SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Miten se oli saatu?
Hänen nimensä luiskahti tahtomattani huuliltani seisoessani siinä, tuijottaen häneen — hän oli ollut sinä iltana yhtä mittaa mielessäni. Hän naurahti puolittain ujosti, kun se pääsi suustani, mutta oli hillitympi kuin minä ja astui eteissaliin, ikäänkuin tässä — minusta yllättävässä — käynnissä ei olisi ollut mitään omituista.
Olin jättänyt arkihuoneeni oven auki; hän vilkaisi siitä sisälle ja näki Maythornen; hänen ensimmäiset sanansa olivat perin asialliset.
"Maythorne on luonanne? Se sopii mainiosti! Nyt —"
Seurasin häntä huoneeseen ja suljin oven. Maythorne oli ponnahtanut seisoalleen; sekunnin tahi parin ajan seisoimme kaikki kolme töllistellen toisiamme. Minä puolestani olin tyyten ymmällä; Maythorne malttoi mielensä paremmin. Hän siirsi tuolin takan eteen ja viittasi äänettömästi Sheilaa istuutumaan siihen.
"Neiti Merchison on kaiketi tullut siitä syystä, että jotakin on tapahtunut?" hän alkoi.
"Juuri niin!"
Sheilalla oli yllään väljä matkavaippa — paksu, turkisvuorinen — ja istuutuessaan välissämme olevaan tuoliin hän päästi sen napit osittain auki, pisti kätensä johonkin sisätaskuun ja otti esille kokoon taitetun paperin. Sitten hän ojensi sen minulle yhtä tyynesti kuin se olisi ollut vain tavallinen kirje.
"Herra Maythorne on oikeassa, jotakin on tapahtunut", hän ilmoitti.
"Tässä on jälkisäädös. Toin sen teille itse."
Hänen sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana tunkeutui tajuntaani kaksi heikkoa ääntä, kuten merkityksettömät äänet usein tekevät tärkeillä hetkillä. Toinen aiheutui siitä, että Maythorne, joka Sheilan koputtaessa oli juuri ollut sytyttämäisillään sikaarin, raapaisi tulitikun; toinen oli paperin hiljainen kahina minun levittäessäni sen auki. Vilkaisin sen alareunassa olevaan nimikirjoitukseen — se oli epäilemättä Yorkissa tehty jälkisäädös, josta Postlethwaite oli kuulusteluissa puhunut. Ojensin sen Maythornelle; hän silmäili sitä, taittoi sen jälleen kokoon ja kääntyi sitten tyynesti Sheilaan päin, pitäen sitä kädessään.
"Mistä saitte tämän käsiinne, neiti Merchison?" hän tiedusti.
Vastaus tuli empimättä ja terävästi, sävyltään jonkun verran kovasti.
"Varastin sen!"
"Varastitte sen? Keneltä?"
"On turhaa kaarrella! Varastin sen omalta äidiltäni!"
Maythorne ja minä vilkaisimme toisiimme. Sheila katseli vuoroin meitä kumpaakin. Sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi tuolini takana olevaan pieneen pöytään.
"Pyytäisin", virkkoi hän, "antamaan minulle lasin viiniä. Tuolla näkyy olevan portviiniä. Söin tietystikin puolisen junassa ja sitten nautin jonkunlaisen päivällisen Euston-asemalla, mutta tahtoisin mielelläni lasin portviiniä ja keksin, jos sellaista on käsillä — sitten kerron teille — paljon!"
Minulla oli erinomaista portviiniä, isältäni saatua lahjaa, ja ehätin kaatamaan sitä hänelle pikariin ja asettamaan keksilaatikon hänen eteensä. Pureksittuaan keksin puoliväliin ja ryypättyään viiniä kerran tahi pari hän kääntyi Maythornen puoleen, naurahtaen omituisesti, puolittain uhmaavasti.
"Rohkenenpa otaksua, että olette kuullut sellaisista tapauksista — kenties tuntenutkin niitä — jolloin tytärten on ollut pakko puhua julki totuus äideistään, herra Maythorne?" hän alkoi. "No niin — lieneepä menettelyni oikea tai väärä, aion kertoa teille totuuden äidistäni. Varastin tuon jälkisäädöksen tänä aamuna häneltä, koska tiesin, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta pitää sitä hallussaan, ja saatuani sen käsiini hypähdin polkupyörälleni ja oikaisin suoraa päätä Black Gillin risteysasemalle ja nousin ensimmäiseen etelään lähtevään junaan luovuttaakseni sen asianomaiselle henkilölle. Jollen olisi sitä tehnyt, niin kuka tietää, miten sille olisi käynyt?"
Maythorne silmäili häntä tarkkaavasti, nyökytellen päätään ymmärtävästi hänen jokaiselle lauseelleen. Minä puolestani istuin ymmälläni ja ihmeissäni. En käsittänyt mitään — toistaiseksi.
"Niinkö?" sanoi Maythorne. "Niinpä niin. Mutta tiedossanne on asioita paljon enemmän, neiti Merchison. Ja me olemme — kolmen kesken."
Sheila söi loppuun pureksimansa keksin ja joi tyhjäksi lasinsa; sitten hän sysäsi vaippansa tuuheata kaulusta taaksepäin ja pani kätensä syliinsä ristiin — huomasin niiden hiukan vapisevan.
"Niin", hän myönsi, "tiedän koko joukon enemmän ja kerron sen teille heti. Kuten jo heti alussa mainitsin — nyt on turhaa koettaa kierrellä! No niin, asia on näin. Heti kun kuulustelussa saimme kuulla jälkisäädöksestä, tiesin äitini kiihkeästi haluavan saada tietoja, mutta en tietystikään lainkaan epäillyt, että se joutuisi hänen haltuunsa. Tahdoin ilmoittaa teille, sillä on turhaa väittää sitä vastaan, että äitini on sellaisia naisia, jotka rakastavat rahaa — hänestä on raha kaikki kaikessa — niin juuri, kaikki kaikessa. Alusta alkaen käsitin, että niin pian kun hän todella alkoi uskoa Mazaroffia Merchisoniksi, alkoi hänessä myöskin kiteytyä ajatus saada Mazaroffin omaisuus haltuunsa. Mervyn!" hän äkkiä huudahti, lausuen nimeni ensi kerran ja laskien kätensä käsivarrelleni, ikäänkuin etsien suojaa luonnolliselta turvaajaltaan. "Sanoinhan silloin, kun tuonnoittain kävelimme pois kuulustelusta, että minä — minä — en tahtonut sinun luovuttavan käsistäsi sitä omaisuutta — etten halunnut sen joutuvan muille? Sanoinhan sen sillä tavoin, että uskoit minun puhuvan tosissani ja vakavasti?"
En voinut muuta kuin nyökätä; hänen kiihkeä sävynsä ja kätensä puristus tuntuivat sitovan kieleni. Ilmeisesti hänen sanansa verhosivat jotakin sellaista, mitä kykenin vain arvaamaan.
"No niin", jatkoi hän, "en tiennyt, mihin äitini saattaisi ryhtyä; en tiedä nytkään — sen sanon teille molemmille heti — mitä hän on tehnyt; sen vain tiedän, että hän on tavalla tai toisella saanut haltuunsa tuon jälkisäädöksen ja että minä olen varastanut sen häneltä, luovuttaen sen teille. Kaikki kävi seuraavasti. Toissa iltana melkoisen myöhään käyttäytyi äitini jokseenkin omituisesti. Vähän päivällisen jälkeen hän lähti ulos, selittäen menevänsä katsomaan jotakin kylässä sairaana viruvaa vanhaa miestä. Äitini ei millään tavoin kovin paljoa huolehdi sairaista vanhuksista, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia, ja minua kummastutti, että hän näki niin paljon vaivaa tässä erikoisessa tapauksessa. Hän meni ja oli poissa jonkun aikaa — niin kauan, että isäpuoleni, jonka huomiokyky tavallisesti on mahdollisimman heikko, pani sen merkille ja kehoitti minua lähtemään vanhuksen majalle noutamaan äitiä takaisin. Minä menin — äiti, niin minulle kerrottiin, oli ollut siellä, mutta viipynyt vain muutamia minuutteja. Poistuin sieltä ja kohtasin hänet lähellä porttiamme; hän selitti kerran ulkona ollessaan pistäytyneensä katsomassa eräitä toisia vanhuksia — mikä ei suinkaan ole todennäköistä, koska kaikilla iäkkäillä alustalaisillamme on tapana paneutua makuulle kello kahdeksan. Jo silloin epäilin jotakin, mutta en tietänyt, mitä."
"Jatkakaa!" kehoitti Maythorne tyynesti. "Kertokaa meille kaikki!"
"No niin, eilen illalla toistui sama temppu", puhui Sheila edelleen. "Äiti lähti kotoa, ilmoittaen meille saman syyn, ja oli poissa vieläkin kauemmin. Herra Elphinstone, joka oli vilustunut hieman, paneutui makuulle, ja sitten tein minä samalla tavoin. Vihdoin kuulin äidin palaavan; lähdin aamupuvussani ja yötohveleissani katsomaan, voisinko jollakin tavoin auttaa häntä. Ja juuri silloin tein erään havainnon. Pyydän, ettette luulisi minun vakoilleen ettekä kuunnelleen oven takana — en tehnyt kumpaakaan: kaikki kävi sattumalta. Äiti oli sisemmässä kirjastossa; näin hänet verhojen välitse, jotka eroittivat sen isosta kirjastohuoneesta. Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi pieni lamppu; hän seisoi pöydän ääressä, tarkastaen paperiarkkia. Ja — en tiedä, oliko se innoitettu näkemys vai mikä — mieleeni välähti, että hänen lukemansa paperi oli kadonnut jälkisäädös! Sitten — no niin, sitten pidin häntä silmällä — sen tunnustan. Hän luki paperin lävitse, taittoi sen kokoon, katsahti ympärilleen, siirtyi kirjahyllyn luo ja pisti paperin nurkassa olevan paksun, isokokoisen teoksen — Draken Eboracumin — väliin. Sitten poistuin — mutta en nukkunut. Tiesin, että oli pahaa tekeillä. Olin varma, ehdottoman varma siitä, että äitini kädessä näkemäni paperi oli jälkisäädös, mistä ja miten hän sen sitten lieneekään saanut! Ja keskellä yötä nousin vuoteestani, menin kirjastoon suoraan teoksen luokse, otin paperin sen välistä pimeässä ja raapaisin sitten tulta tikulla. Yksi vilkaisu luonnollisestikin riitti. Panin paperin takaisin ja palasin vuoteeseeni. Mutta uni oli karkonnut silmistäni. Minusta tuntui — oi, en tiedä, miltä minusta tuntui. Ilkeä rikos oli tekeillä — lähellä minua. Vaikka hän olikin oma äitini, niin mikä oikeus hänellä oli pitää jälkisäädöstä hallussaan? Mistä hän oli sen saanut? Ja millä keinoin? Oliko hän sekaantunut — en tohtinut ajatella, mihin hän oli saattanut sekaantua. Mutta yhdestä asiasta olin varma — jos jälkisäädös jäisi hänen huostaansa, niin hän todennäköisesti tuhoaisi sen, ja sitten — niin, sitten tapahtuisi monenlaista, mitä en soisi tapahtuvan. Ja siispä päätin itse käydä ohjaksiin. Nousin makuulta varhain — paljon ennen kuin kukaan muu, edes palvelijatkaan, oli liikkeellä. Varustauduin matkalle, otin jälkisäädöksen, hypähdin polkupyörälleni ja lähdin Black Gillin asemalle — oli vielä pimeä, kun lähdin. Pääsin Carlisleen — ja sitten tietystikin oli tie selvänä Lontooseen. Nyt on jälkisäädös teillä!"
Maythorne, joka oli istunut koko ajan, antaen wiskynsä ja soodansa olla maistamattomana kyynärpäänsä lähellä, tarttui äkkiä lasiinsa ja kumarsi Sheilalle enemmän kuin muodollisen kohteliaasti.
"Olette rohkea nainen!" hän kehui, silminnähtävän ihailevasti. "Ainakin osaatte toimia empimättä. Niinpä niin! Tämä on kummallinen tarina, Holt. Mitä te siitä arvelette?"
Olin miettinyt ankarasti Sheilan kertomuksen viimeisen puoliskon aikana. Kenties ajatukseni juoksivat vanhanaikaisia ja sovinnaisia uria, mutta sanoin mitä ajattelin.
"Ehkä", vastasin, "rouva Elphinstone voisi antaa täysin asiallisen ja pätevän selityksen siitä, miten jälkisäädös joutui hänen haltuunsa."
Sheila pyörähti minuun päin salamannopeasti.
"Mervyn!" hän huudahti. "Mielestäsi olisi minun kaiketi pitänyt kysyä sitä häneltä, ennen kuin varastin jälkisäädöksen ja karkasin — sinun luoksesi!"
"Ei — ei!" sopersin. "Minä —"
"Mutta minä uskon, että ajattelit niin!" kivahti hän. "Olisinpa totisesti ollut typerä, jos olisin antanut hänen edes aavistaa, että tiesin sen olevan hänen tallessaan! Olen varma siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ilmaissut tietäväni, mitä oli piilossa kirjan välissä!"
"Mitä sitten?" kysyin.
"Hän olisi polttanut sen silmieni edessä", vastasi Sheila. "Tiedän sen! Ja kun sen tiesin, en voinut tehdä muuta kuin toimittaa paperin varmoihin käsiin."
"Neiti Merchison on oikeassa", sanoi Maythorne. "Se oli ainoa mahdollinen keino. Ja nyt on jälkisäädös tässä; huomenaamulla luovutan sen Crolelle. Kuten Holt huomautti, saattaa äidillänne olla täysin hyvä selitys siitä, kuinka hän sai paperin huostaansa. Mutta asian näin ollen toimitte niin hyvin kuin voitte. Nyt on tämä lähes miljoona puntaa koskeva jälkisäädös varmassa tallessa!"
Sheila ponnahti äkkiä pystyyn ja alkoi napittaa avaraa takkiaan.
"Sitten on kaikki kunnossa", hän virkkoi. "Ainakin olen minä suorittanut vähäisen osuuteni — ja nyt poistun — minun pitää saada nukkua tänä yönä."
"Minne aiot mennä?" tiedustin, samalla kun Maythorne ja minä nousimme seisomaan. "Minne mennetkin, on sinun sallittava minun saattaa sinut sinne."
"Varsin mielelläni", vastasi hän puolittain välinpitämättömästi. "Lähden vanhan koulutoverini Rhoda Apperleyn luokse. Hänellä on oma vuokra-asunto Ashingtonin rakennusryhmässä Maida Valessa. Sähkötin hänelle Carlislesta tulevani tänä iltana hänen luokseen. Minulla ei ole mitään hätää — mutta voithan hankkia ajurin ja ajaa sinne kanssani, jos haluat."
"Entä huomenna?" kysyi Maythorne, luoden Sheilaan merkitsevän silmäyksen. "Entä huomenna?"
"Sitä harkitsen huomisaamuna", vastasi tyttö.
"No niin, sallikaa Holtin huomenna aamulla käydä noutamassa teidät toimistooni!" jatkoi Maythorne. "Myöskin Crole saapuu sinne kello kymmenen, ja siellä sukeutuu teistäkin mielenkiintoinen keskustelu. Muuten on taskussani eräs esine, jonka tahtoisin näyttää teille, ennen kuin nyt lähdemme, neiti Merchison. Tulkaahan valon ääreen!"
Sitten hän äkkiä otti jostakin sisätaskustaan esille vanhanmallisen, hienoon, kuluneeseen hopeakehykseen upotetun komean rintaneulan, laskien sen lampun kirkkaasti valaisemalle pöydälle. Sen tehdessään hän vilkaisi minuun merkitsevästi ja silmäili sitten tarkkaavasti Sheilaa.
"Oletteko koskaan ennen nähnyt tuota?" hän kysyi. "Muistelkaa!"
"En!" vastasi Sheila. "En koskaan! Kenen se on ja mikä se on?"
Maythorne otti koristeen käsiinsä ja alkoi hypistellä sitä. Käännettyään sen toisin päin hän osoitti takapuolella olevaa neulaa, joka oli huomattavasti kulunut ja sopi löyhästi renkaaseensa.
"Se tipahtaa helposti naisen puvusta", hän puheli. "Tuo neula on kulunut melkein poikki. Kehys on kaunista, vanhaa hopeata, hyvin vanhaa, ja paikoitellen jo kovin ohut; kivet ovat parasta kameata, läpikuultavaa ja hienoväristä. Sitä on aikoinaan pidetty arvokkaana rintaneulana, ja se on epäilemättä ollut jonkun hyvässä asemassa olevan henkilön omaisuutta. Ja löysin sen Reiver's Denistä, läheltä sitä paikkaa, mistä Mazaroff-vainajan ruumis tavattiin."
Tämän sanoessaan hän tarkasti Sheilaa vieläkin tutkivammin. Tyttö loi häneen nopean, kysyvän silmäyksen, siirtäen sitten katseensa rintaneulaan. Maythorne otti neulan ja pani sen takaisin taskuunsa.
"Siis mikäli muistatte, ette ole nähnyt sitä milloinkaan?" hän virkkoi.
"En milloinkaan!" toisti Sheila.
Pian senjälkeen menimme kaikki kolme portaita myöten kadulle. Hankin ajurin. Sheila ja minä nousimme rattaille. Vielä kerran kehoitettuaan meitä saapumaan toimistoonsa kello kymmenen seuraavana aamuna Maythorne toivotti hyvää yötä ja erosi meistä. Me lähdimme ajamaan Maida Valeen. Piccadilly-aukion tulvivassa valossa käännyimme katsomaan toisiimme. Äkkiä hän naurahti arkailevasti.
"Mervyn", hän kysyi, "tulitko — tulitko iloiseksi nähdessäsi minut?"
"Onko minun tarpeellista vastata", sanoin, "jos kerron ajatelleeni sinua koko illan."
"Se oli kaunis vastaus", virkkoi hän nauraen. "No niin, ei puhella enää — keskustelemme huomenna, ylihuomenna tahi jonakin muuna päivänä. Mutta saat pitää kättäni omassasi, kunnes pääsemme perille, jos tahdot."
Pidimme toisiamme kädestä — äänettöminä — koko matkan Maida Valeen saakka. Saatoin hänet perille asti ystävänsä asuntoon ja palasin sitten samalla ajurilla. Aprikoin tietystikin — aprikoin… mitä oli tulossa?
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kadonnut mies
Olin jälleen Ashingtonin rakennusryhmässä seuraavana aamuna kohta kello yhdeksän jälkeen, ja puoli kymmenen Sheila ja minä kävelimme Edgware-tietä pitkin matkalla Maythornen toimistoon. Oli kaunis, pirteä, syksyinen päivä, mutta se ei saanut meitä kävelemään sensijaan että olisimme ajaneet tuon kolmen kilometrin taipaleen Maida Valesta Conduit-kadulle. Luullakseni oli meillä kummallakin tunne, että tahdoimme olla yhdessä mahdollisimman kauan ja nauttia vapaudestamme täysin siemauksin. Siellä Lontoon väkirikkailla kaduilla olimme niin yksin, ettemme olisi voineet olla sillä tavoin kahden kesken Marrasdalen autioilla nummilla, ja se tunnelma oli meille yhtä uusi kuin viehättäväkin. Mutta tiesin, ettei sitä voinut kestää kauan, emmekä olleet ehtineet pitkälle, kun Sheila jo lausui ääneen sen, mitä minä ajattelin.
"Mervyn, minun on matkustettava takaisin, ymmärräthän", hän puhkesi puhumaan. "Olen suorittanut asiani, jonka tähden tulin — antanut sinulle jälkisäädöksen — ja nyt minun on palattava kotiin — pian onkin — saamaan ripitykset. Äitini on tietysti jo aikoja sitten arvannut, mitä on tapahtunut. Ja — siellä puhkeaa ankara myrsky."
"Myöskin minun on lähdettävä takaisin sinne", virkoin. "Samoin lähtee sinne Maythorne — ja kenties Crolekin. Emmekö voisi kaikki matkustaa yhdessä? Ja sitten —"
"Muka tukemaanko minua?" keskeytti hän nauraen. "Se ei minua pelastaisi. Saan kestää kiihkeimmän neljännestunnin, mitä minulla on eläissäni ollut. Ja minulla on ainoastaan yksi vastaus puolustuksekseni — eikä sitä ole hauska sanoa äidille — voin nimittäin kysyä häneltä, mitä hän aikoi tehdä jälkisäädökselle ja miten hän oli saanut sen. Ja jos tunnen hänet oikein, niin hän ei sitä ilmaise."
Kielelläni pyöri huomautus, että rouva Elphinstonen otaksuttavasti oli pakko se ilmaista, tahtoipa hän tai ei, mutta maltoin mieleni.
"Saattaa tapahtua jotakin, ennen kuin olemme niin pitkällä", sanoin. "Asia on niin, ettemme, ei kukaan meistä, tiedä, asiain kehittymistä. Ainakaan en minä tiedä! Maythorne väittää, että kaikki kyllä selviää ja että siitä sukeutuu hirvittävä yllätys. Minusta taas tuntuu siltä kuin en osaisi lainkaan kuvitella, mitä on lähinnä tulossa."
"Saattaa sattua mitä hyvänsä", myönsi Sheila. "Tällaisissa jutuissa pitää kai olla valmis kaikkeen eikä saa hämmästyä mistään."
Ja juuri sillä hetkellä olikin yllätys meitä hyvin lähellä. Olimme astelleet Edgware-tietä myöten Church-kadulle asti; siellä oli liike sekä kadulla että käytävillä vilkasta, sillä tie on valtaväylä ja liikkeissä työskentelevät henkilöt riensivät sitä pitkin maanalaisille rautatieasemille. Äkkiä Sheila pysähtyi kuin kivettyneenä ja tarttui käsivarteeni. Pyörähdin häneen päin ja näin hänen ikäänkuin lumottuna tuijottavan muutamien metrien päässä olevan tupakkamyymälän avoimeen oveen.
"Mervyn!" hän kuiskasi. "Parslave — meni tuonne sisälle!"
Myöskin minä jäin tuijottamaan epäillen.
"Parslave!" huudahdin. "Marrasdalesta kadonnut mies? Se on mahdotonta."
"Sanoinhan, että Parslave meni äsken tuohon myymälään — tupakkamyymälään! Parslave! Luuletko, etten tunne Parslavea! Tunnen hänet yhtä hyvin kuin oman äitini! Parslave on tuossa myymälässä! Tule takaisin!"
Vetäydyimme hieman taaksepäin sijoittuen erään toisen myymälän ikkunan ääreen; ihmisiä riensi niin sankkana virtana kahden puolen, että voimme varsin hyvin uskoa voivamme pitää silmällä herättämättä huomiota.
"Oletko varma siitä?" kysyin.
"Ehdottomasti! Parslave on tuolla sisällä! Mutta kuulehan! Näkikö hän sinua Lehtokurpassa?"
"Ei minun tietääkseni. Mutta hän on saattanut nähdä. Minä en luonnollisesti muista häntä. Minkä näköinen hän on?"
"Pitkähkö, laiha, jäntevä mies, muistuttaa mustalaista — hän on tummaverinen. Yllään hänellä on sininen sarssipuku, uusi. Olin siksi terävänäköinen, että panin sen merkille. Vaani sinä häntä! Minä seison täällä myymälän ovella."
"Tunteeko hän sinut?"
"Tietysti! Jos hän kääntyy tännepäin, niin pujahdan kauppaan ja ostan jotakin, mitä tahansa. Jos hän lähtee toisaalle, niin seuraa häntä. Hyvä Jumala! Mitä tekemistä hänellä on täällä — Lontoossa?"
Liike, jonka edustalla seisoimme, oli kangaskauppa, ja sen ovi oli upotettu syvälle seinään. Sheila vetäytyi sen suojaan ja oli silmäilevinään näyteikkunaan levitettyjä tavaroita. Puolittain piilossa pidin minä silmällä tupakkamyymälän ovea. Ja pian ilmestyi siitä Sheilan kuvauksen mukainen, pitkä, jäntevä, valmiina ostettuun, siniseen sarssipukuun puettu mies, silminnähtävästi maalainen, posket ja niska ruskettuneet. Hän piti tupakkakääröä toisessa kädessään ja avasi sitä jo toisella. Siihen puuhaan kiintyneenä hän ei vilkaissutkaan sivuilleen, vaan kääntyi astelemaan pitkin katukäytävää poispäin meistä.
"Katso häntä uudelleen!" kuiskasin. "Hän tuli juuri ulos ja lähti toisaalle päin."
Sheila astui esille oviaukosta ja vilkaisi kadulle. "Se on Parslave!" hän vakuutti. "Mutta tiesinhän sen. Entä nyt?"
"Meidän on seurattava häntä", vastasin. "Menköön hän minne hyvänsä, minä pysyn hänen jäljessään. Kuulehan! Minä kävelen vähän matkan päässä hänestä; pysyttele sinä vähän matkan päässä minusta! Mutta pidä minut aina näkyvissäsi! Ja nyt siis — valppaasti!"
Siten aloimme vainuta tuota miestä, joka oli kadonnut Birnsidestä samana yönä, jona Mazaroff murhattiin, ja josta poliisit olivat jo julkaisseet etsintäkuulutuksen. Häntä kaivattiin kipeästi Marrasdalessa, mutta hän oli täällä Lontoossa rauhallisena ostamassa tupakkaa vilkasliikkeisen kadun varrella!
Parslave asteli verkkaisesti edelläni, ja juuri yhtä hitaasti vetelehti Sheila perässäni. Tarkastelin vainuttavaani, seuratessani häntä noin kymmenen metrin päässä. Hän oli vankkalihaksinen, jäntevä mies; ruumiinrakenne sopusuhtainen; käynti joustava; väljä puku ei piilottanut hänen vartalonsa kokonaisuudessaan voimakasta ryhtiä. Mutta helppo oli nähdä, että hän oli kaupunkiin saapunut maalainen; hän empi mennessään katujen poikki ja törmäsi silloin tällöin ohitse kiiruhtaviin kävelijöihin. Mutta hän oli varsin kylmäverinen ja hätääntymätön; astellessaan hän siirsi ostamansa käärön sisällön vanhaan, nahkaiseen tupakkapussiin, täytti ja viritti piippunsa, suojaten tulitikkua lievää tuulta vastaan maalaisten tapaan molemmilla kämmenillään. Saatuaan piipun suitsuamaan hän työnsi kädet housuntaskuihin ja lähti piippu hampaissa tallustelemaan edelleen, vilkumatta kummallekaan puolelleen — toinen maalaisilla yleinen tapa. Häntä oli todellakin mukava seurata eikä minulta vaadittu kovinkaan terävää huomiokykyä nähdäkseni, ettei hän lainkaan aavistanut olevansa tarkkailtu.
Tällä välin olimme menneet Harrow-tien sen pään poikki, joka yhtyy Edgware-tiehen, ja nyt kävi tungos katukäytävällä entistäänkin sankemmaksi. Parslave jatkoi matkaansa suoraan, pysytellen lähellä myymälöiden seiniä kertaakaan katsahtamatta taakseen. Piipun savu tuprahteli yhtä mittaa hänen olkansa ylitse. Mutta vihdoin hän kääntyi — jyrkästi oikealle, Praed-kadulle. Käveltyään sitä myöten viitisenkymmentä metriä ja epäröityään hetkisen vilkkaan liikkeen tähden hän meni kadun poikki; asteltuaan vielä vähän matkaa toista käytävää myöten hän poikkesi eräälle Praed- ja Oxford-katuja sekä Cambridge-pengertä yhdistävälle välikadulle. Täällä oli hiljaisempaa; käytävällä liikkui vain muutamia repaleisesti puettuja naisia ja ryömiviä lapsia. Minua epäilytti seurata häntä sinne, sillä hänen olisi tarvinnut vain kääntyä katsomaan taakseen huomatakseen minut heti. Mutta hän ei kääntynyt, ja seurattuani verkkaisesti häntä melkoisen välimatkan päässä näin hänen astuvan erään talon sivuovelle; talo oli isompi ja komeampi kuin sen rinnalla olevat. Sitten hän katosi. Oivaltaen, että minun oli toimittava nopeasti, jos mielin saada mitään selville, joudutin askeleitani, kävelin reippaasti sen talon ohi, johon hän oli mennyt, ja sivuoveen kiinnitetystä likaisesta, kiillottamattomasta pronssilevystä luin suureksi hämmästyksekseni:
TRI ECCLESHARE vastaanottoaika klo 9.30-11 ap. ja 7-8.30 ip.
Sen luettuani pyörähdin kantapäilläni ympäri ja riensin takaisin kadun päähän, jossa Sheila jo minua odotti. Hän epäilemättä huomasi kiihtyneet kasvonilmeeni ja ehätti luokseni.
"Saitko selville?" hän tiedusti.
Kosketin hänen käsivarttaan toisella kädelläni ja osoitin toisella kadun kaukaisemmassa päässä olevaa taloa.
"Näetkö tuon talon? Tuon, joka pistää silmään muiden joukosta?"
"Kyllä."
"Se on Ecclesharen! Ecclesharen, ymmärrätkö? Tohtori Ecclesharen. Vastaanottotunnit kello 9.30-11 aamulla ja 7-8.30 illalla. Ecclesharen — hyvä Jumala! Ja — Parslave on siellä!"
Hän seisoi hetkisen, tuijottaen minuun suu auki, ja hänen kulmakarvojensa väliin muodostui pieni, omituinen ryppy.
"Ecclesharenko? Siis — Ja Parslave meni sinne?"
"Parslave meni sinne. Hän on siellä!"
Sitten vaikenimme molemmat. Seisoimme katsellen toisiamme kysyvästi.
Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Mutta
Sheila puhkesi puhumaan ensiksi.
"Ecclesharen talo — ja Parslave siellä? Sitten on joku konnanjuoni tekeillä. Mervyn, mitä on tehtävä? Oivallan kyllä, miten asianlaita on: Eccleshare on lähettänyt Parslaven tänne piiloon!"
Mutta olin ajatellut hetkisen kestäneen äänettömyyden aikana — ajatellut nopeasti.
"Emme voi tehdä muuta kuin yhden seikan", vastasin. "Kuulehan! Tee, kuten sanon! Ota auto tuolta Praed-kadun kulmasta! Aja suoraa päätä Maythornen toimistoon — Conduit-kadun 103:een — muistathan? — ja kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut! Pyydä häntä tulemaan tänne kanssasi ja ottamaan mukaan konttoristinsa Cottingley! Minä pidän sillä aikaa silmällä Parslavea ja tuota taloa. Nyt — joutuin!"
Hän lähti heti virkkamatta sanaakaan, ja minä palasin vahtimaan viidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Enkä tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin Parslave ilmestyi uudelleen näkyviin ja lisäksi tuli minua kohti. Muutin paikkaa, siirryin Praed-kadun toiselle puolelle ja olin tarkastavinani erästä toisluokkaista kirjakauppaa. Mutta pidin siitä huolimatta Parslavea silmällä, tähyillen häneen päin vasemman silmäni nurkitse. Hän asteli katua myöten, yhäti poltellen mustaa piippuaan. Nyt hänellä oli kädessään juurikori, sellainen, jollaisia palvelijat käyttävät ollessaan ostoksilla. Ja Parslave olikin menossa ostoksille. Astelin hänen jäljessään pitkin Praed-katua, mutta vastaisella puolella. Hän pistäytyi vihanneskauppiaan myymälässä ostamassa perunoita ja pari komeata kukkakaalia. Suoritettuaan nämä pienet kotoiset ostoksensa hän palasi verkkaisesti tohtori Ecclesharen taloon. Kuvittelin mielessäni hänet siellä jonkun taloutta hoitavan vaimon seurassa — Parslave epäilemättä pian kuorisi siellä perunoita, kuten kuka hyvänsä hyväluontoinen perheenisä, ja pakinoisi rattoisasti häntä opastavan naisen kanssa — ja kaukana jylhässä Northumberlandissa, lähes viidensadan kilometrin päässä, etsivät poliisit häntä… epäiltynä murhaajaksi!
Nauroin hiljaa itsekseni tälle seikalle, kun käsivarrelleni laskettiin käsi — niin rauhallisesti, mutta samalla niin lujasti, että pelkkä kosketuksen kummallisuus sai minut säpsähtämään. Pyörähdin katsomaan taakseni — siellä oli Maythornen omituinen konttoristi, Cottingley. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat, suun ilme oli jurompi, ja koko olemus muistutti vainukoiraa tavallistakin enemmän. Hän heilautti äänettömänä peukaloaan vasemman olkansa yli; vilkaistessani hänen viittaamaansa suuntaan näin Sheilan, Maythornen ja erään tuntemattoman miehen. Katselin ensin vierasta, miettien mielessäni, kuka ihme hän saattoi olla. Sitten alkoi minulle sarastaa käsitys siitä — hän oli joku noita pinttyneitä vetelehtijöitä, joita maleksi kaikkialla koskaan tekemättä mitään.
"Isäntä!" virkkoi Cottingley, ikäänkuin esitellen Maythornen. "Tässä!"
Menin Maythornen ja Sheilan luokse Cottingley kintereilläni. Vetelehtijä pujahti taemmaksi, alkaen tarkastella näyteikkunassa olevia tavaroita; hänen koko käytöksensä muistutti miestä, joka odottaa määräyksiä filosofisen välinpitämättömästi. Maythorne loi minuun katseen, joka puhui enemmän kuin jaksoin käsittää.
"Kas niin, Holt", alkoi hän, käyden suoraan käsiksi asiaan, "neiti Merchison on kuvaillut meille Parslavea. Kuvatkaa nyt tekin puolestanne, jotta Cottingley ja tämä toinen mieheni tuntisivat hänet pienimpiä yksityiskohtia myöten! Kuulkaas, Johnson!"
Vetelehtijä lipui luoksemme kuten liikkuvan valon luoma varjo ja katsoi minua silmiään räpäyttämättä koko ajan kuvaillessani hänelle Parslavea nopeasti, mutta yksityiskohtaisesti. Samoin teki myöskin Cottingley, joka minun lopetettuani vilkaisi ensin Maythorneen, sitten minuun. Minuun katsahtaessaan hän samalla toistamiseen heilautti omituisesti ulos päin käännettyä vasemman käden peukaloaan, tällä kertaa Ecclesharen talon suuntaan.
"Vieläkö tuolla?" hän kysäisi.
"Hän ei ole tullut sieltä senjälkeen, kun meni sisään kymmenen minuuttia sitten, kantaen koppaa, jossa oli perunoita ja kukkakaalia", vastasin.
Cottingley nyökkäsi Maythornelle, nykäisi vetelehtijää ja kääntyi poispäin näennäisesti äärimmäisen välinpitämättömänä. Hän otti taskustaan savukekotelon ja tarjosi kumppanilleen savukkeen, minkä jälkeen he astelivat luotamme, tuprutellen sauhuja. Sheila tuijotti heidän jälkeensä silminnähtävästi ihmeissään.
"Mitä he aikovat puuhata?" hän tiedusti. "Omituisia, kummallisia olioita!"
Maythorne naurahti ja viittasi meitä lähtemään Praed-kadulle päin.
"Te kaksi nuorta ihmistä saatte olla nyt vapaina tehtävistä", hän sanoi. "Parslave on nyt yhtä varmasti kynsissämme kuin olisimme sulkeneet hänet Towerin jalokivilippaaseen! Noudattakaa neuvoani — lähtekää jonnekin ja viettäkää tämä päivä oman mielenne mukaan! Jättäkää koko tämä juttu minun huolekseni; haluaisin vain, että te, Holt, käväisisitte toimistossani täsmälleen kello kuusi tänä iltana. Ja nyt lähden. Minulla on asioita. Menkää jonnekin huvittelemaan älkääkä välittäkö mistään muusta!"
Hän oli ajurin rattailla, joiden hän oli käskenyt odottaa, ja ajaa huristi pois, ennen kuin ennätimme virkkaa mitään. Seisoimme minuutin tai pari, töllistellen ympärillemme tietämättä mitä tehdä ja ihmetellen tätä omituista käännettä. Sitten katsahdimme toisiimme ja purskahdimme nauramaan.
"Maythornen neuvo on ainakin hyvä", sanoin. "Noudatetaan sitä! Lempo vieköön koko tämän jutun! Mennään jonnekin, missä voimme puhella —"
"Mistä?" kysyi hän, kun jäin empimään.
"Meistä itsestämme", vastasin. "Olemme saaneet kylliksemme muista ihmisistä."
Lähdimme jonnekin — tarkalleen sanoen, ajoimme autolla erääseen Lontoon pohjoispuolella olevaan pieneen kylään. Nautimme viehättävän puolisen viehättävässä, vanhanaikaisessa majatalossa; vietimme iltapäivän syksyn värittämillä kylänraiteilla ja…
Mutta sepä ei olekaan missään yhteydessä tämän kertomuksen kanssa, vaikka se onkin kaikki kaikessa minulle ja Sheilalle. Puoli kuusi saatoin hänet takaisin ystävänsä asuntoon ja lähdin sitten Conduit-kadulle Maythornen luokse. Heti sisään astuttuani hän heilutti minulle sähkösanomaa.
"Tästä saatte, Holt!" hän huudahti. "Uusia käänteitä. Sähkösanoma palvelijaltanne Websteriltä."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Sileä seinä
Websterin sähkösanoma ei ollut varsin monisanainen, mutta sisälsi koko joukon perin tärkeitä tietoja. Se oli osoitettu minulle Maythornen toimistoon ja lähetetty Black Gillin asemalta kymmenen minuuttia yli kymmenen sinä aamuna. Sen sisältö oli seuraava:
"Courthope, Armintrade, Eccleshare, herra ja rouva Elphinstone
lähtivät kaikki Carlisleen kahdeksan junalla tänä aamuna. Muuta
ei ole tapahtunut — eikä Mannersin kertoman mukaan Parslavesta
ole kuultu mitään."
Ojensin sähkösanoman takaisin virkkamatta mitään. Pistettyään sen muiden paperien joukkoon kirjoituspöytänsä sitä varten varattuun laatikkoon Maythorne viittasi aikatauluun, joka oli avonaisena lähelläni.
"Carlisleen, siis tietystikin Lontooseen", hän päätteli. "Olen silmäillyt aikataulua. He saapuvat Black Gillin asemalta Carlisleen yhdeksän ja kolmekymmentä, hyvissä ajoin ehtiäkseen kello kymmenen pikajunaan. Se tuo heidät Euston-asemalle kello viisi minuuttia yli kuusi — mikä merkitsee, että he jo tällä hetkellä ovat Lontoossa. Toiminnan näyttämö on muuttunut, Holt! Olemme saaneet muutamia pääosien esittäjiä läheisyyteemme. Minä en kyllä pane suurta merkitystä High Cap Lodgen kolmen miehen palaamiseen — se osoittaa yksinkertaisesti, että heidän metsästysseurueensa on hajaantunut ja että he kukin ryhtyvät jälleen tehtäviinsä. Mutta toisin on asianlaita siihen nähden, että rouva Elphinstone on tullut Lontooseen."
"Rouva Elphinstone on tietystikin saapunut noutamaan tytärtään", huomautin.
"Ja jälkisäädöstä", tokaisi hän. "Taikka ottamaan selkoa, mitä hänen tyttärensä on sille tehnyt. No niin, meidän on huomenna puhuttava varsin suoraa kieltä kahdelle miehelle. Crole kävi täällä; teidän ja minun on huomenaamulla kohdattava hänet toimistossaan. Sitten pistäydymme Armintraden pakinoille, minkä jälkeen menemme haastattelemaan Ecclesharea — ja Parslavea, mukanamme mahdollisesti joitakuita poliiseja avuksi, jos tarvitaan. Mutta tänä iltana te ja minä käväisemme tapaamassa rouva Elphinstonea. Tiedämme, mistä hänet löydämme — ja lähdemme heti."
"Mihin?" tiedustin, arvellen, että hän ehkä oli saanut tietoja enemmänkin.
"Vieläkö sitä kysytte?" vastasi hän nauraen. "Hän on tietystikin Ashington-rakennusryhmässä, johon te arvattavasti juuri äsken saatoitte hänen tyttärensä. Sinne rouva Elphinstone ensinnä oikaisi, Holt, heti Euston-asemalle saavuttuaan! Tulkaa! Ennätämme Maida Valeen melkein samaan aikaan kuin hänkin. Mutta kuulkaahan! Minkälaatuinen ihminen on neiti Apperley, jonka luona neiti Merchison asuu?"
"Hyvin itseensä tyytyväinen, kylmäpäinen, nykyaikainen nuori nainen, sanoisin", vastasin. "Hän on opettajana jossakin naisopistossa."
"Ei siis sellainen, että hän sallisi rouva Elphinstonen raahata pois tyttärensä ennen meidän tuloamme?" huomautti hän nauraen.
"Ei lainkaan", myönsin, "mutta en myöskään pidä neiti Merchisonia sellaisena, että sallii viedä itsensä pois. Luultavasti hän antaa äidilleen sanan sanasta."
"Se on hyvä", hän virkkoi. "Tahtoisin tavata heidät yhdessä ja esittää rouva Elphinstonen vastattavaksi kysymyksen tai pari. Mutta sanon jo edeltäkäsin, Holt, että en saa vastausta! En ainakaan tänä iltana."
"Se on hyvin otaksuttavaa", vahvistin minä.
"Niin on! Mutta hän vastaa huomenna tahi ylihuomenna — tai sitä seuraavana päivänä", vakuutti Maythorne, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Mutta nyt ne on ensin esitettävä hänelle. Otetaan ajuri."
Ajoimme Maida Valeen ja laskeuduimme ajurimme rattailta parin-, kolmenkymmenen metrin päässä Ashington-rakennusryhmästä. Maythorne nykäisi kyynärpäätäni heti.
"Mitä sanoin?" hän huomautti. "He ovat täällä jo!"
Talon pääkäytävän kohdalla seisoi auto. Siinä oli matkatavaraa — matka- ja käsilaukkuja ynnä muuta sellaista. Ja myöskin, kuten pian havaitsimme, ehtiessämme auton kohdalle, istui siinä nainen — pitkä, kulmikas, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu jonkun verran kuluneeseen mustaan pukuun. Hän tuijotti suoraan eteensä, kunnes hänen huomionsa kiintyi meihin, kun hetkiseksi pysähdyimme. Luotuaan meihin syrjäsilmäyksen hän käänsi katseensa taaskin heti pois ja katsoi eteensä entistäkin hievahtamattomampana. Kävelimme edelleen ja astuimme ovesta sisälle taloon.
"Olen nähnyt tuon naisen aikaisemmin", sanoi Maythorne, kun menimme eteishallin halki hissille. "Marrasdalessa."
"Niin minäkin", vastasin. "Näinkin hänet Lehtokurpassa — pidin häntä keittäjättärenä. Varmasti hän eräänä päivänä oli keittiössä keittopuuhissa, kun vilkaisin sinne kysyäkseni jotakin emännältä. Mitä tekemistä hänellä saattaa olla — täällä?"
"Rouva Elphinstone sen kai tietää", sanoi Maythorne. "Mutta en tiedusta häneltä sitä tällä kertaa. Mutta mikä on neiti Apperleyn asunnon numero?" hän jatkoi, kun hissi oli kiidättänyt meidät ylös. "Seitsemänkolmatta? No, selvä! Nyt siis, Holt, marssimme suoraan sisään! Pyydämme myöhemmin neiti Apperleyltä käytöstämme anteeksi. Mutta — avatkaa ovi ja suoraan eteenpäin!"
Tein työtä käskettyä. Muitta mutkitta, edes koputtamatta, aukaisin neiti Apperleyn arkihuoneen oven, ja Maythorne ja minä astuimme rinnakkain sisälle. Jouduimme keskelle näytelmää. Pureva väittely oli jo kuumimmillaan. Näyttämö oli melkein teatterimainen. Asunnon haltija, jonka jokseenkin ylväällä nenällä keinuivat silmälasit, istui kädet sylissä chesterfieldiläisessä tuolissa ikkunakomerossa, silmäillen puolittain huvitettuna, puolittain kummastellen vuoroin Sheilaa, joka seisoi harmistuneena ja uhkamielisenä lattian keskellä olevan pöydän ääressä, vuoroin taas rouva Elphinstonea, joka istui komeassa nojatuolissa takan luona silminnähtävästi kelpo lailla sydämistyneenä. Herra Elphinstone taas kyyrötti sopessa sijaitsevan tuolin reunalla, puristellen sateenvarjonsa nuppia nähtävästi niin nolostuneena ja hermostuneena kuin rauhallinen mies suinkin saattaa olla. Meidän ilmestyessämme ovelle hän katsahti sinne päin ja ähkäisi ääneen. Mutta tästä ähkäisystä huolimatta minusta näytti, että kahden hänen omaan sukupuoleensa kuuluvan henkilön saapuminen teki hänen olonsa jonkun verran mukavammaksi.
"— sanaakaan, äiti hyvä, ennenkuin ilmaiset, miten sait jälkisäädöksen haltuusi!" selitti Sheila parhaillaan ponnekkaasti meidän tuoksahtaessamme sisään. "Sinun asiasi on puhua ensin — sinä olet…"
Hän keskeytti lauseensa siihen, tai oikeammin Maythorne sekaantui puheeseen hänen puolestaan. Maythorne oli rauhallisesti sulkenut oven jälkeemme, ja virkkamatta sanaakaan tai antamatta merkkiäkään alkuvalmistukseksi hän astui esiin ja otti sanat Sheilan suusta.
"Tyttärenne on oikeassa, rouva Elphinstone", hän alkoi kylmän hillitysti. "Teidän asianne on selittää. Niinpä niin, rouva Elphinstone, miten saitte huostaanne Mazaroffin jälkisäädöksen, joka nyt on varmassa tallessa — ilmoitan sen teille — herra Crolen kassaholvissa? No?"
Herra Elphinstone ähkäisi jälleen väsyneesti. Mutta rouva Elphinstone näytti, että hänellä oli sisua, ja oli valmis taisteluun.
"Kuinka uskallatte puhua minulle — minulle! — tuolla tavoin?" hän kivahti. "Mikä oikeus —"
"Hyvä rouva!" keskeytti Maythorne. "Pysykää tyynenä älkääkä olko typerä. Harkitkaa hiukan! Hyvin varakas mies murhataan perin epäilyttävissä oloissa. Hänen taskussaan on muiden paperien joukossa hänen jälkisäädöksensä sekä lisäksi arvoesineitä ja rahaa. Hänet murhataan, ja sitäpaitsi häneltä ryöstetään kaikki, mitä hänellä on mukanaan. Hänen kadonneesta omaisuudestaan ei löydetä jälkeäkään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tyttärenne eräänä iltana huomaa, että jälkisäädös on — teidän hallussanne! Mitä arvelette poliisiviranomaisten siitä sanovan, rouva Elphinstone? Kysyn vain?"
Mutta minulle selvisi heti, että miten ja mitä Maythorne saattoikaan tiedustaa, hän ei saisi vastausta rouva Elphinstonelta — ei ainakaan silloin, jos koskaan. Rouva Elphinstone silmäili Maythornea puolittain ihmetellen, kuten läpikotaisin itsepäiset ja hieman typerät henkilöt katsovat kyselijää. Aivan selvästi näin, että hän kummasteli, kuinka Maythorne rohkeni olla niin suorapuheinen ja mutkaton. Ja kun hän pysyi vaiti, alkoi kumppanini puhua vieläkin suoremmin.
"Kuten sanoin, kysyn teiltä, rouva Elphinstone! Myöskin viittasin poliiseihin. Kumpi on teistä parempi, kertoa minulle vaiko joutua heidän kuulusteltavakseen? Viimemainittu vaihtoehto saattaa helposti esiintyä. Jos lausun vain sanan, niin… mutta luullakseni ymmärrätte —"
Herra Elphinstone ähkäisi vielä kerran kuuluvasti. Hän liikahteli tuolillaan rauhattomasti, tarttuen sateenvarjoonsa epätoivoisesti.
"Perin harmillista!" hän jupisi. "Tuiki epämiellyttävää! Tosiaan minä — minä arvelen, Marion — hm — ymmärräthän — jos olisin sinun sijassasi — luullakseni ilmoittaisin, miten sait tuon — hm, asiakirjan — sen tekisin — tosiaan."
"Rouva Elphinstonen on ilmoitettava, miten hän sai sen ja keltä", huomautti Maythorne. "Sen jälkisäädöksen epäilemättä anasti — varasti Mazaroffin taskusta hänen murhaajansa. Ja, herra Elphinstone, se on myöhemmin tavattu rouva Elphinstonen hallussa. Miten se joutui hänelle?"
Rouva Elphinstone tempasi äkkiä päällysvaippansa ja sateenvarjonsa, nousten tuolistaan. Minusta hän näytti hillitsevän itsensä parhaiten kaikista huoneessaolijoista — jopa neiti Apperleyssäkin alkoi ilmetä huolestumisen merkkejä.
"Mikä oikeus teillä on kuulustella minua?" kysyi rouva Elphinstone, katsoen Maythornea suoraan silmiin. "Te ette tietääkseni ole poliisi, eikä teillä liene siihen valtuutta. Jos olisin neiti Apperley, niin pyytäisin teitä poistumaan asunnostani! Minä puolestani lähden, ja kuka hyvänsä tahtoo tavata minua, hän löytää minut Shortin hotellista. Sieltä löydät sinäkin minut, Sheila, en aio enää lähteä juoksemaan perässäsi."
"Se on hyvä tietää, rouva Elphinstone", virkkoi Maythorne yhäti itsepintaisena. "Teidän luonanne epäilemättä käydään majapaikassanne. Ja mitä tulee siihen, että tunkeuduimme neiti Apperleyn asuntoon, niin hän on luultavasti jo kuullut kylliksi uskoakseen, että se oli oikeutettua. Tämä on murhajuttu! Ja halusittepa tai ette, rouva Elphinstone — eli, kuten sen pitäisi olla, Merchison — minä aion ottaa selville, kuka Mazaroffin murhasi. Jos te sen tiedätte, olette nyt jo syypää rikoksen salaamiseen."
Se oli hyödytöntä. Rouva Elphinstone siirtyi ovelle, viitaten herra Elphinstonea seuraamaan itseään. Vanhus nousi tuoliltaan epävarmana ja pelokkaana.
"Minä luulen — hm — luulen todella — että ehkä on joku — joku selitys, ymmärrättehän", hän änkytti, katsoen varovasti Maythorneen. "Rouva Elphinstone on saattanut saada haltuunsa tämän — tuota noin — aivan —"
"Rouva Elphinstonen on vain puhuttava, sir", keskeytti Maythorne. "Ei voi kiertää sitä tosiseikkaa, että asian laita on, kuten juuri esitin. Toistan vielä: tämä on murhajuttu! Jos rouva Elphinstone sallii itseänsä epäiltävän, niin se on hänen oma vikansa. Tälleen ei asia saa jäädä. Jos rouva Elphinstone on saanut jälkisäädöksen käsiinsä jollakin viattomalla tavalla, miksi hän ei sitten suoraan ilmoita, miten se kävi, ja edistä työskentelyämme sensijaan, että hän nyt estää sitä?"
Rouva Elphinstone oli tällöin jo ovella, ja hänen katseensa oli yhtä kova kuin ennenkin, kun hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia puolittain halveksivasti.
"Suorittakaa itse työnne!" tokaisi hän. "Aiotko tulla, Malcolm? Ja jos sinä, Sheila, vielä kaipaat minua, on sinun tultava luokseni. Muutoin —"
Hän teki liikkeen, joka tuntui osoittavan, että hän pesi kätensä sekä tyttäreen että kaikkiin muihin saapuvilla oleviin nähden, ja katosi käytävään odottamatta herra Elphinstonea. Mutta tämä vitkasteli ja loi toisen vetoavan katseen Maythorneen.
"Oikein hartaasti toivon, ettette puhuisi tästä poliisille", hän virkkoi. "Koko tämä asia on perin onneton ja kiusallinen, mutta uskon — olen varma, että se on selitettävissä. Mielestäni menetteli — hm — tytärpuoleni tylysti ja ajattelemattomasti lähtiessään salaa tuomaan tänne sitä asiakirjaa, sitä ennen kysymättä mitään äidiltään, ja —"
"Neiti Merchison menetteli ainoalla mahdollisella tavalla", keskeytti Maythorne. "Hänen tekonsa oli eittämättä jyrkkä, mutta ainoa mahdollinen. Jos jälkisäädös olisi saanut jäädä teidän taloonne, herra Elphinstone, niin se olisi tuhottu — se on varma! Ja paras, mitä voitte tehdä, on antaa vaimollenne terveitä neuvoja. Kehoittakaa häntä puhumaan! Pitäkää se mielessänne! Ette te eikä hän näytä oikein käsittävän tosiasiaa — tämä on murhajuttu! Miksi senvuoksi kujeilla?"
Herra Elphinstone pudisti päätään väsyneesti ja avuttomasti. Hän katsahti meihin kaikkiin, ikäänkuin olisi halunnut puhua, mutta sanoja ei kuulunut, ja äkkiä hän kääntyi, lähtien vaimonsa jäljessä. Maythome sulki oven ja silmäili meitä.
"Arvellette, että olin liian suorapuheinen — ehkä raaka — rouva Elphinstonea kohtaan", hän sanoi, "mutta luultavasti ei kukaan teistä käsitä sitä. Katsoen siihen, mitä tiedän — ja mikä nyt on Crolenkin tiedossa — ei voi pitää tätä asiaa salassa poliiseilta! Se on mahdotonta. Tiedämme — poliisit tietävät, että Mazaroff oli murhattuna ryöstetty. Jälkisäädös oli hänen taskussaan. Miten sai rouva Elphinstone sen huostaansa?"
"Yksi seikka näyttää jääneen huomaamatta teiltä ja ehkä kaikilta", puhkesi neiti Apperley äkkiä puhumaan ensimmäistä kertaa. "Luullakseni se olisi voinut johtua Sheilan mieleen, jollei hän olisi ollut niin tavattoman kiivas. Rouva Elphinstone on voinut löytää jälkisäädöksen."
"Miksi rouva Elphinstone ei siinä tapauksessa sanoisi sitä?" vastasi Maythome. "Otaksukaamme, että hän olisi sen löytänyt esimerkiksi nummelta. Miksi hän sitten pitää sen salassa, vaikka tietääkin, miten asiat ovat? Ei — rouva Elphinstone ei löytänyt jälkisäädöstä! Arvaan tarkalleen, miten asianlaita todellisesti on — mikä on vikana."
Hänen sävynsä oli niin varma, niin vakaumuksellinen, että kaikki katsoimme häneen.
"Rouva Elphinstone suojaa jotakuta", selitti hän. "Niin on asia! Mutta ketä?" Odottakaa vastausta tai mahdollisia huomautuksia hän taputti minua olalle ja lähti. Minä viivyttelin hetkisen vaihtaakseni pari sanaa Sheilan kanssa ja seurasin sitten häntä. Astelimme vierekkäin käytävässä.
"Luuletteko niin oikein tosissanne, Maythome?" kysyin pysähtyessämme hissin ovelle.
"Tietysti!" huudahti hän. "Puoli silmää ja pieni hitunen järkeä riittävät saamaan kenet hyvänsä siitä ehdottoman varmaksi! Rouva Elphinstone tietää — tietää. Mutta, kuten tuolla sisällä jo mainitsin, ketä hän suojaa? Yksi seikka on varma, Holt. Jollei hän suostu puhumaan, on minun ilmoitettava asia poliisille. Mutta tästä päivästä huomiseen hänellä on miettimisaikaa. Ja sillä välin —"
Hän katkaisi lauseensa äkkiä. Laskeuduimme alakertaan, menimme kadulle ja kävelimme sitten ripeästi pitkin Edgware-tietä. Tiesin, ketä hän tavoitti — Cottingleytä. Ja Praed-kadulla Cottingley äkkiä ilmestyi eteemme ikäänkuin maasta nousseena.
"Hän on täällä!" ilmoitti Cottingley. "Saapui autolla Euston-asemalta noin kuusi ja kolmekymmentä. Yksin. Olen järjestänyt kaikki yön varalle — leposijat Johnsonille ja kaiken muun. Toisen miehen näimme kerran aamun jälkeen. Nyt he ovat molemmat talossa. Kaikesta on huolehdittu."
Maythorne nyökkäsi; heidän kuiskuteltuaan keskenään hetkisen Maythorne ja minä poistuimme.
"Tarkoittiko hän, että Eccleshare on saapunut?" tiedustin. "Ja pidetäänkö häntä silmällä?"
"Niin tietystikin, Eccleshare", vastasi Maythorne. "Kukas muu sitten? Pidetäänkö häntä muka silmällä? Niin, häntä — heitä molempia pidetään silmällä!"
KAHDESKYMMENES LUKU
Avoin valtuutus
Sinä iltana palasin asuntooni Jermyn-kadulle mieli perin pohjin myllerryksissä sen päivän tapahtumien johdosta. Parslaven oleskeleminen Ecclesharen talossa Paddingtonissa, mikä osoitti, että hänen ja Ecclesharen väliset suhteet olivat tavallisuudesta poikkeavat, rouva Elphinstonen saapuminen ja hänen hämmästyttävä välinpitämättömyytensä siitä asemasta, mihin hän oli saattamaisillaan itsensä, Sheilan päättäväinen niskuroiminen omaa äitiään vastaan, se mahdollisuus, että rouva Elphinstone todellakin tiesi jotakin sen miehen murhasta, joka sittenkin oli hänen laillinen puolisonsa — kaikki nämä seikat olivat enemmän kuin salaperäisiä; ne olivat sielutieteellisen kokoonpanotehtävän toisistaan irroitettuja ja hajalleen sekoitettuja osia.
Näytti toivottomalta yrittää sommitella niitä kokoon, mutta sittenkään kykenin tuskin pidättymään koettamasta sitä. Ja kaiken pohjalla oli kiusallinen epäluulo, joka väkisinkin tunkeutui mieleeni kaikesta vastarinnastani huolimatta, salasiko rouva Elphinstone Mazaroffin murhaajaa? Ja jos niin oli, oliko hän saanut murhaajasta tiedon murhan jälkeen vaiko… sitä ennen? Se oli — mahdollista. Tuntui varmalta, että Mazaroffilla oli joitakin salaisia puuhia meidän saavuttuamme Lehtokurppaan — oliko rouva Elphinstone niissä mukana? Olivatko nämä kaikki, jotka olivat olleet erossa niin monta vuotta, kohdanneet toisensa? Oliko rouva Elphinstone vain näytellyt, kun Crole ja minä kävimme hänen puheillaan? Kaikkien näiden mietteiden seassa pisti selvänä esiin yksi tosiasia: rouva Elphinstone oli saanut haltuunsa jälkisäädöksen, joka epäilemättä oli Mazaroffin taskussa silloin, kun murhaaja ampui hänet.
Kaikki tämä kuhisi aivoissani vielä silloinkin, kun seuraavana aamuna kohtasin Maythornen Crolen toimistossa Bedford Rowin varrella. Meidät ohjattiin heti Crolen yksityiseen huoneeseen. Siellä istui Crolen kirjoituspöydän ääressä Herman Kloop moitteettomassa aamupäiväpuvussaan, poltellen valiosikaarejaan. Meidän astuessamme hän katsahti meihin ymmärtävän näköisenä, ja Crole nyökkäsi häneen päin, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa, että sananvuoro oli ensiksi timanttikauppiaalla.
"Uutisia!" virkkoi Crole lyhyesti. "Uusi käänne!"
Istuuduimme ja käännyimme Kloopin puoleen. Kloop otti eloisasti sikaarin hampaistaan ja puhalsi suustaan hyvätuoksuisen savupilven.
"Tulin herra Crolen luokse heti aamiaisen jälkeen kertomaan hänelle tietojani", hän alkoi. "Nyt toistan sen teille. Sain sen tietää eilen illalla — myöhään, eräältä kauppatuttavaltani. Tällä hetkellä se arvattavasti tunnetaan yleisesti Hatton Gardenissa. Mazaroffin sininen timanttipari on myyty!"
"Kelle?" tiedusti Maythorne.
"Yksityiskohtaisia tietoja ei vielä ole saatavissa", vastasi Kloop. "Mutta se, mitä minulle kerrottiin, pitänee asiallisesti paikkansa. Ne on myyty yhtymälle, johon kuuluu kolme hyvin tunnettua kauppiasta — hyvin tunnettua meikäläisten piireissä. Hinta olikin huikea", hän lisäsi hihittäen.
"Kuinka suuri?" kysäisi Maythorne.
Kloop hihitti taaskin ja heilautti sikaariaan.
"Kerrotaan — ja se on varmasti totuudenmukaista — että se oli kaksisataatuhatta puntaa", hän vastasi. "Ja tietystikin ne ovat sen arvoiset — ja arvokkaammatkin. Niiden arvo on siksi paljon suurempi, että ostajat saavat sievoisen voiton myydessään ne, kuten he — myöskin tietysti — tekevät."
"Frobenius mainitsi — kuinka paljon se olikaan?" sanoi Crole. "Sama hinta se ei missään nimessä ollut."
"Satakuusikymmentätuhatta puntaa", ilmoitti Maythorne miettimättä.
"Pieni ero!" Hän kääntyi uudelleen Kloopiin päin. "No? Entä kuka möi?"
Kloop naurahti, vilkaisten Croleen.
"Tosiaankin! Tärkeä kysymys! Myyjä oli Armintrade. Sitä ei ole lainkaan koetettu salata. Kaupasta puhuttiin peittelemättä. Armintrade — pankkimies."
"Armintradehan palasi pohjoisesta vasta eilen illalla", huomautti
Maythorne. "Missä ja miten tämä kauppa solmittiin?"
"Niin", virkkoi Kloop, "siitä osaan kertoa jonkun verran, mutta en täsmällisiä yksityiskohtia. Luullakseni — se tapahtui kirjeellisesti. Joka tapauksessa kivet siirtyivät yhtymän omaisuudeksi eilen aamulla, ja keskipäivällä niitä näytettiin harvoille valituille. Kertojani mainitsi minulle, että eräs näkijöistä tarjosi heti ostajille niistä kymmenentuhatta puntaa yli kauppahinnan. Asia on niin — jos tahdotte sen tietää — että se timanttipari on neljännesmiljoonan arvoinen."
Maythorne katsahti Croleen; tämä pudisti päätään.
"Meistä on tärkeää vain se", hän huomautti, "että Armintrade möi nämä kivet, jotka olivat Mazaroffin omaisuutta. Tiedämme, että Armintraden hallussa oli niin sanottu Sininen timantti numero yksi ja että Mazaroffilla lähtiessään pohjoiseen oli Sininen timantti numero kaksi. Siispä on Mazaroffin täytynyt tavata Armintrade ja luovuttaa hänelle toinen kivi. Heidän on täytynyt kenenkään tietämättä kohdata toisensa Marrasdalessa."
Maythorne puhutteli taaskin Kloopia.
"Armintraden nimi mainittiin teille avoimesti ja peittelemättä kaupan yhteydessä? Hänestä puhuttiin myyjänä?"
"Kyllä, juuri niin", myönsi Kloop. "Aivan avoimesti."
"Mainittiinko Mazaroffin nimi?"
"Varmasti! Timanttien alkulähteenä."
"Puhuttiinko Armintradesta — minä hänet mainittiin?"
"Niin, muistaakseni välittäjänä. Mutta se on toisarvoinen seikka — ainakin siltä näyttää. Pääasia on, että Armintrade on tehnyt kaupan."
"Ja saanut rahat?"
"Ja saanut rahat — niin juuri!"
Maythorne nousi seisomaan ja alkoi napittaa päällystakkiaan.
"Meillä on vain yksi tehtävä", hän virkkoi, katsahtaen Croleen.
"Teidän, Holtin ja minun on heti lähdettävä tapaamaan Armintradea."
"Niinpä niin!" äänsi Kloop hihittäen. "Mutta — saatte nähdä, että hänellä on kaikki kunnossa."
"Mistä sen päätätte?" tiedusti Maythorne.
"Siitä, ettei kukaan selväjärkinen ihminen suorittaisi sellaista kauppaa avoimen julkisesti, jollei kaikki olisi kunnossa", selitti Kloop. "Ajatelkaa! Kaksisataatuhatta puntaa!"
"Meidän on yhtä kaikki saatava selitys", intti Maythorne. "Mikäli minä käsitän, ovat ne timantit Mazaroffin kuolemasta saakka olleet tämän herra Holtin omaisuutta. Eikö asia ole niin, Crole?"
"Kyllä", vastasi Crole lakoonisesti. Hän nousi pöytänsä äärestä, meni nurkassa olevalle kassakaapille ja otti jostakin sen sisälokerosta pitkulaisen kuoren. "Tässä on jälkisäädös. Vien sen mukaan. Mutta luultavasti herra Kloopin huomautus osoittautuu oikeaksi — Armintradella on kaikki kunnossa. Ja sillä tarkoitan, että Armintradella oli oikeus kaupan tekemiseen. Yksityiskohtia en osaa arvailla. Mutta — liikkeelle!"
Ulkona kadulla erosimme Kloopista. Crole, Maythorne ja minä otimme ajurin ja käskimme hänen viedä meidät Courthopen pankille. Crole istui jurona ja miettivänä, hypistellen jälkisäädöstä; Maythornen aivot näyttivät työskentelevän kiihkeästi. Vihdoin hän kohotti päätään.
"Nyt tuntuu olevan selvää, ettei Mazaroffia murhattu timanttien vuoksi", hän mutisi, ikäänkuin hieman harmissaan tästä asioiden uudesta käänteestä. "Enkä taitanut sitä koskaan uskoakaan. Mutta kun asia on siten — niin minkä tähden hänet murhattiin? Mikä oli vaikutin?"
"Olihan hänellä muassaan paljon muuta arvokasta, kuten tiedätte", huomautti Crole. "Ja meidän on käytävä tiedustelemassa muiltakin ihmisiltä selviydyttyämme Armintradesta, kuten esimerkiksi Ecclesharelta ja tuolta Parslavelta. Väkenne kai pitää heitä tarkoin silmällä?"
"Heidän olisi tunkeuduttava viemäriputkien tahi rotanreikien kautta pujahtaakseen pois miehieni huomaamatta", kerskasi Maythorne. "He ovat varmassa tallessa — olivat ainakin silloin, kun poistuin toimistostani. Niinpä kyllä, pistäydymme Ecclesharen luona, kun olemme suorittaneet tehtävämme Cityssä. Mutta Armintrade ensin — se kauppa on saatava täysin selville."
Menimme Courthopen pankkiin yhdessä ja lähetimme käyntikorttimme Armintradelle. Meidät opastettiin viipymättä odotushuoneeseen ja jätettiin sitten hautomaan maltittomuuttamme hyvinkin kymmeneksi minuutiksi. Sitten avautui äkkiä ovi, ja Armindrade itse näyttäytyi ilmeisesti johtokunnan huoneen kynnykselle. Olen jo maininnut, että hän oli ovelapiirteinen, parrakas, ylpeäkäytöksinen mies. Hän näytti vieläkin ovelammalta ja kopeammalta seisoessaan siinä city-puvussaan, silmäillen meitä. Mutta hänen silmänsä hymyilivät — minusta tuntui hieman ivallisesti — ja hänen käytöksensä oli ulkonaisesti kohtelias.
"Valitan, että annoin teidän odottaa, hyvät herrat", pahoitteli hän.
"Tehkää hyvin ja käykää sisään!"
Astuimme sisään. Armintrade sijoittui kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi meitä istuutumaan sen ympärille asetettuihin tuoleihin. Maythornesta ja minusta hän ei välittänyt paljoakaan, vaan kiinnitti huomionsa asianajajaan.
"No, herra Crole?" hän alkoi. "Miten voin palvella teitä?"
"Voitte antaa meille eräitä tuiki tarpeellisia tietoja, herra Armintrade", vastasi Crole empimättä. "Tiedossanne kaiketi on, että toimittuani herra Mazaroff-vainajan asianajajana täällä Lontoossa olen pyytänyt tämän herra Maythornen tutkimaan hänen murhaansa. Olemme saaneet Kapkaupungista kotoisin olevalta, nykyisin Lontoossa oleskelevalta Mazaroffin läheiseltä henkilökohtaiselta ystävältä tietää, että Mazaroffilla oli kaksi tavattoman komeata timanttia, joista toinen oli hänellä itsellään, kun hän lähti pohjoiseen päin, Marrasdaleen, ja toinen oli ollut Mazaroffin asiamiehen, nimittäin teidän hallussanne muutamia kuukausia. Kloop ilmoitti meille äsken myöskin sen, että te olette myynyt nämä molemmat timantit kahdestasadastatuhannesta punnasta. Pitääkö se paikkansa?"
Armintrade, jonka silmissä oli koko ajan pysynyt ivallinen, tutkimaton hymy, nyökkäsi. "Täsmälleen!" hän vastasi. "Tunnette asian yksityiskohtaisesti."
Crole katsahti häneen ymmärtävästi.
"Suostutteko kertomaan meille koko jutun?" hän kysyi. "Kaikki on selitettynä arvattavasti perin yksinkertaista."
"Todella perin yksinkertaista", vakuutti Armintrade nauraen. "Toimin Mazaroffin asiamiehenä eli kaupan välittäjänä, tai mitä nimitystä haluatte vain käyttää, jonkun aikaa — tutustuin häneen hoitaessani hänelle menevää kirjeenvaihtoa sen pankin puolesta, jossa aikaisemmin palvelin. No niin, nämä siniset timantit olivat hyvin harvinaiset. Kuten sanoitte, oli toinen niistä jonkun aikaa huostassani. Toisen hän luovutti itse minulle Lehtokurppaan saapumisensa jälkeisenä päivänä."
"Ahaa! Kohtasitte siis hänet siellä?"
"Kyllä, kohtasin hänet siellä!"
"Sopimuksen mukaisesti?"
"Juuri niin — sopimuksen mukaisesti,"
"Missä nimenomaan?"
"Birnsiden tienristeyksessä puolenpäivän aikaan. Olimme yhdessä vain noin kymmenen minuuttia."
"No? Entä mitä tapahtui?"
"Keskustelimme timanttien myynnistä ja teimme sopimuksen."
"Saanko kysyä, millainen se oli?"
"Kernaasti! Hän myönsi minulle avoimen valtuutuksen."
"Ahaa! Ymmärrän. Avoin valtuutus? Niinpä niin. Teidän piti saada niistä määrähinta, jos tahdoittekin valmisteluaikaa?"
"Luonnollisesti. Mutta näytän teille ehtomme — ne ovat Mazaroffin kirjoittamat. Hän toi ne minulle valmiiksi allekirjoitettuina. Kas tässä!"
Kirjoituspöytänsä laatikosta hän otti esille kirjepaperiarkin ja ojensi sen Crolelle, joka luki sen tarkkaavasti.
"Selvä on!" sanoi Crole antaessaan paperin takaisin. "Hän antoi teille yhden kuukauden kestävän valtuuden myydä timantit sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Ja — te olette ryhtynyt asiaan?"
"Olen ryhtynyt siihen ja myynyt molemmat timantit, kuten mainitsitte, eräälle yhtymälle kahdestasadastatuhannesta. Siinä kaikki!"
Crole nyökkäsi. Sitten hän kumartui hiukan eteenpäin ja katsoi vakavasti Armintradea silmiin.
"Niinpä niin! Entä sitten se valtuussumma? Sataseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa? Se olisi tietenkin ollut maksettava Mazaroffille."
"Juuri niin! Erä on Salim Mazaroff-vainajan oikeudenmukaisen perillisen tai perillisten, hänen testamenttinsa saajain ja kaikkien asianmukaisesti oikeutettujen henkilöiden käytettävissä."
Crole osoitti minua.
"Tämä herra Holt on jälkisäädöksen mukaan Mazaroffin ainoa perijä. Hän saa — kaikki!"
Armintrade naurahti ja hymyili minulle varovan näköisenä.
"Onneksi olkoon, herra Holt!" hän virkkoi. "Mutta — oletteko siitä varma? Entä ne kummalliset tosiseikat, että Salim Mazaroff olikin sama henkilö kuin Andrew Merchison, että rouva Elphinstone oikeastaan onkin rouva Merchison ja niin edelleen? Sitäpaitsi olen kuullut, että Yorkissa tehty jälkisäädös on kadoksissa."
"Jälkisäädös on tässä!" ilmoitti Crole, ojentaen kirjekuorta. "Voitte lukea sen."
Armintraden kasvonilmeet muuttuivat hänen otettuaan jälkisäädöksen ja luettuaan sen. Hän tarkasti allekirjoitusta huolellisesti ja pitkään, luoden sitten Croleen tarkkaavan silmäyksen antaessaan paperin takaisin.
"Mitä", hän kysyi tyynesti, "mitä te, asianajaja, arvelette tästä jälkisäädöksestä?"
"Että sitä ei voi kumota mikään", vastasi Crole empimättä. "Siitä ei voida nostaa riitaakaan. Kaikki, mitä Mazaroffilla kuollessaan oli, kuuluu herra Holtille. Siis —"
"Siis olen herra Holtille velkaa sataseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa", täydensi Armintrade nauraen. "Se sopii! Lähetänkö maksuosoituksen ja paperit teille, herra Crole? Hyvä — teen sen heti. Onpa hauskaa, että jälkisäädös on löytynyt."
Nousimme kaikki seisomaan. Nyt vasta puhkesi Maythorne puhumaan, kääntyen Armintraden puoleen.
"Ette katsonut tarpeelliseksi saapua todistamaan kuulusteluun?" hän huomautti.
"Mitä ilmoittamista minulla olisi ollut?" kysyi Armintrade. "Mazaroffin ja minun väliset liikeasiat eivät olleet millään tavoin hänen murhansa yhteydessä."
"Oletteko itse muodostanut minkäänlaista otaksumaa hänen murhastaan?" jatkoi Maythorne.
"Olen kaksikin. Toisen mukaan oli häntä saattanut Lontoosta saakka seurata joku, joka tiesi, että hänellä oli toinen sininen timantti muassaan — hän oli kovin huoleton, ajattelematon mies! Toisen mukaan se oli tavallinen ryöstömurha, jonka suoritti joku hänen Lehtokurpassa kestitsemistään miehistä. Missä esimerkiksi on tuo kadonnut Parslave? Tähän mennessä eivät poliisit luullakseni ole päässeet hänen jäljilleen. Mahdollisesti juuri hän murhasi Mazaroffin, ryösti ruumiin ja livisti. Joka tapauksessa hän on kadonnut."
Maythorne nyökkäsi äänettömänä, ja poistuimme virkkamatta enää mitään.