NELJÄSTOISTA LUKU.
Hautoja Shiratsissa.
Matkamme kävi eräälle hautausmaalle, joka erityisesti herättää meikäläisen huomiota. Siellä on nimittäin haudattuna eräs ruotsalainen lääkäri, tohtori Fagergren, joka 30 vuotta harjoitti lääkärin tointa Shiratsissa, jossa hän kuoli v. 1878. Tavatessani prof. Vámbéryn, kertoi tämä minulle monta hauskaa ja merkillistä seikkaa ruotsalaisesta lääkäristä, jonka tykönä Vámbéry asui kuusi viikkoa, ollessaan Shiratsissa. En saata olla mainitsematta erästä niistä.[24] Vámbéry matkusti, niinkuin tunnettu, Persian läpi turkkilaiseksi dervishiksi puettuna. Hänen ulkomuotonsa soveltuu hyvin valepukuun; hän oli antanut partansa kasvaa pitkäksi ja takkuiseksi kuin dervishin, ja käärittynä repaleiseen viittaan, turpaani päässä lähti hän Fagergrenin asuntoon, jossa hän, lausuttuaan tavanmukaisen dervishitervehdyksen: "ja hu! ja hakk!" sanoi olevansa Bagdadin shekin lähettämä käännyttämään tohtoria Muhametin oppiin. Fagergren, tottuneena tämmöisiin käännytystoimiin, antoi hänelle rahan ja käski hänet pois, mutta kun dervishi uudisti pyyntönsä kysyi tohtori mitä todistuksia hänellä oli shekin ihmeitä tekevästä voimasta. "Kyllä", vastasi dervishi, "sinä olet frengi (eurooppalainen), minä puhuttelen sinua millä kielellä haluat." Silloin käski Fagergren hänen puhumaan vähän ruotsia, ja tohtorin suureksi ihmeeksi, luki tämä repaleinen dervishi muutamia värsyjä Frithiofin sadusta. Vámbéry oli nim. jo nuoruudessaan tutkinut tuota Tegnérin runoa alkukielellä. Sopii ajatella, minkä vaikutuksen tämä teki ruotsalaiseen tohtoriin, joka ei ollut moneen vuoteen kuullut ainoatakaan ruotsalaista sanaa! Naamioitus putosi heti, ja Vámbéry tuli Fagergrenin vieraaksi.
Fagergrenillä oli pitkällä oloaikanansa Shiratsissa tilaisuus tutkia persialaisten tapoja paremmin kuin kellään muulla ja lääkärinä pääsi hän muuten salaisiin paikkoihin, jopa haaremiinkin. Hän on kirjoittanut kaikesta, mitä hän on kokenut, ja kuollessaan jäi häneltä paljon käsikirjoituksia, joita hän epäilemättä olisi julaissut, jos hän olisi saanut palata Ruotsiin, mutta jotka nyt makaavat unhotettuina Shiratsissa. Sittemmin tapasin kumminkin tohtori Fagergrenin vävyn, kenraali Houtun-Shindlerin, joka tiesi, mistä nämät persialaisten tuntemiselle epäilemättä tärkeät paperit olivat löydettävissä, ja hän lupasi että hän, tullessaan ensi kerran Shiratsiin, ottaa niistä selvän ja antaa ne minun käytettäväkseni.
Vámbéry kertoo Fagergrenin olleen erittäin rakastettavan, anteliaan ja auttavaisen miehen. Kuntoaan sai hän Persiassa osoittaa ei ainoastaan lääkärinä vaan myös sotilaana. Niinpä oli hän osallisena ja johti Bender-Abbaksen rynnäkössä, Hormussalmen pohjoisrannalla helmikuussa 1855. Tämä kaupunki ynnä siihen kuuluva alue oli annettu Maskatui imamille, ehdolla, että hän vuosittain maksaa shaahille rahasumman. Kun imami ei täyttynyt velvollisuuttansa, vaan sen sijaan koetti saada pysyväistä jalansijaa Bendar Abbaksessa, päätti Persian hallitus väkisin ottaa saatavansa. Nyt lähetettiin sinne 5,000 miestä, mutta kun päälliköt, tavallisuuden mukaan "keskinäisestä kateudesta", eivät voineet sopia, eivätkä sitäpaitsi tunteneet seutua, hyväksyttiin Fagergrenin sotaretki-suunitelma. Kun sotajoukot asetettiin hänen johdatettavakseen, onnistui rynnäkkö täydellisesti; arapialaiset kadottivat 800 ja persialaiset 50 miestä. Tämä oli onnellisempia taisteluita Nasr-ed-Dinin hallitusaikana. Tohtori Fagergren lausuu eräässä kirjeessä tästä taistelusta muun muassa: "persialaisten sodassa saattaa sattumus tahi pikkuseikka vaikuttaa taistelun voittoon tahi häviöön; yksi ainoa sotilas, johon on sattunut kuula, voi saattaa koko armeijan kauhuun tahi raivoon; jos vaan onnistuu saamaan kaksi tahi kolme liikkeeseen, niin seuraavat ne muut muassa — niinkuin lampaat, jos on vaara tarjona, tai niinkuin jalopeurat, jos on saaliintoivoa. Taistelun päivänä ei ole komentoa eikä kuuliaisuutta, jokainen seuraa omaa mieltään… Tulin siihen vakaumukseen, että persialainen sotamies saattaa olla hyvin urhollinen, jos vaan ymmärtää häntä viisaasti käyttää ja herättää hänen intoansa".[25]
Heti Dillkoshah linnan tuolla puolen on pieni, kivimuurien ympäröimä puutarha, jonka kypressien, appelsiinien ja syreenien keskellä on suuri talo ja tämän maakerroksessa suuri hautaholvi. Keskellä lattiaa on täällä marmoriarkku, jossa on kirjoituksia ja sen ympäri metalliaita. Tässä lepää runoilija Saadi.
Shekki Moslih-ed-Din Saadi Shiratsi syntyi, niinkuin nimi ilmoittaa, Shiratsissa v. 1194 j.Kr., köyhistä vanhemmista. Hän oli dervishi sen sanan oikeassa merkityksessä; sillä 20 vuotta elämästään matkusti hän karavaanien kanssa kaikkialla Itämailla, kootakseen elämänkokemustaan ja aikoi sitten kirjoittaa mitä vaikutuksia hän oli saanut. Niinpä lienee hän tehnyt 14 toivioretkeä Mekkaan, käynyt Jerusalemissa ja Syyriassa, ja matkustanut itäänpäin aina Balkiin asti. Elämänsä loppuosan vietti hän Shiratsissa, kuninkaan hovissa, jossa hän satavuotiaana kuoli. Hänen kirjoituksensa ovat kaikki siveysopillisia ja ovat itämailla niin levinneet ja niin kuuluisat, että niitten tunteminen vielä tänäpäivänä pidetään hyvän kasvatuksen pääehtona.
Kuuluisin Saadin kirjoista on Gulistan, eli "kukkatarha." Tämän kirjan aihe selviää parhaiten kirjoittajan omista sanoista esipuheessa: "olen pitänyt esityksen lyhyyttä ansiona, niin että tämä mieluisa puutarha ja näitten tuuheitten hedelmäpuitten tarha on satunaisesti jaettu kahdeksaan lukuun, niinkuin paratiisi, (jossa on kahdeksan porttia). Se on lyhennetty, ettei kukaan ikävystyisi sitä lukiessa. Se puhuu kuninkaitten käytöksestä, dervishien tavoista, kohtuullisuuden eduista, vaiteliaisuuden hyödystä, rakkaudesta ja nuoruudesta, heikkoudesta ja vanhuudesta, kasvatuksen vaikutuksesta, säädyllisyydestä seuraelämässä." Olen jo esittänyt muutamia näytteitä Gulistamin toisesta luvusta, tässä vielä yksi ensimmäisestä luvusta: "Joku oli saavuttanut täydellisyyden painiskelutaidossa. Hän tiesi 360 koukkua ja temppua, jotka ovat kallisarvoisia tässä toimessa ja joka päivä harjoittelee hän niistä yhden. Sattumalta oli hän sydämensopukassaan mieltynyt erään oppilaansa kauneuteen. Hän opetti tälle 359 temppua, mutta yhden kieltäytyi hän opettamasta. Nuori mies oli mainio tässä taidossa ja voimassa. Ei kukaan voinut hänen kanssaan kilpailla ja hän meni niin pitkälle, että hän sanoi sultaanille: opettajani etevyys minuun verrattuna tulee siitä kunnioituksesta, jota häntä kohtaan tunnen, ja johtajalle kuuluvasta etuoikeudesta; minä olen hänen vertaisensa tässä ammatissa. Tämä elämänviisauden puute ei miellyttänyt kuningasta. Hän käski heidän painiskella. Määrättiin avonainen paikka. Valtakunnan suuret ja hovin ylhäiset miehet olivat läsnä. Nuori mies ryntäsi kuin juopunut elevantti sisään semmoisella kiivaudella, että jos hänen vastustajansa olisi ollut rautainen vuori, olisi hän sen paikaltaan reväissyt. Opettaja ymmärsi tämän nuoren miehen olevan häntä voimallisemman. Hän lähestyi häntä sillä vieraalla tempulla, jonka hän oli tältä salannut. Nuori mies ei osannut väistää. Opettaja nosti hänet molemmin käsin maasta ylös päänsä yli, ja heitti hänet maahan. Huuto kuului katsojien joukosta. Kuningas käski antaa opettajalle kunniaturkit ja rahaa, mutta nuorta miestä hän nuhteli ja torui sanoen: 'sinä olet tekeytynyt taitavaksi painimaan opettajasi kanssa, mutta et ole onnistunut.' Hän vastasi: 'oi ruhtinas: Opettajani ei voita minua voimassa, mutta painitaidossa oli pikkuseikka, jonka hän kieltäytyi minulle opettamasta. Tänään on hän, tämän pikku temppunsa tähden minut voittanut.' Opettaja vastasi: 'Minä säästin sen tämmöistä päivää varten, sillä viisaat ovat sanoneet: älä anna ystävällesi niin paljon valtaa, että hän ruvetessansa viholliseksesi, saattaisi sinua vahingoittaa'."
Tässä seuraa näytteeksi ote luvusta: "kasvatuksen merkityksestä": "Minä olen nähnyt rikkaan miehen pojan, joka istui isänsä haudalla, ja alkoi kiistellä köyhän miehen pojan kanssa sanoen; 'isäni hautapatsas on kivestä ja siinä kirjoitus on värillinen; sen päällä on valkoinen marmorilevy ja siinä turkoosikiviä; onko sinun isäsi haudalla mitään sen vertaista? Sinne on haalittu 2 tahi 3 tiilikiveä ja sen ylitse on kylvetty kourallinen multaa.' Köyhän miehen poika sanoi, tämän kuultuansa: 'vaiti, sillä huomenna, ylösnousemuksessa, ennenkuin isäsi on palannut takaisin itsensä luokse tämän raskaan kiven alle, on minun isäni jo paratiisissa.' Kertomusten mukaan on köyhien kuolema lepoa. He eivät omista mitään, minkä kaipauksella jättäisivät."
Kääntykäämme nyt Hafiksen haudalle. Tämäkin on aidatun pihan sisäpuolella, mutta paljaan taivaan alla; sen ympärillä on koko joukko muita hautoja, joissa runoilijan ihailijoita lepää. Sikin sokin olevien hautojen joukossa huomataan kuitenkin heti suuren runoilijan hauta, jota peittää tavattoman iso valkoinen marmorilohkare Jesdistä, siinä on runsaasti kirjoituksia korkokirjaimilla. Nämät kirjoitukset on Hafis itse sepittänyt. Siinä sanotaan muun muassa: "Tulkaa tänne, minun rakkaani, hautani luo, viinillä ja laululla, ja ehkä iloiset äänenne ja sointuva soittonne herättää minut unestani ja minä nousen kuolleista."
Shemsed-Din Muhametti Hafis syntyi Shiratsissa 1318 (?), ja hänen laulunsa herättivät jo aikaisin erinomaista huomiota. Kaikki senaikuiset itämaalaiset ruhtinaat tuhlasivat hänelle suosionosoituksiaan, lähettipä suuri maailman valloittaja Timurkin hänelle runsaita lahjoja. Vaikka Hafis oli shekki, eli dervishikunnan päällikkö, ja ulema, eli lainoppinut, lauloi Hafis ainoastaan viinistä ja rakkaudesta, ja kaikki hänen runonsa henkivät semmoista elämäniloa ja värienrikkautta, ettei kaukaa saattaisi aavistaa niitten tekijäksi islamilaista munkkia. Hän on Itämaan Bellman, ja samoin kuin Bellmannilla, on Hafiksellakin lukuisa ihailijajoukko, jotka menevät niinkin pitkälle, että asettavat hänen kirjoituksensa yhtä korkealle, jopa korkeammallekin kuin koraanin ja pitävät Hafista profeettanansa. Monenkaltaisia toivioretkiläisiä vaeltaa hänen haudalleen — enimmäkseen juopporenttuja, sanoo Vámbéry — ja avaten neulalla umpimähkään hänen runokokoelmansa, "Divanan", saattaa avatusta kohdasta saada tiedon tulevasta kohtalostaan.
Kun Hafiksen Divana levisi kaikkialle Itämailla, kiellettiin osmanilaisessa valtakunnassa ankarasti sitä lukemasta, koska peljättiin sen saattavan itse koraanin varjoon. Kun hän kuoli 1333, julistettiin hän vapaa-ajattelijaksi ja kerettiläiseksi joka eksytti uskovaisten sielut kevytmielisillä lauluillaan, eikä luvattu hänelle kunniallista hautausta. Silloin ilmestyivät hänen ystävänsä häntä puolustamaan ja kerrotaan että hänen oma "Divanansa" sai ratkaista asian. Kirja avattiin umpimähkään ja neulankärki sattui paikkaan, jossa Hafis sanoo "panevansa kaiken toivonsa Jumalan laupeuteen." — Hän haudattiin kunniallisesti.
Paikka, jossa Hafis lepää, sanotaan Mosellaksi, s.o. "rukouspaikka", ja sen lähellä virtaa pieni Roknabad niminen puro, josta runoilija kirjoituksissaan niin usein ja semmoisella ihastuksella puhuu. Syystä sanotaan siitä Mirtsa Shaifyn mainioissa lauluissa:
Miks' Shirats on niin kuuluisa,
Sen ruusut, viinit ennen muita mainittu?
Miks' ylistetty Roknabad?
Mosellan lehto miks' on mainio?
Ei niiden kauneus lie syynä siihen,
Maas' ompi kauniimpiakin,
Sun laulustas ne maineen sai
O, Hafis, sä ne saatit loistohon.[26]
Näytteeksi rohkenen tähän kääntää Hafiksen runoudesta kappaleen eräästä hänen lauluistaan:
"Jo aamu valkeneepi
Ja pilvet hunnuks' käy.
Mun aamuviinin' tänne!
Hei saakaa veikkoset!
On kirkas kastehelmi
Tulpaanin poskella:
Siis tänne mulle viini,
Jot' aina nautitaan!
Jo paratiisin pälve
Tuo niityn tuoksuja.
Smaragdi-istuimella
Kas ruusu lepäjää:
Siis hurmajuoman, tuokaa,
Rubiinisäihkyineen!
— — — — —
Rubiininväri suuri
Kyll' ompi vaatelijas:
Mutt' huolett' ollos, Hafis,
Jo nostaap' onnetar
Huntunsa varjoomasta
Kauniita kasvojaan."
VIIDESTOISTA LUKU.
Farsistanin vuoristossa.
Sunnuntaina 16 p. Toukokuuta piti minun jättää muistorikas Shirats. Herra Fargues kirjoitti luetteloon kaikkien niitten karavaani-asemien nimet, joissa minun tuli käydä, niitten etäisyydet toisistaan kilometreissä ja muita huomioon otettavia paikkoja. Sitten varusti hän minut erinomaisilla eväillä: pari pulloa viiniä, muutama sardiinilaatikko, sekä läkkilaatikollinen eräänlaisia kirsikoita. Lihaa sitä vastoin ei sovi kuljettaa muassaan, sillä se ei pysy tuoreena polttavassa helteessä. Herra Decroix tuli toivottamaan minulle onnellista matkaa ja toi prinssiltä valokuvan. Kello 6 i.p. olivat hevoset satuloittuina sähkölennätintalon pihalla. Otin sentähden hartaat jäähyväiset herra Farguesilta, kiittäen häntä siitä erinomaisesta vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, jota hän näinä unhottumattomina päivinä oli minulle osoittanut ja läksin jälleen matkalleni.
Shiratsista Bushiriin ratsastin samalla hevosella koko matkan. Eläimen omistaja, vanha, hyvin pieni ja kurttuinen ukko, ratsasti itse muulilla. Kun olimme kulkeneet suuren "meidanin" eli tasangon poikki sähkölennätintalon ja kasarmien välillä sekä muutamia ahtaita, iljettävän likaisia katuja, tulimme maalle ja sivuutimme verrattain hyvällä tiellä kolme puutarhaa: Retsaabad, Asisabad ja Bagh-i-Djennet, jotka kaikki ovat laajat ja rehoittavat, viimemainittu on mainio kirsimarjojensa runsaudesta.
Muutaman tunnin perästä saavuimme ensimmäiselle Tjenarrahdar nimiselle karavaani-asemalle, noin penikulman päässä Shiratsista; se sijaitsee laajalla Shiratsin tasangolla, rajavuorten juurella, josta syystä kaupunki vielä on näkyvissä. Karavaaniasema ei ollut juuri houkutteleva. Niinkuin jo ennen olen maininnut, saa maata eräänlaisissa avonaisissa komeroissa, jotka ovat täynnä likaa ja syöpäläisiä. Kun minulla sitä paitsi oli seurana kolme kissaa, jotka tappelivat ja kiljuivat koko yön ja kuu valaisi huonetta, niin tuntuu ihmeelliseltä, että heti nukuin, ja heräsin vasta kello 4 seuraavana aamuna, jolloin taas läksimme matkalle. Nyt kuljetaan pitkät matkat Deh Sheikh puroa pitkin, joka on Kara Agatshin lisäjoki ja jossa on kirkasta, hyvää vettä. Kolmesta kohtaa mennään vesistön yli pieniä kivisiltoja myöten. Maa käy yhä mäkisemmäksi ja tie kiviperäiseksi. Molemmin puolin on korkeita vuoria. Kasvullisuus käy rikkaammaksi. Vuorenrinteillä kasvaa ruohoja, kukkia, suuria ohdakkeita, saksanpihlajan kaltaisia pensaita ja yksityisiä puita. Siellä täällä ovat solat ihan täynnä paimentolaisten lammaslaumoja, jotka verkalleen siirtyvät kohti Dehbidin ylämaata.
Seuraava asema oli Khanehtsenian, johon pysähdyimme muutamaksi tunniksi, jatkaaksemme sitten matkaamme Kara Agatsh jokea pitkin, jota seurataan noin puolen peninkulmaa. Kasvullisuus käy yhä rikkaammaksi, mitä ylemmäksi tullaan vuorille, joitten harjat kasvavat läpipääsemättömiä pensaita ja pieniä reheviä, paksurunkoisia puita; nämät kuitenkaan eivät seiso kyllin taajassa, jotta muodostaisivat metsää. Eläinkuntakin käy rikkaammaksi. Jäneksiä juoksee silloin tällöin tien yli, ja kyyhkysiä ja kanalintuja lentää ylös viidakosta, kun ajamme ohi. Pian saavumme tavattoman suurelle, yksinäiselle vuoriryhmälle, jota persialaiset nimittävät Sin-e-Sefidiksi eli "Valkoiseksi satulaksi", ja syystäkin, sillä vuoren kivilaji on melkein valkoista ja muodolleen on kallio todella satulan näköinen, suuri syvennys keskessä. Tie kulkee ylimmällä vuorenharjulla ja tästä on suuremmoisin näköala laaksojen yli puroineen ja vuorten yli pensaineen ja puineen. Kalliot ja vuoriharjanteet ovat oikullisesti sikin sokin, ja näyttää siltä, kun olisivat ne heitetyt umpimähkään toistensa kesken. Epäilemättä on tie Farsistanin vuoristossa vaivalloisimpia ja vaarallisimpia teitä koko maan päällä. Himalaijassa ja Kalliovuorissa matkustaneet englantilaiset väittävät, että Shiratsin ja Bushirin välinen tie on paljon rasittavampi. Siihen tulee vielä lisäksi tässä osassa maata vallitsevat epävarmat olot. Maantierosvot mellastavat täällä jotenkin häikäilemättä. Itse sain olla niiltä rauhassa, mutta kuulin kerrottavan täällä tapahtuneen monta ilkeätä seikkaa. Monelta taholta varoitettiinkin minua lähtemästä vuoristoon ilman vartiajoukkoa. Syynä siihen että Farsin maakunnassa on enemmän ryöväriä kuin esim. Irak Adshmissa, on osaksi se, että asukkaat ovat paimentolaisia ja tottuneet vapaaseen, kuljeksivaan ja riippumattomaan elämään, osaksi se, että vuorten asukkaat ovat vilkkaammat ja rohkeammat kuin tasankolaiset, ja viimeiksi sekin, että ahtaat polut ja solat kallioissa tarjoovat niin paljon lymypaikkoja ja muita etuja sekä verivainoojille että vainotuille.
Kello puoli 10 saavuimme Dasht-Ardjin nimiseen kylään. Täällä ei ole karavaani-asemaa, josta syystä me sijoituimme kylän ulkolaitaan. Eläimet kytkettiin ja syötettiin, minä levitin takkini maalle, riisuin saappaani, ja oikoilin ratsastamisesta puuttuneita jäseniäni ukon mennessä läheisimpään maalaistaloon ostamaan munia ja leipää sekä noutaakseen vettä. Hän palasi pian tuoden noita halutuita tavaroita, ja risukimppu sytytettiin. Iloisesti räiskyvällä tulella keitimme munia ja teetä, ja herra Fargueksen kirsikat, viini ja sardiinit tekivät aterian niin rikkaaksi ja vaihtelevaksi kuin se näillä yksinäisillä vuorilla saattoi tulla. Sitä höysti vilkas keskustelu, jolloin tuo hauska ukko erityisesti selitti tahtovansa runsaasti juomarahaa Bushiriin saavuttuamme. Syötyämme sytytettiin tavallinen iltapiippu, ukko rupesi pian nuokkumaan, unhoittaen hoitaa tulta, joten se sai sammua, ja pian minäkin nukuin Farsistanin puhtaan, tähtikirkkaan taivaan alla.
Kello puoli 5 ratsastimme Dasht-Ardjinistä. Kylä on tasangolla, jonka suurin osa rajoittuu samannimiseen pieneen järveen. Tämä on likistyksissä vuorten välissä, ja sen pohjoisrannalla on kapea käytävä matkustajille. Siellä täällä pulppuaa vuoriseinästä kirkkaita lähteitä; muutamat jotenkin korkealta, muodostaen pieniä vesiputouksia. Nämä alinomaa pulppuavat lähteet, ne ne pysyttävät järvessä veden. Rannoilla, joissa suuret karjalaumat käyvät laitumella, kasvaa rehevää ruohoa. Pian kuitenkin jätämme tasangon, nousemme vähitellen rinteitä ylös, ja saavumme mutkaista, jyrkkää, kauhean kivistä tietä ylös Pir-i-Tsen nimiselle huipulle, joka on 2,200 m korkea. Kasvullisuus on paikoittain rikas, ja joskus ratsastaa oikein metsikköjen läpi. Pir-i-Tsenistä, joka merkitsee "Vanha vaimo", on viehättävä näköala joka taholle. Tuolla syvässä jalkojemme alla on jylhien vuorten välissä pieni Dash-Ardjinin järvi, jonka me muutama tunti sitten jätimme. Aurinko, joka ei vielä ole ehtinyt kauvaksi taivaalle, luo maisemalle omituisen, viehättävän värin. Alhaalla laaksossa on ihan äänetöntä, ja hiljaisuutta vaan silloin tällöin häiritsee lirisevä puronen tahi tien yli laukkaava jänis. Maakotka liitelee majesteetillisesti vuorten välissä. Suuria viheriäisiä sisiliskoja pitkine mustine purstoineen pilkistää kalliohalkeamista. Jalopeuroista me sitä vastoin emme nähneet merkkiäkään, mutta Arnold[27] kertoo, että löytyy runsaasti jalopeuroja juuri Dasht-Ardjinin lähellä.
Pir-i-Tsenin tuolla puolen alenee tie yhtä jyrkästi, kuin se äsken yleni, ja meidän allamme on nyt syvä, ympyriäinen laakso, jonka keskellä on yksinäinen, matalanpuoleinen vuoriryhmä. Tällä pienellä vuorella on karavaani-asema Mian-Kotel (Keskihuippu). Se näkyy pienenä pisteenä tuolla alhaalla, monta tuntia ennenkuin päästään perille. Kello 10 tulimme sinne ja viivyimme siellä kello 2:teen. Pitkin karavaani-aseman katonrästästä ja komeroitten sisässä oli tuhansittain pääskysenpesiä ja linnut liitelivät pilvinä pihan yli. Muuan tallimiehistä kertoi, että eräänlaiset käärmeet, jotka suurissa joukoissa asustavat vuorenrotkoissa ja karavaani-aseman muureissa, matelevat ylös katolle ja pistävät päänsä rästään yli, ryöstääksensä pääskysenpesistä munia tahi poikia. Hän näytti erään tämmöisen käärmeen; se oli noin 90 senttiä pitkä ja väriltään harmaanvehreä.
Kun tullaan Mian-Katelista alas, leviää kahden yhtäsuuntaisesti kulkevan vuoriharjun välissä ruohoja ja puita kasvava Dasht-i-Bern niminen laakso. Suoraan meidän edessämme kohosi tasangolta äkkijyrkkä vuoriryhmä, joka näytti sulkevan tien. Se on Kotel Dohter (Tytärkallio), sen yli kulkeminen on vaivalloisimpia koko Persiassa. Nouseminen käy sentään jotenkin, mutta vuoren länsipuolella jossa tie laskee äkkijyrkkää vuorta alaspäin, on kulku erinomaisen hankalaa. Tie on tässä muurattu, kivillä laskettu ja käsipuilla varustettu. Kun seisoin ylimmässä mutkassa ja katsoin jyrkännettä alas, saatoin laskea 36 kääntömutkaa, polveketta. Todellakin surkuteltavia ovat ne muuliraukat, joitten raskaine kuormineen täytyy ponnistella tätä jyrkkää tietä ylös; ja kuitenkin ovat kaikki sisämaahan tuotavat englantilaiset tavarat vedettävät Kotel Dohterin ylitse.
Kun tämä vuori on kuljettu, tullaan taas alas tasangolle ja vasemmalla on nyt pieni, matala kahilistorantainen järvi. Sen läntisen osan poikki käydään pitkää, Pul-i-Abguineh nimistä kivisiltaa myöden. Tämä silta on niin ränstynyt, että täytyy pitkät matkat ratsastaa noin 60 sentin syvyisessä vedessä. Ensimmäisen sillan pään oikealla puolen on kivitalon rauniot ja kalliossa sen yläpuolella on pieni korkokuva, joka kuitenkin on ainoastaan parinsadan vuoden vanha. Se kuvaa valta-istuimellaan istuvaa kuningatarta; palvelijatar tarjoo hänelle jotain vadilla, hänen vieressään seisoo jalopeura ja kiinnikytketty papukaija ja valta-istuimen takana näkyy hovimies.
Sillan toisella puolen leviää taas silmän siintämättömiin ulottuva ruohotasanko paimentolaisineen. Taivaan rannalla näkyy puutarhoja, taatelipalmuja ja kupooleja. Se on Katserunin kaupunki, jonne saavuimme kello puoli 9. Minä menin suoraan sähhölennätin-asemalle, jonka virkamies, Englantia puhuva armeenialainen, ystävällisesti otti minut vastaan, tarjosi viiniä, päivällistä, tupakkaa ja asuntoa. Herra Fargues oli antanut hänellekin käskyn vastaanottaa minut.
Katserunissa on 7-8,000 asukasta. Useimmat talot ovat valkoiseksi kalkitut ja jotenkin siistit, mutta suuri osa niistä on autiona ja rappeutunut. Katserun näyttää kuitenkin enemmän itämaalaiselta kuin mikään muu kaupunki mitä ennen olin nähnyt. Tähän on syynä osaksi taatelipalmut, joita joka pihalla viljellään, ollen kansan tärkein ruokakasvi, osaksi kuumuus, joka nyt, kun on tullut alas varsinaisilta vuorilta, tuntuu yhä tukahuttavammalta.
Tästä käy tie tasaisella tasangolla aina Shapuriin asti. Molemmin puolin on laajalti suuria harvaan kylvettyjä mutta suloisesti tuoksuvia viljelysmaita, joita niitetään puoli-ympyriäisillä käsisirpeillä. Puita sitä vastoin kasvaa yhä harvemmassa ja maisema kadottaa yhä enemmän suuremmoisen kauneutensa.
Shapur on pieni kylä, jossa on vanha hyvin säilynyt linnoitus. Paikka on tunnettu niistä kauniista korkokuvista, joita on hakattu kallioseinään sen pohjoispuolelle. Siellä tahdoin kaikin mokomin käydä. Palkkasin sentähden kylästä pojan saattamaan minua muinaisjäännöksille. Vuori on runsaan penikulman päässä Shapurista ja sinne viepä tie käy tasaisen heinää ja pensaita kasvavan tasangon yli, jossa mateli lukemattomia käärmeitä ja jossa oli suuret joukot kyyhkysiä ja kanalintuja. Persialainen oli sentähden ottanut mukaansa pyssyn, ja oli käyden, mutta vaikka hän useasti katosi viidakkoon ja ampui monta laukausta, ei hänen kuitenkaan onnistunut saada muuta kuin pari kyyhkystä. Parin tuntisen ratsastuksen perästä tulimme kahden kohtisuoran kallioseinän luokse, joiden välissä on pieni sievä laakso ja sen pohjassa kiitää jotenkin leveä puro Shapurin-tasankoa kohti. Sen rannoilla on taajoja, läpipääsemättömiä pensaita, ja laaksossa kasvaa runsaasti rehevää ruohoa. Oikealla kallioseinällä on kaksi taulua, joista toinen taulu on jaettu moneen ruutuun ja ympärillä on puoliympyränmuotoinen komero. Jokaisessa ruudussa on erityinen kuvaryhmä, jossa on ratsastajia, sotilaita, pitkät keihäät käsissä y.m. Keskimmäinen ryhmä esittää kuningas Saporin hevosen selässä, hänen edessään on Roomalainen polvisillaan, ojennetuin käsin. Kuninkaan yli liitelee enkeli; tämä on luultavasti palkan ja voiton kuvaus. Toinenkin taulu oikeassa seinämässä esittää kuningas Saporin hevosenselässä, Tässä hän käskevästi ja majesteetillisesti ojentaa kätensä; hevosen jaloissa on kuoleva roomalainen. Samoinkuin edellisessä polvistuu tässäkin kuninkaan edessä mies, paljain päin; eteenpäin ojennetut kädet, sisäpuolet ylöspäin käännettyinä osoittavat hänen armoa anovaksi. Se on roomalainen keisari Valerianus, jonka Sapor 3:nnella vuosisadalla j.Kr. Edessan luona voitti ja vangitsi.[28] Kun Sapor perusti tuon aikonaan niin kukoistavan ja kuuluisan Shapurin, ikuistutti hän myös ympärillä oleviin kallioihin voittonsa roomalaisista. Monessa muussakin paikassa Persiassa, niinkuin Nakshi Rustanin luona on samallaisia tauluja, joissa päähenkilöinä ovat Sapor ja Valerianus. Ensimmäinen taulu vasemmalla seinällä on myös jaettu moneen osaan ja siinä näkee ratsastajia ja sotilaita keihäineen ja jousineen. Toisessa taulussa nähdään kuningas hevosen selässä kohtaavan kameleilla ajavia sotilaita, ja kolmannessa kaksi ratsastavaa kuningasta tulevan vastatusten. Nämät kolme viimemainittua korkokuvaa ovat jotenkin korkealla maasta, josta syystä niiden eteen on kallioon hakattu kapea käytävä. Vähän matkan päässä etempänä laaksossa on luola ja sen lähellä on 7 m pitkä kuvapatsas. Sekin kuvaa kuningas Sapor'ia kruunu päässä.
Kun olin katsellut ja piirtänyt useimmat korkokuvat, sijoituimme kirkkaan, kalarikkaan puron rannalle ja lepäsimme tunnin ajan. Sitten palasimme Shapuriin, jossa söimme päivällistä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.
Kello 6 i.p. lähdimme Shapurista. Kuljetaan vielä muutama tunti tasangolla ja sitten tullaan yht'äkkiä vuorisolaan, jossa paikoittain on syvä kuilu, ihan jalkojen vieressä. Toisella puolen leviää taas tasanko laajoine peltoineen. Täällä kohtasimme karavaanin, jossa oli sata arapialaista toivioretkeläistä, kaikki muulien selässä. Retkikunnassa oli ainoastaan kaksi naista, jotka menivät Meshediin. Toivioretkeläiset eivät näyttäneet juuri paljon tietävän Persian maantiedosta, päättäen siitä, että muutamat heistä kyselivät, luulemmeko että he jo huomenna tai ylihuomenna ehtivät Ispahaniin. Kun selitin heille, että he vasta viiden tai kuudentoista päivän perästä saattoivat nähdä Ispahanin minareetteja, näyttivät he hyvin alakuloisilta.
Kello 10 illalla saavuimme Kemaredjin kylään ja karavaani-asemalle. Kun olin yhdellä karavaanilla saanut tavattoman suuren taatelikakun, sijoituimme porttikäytävään, sillä se oli karavaani-asemalla ainoa paikka asuttavassa kunnossa.
Kemaredjin seutu on pahassa maineessa ryövärien pesäpaikkana. Sentähden käyvätkin kaikki, joilla vaan on siihen varoja, olkoonpa sitte paimenia tahi maanviljelijöitä, pyssyillä varustettuina.
Seuraavana aamuna ratsastimme Kotel Kemaredjin yli; tämä on rikkinäinen vuoriryhmä, yhtä vaikea ja vaarallinen kuin edellinen. Tässä kompastui hevoseni äkkiä liukkaalla vuorennikamalla ja minä olisin vierinyt jyrkännettä alas ja varmaankin pahasti loukkaantunut, jollen olisi viimeisessä silmänräpäyksessä saanut jalansijaa eräälle ulkonevalle kallionkärjelle. Tuolla alhaalla laaksossa juoksi pieni puronen, jossa oli runsaasti kaloja, rapuja ja sammakoita. Vuorilla vilisi sisiliskoja, haapanäätiä ja kyyhkyisiä. Äsken kaatuneen muulin ympärillä liiteli joukko korppikotkia.
Yhdentoista aikaan päivällä saavuimme Konar-Takteh nimiseen kylään, jonka karavaani-asema oli raunioina ja sähkölennätinasema autio. Asetuin sentähden asumaan erään hyväntahtoisen persialaisen luokse, joka perheineen asui okaisista oksista rakennetussa kesämajassa. Hänellä oli kaksi kaunista, reipasta ja hunnutonta vaimoa, jotka kyselivät minulta yhtä ja toista, erittäinkin montako vaimoa minulla oli. Kolme, noin yhden, kahden ja kolmen vuoden vanhaa poikaa konttasi ympäri mökissä. Minä sijoituin syöpäläisistä vilisevälle matolle, sillä välin kun naiset hääräsivät ruuanlaitoksesa, lypsivät lehmät ja kantoivat vettä läheisestä kaivosta ja mies ajoi elukat mökkiä ympäröivään riisiaitaukseen. Hän oli parhaassa sovussa vaimojensa kanssa ja näillä näkyi olevan enemmän sanomista kuin mitä kaupungeissa on tavallista.
Kello 9 illalla jätimme tuon vieraanvaraisen perheen ja jouduimme pian viimeiselle korkealle, Kotel Malo nimiselle vuoriryhmälle. Ahtaassa laaksossa juoksee leveä ja vesirikas Rud Khdneh Dalikin joki. Se täyttää koko laakson pohjan, josta syystä tie on muurattu toiselle sivulle. Joen yli kuljetaan korkeata seitsenkaarista kivisiltaa jota kaunistaa neljä tornia.
Pian kuitenkin mahtavat vuoret alenevat, rinteet käyvät yhä loivemmiksi, nyt astutaan alas Farsistanin ylämaasta ja Dalikin luona ollaan vaan noin 60 m merenpinnan yläpuolella. Dalikin on suuri kylä lukemattomine taatelipalmuineen, ja tänne saavuimme kello 4 aamulla. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli ilma jo tukehuttavan kuuma ja rasittava. Levähdettyämme kolme tuntia ratsastimme jylhän aron yli. Kuumuus oli kauhea ja yhä se vaan lisääntyi. Tuntee pyörrytystä ja joutuu ikäänkuin horroksiin. Hevonenkin on kankea ja on mahdotonta saada sitä vauhtiin. Harvoin tapaa kulkijaa. Koko luonto on vaiti ja kuollut tässä hirveässä kuumuudessa. Kello 11 pääsimme Borasjäniin, jossa armeenialainen sähkölennätinvirkamies ystävällisesti otti minut vastaan ja tarjosi aamiaista ja limonaatia. Viivyin hänen luonansa koko päivän ja nukuin kello 6:teen huoneessa jossa lämpömittari osoitti 39° C. Syötyämme vahvan päivällisen lähdimme taas matkaan kello 9. Nyt oli pilkkopimeä ja oppaani kävi veltoksi ja uniseksi, josta syystä heti ratsastin pois hänen luotaan. Hän huusi ja rukoili "Allahien nimessä", minua pysähtymään ja odottamaan häntä mutta turhaan. Ashmedin karavaaniaseman luona, johon saavuin kello 2 aamulla, odottelin häntä ja sitten jatkoimme yhdessä käyden tasaisella Messileh nimisellä rannikolla. Maa käy yhä kosteammaksi ja suolaisemmaksi. Paikottain on se lumivalkoinen. Päivän noustessa valaisi se säteillään Persianlahden peilikirkasta pintaa, ja Bushirin valkoiset talot alkoivat näkyä. Lahti lepäsi tuossa niin kuolleena ja hiljaisena, ei voinut huomata heikointakaan tuulenhenkeä, ei vedenpintaa ainoakaan laine röyheltänyt, mutta Arapian rannikolta heijastuva punakeltainen värivivahdus teki tämän taulun vielä autiomman näköiseksi. Pian joudutaan kostealle niemekkeelle, jota peittää paksu suolakerros. Tämän kautta on Bushir mantereen kanssa yhteydessä. Tie tekee sitten suorakulmaisen käänteen ja nousee vähitellen ylös niemimaalle. Kun on astuttu tuota tuskin huomattavaa ahdetta ylös, saa näköala ihan toisenlaisen muodon. Nyt tulee näkymään monta pientä kylää ja yksinäistä taloa, joita taatelipalmut ympäröivät, jalkamatkailijoita, ratsastajia ja kameelikaravaaneja liikkuu kylien välillä ja edessään näkee Bushirin ränstyneine, torneilla varustettuine muurineen ja sikin sokin rakennettuine taloineen. Rantoja pitkin on monenkaltaisia kalastajavenheitä kiinnitetty ja ulkona lahdella on komea laiva ankkuroituna. Kello 4, 22 p. toukok. ratsastimme kaupunginportista sisälle. Ratsastus Persian läpi oli päättynyt: 150 penikulmaa oli kuljettu 29 matkapäivässä.
Olen kiirehtinyt matkaa päästäkseni perille, jos mahdollista, ennenkuin höyrylaiva lähti Bushirista; Basradin Borasjurissa kerrottiin sen lähtevän 22 päivän illalla. Ratsastin sentähden asioitsijan luokse ostaakseni piletin, mutta sain suureksi mielipahakseni kuulla, että laiva oli juuri muutama tunti sitten lähtenyt. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin jäädä ikävään Bushiriin kokonaiseksi viikoksi odottamaan ensimmäistä höyrylaivaa. Tämä oli jo senkintähden epämieluista, kun minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistä saisin kattoa pääni päälle, sillä minusta oli sekä vastenmielistä että vaaranalastakin asua 7 päivää karavaaniaseman komerossa. Tosin oli herra Fargues antanut minulle suosituskirjeen kenraali Houtum-Shindlerille, jonka nykyään piti olla Bushirissa, mutta sekä Katserunissa että Borasjurissa kertovat sähkölennätinvirkamiehet hänen juuri lähteneen Bombayhin. Minä en siis ensinkään ottanut tätä kirjettä lukuun, varsinkin kun tiesin erään varakkaan kauppiaan, herra Hotsin, jolta minun tuli nostaa 400 kraania, ottavan minut hyväntahtoisesti vastaan. Kun matkustaa Persiassa, ei ole hyvä kuljettaa kaikkia matkarahojaan mukanansa, ja sitäpaitsi on se tuskin mahdollistakaan kun voi käyttää ainoastaan hopearahoja. Kun lähdin Teheranista, otin siis mukaani ainoastaan niin paljon rahaa, kuin tarvitsin Shiratsin matkaani. Siellä piti minun, kiitos tohtori Hybennetin huolenpidosta, saada nostaa 600 kraania herra Farguesin luona. Häneltä sain 200 kraania kilisevässä rahassa ja herra Hotsilla nostettavan 400 kraanin vekselin. Menin sentähden tämän luokse ja sain heti tuon summan, mutta mistä saisin asunnon, siitä ei hän ensinkään näyttänyt välittävän.
Vanha opastaja-ukkoni auttoi minua siinä sekä työllä että neuvolla. Hän sanoi tuntevansa erään muukalaisille sangen hyväntahtoisen ja vieraanvaraisen armeenialaisen papin. Me siis lähdimme tämän luokse pitkin ahtaita kujia myöden. Saavuttuamme taloon, nousin papin luokse ylös ja tervehdin turkinkielellä, koska meillä ei ollut muuta yhteistä kieltä, ja minut otettiin sydämmellisimmästi vastaan. Sain heti haltuuni vierashuoneen, ja kylvettyäni perinpohjaisesti, toi palvelija tarjottimella yksinkertaisen päivällisen. Sinä iltana menin aikaisin maata, täydellisesti varmana siitä, että tämä viikko tulisi olemaan sangen ikävä ja yksitoikkoinen; kirjoja minulla ei ollut, eikä retkiä kaupungissa ja sen ympäristössä voitu tehdä ennenkuin auringon laskun jälkeen, koska kuumuus sitä ennen lamautti sekä ruumiin että sielun voimat.
Seuraavana päivänä tuli papin poika huoneeseeni seurustelemaan kanssani. Minä "ammensin" hänestä yhtä ja toista, tiedustellen mitä oli kaupungissa nähtävää. Puheenalaiseksi joutui silloin myös lahdella ankkuroittu "Persepolis" höyrylaiva. "Sen pitäisi teidän välttämättömästi nähdä, mutta minä kysyn ensin kenraali Shindleriltä", sanoi poika. — "Kenraali Shindler! Onko hän kaupungissa?" "On." En saata selittää, miten se tapahtui, mutta parin minuutin päästä seisoin kenraali Shindlerin edessä, kädessäni herra Farguesin antama kirje. Tästä seurasi että kenraali heti lähetti palvelian armeenialais-papin luokse — jota minä sittemmin sain tilaisuuden kiittää hyväntahtoisuudestansa — tuomaan kapineeni ja käski minun kotiutua hänen luonaan; itse oli hän kuitenkin Amerikan konsulin Malkolmin vieraana, mutta tämäkin, synnyltään armeenialainen, vastaanotti minut suurimmalla kohteliaisuudella. Tänne minä jäinkin kunnes ensimmäinen höyrylaiva lähti. Kolme päivää asuimme Bushirissa ja kolme päivää Malkolmin huvilassa, peninkulma kaupungista etelään. — Tahdon tässä puhua muutaman sanan Bushirista, sen läheisimmästä ympäristöstä ja sen merkityksestä Englannille.
Bushirin asukasluku nousee 20,000, kirjava sekotus arapialaisia, persialaisia, armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä, jotka suurimmaksi osaksi elävät kaupasta ja kalastuksesta. Sitäpaitsi on täällä 40 eurooppalaista, enimmäkseen englantilaisia, kenraalikonsulinvirastossa ja sähkölennätinvirkamiehinä; muut kuuluvat saksalaisiin, englantilaisiin ja hollantilaisiin kauppahuoneisiin, jotka maahan tuottavat eurooppalaisia siirtomaantavaroita; persialaiset itse vievät ulos viljaa ja opiumia.
Bushir on suurin satamakaupunki Persianlahden rannalla ja tärkein varastopaikka Englannin kaupalle sekä keskipiste sen vaikutukselle tässä maassa. Vahvistaaksensa vaikutustaan, koettivat englantilaiset v. 1857 anastaa kaupungin. Kun englantilaiset olivat monta turhaa yritystä tehneet, rakennettiin persialaisten pelkurimaisuuden tähden rauha, joka ei juuri ollut englantilaisille häpeällinen, mutta ei likimainkaan kunniallinenkaan. Silloin olisi ollut oikea hetki asettaa Venäjän enenevälle vaikutukselle maan pohjoisosassa vastapaino, siten että olisi otettu vakava jalansija etelä-Persiassa. Nyt koettavat kuitenkin englantilaiset muulla tavalla, joskin vaan ehdotuksen muodossa parantaa vuosi vuodelta yhä vähenevää kauppaansa Persiassa. Suurimmat toiveensa ovat he nim. asettaneet Arabistanissa juoksevaan Karun jokeen, joka on Shat-el-Arabin vasemmalta tuleva lisäjoki ja Persian ainoa purjehtimiselle sopiva joki. Kaksi estettä on kuitenkin tällä reitillä avattavalle uudelle kauppatielle, nim. putoukset Ahuas kaupungin luona ja Persian hallitus, jota tämmöiset hankkeet aina arveluttaa. Vesiputouksia voisi kiertää kanavalla[29] ja Shushterista Ispahaniin tulisi rakentaa uusi karavaanitie vähemmän vaivalloiselle ja paljon lyhemmälle maa-alalle kuin Ispahan—Shirats—Bushir reitti. Tämä on erittäin hyvä tuuma ja kummallista olisi, jos se ei joskus toteutuisi. Mutta ensin täytyisi saada baktiarien hurjia paimentolaisheimoja rauhoittumaan, näillä kun juuri on tyyssijansa Shushterin ja Ispahanin välillä. Tulisipa tämä tie edullisemmaksikin kuin karavaanitie Bagdadista Kirmanshahiin, koska turkkilaiset asettavat ihan suunnattomia tulleja kaikille ulkomaan tavaroille, joita Bagdadiin tuodaan. Toinen ehdotus tarkoittaa Bagdadin ja Teheranin yhdistämistä rautatiellä, joka kulkisi Kirmanshahin ja Hamadanin kautta, mutta tavattomat esteet maaperässä, varsinkin viimemainitun kaupungin luona, haittaavat tämänkin tuuman toteuttamista.
Tämän yhteydessä tahdon muutamin sanoin kosketella Englannin suhdetta
Venäjään Persiassa.
Tiedämme venäläisten jo ammoisista ajoista tehneen valloituksia Persian kustannuksella. Venäjän valloitushimo, joka taudin tavalla voittaa alaa Keski-Aasiassa, on Auringon ja Jalopeuran maassakin edistynyt tasaisin vakavin askelin. Ensimmäiset valloitukset tehtiin v. 1723, jolloin venäläiset joksikin ajaksi anastivat Kaspian meren koko länsirannan, ja v. 1828, jolloin persialaiset, kovassa rauhanteossa Turkomantshassa (Aderbeidshanissa) lopullisesti kadottivat Transkaukaasian. Tässä rauhanteossa kiellettiin myös persialaisia omilla laivoilla kulkemasta Kaspian merellä.[30] Myöhemmin perustivat venäläiset Ashur Ade nimiselle saarelle sotasataman, voidaksensa tarkkaan vartioida naapuriaan, ja pikemmin kuin viikossa saattaa nyt venäläinen sotajoukko marssia Ashur Adesta Teheranin porteille asettamaan shaahille mitä ehtoja hyvänsä. Venäläisille se olisi vaan suupala ottaa vielä jäljellä oleva rannikko ja tehdä Kaspian meri sisäjärveksi, jopa koko Persiakin venäläiseksi maakunnaksi. Ikivanha Persia olisi ehkä jo aikoja sitten lakannut olemasta itsenäinen valtio, jos eivät juuri englantilaiset etelässä ylläpitäisi tasapainoa. Samaten kuin Kaspian meri on yksinomaan venäläinen, on Persian lahti englantilainen kulkuväylä edellisen ollessa vilkasliikkeinen reitti venäläisille ja persialaisille, on jälkimmäinen samoin avulijas välittäjä. Mutta vanhastaan on tunnettu kuinka paljon järkevämpi Venäjän siirtomaa-politiikka on kuin Englannin, ja sitä saa täälläkin huomata. Sitäpaitsi on venäläisillä monta muuta etua, niinkuin välitön naapuruus ja paljon lyhyempi tie Teheraniin, kun englantilaisten kauppakaravaanien sitävastoin, päästäkseen sisämaahan ja sieltä pois, täytyy kiivetä noita äärettömän vaivalloisia Farsistanin vuoria, joista äsken kerroimme. Näin on Venäjän valta voitolla pohjoisissa, Englannin valta eteläisissä maakunnissa ja kilpailu näitten molempien valtioitten välillä on perussyy, josta pohjiansa myöden mädännyt Persia saa kiittää epävakaista olemassa oloansa. Näyttää siis vaan olevan ajankysymys, koska tuo ikivanha valtio, jolla on niin vanha sukuperä, kukistuu ja jaetaan Venäjän ja Englannin kesken. Venäjä voittaa yhä enemmän alaa vaikutukselleen. Tämä tuntuu aina Ispahaniin asti. Englantilaisetkin sen huomaavat; he näkevät tuontitulojen vuosi vuodelta kutistuvan, ja parantaakseen tätä asioitten huonoa tilaa, tahtovat he nyt etsiä uuden tien Ispahaniin.
Kannas, joka yhdistää mannermaahan sen niemen, jossa Bushir sijaitsee, on niin matala, että se ennen muinoin, veden korkealla ollessa joutui tulvan alle. Nyt se tapahtuu harvoin, mutta sitävastoin tapahtuu joskus että korkean veden aikana itse kaupunkia kaikilla puolin ympäröi vesi. Bushirin itäpuolisessa suuressa lahdessa, joka eroittaa niemen mannermaasta, on vaan noin 60 sent. syvältä vettä, mutta sitä leikkaa syvempi juopa, jossa pienet matalassa uivat alukset välittävät liikettä. Borasjurista käy nim. karavaanitiestä lännempänä toinen tie ja kun tätä tietä myöden tullaan rannikolle, ja siellä ottaa aluksen Bushiriin, lyhenee väli jotenkin paljon.
Tässä useasti mainitun niemen pohjoisemmalla kärjellä sijaitsee itse kaupunki. Se on likainen ja kapeakatuinen niinkuin kaikki muut Persian kaupungit; talot eroavat muista kaupungeista siinä suhteessa, että ne ovat kaksi- ja kolmikerroksiset. Ne rakennetaan nuoremman tertiärikauden huokoisesta kivilajista, joka muodostaa koko niemimaan ja jossa löytää sellaisen näkinkengän ja raakuin kuoria, joka vielä elää Persianlahdessa. Kivi on niin huokoista ja pehmeätä, että se leikataan levynä suorastaan paadesta. Pitkin satamaa käy epäsäännöllinen katu koko meren-puolisen kaupungin ympäri ja tämä katu on melkein aina täynnä purnuja ja tavaroita. Kun joku laiva tulee Bombaysta tahi Adenista, tahi kun se lähtee Kiinaan, silloin on tällä satamakadulla liikettä, sillä suuri osa köyhempää kansaa ansaitsee elatuksensa kantamalla tavaroita puolen peninkulman päässä rannikolta ankkuroittuihin laivoihin ja sieltä pois. Rannikko on nim. hyvin pitkälle matalaa ja päästäkseen puolen peninkulman läheisyyteen kaupungista täytyy etsiä väylän kapeata mutkikasta syvennystä myöden hiekkasärkkien välissä. On hullunkurista katsella noita satoja arapialaisia ja persialaisia kävelevän vedessä rannan ja laivan, välillä. Ainoastaan pää, käsivarret ja kannettava taakka ovat näkyvissä.
Peninkulman päässä Bushirista[31] etelään on niemimaalla, Reshir niminen kylä kauniine Imamtsadekineen eli pyhimyshautoineen. Läheisyydessä ovat useimpien kaupungissa asuvien eurooppalaisten kesäasunnot, josta Englannin edustajan talo on oikea palatsi. Edustajan eli kenraalikonsulin vaikutusalaan kuuluu ei ainoastaan Bushir läheisimpine ympäristöineen, vaan myös kaikki muut paikat Persianlahden rannalla sekä Maskat. Reshirin muista merkillisyyksistä mainittakoon vanhan portugaalilaisen linnan rauniot kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Niemimaan asukkaat luulevat näitten raunioitten olevan noitien ja kummitusten tyyssijana, eivätkä sentähden uskalla lähestyä niitä muutakuin määrätyn matkan päähän. Reshirissa löytyy mitä ihanimpia puutarhoja, jossa kasvaa oransseja, lemooneja ja taateleita.
Bushirin ilmasto on sangen epäterveellistä. Äsken tulleet, terveydeltään heikot ihmiset sairastuvat välttämättä punatautiin ja kuumeeseen.[32] Tulee välttää olutta ja viiniä ja ylipäätään kaikkea kiihoittavaa, niin vaikeata kun lieneekin olla nauttimatta Englannin laivojen tuomia mieluisia tavaroita, joita ei ole nähnyt vilahdukseltakaan sisämaassa. Tee on parasta juotavaa. Kuumuus on rasittava, varsinkin kello 2 aikaan i.p. ja yöt ovat tukehduttavia. Kymmenen kuukautta vuodessa tuulee vuorotellen siten, että kolme päivää tuulee pohjoisesta, jota vastoin kaksi seuraavaa päivää on tyyntä. Heinä- ja elokuussa on aina ihan tyyni ilma. Vilutautia ilmestyy myös usein, ja auringonpistoja vastaan täytyy jokaisen muukalaisen olla hyvin varoillaan. Alkuasukkaat käyvät ihan alastomina ja paljain päin, eivätkä he siitä kärsi, mutta eurooppalainen on kuumuudelle sangen arka. Arimpia paikkoja on niska. Jos on liian ohuissa vaatteissa, polttaa aurinko nahankin koko ruumiilta, ja tämä kirvelee hirveästi. Yöt ovat niin tukehduttavia, että nukutaan katoilla, mutta tulee varoa makaamasta silmänräpäystäkään auringonnousun jälkeen, sillä auringonsäteet ovat heti niin kuumat, että ne polttavat pieniä valkoisia rakkoja kaulaan. Sen sain minäkin kokea. Kirventeli niin että ainoastaan vaivalloisesti saatoin kääntää päätäni.
Talvella ja varhain keväällä on niemimaa viheriän ruohon ja kukkien peitossa, ja silloin kuuluu ilmastokin olevan ihanaa, muistuttaen Euroopan kevättä.
Kaupungin kaikki juomavesi tuodaan maalta nahkasäkeissä, joita aasit kantavat. Näitä kulkee joukottain tavantakaa ajajineen kaupungin portista ulos ja sisälle. Vesi nostetaan syvistä kaivoista nahkasäkkeihin, joitten pohjat ovat järjestetyt siten, että ne, säkin ylös tultua, avautuvat itsestään ja tyhjentävät veden puiseen kouruun. Säkki on kiinni köydessä, joka kulkee pyörän yli ja sitä vetää härkä. Tämmöisiä kaivoja on kaikkialla Persiassa ja Kaukaasiassakin. Kun niemimaan suurin korkeus on 26 metriä, on ymmärrettävä, että muutamat kaivot ovat näin syvässä. Vesi on kuitenkin huonoa ja eurooppalaisten tulee juoda sitä kohtuullisesti. Elonkorjuun aika on huhti- ja toukokuussa. Enimmän viljellään nisua, ohraa, hirssiä ja herneitä. Täällä, niinkuin koko Persiassa yleensä, puidaan eräänlaisella kahden aasin vetämällä reellä ympyrään levitetty vilja.
Kesäpäivien korkein keskilämpö nousee 43,3° C. Kerran huomasin olevan 45° C huoneessa ennen päivällistä. Siihen tulee lisäksi ilman kosteus, joka tekee kuumuuden vielä kiusallisemmaksi. Niinpä ovatkin Bushirin kadut ihan tyhjät ihmisistä päivän kuumimpina hetkinä. Talvisin sataa joskus lunta, mutta se ei pysy kauvaa. Kovat sateet eivät silloin ole harvinaisia.
Eläinkunta on köyhä. Tavallisimmat linnut ovat lokit ja peltokanat; nisäkkäistä löytyy kettuja, shakaaleja ja antilooppeja.
27 p. toukok. tuli illalla Intiasta höyrylaiva "Assyria", jossa aioin mennä Basraan. "Assyria", jonka piti viipyä seuraavaan iltaan, liukui hiljalleen ja juhlallisesti hiekkasärkkien väliseen juopaan ja ankkuroi ihan persialaisen "Persepolis" nimisen rekatin viereen. 28 p. aamulla heitin sentähden jäähyväiset konsuli Malkolmille ja joksikin ajaksi Persiallekin. Kenraali Shindler ja minä astuimme sentähden pieneen höyryalukseen, joka puolessa tunnissa vei meidät komeaan "Persepolis" laivaan.
Ennenkuin astuimme tähän laivaan, tahdon mainita muutaman sanan siitä miehestä, jonka seurassa nyt olin.
Albert Houtom-Shindlerin isä oli saksalainen ja hänen äitinsä englantilainen. Hän lähti aikaisin Persiaan ja rupesi virkamieheksi englantilaisessa sähkölennätinlaitoksessa. Eripuraisuuksien tähden erosi hän pian tästä paikasta, mutta määrättiin sen sijaan Persian sähkölennätinministerin apulaiseksi ja oikeaksi kädeksi kenraalin nimellä ja arvolla. Tässä virassa ollen, tulen hänen tarkastaa persialaiset sähkölennätinlinjat ja siitä syystä on harva, ehkäpä ei kukaan eurooppalainen, matkustanut niin paljon Persiassa kuin hän. Niinpä on hän ollut 7 eri kertaa Meshedissä ja yhtä monta kertaa Bushirissa. Nyt oli hän täällä tarkastamassa äsken mainittua "Persepolis" laivaa. Yhtä paljon on hän matkustanut itä- ja länsi-maakunnissa ja retkiltään on hän koonnut koko joukon tärkeitä ja arvokkaita havainnoita Persian maantiedosta ja tilastollisista suhteista, samoin ovat myös luotettavimmat kartat maan vähemmän tunnetuista osista hänen kädestään lähteneet.[33] "Persepolis" on Persian valtion ainoa sotalaiva. Se on iso, kaunis, kaksimastoinen laiva, hienosti ja mukavasti sisustettu; laivaväkenä on 30 persialaista miestä, paitsi kapteini ja 3 saksalaista upseeria. Vaikka "Persepolis" käy rekatin nimellä, on sillä ainoastaan 3 pientä kruppilaista tykkiä. Laivan varsinaisena tehtävänä on Persian lahden ja varsinkin Bushirin suojeleminen vierailta hyökkäyksiltä, mutta rauhanaikana on se käytettävä kauppalaivana ja välittää liikettä lahden persialaisten satamien ja Bombayn välillä, sitäpaitsi tulee sen olla shaahin huvilaivana. Peräsalonki onkin kuninkaallisesti sisustettu vihreillä samettisohvilla, peileillä ja kullatuilla laudoituksilla. On hyvin luultavaa, ettei shaahi koskaan tule astumaan jalkaansa huvilaivansa kannelle. Nyt oli laiva ollut 9 kuukautta toimettomana, eikä ollut minkäänlaista määräystä saanut hallitukselta; saksalaiset upseerit olivat hyvin tyytymättömät tähän toimettomuuteen ja olivat juuri aikeessa palata Eurooppaan, kun katteini sairastui kuumeeseen. Hänen tilansa huononi päivä päivältä. Kun olin laivalla, makasi hän kannella ihan tiedotonna tuijottavin silmin, pari persialaista istui hänen vieressään ajaen viuhkoilla pois kärpäsiä ja sääskiä. Hän oli kaunis, äskennainut 30 vuotias mies, mutta näytti nyt kovin riutuneelta. Oltiin niin varmat hänen pikaisesta kuolemastaan, että oli jo kaivettu hauta armeenialaiseen hautausmaahan Bushirissa ja armeenialainen pappi oli jo puhuttu hautaamaan. Hän oli kuitenkin kestänyt Kongon ja Etelä-Afriikan ilmanalan, ja kun hän 10 kuukautta sitte tuli Bushiriin, oli hän ollut ihan terve ja elonhalua uhkuva sekä luvannut tällä ensimmäisellä persialaisella laivalla avata maalle uuden tulevaisuuden — nyt makasi hän tuossa kalpeana ja kuihtuneena, ja pian hän kätketään hautaan vieraassa maassa, jossa ainoastaan muhametinuskoisia lepää.[34]
"Persepolis" on rakennettu Bremenissä ja on maksanut 500,000 mk. Näin saattaa Persian hallitus uhrata suuret summat mitättömiin hankkeihin, sen sijaan, että se käyttäisi rahoja siltojen- ja teitten rakentamiseen y.m., mikä olisi välttämättömän tarpeellista, mutta jota hallitusmiehet pitävät ihan liikanaisena ja turhana. Ei ymmärretty edes pitää laivaa toimessa, eikä käyttää sitä hyödyksensä, kun se nyt kerran oli ostettu. Upseerit eivät saaneet säännöllisesti palkkojansa, eikä hallitus määrännyt mitään summaa vuotuiseksi ylläpidoksi, sillä hallitus aprikoi että kun laiva nyt kerran oli maksettu, tulee sen itse ylläpitää itsensä. Sen sijaan että se lähetettäisiin Intiaan, saa se maata hyödyttömänä Persianlahdessa. Oli surullista katsella tuota komeata laivaa viruen niin juhlallisena ja liikkumattomana Bushirin edustalla, jopa niinkin liikkumattomana, ettei vahvinkaan aallokko voinut saada sitä paikaltaan, sillä korallit olivat rakentaneet talonsa sen sivuja pitkin niin tukevasti, että laiva oli ikäänkuin vuoreen kiinnimuurattu. Upseerit kertoivat, että he öisin maatessaan hytissään, saattoivat kuulla humisevan äänen, joka syntyi näitten lukemattomien pikkueläinten taukoamattomasta työstä, ja että he laivan rungosta saattoivat havaita nousuveden ajan, joka täällä nousee aina l,19 metriä.[35] He kertovat että kerran kun laivan piti lähteä merelle, saatiin monta viikkoa työskennellä, ennenkuin se saatiin merenpohjasta irti.
Vankan suuruksen syötyäni lausuin kello 2 jäähyväiset saksalaisille upseereille ja kenraali Shindlerille, joka vielä viime hetkessä antoi monta hyvää neuvoa Mesopotamian vaarallisesta suo-ilmastosta ja arapialaisista ryöväreistä, sekä menin taas höyryalukseen, joka 10 minuutissa vei minut "Assyrian" rappusille. Tämä suurenmoinen laiva kuuluu "British India Steam Navigation Company" nimiselle yhtiölle ja välittää liikettä Bombayn ja Basran välillä, poiketen välisatamiin niinkuin Karantshiin Indus-joen suulla, Gwadarin Balutshistanin ja Persian rajalla, Maskatiin Omanilaisella rannikolla, Ras Djaskiin, joka on tärkeä asema englantilaisella sähkölennätinlinjalla Hormussalmen suussa, Lingehiin Laristanin rannikolla ja Bushiriin. "Assyria" makasi tässä 5,34 m syvällä vedessä odottaen postia. Minä olin ainoa matkustaja Bushirista ja ainoa eurooppalainen, kun emme ota lukuun katteinia ja upseereja, jotka olivat englantilaisia. Ensi luokan matkustajia oli paitsi minua pari rikasta persialaista; muuten vilisi koko kansi itämaalaisia, jotka kaikki olivat kannella matkustajia, siinä oli persialaisia, hindulaisia, arapialaisia, turkkilaisia, neekereitä, puolirotuisia portugaalilaisia, ja tusina neekeri orjanaisia. Tämä oli kirjava ja eloisa näkemys. Kukin koetti parhaansa mukaan kotiutua; levitti mattonsa ja patjansa johonkin nurkkaan, loikoili vesipiippunsa tahi teekeittiönsä ääressä, silminnähtävästi nauttien huolettomasta olemuksestaan. Muutamat pelasivat shakkia ja triktrakkia, jossa persialaiset usein ovat sangen taitavia. Kello 5 saapui posti laivaan. "Assyria" nosti ankkurin, liukui varovasti kanavan läpi särkkien välissä, ensin lounaiseen suuntaan, mutta päästyä väljemmille vesille koilliseen. Vihdoin keinui se vapaasti Persianlahden vaaleansinisillä laineilla, niin, se keinui todellakin, niin suuri kuin se olikin, jopa oikein tuntuvastikin, sillä oli noussut kova pohjoistuuli, josta seurasi, että eurooppalainen matkustaja tuntien vähäisiä meritaudin oireita kello 8 varovaisesti kömpi hyttiinsä, ja vaipui raskaaseen uneen. Seuraavana aamuna nousin kello 6 ylös kannelle, asetuin mukavaan rottinkiseen nojatuoliin ja särpien teetä sekä polttaen sikaaria nautin nyt täydelleen tyyneestä merestä. Tuntia myöhemmin sivuutettiin muutamia hiekkasärkkiä, joita jo kaukaa saattoi huomata veden keltaisesta väristä niiden läheisyydessä ja kello 8 liu'uimme Shat-el-Arabin sameraisille laineille. Hiekkasärkät ovat liikkuvaisia ja muuttelevat paikkaa, josta syystä kulku on sangen vaarallista, mutta majakka virran suussa osoittaa tietä öisille purjehtijoille.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Basra.
Shat-el-Arab on leveä joki, mutta virrannopeus on vähäinen. Rannoilla kasvaa kokonaisia palmumetsiä, siellä täällä on vihertäviä niittyjä laitumella käyvine karjalaumoineen sekä pieniä kyliä mataline mökkineen. Usein näkee kuljeksivia arapialaisia, valkeissa, keveissä puvuissa, päässä keltaisia, sinisiä tahi punaisia huiveja suojaksi aurinkoa vastaan, sekä näitten yli ruskea turpaani. Laiva seuraa oikeanpuolista rantaa, jossa joki on syvempi, vasemmanpuolista rantaa tukkii hiekkasärkät. Me kohtasimme lukemattomia purjeveneitä, jokaisella suuri purje. Näin sivutettiin oikealla rannalla sijaitseva Fao niminen kylä, jossa tullimiehet astuivat laivaan, sekä vasemmalla rannalla Mohammera, persialaisella alueella. Tällä paikalla on muutama yksinkerroksinen kivitalo ja eräs ulkomuodosta päättäen vähemmän vaarallinen linnoitus. Mohammeran asema on erinomainen, se kun on juuri Arapian ja Persian rajalla, jossa kaksi purjehtimiseen kelpaavaa jokea yhtyy lähellä Persian lahden rantaa. Viisas hallitus saattaisikin tehdä jotain Mohammerasta, ja englantilaiset ovatkin muutaman kerran koettaneet valloittaa sitä, varsinkin ennenmainitussa onnistumattomassa sodassa v. 1857, kun he sekä Mohammerasta että Bushirista saivat tyhjin toimin palata takaisin. Ohikulkiessamme laukasi "Assyria" tykinlaukauksen, johon linnoituksesta vastattiin.
Shat-el-Arabin oikean, ja vasemman rannan erinkaltaisuus on silmäänpistävä. Kun vasen, persialainen ranta näyttää tyhjältä ja autiolta, ja siinä ainoastaan siellä täällä kasvaa harva palmuviidakko, astuu oikea eli Arapian puoleinen ranta yhtenäisenä taatelipalmumetsänä esiin. Siellä täällä vilahtaa yksinäisiä olkikattoisia majoja puitten välistä, ja rannalla makaa pieniä puhvelilaumoja niin syvässä liejussa, että eläinten turvat ja sarvet tuskin näkyvät vedenpinnan yläpuolella. Matkan päässä jokea ylöspäin huomaa pian koko laivaston suurempia ja pienempiä laivoja, kanootteja, ja purjeveneitä, ja niistä vasemmalle, oikealla rannalla on muutamia suurempia taloja sekä joku englantilainen tahi turkkilainen lippu, tämä on Basran satama. Kun saavuimme tänne kello puoli 3, hiljensi "Assyria" vauhtinsa ja laski ankkurinsa; se oli nyt määräpaikallansa, ja rupesi purkamaan lastiansa, palatakseen parin päivän perästä Bombayhin uudessa lastissa. Satamassa oli jo ennen tätä kolme suurempaa höyrylaivaa, joista kaksi kulki Lontoon ja Basran välillä, sekä moniaita pienempiä, joitten joukossa muutamia turkkilaisia jokialuksia, ja eräs turkkilainen sotalaiva, hullunkurinen katsella, mutta sen tehtävä oli suojella kaupunkia ryöväreiltä.
Tuskin oli ankkuri laskettu, kun jo rannalta tuli noin 30 kanoottia (belems) viemään matkustajia ja tavaroita maihin. Kanootit ovat pitkiä, soukkia, mutta samalla järeätekoisia veneitä, joita syvemmällä vedellä soudetaan airoilla, airojen ympyriäiset lappeet ovat kirkuvilla väreillä maalatut. Rantoja pitkin, missä vesi on matalampaa, sauvotaan veneet pitkillä, nuppipäisillä bambusauvoilla. Kanootin partaat ovat kyllin leveät venemiesten käydä yksi kummallakin puolella, jolloin he ruumiinsa koko painolla nojaavat joenpohjaan sysätyn bambusauvan nuppia vastaan ja siten lykkäävät kanootin eteenpäin. Käytyään pitkin koko kanootin parrasta, tempaavat he bambusauvan irti, ja palaavat taas kanootin etukeulaan, uudistaakseen saman tempun. Kun tämä on muutaman kerran toistettu, joutuu kanootti hyvään vauhtiin. Vaahto solisee etukeulassa ja alus kiitää hyvää vauhtia eteenpäin ihan rantaa pitkin sekä pysyy kauvan vauhdissa kerran liikkeesen päästyään, sillä se on, niinkuin sanottu, soukka, pitkä ja raskas; viimemainittu ominaisuus on sille suureksi hyödyksi puristuksissa ja ahdingossa laivojen välissä, jolloin heikompi pian menisi murskaksi. Muutamat kanootit ovat koverretut yhdestä ainoasta puurungosta. Kun pitempiä matkoja kuljetetaan puita, hedelmiä, viljaa, siirtomaantavaroita y.m.s. käytetään suurempia purjeveneitä, jotka ovat sangen lystikkään näköisiä. Etukeula päättyy nim. kapeaan ylöspäiseen huippuun, ja samoin korkea peräpuoli kannattaa leveätä peräsintä, jota pitää paikoillaan ristiin rastiin asetetut seipäät, näitten yläpäähän on pitkä ruoritanko kiinnitetty. Mastossa on vaan yksi purje, mutta kun tämä on jotenkin iso, kulkee vene sopivalla tuulella hyvää vauhtia.
Minä astuin erääseen ensinmainittuun alukseen, jota kaksi vahvaa arapialaista erinomaisen taitavasti souti ja sauvoi laivajoukon läpi. Me tarvitsimme puolen tuntia päästäksemme maihin, mutta saimmekin soutaa vastavirtaa hyvän matkaa jokea ylös. Maihin laskiessamme olivat arapialaiset kyllin hävyttömät pyytämään kaksi kraania kumpikin soudosta. Selitin heille yhden kraanin olevan jo liikaa, mutta he kielsivät viemästä kapineeni maihin, jopa uhkasivatkin minua, josta syystä minä, ajatellen heidän ylivoimaansa, katsoin viisaammaksi myöntyä heidän vaatimuksiinsa.
Kenraali Shindleriltä oli minulla suosituskirje eräälle saksalaiselle, Ashé nimiselle kauppiaalle, mutta kun en tietänyt hänen asuntoansa, menin lähimpään taloon, jossa jouduin suurelle, koko taloa kiertävälle ulkoparvekkeelle. Täällä istui eräs herra nojatuolissa, sanomalehteä lukien. Menin hänen luokseen ja kysyin herra Ashéta, jolloin sain tietää hänen asuvan tässä talossa, mutta nyt olevan kaupungilla, josta hän illalla palaa. Herra Ellis — niin oli tämän miehen nimi — kysyi suurimmalla kohteliaisuudella enkö tahtoisi asua hänen luonaan sen ajan kun olin Basrassa. Kiitollisuudella otin tämän tarjouksen vastaan. Herra Ellis on englantilainen noin 30 vuotias kauppias, joka vaimonsa ja kahden pikku poikansa kanssa on muutaman vuoden asunut Basrassa. Kotiuduin ystävällisessä perheessä ja illalla saapui herra Ashé. Illallisen jälkeen istuimme jutellen herra Elliksen ulkoparvekkeella, josta oli viehättävä näköala yli Basran sataman, palmuistutuksien, laivojen ja veneitten sekä ylpeän "Arapian joen" yli, joka kymmenkunnan peninkulman päässä kaupungin alapuolella laskee noin 6,700 kuutiometriä vettä sekunnissa Persianlahteen.
Herra Elliksen talon ympärillä on kuusi samallaista, eurooppalaisten asumaa taloa. Niissä on makasiineja, kauppakonttooreja ja konsulivirastoja. Näitten ympärille on viime vuosina rakennettu monta muuta taloa ja luultava on, että siellä aikaa myöden kasvaa erityinen kaupunki. Varsinainen Basra on nim. kolmen kilometrin päässä joesta ja on tämän yhteydessä kolmen "kreeksin" kautta, jotka laskevat satamaan ja yhtyvät kaupungin toisella puolella. Nämät n.s. kreeksit ovat kaivettuja kanavia, joista kaikille suunnille, ristiin rastiin lähtee muita pienempiä, muodostaen koko kanavaverkon. Suurimmat ovat osaksi kulkuväylinä, osaksi vesihautoina rappeutuneitten muurien alla, ja pienemmät, jotka haarautuvat yhä hienompiin suoniin, kostuttavat palmuistutuksia. Basran ympärillä kanavat saavat vetensä Shat-el-Arabista, ja niillä kulkemaan pääseminen riippuu luonnollisesti veden korkeudesta joessa, joka seikka taas vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Sateen- ja lumensulamisaikana, s.o. syystalvella ja keväällä, joen ollessa vesirikkaimpana, tapahtuu joskus, että palmutarhat ovat ihan veden alla. Kesän kuumuudesta kuivuvat sitävastoin muutamat sisemmistä kanavista usein melkein kokonaan, ja näin on laita varsinkin luodeaikana. Luode ja vuoksi tuntuu nim. täälläkin, koska Shat-el-Arabin pinta on melkein yhtä korkealla kuin Persianlahden.
Sunnuntaina, 30 p. toukok. aamulla astuimme, herra Ashé ja minä erääseen kanoottiin, jonka peräpuolelle asetuimme patjoille ja tyynyille punaraitaisen telttakaton alle, jossa oli alasriippuvia ripsuja. Matkan päämääränä oli Basra. Kanava, jota kuljemme, lepää tyyneenä ja kirkkaana korkeitten, mehevien ihanasti kasvavien taatelipalmujen välissä, näitä on rannalla niin taajassa, että ohikulkiessa saattaa tuntea jonkun viileyden aavistusta. On tapana sanoa taatelipalmusta, ja syystäkin, ettei se luo mitään varjoa, mutta tähän se puheenparsi ei sopinut. Matkamme oli sangen soma ja yhtä mittaa kohtasimme muita kanootteja, joissa oli hedelmiä ja kauppatavaroita. Soudettuamme kolmeneljännestuntia, pilkisti vasemmalla palmujen välistä Basran ensimmäiset talot ja me astuimme maihin.
Sille, joka on lukenut "Tuhat ja yksi yötä", on Basra eli Bassorah tuttu nimi, sillä monet tässä mainiossa satukokoelmassa kerrotut seikkailut tapahtuvat juuri tässä kaupungissa. Se on rakennettu suistamo-alueelle, joka ei ole niinkään vanha. Sen perusti Omar pian Muhametin kuoleman jälkeen, v. 636. Kaliifien loistoaikana Basra kukoisti, ollen yksi maailman suurimpia ja vilkkaampia kauppakaupunkeja; mitä olikaan muuta odotettavissa ihanan ja rikkaan Bagdadin satamakaupungista? Mutta kaliifien valta hävisi, Bagdad rappeutui ja Bagdadin kanssa sen satamakin. Penikulman pituinen kanava, joka johti sinne Shat-el-Arabista meni umpeen ja kaupunki oli sitten monta vuosisataa melkein unhoitettuna. Tästä vanhasta Basrasta löytyy nyt jälellä ainoastaan ränstyneitä muureja ja soraläjiä Sobeir linnoituksen lähellä. Nykyisen kaupungin valloittivat turkkilaiset v. 1668, persialaiset v. 1777 Sadik Khaliinin johdolla, kunnes turkkilaiset vuoden päästä sen taas valloittivat takaisin. Sitten karkasivat Montefikarapialaiset Basraan, mutta olivat vaan lyhyen ajan sen herroina, sillä kun turkkilaiset kolmannen kerran olivat kaupungin valloittaneet, jäi se heidän käsiinsä. Nyt on Basrassa korkeintaan 15,000 asukasta.
Herra Ashé ja minä teimme pitkän kävelyretken Basrassa. Kävimme hyvinvarustetussa ja vilkkaassa basaarissa, jonka pääosaa peittää tiilikatto, siellä täällä maalauksilla ja fajanseilla koristettuna on basaari muuten avoin tahi palmulehti-matoilla suojattu. Täällä samoin kuin Persian kaupungeissa oli kahviloita, jossa istui kaliaanin polttajia laveilla puusohvilla kyyristyneenä ja jossa arapialaisia kauppiaita teelasin tahi kahvikupin ääressä suoritteli kauppa-asioitaan. Muita yleisiä rakennuksia ei ole kuin turkkilaisen kuvernöörin palatsi ja 40 moskeeta, joista yksi oli suuri ja kaunis. Kadut ovat ahtaat ja äärettömän likaiset. Laihoja ja surkeita koiria kuljeksii tuhansittain ympäri ja öisin tulee läheisistä erämaista joukottain shakaaleja ja hyeenoja hakemaan ahtailta kujilta ruokaansa. Ne auttavat suuressa määrin poistamaan kaupungista kuumetta tuottavia aineksia.
Basra muistuttaa Bushirista siihen nähden, että talot täälläkin ovat kaksi jopa kolmekin kerroksiset, mutta onpa suuria eroavaisuuksiakin, varsinkin mitä akkunoihin koskee. Maakerroksessa ei ole akkunoita ensinkään, mutta ylempiin kerroksiin on asetettu pieniä, häkinmuotoisia kaappeja, nämät ovat varustetut vehreillä tai ruskeilla ristikoilla, jotka on tehty ohuista poikittain asetetuista riu'uista. Näillä pienoisparvekkeilla istuu arapialaisia tai turkkilaisia naisia työskennellen, tupakkaa poltellen tahi virvokkeita nauttien ja sillä välin katsellen elämää kaduilla. Itse ovat he ristikon suojassa näkymättöminä maailman silmiltä. Mutta varsinaisesti eroavat nämät molemmat kaupungit kuitenkin taatelipalmujen kautta, joita täällä on niin runsaasti, että Basra on ikäänkuin palmumetsän peitossa. Muutamat talot ovat ihan palmujen varjossa ja vaikeata on saada yleiskatsauksen kaupungista. Ilma on täynnä hyvänhajuista taatelintuoksua, joka kuitenkin nousu- ja matalaveden aikana muuttuu ihan toisellaiseksi, sillä silloin nousee kuivatuista kanavista ja ympäriolevilta suomailta myrkyllisiä, saastaisia ja tukehduttavia höyryjä. Ilmasto onkin paljon epäterveellisempää kuin Bushirissa ja kuume on vieras, joka aina kesäisin vaatii runsaasti ihmishenkiä. Kun Armeenian ja Kurdistanin vuorilla lumi sulaa, saapi Tigris ja Eufrat paljon vettä, ja tästä Shat-el-Arab tulvii äyräittensä yli, mutta kun kanavat Basran luona ovat ränstyneet ja hoitoa vailla löytää vesi helposti tien läheisiin vainioihin. Kaupunki on täten kaikilta suunnilta veden ympäröimänä, joka tosin kesällä suureksi osaksi haihtuu, mutta kuitenkin lioittaa maan ja muuttaa sen suoksi. Tästä tulee ilma täyteen kosteutta ja illoin sekä öisin lankee niin vahva kaste että tuolit ja pöydät ulkona ovat kuin kuurassa. Ihminen pökertyy ja käy nuopeaksi, heittäytyy sänkyyn voimatta nukkua. Yö vietetään kuitenkin ulkona katolla, tahi ulkoparvekkeella, sillä huoneissa tukehtuisi. Ei ole ihmettelemistäkään, että kuume viihtyy tällaisessa ilmastossa. Ei kukaan, olkoon sitten kaupunkilainen tai siellä oleskeleva muukalainen pääse siltä rauhaan. Jos ei kuumetta muusta saa, niin saapi olla varma, että se tulee hiipien, jos on liiaksi juonut vaarallista ja epäterveellistä juomavettä, tahi jos on syönyt liiaksi hedelmiä tahi on kylmettynyt. Kaikkea tätä seuraa ensin kova ripuli, joka pian kääntyy kuumeeksi. Kuumeen tuntomerkit ovat: ensin jääkylmä puistutus, sitten tulinen kuumuus, unettomuus, vastenmielisyys ruualle, kalpeus, laihtuminen ja erinomainen raukeus. Tauti kestää, helpompana ollen, ainoastaan päivän tahi pari, muuten viikkokausia. Seikka joka vielä tekee ilmaston vaarallisemmaksi, on tuo kuuma ja epäterveellinen länsituuli, viimeinen jäännös murhaavasta Saamum tuulesta. Mutta juuri tämä viimeinen viima on mitä runsaimmin täynnä tomua. Eräs eurooppalainen Bushirissa kertoi kerran pohjois-Arapian erämaassa nähneensä muukalaisen — en muista mistä kansakunnasta, joka tuulen tullessa ei huomannut peittää kasvojansa, vaan tukehtui, kävi mustaksi kasvoiltaan, lankesi maahan ja kuoli paikalla.
Basran väestö on sangen kirjavaa. Siinä on enimmäkseen arapialaisia, turkkilaisia ja persialaisia, mutta paljon on myös armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä. Siitä seuraa että uskontojakin on monta. Täällä löytyy sunniitteja, shiittejä, babiittejä, vahabiittejä, armeenialais- ja kaldealaiskristittyjä, juutalaisia, jetsiidejä y.m. Suvaitsevaisuus näitten eri uskon tunnustajien välillä on kuitenkin suuri ja uskonnollisia eripuraisuuksia on harvoin.
Basraan tuleva muukalainen saa heti sen käsityksen, että tämä lienee sangen vilkas ja väkirikas kauppakaupunki. Laivat ja veneitten moninaisuus satamassa, suuret varastopaikat ja makasiinit, jotka alinomaa täyttyvät uusilla laivanlasteilla, jokihöyryt, jotka monasti viikossa käyvät Bagdadissa täynnä tavaroita — kaikki on omiansa antamaan tukea tälle luulolle. Mutta tuo näkyjänsä niin vilkas kauppa onkin vaan suuremmaksi osaksi kauttakulkutavaraa, paikalliskauppa ei ole erittäin suuri-arvoinen. Seuraavia tavaroita tuodaan Basraan ja Basran kautta: silkkiä, muslimia, pellavakangasta ja verkaa, kultaa ja hopeata, santelipuuta ja indigoa Hindustanista; hedelmiä Bahreinista, kahvia Mokasta; huppuliinoja ja hedelmiä Persiasta; maustimia Jaavasta. Ylellisyystavaroita, jotka suurimmaksi osaksi valmistetaan Bombayssä, viedään Basran kautta Bagdadin ja Mesopotamian sisäosiin. Basrasta viedään pääasiallisesti jaloja metalleja, kuparia, hedelmiä, raakasilkkiä, hevosia ja taateleita. Tärkeimpiä näistä tavaroista ovat taatelit, joita suunnattomat määrät viedään osaksi Persiaan, Syyriaan ja Nedshdiin, osaksi ja varsinkin laivoilla Indiaan ja Eurooppaan. Suetsin kanavan valmistuttua on Basran taatelien arvo noussut erinomaisesti, koska ne nyt helposti voidaan suurissa määrin viedä Eurooppaan, ja syystä saattaa sanoa, että kaupungin olemassa olo suureksi osaksi riippuu tästä arvokkaasta hedelmästä. Arapialaiset kerskailevat siitä, että ainoastaan Basrassa on 70 eri taatelilajia ja eräs persialainen runoilija kertoo, että tätä kasvia saattaa käyttää 363 eri tarkoitukseen. Toinen persialainen runoilija sanoo tämän siunatun puun kasvavan ainoastaan niissä maissa, joissa Islamin uskoa tunnustetaan. Kansa käyttääkin sitä ruokaan ja juomaan, talojen, siltojen ja veneitten rakennusaineeksi, siitä valmistetaan mattoja, köysiä, vasuja ja tuhansia muita kapineita. On sangen huvittavaa nähdä, kuinka tottuneesti ja taitavasti arapialaiset latoovat taatelit. Ne sotketaan kuution muotoisiksi möhkäleiksi, joita kääritään niinimattoihin ja palmun lehtiin. Muutamat ristiin rastiin asetetut, itse taatelipuusta otetut säleet tukevat ja pitävät koossa tätä tavarapakkaa, ja tämmöisenä on se valmis ulosvietäväksi.
Basra on viime aikoina tullut huomatuksi siitä syystä, että on aijottu rakentaa rautatie Välimeren ja Persianlahden välille. Tällä linjalla tulisi tietysti Basra, Bagdad ja Aleppo olemaan tärkeimpiä paikkoja, sillä rautatie alkaisi Iskanderunlahdesta, tahi Antiokiasta Oronteen suulla (pohjois Syyriassa) ja seuraisi joko Tigristä tahi Eufrat virran laaksoa Persianlahdelle asti. Maaperä on erittäin kiitollinen ja matka 1,400 km. Matka Brindisistä tahi jostakin muusta Välimeren satamasta Bombayhin lyhenisi täten 10:llä päivällä. Tämä rautatierakennus on laskettu maksavan noin 250 miljoonaa markkaa, tämän hinnan tuottaisi ennemmin paikallisliike kuin kauttakulkukauppa, jolla Suetsin kanavassa on niin vaarallinen kilpailija. Maan alkuasukkaat tulisivat varmaan ahkerasti käyttämään kolmannen luokan vaunuja. Jos tämä tuuma toteutetaan, olisi se kuoleman isku Syyrian ja Mesopotamian välisille suurille karavaanikauppiaille.[36]
Turkkilainen hallitus Basrassa on kurjimpia mitä ajatella voi. Sen sijaan että se huolehtisi alamaistensa menestyksestä, on se päin vastoin niille kiusaksi — ja samoin on laita monessa muussa kaupungissa, jossa on turkkilainen hallitus. Asukkaat puolestansa halveksivat turkkilaista esivaltaa sydämensä pohjasta ja koettavat pysyä siitä niin riippumattomina kuin mahdollista. Turvallisuus kaupungissa on huonolla kannalla. Beduiini- ja ryövärijoukkoja tunkeutuu kaupunkiin "muurien" yli rosvoamaan, kohtaamatta mitään mainittavaa vastarintaa. Annetaan kanavien ja muurien ränstyä, eikä käytetä maan luonnollisia rikkauksia hyväksensä. Ja kuitenkin on maanlaatu Basran tienoilla niin hedelmällistä, että voitaisiin järjestetyllä viljelys- ja kanavoimistavalla kehittää maanviljelystä erinomaisen korkealle kannalle. Nykyänsä, vaikka hoito on huonoa, tuottavat vainiot vuosittain rikkaita satoja riisiä, vehnää, ohraa, aprikooseja, omenia, kranaattiomenia, viinirypäleitä, oliiveja, kaalia, sallaattia, sipulia, herneitä, papuja y.m.; jos näillä seuduilla olisi viisas hallitus, voisi se suuresti edistää hedelmien sekä laatua että tuotantoa.
31 p toukok. kello puoli 5 i.p. lähdin kanootilla jokihöyrylaivaan nimellä Mejidieh jonka piti lähteä Bagdadiin. Herrat Ellis ja Ashé saattoivat minut sinne, mutta palasivat rantaan samalla kanootilla, kuin Mejidiehin siipirattaat kello 5 alkoivat työskennellä Shat-el-Arabin sekaisessa vedessä. Matka suunnattiin jokea ylös, ja pian katosivat Basran satamarakennukset palmujen joukkoon.