YLIOPPILAAT.
Sanotaan, että ylioppilaat ovat "isänmaan toivo." Sillä tarkoitetaan, että me toivomme voivamme istuttaa heihin kaikki vikamme saadaksemme ne kasvamaan uusia entistään voimakkaampia vesoja.
Itsenäiset ihmiset ovat elämän suola, se runko, jonka ympärille kaikki muu kokoontuu. Jos nuoriso tuntisi oman itsenäisen voimansa, niin voisi se kukistaa meidät huonot, halpamaiset, itsekkäät, riidanhaluiset, siksi on heidän kehitystään ohjattava siihen suuntaan, että heistä tulee meidän kätyreitämme. Tämä valmistus tapahtuu näin: Kun tiedetään, että ylioppilasnuoriso helposti innostuu — sillä se kaunis ominaisuus saadaan nyhdetyksi pois vasta vuosien mukana ja virkojen avulla — niin annetaan sille tilaisuuksia innostumaan. Jos tahdomme kostaa jollekulle henkilölle, joka persoonallisista tai poliitillisista syistä (politiikka on usein meillä aivan persoonallista) on meitä loukannut, mutta emme itse jaksa tai uskalla sitä tehdä, niin innostuttakaamme ylioppilaat. Hehän kaipaavat suuria tunteita. Me annamme heille sellaisen, vihan, ja selitämme sen isänmaalliseksi hyveeksi. Se keino tepsii aina.
Ylioppilas kaipaa henkilöä, johon hän voisi katsoa kuten oppaaseen. Meillä on kokonainen varasto tuollaisia sankareita. Lähinnä tietysti me itse. Me turmelemme suurten miesten maineen muulloin paitsi silloin kun he luovat valoaan meihin. Itsemme me asetamme etusijaan.
Ylioppilas ei näe puoluerajoja jyrkkinä, persoonallinen vaikutus toisesta henkilöstä toiseen on voimakas, hän voisi saada sovinnon aikaan ja taistella vastustajansakin kanssa sovussa silloin, kun on puollettava jotain yhteistä asiaa. Jos niin kävisi, niin silloinhan me joutuisimme turvattomiksi ja kadottaisimme asemamme. Yllyttäkäämme siis ylioppilaita puoluevihaan, sokaiskaamme heidät perin pohjin, muuten he nähdessään meidän riitamme purskahtaisivat nauruun, niin pienistä syistä me ottelemme. Viha ja katkeruus syntyy nuorisossa, kun vakuutamme, että meitä on vastapuolue sortanut (siksi että teimme tyhmyyksiä jätämme sanomatta), ja että heidän velvollisuutensa on nyt kostaa. Voi myöskin vakuuttaa, että nuoren miehen isä tai iso-isä olisi kuulunut siihen tai siihen puolueeseen, jos hän nyt olisi elänyt, siis täytyy pojan ja pojanpojan kuulua samaan puolueeseen. Tällä tavoin valmistamme puolustusjoukon itsellemme. Pääasia on siinä, että me taistelussa voitamme, seisomme nurkan takana ja odotamme kunnes nuoret sortuvat. Silloin riennämme esiin ja huudamme: voitto! voitto! eläköön isänmaa!
Sielun aateluutta on jokaisella nuorukaisella, hän on mahdollinen kehittymään todelliseksi kunnon mieheksi, jos hänellä edessään on hyvä esikuva. Me emme tahdo karsia pois vikojamme, siis, selittäkäämme vikamme ansioiksi ja kasvattakaamme nuoret kaltaisiksemme. Näin ei katoa koskaan se hyvä rotu, johon me kuulumme, joka pettää, varastaa, tekee vääryyttä, sortaa ja solvaisee.
Nuoriso voisi uhrata itsensä isänmaan puolesta. Me uhraamme isänmaan oman itsemme tähden.
Jos ylioppilas sanoo: minä en jaksa aina vihata, minun täytyy saada ihaillakin, sillä se voima on minun veressäni! silloin sanomme: tätä ja tätä tulee sinun ihailla! Jollei ylioppilas sitä voi tehdä, niin sanomme suurella inholla: sinä olet isänmaan petturi! Suuret sanat ovat niin helppoja tässä maassa. Jos totta olisi kaikki se, mitä ihmiset toisistaan sanovat, niin tässä maassa ei löydy muita kuin isänmaan pettureita.
Millainen kauhunaika syntyisikään, jos nuoriso saisi yksin päättää kaikesta oman selvän järkensä mukaan. Heillä ei olisi menneisyyttä, ei mitään sen vuoksi vihattavaa, heillä olisi vain nykyhetki ja sen suuret vaatimukset. Ritarillisuus, oikeudentunto ja kunniantunto saisi päästä oikeuksiinsa. Ylioppilasnuoriso ei välittäisi puolueriidoista, sillä he katsovat eteenpäin eikä taaksepäin, kieliolot ynnä muut riita-asiat järjestyisivät itsestään, sillä nuoriso ei sortaisi toisten oikeutettuja vaatimuksia, jolleivät he siten menettelisi, eivät he olisi nuoria.
Sellainen aika pyyhkäisisi kerrassaan pois kaikki meidän pyrintömme, siksi varjelkaamme tarkoin ylioppilasnuorison heräämästä itsenäisyyteen. Paras suojakeino meillä on vedota politiikkaan. Sen laskuun voi panna mitä tahansa. Ja kun politiikalla ei ole paljoakaan tekemistä oikeuden, rehellisyyden ja totuuden kanssa, niin lisätkäämme, ettei sillä ole tekemistä järjenkään kanssa. Sen lauseen me kaikki ymmärrämme, sillä me puhumme eniten politiikasta silloin kun me sitä vähimmin ymmärrämme.
Kun ylioppilasnuoriso saa kärsiä meidän tyhmyyksiemme puolesta, niin kirjoittakaamme kauniita sanomalehtikirjoituksia heidän kunniakseen ja kutsukaamme heitä marttyyreiksi, he pitävät siitä nimestä.
Ylioppilasnuorisoa käytetään meillä luutana lakaisemassa pois roskia, joihin emme uskalla itse kajota. Kai minäkin kerran joudun — en ansioitteni vaan jonkun sukulais-tuttava-puoluetempun kautta — johonkin suureen sivistyslaitokseen johtavaan asemaan. Jos joku laitoksen jäsen solvaa puoluetta, johon minä kuulun, tai muuten menettelee omaa ja laitoksen arvoa alentavalla tavalla, niin en minä eikä hänen virkatoverinsa kajoa häneen, jotta hän ei joskus kostaisi minulle, vaan odotan kunnes ylioppilaat panevat mielenosoituksia toimeen. Silloin rankaisen ylioppilaita, mutta vakuutan tuolle laitoksen jäsenelle, että maan rauhan tähden tulisi hänen lähteä pois. Syyllinen väistyy syrjään, kiittääkin vielä minua, Kaikki on silloin hyvin.
Tunnen ylioppilaan, joka maaseudulta saapui innostuneena Helsinkiin. Hän puhui isänmaasta. Minä sanoin, että on vain puolueita, mutta ei isänmaata. Hän tahtoi lueskella aineitaan rakkaudesta tieteeseen. Minä sanoin, että kaikki on tehtävä vain viran vuoksi, yliopistohan on vain haaraosasto senaatista, joka virkoihin asettaa. Hän uskoi suomalaisuuden suureen kehitykseen, minä vapautin hänet siitä hairahduksesta ilmoittamalla, että on ajateltava pienen ryhmän kehitystä.
Kun ylioppilas saapuu Helsinkiin, ei hän tiedä, mille alalle hän antautuisi. Hän häilyy sinne ja tänne ja valitsee lopulta saman alan kuin joku läheinen toverinsa. Yliopistoluvut ovat tehdyt niin perin erillään oleviksi elämästä, että se, joka astuu yliopistoon elämän keskeltä, ei tiedä, mihin niistä hän tarttuisi. Mutta eihän se olekaan välttämätöntä, yliopisto pysyy aina pystyssä, sillä kauppiaat, virkamiehet y.m. henkilöt lahjoittavat sille suuria summia. Yliopisto omistaa 8 miljoonaa, saa joka vuosi valtiolta suuret summat ja pystyy siis jatkamaan olemassa oloaan.
Monet laitokset meillä kaipaavat uudistusta, yliopisto ei, sillä se on saavuttanut täydellisyyden, onhan se kaikin puolin juuri sellainen kuin tämä maa tarvitsee. Yliopisto on n.s. "sivistyslaitos kansallisella pohjalla", toisin sanoen ruotsinkielinen opisto suomenkieliselle enemmistölle valesivistyksen saavuttamiseksi. Se opettaa panemaan pääpainon sivuseikoille, sillä niiden kautta saavutetaan hyvinvointi elämässä. Opinnot ovat sivuasia, tutkinnot pääasia. Harrastaa tiedettä on järjetöntä, harrastaa arvosanoja korkein viisaus. Tämän vuoksi on tarkoin opittava pettämään professoreja, opittava näyttäytymään viisaammilta kuin ollaankaan. Se taito on helposti saavutettu, sillä professorit ovat itsekin kiintyneet eniten muuhun kuin omaan alaansa. Noudattamalla heidän esimerkkiään on suuresti harrastettava politiikkaa, sillä sen kautta saavuttaa kuuluisan nimen.
Jos jatkaa lukuja yliopistossa, on se tehtävä ainoastaan niillä aloilla, joilla professorin asema on parempi kuin muut samaan alaan kuuluvat virat. Tyhmä on se mies, joka jää professoriksi oikeustieteessä, kun sillä alalla muualla saa paremmat tulot. Tämän ovatkin kaikki oikein huomanneet, yliopistossa oli äskettäin kuusi lakitieteen opettajan virkaa avoinna.
Yliopisto on meillä laitos ihmisen kaavamaiseksi tekemistä varten, kaikki koulut johtavat siihen, ja yliopisto johtaa kaikkiin valtion virkoihin. Näin on saatu punainen lanka kulkemaan maan läpi, siihen pujotetaan ihmissielut ja lankaa pingoittaa toisesta päästä tyhmyys ja pelkuruus, toisesta päästä matelevaisuus ja itsekkäisyys. Ne jotka eivät tyydy olemaan langassa, karkoitetaan ja ovat turvattomia elämässä. Me kaikki pyrimme sen vuoksi kannattamaan järjestelmää, joka takaa meille leivän, palkan, eläkkeen ja hautajaiset monien seppeleiden kanssa.
Huomasitko, minä sanoin Me?
PYHIMYKSET JA MARTTYYRIT.
Pyhimyksiä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita muistetaan juhlimalla heidän syntymäpäiviään, eläviä pitämällä pitoja heille heidän syntymäpäivinään.
Marttyyrejä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita ei kukaan muista, eläviä juhlitaan aina ja jokapaikassa.
Meidän paras kunnianosoituksemme toiselle on ruoka. Me syömme aina toistemme kunniaksi.
Pyhimyksiä ja marttyyrejä juhlitaan samalla tapaa. Näin: juhlapäivänä saapuvat ensin laulukunnat serenaadille. He aloittavat laululla: Sua tervehdin! Laulu on kirjoitettu naisia varten, mutta meillä sen saavat miehet osakseen, ehkä siksi että me kaikki olemme niin hempeämielisiä. Sen jälkeen lauletaan: "Ah, pois sa mielit, kulta!" Saksan keisari suuttui hovikamarillan hänelle antamasta nimestä: Liebchen (kulta). Mitä hän sanoisikaan, jos olisi Suomessa! Meillä on laulu aina rakkauden tunnustus. Lopuksi lauletaan aina joku isänmaallinen laulu. Kun se on tehty, alkaa kukkien ojennus. Meillä annetaan kaikille huomattaville miehille ulkomailta tuotettuja ja rautalankoihin sidottuja kukkia. Luultavasti puutarhurien keksimä kunnianosoitus. Laakereita annettiin tähän asti yksinomaan taiteilijoille, mutta nyt on äskettäin eräs valtiomieskin saanut laakeriseppeleen. Uusi hullutus on keksitty ja nyt se siis tulee jokaisen huomattavan henkilön osaksi. Kukkien ohella saapuu sähkösanomia. Niiden lähettäminen on oikea kulkutauti. "Juhlivat kansalaiset" lähettävät niitä maan joka äärestä. Illalla syödään sitten asianomaisen kunniaksi. Seuraavana päivänä on hän unohdettu.
Pyhimyksiksi ja marttyyreiksi tehdään ihmisiä melkein samalla tavalla. Näin: Ensin pidetään asianomaiselle vihellys-serenaadi. Joukko on aina silloin taajalukuisempi kuin laulaessa. Hänelle lähetetään asuntoon kaikkia häväistysesineitä ruumisarkusta pommeihin asti. Nimettömien kirjeiden avulla vaaditaan häntä poistumaan. "Suuttuneet kansalaiset" lähettävät maan eri ääristä sähkösanomia, jotka ovat sitä äkäisempiä, jota kauvempaa ne tulevat.
Kunnianosoitusten etunenässä ovat usein ne, jotka tahtovat asianomaisten huomaavan heidät. Pari päivää juhlan jälkeen voi mennä juhla-esineen luo ja pyytää jotain virkaa, joka on hänen annettavanaan. Häväistysten etunenässä on myöskin henkilöitä, jotka haluavat itselleen etuja. Eräs ylioppilas suoritti paraillaan tutkintoja, hän ei määräajan sisällä olisi voinut valmistua. Samaan aikaan vihellettiin eräälle yliopiston professorille. Ylioppilas meni ilmoittamaan ottaneensa osaa siihen, jotta tulisi joksikin ajaksi karkoitetuksi yliopistosta saadakseen siten lisää aikaa lukujaan varten. Hän sai vain varoituksen. Sillä kertaa hän ei onnistunut, mutta paljon on niitä, jotka siten pääsevät eteenpäin maailmassa.
Me tarvitsemme pyhimyksiä. Emme siksi, että uskoisimme heihin, että todella kunnioittaisimme heitä, siksi kateellisia me olemme, mutta heitä voi käyttää turvakilpenä, suojana, puolustuksena omille heikkouksillemme. Ja kuten raamatusta löytää puolustuksen mille asialle tahansa, niin löytää sen suurten miesten elämäkerrastakin ja heidän teoksistaan. Sen vuoksi me ihailemme suurmiehiämme.
Toisten marttyyri on toisten pyhimys, usein me panemme miehen tahallamme vaaran alaiseksi saadaksemme siten uuden pyhimyksen.
Jos pyhimyksistä tulee kova puute, valmistamme niitä. Aineksia löytyy aina. Meissä itsessämme. Tämä pyhimykseksi, julistus tapahtuu sanomalehdissä, jotka siinä suhteessa korvaavat entisajan paavien bullat.
Pyhimyksiksi joutuvat nykyään juristit (varsinkin ne joilla on raamatulliset etunimet), näyttelijät, laulajattaret, senaattorit, hovioikeuden jäsenet, opettajat, professorit, sanomalehtimiehet. Toiset heitä jumaloivat, toiset halveksivat.
Jota suurempaa melua pitää itse itsestään, sitä helpompi on päästä pyhimykseksi. Kun me vielä odotamme vuosia, niin koko maamme on tullut täyteen pyhimyksiä ja marttyyrejä. Me olemme muodostaneet suuren yhteiskunnan toistemme ihailemista varten.
Huomasitko, minä sanoin Me?
ELÄTIT.
Jos meillä ennen mies nautti valtion eläkettä, niin oli se hänelle tunnustus miehen hedelmärikkaasta työstä koko maan hyväksi. Jokainen kumarsi syvempään sille miehelle. Jos olisi tahtonut luetella arvokkaimmat miehemme, niin olisi painattanut valtion eläkelistan.
Mutta nyt!
Jos joku sanomalehti julkaisisi sen peloittavan pitkän luettelon, jossa eläkkeiden ja ylimääräisten korvausten saajien nimet olisivat, niin syntyisi yksi ainoa kysymys: miksi?
Ja mistä nuo monet eläkkeet ovat tulleet? Siitä, että mies on taistellut vakaumuksensa puolesta ja siinä taistelussa sortunut. Mutta onko vakaumus vakaumusta, jos se vaatii itselleen korvausta? Mikä ero on miehen välillä, joka myy vakaumuksensa, ja miehen, joka ottaa siitä jälestäpäin korvauksen?
Jeesus näytti, miten vakaumuksen mukaan eletään. Minkä houkuttelevan maineen keinon hän antoikaan meille marttyyriudellaan. Nyt pyrimme me kaikki siihen! Mutta kun tahdotaan vapautua tuskasta, niin risti on usein mukavan virkatuolin näköinen. Kun marttyyri otetaan siitä alas, niin pääsee hän pehmoiselle patjalle lepäämään. Me olemme saaneet nähdä marttyyrin ja me maksamme hänelle siitä palkan. Onhan meidän näyttelemishalumme ja teatraalisuuden ihailu tyydytetty. Muuta ei tarvita.
Eduskunta, siis kansa, senaatti, sanomalehdistö ovat antaneet siunauksensa, siis täyden moraalisen tuen niille teoille, joista saadaan eläke. Nyt tiedän siis miten menettelen! Kävelin rannalla, kuulin avunhuutoja, eräs mies oli pudonnut jäihin. Sisällinen ääni minussa sanoi, että minun velvollisuuteni oli auttaa toista ihmistä hengenhädässä. Se oli pyhä vakaumukseni. Minä autoin hänet ylös. Rannalla ei ollut ketään, jolle olisin voinut tekoani ylistää, sillä suomalaisena olisi se ollut minun velvollisuuteni. Minä sain olla tyytyväinen oman itseni kanssa siihen, että olin toiminut sisällisestä vakaumuksesta. Mutta tämä uusi moraali johtui seuraavana päivänä mieleeni. Minä menin pelastetun luo, vaadin korvausta, sillä olinhan minä pannut oman henkeni vaaraan pelastaessani hänet. Hän oli pakoitettu antamaan minulle suuren eläkkeen. Hän voi sen kyllä maksaa, mutta miten hän elättää lapsensa, sitä en tiedä. Se ei kuulu minuun, minä olen menetellyt aivan oikein, ensin toiminut vakaumuksesta ja sitten ottanut siitä maksun. Jos tuo olento olisi ollut Suomi-äiti, niin minkähän palkan olisinkaan pyytänyt.
Tee sinä, lukija, samoin!
Olkaamme tarkoin varuillamme, ettei vain ilmesty miehiä, jotka uhraavat kaikki ajamalleen asialle, näkevät puutetta ja hätää. Sellaisia esimerkkiä on nähty ennen, ja joku hullu voi noudattaa niitä. Hän pyrkisi siten suureksi mieheksi väärällä tavalla. Alas sellaiset, kaikella muotoa alas, ne turmelevat meidän moraalimme!
Meidän täytyy kaikin keinoin päästä elätiksi. Kun itse kokoo tielleen esteitä, niin paljon kuin mahdollista, ja itse niistä puhuu mahdollisimman paljon, ja kun ne sitten hävittää, niin voi sanoa ylpeydellä: minä olen toteuttanut suurimman moraalisen lauseen "itsensä voittaminen on suurin voitto!"
Teatterikahakka ja siitä saatu eläke, se olkoon meidän ihanteemme; ennen kaikkea varokaamme, ettemme joudu taistelemaan elämästä ja kuolemasta oikealla taistelutantereella. Sata vuotta sitten uskallettiin tehdä sellaista, olkoon se meille peloittavana esimerkkinä siitä, mihin innostus vie. Miksi uhraisimme kaiken pienen ihanteen tähden? Silloin voisi kuolla tuntemattomana.
Mutta saada elinkautinen palkka itsekkäästä työstä, joka on kestänyt lyhyen ajan ja jota seuraa vuosikausia kestävä laiskuus, se on kansallista, tosisuomalaista, siihen me kaikki pyrkikäämme.
Huomasitko, minä sanoin Me?
"Toiset minua kiittävät, toiset moittivat, minä teen pilkkaa tyhmistä ja uhmailen pahamielisiä, ja riennän nauramaan kaikelle… peläten muuten täytyväni kaikelle itkeä."
Figaro, Beaumarchais'in näytelmässä "Figaron häät."