4. MIKÄ PORO ON JA MITEN SILLÄ AJETAAN.
Varrottuihin kolarilaisiin talvihuvituksiin kuului tietystikin porolla ajaminen. Ajoporokseni valittiin tottunut uros nimeltä Husa. Siitä saattoi sanoa että sillä oli jossain määrin sivistystä. Metsässä sai sen ilman silmusta kiinni. Eikä se erityisemmin pyrkinyt pujahtelemaan semmoisiin taloihin joiden ohi oli ajettava. Tahi jos se joutuikin kiusaukseen pistäytyä pienellä vierailulla ei se kuitenkaan retkautellut pulkkaa eikä ajajaa — huoneiden nurkkiin, niinkuin useimpain porojen on tapana tehdä.
Oli suoritettava parin minuutin oppikurssi ennen virallista lähtöä. Siinä oli ennen muuta tarkoin katsottava, ettei ajohihna pääsisi eksymään poron koipiin. Sellainen epäkiitollinen sattuma saattaisi typerryttää totisen ajajan siinä määrin, että poro pian täyttä laukkaa pyyhkisi maihin matkoihinsa voimatta rauhottua ennenkuin on saanut heitetyksi pulkan nurin ja miehen suinpäin kinoksiin.
Ensimäisten ja asiaankuuluneitten kuperkeikkain perästä, jolloin Husa pinkasi pappilan pihaan, missä sillä ei ollut mitään tekemistä, kulki matkamme yli joenäyräitten ja sitte pitkin maantietä tiukkaan ja tasaisesti, väliin huimaavaa hamppua. Minusta oli ylen suloista kiidellä noin halki hankien ja vallan helposti saatoin pitää tasapainossa tuon matalan, lapsellisen pikku pulkkani. Opinpa heti — pudotessani pulkastani vaarallisemmissa vierupaikoissa — pyörähtämään siitä pilkaltani maantieltä suoraan takaisin pulkkaani vauhtia ollenkaan pysäyttämättä.
Niin kuljettiin 7 à 8 kilometrin taival. Siinä tapasimme erään ahkiossaan ajelevan tutun ja siitä sitte kaikki samana seurueena senkin seitsemässä nelisessä läksimme takaisin kotia kohti. Kukapa oli sitte ylpeä ellen minä onnistuttuani niinkin hyvin ensi yrityksessäni! Me olimme jo miltei kotinurkilla, talon halli meitä vilkkaasti haukkuen tervehti, ja minä menestyksestä ylpeänä leikittelin tuon pulkkani vieressä hyppelehtivän koiran kanssa, silloinpa — äkkiä älysin Husan hurjistuneen hillittömään neliseen.
Ajohihna — tuo kiusallinen ajohihna, jota alituiseen olisi tullut pitää silmällä, oli nyt solunut poron jalkoihin. Eläimen pysäyttäminen oli nyt minulle sula mahdottomuus. Riihen luo olivat viimeiset pyryt tuiskuttaneet vaarallisen hyppyriharjan. Poro laukkasi sen yli kuin riivattu, pulkka lensi komeasti parin kyynärän korkeudelle ilmaan — ja minä löysin itseni paksusta kinoksesta, samalla kun Husa kiskoi kaikin voimin oikean käsivarteni ympärille kierrettyä ajohihnaa. Se oli jo loppumatkalla sen verran löyhtynyt, että poro sai sen irti. Sitte tuo säikähtänyt elukka huristi puikkineen eteenpäin, mutta pian kuitenkin pysähtyi kotitalomme pihalle muun matkueen joukkoon, mikä juur’ikään oli siihen kartanolle ehtinyt. Kyllä se on niin että ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Vielä muutama sana porosta, tuosta eläimestä, joita täällä joka päivä kymmenittäin näin ja jotka — samoinkuin sukset — arvaamattoman paljon helpottavat täällä liikennettä. Vanhat ja nuoret miehet, naiset ja lapset käyttävät suksia naapuritalossa käydessäänkin, sillä lunta on paksulti kujilla ja kartanoilla.
Poro on kooltaan pieni, mutta vaadittaessa voi se vetää tavallisen reen, missä on pari jauhosäkkiä tahi kaksi täyskasvuista ihmistä. Pulkkineen ja ajajineen rientää se uskomattoman nopeasti kaunista kulkuaan. Se tyytyy aivan vähäiseen hoitoon. Kun sitä ei tarvita ajoon, viedään se metsään. Sieltä se etsii itselleen ravintonsa, lumen alla piilevän poronjäkälän, ja janonsa lumella sammuttaa. Rauhallisena nukkuu se yönsä nietoksissa, olkoonpa pakkasta vaikka 40 asteeseen.
Porosta on oikeudenmukaisesti sanottava, että se varsinkin talvisaikana on kotieläimistä puhtain. Eipä näe sen pinnassa pienintäkään tahraa, ei silloinkaan, kun se väriltään on valkea. Se kärsii pahoinpitelyn päästämättä pienintäkään vaikerrusta. Teurastettaessa se kaadetaan kumoon ja puukko pistetään sydämen seutuville: äänetönnä nousee poro ylös ja seisoo pystyssä niiden 4 à 5 minuutin ajan jolloin sen veri valuu erityiseen astiaan. Sitte alkaa eläin horjua ja noin minuutin kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä yhtä äänetönnä kuin ikänsä oli ollut.
Alinomaa on poro ylen mietiskelevän näköinen, kuulinpa miltei tuntevani sen katseessa samallaisen ilmeen kuin eräillä oppineilla vanhoilla herroilla, joiden aikoinaan olin nähnyt yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneina vaeltelevan Helsingin kaduilla. Jos olisi porolla silmälasit päässään, olisi se itseoikeutettu maalaiselämien kiertäväksi koulumestariksi: köyhä, vaitelias ja nöyrä ja yhtä hyvin tottunut suuren maailman tapoihin kuin kukaan kansalasten kiertelevistä ensimäisistä opettajista entisaikoina.
Ylen ymmärtämättömästi ja luonnottomasti käyttäytyy poro, kun se pulkan eteen valjastettuna sattuu pelästymään väliin vallan mitättömästä syystä. Silloin se ihan yht’äkkiä heittäikse rajusti syrjään, lekkuu ja potkii jaloillaan lähintä pulkkaa ja näyttää olevan kokonaan pois suunniltaan aivan kuin jokin hajamielinen oppinut herra, joka on sattunut eksymään maailman humuun.
Omistajaansa poro ei voine koskaan perehtyä niin hyvin kuin muut kotieläimet. Näyttää siltä kuin ei se edes omaa nimeään kuulisi, jos se näet sattumalta olisi onnistunut sellaisen saamaan. Poron kauppa-arvo riippuu sen tavasta tai taituruudesta juosta suoraan. — »Suoran poron» nimitys on korkein arvolause mikä voidaan antaa tälle peräpohjolan välttämättömän tarpeelliselle, kärsivälliselle, nopeakulkuiselle eläimelle, joka täällä poistaa suunnilleen saman puutteen kuin aasi etelämaissa.
Niinkuin tunnettua pudottaa poro joka kevät pois sarvensa. Ne ovat väliin vallan kauniita ja suuria, vaan vaikka niitä meikäläiset käyttävätkin jonkillaisina eteis- tai huonekoristeina, ei niitä täällä useinkaan viitsitä panna edes säilöön. Tuhansittain lahoo niitä autioilla kummuilla ja tuntureilla. Uskomattoman lyhyessä ajassa, noin kolmessa kuukaudessa, ovat uudet sarvet saaneet jo tavallisen asianmukaisen kokonsa. Sarvillaan poro kaapii poronjäkälää peittävän lumen. Ylen harvoin käyttää se niitä hyökkäysaseina ihmistä vastaan.
Pulkkaan ja poroon ei ole helppoa täydellisesti perehtyä ellei jo pienestä pitäen ole tuossa pikku kelkassa kasvanut ja eläimen omituisuuksiin tottunut. Mutta tottunutpa taitaakin tuolla vikkelällä eläimellä tehdä mitä rohkeimpia temppuja, mitkä reippaudellaan ja raikkaudellaan voivat kilpailla minkä talviurheilulajin kanssa tahansa ja saattaa koko urheilijamaailman hämmästymään.
Niinpä näin kerran erään tiheän metsän halki vaeltaessani, miten kaksi kasvavaa poikasta yht’äkkiä tulla huristi esiin pitkin kapeata, parahiksi huomattavaa polkua, joka lakkaamatta kiemurrellen pujottelihe puitten lomitse. Pojat seisoivat sauvoitta toistensa takana kumpikin suksillaan. Heitä veti poro ja se nelisessä kevyine taakkoineen huristi puitten keskitse ilman että nuo taitavat urheilijapoikaset olisivat vähääkään horjahdelleet varmasta, vapaasta asennostaan. Tuollaisessa urheilussa vaaditaan verratonta taituruutta pysyäkseen tasapainossa, mielenmalttia ja uskallusta, mikä siinä kohoo huippuunsa. Raittiimpia, ruusuisempia poskia ja joustavampia vartaloita kuin noiden kevyeisiin kesäpukuihin puettujen nuorukaisten lienee vaikea löytää. Yksinpä täällä poron ja suksien maassakin pidetään tätä tiheissä metsiköissä harjotettavaa urheilua reippauden huippuna.
Yhden miehen suksimista poron perässä jotenkin avonaisella ja suoralla tiellä pidetään täällä vaan pikku leikkinä, jota kyllä vanhempikin henkilö uskaltaisi yrittää.
5. LAPPALAISPERHEEN KODASSA.
Päätimme eräänä päivänä pistäytyä muutamassa lappalaiskodassa. Meille oli sanottu, että lähin sellainen oli tavattavissa Ruotsin puolella Muonionjokea, noin puolentoista tahi parin peninkulman päässä asunnostamme.
Määräpaikkaan mennessämme haimme Kolarin saarelta — se on muuan Suomen suurimpia jokisaaria ja noin 7 à 8 kilometrin pituinen — oppaaksemme erään tunnetun vanhemman tilanomistajan, kunnallislautakunnan puheenjohtajan. Hänen luonaan vaihetimme pikku rekemme seudulla käytettävään oivalliseen, pitkään reslarekeen, missä me turkkeihin ja vällyihin kääriintyneinä pitkällämme mukavasti maata mujotimme porontaljat allamme ja tyynyt päänaluksena. Pitkävartiset saappaat jaloissa ja paksut villakintaat ja poronnahkarukkaset käsissä olisimme kelvanneet miltei oikealle pohjoisnaparetkelle, puhumattakaan tuosta kahdeksan tuntia kestävästä käynnistä lappalaismetsissä.
Emme vielä olleet ehtineet kovinkaan kauvas Ruotsin puolelle ennenkuin tapasimme erään lappalaispoikasen, joka pehmoisen sointuvalla suomenkielellä ilmoitti meille, että se kota, jota me etsimme, oli jo edellisenä päivänä muutettu muualle kauvemmas, mutta että muuan toinen lappalaisperhe oli samana päivänä pystyttänyt kotansa Suomen puolelle Sadinkankaalle. Tähän paikkaan — se oli metsäistä kangasta — ei oppaamme asunnosta ollut kuin peninkulman matka. Pyörähdimme niinollen takaisin ja läksimme uudelle löytöretkelle, tällä kertaa oman maan rajojen sisäpuolella.
Lunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja metsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan, mutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät kertaakaan erehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän askeleen jäljen, niin kaita kuin se olikin.
Sadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa porolaumojen jälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään metsäseutuun, missä polku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin sopi puiden lomitse solahtamaan.
Tuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä pureksimassa jäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet, eikä edes sattunut silmiimme pieninkään sinne johtava polku.
Silloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan. Palattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien perusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli suunnattava kulkumme sinne ja sinne.
Reki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa ja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia ja ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä muistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle ilmaisivat, että vieraita oli tulossa.
Tuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena kinoksista honkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien kupeisiin ja niistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti pelästyivät.
Kodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti välkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt syrjään ovena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili lämmintä, punertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen jonkillaisen haaveellisen leiman.
Kun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään, astuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin sen ympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun kodan keskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan olevaa puuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat kattoaukkoon kiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin keittoastioita, muun muassa pari kahvipannua — nuo erämaiden sivistyksen valppaat vartijat — porisi hiiloksessa.
Nuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne ottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me istahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.
Lappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia — kuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä ja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut kodassa-olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli olimme me poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä lappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat ainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat. Tämä kansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja väririkasta.
Lappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli komea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin jotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä — lappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi, niin hän hymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen kahden jalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt muutamalla todellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä huolellisesti sukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen koristuksensa. Sitte oli hän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja pistänyt sen povelleen nuttunsa alle. Joka tapauksessa on huono parrankasvu lappalaisille ominaista.
Vaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet kuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat miltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista äidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin ihan rennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin lukemaan alun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua lasketteli hän sanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja lisäsi: »Suunnilleen tähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa lukea katekismusta lapin kielellä, vaan on se rippikoulussa luettava suomeksi.»
Nuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä vierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa joko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta liioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat, on hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se juuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin on ylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin houkuttele. Kyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät, mutta onhan heillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat lämmittää sydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.
Lappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä heitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä, niin sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini lapinkielisen almanakan. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa, vaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty Haaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion. Ulkoasu oli samallainen kuin meidän halpahintaisten almanakkaimme.
Lienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden pisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—11.50 illalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat ainoastaan tunnin ja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20 aamupäivällä.
Tuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan opetuksenkin lapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain pyhäpäiväin nimet ja otsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden. Niinpä on tuon Ruotsissa painetun almanakan mukaan laskiaissunnuntai lapiksi: Fasto ailek (ailek — sunnuntai); palmusunnuntai: Palm ailek; pääsiäispäivä: Pjässa peive; rukoussunnuntai: Råkkåles ailek, mutta rukouspäivä Böns peive. Helluntaipäivän nimenä on Pingelis peive ja joulupäivän Joulu peive j.n.e.
Saarnatekstien otsakkeista tajuaa suomalaisen korva helposti esim. seuraavat: »Christus åppeta Tempelesne»; »Christus åppeta råkkolet»; »Häja pir Kanasne», (Häät Kanaassa); »Jesus ulkos hweijete akt perkeleb» (Jesus ajaa ulos kahdeksan perkelettä) j.n.e. Ruotsalainen taas käsittää helposti sanat »Falskes profetai pir» (Vääristä profeetoista); »Skattepedniken pir» (Verorahasta) ja muutamia muitakin ruotsista lainattuja lauseparsia. Niinkuin tunnettua on lapinkieli itsenäistä, vaikkakin suomensukuista kieltä.
Mutta palatkaamme takaisin lappalaiskotaan. Meidän sinne tullessamme ryypittiin kodassa paraikaa suolalla sekoitettua kahvia, tuota peräpohjolan tunnettua herkkua. Meille keitettiin kuitenkin heti uusi pannuihinne suolatonta, mutta sen sijaan pistettiin höyryäviin kuppeihimme muuatta Lapin mieliruokaa: pieniksi palasiksi silvottua poronjuustoa, jonka väkevä maku ja tympäisevä haju saivat aikaan sen ettei sekoitukseen tottumaton voinut sitä juoda. Kun siitä ystävällisesti huomautin, ymmärrettiin minua yhtä hyvin kuin missä hienossa kodissa tahansa ja minulle tarjottiin heti toinen kupillinen hyvää sekoittamatonta kahvia, ja se maistuikin erinomaisen maukkaalta.
Lappalainen isäntämme tuntui olevan varakas mies, mutta hän ei halunnut vaihtaa erämaan ja kodan vapaata elämää salvetun tuvan ahtaisiin olotiloihin. Pienempien vilustumisten ei sanota lappalaisia vaivaavan, nuhan ei koskaan, ylen harvoin yskän, mitä ei tarvitse ihmetelläkään, kun näet nuotio, joka aamusta iltaan palaen levittää kuumuutta ja tukehuttavaa savua ympärilleen, sammuu yöksi, olipa sitte pakkanen miten pureva tahansa. Yöksikään ei peitetä kodan laajaa kattoaukkoa. Siitä me näimme tähtien säkenöivän tuona koleana iltana ja ympärillä olevien kuusten tummien latvojen ylenevän kohti korkeuksia — mahdollisimman jylhä ja kylmä erämaankuva. Tuollaiseen ympäristöön liittyi niin omituisena lapsellisen pehmoisa kaiku lappalaisperheen keskinäisestä ystävällisestä puhelusta omalla äidinkielellään.
Kun me viimeinkin läksimme kodasta ja sen asukkaat olivat saattaneet meitä ulos lausuakseen meille vielä kerran jäähyväistervehdyksensä — emäntäkullalla piippu hampaissaan, niinkuin monella suomalaisella mummollakin täällä pohjolassa — hiveli sydäntäni myötätuntoisuus, miltei jonkinlainen kateus, erotessani erämaan tyytyväisen kotilieden äärestä.
Matkamme kulki nyt askel askeleelta pitkin Sadinkankaan kapeita polkuja, sitte halki syvälumisten kenttien ja lopuksi Kolarinsaaren halki vievää maantietä myöten. Siellä, oppaamme kotona nimittäin, vastaanotettiin meidät sydämellisesti ja komeasti meitä kestittiinkin: tarjoiltiin kahvia ja kelpo illallinen, johon kuului muun muassa auringossa kuivatusta poronlihasta valmistettua muhennosta.
Vaatimattomassa isännässämme tapasimme tuttavan, jota mielellään jälestäpäinkin muistelee. Samoinkuin hän ilman mitään kouluopetusta — Kolari sai ylen myöhään kansakoulunsa — oli opetellut lukemaan ja kirjoittamaan, samoin oli hän myöhemmin karttojen ja kirjojen avulla saanut Suomen maantieteestä niin elävän ja monipuolisen tuntemuksen, että minä luulin hänen laajemmalti maamme eteläosissa matkustelleen. Yhtäläiset tiedot näytti hän omaavan vieraista maista ja muista maanosista. Huomasi helposti, että hän oli tarkoin tutkinut sen mitä oli lukenut ja säilyttänyt siitä parhaat kohdat muistissaan. Hänellä oli mainio pää ja sattuvan terävä arvostelukyky. Valituin, ytimekkäin sanoin kuvaili hän Oulunläänin entisiä hallitusmiehiä, joista toimekas ja väsymätön G. von Alfthan muutamin puolueettomin piirtein esiintyi kuulijalle mitä kirkkaimmassa, kauneimmassa valossa. — Runebergistä, Lönnrotista ja Snellmanista puheli hän kuin vanhoista tutuista, vaikkei ollutkaan koskaan niitä nähnyt, ja kuvaili sattuvin sanoin — sellaisia, joita ei muiden ole kuullut käyttävän — mitä kukin heistä on maansa hyväksi tehnyt. Snellmanista, jonka suomenkielisinä käännöksinä julaistut kirjoitukset hän yksityiskohtiaan myöten tunsi, hän sanoi vakavana ja miettiväisesti: »Hän oli Suomen sydän.»
Onnellisia ne isänmaan pojat, joiden muisto etäällä erämaissakin elää kansan vastavalveutuvassa sydämessä.
6. YSTÄVÄNI "PEKKA RIEPU" JA JÄÄHYVÄISET SILLE JA LAPINMAALLE.
Ensimäisellä kesämatkallani Tornioon tein tuttavuutta kolarilaisen ystäväni nuoren hevosen »Pekan» kanssa, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä. Se tunsi isäntänsä askelten äänen, kävelipä tämä miten hiljaa hyvänsä, ja päästi hänet nähdessään kuuluvan iloisen hirnunnan. Minuun loi hän vaan vieraan välinpitämättömän katseen.
Pekka oli kotoisin Kokkolasta. Kokkolan kuuluilta hevosmarkkinoilta oli isäntänsä itselleen valinnut tuon keskikokoisen, ruskean, vilkkaan ja reippaan ruunan. Sen pitkä, kiharainen, pikimusta harja komeasti aaltoili, kun se pulskaa voimakasta säkäänsä liikuttelu Mustia olivat sen ilmeikkäät, ylväät, palavat silmätkin.
Kolarissa tuli Pekasta kaikkein jakamaton suosikki. Ja näytti siltä että hän ennen pitkää katsoi kuuluvansa taloon yhtä oikeutettuna jäsenenä kuin kuka talonväestä tahansa. Senpävuoksi Pekasta piakkoin tulikin itsepäinen ja tottelematon velikulta. Kun hänen isäntänsä kerran ajoi takaa erästä salakuljettajaa, pääsi otus isännältä karkuun Pekan niskoittelun takia.
Verekseltään sai hän tiukanlaisen selkäsaunan. Ensimäisestä piiskaniskusta tuo jalo eläin värähti. Sitte se seisoi vavisten, mutta hiljaa. Vielä napsahti ruoska muutaman kerran.
Silloin käänsi Pekka päänsä isäntäänsä kohti ja katseli häntä kyyneltynein, surumielisin silmin niin sydämellisen luottavaisesti, että tämä antoi kohottamansa piiskan vaipua alas ja käski rengin viemään Pekan talliin.
Mitä Pekka-rukka siellä pitkän yön ajan mietiskeli, sitähän ei kukaan voi tietää, mutta joka tapauksessa näytti tuo kunnon eläin jotain miettineeltä. Eipä isännän itsensäkään silmiin uni sinä yönä herunut myötätuntoisuudesta hevoskultaansa kohtaan — jonka hän nyt ajatuksissaan risti »Pekka rievuksi». Näytti siltä kuin olisi Pekka ollut tuohon nimeen tyytyväinen, milteipä ylpeäkin siitä. Kuultuaan vaan nuo sanat se mielellään totteli. Siitä hetkestä lähtien oli taas kaikki ennallaan noiden kahden ystävyksen kesken.
Silloinkun Pekka riepu veti meitä Torniosta Kolariin ei se ollut ihan terve. Se oli kahden ajattelemattoman nuoren miehen hillittömästä ajosta niin lopen rasittunut, että se tarvitsi mitä huolellisinta hoitoa ennenkuin alkoi jälleen toipua. Jokin arempi sisäelin oli saanut parantumattoman vamman, vaikkakin tuon nuoren, väkevän, tulisen eläimen voimat näyttivät vähitellen palaavan.
Pitkän matkamme varrella vietti Pekka majataloissa hyviä päiviä, eikä siitäkään paljon välitetty että hän väliin päivänpaisteessa vähäsen laiskottelikin. Kun jokin pieni ylämäki katkaisi tasaiset taipaleet, nousin minä astumaan ja siinä kävellessäni nyhdin ruohoisista tiepuolista muutaman tukun tuoretta heinää, jota Pekka mielellään välipalakseen pureskeli. Mutta kun minä kerran muutamassa pienen pienessä mäessä jäinkin rattaille, pysähtyi Pekka ja katsahti kysyvästi minuun, vaan isäntänsä sävyisät sanat: »No Pekka riepu!» saivat sen taas kulkemaan edelleen.
Tuo kaikki meitä huvitti ja me koettelimme pian uudelleen Pekkaa. Se toisti temppunsa, mutta kun minä puukko kädessä laskeusin maahan, käveli se suoraapäätä mäkeä ylös, pysähtyi sen päälle ja katsahti taakseen siltä varalta että minulla ehkä olisi veres ruohotukku kourassani. Tämä oli vaan tilapäinen alku meidän myöhempään oikeaan ystävyyteemme. Tosin hän ei vielä minua hirnahtaen tervehtinyt aamuisin talliin mennessäni, vaikka minä häntä säännöllisesti leipäpalasella kestitsin.
Eipä kestänyt kauvan, ennenkuin Pekka pääsi kylän muiden hevosten mukana kesälaitumelle äärettömän laajoille, aitaamattomille salomaille, jossa koko hevoslauma villinä leikitteli ja jossa niillä oli hupaista kuin poikasilla mäenlaskussa. Pekkaa me tuon ulkonaoleskelun toivoimme virkistävän. Virkistysmatka kesti kuitenkin kauvemmin kuin minun kesälomani. Senvuoksi en tavannut Pekkaa ennenkuin jouluna uudelleen Kolarissa käydessäni. Olimme kuitenkin rakennuttaneet hirsistä etehisen — »tampuorin» — sen talliin, sillä edellisenä talvena oli talli ollut ylen kylmä.
* * * * *
Uudelleen tavattaessa näytti Pekka unohtaneen entisen tilapäisen tuttavuutemme. Ruunaparka eleli nyt »kamariherrana» pikku asunnossaan, josta se kuitenkin pääsi joskus aamupäivällä pihalle jaloittelemaan ja lumessa piehtaroimaan. Se oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin ennenkin. Pitemmillä ja rasittavammilla matkoilla ei sitä kuitenkaan enää uskallettu käyttää.
Pekkaparkaa muistaen ostin minä muutamia kiloja sokeria, tuota hevosten tunnettua herkkua. Ensin se sokeria tutkistellen haisteli, otti sen sitte suuhunsa ja hyvältäpä se näytti hänestä maistuvankin. Sokeri se teki Pekasta minulle ystävän. Joka kerta kun minä sittemmin kävin sitä katsomassa alkoi tuo vilkas eläin nuuskia nuttuni taskuja. Ja tuo kujeilu Pekkaa ylen paljon huvitti, sillä aina se sai jonkun sokeripalan saaliikseen. Koska Pekka oli herra kotonaan, naputin minä aina tullessani sen ovelle, tulostani ilmoittaakseni, ja sain vastaukseksi hilpeän hirnunnan. Eräänä päivänä kuulin jo ulos asti, miten kovasti se tömisteli kavioitaan tallissaan. Astuin sitte hiljaa etehiseen, mutta silloinpa olikin se veitikka hiljaa kuin hiiri. Poistuttuani hiljaa ulos kuului sen kamarista taas ryskettä. Se polki vimmatusti permantoa ja hirnahteli äänekkäästi ja hilpeästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Etkö ymmärrä! Olenhan minä kotona!» Ja tavallista uteliaampana alkoi se tapansa mukaan etsiä sokeripaloja.
Pekka kävi vuorostaan vieraisilla. Kun se aikaisin joka aamu vietiin ulos, asettausi se heti rappujeni eteen odottamaan minua ja sokeripaloja, jotka hänen käsityksensä mukaan kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä renkikään saanut sitä houkutelluksi pois rappujen edustalta, ennenkuin minä olin tullut ulos. Useamman kerran tuli renki sisälle kysymään minulta, eikö minulla olisi aikaa tulla Pekkaa tervehtimään. Hän näet ei saanut sitä kastelluksi eikä harjatuksi, syystä että hevonen liikkumatonna ja ylpeänä seisoi rappujen edessä. Ulos tullessani se ei koskaan hirnahtanut, mutta katseli luottavaisesti minun silmiini. Vasta sitte kun meidän välimme olivat selvät alkoi se reippaasti juoksennella ympäri pihaa ja piehtaroida kinoksissa.
Eräänä harvinaisen kauniina aamuna, noin neljä eli viisi päivää ennenkuin saatoimme odottaa aurinkoa, päätimme lähteä Pekalla vähäsen ajelemaan. Kun sitä talutettiin tallista, niin se kaikesta päättäen älysi, mistä oli kysymys. Sen ryhti oli juhlallisempi ja reippaampi kuin milloinkaan ennen, mutta yhtäkaikki osotti se käsittämättömyyden merkkejä valjastettaessa. Ja hädintuskin me olimme ehtineet heittäytyä keveään rekeemme, toverini yhdeltä ja minä toiselta puolen, ennenkuin se lähti lentämään kuin tarujen taikahepo. Musta harja hulmusi siipien lailla hänen kaulallaan. Iloissaan siitä että sai meille vieläkin kerran näyttää, mihin kelpasi, sillä ei tahtonut olla aikaa kuunnella edes isäntänsä iloista huutoa: »So, Pekka riepu! Pekka riepu so!» Sen nuoruutta uhkuva ylväs pää sirotteli päällemme miljoonittain lumikristalleja sankan, kasvavan metsän huurteisista oksista, metsän, joka yleni kahden puolen kaitaa tietämme. Matka oli meille kaikille kolmelle yhtä hupaisaa.
Toisen kerran ajelimme Pekalla Muonionjoen suurelle kirkkosaarelle. Se sattui samana aamuna, jolloin päivä ensi kerran pilkisti päätään taivaanrannan takaa. Olen jo ennemmin lyhyesti maininnut siitä miten tuo älykäs hevonen vakavan tarkkaavaisena katseli silloista outoa näytelmää.
* * * * *
Pekan täytyi viimeinkin luopua isännästään, sillä tämä oli pakotettu hankkimaan itselleen terveen ja voimakkaan hevosen, joka kestäisi suuriakin rasituksia paremmin kuin tuo ystävärukkamme. Pekka tulisi erään vanhan, hiljaisen ja ystävällisen talonpojan haltuun, jonka talo oli Kolarin ja Tornion keskivaiheilla. Siitä oli nyt tuleva työhevonen ja sen tuli toimittaa pikku talon pienet ajot. Ja siihen sen voimat kyllä riittivät.
Viimeisen kerran matkustimme me kolme yhdessä silloin kun minun oli matkustaminen etelään päin. Pekka riepu oli tavallisuuden mukaan iloinen ja hilpeä, mutta meille muille oli matka kaikkea muuta kuin hupainen. Lyhemmillä matkoilla Pekka ei väsynyt, mutta tuolle kolmenkymmenen kilometrin taipaleelle valjastutimme me reen eteen kyytihevosen ja sidoimme Pekan marhaminnastaan reen perään. Tuo temppu tuntui hevosta ensin ihmetyttävän. Mutta pian oli siitä hupaista juosta ilman kuormaa ja huomatessaan, ettei isäntä hänen kujeistaan vähääkään välittänyt, alkoi se ihan itsepäisesti leikitellä.
Minulla oli päässäni suuri nahkavuorinen naapukkalakki, jonka keskellä iso nahkatupsu komeili. Siitä näytti Pekka olevan ylen huvitettu, sillä tuhkatiheään se tarttui siihen hiljaa ja varovasti huulillaan, mutta ei kuitenkaan saanut kiskotuksi päästä huolellisesti painettua lakkia. Sensijaan alkoi se ravistella tuota mukavaa nahkatupsua, vaan lakkasi leikistään heti kun oli huomannut, että isäntänsä häneen päin katsahti. Silloin se juoksi vallan kiltisti, niinkuin koulupoika, joka heitettyään toveriaan lumipallolla tahtoo tältä temppunsa salata. Toverini ei ollut millänsäkään, ja minä pudistelin väliin aikalailla päätäni. Silloinpa Pekka hetikohta alkoi kiivaasti lakkiani pudistella. Mutta ruunapa ei kertaakaan koko matkalla saanut kuulla tutunomaista varotushuutoa: »So, so, Pekka riepu!»
Viimeinkin ehdimme illanhämyssä siihen majataloon, josta Pekan uusi isäntä seuraavana aamuna tulisi hänet noutamaan. Siinä oli meidän erottava. Jätettyäni kievarin isännän talteen sokeripaketin, jonka sisältöä Pekan uusi isäntä saattaisi tälle tarjoilla, haihduttaakseen vähitellen Pekasta sen viime aikoina oppiman herkuttelutunteen, menin yksinäni talliin, missä himmeä lamppu valaisi pilttuissaan seisoskelevia hevosia.
Pekka minulle reippaasti hirnahti seistessään siinä runsaan ruokansa ääressä komeana ja tyytyväisenä. Hilpeänä kuin leikittelevä lapsi se tutki taskujani, joista kohta löysikin aikamoisen sokeriharkon. Mutta nyt tuntuikin minusta kovin työläältä tämä ennen niin hauska leikittely. Kiersin käsivarteni sen pehmoisen kaulan ympäri ja annoin sille sokeripalan kädestäni.
Silloin Pekka katsahti minuun äkisti ja ikäänkuin tutkivasti. Mitä lieneekin se katseessani nähnyt, sitä en tiedä, mutta hiljaa tarttui se tyhjään käteeni ja solutti sen varovasti suuhunsa. Lampunvalo heijasti sen kosteisiin, mustiin silmiin.
Sitte päästi se varovasti käteni irti. Minä hivelin sillä uskollisen hevosen kaulaa ja sanoin: »Hyvää yötä nyt, Pekka riepu!» Samassa riensin rekeen, jossa toverini jo vakavana minua odotteli.
Ja niin ajoimme aika kyytiä kohti Torniota.
Mutta tuona iltana ei keskustelu tahtonut luistaa. Sillä tiesimmehän, että ajatuksemme olivat kohdistuneet uskolliseen, viisaaseen, jaloon ja hilpeään kelpo ystäväämme. Häntä me emme enää milloinkaan näkisi.