"Veljeni näkevät tuon keskimäisen mehiläisen — se on pian lähdössä pois", ilmotti hän intiaanimurteella. "Jos se lähtee sen perässä, jotka meni edellä, niin tiedän kohtsiltään, mistä hunaja on haettava."
"Kuinka voi veljeni sanoa, mikä mehiläinen lentää ensimäisenä?" kysyi
Karhunliha.
Mehiläispyytäjä tiesi ensiksikin, mikä hyönteinen oli kauvemmin ollut kennolla ja kykeni pitkäaikaisen harjaannuksen nojalla muutenkin verrattain tarkoin päättämään mehiläisten liikkeistä, milloin ne alkoivat täyttyä hunajalla. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että hänen kiusallista asemaansa kenties hyvinkin suuresti keventäisi salaperäisenä taikurina esiintyminen, jos hän saisi ammattinäytteensä näkymään mahdollisimman yliluonnollisena. Tämä äkillinen mielijohde sai hänet siitä hetkestä alkaen sovittelemaan koko käyttäytymisensä niin vaikuttavaksi ja ihmeelliseksi kuin suinkin.
"Kuinka intiaanit tietävät hirven polun?" kysyi hän vastaan. "He katselevat hirveä, tulevat tuntemaan sen ja ymmärtävät sen tavat. Tuo keskimäinen mehiläinen lähtee pian lentoon."
"Minne se lähtee?" kysyi Pietari. "Voiko veljeni sanoa meille sen?"
"Pesälleen", vastasi Le Bourdon huolettomasti, ikäänkuin ei olisi täydellisesti oivaltanut kysymystä. "Kaikki ne lähtevät pesiinsä, jollen minä määrää niille suuntaa. Katsokaa, nyt se kohosi!"
Päälliköt tähystivät tarkoin ja näkivät mehiläisen tekevän kaarroksiansa telineen yläpuolella. Pian menettivät he näkyvistään hyönteisen, joka heistä tuntui äkkiä hävinneen, vaikka Le Bourdon sai selvästi seuratuksi sen tolaa sadan kyynärän verran. Se poikkesi ihan sivulle ensimäisen mehiläisen suunnasta, lentäen aavikolle päin pikku metsikköä kohti, joka näkyi vajaan penikulman päässä. Seuraavana hetkenä nousi toinenkin mehiläinen ja katosi samaan suuntaan kuin ensimäinen. Sitten alkoi neljäs surista telineen yläpuolella; Ben osotti sitä päälliköille, ja tällä kertaa he saivat tarkatuksi sen lentoa kappaleen matkaa paikalta. Tämä ei seurannut ainoatakaan toveriaan, vaan suuntasi kulkunsa suoraan Hunajalinnaa kohti.
Mehiläisten eri suunnat auttoivat Le Bourdonin äkillistä päätöstä villien johtamisesta oudostelemaan hänen temppujaan. Jos ne olisivat kaikki lähteneet yhtäänne, niin olisi päätelmä niiden kotiinmenosta ollut niin peräti luonnollinen ja ilmeinen, että pesän keksiminen olisi menettänyt ainakin kaiken yliluonnollisen ansion. Nyt eivät intiaanit kaikkien mehiläisten mentyä olleet sen viisaampia kuin alkujaankaan, he kun eivät tulleet ajatelleeksi, että pesiä täytyi tällaisella tienoolla olla monta; päin vastoin tuntui heistä käsittämättömältä, miten mehiläispyytäjälle saattoi olla ohjausta siitä, että hän antoi hyönteisten lennellä eri suuntiin.
Le Bourdon huomautti nyt haluavansa muuttaa paikkaa. Hän oli havainnut kahden mehiläisen katoavan samalle taholle, ja ainoana kysymyksenä oli nyt ratkaista, jäivätkö ne juuri siihen metsäniemekkeeseen, jota kohti olivat lentäneet, vai ulottivatko matkansa etäämmäksi. Bodenin täytyi siis saada toisaalta mehiläinen lentämään samalle pesälle, jotta uuden suunnan kulma edellisen kanssa ehdottomasti määräisi pesän paikan. Siirryttyään kappaleen matkaa sivummalle hän uudisti toimenpiteensä. Kaksi mehiläistä otettiin kiinni, ja minuutin kuluttua imivät ne jo hunajaa kennosta, verhoamattomina ja vapaina. Lakin asettaminen toviksi hyönteisten yli tuntui villeistä merkilliseltä taikatempulta sekin, he kun eivät tunteneet noin mitättömien elävien tapoja siinä määrin, että olisivat oivaltaneet pikarin pimittämisen saavan mehiläiset aikaisemmin heruttamaan kennoa.
"Minne luulet tämän mehiläisen menevän?" kysyi Pietari heti kun Le
Bourdon nosti syrjään pikarin.
"Toinen lähtee tälle suunnalle, toinen tuolle", vastasi mehiläispyytäjä, viitaten ensin metsäniemekettä ja sitten aavikon metsikkösaarta kohti.
Ennustukset saattoivat osua oikeaan, ja siinä tapauksessa täytyi niiden tehota suuresti; päinvastaisessa tapauksessa ei muutos pitkältikään tuntuisi näissä jännittävissä hommissa. Onnellinen sattuma sai ennakkoilmotuksen osumaan paikalleen, kun mehiläiset peräkkäin läksivät liikkeelle. Tällä kertaa tarkkaili Pietari hyönteisiä niin tiukasti, että hän omin silmin näki kumpaisenkin matkasuunnan.
"Sinä käskit mehiläisten tehdä näin?" tiedusti hän, ja hänen hämmästyksensä oli niin äkillinen ja suuri, että se jossain määrin järkytti hänen tavallista itsehillintäänsä.
"Niinhän tietenkin", vastasi Le Bourdon huolettomasti. "Lähetän tuonne metsikkösaareen vielä yhden, jos haluat nähdä."
Ja nuori mies otti jälleen tyynesti kiinni mehiläisen ja asetti sen kennolle. Niin välinpitämättömältä kuin hän näyttikin, käytti hän kuitenkin kenties hienointa taituruuttaan tämän hyönteisen valinnassa. Hän otti sen aivan samasta kukkakimpusta kuin edellisenkin, tietäen melkein suorastaan varmaksi, että se kuului samaan pesään kuin äskeinenkin. Ja metsäsaarekkeeseen päin se sitte tosiaan lennähti. Tällöin olivat jo useat villit oppineet hyvin valppaiksi, ja nyt hekin näkivät sen tolan.
"Sinä käskit sen taas mennä sinne?" kysyi Pietari, jonka mielenkiinto nyt oli niin ilmeinen, että hän ei mitenkään saanut sitä salatuksi.
"Niin käskin. Mehiläiset tottelevat minua niinkuin nuoret miehenne teitä. Minä olen niiden päällikkö, ja ne tuntevat minut. Sitä seikkaa valaisen teille piankin. Me lähdemme nyt tuohon pieneen tiheikköön, missä minulla on erityistä näytettävää teille. Olen lähettänyt kolme mehiläistäni sinne, ja tässä on yksi jo tullut takaisin ilmottamaan minulle näkemästänsä."
Ja Le Bourdonin pään yläpuolella surisi tosiaankin mehiläinen, jonka luultavasti oli kennonkappale houkutellut paikalle, ja sen hän viekkaasti käänsi tiheiköstä saapuneeksi lähettilääksi, koska tiesi varmasti päätellä, että sieltä oli tavattavissa hunajaa. Kaikki tämä oli peräti ihmeellistä intiaanijoukolle ja sai Pietarinkin ymmälle. Tämä mies luontui paljoa vähemmin taikauskoisuuteen kuin useimmat kansalaisensa, mutta hänkään ei suinkaan ollut kokonaan sen yläpuolella. Le Bourdon läksi uudestaan liikkeelle, ottaen mukaansa kaikki kojeensa. Margery pysytteli ihan hänen vieressään, kantaen hunajakennoa. Tytön keveästi astellessa intiaanien edellä kierteli parikymmentä mehiläistä hänen kantamuksensa tuoksun houkuttelemina tytön ja Bodenin yläpuolella ja Pietari ei voinut olla havaitsematta tätä seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin olisivat nämä mehiläiset olleet asiamiehiä, jotka saattelivat herraansa, pannakseen toimeen tämän määräyksiä. Siten oli Pietari nopeasti joutumassa siihen mielentilaan, joka käyttää kaiken näkemänsä tukemaan kerran omaksuttua käsitystä.
Joukon lähestyessä pientä saarekkeen näköistä metsikköä pysähtyi Le
Bourdon ja virkkoi Pietarille:
"Tulkoot veljeni ja kaksi muuta päällikköä minun kanssani, ja muut jääkööt tänne. Korpraali, minä luovutan Margeryn teidän huostaanne, ja pastori Amen pysyy lähellänne. Nyt lähden näyttämään näille päälliköille, mitä mehiläinen voi ilmottaa ihmiselle."
Niin sanoen Le Bourdon astui eteenpäin Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan saattamana. Rohkeasti ja varmasti astui hän etumaisena tiheikköön, tuntien välttämättömäksi osottaa täydellistä luottamusta kaikkiin omiin toimenpiteisiinsä, herättääkseen kunnioitusta tarkkaajissaan. Ensimäisenä tunkeusi hän pähkinäpensaikon läpi, joka saarsi sisempänä olevaa aukeampaa aluetta, paria silmänräpäystä aikaisemmin kuin intiaanit ehtivät mukaan. Silloin kajahti ilmoille sellainen ulvahtelu ja kirkuna, että se kuului kauvas yli aavikon ja olisi voinut järkyttää urheintakin sydäntä. Yhtä kamala yllätys kohtasi silmää. Satoja sotamaalaukseensa laittautuneita, aseellisia ja tiheäksi ryhmäksi sulloutuneita villejä kohosi näköjään maasta ikäänkuin yhdellä ponnistuksella ja alkoi hyppiä ja teiskaroita puiden lomissa, jokainen kiljuen kuin paholainen. Tuollainen aavistamaton ilmiö olisi saattanut lannistaa hyvinkin päättäväisen miehen hermot, mutta Le Bourdon oli jännittänyt kaiken tarmonsa esiintyäkseen kiusallisessa asemassaan hätääntymättömästi ja älysi heti asian oikean laidan. Tämä joukko kuului päälliköille ja oli villien armeijana väijynyt lähitienoilla. Ilmaisematta sen vuoksi säikkyä, kun tämä haamuparvi poukkosi hänen näkyviinsä, seisoi Le Bourdon lujana, kääntyen vain kintereillään tulevia päälliköitä kohti, nähdäkseen oliko kohtaus heillekin yllätyksenä. Oli selvää, että näin oli tosiaan asian laita, sillä kuultuaan taikamenoja tulevan toimitettavaksi ruohoaavikolla olivat nämä "nuoret miehet" ennakolta lähteneet liikkeelle ja kaikkien päälliköiden tietämättä ottaneet haltuunsa metsikön, mukavimpana suojana, mistä saivat tehdä havaintojaan.
"Veljeni näkevät nuoret miehensä", virkkoi Le Bourdon rauhallisesti, heti kun syvä hiljaisuus oli seurannut huutoja, joilla häntä oli tervehditty. "Ajattelin heidän haluavan sanoa väelleen jotakin, ja mehiläiseni kertoivat minulle, mistä nuoret miehet olivat tavattavissa. Haluavatko veljeni tietää mitään muuta?"
Suuri oli noiden kolmen päällikön hämmästys tämän taikanäytteen johdosta! He eivät vähääkään voineet aavistaa onnellista sattumaa, joka oli johtanut Le Bourdonin heidän soturiensa piilopaikkaan. Tuollainen taito oli äärettömän hyödyllinen; kuinka helppo olisikaan soturin liikkua polullaan, jos hänellä olisi saattolainen, joka kykeni tuolla tavoin käyttämään mehiläisten valppautta apunaan!
"Löydät vihollisen niinkuin ystävänkin?" kysyi Pietari ilmaisten ensimäisen ajatuksensa tästä ihmetyöstä.
"Tietysti. Mitäpä eroa sillä olisi mehiläiselle; löytää se vihollisen yhtä helposti kuin ystävänkin."
Kun päälliköt koko sotajoukkonsa seuraamina palasivat aukealle, kerrottiin odottajille kaikki lyhyesti, mutta selvästi. Le Bourdon sai sopivan hetken antaakseen Margeryn käsittää asemansa ja aikeensa, samalla kun pastori Amen ja korpraali saivat niistä sen verran vihiä, että osasivat varoa tekemästä mitään onnetonta erehdystä. Edellisen omatunto ei tosin olisi taipunut mihinkään suoranaiseen petokseen, mutta hän jäi vain siihen käsitykseen, että Boden ei yritellytkään muuta kuin mitä hän saattoi luonnollisin keinoin tietää perusteellisesti tutkimastansa hyönteismaailmasta. Mehiläispyytäjä oli nyt päässyt mitä vaikutusvaltaisimmaksi niiden ihmettelevien villien keskuudessa, jotka ympäröitsivät hänet. Tosin hän tuskin tiesi itsekään, miten tämä kaikki oli johdettavissa loppuun, mutta kerran leikkiin antauduttuansa täytyi hänen käyttää kaikki älynsä suoriutuakseen jokaisesta esiintyvästä pulmasta.
"Mitä veljeni nyt tekee?" kysyi Karhunliha, jonka teki enimmin mieli nähdä pelkkiä ihmeitä perätysten. "Kenties hän nyt löytää hunajaa?"
"Jos haluat, päällikkö. Mitä sanoo Pietari? — pyydänkö mehiläisiäni ilmottamaan, missä on pesä?"
Kun Pietari kerkeästi suostui, ryhtyi Le Bourdon tähän uuteen taitonsa temppuun. Hänellähän oli tiedossaan kahden pesän paikka, toinen metsäniemekkeessä aavikon reunassa ja toinen juuri tässä tiheikössä, johon villit olivat lymynneet. Boden ei nyt ollenkaan aikonut häiritä jälkimäistä hyönteissiirtolaa, sillä sen keksiminen olisi voinut heikentää äskeisen paljastuksen vaikutusta, joten hän käänsi huomionsa edelliseen pesään. Hänen oli tarpeeton turvautua varsinaisiin ammattikeinoihinsa, kun sitävastoin oli mukava muutamilla salaperäisillä toimituksilla kannatella tietäjämainettaan. Ottaen senvuoksi kiinni mehiläisen ja pitäen sitä pikariinsa suljettuna kallisti Ben korvansa tätä vasten ikäänkuin kuunnellakseen, mitä pyristelevällä hyönteisellä oli sanottavana. Näköjään saatuaan täyden selon hän pyysi päälliköitä jälleen mukaansa ja päästi mehiläisen menemään varsin juhlallisesti. Kaikki läksivät siis liikkeelle; joukkueeseen oli nyt yhtynyt koko villiparvi, joka oli saatu ilmi kätköstään.
Margery alkoi huolestua seurauksista, sillä hän pelkäsi, että Le Bourdonin onnistuneet kokeet pettäisivät lopulta, ja aina oli tarjolla vaara, että koko seurue joutuisi villien umpimähkäiselle kostolle alttiiksi. Kenties ei hän täydellisesti tajunnut taikauskon voimaa ja sen mielen tylsyyttä, joka kerran antautuu sen vaikutettavaksi, samalla kun naisen sydän sai hänet vapisten oivaltamaan, miten kamalaksi paljastus koituisi. Liian myöhä oli nyt kuitenkin peräytyä, ja asiain täytyi mennä menoansa. Jotta hän ei olisi aivan hyödytön rakastajansa pannessa niin paljon vaaraan hänen tähtensä, käänsi tyttö kaiken huomionsa Pietariin, jonka suosiossa tunsi päässeensä päivä päivältä pitemmälle ja jonka tahdosta täytyi riippua hyvin paljon. Muuttaen hiukan asemaansa tuli hän nyt entistä lähemmäksi päällikköä.
"Squaw pitää tietäjämiehestä?" kysyi Pietari, ja hänen merkitsevä ilmeensä kohotti punan Margeryn poskille.
"Kyllä pidän tietäjämiesten toimitusten katselemisesta", vastasi Margery. "Valkoiset naiset ovat aina uteliaita, sanotaan — miten on punaisten miesten naisten laita?"
"Juuri niin — kovasti uteliaita. Squaw on squaw — ei väliä värillä."
"Olen pahoillani, Pietari, että sinulla ei ole parempaa mielipidettä naisista. Kenties ei sinulla ole koskaan ollut squaw'ta — ei vaimoa eikä tytärtä?"
Voimakkaan tunteen välähdys leimahti intiaanin tummille kasvoille, muistuttaen keskiyön pilveen osuvaa salamaa; mutta se katosi silmänräpäyksessä, jättäen sijalleen sen kovan, tiukentuneen ilmeen, jonka niihin oli leimannut häviämättömäksi kuin kiveen kaivertaen hänen niin kauvan hartaasti ja jännittyneesti hautomansa hanke.
"Kaikilla päälliköillä on squaw — kaikilla päälliköillä on papoose", oli viimein vastauksena. "Mitä hyvää siitä?"
"On aina hyvä olla perheellisenä, Pietari, etenkin milloin vaimo ja lapset itse ovat hyviä."
"Hyvä valkonaamalle kenties — ei hyvä intiaanille. Valkonaama iloitsee, kun papoose syntyy — punanahka suree."
"Toivoakseni ei asia ole sentään sellainen. Miksi olisi intiaani suruissaan, nähdessään pienen poikansa naurun?"
"Nauraa pienenä — ehkä niin; hän on pieni eikä tiedä, mitä tapahtuu. Mutta intiaani ei naura enää, kun kasvaa. Riista mennyt, maa mennyt, vainio mennyt. Ei enää tilaa intiaanille — valkonaama tahtoo kaikki. Valkonaama nuori mies nauraa — punanahka nuori mies itkee. Niin se on."
"Voi, eihän toki, Pietari! Minua surettaisi suuresti, jos ajattelisin asiain olevan sillä kannalla. Punaisella miehellä on yhtä hyvä oikeus — ei, hänellä on parempi oikeus tähän maahan kuin meillä valkoihoisilla, ja Jumala varjelkoon, ettei hänellä olisi aina täyttä osuuttansa maasta!"
Margery sai luultavasti kiittää hengestään tuota rehellistä, luonnollista tunteenpurkausta, joka lausuttiin niin lämpimästi ja vilpittömästi, ettei voinut vähääkään epäillä sen tulevan suoraan sydämestä, Niin omituisia me ihmiset olemme sielultamme! Minuuttia aikaisemmin ei Pietari ollut tehnyt mitään poikkeusta tytön hyväksi siinä suunnitelmassa, jonka hän oli muodostanut valkoihoisten tuhoamiseksi, ja kaiken tämän muutti ikäänkuin silmänräpäyksessä Margeryn innokas ja oikeudentuntoinen käsitys siitä suuresta asiasta, jossa Pietarin ajatukset yksinomaan askartelivat. Hänen mietteensä saivat nyt aivan toisen suunnan.
"Haluaako tyttäreni tätä?" vastasi Pietari. "Voiko valkonaama squaw haluta jättää intiaanille mitään hänen metsästysmaistansa?"
"Tuhannet meistä haluavat sitä, Pietari, ja minä yhtenä. Tuon tuostakin olemme puhelleet tästä asiasta perhelietemme ääressä, ja myöskin Gershom on samaa mieltä. Tiedän Bourdoninkin ajattelevan samaten, ja olen kuullut hänen sanovan, että kongressin pitäisi laatia laki, jolla estettäisiin valkoihoiset saamasta haltuunsa lisää intiaanien maita."
Pietarin kasvoilla kuvastui omituisia ilmeitä sinä lyhyenä tovina, jolloin hänen tuima tahtonsa oli joutumassa parempien tunteitten vallitsemaksi. Ensin hän näytti hämmentyneeltä, sitte loi mielipaha varjonsa hänen katsantoonsa, ja viimeisenä heräsi inhimillinen myötätunto pitkällisestä uinahduksestaan. Margery tajusi sanojensa vaikutuksesta sen verran, että tunsi saavansa mahtavan villin sävystä rohkaisua. Osaltaan vaikutti epäilemättä myöskin mehiläispyytäjän onnistunut toiminta siihen siveelliseen käsitysten muuttumiseen, joka nyt oli päässyt tuntumaan Pietarin povessa.
Näistä toimista kannattaa vielä lyhyesti mainita, että Le Bourdon kaukolasinsa avulla sai toimitetuksi intiaaneille jännittävän karhunpyynnin, luonnollisesti ollen saavinansa opastuksensa ylitseen ammahtaneelta mehiläiseltä, ja että hän lopuksi kaadatti puun, jonka ontelosta intiaanit saivat runsain määrin mitä makeinta herkkua. Tällainen menestys tuotti hänelle mitä suurinta suosiota soturien keskuudessa. Pietari pani merkille tämän ilmiön ja oli siitä nyt hyvillään, sillä hän ei ollut ainoastaan antanut Margeryn yhä enemmän hellytellä sydäntään, kunnes tytön voitto, oli tänään tullut täydelliseksi, vaan hän oli sekä tytön kiintymyksen että Bodenin merkillisten taitotemppujen takia alkanut varsin pahasti epäillä, miten viisasta oli yrittää väkivaltaa tuollaiselle tietäjämiehellekään.
Pietarin asema oli nyt kovin kiusallinen, hänen jouduttuaan epäröivälle päälle ihan viime hetkellä. Juuri tänä iltana oli sovittu pidettäväksi tällä samalla ruohoaavikolla päälliköiden lopullinen neuvottelu valkoihoisten surmaamistavasta. Saattoiko hän vielä yrittää poikkeuksia suunnitelmaan, jota oli itse niin kaunopuheisesti juurruttanut kaikkien kansalaistensa mieliin? Syvissä mietteissä ilmotti hän Le Bourdonille toivomuksenaan, että valkoihoiset nyt palaisivat Hunajalinnaan, jonne lupasi saapua jälkeenpäin joko auringon laskiessa tai varhain aamulla. Nuori pari läksi ystävällisesti tervehtien, ja korpraali seurasi jälkijoukkona. Lähetyssaarnaajan pidätti salaperäinen päällikkö hetkiseksi puheilleen. Valkoihoisten avioliittomuotoa osaksi tuntien kehotti hän harrasta hengenmiestä siunaamaan parinkunnan, "jonka Manitou oli tuonut yhteen".
"En ymmärrä, miksi välität siitä asiasta", vastasi hengenmies hiukan ihmeissään; "mutta pyyntösi on kyllä järkevä, sillä sen verran olen minäkin havainnut molempien nuorten väleistä. Kyllä kehotan Bourdonia ja Margerya vahvistamaan liittonsa, jos sinä vuorostasi lupaat puhua kansalaisillesi esi-isienne entisyydestä siihen suuntaan kuin teille kaikille viime yönä selittelin."
"Minä puhun niinkuin veljeni haluaa — tehköön hän niinkuin minä haluan. Tahdon saada sanotuksi päälliköille ennen kuin päivä laskee, että nuori valkonaama mehiläispyytäjä on ottanut nuoren valkonaaman squaw'n wigwamiinsa."
He erosivat intiaanin hymyillessä kohteliaan kylmäkiskoisesti, mutta vähääkään muuttumatta armottomissa aikomuksissaan lähetyssaarnaajaan nähden. Ainoastaan Boden ja Margery olivat hänen nykyisen suunnitelmansa mukaan jätettävät ulkopuolelle koston. Selittämätön hellämielisyys vallitsi häntä tytön suhteen, kun taasen taikausko ja tuntemattoman voiman pelko vaikuttivat hänen päätökseensä rakastajan säästämisestä, samalla kun villin rajuissa tunteissa oli kipinä inhimillistä sääliäkin. Täten johtui Pietari yrittämään nuoren parin pelastamista, käyttäen heidän vihkimistään jonkunlaisena salaperäisenä perusteena Margeryn hyväksi.
Lähetyssaarnaaja kiirehti ystäviensä perään niin joutuin kuin jaksoi kävellä. Äskeinen vaara ja luonnon herttaisuus saivat Bodenin ja Margeryn tällä rauhallisella ehtoopäiväkävelyllään puhumaan tunteistansa selvemmin kuin milloinkaan ennen ja täydellisesti ymmärtämään toisensa. Kunnon saarnamiehen epäröimistä omituisessa tehtävässään vähensi suuresti se havainto, että molemmat nuoret olivat väleissään kehittyneet näin pitkälle. Hän esitti pysähdyttäväksi, seurue etsi itselleen mukavat istuimet, ja vähitellen pääsi arvoisa pastori käsiksi asiaan, jonka oli Pietarilta saanut toimitettavakseen. Tällaisissa olosuhteissa alistuivat rakastavaiset empimättä esitykseen. Pietarin vaikuttimesta oli paljon puhetta, mutta kukaan ei kyennyt sitä oivaltamaan. Bodenilla oli kuitenkin oma yksityinen mielipiteensä, joka osuikin hyvin lähelle totuutta. Hän arveli, että salaperäinen päällikkö oli mieltynyt Margeryyn ja halusi mahdollisimman suuressa määrin pelastaa häneltä intiaaniwigwamin tulevaisuuden, sillä avioliittoa pidetään hyvin pyhänä intiaanienkin keskuudessa, vaikka se ei tosin aina tehoa soturien väkivaltaisuutta vastaan.
Margeryn teki mieli lykätä toimitusta ainakin siksi kunnes hänen veljensä ja kälynsä olisivat saapuvilla. Mutta tähän ei Le Bourdonilla ollut halua. Hän oli ollut huomaavinaan, että Gershom vastusti aikaista avioliittoa, luultavimmin syystä että hän arveli saavansa olla varmempi mehiläispyytäjän tärkeästä avusta uutisasutuksiin pyrkimisessä niin kauvan kuin hänen kiintymyksensä sisareen sai hänet likeisesti liittymään veljeenkin. Niinpä lopultakin lausuttiin avioliitollinen siunaus heti paikalla, luonnon suurella alttarilla. Le Bourdon ja hänen viehkeä morsiamensa asettuivat sen eteen tilaisuuden juhlallisuuteen sopivin tuntein. Kelpo lähetyssaarnaaja seisoi takkiaistammen siimeksessä keskellä puistomaista aukiota, jolla vehmas nurmikko hymyili kaunein kukkasin. Kun seurue polvistui rukoukseen, arvoisa korpraalikin kyyneliin liikutettuna, olivat puitten oksat kunniakatoksena, jonka yläpuolella lisäksi kaartui taivaan mittaamaton siniholvi, Tällä tavoin viettivät häitänsä mehiläispyytäjä ja Margery Waring suuremmoisilla tammistoahoilla. Yksikään goottilainen rakennus komeine kuorokäytävineen ja jyhkeine pilareineen ei olisi ollut puoleksikaan niin sovelias sellaisen pariskunnan liittoon.
10. LUKU.
Heimottoman tappio.
Sillävälin kun Pietari oli joutunut epäilyksiin asiasta, jossa hän oli tähän asti seissyt lujana kuin kallio, olivat intiaanien joukossa monet muut alkaneet tuntea suosiollisuutta mehiläispyytäjää kohtaan hänen salaperäisten taitojensa ja herttaisen anteliaisuutensa tähden; mutta sitävastoin oli muuan näkijä erityisen vastenmielisesti havainnut tämän käänteen. Tätä miestä voitiin tuskin sanoa päälliköksi, vaikka hänellä oli ilkeätä vaikutusvaltaa, joka usein kohdistui heikentämään varsinaisten päällikköjen toimintaa. Hänellä oli merkitsevänä lisänimenään "Kärppä", koska hänen oletettiin jollain tavoin muistuttavan tuota pientä rosvoilevaa ja luihua nelijalkaista. Hän oli luonteeltaan halpamainen ja näöltään vastenmielinen, ja hänen likaiset tapansa saivat hänet vielä huonompaan suosioon muiden silmissä kuin hän olisi muutoin ollut. Lisäksi oli hän erityisesti perso väkijuomille ja saattoi päihtyneenä makailla päiväkausia, milloin hänen heimonsa vain sai viljemmälti tulivettä haltuunsa. Maineettomana soturina, niin penseänä pyyntimiehenä, että hänen perheensä täytyi usein kerjätä ruokaa naapureilta, rumana ulkomuodoltaan ja juoppona oli Kärpällä kuitenkin melkoisesti vaikutusvaltaa noin monien urheitten, viisaiden ja kaikinpuolin kunnostautuneitten päälliköiden keskuudessa. Tämä saattaa näyttää kummalliselta, mutta se johtui kokonaan hänen kielestään.
Ungque eli Kärppä oli peräti kaunopuheinen mies; hänellä oli erinomainen taito vedota ihmisten intohimoihin. Valehteleva ja liukas kieli on suuressa joukossa merkillisenä mahtina, helposti saaden väärän esiintymään oikeana melkein missä kohdassa hyvänsä. Tätä lahjaansa käytteli Kärppä aina tilanteissa, joissa arveli parhaiten pääsevänsä vastustamaan vihaamiansa. Jälkimäisiin kuului Pietari, jonka saavuttama arvovalta hänen omassa heimossaan oli herättänyt Kärpässä suurta kateutta ja levottomuutta. Hän oli lujasti ponnistellut sitä vastaan, vieläpä rohjennut puhua valkoihoisten hyväksi ja näiden tuhoamista estääkseen, yksinomaan saadakseen tehdyksi kiusaa tuolle salaperäiselle muukalaiselle. Se oli kuitenkin ollut turhaa; vuolle juoksi toiseen suuntaan, ja Pietarin tulinen kaunopuheisuus oli ollut hänellekin liian voimakas. Nyt oli hän kummakseen havainnut Pietarin käytöksessä ilmeisesti muuttunutta sävyä ja saapui päälliköiden lopulliseen neuvotteluun hyvin epäluuloisena, järkähtämättömästi päättäen panna kaikkensa heimottoman päällikön vastustamiseen, jos tämä esittäisi mitään muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan.
Kokouksen alussa ilmeni selviä merkkejä erilaisista mielipiteistä ja kiihdyttävistä epäilyksistä päälliköiden kesken, vaikka vähään aikaan ei lausuttu mitään kiistan tai väittelyn tapaista. Pietarin johtelu oli yhä voimassa, eikä hän lyönyt laimin mitään tavallisia keinojaan vaikutusvaltansa lujittamiseksi. Kenties hän ponnisteli sitä lujemmin, kun oli joutunut asemaan, jossa hänen oli pakko peruuttaa paljon sellaista, mitä oli aikaisemmin tehnyt.
Kokouspaikaksi oli valittu kaunis aho ruohoaavikon reunalta; ainoastaan päälliköt muodostivat piirin, jonka ulkopuolella "nuoret miehet" liikkuivat hiljaisina ryhminä, kuunnellakseen neuvottelua ja hyötyäkseen vanhempien viisaudesta, jos mieli teki. Piipullinen poltettiin ja kaikki tavalliset menot otettiin huomioon, ennen kuin Karhunliha nousi pitämään jonkunlaisen avauspuheen. Hänen lyhyen tervehdyksensä jälkeen tupakoittiin taasen ja odotettiin Pietarin nyt nousevan puhujaksi. Mutta hän istui yhä mietteissään, jonkavuoksi pari muuta päällikköä lausui mielipiteitään intiaanien suuresta ja nyt voitolliseksi kääntyneestä taistelusta yankee-kansaa vastaan, antaakseen suurelle johtajalle aikaa ajatustensa järjestämiseen. Muuan Tammenoksaksi nimitetty päällikkö, joka ehdottomasti oli enemmän soturi kuin puhuja, osasi sekä omasta että muiden mielestä tehdä hyvinkin onnistuneita vastaväitteitä yksinkertaisen pastorin edellisenä yönä lausumiin vakuutuksiin ja sai osakseen mielihyvän sorinaa, joka oli hänelle aivan uutta. Syntyi taas pitkällinen, mietiskelevä äänettömyys, jonka aikana rauhanpiippu kiersi moneen kertaan. Vasta noin puolen tunnin kuluttua edellisen puhujan istuutumisesta nousi Pietari seisaalle. Pitkänä väliaikana oli odotus päässyt jännittymään ja uteliaisuus yltymään. Mikään muu kuin hyvin suuri tapaus ei voinut aiheuttaa tätä syvällistä aprikoimista ja alottamisen vastahakoisuutta. Kun salaperäinen päällikkö ja monien päänahkain mies siis kohosi puhumaan, oli koko kuulijakunta pelkkänä korvana. Vielä noustuaankin seisoi Heimoton tuokion äänettömänä katsellen ympärilleen ikäänkuin olisi hänen tarvinnut hieman hillitä ajatustensa kuohuntaa, ennen kuin uskalsi luovuttaa niitä kielensä välitettäviksi.
Hän alotti kauniisti kuvailemalla kansansa loistokasta entisyyttä ja Suuren Hengen huolenpitoa punaihoisesta rodusta. Yhtyen Tammenoksan huomautuksiin valkoihoisten uskonnollisten väitteiden pätemättömyydestä hän siirtyi taitavasti puhumaan tietäjämiesten suurista ansioista kaikkien kansojen ja eritoten punanahkain kesken. Hän oli valmis myöntämään, että erivärisilläkin suurilla tietäjillä oli paljon yhteistä, mikä saattoi olla ainoastaan Manitousta itsestään lähtöisin.
"Veljet, yksi asia on minulla vielä sanottavana teille", jatkoi hän. "Haluan kuulla muita enkä tahdo tällä kertaa mainita kaikkea, mitä tiedän. Yksi asia on minulla vielä sanottavana teille, ja nyt sen sanon. Olen puhunut teille, että meidän täytyy ottaa päänahat kaikilta niiltä valkonaamoilta, jotka nyt ovat lähellämme. Arvelin saavamme enemmän, mutta muut eivät tule. Kenties he ovat peljästyneet. Täällä on ainoastaan kuusi. Kuusi päänahkaa ei ole paljon. Minua surettaa, että niitä on niin vähän. Mutta me voimme mennä sinne, missä on enemmän. Yksi noista kuudesta on tietäjämies. En tiedä, mitä ajatella. Saattaa olla hyvä ottaa hänen päänahkansa. Saattaa olla paha. Tietäjämiehillä on suuri voima. Te olette nähneet, mitä tämä mehiläispyytäjä voi tehdä. Hän osaa puhella mehiläisten kanssa. Ne pienet hyönteiset lentelevät kaikkialle ja näkevät sellaista, mitä intiaanit eivät kykene näkemään. Suuri Henki teki ne sellaisiksi. Kun saamme takaisin kaiken maan, saamme mehiläiset sen mukana ja voimme silloin neuvotella siitä, miten on paras menetellä niiden suhteen. Kunnes tiedämme enemmän, en halua kajota tuon mehiläispyytäjän päänahkaan. Siitä saattaa koitua meille suurta vauriota. Tiedän erään valkonaamain tietäjämiehen, joka menetti päänahkansa, ja rokko surmasi puolet siitä joukosta, joka otti hänet vangiksi ja tappoi hänet. Ei ole hyvä puuttua tekemisiin tietäjämiehiä vastaan. Muutamia päiviä takaperin minä hyvin hartaasti halusin tuon nuoren miehen päänahkaa. Nyt en minä sitä halua. Sen koskemisesta voisi tulla suuri vahinko. Haluan antaa hänen mennä ja viedä squaw'nsa mukanaan. Muilta voimme ottaa päänahan."
Viisaasti pidättyi Pietari viittaamasta Margeryyn ennen kuin juuri puheensa lopussa, vaikka hän nyt kaikesta sydämestään tahtoikin toimittaa neitosen turvaan. Mitä Le Bourdoniin tulee, niin oli hän päivän mittaan tehnyt katsojiinsa niin suuren vaikutuksen, että harvat päälliköt kummeksuivat hänen hyväkseen tehtyä poikkeusta. Taikuuden pelko on Amerikan villien keskuudessa hyvin yleinen, ja näytti tosiaan vaaralliselta juonitella sellaisen miehen henkeä vastaan, jolla oli johdettavissaan joka taholla surisevat mehiläisetkin. Hän saattoi juuri tällä hetkellä seurata koko neuvottelun kulkua, ja useat julman näköiset vanhat soturit, jotka nyt istuivat piirissä ja näyttivät olevan valmiita nousemaan mitä hyvänsä inhimillistä vastaan, eivät olleet muistamatta, että tietäjämies salaisilla keinoillaan varmaankin piti hyvää huolta sekä ystäviensä että vihamiestensä kohtelusta.
Pietarin istuutuessa oli päällikköjen piirissä yksi ainoa mies, joka oli heti päättänyt vastustaa hänen uutta aiettansa. Useat olivat kyllä epätietoisia näin äkillisestä muutosehdotuksesta, mutta heidän ei myöskään tehnyt suorastaan mieli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. Poikkeuksena oli Ungque, joka nyt näki oivallisen tilaisuuden tähdätäkseen iskun kadehtimansa päällikön suurta vaikutusta vastaan. Mutta niin ovela oli tämä intiaani ja niin tottunut hallitsemaan halujansa, että hän ei heti noussut rehellisessä innostuksessa selittelemään vakaumustansa, vaan katsoi viisaaksi vielä odottaa hetkisen.
Intiaanikin on vain ihminen ja heikkouksiensa horjuttelema, niin suuresti kuin hän ankaralla harjaannuksella oppiikin niitä hillitsemään. Tammenoksa oli näytteenä tästä tosiseikasta. Hän oli niin odottamattomasti onnistunut äskeisessä kaunopuheisuuden yrityksessä, ettei ollut helppo pidättää häntä istuallaan nyt uuden hyvän tilaisuuden tarjoutuessa kunnostautumiselle. Niinpä oli hän taas seuraavana puhujana.
"Veljet", lausui Tammenoksa, "minut on nimitetty puun mukaan. Te kaikki tunnette sen puun. Se ei kelpaa jousiksi tai nuoliksi, ei se kelpaa kanooteiksikaan; siitä ei lähde paras nuotio, vaikka se palaa ja on kuuma, kun se on hyvin sytytetty. On monia tarkotuksia, joihin kaimapuuni ei sovellu. Siitä ei ole syötäväksi. Siinä ei ole mahlaa, jota intiaanit voivat juoda, niinkuin vaahterassa. Siitä ei tule hyviä luutia. Mutta sillä on oksia niinkuin muillakin puilla, ja ne ovat lujia. Lujat oksat ovat hyviä. Tammen haarat eivät taivu niinkuin häilyvien pensaitten. Veljet, minä olen tammen oksa. Minun ei tee mieleni taipua. Kun päätökseni on tehty, tahdon pitää sen paikallaan. Päätökseni on tehty, että otamme päänahat kaikilta valkonaamoilta, jotka ovat nyt ahoilla. En tahdo muuttaa sitä. Minä voin taittua, vaan en taipua. Olen luja."
Lausuttuaan tämän lyhyen, mutta ytimekkään selostuksen katsantokannastaan painui päällikkö istumaan varsin tyytyväisenä tähän toiseen kaunopuheisuutensa näytteeseen sen päivän kuluessa. Hänen menestyksensä ei tällä kertaa ollut yhtä kieltämätön kuin äsken, mutta lausunto saavutti kuitenkin tunnustusta ja myötätuntoa. Kärppää sekä ihmetytti että ihastutti Tammenoksalta saamansa aavistamaton kannatus. Hän käsitti, että salaperäistä päällikköä vastaan oli nousemassa tyydyttämätöntä kunnianhimoa, ja katsoi nyt hetken suotuisaksi omalle esiintymiselleen.
Peräti vaatimattomasti oli hän rohkenevinaan avata suunsa näin suurten miesten joukossa, mutta osasi kuitenkin sovittaa sanoihinsa ilkeitä epäilyksiä heimottoman päällikön todellisista aikeista. Hän viittasi Pietarin alituiseen kiertelyyn valkoihoisten keskuudessa ja siihen mahdollisuuteen, että suuri johtaja lopultakin ajoi vain omia yksityisiä tarkotusperiään.
"Tuntematon päällikkö, joka ei kuulu mihinkään heimoon, puhuu tuon mehiläispyytäjän squaw'sta", pitkitti hän. "Hän pelkää noin suurta tietäjämiestä ja tahtoo antaa tämän mennä sekä viedä koko wigwaminsa matkassaan. Mutta se nuori squaw ei ole hänen squaw'nsa. Ei ole tarvis antaa hänen mennä miehen tähden, eikä minua myöskään pelota se tietäjämies, vaikka minä olen vain vaivainen kärppä, joka etsii pientä riistaa. Jos intiaanien tulee ottaa kaikilta valkonaamoilta päänahat, niin miksemme alottaisi niistä, jotka ovat käsissämme. Jos suuri veljeni, joka on arvellut, että meidän ei sovi ottaa päänahkaa mehiläispyytäjältä ja tämän squaw'ksi sanomaltansa naiselta, ilmottaa meille heimonsa nimen, niin hän ilahuttaa minua. Minä olen typerä intiaani ja opin mielelläni, mitä suinkin voin; haluan tietää sen. Kenties se auttaa meitä ymmärtämään, minkätähden hän antoi toisenlaisen neuvon eilen ja toisenlaisen tänään. Siihen on syy. Minä haluan tietää, mikä se on."
Ungque istuutui verkalleen. Hän oli puhunut peräti maltillisena sävyltään ja hyvin nöyrän näköisenä. Pietari näki heti, että hänellä oli viekas kilpailija, ja hänen oli hiukan vaikea kokonaan salata sitä tulista kiukustumista, mitä hän tunsi kohdatessaan vastarintaa tuollaiselta taholta. Pietari oli ovela ja perehtynyt kaikkiin johtavien miesten juoniin, mutta käytti keinojaan vain suuren tarkotuksensa saavuttamiseksi eikä tosiaan epäröinytkään juuri mitään sen edistämisessä. Mutta nyt, kun hänen synkässä mielessään ensi kertaa vuosikausiin pilkotti inhimillistä tunnetta, tapasi hän odottamattomasti vastassaan miehen, jota hänen oli äskettäin ollut kovin työläs suostuttaa omiin suunnitelmiinsa ja joka sitäpaitsi oli aivan arvoton esiintymään koko päällikkökokouksessa! Katkeran raivon riehuessa povessaan nousi salaperäinen johtaja vastaamaan. Hän vetosi uudestaan mehiläispyytäjän kieltämättömiin salaisiin taitoihin ja vakuutti ruohoaavikolla näyttäytyneen naisen vastikään tulleen tietäjämiehen puolisoksi. Lausuttuaan sitte muutamia sangen vähän mairittelevia huomautuksia kärpän ominaisuuksista hän jatkoi:
"Veljet, teille on sanottu, että tämä kärppä ei tiedä heimoa, josta minä olen syntynyt. Minkätähden pitäisi teidän se tietää? Intiaanit ovat olleet hupsuja. Valkonaamain anastaessa toisen metsästysmaan toisensa jälkeen, kaivoivat he kirveen maasta omia ystäviänsä vastaan. He ottivat toistensa päänahkoja. Intiaani vihasi intiaania — heimo vainosi heimoa. Minä en ole mitään heimoa, eikä kukaan voi vihata minua sukuni tähden. Te näette nahkani. Se on punainen. Se riittää. Minä otan päänahkoja ja poltan rauhanpiippua ja puhun, ja kuljen uuvuttavilla poluilla kaikkien intiaanien puolesta enkä minkään heimon hyväksi. Minä olen heimoton. Jotkut nimittävätkin minua siksi. Parempi on kantaa sitä nimeä kuin hiipiä Kärppänä. Olen puhunut."
Pietarilla oli niin hyvä menestys tällä henkilökohtaisella todistelullaan, että useimmat läsnäolijat kuvittelivat kärpän ryömivän johonkin koloon ja katoavan. Mutta sitäpä ei Ungque tehnyt. Hän oli kansanpuhuja intiaanien tapaan, ja sen sijaan että olisi nolostunut, nousikin hän vastaamaan yhtä vireästi kuin paatunut väittelijä ainakin, vaikka niin tavattoman nöyräksi tekeytyneenä, ettei yksikään voinut pahastua hänen julkeudestaan.
"Tuntematon päällikkö on vastannut", hän sanoi. "Se ilahuttaa minua. Minä rakastan kuulla hänen sanojansa. Korvani ovat aina auki, kun hän puhuu, ja ymmärrykseni on herkempi. Minä näen nyt, että on hyvä hänen olla heimottomana. Hän saattaa olla cherokee, ja silloin soturimme toivottaisivat hänelle pahaa." Tämä oli näppärä letkaus, sillä cherokeet olivat se heimo, jota kaikki läsnäolijat enimmin vihasivat. "On parempi hänen olla heimottomana kuin kulkea cherokeena. Hänen saattaisi olla parempi esiintyä kärppänä.
"Veljet, meille on sanottu, että meidän pitää tappaa kaikki valkonaamat. Minä pidän siitä neuvosta. Maalla ei voi olla kahta omistajaa. Jos valkonaama omistaa sen, niin intiaani jää kulkuriksi. Mutta heimoton päällikkö sanoo meille, että me emme saisikaan tappaa kaikkia valkonaamoja. Hän ajattelee, että tuo mehiläispyytäjä voi olla tietäjämies ja saattaa tuottaa meille intiaaneille suurta vahinkoa. Veljet, näin en minä ajattele. On parempi tappaa se mehiläispyytäjä ja hänen squaw'nsa niin kauvan kuin voimme, jotta sellaisia tietäjäpyytäjiä ei tulisi lisää meidän pelotukseksemme. Jos yksi mehiläispyytäjä voi tuottaa niin paljon vauriota, niin mitä tekisikään kokonainen mehiläispyytäjien heimo? Minä en halua nähdä niitä lisää. On vaarallista haastaa mehiläisten kanssa. On parasta, ettei kellään ole sitä lahjaa.
"Veljet, eikö se riitä, että valkonaamat tietävät niin paljoa enemmän kuin punaiset miehet? Pitääkö heidän saada mehiläiset ilmottelemaan heille, mistä on löydettävissä hunajaa, karhuja, sotureita? Ei, ottakaamme mehiläispyytäjän ja hänen squaw'nsa päänahka, jotta sellainen tietämys loppuu. Olen puhunut."
Pietari ei enää noussut. Hän tunsi arvokkuutensa vaativan vaitioloa. Useat päälliköt lausuivat nyt mielipiteensä lyhyeen. Ensi kertaa siitä saakka kun salaperäinen päällikkö oli alkanut saarnata ristiretkeänsä kääntyi virtaus häntä vastaan. Kärppä ei puhunut enempää, mutta toiset parantelivat hänen lausumiansa viittauksia. Pietari oivalsi, että hän olisi Le Bourdonin ja Margeryn pelastamista vieläkin yrittämällä vain vaarantanut oman asemansa, kykenemättä toteuttamaan tarkotustansa. Hänen oli senvuoksi käännettävä tappionsa parhain päin. Sitte kun asiasta oli keskusteltu runsaan tunnin verran nousi hän puhumaan tavalla, joka riisti hänen vastustajiltaan aseet.
"Veljet", lausui hän arvokkaasti, lopettaakseen keskustelun, "minä en ole nähnyt suoraan. Sumua nousee väliin silmien eteen, ja silloin me emme näe. Minä olen ollut sumussa. Veljeni hengitys on puhaltanut sen pois. Nyt näen selvästi. Minä näen, että mehiläispyytäjien ei sovi elää. Kuolkoon tämä — kuolkoon myöskin hänen squaw'nsa!"
Tähän päättyi kysymyksen periaatteellinen pohtiminen. Vielä parin tunnin ajan järjesteli kokous käytännöllisiä toimenpiteitä, jolloin Pietari sai ohjattavakseen suunnitellun verilöylyn yksityiskohdat.
* * * * *
Hunajalinnassa Gershom ja Dorothy ottivat hyvin tyynesti vastaan tiedon omaisensa avioliitosta, sillä tapaus oli odotettu. Näin jännittävissä olosuhteissa ei sen äkillisyys voinut muutenkaan herättää suurta huomiota. Varsinkin Dorothy oli epämääräisen ahdistuksen vallassa, sillä Kyyhkynsiipi oli aamupäivällä riistaa tuodessaan joutunut hänen kanssaan tavallista pitempään keskusteluun ja tullut silloin lausuneeksi vakavia viittauksia, että koko seurueen oli paras kiireimmiten lähteä paikalta. Ilmeisesti tietäen vakoilunsa perusteella, miten vaarallisesti verkko oli kiertymässä Hunajalinnan asukkaiden ympäri, alkoi hän seuraavana aamuna uudistaa vihjauksiansa mehiläispyytäjälle, jonka avioliitto näytti herättävän hänen ystävyyttänsä yhä hartaammaksi, niin että hän entistä vähemmin epäröitsi kansansa salaisten aikomusten ilmaisemisessa intiaanien ainaiseen kiertelevään tapaan. Le Bourdon oli senvuoksi varsin vakavalla päällä, kun Pietari aamupäivällä palasi ruohoaavikolta heti Kyyhkynsiiven vetäydyttyä omiin hommiinsa.
Margery otti vanhan päällikön hyvin herttaisesti vastaan ja sai hänen synkän katsantonsa melkoisesti kirkastumaan. Pietari tahtoi puhutella mehiläispyytäjää kahden kesken, ja tämä näki hyvin, että salaperäisellä päälliköllä oli jotain erityistä sydämellään, vaikka hän ei tiennyt päätellä, missä määrin hän vieläkään saattoi luottaa miehen vilpittömyyteen.
"Olet ollut ruohoaavikolla, Bourdon", alotti päällikkö. "Näit intiaanit siellä — päälliköt, soturit, nuoret miehet, metsästäjät, kaikki olivat siellä."
"Kyllä minä ne kaikki näin", myönsi mehiläispyytäjä, "ja komea näky se olikin — maalailu ja mitalit, jouset ja nuolet, tomahawkit ja kaikki muu varustelu!"
"Sinua miellytti nähdä se, vai mitä?" virkkoi johtaja. "Niin, kaunis on katsella sellaista. No, se kokous oli minun kutsumani — tiedät myös sen, Bourdon?"
"Olen kuullut sinun mainitsevan sitä aikeenasi, ja arvatenkin sen teit, Pietari. Sinulla sanotaan olevan suuri valta kansasi keskuudessa. Kaikki intiaanit kuuluvat tekevän jokseenkin niinkuin sinä määräät."
Pietari näytti tämän huomautuksen johdosta yhä vakavammalta, ja hänen synkille kasvoilleen leimahti jälleen tuima ilme. Sitte hän vastasi hilliten itsensä kuten lavallista:
"Toisinaan niin, toisinaan ei. Eilen ei ollut niin. Siellä on päällikkö, joka tahtoi panna Pietarin jalkansa alle. Hän yritti, mutta sitä hän ei saanut tehdyksi. Minä tunnen Pietarin hyvin, ja tunnen sen päällikön myös."
"Se on minulle kerrassaan uutta, Pietari", oudoksui mehiläispyytäjä, "ja minua ihmetyttää sanomasi. Olin kuullut sinut täydelliseksi valtiaaksi muiden päälliköiden joukossa."
"Siellä oli huono mies, Tammenoksa", kertoi Pietari. "Kuuntele,
Bourdon. Ei ole koskaan hyvä olla liikaa Pietarin tiellä."
Mehiläispyytäjä nauroi, sillä hänen oma menestyksensä rohkaisi hänet esiintymään salaperäisen päällikön edessä vapaammin kuin ennen.
"Sen kyllä uskon, Pietari", huudahti nuori mies hilpeästi. "Minä ainakin katsoisin viisaaksi väistyä tieltäsi. Kulkemasi polku on omasi, ja kaikki viisaat miehet jättävät sinut samoamaan sitä omalla tavallasi."
"Niin, se on parasta", vahvisti suuri päällikkö yksinkertaisesti. "Minua ei miellytä kuulla toisen päällikön sanovan: ei, kun minä sanon: kyllä. Tuo Tammenoksa on hyvin hupsu intiaani, jos hän laskee jalkansa minun polulleni."
"Se on selvä seikka, Pietari", myönsi Le Bourdon, huolettomasti korjaillessaan muutamia työkapineitaan. "Minä muuten kuulun olevan sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle on ilmotettu, että olen sinun neuvostasi saanut squaw'n wigwamiini melkoista aikaisemmin kuin olisi muuten tapahtunut. Margery on nyt vaimoni, kuten tietänet, ja minä kiitän sinua sydämeni pohjasta avustasi."
Silloin tarttui Pietari mehiläispyytäjää käteen ja purki hänelle koko sielunsa, salaiset toiveensa ja pelkonsa. Hän puhui intiaanimurretta, jota tiesi mehiläispyytäjän ymmärtävän, saadakseen selityksensä sujumaan vapaammin. Hän kertoi suuresta suunnitelmastaan ja kansansa kärsimistä vääryyksistä, äskeisestä verisestä vehkeilystään ja niistä epäilyistä, mitä hän oli nyt äkkiä saanut seurueen tuhoamisesta.
"Haluan saada valkoihoiset häviämään", ilmotti hän häikäilemättömän suoraan mehiläispyytäjälle, joka kuunteli yhä enemmän kauhistuen sitä asemaa, mihin seurue oli joutunut. "Näin on tehtävä, taikka valkoihoiset syöksevät tuhoon intiaanikansan. Ei ole muuta mahdollisuutta. Toisen tai toisen kansan täytyy hävitä. Minä olen punainen mies; sydämeni sanoo minulle, että valkonaamain pitäisi kuolla. He ovat vierailla metsästysmailla, eivätkä punanahkaiset. He ovat väärässä, me olemme oikeassa. Mutta, Bourdon, minulla on ystäviä valkonaamain joukossa, eikä ole luonnollista ottaa ystäviensä päänahkaa. Minä en ymmärrä uskontoa, joka käskee meidän rakastaa vihollisiamme ja tehdä hyvää niille, jotka vahingoittavat meitä — se on kummallinen uskonto. Olen intiaani enkä tiedä mitä ajatella. En usko kenenkään tekevän niin, kunnes näen sen. Mutta minä ymmärrän, että meidän pitää rakastaa ystäviämme. Sinun squaw'si on minun tyttäreni. Minä olen puhutellut häntä tyttäreksi — hän tietää sen, ja kieleni ei ole kaksihaarainen kuin käärmeen. Mitä se sanoo, sitä tarkotan. Aioin ottaa päänahan nuorelta squaw'ltasi; nyt en sitä aio, minun käteni ei häntä koskaan vahingoita. Viisauteni ilmottaa hänelle, miten hänen on pelastuttava niiden punaisten miesten käsistä, jotka tavottavat hänen päänahkaansa. Ei myöskään sinua minun käteni nyt vahingoita, kun olet hänen miehensä ja suuri mehiläisten tietäjä. Avaa korvasi, sillä minulla on suuri totuus kerrottavana."
Ja hän kuvaili mehiläispyytäjälle edellisen illan kokouksen kulun, oman tappionsa juuri niiden suunnitelmien kumoamisessa, joita hän oli niin innokkaasti ajanut Hunajalinnan salakavalana vihollisena. Taitavasti karttoi hän kuitenkin jättämästä mehiläispyytäjän mieleen sitä vaikutusta, että hän kykeni peruuttamaan osan työstänsä ja samalla itse säilyttämään asemansa ainoastaan uhraamalla osan seurueesta kansalaistensa verenhimoisuudelle. Milloinkaan koko seikkailurikkaan ja uskaliaan elämänsä aikana ei Le Bourdon ollut niin elävästi tajunnut vaaraansa ja ollut murtumaisillaan sen täpäryyteen; mutta salaperäinen päällikkö vakuutti niin vilpittömästi ja varmasti tietävänsä pelastuksen keinon, että toinen samalla sai tukea hänen paljastuksestaan.
Jättäen mehiläispyytäjän miettimään asemaansa ja tekemään sen johdosta valmistuksiaan nousi salaperäinen päällikkö nyt tyynesti jalkeille ja käveli pieneen lehtoon, johon lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat heittäytyneet ruohikolle, keskustellen intiaanien odottamattoman runsaasta esiintymisestä paikkakunnalla. Pietari johti puheen säveästi kelpo pastorin käännytyspuuhiin ja kertoi parin päällikön haluavan kuulla vielä lisää hänen ihmeellisistä mielipiteistään. Nämä olivat parhaillaan tavattavissa, ja hengenmies suostuikin arvelematta puhuttelemaan heitä heti. Epäröivä korpraali ei kehdannut vastustaa pastorin kutsua, vaan läksi saattajaksi, kun päällikkö nopeasti suuntasi askeleensa sitä notkolähdettä kohti, jonka luona ensimäinen neuvottelu oli pidetty. Paikka oli noin kahden penikulman päässä paalutuksesta ja aivan näkymättömissä, kuten myöskin äänen kuulumattomissa. Heidän astellessaan rinnatusten suuren johtomiehen takana lausui korpraali kumppanilleen kuitenkin vastenmielisyytensä koko liikkeestä.
"Meidän pitäisi tällaisina aikoina pysytellä varustuksemme luona, pastori Amen", virkkoi hyväätarkottava soturi. "Varustus on varustus, ja intiaanit harvoin pystyvät tekemään suurtakaan vauriota tuonlaatuiselle vankasti rakennetulle ja rohkeasti puolustetulle paikalle. Heiltä puuttuu tykistöä, ja ilman sitä eivät heidän hyökkäyksensä koskaan ole kovinkaan pelottavia."
"Miksi puhutte sotaisista keinoista, korpraali, kun olemme ystävien keskellä? Eikö Pietari ole tuttu ja taattu liittolaisemme, jonka kanssa te ja minä olemme matkustaneet kauvas, ja emmekö tiedä, että meillä on ystäviä noiden päälliköiden joukossa, joiden luokse olemme lähdössä? Herra on johdattanut minut näihin etäisiin erämaihin viemään sanaansa ja julistamaan nimeänsä, ja aivan arvoton ja hyödytön palvelija olisin, jos epäröitsisin lähestyä niitä, joita minut on valittu opettamaan. Ei, ei, älkää peljätkö mitään. Seuraattehan miestä, joka on Jumalan johtama ja Hänen viisaitten aivoitustensa suojelema."
Korpraalia hävetti vastustaa noin luottavaista intomielisyyttä, ja hän mukautui välttämättömyyteen. Yhdessä seurasivat molemmat johtajaansa, joka oikealle tai vasemmalle kääntymättä pian vei heidät pois varustuksen näkösältä. Noin puolitiessä sivuutti heidän tolansa pikku tiheikön, ja sen suojassa näki lähetyssaarnaaja kummasuksekseen Kyyhkynsiiven, nähtävästi taas valmistautuneena pyyntiretkelle. Tähän aikaan päivästä oli nuorella soturilla tapana nukkua, mutta siinä hän nyt kuitenkin oli välinpitämättömästi katselemassa seuruetta. Hänen sävystään ei kukaan voinut aavistaa, että hän tiesi mitään pahaa olevan tekeillä. Huomattuaan, että mehiläispyytäjä ei ollut Pietarin saattolaisena, kääntyi chippewa kylmäkiskoisesti pois ja alkoi tarkastaa rihlapyssynsä piitä. Korpraali havaitsi hänen huolettomuutensa, ja se lisäsi hänen luottamustansa.
11. LUKU.
Verityö.
Notkossa näkyi hajallaan melkoisen paljon villejä. Muutamat seisoivat tai istuivat ryhminä, haastellen vakavasti keskenään, mutta useimmat makasivat pitkin pituuttaan ruohikolla siinä veltossa levossa, joka on intiaanisoturille kovin mieluinen. Pietarin saapuminen muutti kuitenkin koko näyttämön. Jokainen kavahti jalkeille, ja läheisistä metsiköistä parveili lisää väkeä, kunnes kaksi- tai kolmesataa punanahkaista oli kerääntynyt piiriksi valkoihoisten ympärille.
"Tuossa", sanoi Pietari tuimasti, luoden ynseän silmäyksen etenkin Tammenoksaan ja Ungqueen, "tuossa on teille vankeja. Menetelkää heidän suhteensa miten mielitte. Mitä niihin tulee, jotka ovat rohjenneet epäillä uskollisuuttani, niin tunnustakoot he olevansa valehtelijoita!"
Tämä ei ollut kovinkaan leppeä tervehdys, mutta villit ovat tottuneet suoraan puheeseen. Tammenoksa näytti hiukan levottomalta, ja Ungquen kasvot ilmaisivat pahastusta, mutta jälkimäinen oli liian taitava näyttelijä, salliakseen vehkeilevän sielunsa salaisuuksien suurestikaan kuvastua muiden tarkkailtaviksi. Mitä koko väkijoukkoon yleensä tulee, näkyi maalatuilla punertavilla kasvoilla hurjan ilon leimahduksia. Kuului hyväksyvää sorinaa, ja Variksensulka puhutteli joukkoa, tämän saartaessa noin katalan juonen avuttomia ja vasta puolittain säikähtyneitä uhreja.
"Veljeni ja nuoret mieheni voivat nyt nähdä", haastoi pottawattamie, "että heimottomalla päälliköllä on intiaanin sydän. Jotkut päällikkömme ovat ajatelleet, että hän oli oleskellut liian paljon muukalaisten parissa, unohtanut isiemme muistot ja käynyt kuuntelemaan tietäjäpapin laulua. Näin ei ole asia. Pietari tuntee polun, jota hän kulkee. Hän tietää olevansa punanahkainen ja pitää yankee-kansaa vihollisinansa. Hän on ottanut liian paljon päänahkoja, että niitä voisi lukea. Hän on valmis ottamaan lisää. Tässä hän antaa meille kaksi. Näistä vangeista valmistuttuamme hän tuo meille uusia. Hän toimittaa meille niitä, kunnes valkonaamoja on yhtä vähän kuin hirviä heidän omilla raivuupaikoillaan. Sellainen on Manitoun tahto."
Lähetyssaarnaaja ymmärsi kaiken puhutun, ja muuttunut asema tyrmistytti häntä. Ensi kertaa käsitti hän olevansa vaarassa. Niin suuresti oli tämä harras ja hyväntahtoinen kirkkonsa palvelija tottunut antautumaan Kaitselmuksen huomaan, että omakohtaisten kärsimysten pelko harvoin vaikutti hänen toimiinsa, vaikka hän olikin aina valmis myöntämään, että taivaan tutkimattomat tiet saattoivat sallia tapauksia, joiden oikeutusta ihmisjärjen oli mahdoton käsittää. Toisin oli korpraalin laita. Hän oli perehtynyt punaihoisten taisteluihin ja enimmin tutustunut heidän pahimpiin puoliinsa, joten hän aina epäili petosta kuten nytkin Pietarin seuraan antautuessaan. Hän kävi heti varovaiseksi ja älysi puolestakin ymmärtämästänsä, että hän ja lähetyssaarnaaja olivat joutuneet uhkaavien vihollisten saarrokseen.
"Olemme osuneet jonkunlaiseen väijytykseen, pastori Amen", huudahti korpraali aseitansa kalistellen, tarkastaessaan, että ne olivat kunnossa, "ja nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos meitä olisi neljä, niin voisimme muodostaa neliön; mutta näin kahteen mieheen on meidän paras seistä selitysten ja toisen pitää silmällä oikeata sivustaa, samalla kun hän luonnollisesti tähystelee koko rintamaa, ja sillävälin toinen ottaa huolekseen vasemman sivustan ja tarkkailee samalla taakse. Asettakaa selkänne tiukasti minun selkääni vasten ja ottakaa tähystyksestä osallenne vasen sivusta. Tiukempaan, tiukempaan, pastori hyvä; meidän on seistävä tanakkoina kuin juurtuneet puut, voidaksemme vähänkään kunnollisesti puolustautua." Hämmennyksissään antoi lähetyssaarnaaja korpraalin omaksua tuon puolustusaseman, vaikka hän tajusi sen hyödyttömyyden näissä oloissa. Korpraalin rivakka sävy ja hänen aseittensa kalina pani piirin peräytymään muutamia askeleita, joten vangit saivat hiukan liikkumatilaa ja hengähdysaikaa. Tämä pikku muutos näytti jonkunlaiselta menestykseltä ja rohkaisi suuresti korpraalia. Alkoipa hän ajatella mahdolliseksi peräytymistäkin, joka olisi yhtä kunniallinen kuin mikään voitto.
"Vakaasti nyt — pitäkää hartia hartiaa pastori vasten, ja ottakaa vaari sivustastanne. Liikkeemme täytyy tapahtua vasemman sivustamme kautta, ja kaikki riippuu sen pysyttämisestä selvänä. Minun täytyy antaa teille painettini, sillä te olette ihan vailla asetta, joten taustani jää aivan turvattomaksi."
"Älkää ollenkaan ajatelko aseitanne, veli Flint", virkkoi lähetyssaarnaaja hiljaisesti; "ne olisivat joka tapauksessa hyödyttömiä minun käsissäni, ja vaikka me olisimme musketeista tehtyjä, eivät ne auttaisi tällaista ylivoimaa vastaan. Minun puolustuskeinojeni täytyy tulla ylhäältä; panssarinani on usko ja ainoana aseenani rukous. En epäröitse käyttää jälkimäistä tässä tilaisuudessa kuten aina muulloinkin."
Säveästi pyysi hän sitte uteliaina tuijottelevia kuolemansa tavottajia yhtymään kansansa Suuren Hengen puhutteluun. Tottuneena saarnaamaan ja rukoilemaan intiaanien keskuudessa heidän omalla kielellään vetosi arvoisa pastori nyt voimallisesti heidän parempiin tunteisiinsa, anoessaan jumalallisen Kaitselmuksen suojelusta itselleen ja vankitoverilleen. Samalla pyysi hän armoa ja siunausta kaikille vihollisilleen, onnistuneesti esittäen kristinopin jalointa periaatetta. Ensi kertaa elämässään tunsi nyt Pietari tuollaisten lauselmien siveellisen kauneuden vaikutusta sielussaan. Hänen mielenkiintonsa heräsi, ja sen sijaan että olisi kylmäkiskoisesti jättänyt vangit surmaajien käsiin, jäi hän piiriin mitä huomaavaisimmin kuuntelemaan pappia, kun näki tämän toteuttavan vaatimuksia, joita oli vastikään pitänyt mahdottomina.
Muut intiaanit eivät tunteneet kovinkaan syvällistä vaikutusta omituisesta näytelmästä, mutta olivat taipuvaisia antamaan lähetyssaarnaajan lopettaa vetoamisensa — toiset ihmetellen, toiset epäillen ja kaikkikin jossain määrin ymmällä, mitä kohtauksesta ajattelisivat. Siinä seisoi korpraali selkä kumppaninsa selkää vasten, musketti valmiina laukeamaan ja katsanto tuiman jännittyneenä, sillävälin kun kuvan toisella puolella lähetyssaarnaaja ojennetuin käsivarsin korotti äänensä puhuttelemaan näkymätöntä olentoa. Merkillisen kohtauksen jatkuessa kävi korpraali kiihtyneeksi, ja ennen pitkää kuului välipäiksi hänenkin äänensä, joka antoi neuvoja ja rohkaisua hengenmiehen lauseitten lomassa.
"Antakaa tulla, pastori Amen", rohkaisi soturi. "Laukaiskaa uudestaan — te teette ihmeitä, ja niiden rintama horjuu! Vielä tuollainen purkaus, ja sitte me vuorostamme siirrymme eteenpäin — tarkatkaa nyt! — valmistautukaa marssimaan vasemman sivustan kautta niin pian kuin syntyy kunnollinen aukko!"
Sitä kunnollista aukkoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Vaikka villit olivat kummastuksissaan, eivät he suinkaan olleet säikähtyneitä eivätkä vähääkään ajatelleet vankiensa säästämistä. Päin vastoin oli nyt ylipäällikkönä toimiva Karhunliha aivan levollinen ja kuunteli lähetyssaarnaajan puhetta vain odottaen jotakin heikkoutta ilmeneväksi siinä. Mutta korpraalin kiihtymys tuotti pian käänteen. Hänen yrittäessään "vasenta sivustaliikettä" murtui hänen puolustusasentonsa, ja kun hän ei saanut mitään apua yhäti hartaaseen rukoukseen vaipuneelta pastorilta, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty ja riisuttu aseista. Siitä silmänräpäyksestä alkaen muutti korpraali menettelytapaansa. Niin kauvan kuin hän oli ollut aseissa ja verrattain vapaana, oli hän ajatellut vain vastarintaa; nyt hän alistui kohtaloonsa ja keräsi kaiken päättäväisyytensä, kestääkseen vankeutensa vaiheet sellaisella tavalla, että siitä ei koituisi mitään häpeää hänen rykmentilleen. Kolmatta kertaa oli korpraali Flint nyt intiaanien vankina, ja hän tiesi pidättäjiensä luonteen. Hänen aavistuksensa eivät olleet suinkaan mieluisia, mutta hän tahtoi miehekkään urheasti kohdata sen, mitä ei voitu auttaa.
Kaiken aikaa oli pastori Amen pitkittänyt rukoustansa niin hartaasti, että hän ei tiennyt mitään korpraalin neuvoista ja ympärillään tapahtuneesta pikku rynnistyksestä. Keskeyttämättömästi sai hän omalla tavallaan lopettaa sielunsa vahvistamisen ja istuutui sitte rauhallisesti pölkylle, jolle voittajat olivat aikaisemmin asettaneet korpraalin.
Aika oli tullut päälliköiden ryhtyä toteuttamaan aikeitansa. Tarkkaavaisena oli Pietari kuunnellut ylevää puhetta ja katsoi nyt tarpeelliseksi tehdä muutamia huomautuksia, jotka hänen luullakseen saattoivat herättää johtavissa päälliköissä samaa harrastusta kuin hänkin oli tullut tuntemaan.
"Veli tietäjämies", virkkoi salaperäinen päällikkö, vetäytyen lähemmäksi lähetyssaarnaajaa Karhunlihan, Variksensulan ja parin muun saattamana, "sinä olet haastellut valkonaamain Suurelle Hengelle. Me olemme kuulleet sanasi ja pidämme niitä hyvinä. Ne ovat hyviä sanoja miehelle, joka on lähtemäisillään tuntemattomiin maihin johtavalle polulle. Sinne on meidän kaikkien mentävä aikanaan, ja vähän on väliä, milloin se tapahtuu, vaikka me emme luullakseni kaikki kulje ihan samaa polkua ja samaan paikkaan. Veli, sinä saat pian tietää, miten Manitou on järjestänyt kaikki tulevaiset olot. Sinä ja ystäväsi, tämä kansansa soturi, kuljette sen pitkän polun yhdessä. On mukavaa veljelleni, että hänellä on metsästäjä mukanaan; taival on pitkä, ja hänen tulee nälkä ennen kuin pääsee perille. Tämä soturi osaa käyttää muskettia, ja me hautaamme hänen aseensa hänen kanssaan. Mutta ennen kuin lähdet tälle matkalle, jolta yksikään ei koskaan palaja, tahdomme vielä kuulla sinun puhuvan siitä, minkätähden mielestäsi olisi väärin meidän toimittaa sinua sille pimeälle polulle. Minkätähden ei se olisi Suuren Hengen tahto, kun meillä kahdella erivärisellä rodulla tulee liian ahdas näillä metsästysmailla?"
Siten sai heimoton päällikkö toimitetuksi lähetyssaarnaajalle viimeisen tilaisuuden puhua henkensä säästämisen puolesta, sillä kerran peräydyttyään suunnitelmastaan kaikkien valkoihoisten tuhoamiseksi oli hän tullut yhä taipuvaisemmaksi myöntämään valkoihoisten käsityksissä olevan oikeata ja ajattelun arvoista, joten heitä ei sopinut kaikkia kohdella armottoman sodankäynnin kannalta. Toivottomasta asemastaan huolimatta lämpeni kunnon pastori kaunopuheisesti selittämään kristinopin suuria totuuksia, ja yhä enemmän varmistui Pietari siitä, että hänen oli ryhdyttävä vakavasti tutustumaan niihin, sillä hänen mietiskelevässä luonteessaan oli totuudenhaku vaikuttavana piirteenä. Mutta hän näki hyvin, että enemmistö lopultakin oli hengenmiehen säästämistä vastaan.
Johtavien päällikköjen astuessa sivulle lyhyeen neuvotteluun ei hän yhtynyt joukkoon, ikäänkuin olisi hänen mielestään asia ollut selvä. Pari päällikköä lausui kyllä epäilyksiä tietäjäpapin surmaamisesta, mutta muut olivat entisellä kannalla. Ungque sai toimekseen ilmottaa neuvottelun tuloksen vangeille. Muuan poikkeus kuitenkin päätettiin lähetyssaarnaajan hyväksi. Hänen ylevästä esiintymisestään oli nimittäin seurauksena, että hänet oli yhteisen sopimuksen mukaan vietävä vähän matkan päähän tiheikköön ja siellä kiduttamatta surmattava. Erityiseksi kunnioituksen osotukseksi sovittiin myös, että häneltä ei nyljettäisi päänahkaa.
Mielissään astui Kärppä lähetyssaarnaajan eteen.
"Nyt on aika valkonaamain tietäjäpapin lähteä tapaamaan kansansa henkiä, jotka ovat menneet hänen edellään", huomautti hän hiukan ivallisesti.
"Kyllä ymmärrän", vastasi lähetyssaarnaaja, tovissa tointuen tämän ilmotuksen tuottamasta järkytyksestä. "Hetkeni on tullut. Olen pannut henkeni alttiiksi siitä asti kun ensi kertaa astuin tälle pakanaseudulle, ja jos on Luojan tahto, että minun pitää nyt kuolla, niin nöyrryn siihen säännökseen."
Ungque vei kumppaniensa keralla lähetyssaarnaajan telotuspaikalle ja antoi hänen lausua viimeisen lyhyen rukouksen, jossa hän värisevällä äänellä pyysi taivaan armoa murhaajilleen. Heimoton päällikkö oli rauhattomasti hiipinyt siksi lähelle, että kuuli nuo sanat. Heti kun lähetyssaarnaajan ääni mykistyi, painoi Pietari päänsä alas ja astui pois. Hän oli voimaton sammuttamaan sytyttämäänsä tulta, mutta näky, joka olisi vielä äskettäin ilahuttanut hänen silmiänsä, oli hänelle nyt liian tukala. Hän kuuli tomahawkin iskun, joka halkaisi uhrilta pään, ja vapisi kiireestä kantapäähän. Sellainen heikkous ei ollut ennen yllättänyt häntä. Telottajat kaivoivat heti haudan ja peittivät nöyrän hengenmiehen silpomattomana paikalle, mihin hän oli kaatunut.
Korpraali Flint oli jätetty istumaan pölkylleen, sillaikaa kun lähetyssaarnaaja oli kohdannut verisen kuolemansa. Hän tajusi täydellisesti asemansa kamaluuden ja kumppaninsa kohtalon. Mutta vastikään osottamastaan maltillisuudesta huolimatta olivat intiaanit nyt veren makuun päästyänsä tulemassa kiihdyksiin. Johtavat päälliköt saivat julmemman ilmeen, ja nuoret miehet alkoivat osottaa samanlaista kärsimättömyyttä kuin harjaantumaton penikka ilmaisee ensin vainutessaan riistaa. Ne olivat pahaenteisiä merkkejä, ja vanki tajusi ne selkeästi.
Kenties ei olisi ollut mahdollinen löytää kahta tunteiltaan niin erilaista miestä kuin lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat tänä viimeisenä maallisen vaelluksensa hetkenä. Pastori Amen kuoli nöyrästi käyttäen esimerkkinään Lunastajaansa, joka rukoili anteeksiantoa vihamiehilleen, sydän pelkkää sääliä tulvillaan, kun sitävastoin korpraali ei ajatellut mitään muuta kuin kostoa. Pelastuksen tiesi hän mahdottomaksi, mutta hänen mielensä teki kukistua niinkuin hänen käsityksensä mukaan soturin tuli — kuolla kaatuneitten vihollisten keskellä.
Näinkin vakavana hetkenä tunsi hän pikku kunnianhimoa. Hän oli kuullut leiritulien ääressä ja varustuksissa, niin monia kertomuksia intiaanien käsiin joutuneiden soturien sankaruudesta, että hänen mielessään alkoi väikkyä halu piirtää oma nimensä noiden urhojen luetteloon. Mutta totuuden nimessä on lisättävä, että korpraalin vallitsevana vaikuttimena oli sisukas toivo saada kostetuksi kohtalonsa vihamiehilleen niin tuntuvasti kuin mahdollista. Siihen tarkotukseen kohdisti hän kaikki ajatuksensa sen puolen tunnin aikana, minkä päälliköt neuvottelivat hänen surmaamistavastaan. Sillävälin Ungque valmisteli korpraalia lähestyvään kohtaloonsa.
Korpraali oli puutteellisesti perehtynyt intiaanien kieleen, mutta jännitys teritti hänen kykyjään, ja Kärpän säveä, vitkallinen ja harkittu puheentapa myös osaltaan edisti hänen ymmärrystään. Tietäen ennakolta, että mitään armoa ei ollut odotettavissa, kykeni hän näyttäytymään aivan järkkymättömänä ja vastaamaan ihan tyynesti.
"Intiaanit", haastoi kunnon Flint kaikuvalla äänellä, "siinä te kyllä piiritätte minua, ja minut on saatu vangiksi — mutta jos meitä olisi ollut edes plutoona, niin ei se olisi tainnut käydä aivan yhtä huokeasti laatuun. Ei ole suurikaan voitto kolmensadan soturin nujertaa yksinäinen mies. Pastoria en ota ollenkaan lukuun, sillä hän ei vilkaissut taakse eikä sivulle. Saisinpa vain puolisen tuntia peitota teitä puolenkaan entisen komppaniani kanssa, niin ettepä paljoakaan rehentelisi. Mutta sille ei nyt mahda mitään; tehkää vaan, niinkuin hyväksi näette. En minä suosiotanne pyydä."
Vaikka vastaus tulkituin enemmistölle hyvin vaillinaisesti, herätti se melkoista ihailua. Intiaanien silmissä esiintyy sankarillisena esimerkkinä mies, joka kykenee niin vakaasti katsomaan kuolemaa silmiin. Hyväksyvää sorinaa kuului ympäriltä, ja Kärppää pyydettiin salavihkaa koettelemaan vankia pitemmälti, jotta nähtäisiin, missä määrin hän kykeni säilyttämään sävynsä.
"Niin, me olemme intiaaneja", alotti jälleen Ungque niin nöyrän näköisenä ja niin lakealla äänellä, että vieras olisi saattanut luulla hänen lohduttelevan vankia eikä yrittelevän pelottaa tätä. "Se on totta. Me emme ole muuta kuin köyhiä, tietämättömiä intiaaneja. Me osaamme ainoastaan kiduttaa soturivankejamme intiaanien tapaan. Nyt tahdomme kiduttamisella todistaa, että sinä olet läpikotaisin mies. Me kidutamme sinua niin kireästi, että sinä kärsimyksilläsi saat nuoret miehemme epäilemään, tokko äitisi olikaan squaw, koska sinussa ei ole mitään naisellisuutta. Me teemme sen omaksi kunniaksemme kuten sinunkin. Meille on kunniaa sellaisen vangin saamisesta, sinun kunnianasi on olla sellaisena vankina. Me toimimme parhaamme mukaan. Veli, on jo jokseenkin aika alottaakin. Kidutus kestää kauvan. Meidän ei sovi antaa tietäjäpapin päästä liian kauvas edelle polulla, joka johtaa —"
Tässä sattui mitä odottamattomin keskeytys, joka tehokkaasti tyrehdytti Ungquen kaunopuheisuuden. Halutessaan vaikuttaa vankiinsa lähestyi villi hänen käsivartensa ulottuville, omistaen kaiken huomionsa niihin sanoihin, joilla toivoi saavansa kidutettavan vapisemaan. Korpraali vuorostaan piti katseensa tiukasti tähdättynä puhujaan, ikäänkuin lumoten hänet tuijotuksellaan. Valppaana vaanien tilaisuutta hän sieppasi Kärpän vyöstä tomahawkin ja iski hänet kuoliaaksi jalkoihinsa. Tähän tyytymättä ryntäsi vanha soturi nyt eteenpäin, huitoen oikealle ja vasemmalle, ja sai pahasti haavotetuksi kuutta tai kahdeksaa intiaania, ennen kuin hänet jälleen pidätettiin, tehtiin aseettomaksi ja sidottiin.
Moni "hugh" ja muu ihailun huudahdus onnitteli tätä epätoivoisen miehuuden näytettä. Kärpän ruumis kannettiin pois ja haudattiin, ja haavotetut vetäysivät saamaan hoitoa vammoilleen. Läähättäen lepäsi korpraali rajuista ponnistuksistaan ja lujasti kytkettynä, sillaikaa kun johtavat päälliköt sopivat lopullisesta menettelystä. Ungquella oli harvoja ystäviä; kukaan ei häntä suuresti surrut, ja jotkut olivat suorastaan hyvilläänkin hänen kohtalostaan. Mutta voittajien arvo vaati, että vangille oli urotekonsa johdosta keksittävä mitä parhain kosto. Viimein päätettiin alistaa hänet salkokokeeseen. Tämä pannaan toimeen siten, että kaksi lähekkäin kasvavaa puuta karsitaan ja taivutetaan likitysten; uhri kiinnitetään sitte molempiin runkoihin, milloin ojennetuista käsivarsistaan, milloin jaloistaan tai muusta ruumiinosasta. Kumpainenkin salko päästetään sitten yhtaikaa nousemaan taivutetusta asennostaan. Kidutettu luonnollisesti kohoaa maasta ja riippuu jäsenistään niin kireästi pingotettuna, että tuska on mitä kamalin.
Tammenoksa lähestyi nyt korpraalia, antaakseen hänen tietää, kuinka suuri kunnia oli hänelle varattu. Korpraali ei hänen haastetustaan paljoakaan käsittänyt, mutta tajusi kuitenkin salkojen valmistelun ja Tammenoksan viittaukset niihin. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen, sillä niin lujaluontoinen kuin hän olikin, näki hän joutuvansa kärsimyksiin, joita inhimillinen urheus tuskin kykeni sietämään. Tällaisessa tilanteessa ja siinä mielialassa hän turvausi usein kuulemaansa keinoon, josta arveli nyt voivan olla apua. Hän tahtoi siinä määrin sättiä ja pilkata villejä, että joku heikompi heimon jäsen ärsyttyisi surmaamaan hänet paikalla.
Parhaansa pani kunnon korpraali noiden hirvittävien valmistusten tapahtuessa hänen näkyvissään, kunnes hänen oli pakko pysähtyä pelkästä hengästyksestä. Mutta koko parjaustulva herätti vain suurta ihailua villeissä. Tosin oli siinä totuuksia, joita oli tukala kuulla, ja kun niitä tulkittiin nuorille miehille, eivät nämä voineet olla uhkaavasti mutisematta. Mutta vangin sankaruus sai samalla yhä suurempaa loistoa, ja vainoojat malttoivat korpraalin kovaksi onneksi odottaa, kunnes näkisivät hänen esiintymisensä ratkaisevassa koetuksessa. Tammenoksa lausui hänelle tyynesti hyväksymisensä noin rohkeasta puheesta ja hyvästä haukkumistaidosta, sydännyttäen tuskastuneen korpraalin uudestaan syytämään suun täydeltä herjauksia, joista toiset osuivat niin myrkyllisiksi, että useat kädet kouraisivat puukkoja ja tomahawkeja, ja muuan jo jännitti nuolen jouseensa. Silmäkulmiensa rypistyksellä sai Karhunliha kuitenkin suoranaisen väkivallan estetyksi.
Korpraalin tarmokkaat ponnistukset jouduttivat valmistuksia, ja pian asetettiin hänet kahden taivutetun puun väliin, jotka oli latvasta tiukennettu likekkäin vitsaksilla. Vangilta sidottiin lujasti ranne kumpaisenkin puun latvaan, ja asema kävi korpraalille nyt niin vakavaksi, että hän ei voinut enää haaskata sanojaan. Kylmät hikikarpalot palasivat, ja monta tuskallista katsetta loi sotaurho kataliin valmistuksiin. Hän sai kuitenkin pysytyksi järkkymättömän näköisenä, ja kun kaikki oli selvillä, ei yksikään katsoja voinut havaita, mikä kauhistuksen kammo kouri uhrin sydäntä. Kuolemaa ei hän suurestikaan peljännyt, vaan kärsimyksiä. Muutamassa minuutissa tiesi hän tuskan käyvän sietämättömäksi, näkemättä mitään toivoa olemassaolonsa pikaisesta päättymisestä. Mies saattoi kitua tuntikausia tällaisessa asemassa.
Sillä hetkellä elpyivät lapsuuden opetukset kovettuneen miehen povessa, ja hän muisti olennon, joka kuoli hänen kuten muunkin ihmisrodun tähden puuhun kytkettynä. Hänen oman telotuksensa näennäinen samanlaisuus johtui hänen mieleensä ja tuotti myöhäistä, mutta heikkoa muistelua niistä ohjauksista, jotka olivat menettäneet enimmän tehonsa leirien mellastuksissa ja jumalattomuudessa. Hänen sielunsa ponnistausi saamaan huojennusta siltä taholta, mutta tilanne oli liian jännittävä, päästääkseen sitä kohoamaan niin korkealle yli arkiolon tason.
"Valkonaamainen soturi", virkkoi Tammenoksa, "me katkaisemme nyt vitsapunokset. Sitten olet siellä, missä urhoollinen tarvitsee kaiken uljautensa. Jos olet luja, niin me kunnioitamme sinua; jos olet heikko ja kirut, niin nuoret miehemme nauravat sinulle. Tämä on intiaanien tapa."
Samassa teki Karhunliha merkin, ja muuan soturi kohotti tomahawkinsa, sivaltaakseen poikki pidäkkeet. Hänen kätensä oli juuri laskeutumassa, kun kuului rihlapyssyn laukaus, ja sinervä savun pöllähdys kohosi tiheiköstä läheltä sitä paikkaa, missä mehiläispyytäjä ja korpraali itse olivat kauvan lymynneet ensimäisen neuvottelun aikana. Tomahawki putosi vauhdikkaasti, vitsakset katkesivat, ja puut lennähtivät ilmaan niin rajusti, että uhkasivat reväistä uhrin kädet irti kainalokuopista.
Intiaanit kuuntelivat, odottaen kirkauksia ja ähkäyksiä; he tuijottelivat nähdäkseen vankinsa vääntelehtivän. Mutta he pettyivät. Siinä riippui ruumis, käsivarret suoristuneina, yhä pitäen salkojen latvoja taivuksissa, mutta elämän merkkiäkään ei näkynyt. Kapea verijuova tiukkui alas otsalta, ja sen yläpuolella näkyi tuskin huomattava luodin reikä. Pää oli retkahtanut eteenpäin ja hiukan toiselle olalle. Korpraali oli ystävällisen laukauksen avulla pelastunut kidutuksesta.
Intiaanille on omien vammojensa kostaminen niin luonnollista, että päälliköt eivät ilmaisseet kummastusta tai pahastusta korpraalin kuolintavasta. Tosin herätti se hiukan pettymystä, vaan ei suuttumusta, koska oletettiin, että joku vangin äsken haavottamista miehistä oli raivostuksissaan täten palkinnut omakohtaisesti kipunsa. Mutta tässä intiaanit erehtyivät. Hyvää tarkottava ja kuolettava luoti, joka säästi korpraalilta tuntikausien tuskat, tuli Kyyhkynsiiven suopeasta kädestä, ja se palvelus olikin tälle todellista uhrautumista. Hänen oli nimittäin sen takia livistettävä tiheiköstä niin joutuin, että näki pakolliseksi jättää perimättä Ungquen päänahan, johon hänen halunsa hehkui.