvalistusseuran Elämäkertoja 18.

Helsingissä, Raittiuskansan Kirjapainossa, 1913.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
M.A. Castrén
  Ympäristö ja lapsuus.
  Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.
  Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.
  Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.
  Samojedien parissa.
  Kotimaassa 8 kuukautta.
  Toisen kerran Siperiaan.
  Elämän viime vuodet. Kuolema.
  Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys.

Alkusanat.

Joulukuun 2 p. tänä vuonna on kulunut 100 vuotta mainion kielitieteilijän ja tutkimusmatkailijan Mathias Aleksanteri Castrénin syntymästä. On luonnollista, että hänen satavuotispäivänään verestetään mahdollisimman laajoihin piireihin tuon uhrautuvan ja nerokkaan miehen muistoa; 60-vuotisesta haudastaan astuu esiin hänen haamunsa kehottavana ja innostavana.

Saattaa tuntua oudolta ajatella, että suurellekin yleisölle voi olla mielenkiintoista tutustua "kielioppien tekijän" elämään. Mutta tämä elämä on niin vaihteleva, vaaroista, seikkailuista ja yllätyksistä rikas, että se jo semmoisenaan tarjoaa mitä viehättävintä lukemista. Ja kun me vielä tiedämme, että tämä henkilö on ollut kerrassaan ihmeellinen kielinero ja maansa siihen asti kuuluisin tiedemies, joka on monessa suhteessa viittonut tieteelle uusia latuja ja uurtanut uria ennen tuntemattomille aloille, on meillä pienen kansan jäseninä ylpeyden ja rakkauden velvoitus ja oikeutus tutustua suuren kansalaisemme elämään ja saavutuksiin.

Seuraava esitys ei ole mikään itsenäinen tutkielma. Käytettävänäni oleva lyhyt aika ei ole sitä tehnyt mahdolliseksi, ja sen lisäksi annettiin minulle tehtäväksi nimenomaan kuvata tiedemies, tutkimusretkeilijä ja ihminen Castrén suurelle yleisölle, ilman tieteellistä erikoisarviointia. Sen mukaan olen koettanut kirjasen kirjoittaa. Herättäköön se rakkautta heimomme kaukaisiin vaipuviin sirpaleihin, herättäköön se halua työhön, joka on yhtä vapaa itsekkyydestä ja samalla lailla suurten aatteiden palveluksessa kuin Mathias Aleksanteri Castrénin työ oli!

Lähteinä tähän kirjaseen on etupäässä käytetty Castrénin omia teoksia, jotka ovat kootut 6-osaiseen sarjaan "Nordiska resor och forskningar". Mainittuun sarjaan on myös otettu J.V. Snellmanin lyhyt, mutta oivallinen Castrénin elämäkerta. Niin ikään olen hyödykseni käyttänyt Gabriel Geitlinin Muistopuhetta Suomen Tiedeseurassa v. 1853, C.G. Borgin Castrénin elämäkertaa, K.F. Karjalaisen kirjoitusta Omassa Maassa, J.R. Aspelinin ja Otto Donnerin kirjoituksia Valvojassa 1881 ja 1882, E.N. Setälän lyhyttä muistokirjoitusta Finnisch-Ugrische Forschungen'issa ja Valvojassa v. 1901 sekä O.F. Edlundin lämminhenkistä kirjasta M.A. Castrénin elämä ja matkat, mikä suurimmaksi osaksi on lyhennellen suomennettu Castrénin matkakertomuksista, ynnä vihdoin A.J. Sjögrenin kirjoitusta Suomi-kirjassa 1854 M.A. Castrénista. — Runsaasti hyötyä on minulla myös ollut muitten viime vuosisadan suurmiestemme elämäkerroista, Th. Reinin Snellmanista, W. Söderhjelmin ja J.E. Strömborgin Runebergista, E. Nervanderin Fredrik Cygnaeuksesta, Eliel Aspelinin Lauri Stenbäckistä, E. Westin Topeliuksesta, Kn. Tallqvistin Y.A. Wallinista, Lönnrot biografioista sekä Oskar Ranckenin J.R. Bergstadin kuvauksesta ja eräistä pikku kirjoituksista Joukahaisissa, Virittäjässä, Suomen Museossa y.m.

Erikoiset kiitokset pyydän lopuksi saada lausua niille arvoisille henkilöille, jotka ovat minua avustaneet kirjasta kokoonpannessani, erikoisesti professori J.R. Aspelinille, joka on Castrénin muinaistieteellisen perinnön tallettaja ja kartuttaja. Kuvitukseen nähden olen suuressa kiitollisuuden velassa tohtoreille U.T. Sireliukselle ja A.O. Heikelille sekä maisteri K.R. Donnerille, jotka ovat antaneet auliisti käytettäväkseni tutkimusmatkoillaan ottamiaan valokuvia.

Helsingissä 1 p. syysk. 1913.

A.M.T.

M. A. Castrén.

Ympäristö. Lapsuus.

100 vuotta sitten! Kun ajattelee, millaisissa olosuhteissa silloin kasvava ihminen kehittyi ja minkälaisten vaikutteiden alainen hän oli, tuntuu ikäänkuin joutuisi toiseen maailmaan, jossa sivistyksellisen ja taloudellisen elämän pohja oli toinen kuin nykyään. Yhtenä silmiin pistävimmistä eroavaisuuksista sen ja oman aikamme välillä täytyy pitää kaupunkilaisasutuksen suunnattomasti kasvanutta lukumäärää ja merkitystä viime vuosisadan kuluessa, mistä monista erikoisista seikoista se johtuneekaan. Ehkä yleensäkin, mutta ainakin meidän syrjäisessä maassamme, lähentyminen ja keskittyminen joka alalla on huomattavimpia sivistysvirtauksia 1800-luvun kuluessa. Niinpä on meidän syytä muistaa, että sivistyksellisesti maakunnat ovat monessa suhteessa menettäneet eristetyn merkityksensä, sikäli että niiden virkamies- ja porvarissuvut, jotka ennen ovat omalla alueellaan vaikuttaneet, ovat hajonneet pitkin maata, ja että niissä kertyneet pääomat ovat muuttaneet muotoa ja niinikään virranneet toisille tahoille kuin ennen. Suurimpana tekijänä tässä kumoustyössä ovat olleet kulkutiet. Maanteitä, joita koko maassa v. 1800 oli yhteenlaskettuina n. 10,000 km, on nyt kylätietkin lukuun otettuina 4-5 kertaa se määrä, samalla kun kanavat, rautatiet ja höyrylaivalinjat kaikki ovat viime sadan vuoden keksintöä. Kun tiedämme, että n. 100 v. sitten kulettiin esim. Kemin ja Helsingin väliä tavallisesti hevosella ajaen vähintäin viikko, ja että sama matka nyt suoritetaan vuorokaudessa, ja kun ymmärtää, että 100 vuotta sitten tuo matka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin nyt, oivaltaa, miten erilaiset olosuhteet ja ulkoapäin saatavat vaikutteet olivat kuin nyt. Tähän tulee vielä se seikka, että kirjallisuus silloin oli kokonaan toisenlaatuista kuin nyt, että — edelleen pysyäksemme meidän maamme oloissa — Suomessa v. 1813 ilmestyi vain yksi sanomalehti, sekin ainoastaan 152 kertaa vuodessa, että mikään puhelin tai sähkölennätin ei ollut tietoja levittämässä ja että osanotosta valtiolliseen elämään ei voinut paljoa puhuakaan. Kun vielä muistamme, että suomalaista kirjakieltä ei ollut eikä siis suomalaista sivistyskieltäkään, jos kohta se lienee ollut yleisenä puhekielenä maaseutujen pappiloissa ja useimpien kaupunkien porvarisperheissä, lienee jossain määrin käsitettävää, miten erilainen oli ympäristö sillä henkilöllä, joka 100 vuotta sitten oli nuori, ja sillä, jonka kehitysvuodet sattuvat kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolelle Suomessa — olkoonpa sen pohjoisemmissa tai eteläisemmissä osissa, sillä seikallahan ei enää ole ratkaisevaa merkitystä.

Joulukuun 2. päivänä v. 1813 syntyi Tervolan kappelin kappalaistalossa Mathias Aleksanteri Castrén, joka sittemmin oli kohoava Suomen mainehikkaimmaksi tiedemieheksi. Sekä isän että äidin puolelta kuuluu hän pohjalaisiin pappissukuihin, jotka ovat antaneet useita huomattavia miehiä Suomen sivistyselämälle. Niistä kumpikin on vaikuttanut etupäässä Pohjois-Pohjanmaan seurakunnissa ja muistettava on, että pappilat 100 vuotta sitten olivat keskuksia, joissa hoidettiin Turun akatemian perintöjä ja siellä saatuja harrastuksia. Melkein yksinomaan oli laita tällainen Pohjanmaalla, jossa ei suuren reduktsion jälkeen, Kaarle XI:n ajoilta asti ollut aatelia eikä herraskartanoita opillista sivistystä vaalimassa.

Castrén-suku on alkuansa hämäläinen. Sen ensimäinen tunnettu jäsen on Olaus Castrénius, s. 1666 Hollolassa Linnan ratsutilalla; josta suvun nimi on muodostettu (linna = lat. castrum). Hän kuoli sittemmin pappina Pälkäneellä, mutta jo hänen poikansa muutti Pohjois-Pohjanmaalle, jossa suku siitä asti toimi kaikkiaan toista sataa vuotta. Olaus Castréniuksen jälkeläinen neljännessä polvessa oli Mathias Aleksanterin isä, Rovaniemen kirkkoherrana kuollut Kristian Castrén, rovasti Eerikki Castrénin ja tämän ensimäisen puolison Katarina Elisabet Keckmanin yhdeksäs lapsi, syntynyt Pudasjärvellä 17/1 1779. Hän meni v. 1806 naimisiin Susanna Sofia Fellmanin, rovasti Esaias Fellmanin ja Katarina Gisselkorsin tyttären kanssa, ja heidän 13 lapsestaan oli Mathias Aleksanteri kuudes. Sekä isän että äidin suvussa oli ollut opillisia harrastuksia, isä ja äidinisä olivat kumpikin maistereita Turun yliopistosta, isänisä oli julaissut tutkimuksen Pudasjärven pitäjästä, äidinisä Rovaniemen pitäjästä, ja äidin isoisä kertomuksen Kemin Lapin pitäjistä; äidin nuorin veli taas oli kuuluisa Lapin tuntija ja tutkija, muinaistutkija ja luonnontutkija Jaakko Fellman, ja yksi isän veljistä oli kuuluisa Kemin rovasti Mathias Castrén, luonnontutkija ja tiedemies hänkin. Oli siis selvää, ettei Mathias Aleksanterin koti ollut vieras moninaisille sivistysharrastuksille.

Mathias Aleksanterin lapsuusvuodet kuluivat Keminjoen varrella. Hänen syntyessään oli isä Tervolan kappalainen, mutta 9 vuotta myöhemmin muutti hän 4 penik. pohjoisempana olevaan Rovaniemeen kirkkoherraksi appensa jälkeen, jonka äidin — Gisselkorsien suvussa paikka kauvan oli ollut. Täällä Ounasvaaran juurella ja valtavan, koskirikkaan ja kauniin Keminjoen varrella, syrjässä ihmishyörinästä kasvoi ja kehittyi nuori poika. Jo lapsena tottui hän kulkemaan suksilla ja porolla, jo lapsena tottui hän samoamaan pitkiä matkoja lumisten aukeiden yli, jo lapsena tottui hän metsästämään ja kalastamaan ja saamaan ravintonsa etupäässä jokien ja metsien antimista — kaikki tottumuksia ja taitoja, jotka tulivat hänelle korvaamattomaksi hyödyksi hänen myöhemmillä tutkijamatkoillaan, joten hänen myöhempi elämänsä Siperian tundroilla tuli olemaan jatkoa hänen nuoruuselämälleen, eroten siitä vain vaivojen ja kieltäymysten suuruuden, ei laadun puolesta, kuten Snellman kirjoittaa.

Vaikka Castrén kuului vanhaan pappissukuun, emme silti suinkaan saa otaksua, että hänen tiensä olisi ollut tasoitettu ja että hän olisi voinut kulkea sitä suuremmitta ponnistuksitta. Päinvastoin. Siihen aikaan ei säätyero suinkaan ollut niin suuri, kuin valitettavasti usein on nykyään. Castrénin koti oli maalaiskoti aivan samoin kuin ympäristön asujamien, eikä siinä suinkaan ollut kertyneenä suuria pääomia, joiden turvissa lasten kasvatusta olisi ollut helppo toteuttaa ja tulevaisuutta suunnitella. Isällä oli suuri velkataakka kannettavanaan, ja kun hän kuoli v. 1825, jäivät nämä velat kodille perinnöksi. Totta kyllä, että eräät sukulaiset antoivat anteeksi saatavansa, mutta sittekin oli perheen toimeentulo sangen niukka, kun rouva Castrén armovuosien päätyttyä muutti lapsijoukkoineen Ouluun, jossa hänen oli kouluutettava poikansa. Jo pienenä sai niin muodoin nuori Mathias totuttautua kieltäytymään nautinnoista, ja varmaa on, että tämä seikka oli omiaan karaisemaan hänen sekä ruumistaan että vallankin sieluaan. Hänessä kehittyi täten voimakas vastuullisuuden tunne, jota ilman mikään nuori henkilö ei voi kasvaa kunnon ihmiseksi eikä kansalaiseksi.

Ensimäisen opetuksensa sai Mathias kotonaan, ensin isältä, sitte eräältä kotiopettajalta. Mutta kuten juuri mainittu, hän joutui isän kuoleman jälkeen Oulun kouluun, n.s. trivialikouluun. Nämät koulut olivat yleensä 8 vuosikurssiset ja valmistivat ylioppilaita. Oppikurssi oli monipuolinen, käsittäen useita kouluissamme nyt unhoon jääneitä aineita. Mathias Castrénin tulevaa elämäntyötä silmällä pitäen on tärkeä etenkin muistaa, miten lujan pohjan kieliopinnot latinan kieliopin tarkan oppimisen kautta koulussa saivat, ja Castrén oli usein heikompilahjaisten toveriensa ohjaajana. Muita kieliä olivat kreikka, saksa, venäjä ja mahdollisesti vapaaehtoisena ranska. Oppiaineina sen sijaan eivät lainkaan olleet koulun opetuskieli, ruotsi, ei myös oppilasten äidin- ja seurustelukieli, suomi. Ei myöskään luonnontieteitä löytynyt lukujärjestyksessä, mutta tunnettua on, että nuori Castrén jo varhain suurella hartaudella oli oppinut enonsa Jaakko Fellmanin johdolla tutkimaan kasveja ja niin omaksunut itselleen osuuden edellisen vuosisadan suuresta luonnontieteellisestä perinnöstä.

Tällaisesta koulusta, varattomasta, mutta sivistyneestä kodista kaukaa taipaleiden takaa Pohjanmaalta lähti Castrén, lahjakkaan suvun jäsen, v. 1830 keväällä Helsinkiin suorittamaan vasta pääkaupunkiin muutetussa yliopistossa ylioppilastutkintoaan. Suuret eivät olleet nuoren miehen rahavarat. Äiti voi antaa lämpimien kotikutoisten vaatteitten ja muitten matkavarustusten lisäksi ainoastaan 5 hopearuplaa, mutta eräs eno lisäsi matkakassaan 18 ruplaa, ja niin lähti nuorukainen hevoskyydillä toveriensa kanssa avaraan maailmaan. Ylioppilastutkinto 26 p. tammik. 1830 sujui 16-vuotiaalta hyvin, ja niin oli Mathias Aleksanteri Castrén liber studiosus, arvosanalla laudatur, natione Ostrobothniensis, pohjalainen ylioppilas ja vast'edes osakuntansa loistavimpia ja kuuluisimpia nimiä.

Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.

Elämäntehtävän valinta.

Se aika, jolloin Castrén oli tullut ylioppilaaksi, on maamme historiassa ulkonaisesti hiljaista ja kuollutta, mutta silloin tapahtui se sisäinen herätystyö ja kylvettiin se innostuksen siemen, joka seuraavina vuosikymmeninä vaikutti niin suuria, että 1830-luku todella muodostui uusimman suomalaisen historian nuoruusvuosiksi. Valtiollisen suomenmielisyyden kärsittyä ensimäiset kovat tappionsa luotiin 1830-luvulla pohja koko vastaiselle kultuurielämällemme. 1830-luvulla muodostui myöskin suomen kirjakieli, silloin perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julaistiin kansanrunouden aarteita — kaikki maan parhaimmistossa heränneen kansallishengen tuotteita, jotka vuorostaan pian innostuttivat uusia voimia, nimenomaan ylioppilaita, työhön, jollaista ei tässä maassa ennen ollut sellaisella voimalla tehty. Kansallis- ja siihen aluksi eroamattomasti yhtynyt isänmaantunne puhkesi ennen pitkää ohjelmiksi, valtiollisiksi, yhteiskunnallisiksi ja sivistyksellisiksi, ja se onkin aivan luonnollista, koska työ vain näin muodoin saatiin järjestelmällistä ja tuloksellista, mutta tuo isänmaan tietoisuus ei elänyt vain ohjelmissa ja suunnitelmissa, se oli vallannut koko ilmapiirin ja nostanut hehkuvan innostuksen niissä herkissä nuorukaissydämissä, jotka olivat ajan johtavan aatteen omaksuneet. Maan ja kansan kohottaminen — se oli ylioppilasten tunnussana, ei ainoastaan koreana puheenpartena, vaan voimakkaana sisäisenä vaatimuksena.

Olihan isänmaanrakkauden henki, korkea, suuripiirteinen ja kuulakka, rakkaus kansallisuuteen, ei vielä niin paljo sen sosialiseen kuin sivistyselämään, lähestyvän uuden ajan hapuilevan ja etsivän hengen sisältönä ulkona Europassakin. Siellä se ennen pitkää johti epätoivoisiin valtiollisen sorron poistamisyrityksiin ja kansallisiin virtauksiin Puolassa, Italiassa, Belgiassa, Saksassa, Itävallassa. Mutta näissäkin maissa tietoisuus kansallisuudesta aluksi omaksui enemmän halun etsiä kansan henkistä erikoisuutta, halun tutkia kansaa ja sen yksilöllisyyttä, pyrkimyksen syventyä oman kansan muistoihin ja hengen saavutuksiin. Tuo ajansuunta on silloisen n.s. romanttisen hengen ilmaus tai ainakin sen tulos. Mutta tuosta haavemielisestä ja epäkäytännöllisestä pyrkimyksestä kehittyi kuitenkin ennen pitkää todellinen, voimakas kansallispyrkimys, tuo liike ja voima, joka painaa leimansa Europan kansojen sisäiseen ja ulkonaiseen elämään viime vuosisadan keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla.

Tuo kansallinen tuulahdus oli tullut Suomessakin tutuksi jo Turun akatemian loppuaikoina. Siitä kehittyi nyt juuri 1830-luvulla täälläkin se aluksi epämääräinen rakkaus kansaan, maahan ja rotuun, josta äsken mainittiin, ja jossa — vaikkakin harvinaisen vähässä määrin — oli havaittavissa romantiikan epätodellisuushaaveiluja. Ja niin muodostui siitä kultuuria, jolle voi jotain rakentaa, syntyi se pohja, joka kesti ja tulee kestämään aikojen loppuun asti.

Kun ilmassa on joku suuri kuningasajatus, hallitsee se viileällä ja kumminkin lämmittävällä voimallaan jokaista, jossa vähänkään on kaikupohjaa sille, mikä häntä ympäröi. Meidän maassamme ylioppilasnuoriso kulki ja on myöhemminkin usein kulkenut ensimäisenä omaksumassa sitä, mikä ajassa liikkuu. Että näin kävi 1830-luvulla, se on silloisille ylioppilaille mitä suurimmaksi kunniaksi. Eihän ollut olemassa enää ketään suurta vanhaa tunnustettua johtajaa ja tien neuvojaa. Poissa ne olivat, mikä tuonen tuvilla, mikä kaukana syrjäseudulla tai muissa maissa, Porthan, Lencqvist, Ganander, Franzén, Arvidsson, Calonius, eikä ollut kukaan jaksanut nousta tyhjiksi jääneille henkisten johtajain paikoille. Ja kumminkin lähti silloisten ylioppilasten piireistä ilman kasvattajia näihin aikoihin sellaisia vuossataisneroja tai ainakin vuossataisvoimia, kuin Lönnrot, Runeberg, Snellman, Rein, Akiander, Nordström, ja ennen pitkää näiden kasvattamat Topelius, Stenbäck, Wallin ja Castrén. Täytyi todella olla jotain suurta ilmassa ja täytyi tietysti olla jotain suurta noitten miesten sydämissä, ei ainoastaan päässä.

Ei niin, että Castrénilla kohta ylioppilaaksi tullessaan aatteet kansallisuudesta ja isänmaasta olisivat olleet selvillä, kaukana siitä. Sanoihan kerran Fredrik Cygnaeus vanhana muistellessaan yliopiston Turussa olon loppuaikoja 1820-luvulla, että ylioppilasjuhlissa silloin ei koskaan kuultu "sydämestä lähtenyttä sanaa, ei koskaan mitään, joka kehotti pyrkimään yhteiseen päämäärään, hetken innostuttamiseksi, entisyyden muistoksi ja tulevaisuuden toivoksi". Juhlien täytteenä olivat vain remuaminen ja tyhjä ilo; sisällyksettömät huvitukset, juomingit ja tappelut — niissä ylioppilaselämän epävirallinen puoli. Mitenkä olisi tässä suhteessa voinut tapahtua niin yhtäkkinen ja perinpohjainen muutos? Luonnollisesti kuului ylioppilaselämään edelleenkin tuota nuoruuden hurjuutta, mutta juuri tähän aikaan astuu yhä voimakkaammin aate ylioppilaselämään, ja onnellinen oli todella se, joka sen syntyessä ja kehittyessä oli nuori ylioppilas. Sehän oli kehittynyt valmiiksi, ikäänkuin kypsynyt yleisesti vallitsevaksi jo v. 1840 ikimuistettavasta yliopiston riemujuhlasta asti, oltuaan sitä ennen 1830-luvulla pääasiassa pohjalaisten ylioppilasten omaisuutta ja sen keskuudesta lähteneiden ja lähtevien miesten hoivaamana.

Meidän on ollut pakko tehdä nämä yleistä laatua olevat huomautukset, saadaksemme taustan, jota vastaan Castrénin kehitystä on katsottava ja joka tekee hänen elämänsä ymmärrettäväksi. Asian laadusta näet riippuu, että tässä kirjasessa kuvaamme pääasiassa Castrénia yksilönä, joka kehittyi vallitsevien ajansuuntien muodostelemana, emmekä häntä varsinaisesti yksityisihmisenä. Hänestä käyttämämme lähteet kertovat näet etupäässä hänestä kansalaisena ja toveripiirien jäsenenä.

Nuori kuvattavamme ei kuitenkaan aluksi voinut seurata heräävän kansallistunnon ensimäisiä hapuilevia yrityksiä Helsingissä. Taloudellinen riippuvaisuus ja varattomuus pakottivat hänet yhden taloudellisesti ja muutenkin epäonnistuneesti vietetyn lukukauden jälkeen jo keväällä 1830 hakemaan itselleen kotiopettajan tointa, ja sellaisen hän kohta saikin majuri A.F. von Willebrandin luona Uskelassa. Täällä viipyi hän vuoden 1832 alkuun.

Sikäli kuin tiedetään, käytti hän täällä vapaata aikaansa osaksi ruumiinsa voimistamiseen, etenkin metsästykseen, osaksi myös kreikan kielen opiskeluun, joten tuo puolentoista vuoden aika ei opintoihinkaan nähden häneltä mennyt hukkaan. Muuten hän tietysti tällöin virkistyi ja sai valoisamman elämänkatsomuksen, vapaana kun hän sai olla taloudellisista huolista.

Yliopistoon palattuaan Castrén osaksi kävi kiinni opintoihinsa, osaksi ottamaan osaa toveri- ja osakuntaelämään. Asunnon tuli hän saaneeksi Runebergillä. Häntä pidettiin näihin aikoihin ahkerana ja pirteänä nuorena miehenä mutta jonkun verran teräväkielisenä, eikä häntä miksikään aivan erikoiseksi vielä huomattu. Mutta juuri nythän hänen kehityksensä alkoikin. Oltuaan ennen melkein yksistään klassillisten ja itämaisten kielten harrastaja, hän tällöin alkoi lueskella kirjallisuutta, etenkin sellaista, johon Runeberg Helsingfors Morgonbladissansa oli huomiota kiinnittänyt, ja hänen myöhemmistä kirjeistään Siperiasta näkyi, että hänelle olivat käyneet erikoisen rakkaiksi Schillerin, Goethen, Walter Scottin ja Cervantesin teokset. Tietysti ihaili hän yhdessä toveriensa kanssa suuresti Runeberginkin runoja, etenkin Hirvenhiihtäjiä, kuten hänen myöhemmistä Kalevalan luennoistaan selviää. Hän tutki myös innolla filosofiaa, johon hän perusteellisesti syventyi ja johon hän pani paljo arvoa, — millä seikalla epäilemättä on ollut merkitystä hänen kielitieteellisiin tutkimuksiinsa, käsityksiinsä kielten kehityksestä ja kansojen psykologiasta.

Runebergin vuokralaisena Castrén jo varhain joutui tutustumaan ja olemaan läsnä nuorten, yliopistoa lähellä olevain henkilöiden yhdistyksen, "Lauantaiseuran", kokouksissa, joissa hän sai herätteitä, niissä kun keskusteltiin kaikista taivaan ja maan asioista, taottiin Suomen tulevaisuutta ja pohdittiin sen elinkysymyksiä, sekä aatteellisia että käytännöllisiä.

Suuremmassa määrin kuin toveripiiri Lauvantaiseurassa vaikutti Castréniin tähän aikaan kuitenkin eräs piiri nuorempia hänen ikäisiään pohjalaisia tovereita, jotka alinomaa seurustelivat toistensa luona. Sen muodostivat, paitsi Castrénia, sittemmin niin kuuluisa pietistijohtaja, runoilija Lauri Stenbäck, J. Östring, suomenkielensuosija E.A. Ingman, säveltäjä F.A. Ehrström ja tämän nuorempi veli C.R. Ehrström, C.G. von Essen ja Henrik Piponius, ehkä myös ensimäisen suomenkielisen historian kirjoittaja J.F. Cajan. Snellmanin vanhempana lausuman arvostelun mukaan oli seurustelu tässä nerokkaassa piirissä erinomaisen kehittävää ja kohottavaa ja keskustelu oivallisen sattuvaa. Mitä tulee nimenomaan Castréniin, otti hän, joka yleensä tähän aikaan oli umpimielinen, tässä piirissä henkevästi ja vilkkaasti osaa keskusteluihin.

Rinnan näiden vapaiden yhdistysten vaikutuksen kanssa vaikutti Castréniin hänen osakuntansa, jossa tällöin terveet tuulet alkoivat puhaltaa. Oli tapana, että osakuntakokouksissa esitettiin latinankielisiä, v:sta 1834 alkaen E. Stenbäckin alotteesta myös ruotsinkielisiä teesejä, joita joku ylioppilas otti julkisesti puolustaakseen. Ne koskivat milloin mitäkin tietopuolista tai käytännöllistä kysymystä. Sellaisia ajansuunnalle kuvaavia olivat kysymykset: onko mahdollista, että Suomi milloinkaan tulee suomalaiseksi; suomenkielestä tutkintoaineena y.m. Samaa asiaa oli keskustelusta päättäen kosketellut myös Castrénin v. 1834 esittämä kysymys: "onko sivistyneellä kansakunnalla oikeutta pakottaa sivistymätön kansa valtansa alaisuuteen kohottaakseen sitä sivistykseen?" Castrén vastasi kysymykseen myöntäen, verraten tarkotettua suhdetta vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen. Mielipide tulikin kokouksen päätökseksi, sittenkun Snellman oli huomauttanut, että useimpien kansojen sivistys alkuaan oli muukalaista, jos kohta Castrénin mielipiteeltä ei suinkaan vastustajiakaan puuttunut.

V. 1835 syksyllä taas pohjusti Castrén kokonaan toisenluontoisen esityksen, ajan harrastuksia kuvaava sekin: "Jobin kirjan aatteesta". Osakunnan pöytäkirjat kertovat, että esitys "todisti suurta asiantuntemusta ja kypsynyttä harkintaa, joten sitä tyydytyksellä kuunneltiin".

Ylioppilasnuoriso oli tähän aikaan melkoisen vastustusmielistä, eikä se kummaa olekaan, kun silmällä pitää sitä arkuutta, jolla kaikkia vapaita rientoja katsottiin. Elettiinhän yleensä meillä ankarimman taantumuksen aikaa. Se vaikutti senkin, että yliopistonopettajain puolelta pelolla seurattiin kaikkia nuorten vallattomia päähänpistoja ja kaikkea, "mikä voi saattaa yliopiston olemassaolon vaaranalaiseksi". Tunnettuahan on pohjalaisten hyväluontoisen inspehtorin prof. G.G. Hällströmin kehotus ylioppilaille: "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa, milloin vaan näettekään vahdin tai sotamiehen".

1830-luvun alkuvuosina oli tapahtunut viranomaisten ja ylioppilasten välillä pieniä rettelöitä, joilla aluksi näytti olevan hyvin vakavat seuraukset, mitkä kumminkin onneksi torjuttiin. Mielet olivat kuitenkin molemmin puolin ärtyneet ja nimenomaan väitettiin akatemisten isien vainoavan ylioppilasten luottamusmiehiä ja eritoten heikäläisiä kykyjä ja suosivan pelkästään keskitasoja. Niinpä sattui syksyllä 1834, että eräs nuorten mielestä huomatuimpia nuoria kykyjä, A.A. Laurell, oli julaissut dogmaatisen väitöskirjan, jota jumaluusopillisen tiedekunnan enemmistö ei ehdottanut hyväksyttäväksi. Tämä pani mielet kuohuksiin, ja nimettömillä lipuilla kutsuttiin ylioppilaita vastalausekokoukseen yliopistolle. Ylioppilaita kokoontui, puheenjohtajaksi valittiin Yrjö Aukusti Wallin, ja läsnä oleva Castrén kehotti tätä esittämään pohdittavaksi kysymystä Laurellin asiasta. Tarkotus näyttää olleen saada aikaan mielihyvälausunto Laurell'ille ja paheksumislausunto jumaluusopilliselle tiedekunnalle, mutta asiapa ei tullutkaan kokouksessa esille, vaan ryhtyivät osanottajat pohtimaan erästä toista kysymystä. Ennen pitkää saivat viranomaiset kuitenkin selville kokouksen alkuperäisen tarkotuksen, asia ilmoitettiin kurinpitolautakunnalle, ja seuraus oli että 7 ylioppilasta, joukossa useita myöhemmin mainehikkaita miehiä, erotettiin puoleksi vuodeksi yliopistosta. Niiden joukossa oli Lauri Stenbäck, jonka elämälle tämä erotus antoi uuden käänteen, ja myös M.A. Castrén, joka erottamisen johdosta myös menetti nauttimansa pienen yliopistollisen apurahan.

Yliopistosta karkotettuna oleskeli Castrén Lohjan pitäjässä jatkaen kandidaatilukujaan ja nimenomaan tutkien itämaisia kieliä, persiaa ja turkkia. Hänen poissa ollessaan vietti osakunta 17 p. helmik. 1835 vuosijuhlaansa, jossa m.m. C.R. Ehrström esitti karkotettujen toverien maljan ja Topelius luki Snellmanin kehotuksesta kirjoittamansa runon samasta asiasta. Näkee siis kenen puolella nuorison ja toverien mielet olivat. Sen näkee ehkä vielä selvemmin siitä pöytäkirjasta, jota olisi tullut pitää kokouksessa, missä osakunnalle ilmoitettiin erottamisasia. Pöytäkirja mainitsee ainoastaan: "kokous oli sen laatuinen, että siitä ei mitään pöytäkirjaa voi pitää". —

Ristiriidan aiheet akateemisen opettajakunnan ja ylioppilasnuorison välillä eivät kuitenkaan vielä suinkaan loppuneet. Tiedetäänhän päinvastoin, miten ne kärjistyneistään kärjistyivät nimenomaan pohjalaisten keskuudessa. Yliopiston viranomaiset pitivät pohjalaista osakuntaa levottomuuden pesänä ja päättivät jakaa sen kahtia, vaikka tiedettiin, miten vastenmielinen tällainen ajatus ylioppilaista oli ja vaikk'ei heille annettu tilaisuutta asiasta edes keskustella. Mielet olivat kuitenkin tavattomasti kiihdyksissä. Kun jakoasia osakunnalle ilmoitettiin, kysyi M.A. Castrén ainoana puheenvuoron käyttäjänä inspehtorilta, joka oli ollut jakopäätöstä tekemässä, luuliko tämä päästävän pitkällekin "hallitse jakamalla" periaatteellaan. Mitenkä monellaisiin ja pitkällisiin riitaisuuksiin yliopiston konsistorin onneton jakopäätös sittemmin antoi aihetta, nähdään Reinin suuresta Snellmanin elämäkerrasta.

Yksi huomattava ylioppilasrettelö 1830-luvulla ansaitsee vielä ajan kuvauksena tulla mainituksi, varsinkin sen vuoksi, että Castrénilla oli siinä osuutensa. Pohjalainen osakunta oli päättänyt toimeenpanna v. 1839 yhteisen ylioppilasjuhlan marraskuun 9 p:nä, H.G. Porthanin sadantena syntymäpäivänä. Juhlan viettämisen kielsi kuitenkin yliopiston silloinen varakansleri, kenraalikuvernöörin apulainen A.A. Thesleff. Lisäksi kutsuttiin pohjalaisten kuraatori Fredrik Cygnaeus hänen puheilleen, ja häntä uhattiin ankaralla vastuulla, jos juhla kumminkin pidettäisiin. Kun tämä tieto tuli pohjalaisten korviin, pitivät he kohta ylimääräisen kokouksen, jossa valittiin 18-henkinen lähetystö ilmoittamaan varakanslerille, että koko osakunta oli yksimielinen kuraatorinsa kanssa. Lähetystön hommaajana oli ja sen puheenjohtajaksi valittiin silloin jo sangen huomattu Castrén.

Kun lähetystön puheenjohtajan piti varakanslerille esittää lähetystön tarkotus ja hän alotti esityksensä sanoilla: "sen johdosta että ylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin muistoksi", keskeytti hänet varakansleri kiivaasti: "minä sanon herroille, että ei käy laatuun, että herrat toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja; hänen majesteettinsa ei sitä tahdo. Herrat pitäkööt kalaaseja kirjojensa kanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia kalaaseja ja ivata ja pilkata opettajiaan." Castrén koetti puolestaan vastata ja keskustelun kuluessa selitti Porthanin merkitystä ja asemaa maan sivistyselämässä, jolloin varakansleri kysyä tokasi: "No, tuntevatko herrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä?" Kun selitettiin, että hän oli syntynyt 100 vuotta sitten ja aikoja sitten kuollut, sanoi varakansleri Topeliuksen muistelmien mukaan: "mitä herrat siis hänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät, vaan isoisät ovat hänet nähneet. Hän eli toisissa olosuhteissa ja herroilla on paljo julkisempia aikajaksoja juhlittavana". Mitenkä olikaan, lupaa yleiseen ylioppilasjuhlaan ei saatu, mutta sen sijaan pidettiin kuuluisat ja innostuneet pohjalaiset ylioppilasjuhlat, jollaisia osakunta on vuosittain pitänyt Porthanin päivänä. Mitään suurempaa merkitystä ei ylläkuvatulla estely-yrityksellä myös tullut olemaan, mutta se kuitenkin kaikitenkin kuvaa yleistä asemaa ja kuvaa myös toverien luottamusta Castréniin ja hänen osanottoansa osakunnan yhteisiin harrastuksiin. Mitenkä suurta luottamusta Castrén muutenkin toverien keskuudessa nautti, selviää m.m. siitä, että hän 1835 toimitti osakunnan lehteä ja että kun syksyllä 1837 oli valittava 10 sensoria osakuntalaisten elämätä valvomaan, Castrén sai enimmät äänet, ja että hän talvella 1836, kun osakunta kuraatorikseen oli valinnut J.L. Runebergin, oli yksi niistä 4:stä edustajasta, jonka tuli käydä Runebergin luona hänen suostumustaan pyytämässä. — V. 1840 ja 1841 hän vihdoin toimi valittuna pohjoispohjalaisten kuraatorina.

Lienee syytä tässä yhteydessä johtaa mieliin Castrénin harrastusta varsinaisti suomenkielen asiaan. Kuten mainittu ei siihen aikaan vielä ollut varsinaista suomenkirjakieltä, ja tunnettuahan on, että etenkin virkamiessivistyneistä kodeista lähteneet osasivat suomen kieltä joko hyvin puutteellisesti tahi eivät lainkaan. Mitään virallista pakkoa osata suomea ei ollut. Tämä seikka sai C.R. Erhströmin 1 p. toukok. 1834 esittämään pohjalaisosakunnassa keskusteltavaksi ehdotuksen: koska virallisesti ei vaadita taitoa suomenkielessä, kysytään, eikö jotain voitaisi voittaa sellaisen sopimuksen kautta ylioppilasten kesken että kukaan ei saisi erotodistusta osakunnastaan, ell'ei hän ole suorittanut koetta suomenkielessä. Ehdotusta yleisesti kannatettiin ja listalle, niihin saisivat merkitä nimensä ne, jotka sitoutuivat tutkinnon suomenkielessä suorittamaan, kerääntyi koko joukko nimiä. Toisena niistä on Mathias Aleksanteri Castrénin nimi, hänen, josta sitten tuli ensimäinen suomenkielen professorin viran hoitaja Suomen yliopistossa. Teko ei hänelle enempää kuin kellekään muullekaan merkinnyt mitään valtiollista mielenosotusta. Se oli puhtaasti elävän innostuksen ja nuoren mielen isänmaanrakkauden ilmaisu, todistus ylioppilasten kangastelevista tulevaisuuden tehtävistä.

Olemme edellisessä seuranneet sitä osuutta, joka Castrénilla oli osakuntansa ja toveripiirinsä harrastuksissa ja toiminnassa. Me näemme, mitenkä hänen harrastuksensa suuntautuivat eri aloille ja miten hänen kykyänsä käytettiin toverien kokouksissa. Mutta kaiken tämän ohella oli hän jatkanut varsinaisia tutkintolukujansa sillä menestyksellä, että hän 2 p. toukokuuta v. 1836 suoritti kandidaattitutkintonsa, joka siihen aikaan käsitti lukuisia aineita. Castrénilla oli arvosanat latinassa, kreikassa, itämaisissa kielissä, historiassa, kirjallisuudenhistoriassa, filosofiassa, matematikassa, fysikassa, kemiassa, kasvi- ja eläintieteessä. Näistä oli hänellä perinpohjaiset tiedot filosofiassa ja kielissä, joissa hänen tuntemuksensa oli paljoa laajempi kuin tutkintoa varten olisi ollut tarpeen. Hänen ahkeruutensa kuvauksena mainittakoon, että kun hänen ja hänen huonetoverinsa oli määrä jouluiltana v. 1832 saapua Runebergin luo klo 7, ja kun heitä ei vielä klo 8:kaan näkynyt, niin Runeberg meni heitä hakemaan ja palasi ilmoittaen nauraen: "he lukevat kreikkaa!"

Castrén oli aikaisemmin, luovuttuaan aikomuksestaan ruveta papiksi, suunnitellut omistautuvansa itämaisten kielten tutkimukseen. Hän olisi luultavasti päässyt näitten kielten dosentiksi, mikä toimi kyllä olisi ollut palkaton, vaan kumminkin olisi antanut jotain epämääräisiä tulevaisuuden toiveita. Mutta Kalevalan ilmestyttyä suunnitteli hän omistautumista Suomen kansanrunoudelle, muinaisuskonnolle ja kansantieteelle.

Yhtä varmaan kuin Snellman, joka tähän aikaan oli osakuntansa johtava sielu, vaikutti näet Elias Lönnrotin elämäntyö ratkaisevasti Castrénin elämänuran valintaan. Lönnrothan oli keksinyt ne vaatimattomat kultuurimuistot, lahjoittanut kansalle sen kansanrunouden aartehiston, joka kenties voimakkaammin kuin mikään muu pystyi tai olisi pystynyt näyttämään, että Suomen kansan henkisiin kykyihin ja mahdollisuuksiin kävi uskominen, että se ei ollut vain "ihmiskunnan puunrungosta karsittu hengetön ja kuivettunut oksa", joka jo oli tehtävänsä tehnyt raivattuaan viljelyskelpoisiksi Pohjolan karut ja hallanarat maat. Mutta jos kerran, tai sanokaamme: kun kerran asia oli tämä ja kun lisäksi ajanhenki kehotti tutustumaan kansallishenkeen, eikö silloin ollut suuri isänmaallinen tehtävä koettaa etsiä tämän kansan sielua ja muinaisuutta, sen sukulaisia ja heimoa sen kielen ja kielellisten muistomerkkien avulla? Eikö isänmaa nimenomaan tarvinnut tuollaisen työn tekijää, joka olisi välikappaleena antamassa sille sitä uskoa itseensä ja tehtäväänsä, jota aina tuo mukanaan tietoisuus siitä, että on tehnyt jotain, että on ammoin hävinneitten ajanjaksojen vaiheissa kansana suorittanut oman osuutensa ja siis on oikeutettu ja velvoitettu elämään vast'edeskin? On jo itsessään luonnollista, että tällaiset ajatukset epäselvinä tai tarkkapiirteisempinä kajastivat Castrénin tapaisen runollisen miehen mielessä tuossa suurten ajatusten innostuttamassa, isänmaanrakkauden elähyttämässä nuorisopolvessa, ja me tiedämme sen Castrénin omista teoista ja kirjoituksistakin. Mutta varsinaisen suunnan hänen elämälleen antoi kumminkin Kalevalan ilmestyminen. Kirjoituksessaan Kalevalasta Helsingfors Morgonbladissa v. 1836 sanoo hän m.m.: "Millä tavoin ilmenee kiintymyksemme siihen suuripiirteisyyteen ja jalouteen, joka piilee isänmaamme kultuurin hämärissä, ellei sellaisten muistomerkkien pelastamisessa kuin Kalevalan?" Ja vielä v. 1851, muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, jolloin hän yliopistossa luennoi Kalevalasta, hän sanoi tunteneensa tarvista taas palata "tähän ihanaan lauluun, joka minun sielussani sytytti ensimäisen liekin isänmaan kieleen ja kirjallisuuteen".

Tuon harrastuksen tuloksina syntyivät muutamat lyhyet esitykset Kalevalasta, joissa hän tutustutti nuoria tovereitaan monelle ehkä vaikeasti ymmärrettävään Kalevalaan, ja sen tulos oli v. 1841 ilmestynyt ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 500 ruplalla palkitsema oivallinen Kalevalan ruotsinnos, joka kauvan aikaa sekä koti- että ulkomailla välitti Kalevalan tuntemusta. Castrénin oivallinen suomen- ja ruotsinkielen taito ja hänen syvä runollinen vaistonsa tekivät hänen käännöksensä mestarilliseksi. Mutta niin olikin Castrén sitä mieltä, kuten hänen eräs kirjoituksensa v:lta 1838: "yleiskatsaus suomalaisten jumalaisoppiin ja taikuuteen pakanuuden aikana" todistaa, että "Kalevala ei vain isänmaallisista syistä, vaan kirjallisella arvollaankin oli hankkinut Suomelle sijan Europan kirjallisuudessa".

Kalevalasta Castrén piti yliopistollisia luentoja dosentiksi tultuaan kevätlukukauden v. 1841, ja näistä luennoista, jotka ovat painetut hänen koottuihin teoksiinsa, näkee m.m., miltä kannalta hän tähän aikaan ennen Siperian matkojaan juuri Kalevala-rakkautensa perusteella arvosteli suomen kansaa, sen kieltä, kultuuria ja tehtäviä. On muistettava, että luennot pidettiin ennen Snellmanin julkista esiintymistä "Saimassa" ja siis aikana, jolloin suurempaa julkista erimielisyyttä suomenkielen asemaan nähden ei ollut olemassa, jolloin Castrénin esittämät mielipiteet ainakin ylioppilasten keskuudessa tuntuvat olleen melkein yksinvaltiaat. Castrén puhuu Ruotsin ja ruotsalaisten osuudesta Suomen sivistykseen: "He ovat tehneet meidät osallisiksi kristinuskosta ja europpalaisesta sivistyksestä ja he ovat rakastaneet meitä sen vuoksi, että he ovat olleet meidän kasvattajamme. Mutta he eivät ole kehittäneet sitä, mikä meissä on kansallista; he eivät ole ottaneet askeltakaan kehittääkseen niitä voimia, jotka voivat tehdä meistä erikoisen kansan. He ovat päinvastoin koettaneet vakuuttaa meitä siitä, että me heissä ja heidän kauttaan olemme kaikki, mitä me olemme, ilman heitä emme mitään. He ovat siten meissäkin saaneet herätetyksi epäluottamusta omaan voimaamme ja halveksumista kansaamme. Heidän kasvattajatehtäväänsä olisi ehdottomasti kuulunut olla halveksimatta ja syrjäyttämättä niitä sivistyksen alkuja, joita meissä oli, heidän olisi tullut niitä kehittää ja siten ei ainoastaan tehdä meitä osallisiksi Europan sivistyksestä, vaan myös tietoisiksi omasta kansallisuudestamme. Mutta he ovat sen sijaan tahtoen tai tahtomattaan syvästi istuttaneet meihin sellaisen ennakkoluulon, että vain ruotsalainen ja ulkomainen on arvokasta, suomalaisuus sen sijaan raakaa." Mutta kun nyt kaiken tulee olla vain itseään eikä olla toisen varjokuva, niin on meidän "ollaksemme olematta ruotsalaisten varjokuvia, eristäydyttävä heistä, aivan niin kuin lapsen täytyy luonnollisesti eritä kodistaan kehittyäkseen." Kaikki tämä tulee kysymykseen kuitenkin vain siinä tapauksessa, että kansassa on voimaa, ja Castrénin mielestä sitä oli suomen kansassa, "sen kielen, tapojen, kansallisuuden ja laulujen yhteisen todistuksen mukaan." Sen oli todistanut Kalevala. Se siis antoi uskon suomen kansan henkiseen yksilöllisyyteen, jota voi ja jota piti edelleen kehittää. Nämä merkilliset ja nuorekkaat otteet Castrénin luennosta antavat meille käsityksen siitä sanoisiko tietopuolisesta pohjasta, jolla hän isänmaan asioita arvosteli. Käytännössä isänmaanrakkaus tuli olemaan hänen suurin työ- ja yhteiskunnallinen ohjaajansa, kuten koko hänen toiminnastaan selviää. Juuri tähän aikaan näkyy se itsetietoisimmin hänen työssään. Ehrströmille kirjoittaa hän Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta Suomi-sarjasta, jossa oli puute kirjoituksista: "Suomi olisi pelastettava; isänmaantunne voidaan sen kautta pysyttää valveilla, ja jokaisen isänmaanystävän pitäisi katsoa luovuttamattomaksi velvollisuudekseen edistää tätä yritystä. Kykyä ei puutu keneltäkään, jolla on tahtoa. Sen vuoksi olemme ihmisiä, ja siksi on Jumala puhaltanut henkensä meihin."

Castrénin kuulijat muodostivatkin ensimäisen varsinaisen "fennomaani"-polven. Niitä olivat ylen lahjakkaat, vaikka nuorena sortuneet Herman Kellgren ja Robert Tengström, niitä Fabian Collan, sittemmin Morgonbladetin toimittaja v:sta 1841, William Nylander, J.R. Bergstadi ja J.O.I. Rancken. Antero Ingman myöhemmin muistelmissaan sanookin 1840-luvun alkuvuosia "Castrénin ajaksi", siihen suureen vaikutukseen nähden, joka hänellä ylioppilaspiireissä oli.

Castrénin tavaton lahjakkuus ja monipuolisuus antoivat kuitenkin hänelle elämäntehtävän, paljo avaramman ja laajemman kuin Kalevala-tutkijan. Hänestä tuli kieltentutkija, vertailevan suomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, joka itse etsi ainekset tutkimuksiinsa Venäjän valtakunnan alalla hajallaan olevain kansanheimojen parista. Siihen ainakin osaksi vaikutti se, että hän tutustui tanskalaisen kielentutkijan R. Raskin kirjoitukseen suomenkielestä.

Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.

Meidän on muistettava, millä asteella ja millä kannalla suomalais-ugrilainen kieli- ja muinaistutkimus tähän aikaan olivat. Tuossa kielitieteessä oli ennen Porthania tehty yksi etsivän yritys. Porthan itse taas ei isänmaan tutkimuksiltaan, jotka tarvitsivat miehensä kokonaan, joutanut muuta kuin vähän kajoamaan vertailevaan ugrilaiseen kielitutkimukseen, mutta kun 1820 vaiheissa tuo kuuluisa tanskalainen tiedemies Rasmus Rask kävi Turussa, pantiin hänen vaikutuksestaan alulle se suomen- ja sen sukukielten tutkimusharrastus, joka ei sitte koskaan ole lakannut Suomen yliopistossa elämästä. Juuri näihin aikoihin muodostuivat Renvallin suomenkielen sanakirja, Renvallin ja von Beckerin kieliopit, ja näihinpä aikoihin myös lahjakas ja uuttera A.J. Sjögren, köyhän käsityöläisen poika Iitistä, ryhtyi niihin monivuotisiin kieli- ja kansatieteellisiin sekä historiallisiin tutkimuksiinsa Venäjän heimojen kesken, joita Castrén sitte oli jatkava. Tunnettuahan on, että Sjögrenin toiminta oli mahdollista ainoastaan sen suuremmoisen anteliaisuuden varassa, jota Raskin kehotuksesta ensin tieteitä suosiva upporikas venäläinen kreivi Rumjantzew ja sitte Venäjän Tiedeakatemia hänelle hänen tutkimuksissaan osottivat. Näihin aikoihin oli Sjögren Venäjän Tiedeakatemian jäsen, ja oli jo pitkän aikaa suunnitellut laajaa retkikuntaa Siperiaan tutkimaan sikäläisiä ural-altailaisia kansakuntia, niiden kieliä ja muinaisuutta. Kun hän itse ei enää voinut tuollaiseen retkikuntaan osaa ottaa, kuulusteli hän sopivaa osanottajaa Suomesta. Varat antaisi Venäjän Tiedeakatemia, jonka osuus Suomen sukukansojen tutkimuksessa tähän aikaan ansaitsee aivan erikoista kiitollista muistamista meidän maassa.

Sjögrenille ehdotettiin hänen Suomessa käydessään retkikunnan osanottajaksi kielineroa, sittemmin tutkimusmatkailijana niin kuuluisaa Yrjö Aukusti Wallinia ja M.A. Castrénia. Sjögren, joka personallisesti ei tavannut kumpaakaan, piti Castrénia sopivana, koska tämän opinnot olivat olleet suunnatut suomenkielen aloille ja koska hän oli syntynyt kaukana lumien keskellä Pohjois-Suomessa. Castrén otti ilomielin tarjouksen vastaan, sitäkin mieluummin kun hän omassa maassaan pettymyksekseen oli menettänyt mahdollisuuden saada juuri niihin aikoihin avoinna olleen suomenkielen lehtorin viran. Mitenkä hartaasti hän toivoi tuota siperialaista matkaa ja pääsemistään sille, selviää hänen näihin aikoihin ystävälleen C.R. Ehrströmille kirjoittamastaan kirjeestä, joka on julaistu Virittäjässä v. 1902. Viitattuaan ensin siihen tapahtumaan, joka teki hänelle mahdottomaksi saada toivottua lehtorinvirkaa, jatkaa hän: "Asiain näin ollen, ja kun matkani Thuleen on antanut minulle halua matkustuksiin, en pitäisi mitään onnea suurempana, kuin saada Sjögrenin sijaisena ottaa osaa Venäjän hallituksen toimeenpanemaan tieteelliseen Siperian retkeen. — — Mutta kuka voi nykyään toivoa, kun varmimmatkin toiveet ovat pettäneet! Kun kuitenkin matkan tarkoitus olisi tutkia, asuuko Siperiassa suomalaisia heimoja, ja siis etupäässä perinpohjainen suomenkielen taito on tarpeellinen sekä myöskin jonkinlainen taito itämaisissa kielissä vaaditaan, en pidä pyyteitäni aivan huimina. — — Tämmöiset ovat nykyiset aikeeni; jos ne toteutuisivat, katsoisin onnettomuutta, joka kohtasi hakemustani suomen lehtorinvirkaa varten, kohtalon sallimaksi." Mutta Castrénille kovaksi vastoinkäymiseksi ei aijotusta retkikunnasta toistaiseksi tullut mitään, vaan lykkäytyi se epämääräiseen vastaisuuteen. Toistaiseksi päätti silloin Castrén käyttää aikaansa keräys- ja tutkimusmatkan toimeenpanemiseen lähempänä omaa maata. Hän pyysi ja sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, apurahaa toimittaakseen keräelmiä suomalaisen jumalaistaruston valmistamista ja käsittelyä varten. Matkan oli määrä kestää n. 4 kuukautta ja pääasiassa käsitellä seutuja Venäjän Karjalan rajaa pitkin, rajan kahden puolen. Yhtenä matkan tehtävistä olisi myös ainesten keruu Kalevalan ruotsintamiseksi. Siihen työhön oli näet Castrén jo ennen ryhtynyt, vaikka apukeinojen ja sanakirjojen puute oli pakottanut hänet työn keskeyttämään.

Tämä v. 1839 kesällä tapahtunut matka Rajakarjalaan ei kuitenkaan ollut Castrénin ensimäinen tieteellinen matka. Jo edellisenä kesänä oli hän matkustellut 2 1/2 kk. Suomen Lapissa, jonne hänet oli seuralaisekseen pyytänyt hänen jo puheena ollut ystävänsä ja ylioppilastoverinsa, etevä piirilääkäri C.R. Ehrström, joka suoritti matkan kustannukset. Tästä, kuten muistakin matkoistaan, on Castrén julaissut hauskat matkakertomukset, joita yleensä seuraavassa esityksessä käytämme.

Matka Lappiin oli, kuten sanottu, etupäässä huvi- ja virkistysmatka Castrénille, sillä hänhän ei ollut matkalla päähenkilö, eikä siis voinut järjestää oleskelua Lapissa sen mukaan kuin hänen kielitieteellisille harrastuksilleen olisi ollut edullisinta. Mutta semmoisenakin, kuin miksi se hänelle muodostui, se joka tapauksessa oli alkuna tutkimusmatkoihin, joita hän sitte tuli tekemään kerätäkseen aineksia niitten heimojen alalta, joiden hän katsoi olevan kielisukulaisuudessa suomenkielen kanssa.

Lapin matka alkoi 23 p. kesäkuuta 1838 Torniosta. Paitsi Ehrströmiä ja
Castrénia olivat matkalla vielä mukana eräs kasvientutkija, maisteri
Blank ja kirkkoherra J.W. Durchman, joka oli saanut määräyksen ryhtyä
papin toimiin Inarin Lapissa.

Matka kävi aluksi Aavasaksalle ja Luppiovaaralle Tornion jokilaaksoa pitkin, ja niillä kuluivat juhannuspäivät. Sieltä edelleen kuljettiin veneellä jokea pitkin sauvomalla Turtolan kautta Muonioniskaan. Matka sujui enemmittä seikkailuitta, ja matkakertomuksensa mukaan Castrén oli tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä. Muonioniskassa onnistui hänen saada retkikunta pysähtymään pariksi viikoksi. Siellä tapasi hän näet sattumalta lapinkielisen katekeetan ja tahtoi välttämättä käyttää hyväkseen tilaisuutta perehtyä lapinkieleen, se kun oli hänen päätarkoituksiaan, kuten ymmärtää. Hänen tovereilleen oli myös riittävästi työtä paikkakunnalla, ja niinpä Castrén uutterasti ja suureksi hyödykseen seurusteli katekeetan kanssa, oppien häneltä lappia ja itse vuorostaan opettaen hänelle suomea.

Aika kumminkin kului, ja 16 p. heinäkuuta oli matkaa jatkettava edelleen. Tohtori Ehrströmin oli nyt pakko palata Tornioon, mutta muu retkikunta kulki Muonioniskasta Pallastunturien yli Kittilän Kyrön ja Enontekiön Peltovuoman kylien kautta Ivalojoen latvoille ja vihdoin Inariin. Se matka ei suinkaan ollut tottumattomille miehille leikintekoa, vaikka heillä vaikeimmalla taipaleella oli kaksi miestä apulaisenaan. Sauvottiin ja soudettiin pieniä jokia ja järviä myöten veneellä niin kuin Lapissa vieläkin kuletaan. Koskipaikoissa venettä vedettiin ja tavarat kuletettiin kantamalla. Missä oli vedenjakaja, siinä oli vene yhteisin voimin vedettävä harjanteen yli. Vaikein oli matka yli Korsatunturin, jonka juurelle matkue saapui illalla klo 9. Tavarat jätettiin toistaiseksi tunturin juurelle ja kaikki alkoivat yhteisin voimin vetää venettä rinnettä ylös ja sitte toista rinnettä alas. Matkaa oli 3/4 pk., ja nihki uupuneina saavuttiin aamulla klo 6 aikaan määräpaikkaan. Kun matkaa täältä oli jatkettava päivemmällä, kertoo Castrén, että se tuntui sangen vastenmieliseltä, ruumis kun oli vilustunut ja märkä, jalat väsyneet, kyljet rikkirevittyinä, pistoksia rinnassa ja mieli apeana. Edelleen sitä kumminkin kulettiin, tarinoitiin, syötiin eväitä, jota oli 2-3 leiviskää leipää, 5 naulaa lihaa ja samanverta kalaa, 3 kannua paloviinaa, 5 naulaa tupakkia y.m., ja niin saavuttiin vihdoin Inariin. Castrén oli matkalla kosteuden vuoksi puettu lappalaispeskiin, jossa oli vain yksi hiha ja joka oli paikoin karvattomaksi kulunut. Se ulottui polviin, josta alkoivat hihnoitetut saappaat. Päässä oli ylioppilaslakki ja lasisilmät!

Inarin järven rannalla saapuivat matkailijat ensimäiseen lappalaiskylään. Castrénin saama vaikutus ei siitä suinkaan ilmene minään ihastuksen purkauksena. Hänen kertomuksestaan, joka lienee jokseenkin tuttu, lainaan alkukohdan:

"Lappalaiskylä ei ainakaan kesäiseen aikaan tarjoa mitään viehättävää nähtävää. Ylt'ympäri maassa näkee kalanruotoja ja -suomuksia, mädänneitä kaloja ja kaikenlaista likaa, joka ilkeällä hajullaan myrkyttää ilman. Tuskin on voittanut inhonsa ja vastenmielisyytensä tässä suhteessa, ennenkuin on totuttauduttava kestämään vielä sietämättömämpää. Kodan matalasta aukosta matelee esiin joukko ihmisiä, niin lian ja syöpäläisten peittämänä, että pelästyy nähdessään. Itse he eivät ole tuosta milläänkään. Kohteliaisuus vaatii, että kodan jokainen ihmisasujain, pikkulapsetkin, tulevat matkustajaa tervehtimään kättä antamalla. Sittekun tämä vastenmielinen toimitus täyden hiljaisuuden vallitessa on tapahtunut, alkaa melkein säännöllisesti kyselyjen sarja: Onko maassa rauha? Kuinka jaksaa keisari, piispa, maaherra?" — Sen jälkeen antaa Castrén kuvauksen lappalaiskodasta, joka on yleisesti tunnettu.

Olemme tähän ottaneet Castrénin kuvauksen sen vuoksi, että lappalainen kylä antoi hänen ymmärtää, millaisiin oloihin hän tulisi joutumaan niillä tutkimusmatkoilla, joita hän suunnitteli tulevansa tekemään. Mutta se ei häntä pelottanut täyttämästä hänelle kuuluvaa elämäntehtävää. Vaikeuksien ja vastuksien läpi tahtoi hän tehdä velvollisuutensa, ja hän tiesi sen tuottavan hänelle nautintoa ja onnea, sillä onhan hän itse sanonut, että yksilön suurin onni johtuu tietoisuudesta, että voi olla vaikkapa vähäpätöinenkin välikappale täyttäessään muitakin kuin vain personallisia tarkotuksiaan.

Inarista lähti retkikunta pohjoiseen päin poroseutujen ja jäkälämaiden poikitse saapuen vihdoin aina Utsjoen vieraanvaraiseen pappilaan, jossa he viipyivät muutaman päivän, ennenkuin alottivat paluumatkansa. Tälläkin kertaa kulkivat he Inarin ja Kyrön kautta, alkumatkasta sauvomalla Utsjokea ylöspäin. Castrén kulki kuitenkin rantaa pitkin, jossa hänet yllätti ankara rajuilma, minkä tieltä hän sai suojaa eräässä autiossa lappalaisaitassa, mutta oli vähällä jäädä erilleen veneessä kulkevista tovereistaan. Suuremmitta seikkailuitta, vaikka monin vaikeuksin, joista Castrén viehättävästi kertoo, saavuttiin vihdoin Inarista Kyröön, sieltä Sodankylän kirkolle ja jokia pitkin Kemijärvelle ja Rovaniemelle. Täällä oli Castrén taas omalla pohjalla, vanhojen lapsuusmuistojensa keskellä, jotka häneen valtavasti vaikuttivat. Laskettiin Keminjoen koskia, "jotka monasti olivat kaataa veneen kumoon ja syöstä minut turmioon", kuten Castrén sanoo. "Mutta nyt, kuten ennenkin, oli minusta vain hupaista leikkiä kiitää pärskyvien aaltojen halki ja kastua vaahtovissa kuohuissa. Usein koettivat perämiehet vaarallisimpain köngästen kohdalla saada minua laskemaan maihin ja kulkemaan putousten ohi jalkaisin. He juhlallisesti vakuuttivat, että he eivät voineet taata koskikulun päättyvän onnellisesti, vaikka olivatkin valantehneitä perämiehiä. Mutta siitä huolimatta jäin minä aina veneeseen, eikä minun tarvinnut uhkarohkeuttani katua, sillä hän, joka on kaikkien peränpitäjäin ohjaaja, antoi meille onnellisen matkan ja salli meidän pelastuneina saapua Kemiin, jossa Lapin matkamme vihdoin loppui."

Castrén oli nyt suorittanut ensimäisen matkansa. Hän oli edes hiukankin saanut kuulla lapinkieltä puhuttavan, oli merkinnyt muistiin runsaasti tarinoita, historiallisia ja jumalaistarustollisia, sekä tehnyt joukon kansatieteellisiä ja asutushistoriallisia havaintoja. Ja ennen kaikkea, hän oli saanut virikettä tutkimusmatkoihin.

Kauvan ei myöskään viipynyt, ennenkuin hän lähti uudelle matkalle, tällä kertaa, kuten edellä mainittu, Karjalaan, sittekun tuo hänen hartaasti toivomansa Siperian matka lykkäytyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Matkarahana oli hänellä nyt 300 ruplaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, ja tovereina kaksi ylioppilasta, veljekset J.M. ja J.R. Tengström. Matkan tarkotus on jo edellä mainittu.

Lähdettyään liikkeelle Helsingistä toukokuun alussa 1839 kulki Castrén tovereineen ensin Savon läpi Kuopion ja sitte Pohjois-Karjalan kautta Kajaaniin Lönnrotin luo, ja sieltä taas, kuten Lapissakin, veneellä sauvoen jokia ylös, kunnes saavuttiin Aunuksen Karjalaan, jossa Castrén viipyi jonkun päivän Repolassa, ennenkuin lähti Miinoaan. Tämä matka ei ollut erikoisen vaivaloinen eikä seikkailurikas, ja kun se oli aijottukin tieteellistä hyötyä tuomaan, ei seikkailumatkaksi, ymmärtää, että tulokset olivat hyvät. Aluksi näytti matkan käyvän huonosti, sillä matkailijat saapuivat Venäjän n.s. vanhauskoisten l. raskoljnikien luo, joilla on omat uskonmenonsa ja ulkonaiset muotonsa ja jotka eivät tahdo tulla tekemisiin toisuskolaisten kanssa. M.m. he eivät salli toisten juoda lähteistään eikä käyttää heidän ruoka- ja juoma-astioitaan, koska ne muka näin tulevat saastutetuiksi. Castrénin tovereista toinen oli ymmärtämättömyydestä juonut kylän lähteestä ja käyttänyt talon veistä syödessään eräässä talossa Miinoan kylässä. Vanhauskoiset rupesivat ankarasti uhkailemaan, ja vaan eräs tilapäinen sattuma pelasti matkustajat enemmistä jälkilaskuista. Mutta tuskin olivat he tästä seikasta selvinneet, niin olivat he saada vankikyydillä matkustaa jonnekin lähimpään venäläiseen kaupunkiin, sillä eräs hallinnollinen pikkuvirkamies oli ottanut yötisaikaan tarkastaakseen heidän papereitaan ja tavaroitaan ja tullut siihen tulokseen, että he olivat passittomia ja siis vangittavat. Tästä pulasta pelasti heidät eräs sattumalta paikalle tullut ylempi virkamies, joka antoi heille tarpeelliset valtuudet ja paperit.

Miinoasta jatkoi Castrén matkaansa rajaa pitkin pohjoiseen päin, Akonlahteen, Vuokkiniemeen ja Uhtuaan, sekä sieltä Suomen Kuusamoon ja Ouluun, kaikkialla merkiten muistiin lauluja, taruja, historiallisia tarinoita ja satuja. Hän tuli siihen tulokseen, että jumalaistarut Venäjän Karjalassa olivat harvinaiset ja että ne yleensä olivat pukeuneet runopukuun, loitsuiksi, joita tuntui olevan aivan loppumaton määrä. Akonlahdessa laulatti hän yhtä ainoata henkilöä 5 vuorokautta, merkiten muistiin 40 vanhaa laulua sekä joukon taruja ja satuja; Latvajärvellä tapasi hän Lönnrotin käyttämän kuuluisan runolaulajan Arhipan, jolta hän ei kuitenkaan saanut varsinaisia loitsuja, Vuonnisessa merkitsi hän paljo muistiin tietoja, joita sai paikkakunnan kuuluisimmalta loitsijalta, ja Uhtuassa vihdoin viipyi hän 11 päivää. Rikas ja tyydyttävä oli hänen saaliinsa.

Ettei Castrén tällä matkallaan kuitenkaan keräillyt yksistään kieli- ja kansatieteellisiä aineksia, näkyy siitä, että hän oli tehnyt joukon muinaistieteellisiä havaintoja ja muistiinpanoja. On muistettava, että hän tässä suhteessa on tavallaan ensimäinen. Käsitys muinaisjäännöksistä oli näet vielä aivan epäselvä ja epämääräinen ja nimenomaan meidän maan kiinteistä muinaisjäännöksistä oli tuskin mitään tietoja olemassa. Järjestelmällisesti niitä ei kukaan ollut käsitellyt. Castrén kuuli matkallaan Karjalassa paljo taruja ja tietoja lappalaisista ja näki muinaisjäännöksiä, kivipanoksia ja kuoppia, joita väitettiin lappalaisten tekemiksi ja kutsuttiin heidän nimillään. Hän aivan oikein huomauttaa, että osa näistä on lappalaisten pyyntikuoppia ja osa heidän vanhoja liedensijojaan, kun taas osa voi olla piilopirttien ja kalamajojen sijoja, mutta hän samassa huomauttaa, että ne eivät voi olla samoja kuin eräät kivijäännökset Suomessa, joita myös kutsutaan samoilla nimillä. Hän näkyy jo tätä ennen keränneen tietoja tuollaisista kiviroukkioista Suomen puolella rajaa, ja noita keräyksiään jatkoi hän nyt palatessaan Oulusta Helsinkiin. Hän huomauttaa, että kiviroukkioita Suomessa on nimenomaan pitkin rannikoita, ja hän lausuu otaksuman, että ne ovat skandinavisten asukasten muinaishautoja, otaksuma, josta hän kyllä myöhemmin luopuu, mutta joka kumminkin pääasiassa on osunut oikeaan. Saamme tuonnempana nähdä, mitenkä nämä hänen muinaistieteelliset harrastuksensa jatkuvat Siperiassa. Elämänsä viimeisenä vuotena hän vielä palasi kotimaansa muinaismuistoihin, ehdottaen Venäjän maantieteelliselle seuralle niiden tutkimista tekemänsä suunnitelman mukaan, mutta hänen kuolemansa keskeytti Suomen muinaismuistojen järjestelmällisen tutkimuksen vielä lähes kahdeksi vuosikymmeneksi.

Kun Castrén syksyllä 1839 palasi Helsinkiin, oli hänen taloudellisen toimeentulonsa vuoksi taas pakko turvautua ansioihin. Hän hankki niitä samalla tapaa kuin ennenkin: uutteran yksityisopetuksen ja sanomalehtikirjoitusten kautta. Hänellä voi olla 10 tuntia opetusta päivässä, ja samaan aikaan otti hän osaa Morgonbladetin toimittamiseen. Mutta näiden rasittavien leipätöiden ohessa jatkoi hän osanottoaan toverielämään — mainitsemamme Porthan-juhlahan vietettiin juuri syksyllä 1839 ja hänen kuraattoriaikansa sattuu niinikään tälle ajanjaksolle ja jatkoi innolla omia opintojaan. Niiden esineenä oli yhä edelleen suomalainen kansanrunous ja vertaileva kielitiede. Castrén oli näinä vuosina erikoisesti harrastanut itämaisia kieliä, etenkin turkkia, jota siihen aikaan pidettiin suomen sukukielenä. Näihin aikoihin myös valmistui hänen dosenttiväitöskirjansa, latinalainen teos: De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et Lapponica — vertaileva kieliopillinen tutkimus Lapin, Suomen ja Viron kielten alalta, jossa hän muotojen yhtäläisyyden nojalla täysin tieteellisesti käsittelee noiden kielten sukulaissuhteita. Se oli tulos edellisen vuoden Lapin matkasta ja se hankki tekijälleen oikeuden luennoida yliopistossa. Minne päin hänen ajatuksensa kuitenkin tähän aikaan kulkivat, näkyy kirjeestä, jonka hän lähetti ystävälleen C.R. Ehrström'ille valmistuneen teoksensa mukana. Hän lausuu: "Meidän kesken sanottuna en puoleen vuoteen ole ajatellut muuta kuin saada jatkaa tutkimuksiani tällä alalla, eli toisin sanoen: voida toimittaa kieliopin erityisistä suomen murteista, siperialaisiakaan pois jättämättä. Heikko toivo siintää minulle tässä suhteessa. Seura (= Suomal. Kirjall. Seura) aikoo toimittaa suomalaisen sanakirjan osakkeiden avulla. Lönnrot tulisi toimittamaan suomalaista puolta; Rein ja Aminoff ovat jo edeltäpäin kuulustelleet, tahtoisinko minä pitää huolta vertailevasta puolesta. Ne lähettäisivät minut matkalle osakevaroillansa. Mutta en luota paljo maanmiesteni harrastukseen semmoista yritystä kohtaan. Sen vuoksi olen päättänyt aluksi tehdä työtä kaikin voimin, jotta sitten yhden tai toisen teoksen avulla voisi nykäistä pietarilaisia. Viimeistään ensi syksynä tulee Kalevalan käännös pantavaksi painoon. Aion julkaista sen omalla kustannuksellani. Uskaltaisiko ryhtyä yritykseen? — Hymyilet minulle ja suunnitelmilleni; mahdollisesti pysähtyvät kaikki kultaiset unelmani käytännölliseen toimeen Helsingin trivialikoulussa, ja on minulla toivo päästä konrehtoriksi siihen. Se ei juuri ole huonointa — 1,000 ruplaa vuodessa ja neljä vapaata päivää viikossa on hyvin hyvä asia helsinkiläiselle kirjailijalle. Mutta kirjallinen toiminta-alani tulee Helsingissä liian ahtaaksi. Mutta ohjatkoon Jumala!" Kirje on päivätty Helsingissä 2 p. helmikuuta v. 1840.

Tässä kirjeessä mainituista suunnitelmista ei kumpikaan tullut toteutuneeksi, ja vähällä oli, ettei Castrénin toivehikas elämä loppunut tähän. Huolimatta reippaasta ja karkaisevasta nuoruudenajasta ei hänen terveytensä suinkaan ollut kehuttava. Hän sairastui seuraavana talvena ankaraan vatsakuumeeseen, joka oli viedä häneltä hengen. Mutta tuskin oli hän tautivuoteelta noussut, ennenkuin hänellä oli suunnitelmia taas. Eräässä 17 p. kesäk. 1841 päivätyssä kirjeessään kirjoittaa hän näet jo mainitulle Ehrströmille: "Tuskin olin päässyt jaloilleni taas, kun jo pyörii pääkopassani matkasuunnitelma Norjan, Suomen ja Venäjän Lappiin, Arkangeliin, Vologdaan j.n.e. Lönnrot on minua kehoittanut siihen; meistä tulee matkakumppaneita. Minä teen työtä in grammaticis (= tutkin kieltä), hän ajattelee vertailevaa sanakirjaansa. Me voisimme conjunctis viribus (= yhdistetyin voimin) saada aikaan jotakin, jos minun terveyteni sen myöntää. Kuitenkin se, joka kaatuu taistelussa, on ainakin koettanut voimiaan, ja kuka tahansa laskee sydänveren, niin kuitenkin taatto taivahinen suuntaa nuolen. Siis me kaksi — Lönnrot ja minä — suunnannemme ensi syksynä s.o. talven tullen Torniosta Alteniin." [Norjan Lapissa Altenissa asui etevä Lapin tutkija, pastori Stockfleth.]

Se suunnitelma, jonka Castrén tässä kirjeessä ystävälleen ilmoittaa, toteutuikin, ja tuli saamaan uuden käänteen sekä lopullisesti ratkaisemaan Castrénin kohtalon.

Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.

Castrénin tuli omien sanojensa mukaan sillä matkalla, jonka hän teki Lönnrotin kanssa ja osaksi tämän kustannuksella, toimia in grammaticis. Itse asiassa keräsi hän aineksia jumalaisoppia varten, kunnes hän matkan kestäessä sai tiedon siitä, että hän voi jatkaa matkaansa "unelmiensa maahan", Siperiaan, jolloin hän kokonaan antautui kielitieteellisiin opintoihin.

Lönnrot ja Castrén kohtasivat toisensa marraskuussa 1841 Kemin kirkolla, ja sieltä he matkansa alottivat saman kuun 13 p. Matkan oli määrä käsittää Lappi ja osa Arkangelin lääniä. Tarkoitus oli lähteä ensin Venäjän Lappiin, ja sen vuoksi lähtivät tutkimusmatkailijat kulkemaan Kemistä itäänpäin ja saapuivat huonolla talvikelillä Kuolajärvelle. Mutta täältäpä eivät he saaneet kyytiä lähimpään lappalaiskylään Venäjän puolella, kun talonpojat vaativat suunnattoman kyytipalkan, he kun laskivat, että matkailijain olisi pakko tyytyä heidän ehtoihinsa. Nämä odottivat jonkun päivän, kunnes kylään tuli lappalaisia siitä kylästä, jonne he aikoivat, toivoen pääsevänsä niiden mukana, mutta talonpojat uskottelivat lappalaisille, että matkailijat olivat liikkeellä vihamielisessä tarkoituksessa, ja lappalaiset lähtivät salaa takaisin omaan kyläänsä. Nyt suuttuivat Lönnrot ja Castrén ja lähtivät talonpoikain kiusaksi pohjoiseen päin muuttaen matkasuunnitelmansa. He lähtivät sen vuoksi pulkalla pyrkimään Sodankylän pohjoisimman kylän Korvasen liepeitse Inariin. He kulkivat aluksi tulvaveden peittämää jokijäätä pitkin, jossa pulkka oli ikäänkuin veneenä aina silloin tällöin tullen täyteen vettä. Kaatuipa Castrénin pulkka kerran kokonaan veteen. Matka kuitenkin edistyi. Korvasessa saivat he 12 vuorokautta odottaa ankaran lumimyrskyn taukoamista asuen huoneessa, jossa oli avoin takka eikä mitään peltiä, niin että lämmityksen jälkeen aina oli pakko kiivetä katolle sulkemaan savuaukko heinätukolla. Täältä lähtivät he liikkeelle jouluaaton aattona ja viettivät joulupäivän autiossa lappalaiskodassa tunturilla, syöden lihasoppaa ja juoden teetä kirkkaiden tähtien kiiluessa kotaan puoliavoimen katon läpi.

Inarissa saivat matkailijat ilokseen kuulla, että kuuluisa norjalainen Lapin tuntija, lähetyssaarnaaja Stockfleth, jota he olivat aikoneet käydä tapaamassa Altenissa, olikin tilapäisesti paljo lähempänä, Karasjoella, vain 16 pk. Inarista. He lähtivät ilomielin tunturien yli poroillaan ajamaan. Matkalla eräässä kohden kaatui Castrénin pulkka ja hänen kätensä, joka piti ajonuorasta kiinni, jäi pulkan alle. Saadakseen kätensä pois oli hänen laskettava ohjas kädestään, mutta samassa lähti poro liikkeelle ja laahasi häntä mukanaan pitkin tunturia, kunnes hän heittihe irti ja jäi yksin tunturille. Onneksi oli tyyni ilma, ja puolen tunnin kuluttua toverit kaipasivat Castrénia ja löysivät hänet palattuaan häntä hakemaan.

Seuraavana päivänä Castrénin pulkka vinhassa ajossa törmäsi koivua vastaan, että veri pursusi matkustajan suusta ja nenästä, ja hän luuli jo nenänsä menneen, kunnes lääkäri Lönnrot lohdutti häntä ja sanoi, että nenä oli pelastettavissa.

Karasjoen pappilassa viipyivät retkeilijät 10 päivää pastori Stockflethin luona suureksi hyödykseen ja palasivat sitte Inariin. Matkalla viettivät he 18 p. tammikuuta juhlaa auringon näkymisen kunniaksi, ja silloin karkasivat kaikki heidän poronsa, jotka saatiin kiinni vasta toisella tunturilla. Inarissa Castrén ilokseen sai Sjögreniltä Pietarista kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että kauvan suunnitellusta retkikunnasta Siperiaan vuoden kuluttua tulisi tosi, ja että Castrén nyt pääsisi mukaan. Kumminkaan hänen ei olisi syytä keskeyttää nykyistä matkaansa, vaan sopi jatkaa se loppuun. Täynnä iloa suostui Castrén tähän suunnitelmaan.

Ennenkuin Inarissa oli omaa pappia, oli Utsjoen papin tapa suurina juhlina käydä Inarissa saarnaamassa, ja silloin kerääntyi lappalaisia kaukaa kirkolle, minkä lähettyvillä pidettiin markkinoita, joilla iloliemi virtanaan vuosi. Tähän aikaan olivat jo olosuhteet muuttuneet niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa, mutta määrättyinä aikoina kokoontui vielä väkeä Inarin kirkolle. Niin oli laita nyt helmikuussa, ja markkinoilta palaavien lappalaisten mukana päättivät Lönnrot ja Castrén lähteä Venäjän puolelle, lähinnä Kuolan kaupunkiin. Jälelle jäävien lappalaisten sydämellisesti tervehtiessä ja onnitellessa lähtivät he tuntemattomia, ennen tutkijan jalan käymättömiä seutuja kohti.

Ensimäinen Venäjän puoleinen lappalaiskylä, minne he saapuivat, oli nimeltä Synjel. Matkalla oli pitkä asumaton taival, osaksi hyvin yksitoikkoinen, kulkien autioita nevoja ja järviä pitkin, joissa ei mikään vaihtelu huvittanut silmää. Venäjän puolella rajaa puhkesi kova lumipyry, jonka lappalaiset selittivät johtuvan siitä, että ei uhrattu mitään rajaseidalle, kuten ennen oli ollut tapana. Jumalaa lepyttääkseen panivat matkustajat toimeen juomauhrin, mutta mitäpä se enää olisi auttanut! Sittekun yö oli vietetty syöden, juoden ja hauskasti tarinoiden avoimen nuotion ääressä tunturilla myrskyn soitellessa, saavuttiin seuraavan päivän illalla Synjeliin, ja matka, joka oli ollut hauska ja vaihteleva, oli hetkeksi loppunut.

Pitkän aikaa oli Castrén tehnyt havaintoja ja muistiinpanoja lappalaisten elämästä, elinkeinoista, tavoista, kielestä ja uskonnosta. Hän pitää kalastajalappalaisia paljo sivistyneempinä kuin tunturilappalaisia, ja toiselta puolelta katsoo hän, että Venäjän lappalaiset ovat paljo alemmalla sivistysasteella kuin Suomen lappalaiset. Hän oli m.m. ihmetellyt jälkimmäisten uskonnollista hartautta ja heidän tietojaan, kun Venäjän lappalaiset sen sijaan eivät lainkaan osanneet lukea eivätkä paljo tietäneet kristinuskon hengestä eivätkä määräyksistä. He joutuivat helposti hurmostilaan, jolloin ainakin heidän naisensa käyttäytyivät hyvin hurjasti. Castrénkin oli kerran mukana tuollaisessa tilaisuudessa, jolloin hurmostilassa oleva nainen oli vähällä kynsiä häneltä silmät pois päästä, kun vieraan silmälasit nähtävästi ärsyttivät häntä.

Synjelistä kulki matka 150 virstan päässä olevaan Kuolan kaupunkiin. Matkalla yövyttiin taivasalle nuotion ääreen, joka yöllä monasti sammui lumen alle ja Castrén heräsi viluun ja märkään, sytyttääkseen uuden nuotion. Päivällä kulkivat susilaumat kuin koirat autiota järven jäätä, himoiten kulkueen lihavia poroja. Hei vaan miten matka sujui räiskyvien revontulien alla ja miten reippaana ja raikasna veri kierteli miesten suonissa nahkapeskien verhoamassa ruumiissa! Mutta kas, jo tultiin korkean Nuotjoen äyräälle. Vinhaa vauhtia alas, niin vinhaa että lumikokkareet maasta pyrynä sinkoilivat miesten ympärillä. Rinne oli jäätynyt pengermälliseksi ja pulkka hyppäsi penkereeltä penkereelle välillä maahan koskematta ja kopsahteli kyljellään puunrungosta toiseen, samalla kun pulkassa olija käsillään, jaloillaan tai ruumiinliikkeillään koetti pitää sitä oikeassa suunnassa, ja estää sitä joutumasta puun taka. Se vasta menoa oli, ja Castrén kertoo, että kun oli päästy mäen alle, pysähtyi poro yht'äkkiä katsomaan ikäänkuin ihmetellen tuota huimaa mäkeä!

Mutta jo alkoi näkyä Kuolan kaupunki Tuloma- ja Kuola-jokien kainalossa. Sen valtavain kirkkojen — joista yksi Pietari Suuren aikuinen — kupolit loistivat ja välkkyivät kauvaksi kuin lasinen tunturin huippu. — Siellä Kuolassa oli elämä iloa ja riemua. Sattui olemaan laskiaisaika ennen paastoa ja sitä piti käyttää hyvin ja perinpohjaisesti. Ystävällisissä venäläisperheissä juhlittiin Lönnrotia ja Castrénia ja toisin ajoin kävivät he katsomassa hurjaa mäenlaskua kaupungin viereiseltä korkealta vuorelta, josta väki kaiken ikäinen lasketteli pulkissa ja kelkoissa.

Kuolaa olivat retkeilijämme ensin aikoneet pitää päämajanaan, mutta luopuivat sitte tästä aikeestaan. Kaupungissa ollessaan Castrén kuitenkin hankki kaikellaisia tietoja lappalaisista ja samojedeistä sekä opetteli lisää venäjän kieltä, jota hän näkyy harjoitelleen jo ensimäisenä ylioppilasvuotenaan ja joka hänen myöhemmillä matkoillaan oli hänelle ihan välttämätöntä. Ehtiäkseen ajoissa valmistautua seuraavan talven samojedimatkalle lähtivät he kuitenkin ennen alkuperäistä aikomustaan Kuolasta, pyrkien Kemin kautta Arkangeliin. Matkalla oli heillä paljon vastuksia n.s. muurmanskeista, venäläisistä ja suomalaisista, joiden oli joka kevät maalis-huhtikuun vaihteessa tapana suurissa joukoin, 30-50 henkisissä ryhmissä, matkustaa kalastamaan Muurmannin rannikolle. Ne täyttivät kaikki majatalot teiden varsilla, joten niissä oli mahdoton ryhtyä tieteellisiä tutkimuksia yrittämään. Niinpä oli matkaa joudutettava minkä ennätti, ja monien seikkailujen jälkeen saavuttiin pieneen Kemin kaupunkiin. Matkalla teki maine Lönnrotin eteväksi lääkäriksi ja Castrénin taitavaksi poppamieheksi, jolta kaikellaiset akat tulivat tiedustelemaan selväviivaista tulevaisuuttaan.

Vanhauskoisten asumassa Kemissä oli retkeläisten kelirikon takia pakko viipyä yli kuukauden. He lähtivät sieltä jäiden osaksi sulkemaa Vienanmertä pitkin Arkangeliin, poiketen ensin Solovetskoin luostariin, jossa he munkkien johdolla tutustuivat luostarin historiaan ja kalleuksiin. Meren vihdoin auvettua purjehduskelpoiseksi lähtivät he Arkangeliin, jonne saapuivat 30 p. toukokuuta v. 1842. Heidän oli tarkotus täältä yhdessä lähteä samojedien luo, mutta kun he eivät saaneet Arkangelissa sopivaa kielimestaria, luopui Lönnrot koko aikeesta ja lähti Aunuksen lääniin vepsäläisten luo. Castrén sen sijaan jäi Arkangeliin. Hän aikoi näet talven kuluessa tutkia Europan samojedeja yhtyäkseen seuraavan vuoden alussa suunniteltuun venäläiseen retkikuntaan Aasian puolella. Hänen varsinainen elämäntyönsä oli nyt alkava.

Castrénin toinen Lapin matka oli päättynyt, eikä hän enää milloinkaan Lappiin joutunut. Minkälaisin tuntein hän tuota kaukaista maata ajatteli, näkyy hänen matkakertomuksestaan, josta en malta olla suomentamatta seuraavaa kohtaa: "Kuljettakoon Lapissa talviyönä, kun taivas loistaa tähtien ja revontulten loimusta! Niin kauvaksi kuin silmä kantaa näkee joka kohdalla aukealla lumimerellä jonkinlaista vähäistä liikuntoa, hienoa virinää, niin ihastuttavaa, että on kuin koko olemus sulaisi sitä katsellessa. Kun taas katsoo tunturin huippuja, ovat ne kuin leijailevan loisteen ympäröimiä, joka ikäänkuin nousee itse tunturista samaten kuin liekki tultasuitsuvasta vuoresta. Loiste leviää yli taivaan, leijuu jonkun aikaa ja katoaa, taas hetken kuluttua noustakseen ja uudelleen kadotakseen. Sanalla sanoen: luonnonkaunista on sekä Lapissa että Italiassa, kunhan vaatimattomasti avaa sille sielunsa eikä arvioi sitä ennakkomielipiteittensä nojalla."

Kuten mainittiin, oli Castrénin tarkotus lähteä Arkangelista vasta syksyllä varsinaisille samojeditutkimuksilleen tundroille Uralin vuorelle asti. Kesällä päätti hän tutkia eräitä venäjän lapin murteita Kuolan nimimaan länsirannikolla, n.s. Teerin rannalla. Hän oli kyllä heikoissa voimissa ja kuumesairas, mutta Lönnrotin mielestä voi hän kuitenkin ajatella matkalle lähtöä, kunhan olisi varovainen. Niinpä nousi hän 27 p. kesäkuuta laivaan, jonka oli määrä kulettaa hänet Tri Ostrowin kauppalaan Kuolan niemimaan itäkärkeen. Hyvällä tuulella voi tuon matkan tehdä yhdessä vuorokaudessa, mutta Castrénpa ei ollut lainkaan perille pääsevä koko kesänä. Ensin oli näet muutaman vuorokauden kestäessä täysi tyven, jolloin ei päästy mihinkään, mutta jolloin Castrénin terveys kuumuudesta ja pilaantuneesta ilmasta laivassa yhä huononi. Laivalla olijat olivat vanhauskoisia ja koettivat käännyttää Castrénia omaan oppiinsa, toivatpa vielä vanhauskoisen papinkin samaa tarkotusta varten eräästä läheisestä aluksesta laivaan. Vihdoin alkoi tuulla ja päästiin jo Kuolan niemimaan rannikon suojaan. Silloin tuuli yht'äkkiä kääntyi vastaiseksi ja oli ankkuroitava rannikon suojaan. Ennen pitkää paisui tuuli hirmumyrskyksi, ankkuriköysi katkesi ja laiva alkoi ilman ankkuria ajautua ulos merelle. Koetettiin saada se erään rannikolle laskevan joen poukamaan, mutta myrsky esti sen, ja nyt tulivat laivuri ja miehistö niin epätoivoihinsa, että joivat itsensä täyshumalaan, jättäen laivan oman onnensa nojaan. Sairas Castrén makasi laivan kokassa, odottaen vaan aluksen murskautuvan Solovetin kalliosaaria vastaan. Tuuli kumminkin onneksi hiukan kääntyi, ja vihdoin saatiin laiva tuulensuojaan Valkean Meren _etelä_rannalle. Siellä oli alus useampia vuorokausia ankkurissa — joka oli saatu lainaksi toisesta laivasta — ja Castrén makasi heikkona sairaana. Laivuri tahtoi välttämättä laskea hänet maihin, mutta Castrén ei suostunut, ennenkuin laivuri ja miehistö olivat uudelleen juoneet itsensä niin tukkihumalaan, että olo laivassa tuntui vaaralliselta. Ainoa selvä laivamies souti hänet silloin myrskyjen läpi rannalle, jättäen hänet kuumesairaana 8 virstan päähän lähimmästä kurjasta kalastajakylästä. Se oli 12 p. heinäkuuta.