YHDEKSÄS LUKU
Kapkaupungin postileima
Tämä poliisikonstaapelin äkillinen ilmoitus sai meidät kaikki säpsähtämään ällistyneinä. Vanhaan herraan se vaikutti vieläkin voimakkaammin. Häneltä pääsi huudahdus, joka tuntui osoittavan äärimmäistä hämmästystä.
"Pyssyn!" äänsi hän. "Mahdotonta!"
Näin Maythornen katsahtavan häneen terävän kysyvästi, ikäänkuin olisi aprikoinut, mitä vanhus tarkoitti. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä myöskään Crole — aloimme kaikki laskeutua kalliolta tiheään varvikkoon, jossa konstaapeli seisoi. Hänen kädessään oli metsästyspyssy, ja meidän saapuessamme hän osoitti tuuheata kanervikkoa.
"Se oli työnnetty tuonne!" hän huudahti. "Juuri siellä se oli. Auringonsäde heijastui piipusta — juuri se sai katseeni osumaan siihen. Hieman ruostunut paikoitellen — se on kasteen vika."
Maythorne ojensi ääneti kätensä, ja huomautettuaan, kuinka vaarallista ampuma-aseilla leikkiminen on, ojensi konstaapeli pyssyn hänelle. Hän aukaisi lukon; pyssyn kahdesta piipusta oli toinen suppeampi, ja siinä ollut panos oli laukaistu. Maythorne vilkaisi Croleen.
"Kummallista!" hän sanoi. "Miksi ei murhaaja käyttänyt oikeanpuolista piippua?"
Vanha herrasmies, jota epäilemättä murhaan käytetyn aseen näkeminen näytti kiehtovan, naurahti hiukan.
"Jos tämä on sama pyssy, jolla tämän nuoren herran vanhempi seuralainen ammuttiin — mitä minä puolestani en lainkaan epäile — niin vasemman piipun käyttämiseen on ollut hyvä syy", hän selitti. "Kenties", hän lisäsi, vilkaisten viisaan näköisenä Maythorneen, "ette ole metsämies, sir. Jollette, niin ilmoitan teille, että lintupyssyn vasen piippu on aina suupuolelta suppeampi; tarkoitus on tietystikin se, että haulit pikemminkin suppenevat kuin hajaantuvat. Jos joku haluaa ampua toisen kuoliaaksi lyhyeltä matkalta, kuten tässä tapauksessa, niin hän luonnollisestikin käyttää suppeaksi porattua piippua mieluummin kuin toista."
"Olen hyvin kiitollinen, sir", vastasi Maythorne. "Selityksenne johdosta olen taipuvainen ehdottomasti päättelemään, että murhaaja oli tällaisiin pyssyihin läpikotaisin perehtynyt henkilö ja että murha tehtiin kylmäverisesti ja harkitusti."
"Mielestäni voitte pitää sitä varmana", vakuutti vanha herra, hymyillen taaskin tietävästi. "Niin, niin — harkitusti — juuri niin. No niin — näytte saavan kokoon todistuskappaleita."
Kohteliaasti nyökäten hän sitten kääntyi pois, kiiveten kallioita ja rinteitä perin ketterästi niin vanhaksi mieheksi. Maythorne tarkkaili häntä minuutin ajan ja katsahti sitten poliisikonstaapeliin.
"Kuka on tuo vanha herra?" hän tiedusti.
"Hän on herra Hassendeane Birnside Housesta, sir", vastasi konstaapeli. "Mutta häntä nimitetään yleisesti herra Wattieksi — hänen ristimänimensä on Walter. Vaikka hän onkin iäkäs, niin hänen isänsä, vanha herra Hassendeane, kuoli vasta muutamia vuosia sitten, ja kun häntä isän eläessä aina nimitettiin herra Wattieksi, niin se nimitys jäi hänelle pysyväiseksi, ymmärrättehän, sir."
"Kyllä", myönsi Maythorne. Hän tarkasteli yhäti pyssyä, ja pian hän kiinnitti Crolen huomiota sen perään upotettuun levyyn kaiverrettuun nimeen ja osoitteeseen: J. Musgrave, Lehtokurpan majatalo, Marrasdale. "Tämä on majatalon isännän kadonnut ase, siitä ei ole epäilystäkään", hän huomautti. Sitten hän kääntyi taaskin poliisin puoleen ja kysyi: "Ettekö maininnut odottavanne tänne joitakuita esimiehiänne?"
"Kersantti Manners ilmoitti aikovansa tuoda tänne komisarion ja ylikonstaapelin", vastasi puhuteltu. "Minun piti olla täällä vartioimassa heidän saapumiseensa asti. Ja toivoisin heidän pian tulevan, sillä päivällisaikani alkaa olla käsissä."
"Säilyttäkää tätä heidän tuloonsa saakka!" kehoitti Maythorne, ojentaen hänelle pyssyn takaisin. "Osoittakaa heille täsmälleen, mistä sen löysitte, ja huomauttakaa heille, että toinen panos on ammuttu ja että oikeanpuolisessa piipussa on vielä täysinäinen panos! Jos tahdotte, niin mainitkaa heille jo näyttäneenne sitä herra Holtille ja hänen ystävilleen — he tietävät ketä tarkoitatte."
Sen jälkeen poistuimme Reiver's Denistä ja palasimme nummen poikki. Crole tuntui olevan halukas pohtimaan asioita, mutta Maythorne oli harvapuheinen. Lehtokurppaan saavuttuamme hän kuitenkin heti etsi käsiinsä Musgraven ja ilmoitti tälle, että kadonnut pyssy oli löydetty. Hän söi hätäisesti puolista, ja niin pian kun minä olin lakannut aterioimasta, puhutteli hän minua.
"Poliisit varmastikin tulevat tänne nyt, kun pyssy on löydetty. Ja minä tahtoisin ehättää heidän edelleen eräässä suhteessa, jota he eivät näy ajatelleen eivätkä ehkä ajattelekaan. Haluan tarkastaa Mazaroffin tavaroita."
"Juuri niin", mutisi Crole. "Se on tietystikin tehtävä. Matkatavarat, vaatteet, ja niin edelleen. Otaksuttavasti se ei tuota vaikeuksia."
"Ei minun tietääkseni", vastasin. "Mutta mielestäni ei ole paljoakaan tarkastettavaa — hänellä oli hyvin vähän tavaroita muassaan."
Menimme vainajan huoneeseen, isoon, vanhanmalliseen makuukamariin, jonka ikkunat olivat nummelle päin. Kaikki oli koskemattomana Mazaroffin jäljeltä — hän oli harvinaisessa määrin täsmällisyyttä ja järjestystä rakastava mies, joka ei sietänyt nähdä esineitä heitettyinä sinne ja tänne, ja kaikki hänen tavaransa olivat huoneessa sijoitettuina hänen oman järjestelmänsä mukaisesti. Kuten olin alhaalla huomannut, oli siellä verrattain vähän tarkastettavaa, parissa käsilaukussa oli kaikki, mitä niiden omistaja oli pitänyt tarpeellisena ottaa mukaansa Hotel Cecilistä. Pukutarpeissa, liina- ynnä pitovaatteissa ja muissa sentapaisissa ei ollut todellakaan mitään nähtävää emmekä löytäneet minkäänlaisia papereita käsilaukuista emmekä pöydällä olevasta pukeutumisrasiasta. Maythorne etsi; Crole ja minä taas katselimme hyvin huvitettuina, kun hän tutki pukeutumisrasiaa löytääkseen siitä salaisen lokeron — mutta ei onnistunut, otaksuttavasti siitä syystä, ettei sellaista ollut — ja vaatteita löytääkseen salataskun. Mitään salaista ei ollut, mutta paljon käytetyn villakankaisen puvun liivin taskusta hän veti esille joukon irrallisia timantteja, isoja ja pieniä, ja saman puvun housuntaskusta vanhan kukkaron.
"Enkö sitä sanonut?" huudahti Crole, kun timantit tulivat esille. "Hän piti timantteja irrallaan taskussaan! Kun kerran olimme puolisella Holborn-ravintolassa, otti hän esille kourallisen niitä — joka puolella ympärillämme oli outoja ihmisiä, ja huomautin hänelle, kuinka vaarallista oli pitää mukanaan ja julkisesti näytellä sellaisia arvoesineitä, mutta hän vain nauroi. Katsokaahan noita — siinä on varmaankin toistakymmentä kiveä irtonaisina taskussa! Luultavasti nuo timanttimiehet tottuvat siihen eivätkä pidä sitä sen kummempana kuin maanviljelijä sitä, että hänellä on taskussaan vehnä- ja ohranäytteitä. Kuinka arvokkaiksi luulette noita, Maythorne? Te tunnette ne paremmin kuin minä."
"En osaa sanoa", vastasi Maythorne välinpitämättömästi. Hän oli laskenut timantit syrjään pukeutumispöydälle ja tarkasti vanhaa nahkakukkaroa meidän seisoessa katsojina hänen vierellään. Sieltä hän ei saanut paljoakaan mielenkiintoista; siellä oli joitakuita tavallisia rahoja, valtakunnan kulta- ja hopeakolikoita; muutamia muita hän oli eri lokerossa säilyttänyt ilmeisesti harvinaisuuksina; niitä oli Krügerin puolikruununen, Englannin Länsi-Afrikan nikkelinen puolipennynen, Mombasan rupia, portugalilainen hopearaha ja Saksan Itä-Afrikan kolikko, jossa oli keisarin kuva, sekä lisäksi joitakuita egyptiläisiä ja intialaisia kultarahoja. Maythorne kiinnitti niihin hyvin vähän huomiota, häntä innostutti enemmän ohut, rypistynyt paperikaistale, jonka hän löysi kukkaron sisälokerosta ja levitti eteemme.
"Katsokaas tätä!" hän kehoitti. "Tämä on ainakin jotakin."
Paperikaistale oli kuitti kirjoihin viedystä kirjeestä, joka oli lähetetty Kapkaupungista ja osoitettu Eteläafrikkalaiselle Imperial-pankkiyhtymälle, Lontooseen, Lombardkadun 695:een. Maythorne osoitti postimerkin päiväystä — tammikuun 17 päivä.
"Yhdeksän kuukautta sitten", hän huomautti. "Kuinka kauan Mazaroff oli ollut Englannissa, kun kohtasitte hänet Cecilissä?"
"Vain muutamia viikkoja, mikäli tiedän", vastasin.
"Minä tiedän", ilmoitti Crole. "Hän saapui Englantiin heinäkuussa — kuukauden lopulla."
"Siispä se kirje tai paketti — tai mikä se lieneekään ollut — jota tämä kuitti koskee, lähetettiin Kapkaupungista tämän pankin haarakonttoriin kuukausia aikaisemmin kuin Mazaroff tuli tänne", huomautti Maythorne. Hän käänsi kuitin ympäri. "Selkäpuolella on muistiinpano — kirjaimia ja numero", hän jatkoi. "Näettekö? S.T.1. Mitähän se merkinnee? Entä onko tuo Mazaroffin käsialaa?"
"Kyllä se on hänen käsialaansa ihan varmasti. Hän kirjoitti isot kirjaimet jotensakin omituisesti."
"Otaksuttavasti mustiinpano koskee paketin sisältöä", arveli Maythorne.
"S.T.1. — Saanen vielä selville sen merkityksen. No niin, yksi seikka
on selvillä — tiedämme, mitä lontoolaista pankkia hän on käyttänyt.
Mutta kenties herra Holt sen jo tiesikin?"
"Ei, en tiennyt", vastasin. "Se tuntunee kummalliselta, mutta en tietänyt. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, näkyi hänellä olleen melkoisen paljon käteistä rahaa muassaan. En kertaakaan nähnyt hänen käyttävän maksuosoituksia, vaan hän suoritti hotellilaskumme aina käteisellä — seteleillä."
"Ja epäilemättä otti niitä aina esille kourallisen, vai mitä?" huomautti Maythorne, jurosti hymyillen.
"Hänellä näytti todella olevan niitä runsaasti lompakossaan", myönsin. "Siinä suhteessa hän oli hieman ajattelematon — tarkoitan sitä, että hän näytteli rahojaan, mutta olen varma siitä, että hän teki sen tarkoituksetta."
Maythorne otti esille oman lompakkonsa ja sijoitti kuitin huolellisesti sinne.
"Pidämme tämän toistaiseksi omina tietoinamme", hän sanoi. "Jos poliisit iltapäivällä saapuvat tänne, kuten he pyssyn löydön jälkeen jokseenkin varmasti tekevät, ja haluavat tutkia vainajan tavaroita, niin antakaa heidän tehdä se! Pistämme nuo timantit takaisin samaan taskuun, josta ne otin — he saavat mieluisasti nähdä ne ja kaiken muunkin. Mutta tämän paperikaistaleen pidän itselläni — koetan saada jotakin selville sen avulla."
Poliisit saapuivat Lehtokurppaan vähän myöhemmin; heitä oli kolme: ylikonstaapeli, komisario ja Manners. He kyselivät Musgravelta monenlaista hänen pyssystään, minulta sekä Websteriltä, missä olimme olleet murhailtana, Crolelta, kuka ja minkälaisessa asemassa vainaja oli ollut, ja taaskin minulta, kuinka paljon rahaa ja mitä arvoesineitä murhatulla todennäköisesti oli ollut mukanaan. Ja heidän tiedustelujensa aikana tuli ilmi eräs seikka, jota en ollut siihen saakka tiennyt. Kävi selville, että Mazaroff, joka luonnostaan oli seuraa rakastava, oli murhailtana päivällisen jälkeen minun kirjoittaessani eräitä yksityisiä kirjeitä mennyt Lehtokurpan tarjoilusaliin, johon oli kokoontunut perin sekalainen seurakunta — maanviljelijöitä, karjakauppiaita ja -ajajia, vetelehtijöitä — jotka kaikki olivat kotimatkalla Cloughthwaiten markkinoilta. Musgraven tarjoilijattaren ilmoituksen mukaan hän oli siellä esiintynyt hyvin hauskasti, tarjonnut koko seurueelle ryyppyjä ja sikaareja, jotka hän maksoi viiden punnan setelillä; sen hän tarjoilijattaren kertoman mukaan oli ottanut hyvin täyteläiseltä näyttävästä lompakosta kaikkien näkyvissä.
Tämä tieto näytti tuottavan melkoista tyydytystä, jopa huojennustakin poliisivirkailijoille ja Mannersille, joka päämiestensä poistuessa jäi jälkeen malttamatta pidättyä ilmoittamasta minulle luulevansa, että he olivat oikealla tolalla.
"Tiedän jo jotakin, kapteeni", hän kehui, iskien silmää salaperäisen näköisenä. "En tosin tahdo tarkalleen ilmaista tietoani, ymmärrättehän — tällä hetkellä on oltava vaiti. Mutta sain tänään puolenpäivän aikana itse selville erään seikan ja tietystikin seuraan jälkeä. Kaikki tämäntapaiset asiat kysyvät totta kyllä aikaa — mutta onhan vanha sananlasku: hitaasti ja varmasti! Se on minun toimintaohjeeni. Enkä sentään menekään eteenpäin niin kovin hitaasti. Huomisaamunahan pidetään kuulustelu. Se on pelkästään muodollinen alkutoimitus. Joitakuita todistuksia — välttämättömiä todistuksia — ja sitten kuulustelija lykkää jatkokäsittelyn esimerkiksi kahdeksi viikoksi. Se antaa minulle tilaisuuden. Ja jollen saa käsiini oikeata miestä kahden viikon kuluessa — no niin, silloin olen kummissani!"
Kerroin sinä iltana teetä juodessamme Crolelle ja Maythornelle, kuinka toiveikas poliisikersantti oli. Maythorne, jonka ammattia ei oltu ilmaistu poliiseille — he olivat pitäneet häntä vain minun tahi Mazaroffin ystävänä — näytti ymmärtävän Mannersin kannan.
"Hän luottaa todennäköisimpään olettamukseen", hän huomautti. "Ja järkevä se onkin. Ajatelkaahan vain! Ilmeisesti varakas mies, joka matkustaa omalla upealla autollaan, pysähtyy tien ohessa olevaan majataloon, menee yleiseen tarjoilusaliin, näyttää kaikille, että hänellä on kosolta rahaa taskussaan, ja lähtee kävelemään yksinäiselle nummelle pimeän tultua. Mikä onkaan sen todennäköisempää kuin se, että joku niistä miehistä, joiden näkyvissä hän oli ottanut esille rahapussinsa, pujahtaa hänen jälkeensä, murhaa ja ryöstää hänet?"
"Musgraven pyssylläkö?" kysäisin.
"Se pieni yksityiskohta ei suinkaan tee asiaa mahdottomaksi!" virkkoi Maythorne. "Kuulinhan teidän kertovan poliiseille, että lopetettuanne kirjoittamisen veitte kirjeenne kylän laidassa maantienvarrella olevaan postilaatikkoon, jättäen tämän vierassalin tyhjäksi. Niinpä niin, silloin oli murhaajan perin helppo ottaa pyssy tuolta naulasta ja livahtaa Mazaroffin jälkeen."
"Se edellyttäisi, että hän tiesi pyssyn olevan siellä", huomautti
Crole.
"Juuri niin", myönsi Maythorne. "Mutta Holt mainitsi meille — tai oikeammin poliiseille meidän kuultemme — poistuessaan jättäneensä oven auki, ja täällä oli epäilemättä täkäläisiä veitikoita, jotka tunsivat tämän huoneen sisustuksen varsin hyvin ja tiesivät, mitä seinällä oli. Mielestäni on Mannersilla hyvä teoria — ryöstömurha. Mutta — pitääkö se paikkansa vai eikö — hm!"
"Epäilettekö sitä?" tiedustin.
Hän hymyili meille avomielisen tuttavallisesti.
"Jos todella tahdotte tietää", hän vastasi, "niin en epäile sitä enkä hyväksy sitä. Tällä hetkellä en vielä ole selvillä asioista. Minun on saatava koko joukko tietoja lisää. Esimerkiksi — kuka oli se mies, jota Mazaroff sanoi haluavansa tavata täällä? Tapasiko hän miehen? Ja jos tapasi, niin milloin ja missä? Jollei hän ollut kohdannut miestä, niin oliko hän murhan tapahtuessa menossa hänen luokseen? Ja vielä — tunteeko tämä mies, kuka hän lieneekin, Mazaroffin Mazaroffina vaiko Merchisonina? Murhattiinko Mazaroff Mazaroffina, täällä tuntemattomana miehenä, vaiko Merchisonina, miehenä, joka oli ollut täällä tunnettu?"
"Ahaa!" jupisi Crole. "Sama kysymys, jota minäkin olen aprikoinut!"
"Toisin sanoen", jatkoi Maythorne, "saiko tämä murha alkunsa jonkun sellaisen rosvoilevan lurjuksen äkillisestä saaliinhimosta, joka näki saaneensa tilaisuuden rikkaan miehen ryöstämiseen, vai onko meidän etsittävä syitä menneisyydestä — ja jos on, niin kuinka kaukaisesta?"
KYMMENES LUKU
Yorkilainen asianajaja
Kuulustelu, jonka paikkakunnan tutkintotuomari asianmukaisesti aloitti seuraavana aamuna Lehtokurpan tilavimmassa huoneessa, tuntui aluksi muodostuvan lyhyeksi, muodolliseksi toimitukseksi, jonka kuulustelija ja poliisit olivat edeltäkäsin yksityiskohtaisesti järjestäneet. Kaksitoista valamiestä oli lähiseudun maanviljelijöitä, lammaspaimenia ja metsästysvartijoita; väliaikaisen oikeussalin yleisölle varattuun osaan pelkästä uteliaisuudesta keräytyneet harvat kuuntelijat olivat ympäröivän nummiseudun väkeä. Otaksuttavasti he odottivat saavansa kuulla kiihottavia todistuksia, mutta sellaisia ei ollut — ei ainakaan aluksi. Crole asianajajana, jota murhattu oli käyttänyt Lontoossa, ja minä vainajan matkatoverina todistimme, että hän oli Salim Mazaroff, ja kerroimme, mitä hänestä tiesimme; Eccleshare ja paikkakunnan lääkäri antoivat lausuntonsa kuoleman syystä; miehet, jotka olivat löytäneet ruumiin Reiver's Denistä, kuvasivat, missä oloissa he olivat osuneet huomaamaan sen. Tämän jälkeen kuulustelunpitäjä oli siirtämäisillään jatkokäsittelyn tuonnemmaksi, kun sattui keskeytys: herra ja rouva Elphinstone sekä Sheila astuivat sisälle seurassaan vanhanpuoleinen, virallisesti käyttäytyvä mies; Manners, jonka vieressä istuin, kuiskasi korvaani, että tämä oli herra Wetherby, rouva Elphinstonen lakimies. Minä puolestani ilmoitin sen toisella puolellani olevalle Crolelle; Crole nyökkäsi, ikäänkuin olisi täydelleen käsittänyt, kuinka tilanne kehittyisi.
"Juuri tätä odotinkin", hän mutisi. "Rouva on ajatellut asiaa tarkemmin. Nyt siis —"
Hetkeäkään hukkaamatta Wetherby ilmoitti viranomaisille, minkä vuoksi hän seurueineen oli tullut. Kuiskailtuaan hetkisen kuulustelunpitäjän kanssa hän nousi seisomaan.
"Mikäli olen kuullut, sir, aiotte siirtää tämän jutun jatkokäsittelyn toistaiseksi", hän alkoi, puhuen tutkintotuomarille. "Ennen kuin sen teette, haluaisin esittää teille erään pyynnön asiakkaani, Marrasdale Towerin emännän, rouva Elphinstonen puolesta. Sen tueksi on minun viitattava eräisiin menneihin tapauksiin — teen sen hyvin lyhyesti. Rouva Elphinstone, silloin neiti Jean Linton, meni noin kolme- tai neljäkolmatta vuotta takaperin avioliittoon erään herra Andrew Merchisonin kanssa, joka aikaisemmin oli jonkun verran tunnettu tällä paikkakunnalla. Avioliitto ei ollut onnistunut, ja puhuakseni selvästi hylkäsi Merchison verrattain lyhyen ajan kuluttua vaimonsa pidettyään asianmukaisesti huolta tämän toimeentulosta ja, kuten luultiin, matkusti itämaille. Kahdeksan kuukautta hänen lähtönsä jälkeen sai rouva Merchison tyttären — hän on sama nuori nainen, jonka nyt näette tässä, neiti Sheila Merchison. Lapsen syntymästä ilmoitettiin useissa Englannin ja Intian lehdissä; toivottiin, että Merchison huomaisi ilmoituksen, mutta häneltä ei kuulunut vastausta. Merchisonista ei tiedetty mitään ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin rouva Merchison sai sanoman, että hän oli hukkunut Mombasan lahdella Afrikan itärannikolla ollessaan matkalla Bombaysta Durbaniin. Tämä sanoma oli luotettava — voin vakuuttaa teille, sir, kykeneväni esittämään teille todistuskappaleen, jonka rouva Merchison sai. Siitä ajasta alkaen rouva Merchison piti itseään leskenä ja meni sittemmin uudelleen avioliittoon, jolloin hänestä tuli rouva Elphinstone. Ja nyt joudun pyyntöni syyhyn. Eilen kävi rouva Elphinstonen luona kaksi nyt täällä saapuvilla olevaa herrasmiestä, jotka, kuten olen kuullut, ovat juuri äsken antaneet lausuntonsa, herrat Holt ja Crole. Herra Crolen kehoituksesta herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, että toisena iltana heidän saavuttuaan tänne Lehtokurppaan herra Mazaroff oli ilmoittanut hänelle, että vaikka hänellä olikin täysi oikeus käyttää sitä nimeä, jolla hänet nyt tunnettiin, koska hän oli joitakuita vuosia sitten sen laillisesti omaksunut, hän kuitenkin oikeastaan oli se Andrew Merchison, joka oli mennyt avioliittoon Jean Lintonin kanssa ja sitten hylännyt hänet. Sikäli kuin herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, oli herra Mazaroff tuonut esiin päteviä välillisiä todistuksia siitä. Minun tuskin tarvitsee sanoa, sir, että tämä on hyvin vakava asia päämiehelleni. Hän on neuvotellut siitä kanssani, ja olen sitä mieltä, että kaikille asianosaisille olisi hyvä, jos rouva Elphinstonen sallittaisiin nähdä vainaja ja siten päästä selville, saattaako hän tuntea hänet Andrew Merchisoniksi."
"Tuntuu selvältä, että niin on tehtävä", myönsi tutkintotuomari.
"Kenties haluatte seurata päämiestänne, herra Wetherby?"
Useimmat kuuntelijat olivat hillityn kiihkon vallassa rouva Elphinstonen ja hänen asianajajansa poissa ollessa. Jotkut vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään — Merchisonin nimi oli herättänyt uinuvia muistoja. Mutta useimmat meistä odottivat jännittyneen äänettöminä. Kun vilkaisin salaa päin Sheilaan, näin hänen istuvan silmät hievahtamatta tähdättyinä oveen, josta hänen äitinsä täytyi palata, kasvoillaan kiinteän odottava ilme. Arvasin, mitä hänen mielessään liikkui.
Mutta kun rouva Elphinstone Wetherbyn seurassa jälleen ilmestyi ovesta, olivat hänen kasvonsa ilmeettömät, ikäänkuin olisivat olleet veistetyt marmorista. Hänen silmissään ja huulillaan ei ollut jälkeäkään mielenliikutuksesta eikä levottomuudesta — hän oli ehdottoman itsehillinnän ruumiillistuma. Tutkintotuomarin kehoituksesta hän meni todistajain paikalle ja antoi lausuntonsa. Sen suppea sisältö oli: hän ei voinut tuntea vainajaa Andrew Merchisoniksi. Jos kasvonpiirteet olisivat säilyneet eheinä, niin hän muka ehkä olisi voinut ratkaista, mutta asiain näin ollen se oli mahdotonta. Hän ei voinut sanoa, että mies oli Merchison, mutta ei toisaalta myöskään voinut väittää, ettei hän ollut.
Ammattinsa puolesta Crole nousi ja teki rouva Elphinstonelle kysymyksen:
"Rouva Elphinstone, oliko Andrew Merchisontn vasen silmä kiero?"
Rouva Elphinstone nyökkäsi empimättä myöntävästi.
"Oli kyllä", hän virkkoi, "ja lisäksi hyvin selvästi!"
Crole kääntyi puheenjohtajan puoleen.
"Monet henkilöt voivat todistaa, että sillä onnettomalla miehellä, jonka kuoleman johdosta tätä kuulustelua pidetään, oli vasen silmä kiero", hän puhui. "Hänellä oli myöskin syntymämerkki, ruskea luomi oikeassa kyynärvarressa. Sellainen merkki on kuitenkin luullakseni varsin tavallinen, enkä pidä sitä erikoisen tärkeänä. Mutta lujan vakaumukseni mukaan on saatavissa lisätodistuksia siitä, että vainaja oli Andrew Merchison, ja ehdottaisin —"
"Sitä ei tarvitse lainkaan epäillä!" kuului äkkiä huudahdus katselijain joukosta. "Mies oli Andrew Merchison!"
Tiesin, kenen ääni se oli, ennen kuin edes vilkaisin taakseni. Vanha herra Hassendeane, jonka olin pannut merkille, kun Crole ja minä tulimme huoneeseen, oli noussut istuimeltaan ja hymyili vakuuttavasti tutkintotuomarille. Ennen kuin viimemainittu ennätti virkkaa mitään hän jatkoi:
"En aikonut puhua mitään koko jutusta, ennen kuin näin, mitä tapahtui, herra tutkintotuomari. Mutta koska rouva Elphinstone ei voi olla varma, niin sopinee minun vakuuttaa, että minä olen! Menneinä päivinä tunsin Andrew Merchisonin varsin hyvin, silloin, kun hän usein kävi täällä, ja myöhemmin hänen ollessaan nuori mies — tunsin hänet myöskin sitten, kun hän oli mennyt avioliittoon neiti Lintonin, nykyisen rouva Elphinstonen kanssa. Ja muistan kasvoja erittäin hyvin — tunsinkin hänet varsin helposti, kun näin hänet äskeisenä iltana. Hän oli Andrew Merchison, siitä ei ole epäilystäkään! Tosin kaksi- tai kolmekolmatta vuotta vanhempana —"
"Missä näitte tämän miehen, herra Hassendeane?" keskeytti tutkintotuomari ilmeisesti ällistyneenä tästä uudesta käänteestä.
"Näin hänet samana iltana, jona hän ilmeisesti sai surmansa", vastasi vanha herra. "Se oli Birnsiden kylän raitilla, lähellä taloani. Olin ollut puutarhurini majalla, ja palatessani raittia pitkin näin pitkän miehen sytyttämässä sikaariaan Metcalfen talon porttikäytävässä — tuuli hiukan. Hän piti tulitikkua hyvin likellä kasvojaan, joten eroitin ne selvästi, ja panin merkille silmän kierouden, jonka muistin oikein hyvin."
"Ettekö puhutellut häntä?" tiedusti kuulustelija.
"En", vastasi Hassendeane. "Se oli mielessäni, mutta saatuaan sikaarinsa palamaan hän pyörsi ympäri ja poistui Reiver's Deniä ja High Cap Lodgea kohti."
"Oletteko aivan varma, että hän oli Andrew Merchison?"
"Ehdottoman varma! Mies oli Andrew Merchison, miksi hän lienee viime vuosina itseään nimittänytkin."
Tutkintotuomari katsahti sen pöydän ympärille kokoontuneihin asianajajiin, jonka yläpäässä hän itse istui.
"Meidän lienee parasta siirtää jatkokäsittely kaksi viikkoa tuonnemmaksi", hän lausui. "Sillä välin —"
Samassa aukaisi eräs konstaapeli oven, päästäen sisälle nuoren miehen, jolla oli silmälasit nenällään ja joka päättäen huoneen ympäri luomastaan kiihkeän kysyvästä katseesta pelkäsi toimituksen jo päättyneen. Tutkintotuomari pysähtyi ja silmäili häntä kysyvästi.
"Oletteko saapunut tänne kuulustelun johdosta, sir?" hän tiedusti.
"Aiomme juuri —"
Tulija otti esille käyntikortti-kotelon, lähestyi pöydän päätä ja kuiskasi muutamia sanoja kuulustelijan korvaan. Tutkintotuomarin kasvoilla välähti sekavan hämmästyksen ilme; vielä pari sanaa, ja hän katsahti taaskin pöydän ympärille.
"Käsiteltävänämme näyttää olevan omituisen salaperäinen juttu, vaikka kuolema jätettäisiinkin kokonaan huomioonottamatta", hän virkkoi. "Tämä herrasmies" — hän vilkaisi käyntikorttiin — "asianajaja herra Stephen Postlethwaite Yorkista, kertoo eilen lukeneensa tämän jutun selostuksia sanomalehdistä ja rientäneensä tänne antamaan eräitä tietoja. Meidän lienee paras kuulla ne nyt. Ehkä suvaitsette mennä todistajain paikalle ja ilmoittaa meille sen, mitä varten olette tullut."
Postlethwaite astui väliaikaisesti kyhättyyn todistaja-aitioon ja muodollisesti vakuutti olevansa asianajaja ja toimivansa Yorkissa Lendall-kadun 293:ssa. Hän otti esille päiväkirjan ja luki julki syyskuun 23 päivänä tehdyn merkinnän, jossa mainittiin herra Salim Mazaroffin käynnistä.
"Herra Mazaroff", hän jatkoi, "jota en ollenkaan tuntenut, vaikka olin nähnyt hänet kaupungilla yhtä tai kahta päivää aikaisemmin erään nuoren herrasmiehen seurassa, joka näkyy olevan täällä saapuvilla, ilmoitti tulleensa Yorkiin muutamiksi päiviksi ja majailevansa North Eastern-hotellissa. Hän oli muka saapunut Lontoosta omalla autollaan ja aikoi pistäytyä vielä kauempana pohjoisessa; siihen hän lisäsi olevansa kotoisin pohjoisesta, mutta olleensa poissa Englannista useita vuosia ja mielivänsä nyt palattuaan sijoittua Lontooseen. Sitten hän ilmoitti olevansa hyvin varakas, hankkineensa omaisuutensa erinäisillä liikepuuhilla itämailla ja viimeksi suurilla timanttikaupoilla Etelä-Afrikassa. Nyt hän oli vetäytynyt syrjään liike-elämästä, muuttanut koko omaisuutensa rahaksi ja tallettanut saamansa varat Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttoriin, aikoen sijoittaa ne tähän maahan.
"Sitten hän leikillisesti huomautti, että koska hänellä ei ollut lapsia eikä sukulaisia, hän ei ollut siihen saakka tehnyt jälkisäädöstä, mutta halusi nyt tehdä sen ja oli sinä aamuna lähtenyt hotellistaan etsimään asianajajaa sitä varten. Sitten hän otti taskustaan paperiliuskan, johon hän oli kirjoittanut toivomuksensa, ojensi sen minulle ja tiedusti, voisinko laittaa sen asianmukaiseen kuntoon. Esitän tässä sen paperin", jatkoi Postlethwaite, vetäen taskustaan pitkulaisen kirjekuoren. "Se on siitä pitäen ollut minun hallussani. Luettuani sen sanoin herra Mazaroffille, ettei lainkaan tarvinnut laatia sitä sen virallisempaan sanamuotoon — se oli täysin selvä, eikä hänen ollut tehtävä muuta kuin kirjoitettava nimensä sen alle saapuvilla olevina todistajinaan minä ja joku konttoristini. Mutta se ei näyttänyt kelpaavan hänelle — ilmeisestikin hän tahtoi saada muodollisemman ja huolitellumman paperin. Luin senvuoksi hänen sepittämänsä luonnoksen hänelle, sain häneltä vakuutuksen, että siinä oli täsmälleen lausuttu kaikki, mitä hän halusi, ja lupasin valmistuttaa jälkisäädöksen; hänen oli tultava järjestämään asia valmiiksi mihin aikaan hyvänsä kello kolmen jälkeen. Hän palasi toimistooni puoli neljän aikaan, jolloin jälkisäädös oli valmis hänen allekirjoitettavakseen. Hän merkitsi nimensä asianomaiseen paikkaan minun ja konttoristini Herbert Wilkinsin nähden, maksoi palkkioni ja poistui, vieden jälkisäädöksen muassaan.
"Vasta muutamia päiviä myöhemmin huomasin unohtaneeni antaa hänelle takaisin alkuperäisen suunnitelman, jonka löysin eräiden paperien seasta kirjoituspöydältäni. Poikkesin itse North Eastern-hotellissa viedäkseni sen, mutta sain tietää, että herra Mazaroff ja hänen ystävänsä herra Holt olivat lähteneet Durhamiin ja edelleen pohjoiseen jättämättä osoitetta. Pistin senvuoksi luonnoksen talteen. Eilen luin sanomalehdistä selostuksia siitä, mitä täällä oli tapahtunut, ja kun erikoisesti panin merkille, että herra Mazaroffilta oli ryöstetty paperit samoin kuin rahat ja arvoesineet, pidin velvollisuutenani lähteä heti tänne kertomaan tietoni."
Postlethwaite lopetti puheensa yhtä jyrkästi kuin oli sen aloittanutkin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen; kaikista siellä olevista ihmisistä hän yksin tunsi salaisuuden; hän tiesi, kelle tahi mihin tarkoitukseen tämä epäilemättä varakas mies oli määrännyt rahansa. Jokainen luultavasti toivoi, että tutkintotuomari heti tiedustaisi sitä kohtaa — mutta hän oli iäkäs, vanhoihin kaavoihin kiintynyt ja tahtoi noudattaa omia menettelytapojaan. Hän alkoi verkkaisesti kuulustella todistajaa.
"Olemme teille hyvin kiitollisia, herra Postlethwaite", hän sanoi. "Luulonne mukaan vainajalla siis oli jälkisäädös taskussaan. Todistuksista käy ilmi, että kaikki hänellä olleet rahat, arvoesineet ja paperit ovat kadonneet hyvin todennäköisesti murhaajan tai murhaajien anastamina; otaksuttavasti on jälkisäädös mennyt samaa tietä. Mutta tärkeätä on tietää, että sellainen asiakirja on ollut olemassa. Haluaisin nyt esittää teille kysymyksen tai pari. Mainitsiko herra Mazaroff teille — hän näyttää olleen avopuheinen — sattuiko hän mainitsemaan teille koskaan käyttäneensä jotakin muuta nimeä paitsi sitä, jonka hän ilmoitti teille?"
Postlethwaite teki jyrkästi torjuvan liikkeen. "Ei, varmasti ei!" hän vastasi.
"Hän ei ilmaissut, että nimi Mazaroff oli otettu?"
"Ei!"
"Eikö se teistä tuntunut oudolta nimeltä englantilaiselle?"
"Kyllä. Mutta olen tavannut vieläkin oudompia."
"Kysyittekö häneltä, miksi hän tuli juuri teidän luoksenne — Yorkiin?"
"En — koska hän jo aluksi sanoi saaneensa sen päähänsä sinä aamuna, ja kun hän muka sai jotakin mieleensä, pani hän sen toimeen heti."
"Mainitsitte hänen ilmoittaneen olevansa varakas. Ilmaisiko hän omaisuutensa suuruuden? Mikäli olen kuullut, hän oli hyvin avomielinen ja suorapuheinen."
"Niin. Kyllä hän ilmaisi sen. Hän sanoi, että hänellä oli noin kahdeksansataatuhatta puntaa."
Tutkintotuomari nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormiensa päät vastakkain ja katsoi ympärilleen salissaolijoihin. Sitten hän jälleen kääntyi todistajan puoleen.
"Pyydän vaivata teitä lukemaan jälkisäädöksen luonnoksen, herra
Postlethwaite", hän virkkoi rauhallisesti.
Postlethwaite otti pitkulaisesta kuoresta paperiarkin ja alkoi lukea haudanhiljaisuuden vallitessa:
"Minun, Salim Mazaroffin, joka asun Hotel Cecilissä, Lontoossa, Middlesexin kreivikunnassa, ja Darlingkadun varrella Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa, viimeinen tahtoni on seuraava. Tällä jälkisäädöksellä määrään kaiken omaisuuteni, sekä kiinteän että irtaimen, joka minulla kuollessani on tahi johon minulla silloin on oikeus, Mervyn Holtille, joka asuu Lontoossa, Jermyn-katu 559 a, hänen täydelleen hallittavakseen; samalla määrään sanotun Mervyn Holtin tämän jälkisäädökseni ainoaksi toimeenpanijaksi ja kumoan kaikki aikaisemmat jälkisäädökseni ja määräykseni."
Siinä oli kaikki. Mutta äkkiä huomasin, että kaikkien katseet olivat kääntyneet todistajasta minuun.
YHDESTOISTA LUKU
Poliisien otaksuma
Ensimmäinen seikka, jonka täsmälleen tajusin yorkilaisen asianajajan ilmoituksen aiheuttaman musertavan tunteen jälkeen (sillä totta puhuen se vaikutti minuun lamauttavammin kuin kertaakaan pommin räjähtäminen maailmansodassa), oli Crolen ääni korvani juuressa.
"Pysykää tyynenä, Holt!" hän kuiskasi kiihkeästi. "Pysykää tyynenä — rauhallisena!"
Luullakseni vain kuulin hänen sanansa niitä käsittämättä — silmäilin tutkintotuomaria ja tunsin, että häneen ikäänkuin oli kiteytynyt kaikki se, mitä tässä huoneessa olevat ihmiset ajattelivat ja aprikoivat. Äkkiä hän esitti tuikean kysymyksen Postlethwaitelle:
"Oliko varsinaisen, vainajan asianomaisesti vahvistaman jälkisäädöksen sanamuoto juuri tämä?"
"Täsmälleen!" vakuutti Postlethwaite. "Tämä on luonnos — vainajan käsialalla kirjoitettu — josta varsinainen jälkisäädös jäljennettiin."
Tutkintotuomari katseli ympärilleen — ei erikoisesti kehenkään.
"Tietääkseni ei jälkisäädöstä ole löydetty", hän sanoi. "Otaksuttavasti on murhaaja sen anastanut vainajan muiden paperien joukossa. Ei kukaan tiedä siitä mitään, vai kuinka?"
Wetherby ponnahti seisoalleen luoden minuun syrjäsilmäyksen.
"Koska jälkisäädöksessä määrätty perillinen herra Holt on saapuvilla", hän virkkoi, "niin haluaisin kysyä häneltä, tietääkö hän siitä mitään."
Tunsin Crolen nykivän hihastani, mutta hypähdin pystyyn.
"En tiedä siitä mitään!" huudahdin. "En ole milloinkaan kuullut siitä!"
Wetherby katsahti minuun uudelleen; hänen katseessaan oli pureva ilme, joka harmitti minua kovasti, ja tunsin veren kohoavan poskiini.
"Te ja vainaja olitte luullakseni hyvin läheisiä ystävyksiä", sanoi hän tyynesti. "Eikö asia ole niin?"
"Meistä oli tullut läheiset ystävykset, hyvin läheiset", vastasin.
"Mutta —"
Hän keskeytti minut, heilauttaen kättään ja hymyillen taaskin ilkeästi.
"Niin läheisiä ystävyksiä, että hän jättää teille kaikki rahansa — tavattoman omaisuuden! — ja määrää teidät viimeisen tahtonsa ja jälkisäädöksensä ainoaksi toimeenpanijaksi — eikä sittenkään edes mainitse teille hyvistä aikeistaan ja teidän harvinaisesta onnestanne!" hän jatkoi melkein pilkallisesti. "Oletteko varma, ettei muistinne petä?"
"Olen varma jostakin muustakin kuin siitä!" kivahdin rohkeasti. "En tiedä kerrassaan mitään Mazaroffin jälkisäädöksestä, en ole tiennyt hänen tehneen sellaista. Mutta sen tiedän, että jos Mazaroff todella oli Merchison ja jos hänen jälkisäädöksensä löytyy ja minä joudun hoitamaan hänen rahojaan, siirrän ne niille henkilöille, joille ne kuuluvat — hänen leskelleen ja tyttärelleen. Kuuletteko sen, herra Wetherby? Jollette, niin sanon sen vielä kerran!"
Mutta tällöin oli Crole tarttunut käsivarteeni ja kiskoi minua istumaan.
"Istukaa, Holt, te nuori aasi!" hän supatti kiivaasti. "Istukaa! Antakaa minun hoitaa tämä asia!" Myöskin hän nousi pystyyn; hänen äänessään oli leppeä, tyynnyttävä sointu, kun hän alkoi puhua tutkintotuomarille:
"Mielestäni, sir, tämä tuskin on missään yhteydessä tämän kuulustelun tarkoituksen kanssa —"
"Millään tavoin loukkaamatta herra Crolen arvoa minä puolestani en ole varsin varma siitä", keskeytti Wetherby. "Jos —"
"Minulla on puheenvuoro, jos suvaitsette", tokaisi Crole. "Ehdotan, että jatkokäsittely siirrettäisiin —"
"Sen aion juuri tehdä", pisti tutkintotuomari väliin. "Lähipäivinä saadaan epäilemättä lisävalaistusta kaikkiin näihin seikkoihin."
Hän kääntyi suu auki töllistelevien valamiesten puoleen.
"Kahden viikon perästä, hyvät herrat, ja sillä välin —"
En välittänyt tutkintotuomarin tylsistä kehoituksista, että mieli oli pidettävä selvänä — omassa mielessäni myrskysi harmi rouva Elphinstonen asianajajaa kohtaan. Mutta kun pyörähdin sinne päin, näin, että rouva Elphinstone itse oli paikaltaan mennyt hänen luokseen ja puheli hänelle vakavasti. Pian tuli Wetherby luokseni hymyillen puolittain huvitettuna, puolittain mielistelevästi.
"Olette hieman kuumaverinen, herra Holt", hän alkoi. "No no! Minähän puhuin vain ammattimiehenä, ymmärrättehän — ammatillinen käytös on sittenkin —"
"Hävyttömän loukkaavaa, sir, jos te annoitte siitä näytteen!" kivahdin.
"Tehän viittailitte, että —"
"Älkäähän toki! En minä viittaillut mihinkään!" keskeytti hän lepyttävästi. "Minun on huolehdittava asiakkaani eduista — tuo Crole ja Postlethwaite olisivat menetelleet aivan samoin. Toistan vielä: on kummallista, ettei Mazaroff eli Merchison maininnut teille mitään jälkisäädöksestään. Mutta koko juttu on kummallinen", hän jatkoi, vilkaisten ympärilleen, "ja minä puolestani ehdotan, että me lakimiehet ja ne, joita asia koskee, keskustelisimme hetkisen, jos vain voimme löytää sopivan paikan."
Vein heidät yksityiseen vierassaliin, jonka Mazaroff ja minä olimme tilanneet ja jota minä edelleen pidin hallussani — sinne tulivat kolme asianajajaamme, rouva ja herra Elphinstone ja Sheila; Maythorne neuvotteli jo poliisien kanssa rauhallisessa sopukassa samassa huoneessa, jossa kuulustelu oli pidetty. Sitä seuranneen keskustelun aikana puhuivat enimmäkseen asianajajat; se koski yksinomaan kadonneen jälkisäädöksen löytämismahdollisuuksia ja sitä, voitaisiinko alkuperäinen luonnos, joka oli kirjoitettu Mazaroffin käsialalla ja jossa myös oli hänen allekirjoituksensa, saattaa voimaan, jos varsinainen jälkisäädös pysyisi kadoksissa. Neuvottelu ei kiinnittänyt mieltäni; kaiken sen jälkeen, mitä olin kuullut, olin päättänyt, etten ottaisi pennyäkään vainajan rahoista. Ja minä keskeytin kömpelön karkeasti lakimiesten virallisen puhelun.
"Te kaikki unohdatte", sanoin, "että tehdessään jälkisäädöksensä Yorkissa herra Mazaroff eli, kuten häntä mielestäni on nimitettävä, herra Merchison ei tiennyt, että hänellä oli tytär."
He kaikki kääntyivät katsomaan minuun.
"Arveletteko, että hän olisi tehnyt toisenlaisen jälkisäädöksen, jos olisi tiennyt sen?" kysyi Wetherby.
"Voin sanoa vain sen, mitä tiedän", vastasin. "Kun Mazaroff eli Merchison kertoi minulle avioliitostaan, karkaamisestaan ja muista niiden yhteydessä olevista seikoista, mainitsi hän, että jos olisi syntynyt lapsi ennen hänen lähtöään, hän varmastikaan ei olisi poistunut. No niin, hän palasi — vuosikausien kuluttua — ja sai tietää, että hänellä oli lapsi — tytär. Hän näki tyttärensä! Ja minusta on järkeenmenevää otaksua, että hän siinä tapauksessa halusi jättää omaisuutensa tyttärelleen. Sitäpaitsi —"
Pysähdyin. Päähäni oli äkkiä juolahtanut eräs ajatus, josta olin iloinen.
"No?" tiedusti Wetherby leppoisesti.
"Ottaen huomioon sen, että hän tänne tultuaan huomasi olevansa isä", jatkoin, "on minusta perin ilmeistä, mitä hän teki Yorkissa laatimalleen jälkisäädökselle."
"Niinkö? Mitä sitten?" kysyi Wetherby.
"Poltti sen tietysti!" vastasin. "Miksi hän olisi jättänyt rahansa minulle, kun hänellä kerran oli oma tytär? Yorkissa ollessaan hän ei sitä aavistanut, mutta sai sen tietää tunnin tai parin kuluttua saavuttuamme tänne."
"Tuo tuntuu järkevältä", mutisi Wetherby. "Hän on saattanut tehdä niin.
Mutta kysymys on siitä, aikoiko hän ilmaista olevansa Merchison."
"Oliko hän Merchison?" huomautti Postlethwaite.
Sen jälkeen keskustelu katkesi hetkeksi. Äkkiä Crole iski nyrkkinsä pöytään, jonka ääressä istui.
"Kuka tämän miehen murhasi?" hän huudahti ponnekkaasti. "Siitä on kysymys! Kuka hänet murhasi ja miksi? Se saattaa olla tavallinen rikos — ryöstöaikeessa. Mutta siinä saattaa piillä enemmänkin. Hän oli ilmeisesti salaperäinen mies. Ja, kuten olen jo aikaisemmin kysynyt, murhattiinko hänet Mazaroffina vaiko Merchisonina? Minä luulen, että juuria on etsittävä menneisyydestä, kenties hyvinkin kaukaisesta. Mutta minusta tuntuu, että aluksi on murha selvitettävä."
"Entäpä jos hän ei olekaan Merchison", huomautti Postlethwaite toistamiseen. "Entä —"
En tiedä, mikä hänen toinen olettamuksensa oli; hän näytti kiihkeästi haluavan tuoda esiin useita, joista ei mikään tuntunut minusta varsin tärkeältä. Juuri silloin astui Maythorne sisään ja sulki oven jälkeensä.
"Oletteko saanut selville jotakin?" tiedusti Crole.
"Kyllä — jotakin", vastasi Maythorne. "Eikä se olekaan mikään salaisuus. Manners kertoi, että muuan mies, nimeltä Parslave, Ralph Parslave — paremmin tunnettu nimellä Ratty — joka asuu eräässä mökissä Birnsiden liepeillä, ei ole ollut kotona markkinapäivän jälkeen. Hän asuu yksin ja näyttää hommailevan kaikenlaista, on silloin tällöin karjanajajana, metsästysvartijana, rotanpyydystäjänä —"
"Jokainen tuntee Ratty Parslaven!" pisti Sheila väliin. "Hän on paikkakuntamme kuuluisuuksia."
"Juuri niin", virkkoi Maythorne. "No, Ratty Parslaven tiedettiin tapansa mukaan lähteneen mainituille markkinoille, mutta häntä ei ole kuulunut kotiin. Poliisit ovat kuitenkin saaneet selville, että hän murha-iltana tuli tänne muiden ihmisten, karjanajajien ja muiden sellaisten mukana. Hän oli samassa seurassa, jolle Mazaroff tarjosi ryyppyjä ja sikaareja. Saapuvilla olleet henkilöt — ainakin ne, jotka jaksavat muistaa yksityiskohtia — luulevat Parslaven poistuneen siitä huoneesta, jossa Mazaroff oli heitä kestinnyt vähää ennen kuin Mazaroff itse meni ulos, mutta tähän mennessä ei ole tavattu ketään, joka todella olisi nähnyt Parslaven lähtevän tästä talosta tai kohdannut hänet myöhemmin samana iltana. On kuitenkin ehdottoman varmaa, että hän oli täällä sisällä sinä iltana — ja ettei häntä senjälkeen ole kuulunut eikä näkynyt. Siinä kaikki."
"Hän on saattanut lähteä joillekin toisille markkinoille", arveli Postlethwaite. "Hänen tapaisensa henkilöt kulkevat markkinoilta toisille."
"Niinpä kylläkin", myönsi Maythorne. "Mutta juuri tällä hetkellä ei ole mitään muita markkinoita — ei kuuteen kuukauteen. Ja poliiseilla on tietystikin jo teoria — he arvelevat, että Parslave, jonka he väittävät jo ennenkin olleen selkkauksissa järjestysvallan kanssa, oli nähnyt Mazaroffin huomaamattaan näyttelevän rahojaan. He luulevat Parslaven pujahtaneen tarjoiluhuoneesta kenties ilman tarkkaa suunnitelmaa, että hän sattumalta mennessään tämän salin avoimen oven ohitse huomasi Musgraven pyssyn riippuvan naulassa, astui sisään, otti sen ja livisti tiehensä ja että hän sittemmin seurasi Mazaroffia nummen poikki, ampui hänet ja ryösti hänet, heittäen senjälkeen pyssyn sinne, mistä se löytyi, ja kadoten saaliineen. Sellainen on poliisien otaksuma."
"Entä mitä te siitä arvelette?" kysyi Wetherby hieman uteliaasti.
"Tunnemme teidän maineenne, herra Maythorne. Miltä se teistä tuntuu?"
"Se on hyvä otaksuma poliisimiehen kannalta katsoen", selitti Maythorne. "Se saattaa olla hyvinkin pätevä. Mutta omasta puolestani tahtoisin tietää enemmän vainajasta, hänen oloistaan ja elämästään, sekä viimeaikaisesta että entisestä. Erittäinkin yksi asia kaipaa selvitystä. Hän mainitsi herra Holtille tahtovansa tavata jonkun henkilön täällä Marrasdalessa. Kuka se henkilö oli? Kohtasivatko he toisensa?"
Luonnollisestikaan ei kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin, ja neuvottelukokous hajaantui. Maythorne ja asianajajat alkoivat puhella keskenään; minä menin Elphinstone-puolisoiden ja Sheilan seurassa majatalon ovelle. Herra Elphinstone oli taipuvainen epäilemään, olivatko Mazaroff ja Merchison sama henkilö; Sinclairin kirje, matka-arkun palauttaminen ja kirkon seinällä oleva muistotaulu tuntuivat hänestä varmasti todistavan, että Merchison oli kuollut aikoja sitten ja että Mazaroff, joka tunsi Merchisonin entisyyttä jonkun verran, oli syöttänyt minulle päättömän jutun. Hän murahteli siitä kaikenlaista minun saattaessani heitä tietä pitkin; rouva Elphinstone ja Sheila eivät virkkaneet mitään. Mutta aikoessani kääntyä takaisin oli rouva Elphinstonen käytös herttaisempi kuin milloinkaan sitä ennen, ja se rohkaisi minua vielä lausumaan julki, mitä mielessäni liikkui, mikä tosiaankin mieltäni kalvoi.
"Käsittänette", sanoin, "että jos Hassendeane-vanhuksen varma väitös osoittautuu paikkansa pitäväksi ja asia kääntyy niin päin, minä en suostu ottamaan vastaan ainoatakaan pennyä niistä rahoista. Loukkauduin suuresti asianajajanne käyttäytymisestä —"
"Älkää enää siitä välittäkö!" huudahti rouva Elphinstone, jonka kanssa juuri silloin satuin pudistamaan kättä. "Herra Wetherbyhän on — lakimies. Minä en ole! Olen aivan varma siitä, että menettelisitte, niinkuin katsotte oikeaksi, herra Holt, kaikissa oloissa — ihan varma!"
Hän ja herra Elphinstone kääntyivät poistumaan; Sheila viivytteli hetkisen, katsoen minua kysyvästi suoraan silmiin.
"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Uskotteko te, että tuo miesparka oli isäni — Andrew Merchison? Rehellisesti, miten on asia?"
"No niin — vastaan rehellisesti!" vakuutin. "En voi muuta ajatellakaan. Minulla ei ole siitä vähäisintäkään epäilystä."
"Siispä" — hän astui huomaamattaan likemmäksi minua — "jos hänen jälkisäädöksensä löytyy, niin pidättehän rahat — pidättehän! Tehdäksenne minulle mieliksi, jollette mistään muusta syystä."
"Hyvä Jumala! Miksi?" huudahdin. "Minullahan ei ole pienintäkään oikeutta saada yhtään pennyä niistä!"
"Kyllä teillä on", pani Sheila vastaan. "Se oli hänen toivomuksensa."
"Mutta silloin hän ei tietänyt mitään teistä", huomautin. "Jos —"
"Älkää siitä huoliko!" hän keskeytti. "Minä — minä tahdon teidän pitävän ne. Minä en halua niiden joutuvan äitini käsiin enkä omiini — tiedän, mitä se merkitsisi. Lupaattehan joka tapauksessa, ettette tee mitään harkitsematonta siihen suuntaan, jos jälkisäädös löydetään!"
"Lupaan sen teille!" vastasin innokkaasti. "En tee kerrassaan mitään neuvottelematta sitä ennen teidän kanssanne. Mutta —"
Hän viittasi minua olemaan vaiti ja lähti.
"Kiitos lupauksesta!" hän sanoi olkansa ylitse. "Puhun enemmän — myöhemmin."
Palasin Lehtokurppaan ihmeissäni. Olin ihan varma siitä, että rouva Elphinstone olisi riemuissaan, jos vainajan omaisuus joutuisi hänelle ja hänen tyttärelleen, mutta yhtä varma myöskin olin, ettei tytär tahtoisi koskea ainoaankaan pennyyn. Olin senvuoksi pahemmassa kuin pulassa, sillä olin julkisesti selittänyt, että jos perintö tulisi minulle, luovuttaisin sen pois, mutta tunsin olevani rakastunut Sheilaan ja halusin noudattaa hänen toivomuksiaan — ja hän toivoi minun pitävän perinnön. Se kiusasi minua, kunnes mieleeni muistui, että rasitin aivojani sellaisella, mitä ehkä ei tapahtuisikaan. Aikaisempi arveluni saattoi olla oikea — jälkisäädös oli ehkä tuhottu, sitten kun Mazaroff eli Merchison havaitsi, että hänellä oli tytär.
Hautasimme vainajan samana päivänä iltapuolella hyvin hiljaisesti, ja illalla Webster kyyditsi Crolen, Maythornen ja minut Black Gillin risteysasemalle, jossa nousimme Lontooseen lähtevään yöjunaan. Sillä Maythorne halusi tavattoman kiihkeästi tavata Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän virkailijoita ja saada mahdollisimman paljon tietoja Mazaroffista yleensä ja kirjoihin viedyn kirjeen kuitista, jossa oli muistiinpano S.T.1., erikoisesti. Kello puoli yksitoista seuraavana aamuna olimme kaikki kolme erään pankin tärkeän virkamiehen työhuoneessa. Saatuaan tiedon asiastamme hän tiedusteli hyvin innokkaasti Mazaroffista ja hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista ja pani meidät tiukkaan ristikuulusteluun niiden selostusten nojalla, jotka hän jo oli lukenut sanomalehdistä. Luulin hänestä koituvan meille arvokasta apua, mutta nähtyään kuitin ja sen päiväyksen hän heti pudisti päätään. "Voi!" hän valitti. "Se mies, joka hoiti Mazaroffin tiliä ja kirjeenvaihtoa niihin aikoihin kun tuo kuitti on päivätty, ei ole enää täällä. Hän oli herra Armintrade — hän erosi meiltä kuusi kuukautta sitten ryhtyäkseen Courthopen pankin johtajaksi."
KAHDESTOISTA LUKU
Salakirjoituksinen kirje
On mielestäni luettava suureksi ansioksi, että hillitsin kasvoni ja koko olemukseni, kun tämä äkillinen ilmoitus lausuttiin, etten jäänyt tuijottamaan enkä hätkähtänyt, kun Armintraden nimi mainittiin. Ei edes Crolekaan, vaikka hän olikin vanha ja paatunut lakimies, voinut hillitä säpsähdystä, jos kohta se oli perin vähäinen. Mutta korkeassa asemassa oleva henkilö, jota puhuttelimme, ei katsonut Croleen eikä minuunkaan; hän oli kiinnittänyt huomionsa seuralaiseemme, jonka nimi ja maine ilmeisesti olivat hänelle hyvin tutut. Ja Maythorne ei tietystikään osoittanut hämmästyneensä; hänen aina herttaiset ja hilpeät kasvonsa eivät paljastaneet mitään.
"Ahaa!" äänsi hän. "Ymmärrän. Tarkoitatte, että Mazaroffilta hänen Etelä-Afrikassa ollessaan saapuneet kirjeet joutuivat aina tavallisesti herra Armintraden käsiin ja että herra Armintrade on nyt eronnut liikkeestänne."
"Juuri niin!" vastasi pankkivirkailija. "Armintrade huolehti kaikesta, mitä saapui Mazaroffilta. Ja kuten äsken sanoin, Armintrade poistui meiltä kuusi kuukautta sitten, tullen Courthopen pankin ylijohtajaksi. Se on vanha, yksityinen pankkiyhtymä, kuten kai tiedätte — Courthope, Daintree & Co, Mincing-kujan varrella."
"Niin, kyllä tiedän Courthopen pankin kuulopuheitten mukaan", vastasi
Maythorne. "Te siis, te itse, ette osaa kertoa meille erittäin paljoa
Mazaroffista?"
"Kerron sen, minkä tiedän", lupasi haastateltavamme, joka ilmeisesti oli tuiki halukas keskustelemaan kanssamme. "Tunnemme Mazaroffin hyvin varakkaaksi mieheksi, jolla oli laajoja kauppa-asioita ja joka viime aikoina hankki ja myi timantteja ja muita jalokiviä itämailla ja Etelä-Afrikassa. Päätilinsä hän piti Kapkaupungissa olevassa pääkonttorissamme, mutta jo vuosikausia hänellä on ollut pienempi tili avattuna täälläkin. Joku aika sitten hän siirsi tänne tilinsä Kapkaupungista; hän myöskin möi kaikki kiinteimistönsä ja sijoitti tänne niiden hinnan, aikoen kiinnittää ne uudelleen englantilaisiin vakuuksiin."
"Sitten teillä lienee hänen varojaan melkoinen erä", huomautti Crole. "Olemme saaneet tietää — oikeastaan hän mainitsi sen yorkilaiselle asianajajalle Postlethwaitelle — että se on noin kahdeksansataatuhatta puntaa."
"Niille suunnille, aivan varmasti", myönsi johtaja melkein välinpitämättömästi. "Pikemminkin enemmän luullakseni. Niinpä niin — hän oli varakas mies. Mutta jälkisäädös on kadonnut, niinhän sanoitte?"
"Kadoksissa vain toistaiseksi toivottavasti", virkkoi Crole. "Mutta Postlethwaitella on alkuperäinen luonnos, joka on Mazaroffin itsensä kirjoittama ja allekirjoittama. Tässä on siitä jäljennös."
Hän ojensi jäljennöksen pankkimiehelle, joka luki sen hitaasti.
"Tämä nuori herrasmies on jälkisäädöksessä mainittu Mervyn Holt", huomautti Crole.
Johtaja silmäili minua ymmärtävän näköisesti kultasankaisten silmälasiensa ylitse ja kumarsi minulle ystävällisesti.
"Onnittelen teitä, herra Holt", hän sanoi hymyillen. "Se on tavoittelemisen arvoinen omaisuus."
"Se ei ole vielä hänellä", huomautti Crole nauraen. "Sitä ennen on paljon suoritettava. Mutta nyt — voitteko kertoa meille mitään Mazaroffista — henkilökohtaisesti?"
"En sanottavasti mitään", vastasi johtaja. "Hän kävi täällä, mutta vain kerran, oltuaan jonkun aikaa Lontoossa. Näin hänet — juuri tässä huoneessa. Hän ei viipynyt täällä viittä minuuttia ja mainitsi tulleensa vain ilmoittamaan meille saapuneensa Lontooseen ja sijoittuneensa Hotel Ceciliin. Hän aikoi muka pistäytyä Pohjois-Englannissa ja käydä täällä palattuaan muutamia viikkoja myöhemmin. Ja — siinä kaikki."
"Otaksuttavasti olette lunastaneet hänen maksuosoituksiaan senjälkeen", virkkoi Maythorne.
"Siitä voin ottaa selvää", tarjoutui johtaja. Hän soitti kelloaan ja antoi senjohdosta ilmestyneelle konttoristille määräyksen; tämä poistui, palaten muutamien minuuttien kuluttua ja tuoden tarvittavat tiedot.
"Ei ainoatakaan herra Mazaroffin maksuosoitusta ole meille esitetty, sir, sitten kun herra Mazaroff itse käväisi täällä elokuun 29 päivänä", hän ilmoitti. "Silloin hän itse muutti rahaksi kahdentuhannen punnan suuruisen maksuosoituksen."
Johtaja nyökkäsi, ja konttoristi oli poistumaisillaan, mutta Maythorne pysähdytti hänet, katsahtaen hänen päämieheensä.
"Mazaroff kai otti sen rahaerän seteleinä", virkkoi Maythorne. "Ja täällä tietysti on muistissa setelien numerot. Voisinko saada ne?"
"Sitä vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista", vastasi johtaja. "Noutakaa ne!" hän käski konttoristia. "Luuletteko", hän jatkoi, kääntyen jälleen Maythornen puoleen, "että Mazaroff murhattiin ryöstötarkoituksessa?"
"Niin, siihen suuntaan viittaavat seuraavat seikat", selitti Maythorne. "Sikäli kuin olen saanut tietää — tältä herra Holtilta ja eräiltä muilta henkilöiltä — Mazaroff oli noita huolettomia ihmisiä, jotka — tahtomatta rehennellä, ymmärrättehän — pelkästä ajattelemattomuudesta näyttelevät taskussaan olevia rahoja. Hän saattoi vetää esille kourallisen seteleitä, jotka olivat irrallaan hänen taskussaan."
"Eikä ainoastaan seteleitä!" jupisi Crole. "Hänellä oli timantteja ja muita arvoesineitä! Liivintaskuissaan! Se johdattaa kiusaukseen!"
"Niinpä niin", virkkoi johtaja, "timantteja hän otaksuttavasti käsittelee suunnilleen samalla tavalla kuin maanviljelijä käsittelee ohranäytteitä. Mutta, kuten herra Crole huomautti, se on kiusaus epärehellisille ihmisille. Entä" — hän laski kätensä kirjoituspöydällään olevalle pienelle sanomalehtikasalle — "mitä merkitsee se, mitä olen lukenut lehdistä, että Mazaroff on sama henkilö kuin joku Andrew Merchison? Mitä se tarkoittaa?"
Crole selitti sen hänelle, minkä jälkeen he pohtivat juttua jonkun aikaa kaikilta puolin. Konttoristi palasi, tuoden paperiliuskan; vilkaistuaan siihen johtaja ojensi sen Maythornelle, joka sijoitti sen huolellisesti muistikirjansa väliin. Muutamia minuutteja myöhemmin poistuimme sieltä. Päästyämme pankin komean oven ulkopuolelle Crole katsahti Maythorneen terävästi.
"Hm!" hän äänsi. "Armintrade!"
"Juuri niin!" vahvisti Maythorne. "Kuten sanoitte — Armintrade!"
Sitten he astelivat äänettöminä muutamia metrejä, kun taas minä, joka olin näissä asioissa aloittelija, koettelin arvailla, mitä he miettivät.
"Kun ihmisen tuntema henkilö murhataan hänen nenänsä edessä, niin hänellä saattanee olla syitä, joiden vuoksi hän ei astu esille ilmoittamaan tuntevansa murhatun", puhkesi Crole vihdoin puhumaan. "Mutta ottaen kaikki huomioon luulen, että jos tuonnottain olisin ollut Armintraden sijassa, olisin sanonut: 'Tunnen tämän miehen; hän on se ja se; kerron teille hänestä kaikki, mitä tiedän.' Eikö niin?"
Maythorne ei vastannut mitään — heti kohta. Hän otti esille savukekotelon. Crole pudisti päätään; hänellä oli vanhanaikaiset tupakkatottumukset. Ja Maythorne ja minä olimme poltelleet viisi minuuttia ja samalla kävelleet hyvän matkan Cityn katuvilinässä, ennen kuin Maythorne alkoi puhua — tällä kertaa varmasti.
"Sanonpa teille, mitä arvelen", hän virkkoi äkkiä. "Armintrade on sama mies, jota Mazaroff tahtoi tavata Marrasdalen nummella. Mutta kohtasivatko he toisensa? Holt ei tiedä — ei kukaan tiedä — ei ainakaan kukaan, mikäli me olemme kuulleet. Mutta Armintrade on sama mies! Kuten äsken saimme tietää, hoiti Armintrade kaikki Mazaroffin asiat pankissa, josta juuri lähdimme — juuri Armintraden käsiin joutui siis myöskin se kirjattu kirje, jonka kuitti on taskussani. Meidän on saatava hiukan puhella Armintraden kanssa. Mutta sitä ennen" — hän keskeytti lauseensa ja heilutti kättään ohitsemme ajavalle ajurille — "sitä ennen käymme tarkastamassa Mazaroffin huonetta ja tavaroita Hotel Cecilissä."
Tutkimuksiemme tämä osa ei tuottanut meille lainkaan vaikeuksia. Mazaroffin jutusta eli, kuten sitä myös nimitettiin, Marrasdalen nummen murhasta oli ollut sanomalehdissä siksi runsaasti selostuksia, että hotellin johtohenkilöt tunsivat tapahtumat hyvin, ja pian me kolme olimme siinä huoneessa, jossa olin kohdannut vainajan ensimmäisen kerran. Crole ja minä olimme katselijoina, Maythornen tarkastaessa huonetta järjestelmällisesti. Tulokset olivat laihat; Mazaroff ei ollut niitä miehiä, jotka kasaavat kaikenlaista kamaa; tuttavuutemme aikana olin pannut merkille, että hän aina poltti eri paikoissa matkamme varrella saamansa kirjeet luettuaan ne. Yhtäkaikki Maythorne teki muutamia havaintoja, joista oli apua, jos kohta ne eivät olleet kouraantuntuvan tärkeitä. Eräästä vanhasta arkusta hän kaivoi näkyville joitakuita koulukirjoja, joiden kunkin nimilehdelle oli kirjoitettu nimi Andrew Merchison sekä päivämäärä; ne hän ojensi Crolelle.
"Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli Merchison", sanoi Crole, selaillessaan kirjoja. "Ei ole todennäköistä, että hän muutoin olisi viitsinyt säilyttää näitä kirjoja. Nämä sopii mainiosti näyttää rouva Elphinstonelle. Mutta toivoisinpa, että löytäisimme enemmän papereita!"
Maythorne löysikin muutamia papereita kirjekotelosta, joka oli Mazaroffin kirjoituspöydällä olevassa lukitsemattomassa lipastossa. Ne olivat kirjeitä — yksityisiä kirjeitä kaikki paitsi yhtä; ne oli viime aikoina lähettänyt Kapkaupungista joku Herman Kloop, joka nähtävästi oli Mazaroffin läheinen, henkilökohtainen ystävä. Niissä ei ollut mainittu juuri mitään liikeasioista; ne sisälsivät etupäässä pakinaa, kerhopakinaa, henkilötietoja ynnä muuta sen tapaista vanhojen ystävysten välistä jutustelua. Mutta niillä oli oma arvonsa, huomautti Maythorne — nyt hän tiesi nimen ja osoitteen Kapkaupungissa ja voi sähköttää sinne saadakseen vainajasta eräitä tietoja.
Se ainoa kirje, joka ei ollut Herman Kloopin kirjoittama, näkyi erityisesti herättävän kumppanieni mielenkiintoa. Se oli samassa kotelossa kuin Kloopin kirjeet, mutta sen kuoren kielekkeessä oli Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän sinetti ja sen Lontoon-konttorin osoite. Maythorne osoitti meille heti postimerkkiä ja päiväystä, kirje oli pantu postiin Lontoossa edellisen tammikuun 3 päivänä.
"Se on epäilemättä Armintradelta Mazaroffille", arveli Maythorne. Hän oli innostuneen näköinen avatessaan kirjeen, mutta sitten hänen kasvonsa venyivät pitkiksi.
"Salakirjoitusta!" huudahti hän. "Siinäpä mutka!"
Paperiarkki oli melkein täynnä kirjoitusta; sen kirjoittaja oli mies, joka, kuten Maythorne kerkeästi huomautti, käytti teräväkärkistä kynää, oli alunperin kouliutunut liikemaailman kynänkäyttöön ja jonka numeroista näki, että hän käsitteli niitä yhtä mittaa. Mutta meille kirjeen sisällys oli merkityksetöntä mongerrusta: emme ymmärtäneet siitä vähääkään. Mutta jotakin oli paperiarkissa sentään selvääkin; se oli pankin tavallista kirjepaperia ja arkin etusivun otsikossa oli pankin nimi ja osoite. Kirjeen alku oli ymmärrettävää kieltä: Hyvä Herra Mazaroff. Samoin loppu oli selvä: Kunnioittaen John Armintrade. Mutta niiden välillä oli kummallisia sanoja ja numeroita sekasotkuna, joka oli meille hepreaa.
"Salakirjoitusta!" toisti Maythorne. "Mazaroffilla kai oli sen lukemisen opas. Se oli epäilemättä hänen muistikirjansa välissä ja on niin ollen varastettu. No niin! Sitäkin ilmeisempää on, että meidän on päästävä herra John Armintraden pakinoille. Mutta ensin — jotakin muuta."
Poistuimme hotellista. Maythorne kiiruhti suoraa päätä lähimpään sähkösanomatoimistoon; hän tahtoi välttämättä heti sähköttää Herman Kloopille saadakseen eräitä tuiki tarpeellisia tietoja Mazaroffista. Ja kun puolipäivä oli jo aikoja ohitse, menimme me, Crole ja minä, Romanon ravintolaan haukkaamaan hiukan puolista; olimme kumpikin rasittuneet matkustettuamme yön ja käveltyämme sinne tänne Lontoossa.
"Se on kummallinen juttu, Holt", sanoi Crole, kun olimme sijoittuneet mukavaan ja rauhalliseen soppeen. "Tarkoitan sitä, mitä olemme saaneet selville tänä aamuna. Oletteko nähnyt Armintraden?"
"Vain melkein kuin ohimennen", vastasin. "Courthopen metsästyshuvilassa silloin, kun neiti Merchison vei minut sinne tiedustamaan, oliko siellä kuultu mitään Mazaroffista."
"Minkälainen mies hän on? Minä en tunne häntä lainkaan."
"Ovela veitikka luullakseni. Näyttää siltä, että hän tahtoisi kuulla kaikki, mutta ei suostu virkkamaan mitään."
"No, tähän asti hän on osoittautunut luulonne mukaiseksi", huomautti Crole. "Olisi odottanut hänen tulleen ilmoittamaan olleensa liikeasioissa Mazaroffin kanssa. Mutta hänpä ei hiiskunut sanaakaan!"
"Hän näyttää sellaiselta mieheltä, joka vastaa siihen, ettei Mazaroffin kuolema ole hänen asiansa. Sellaisen vaikutuksen hän tekee."
"Niinpä niin", virkkoi Crole, "meidän on saatava selko muutamista seikoista — siitä kyllä Maythorne pitää huolen. Toivoisin, että saisimme käsiimme jälkisäädöksen — teidän tähtenne."
"Minä en sitä toivo", tokaisin. "Olen sen jo sanonut — ja syynkin."
"Älkää olko hupsu!" hän moitti. "Älkää milloinkaan kieltäytykö ottamasta vastaan rahaa, nuori mies! Vainaja halusi antaa rahansa teille. Ottakaa ne, jos vain saatte! Ehkä on paljoa parempi, että ne joutuvat teille, kuin jos ne saisi leski — joka rouva Elphinstone lain mukaan on — ja tytär."
Se johti mieleeni, mitä Sheila oli edellisenä päivänä puhunut. Ja kun jo tiesin, että Crole oli kokenut ja taitava mies, kerroin hänelle siitä lyhyestä keskustelusta.
"Miksi hän niin kiihkeästi haluaa, etteivät rahat joutuisi hänelle ja hänen äidilleen?" kysyin.
Crole laski samassa veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, nojautui taaksepäin tuolissaan, mietti hetkisen ja naurahti sitten hiljaa.
"Sukkela tyttö!" hän kehui.
"Mitä tarkoitatte?"
Hän kumartui tutunomaisesti eteenpäin.
"Näin meidän kesken, Holt", hän vastasi. "Jollemme lainkaan ota huomioon Mazaroffin jälkisäädöstä, niin minkälainen on taloudellinen asemanne?"
"No niin, minulla on tuloja noin viisisataa puntaa vuodessa omasta kohdastani", ilmoitin, "ja luullakseni saan lisää toiset viisisataa tahi kuusisataa isäni kuoltua."
"Kas niin!" hän huudahti. "Siis tuhannen punnan vuositulot. Nyt esitän teille toisen kysymyksen, poikaseni. Jos rouva Elphinstone tyttärineen — erikoisesti äiti — saisi kahdeksan- tai yhdeksänsadantuhannen punnan suuruisen omaisuuden, niin luuletteko, että rouva Elphinstone, joka on hieman maailmallinen ja kunnianhimoinen nainen, olisi taipuvainen antamaan tyttärensä verrattain köyhän miehen puolisoksi? Tämä on todellisuuden eikä haaveiden maailma, nuori mies!"
"Mihin tähtäätte!" huudahdin. "Puhutte arvoituksellisesti."
"Ei se ole mikään arvoitus", vastasi hän nauraen. "Luullakseni neiti Sheila on rakastunut teihin — ja toivoisi paljon mieluummin rahat teille kuin äidilleen ja itselleen! Älkää olko aasi, Holt-nuorukainen! Jos vain saamme käsiimme jälkisäädöksen, niin te saatte kiinni rahoista. Ja kun saatte kiinni, niin — pitäkää tiukasti!"
Erosin hänestä puolisen jälkeen ja menin asuntooni Jermyn-kadun varrelle. Tuntui siltä kuin olisin ollut poissa sieltä kokonaisen vuosituhannen. Vietin siellä rauhaisen iltapäivän ja levollisen illan, paneutuen nukkumaan aikaisin. Ja kello yhdeksän seuraavana aamuna astui Maythorne sisälle.
"Sain eilen illalla sähkösanoman Kapkaupungista", hän ilmoitti. "Herman
Kloop on Lontoossa — First Avenue-hotellissa. Lähdetään — noudetaan
Crole ja mennään heti Kloopin puheille."